Tunne itsesi, osa kahdeksansataaviisikymmentä

Teen venyttelyn päätteeksi nettitestin millaisista miehenkasvoista pidän. (Tämä on tärkeää analysoida, dears, pitää tuntea heikkoutensa jottei ole niiden vietävinä. Testi löytyi haluneidiltä.) Tulos: tummista, vanhoista, sänkisistä. Nauran tulokselle. En pidä vanhemmista miehistä, ja sänki on ärsyttävää, olen melkein pinsettien kanssa liikenteessä, mutta vain teoriassa, tietysti. Hauskin kohta on se, jossa pitää valita Orlando Bloomin ja Tom Cruisen väliltä. (Minusta Orlando Bloom on sukulaistädit teen ääressä -tavalla ker-ta-kaik-ki-sen-hur-maa-va, vaikka voi olla, etten pitäisi hänen tuoksustaan. Tom Cruise on taas ollut aina ällöke, öll.)

Kaikkein eniten nauran sille, että ihannemieheni olisi Will Smith. Öh, tuota. Kas kun ei Mister Minit (oireellinen nimi, muuten). Häneen sentään olin hetken ihastunutkin, pöhhis.

Hyödyllisempää on havaita, että olen maalannut seinäni Lohen silmien värisiksi. Kissani makaa sängyllä ja nuolee nivusiaan. Kun ojennan käteni, se tulee kohti, puskee, tulee tykö, puree hellästi kättä, sen peräaukko supistelee nautinnosta silittäessäni sitä, miehet ja kissat ovat kovin samanlaisia, olisiko jollakulla hiirenkorvanväriset iirikset, Lohi-Platon on niin läski lololölö ettei kunnolla ylety putsaamaan peräaukkoaan, pitää hakea koira tänne pääsiäistelemään, nyt ei ole työvuoroja, Nasususi uskaltaa nukkua sylissäni, se saa nuolla Lohen kakkareikää taas kauniin vaaleanpunaiseksi koiran rakastavalla pieteetillä. (Äkisti muistan, ohimennen, kuinka Nasu on taasen entiseni keksimä nimi toisin kuin Lohi, miksihän entiseni sai nimetä koirat, olisin tahtonut Nasusta Malvan mutten pitänyt puoliani. Malva olisi ollut kauniimpi, siinä olisi ollut arvokkuutta, jos vielä joskus tapaan miehen ja rakastun, nimeän kaiken itse ja ärisen päälle, maailmassa on satatuhatta Nasu-nimistä koiraa, Nasu-puhinystäväporsas, Nasu-munakoisojapaniksi.)

Meillä eläinihmisillä on ällöttävä harrastus tarkkailla eläintovereitamme ja sitten soveltaa opittua ystäviemme tarkkailuun, koska ihminen on yksi eläimistä.

Eilen kun kiidän pitsiset kevätsukkahousut ja farkkumekko päällä töihin vappuisissa tunnelmissa hymyillen avohaavasti, lasillinen valkoviiniä ja jeplounas takana, tuskin maassa lainkaan, ulkoavaruudessa, G.E. Mooren-on-olemassa-ulkoavaruudessa, töttöröö, pyörällä raitiovaunukiskojen välissä, opiskelututtu tulee vastaan, hänellä on mustat aurinkolasit, huutaa "hei". En muista, vastaanko. Olen niin - töttöröö.

Mietin jälkeenpäin, kuinka helpostikartoitettava olen. Tuskin. Kuvittelen vain, että kaikki näkevät lävitseni, kukaan ei näkisi, jos en kertoisi, mutta ainahan minä onnistun jotenkin kertomaan, pitsisukkahousuin jossen muuten, työnantajakin kysyy, mikä nyt noin hymyilyttää, ja ihana tuo eilen piirtämäsi juliste, maalaan töissä julisteitakin, sellaista on olla kirjastotäti, maalaan tietysti mustarastaan kuvan ty-ii.

Ja nyt lähden vesijuoksemaan, sillä kuten jeplounastaja sanoo hänelle vesijuoksemista jälleen kerran neuroottisuuteen ja alakuloon suositeltuani, oletko jo tänä aamuna vesijuossut kun noin hymyilet, montakos kertaa sinä vesijuokset viikossa, ja sanon ehkä kolme tai neljä tai viisi mutten ole tänä aamuna, ja hän tarkentaa, sehän tarkoitti lähestulkoonorgasmia uima-altaassa, ja sanon takaisin hitaasti ja virnistäen niiii-iiin, ja hän nauraa ja sanoo ai nii-iiin, ehkä lyhyttavuinen olenkin minä, ainakin joskus, jos lounaan nimi on jep tai lou tai nas, en ole selvillä mikä, ei sen ole väliksikään, pöytä turvallisesti välillä, tattitryffelirisottoa, töttöröö, voi pyöräillä ilman hattua ja kaulaliinaa.

Nyt lähden vesijuoksemaan, sillä tahdon tuntea itseni mieluummin keväisenä ja hyvin viemäröitynä ja kiviä teeskentelevälle hiekalle rakenettuna kuin sellaisena keväisenä, joka tulvii ja upottaa kaiken jään sulaessa, hetteikkönä.