Eksymisestä

Aamutunnin jälkeen olisin periaatteessa valmis liudentumaan takaisin vällyihin, koska onhan marraskuu. Herään kyllä aikaisin - minkä aamuihmisyydelleen voi - mutta tämän pimeä saa aikaan sen, että pienenkin ponnistelun jälkeen olen valmis hyväksymään hetken yöksi, ellei sitten ole kirkas, aurinkoinen päivä. Mutta koira - koira pitää ihmisen järjissään tässäkin valostossa. Koiran on päästävä koirien jutuille, haistelemaan ja tönkimään, kävelemään ja pysähtelemään ja vilkuilemaan kaihoisasti kotia kohti (onhan se jo kuudentoista eikä sekään välittäisi näin kylmistä ilmoista, vaikka kuinka olisi paksu loimi päällä). Use it or lose it, sanon koiralle. Etenkin tuossa elämänvaiheessa se on valitettavan totta, vaikka kaipa jo omassanikin. Siksi on tärkeää raahata niitä painavia multasäkkejä ja sinnitellä läpi pilateksen vatsalihassarjojen, polkea itsensä paikasta toiseen. Eikä sekään välttämättä riitä - on minullakin osani tules-kurjuudesta - mutta ainakin voi olettaa sen olevan voimien säilyttämisen välttämätön ehto. 

(Kaikki asiat eivät ole tietenkään mallia use it or lose it. Kuten kirjoittaminen, koska sisäinen puhe kirjoittaa silloinkin kun ei istu kynä kädessä tai koneella. Tai kuten vastustuskyky, huusivatpa tietyt ihmiset vaikka kuinka tautivelasta, tuosta pelottavasta asiasta, joka tapahtui muutamien viikkojen etäkoulun aikana ja jonka takia osa pitää parempana olla käyttämättä hengityssuojaimia - fokusessa taas minäminäminä. Ylipäänsä, ihmiset, jotka vauhkoavat siitä, miten kaikki suljettiin, ovat selvästi eläneet täällä läpi ihan erilaista pandemiaa kuin allekirjoittanut. Saahan sitä tapahtumista olla erilaisia kokemuksia ja onkin, mutta joskus hieman hätkähtää tällaisista sanallistuksista. Minun kaiken sulkemiseni taitaisi tarkoittaa todellakin sitä, että ovi on lukossa, ikkunat tukossa ja piipun päällä hattu - ja ehkä vielä pihalla tankki sotilaineen vahtimassa ettei ms. Veloena karkaa metsään liehumaan puiden kanssa. Ehkä en ole kokenut kaiken sulkemista, koska koiran kanssa asuvana pidin täysin varmana, että koiran kanssa on pakko saada ulkoilla, vaikka mikä ebola riehuisi.) 

Eli olemme metsässä. Välillä seisahdumme, jotta koira saa haistella, kaaputella etutassullaan jotain hajujälkeä enemmän esiin ja tosiaan, tuijotella kovin kaihoisasti kodin suuntaan: ah lämpö, ah sänky... Otan muutamia kuvia, koska on leijunut ihan pienesti ensilunta, ja leijuu edelleen. Tämä ei ole mitään enkelinkyyneliä tai enkelinpaskaa, vaan korkeintaan enkelinhilsettä. (Ja pää sanoo itsekseen: seborrooinen ekseema. Mikäs sen hiljentäisi.) Sitä on tomuttunut vähän kaikkialle mutta maassa se enimmäkseen sulaa. Vain läpipakastuneiden sammalten, sienten ja sensellaisten päälle se pääsee minikinostumaan, minkä seurauksena metsä näyttää siltä kuin joku olisi suihkinut sitä valkealla kiiltosuihkeella, semmoisella jolla joulukasveja joskus suihkitaan ja joka ei suomalaisittain tarkasteltuna näytä oikeastaan lumelta lainkaan, koska meillä lunta on yleensä aika tavalla, ei vain valkeina kantteina ja minikinoksina enkelinhilsettä.

Löydämme tutulta kallionlaen polulta uuden poikkeaman, etenemme. Poikkeama laskeutuu tuttuun laaksoon, mutta en halua sinne, koska siellä on liikaa kaatuneita puita ja konkeloita, jotka voivat mikä hetki hyvänsä romahtaa niskaan (mikä tuo mieleen zeniläisen koanin, kaatuuko puu, jos se tekee sen autiossa metsässä eikä kukaan sitä kuule, toki toisenlaisella twistillä - kaatuuko puu, jos se kaatuu sen ainoan mahdollisen havaitsijan päälle), ja maaperäkin semmoista mutavelliä, että ei kiitos. Niinpä seuraamme vielä pienempää polunuomaa ohi siirtolohkareiden, mäntyjen, puolukoiden, jäkälikköjen, kanervikkojen, ja vähitellen maasto alkaa laskeutua. Hetkinen, mietin. En tiedäkään tätä paikkaa. 

Seisahdumme ja tuijotan laskevaa maastoa edessämme. Kaunis kuusimetsä, ihanat sammalikot, metsän takaa siintävä valoisa lienee pelto? Ja ennen peltoa, paljon tallottu polku? Mutta tässähän pitäisi olla ihan erinäköistä metsää ja sen takana tie? Yritän miettiä, missä kohden metsän tätä laitaa voisi olla peltoa reunana. Ainoa kohta, jonka keksin, on mielessäni aivan toisessa suunnassa, ja kun käyn reittiä läpi muistinvaraisesti, varmistun siitä, että ainakaan sinne me emme voi olla päätyneet. Mutta en tajua kyllä sitäkään, mihin me nyt olemme päätyneet. Ei tämä metsä ole niin suuri ja mehän liikumme täällä päivittäin. Silti näytämme päätyneen johonkin paikkaan, joka on täysin uusi, ja mikä vielä parempaa, miellyttäväkulkuinen. 

Laskeudumme loivaa sammalikkoa kohti tallottua polkua. No, kävellään tätä eteenpäin, jonnekin tämä polku vie, ja epäilemättä saavumme kohta jonnekin paikkaan, jonka taas tunnistan, ja osaan sitten suuntia sieltä kotiin. Katselen ympärilleni tarkasti. Onpa hyvä polku! Tämän lähtökohdan haluan muistaa, koska tätä olisi kiva kulkea toistekin! Ja miten kaunis sammalikko ja kuuset! Miten ihmeessä en ole aiemmin löytänyt tätä? Nyt kyllä painan mieleeni, miten tänne päästään. (Ja mieli riemuitsee, miten mahtavia kävelyitä täällä vielä tehdäänkään.) 

Mikä löytö! Onneksi eksyimme!

Kuljettuani polkua joitain minuutteja tajuan kulkevani itse asiassa aivan tuttua polkua, samaa jota kuljen johonkin suuntaan miltei joka päivä. Olemme vain metsän toisessa reunassa kuin kuvittelin. 

Kyllä, tuolla siintää kännykkämasto huoltorakennuksineen, tuolla ammoinen jätetunturi. (Kaatopaikkavuorta aiotaan jossain vaiheessa maisemoida.) Sen sijaan, että olisimme päätyneet suureen seikkailuun, tallustelemme kohti kotia ja olemme siellä muutamassa minuutissa. Koira kyllä kääntyilee edelleen katselemaan kaihoisasti väärään suuntaan, joten sekin näyttää eksyneen ja pysyvän eksyksissä kauemmin kuin itse pysyn. 

Itse ulkoisessa tapahtumassa ei ole mitään kummallista - jossain vaiheessa pieni polku on mutkitellut sen verran, että olen sekoittanut idän länneksi, eikä nyt tietenkään mistään auringon suunnasta ole apua, kun kaikki on tasaisen hämyistä ja harmaata. Kuljemme kohti etelää kun kuvittelen meidän kulkevan pohjoiseen, ja sen seurauksena en tunnista kotimme takaista metsänreunan peltoa. Tai sammalrinnettä, josta on tullut niin tuttu, etten selvästikään enää katsele sitä niin tarkasti. Tai polkua, jonka miellyttäväkulkuisuutta en ehkä ihan tarpeeksi ole muistanut juhlia sitä kulkiessani. Kummallista on se, miten ajatus eksymisestä valpastaa. Se, miten tuntemattomaksi merkitty maasto äkisti näyttää hyvin houkuttelevalta, miten siitä panee merkille pienet yksityiskohdat. Huomaa, ja iloitsee huomatessaan. 

Mikä tuo mieleen yhden lukemani kusipäisyyden määritelmäyrityksen - kusipää on sellainen joka ei osaa arvostaa hänellä olevia asioita ennen kuin hän ne menettää. Toisin sanoen, ei osaa kuvitella vaihtoehtoista todellisuutta. Ei ymmärrä, ettei itsestäänselvyyksiä ole. 

Jossain mielessä me ihmiset herkästi olemme kusipäitä. Mieli muodostaa oikopolkuja ja havaitakseen on kyettävä pysäyttämään se, ponnistettava läsnäoloon. Eikä siinä meinaa pysyä kaiken aikaa, ja niin tuttu polku ja metsä latistuvat siksi poluksi ja siksi metsäksi, jotka tavallaan muuttuvat näkymättömäksi aisteille, korvautuvat jollain mentaalisella reittikartalla silloinkin, kun metsään menee palautuakseen. Kuten G.H. Mead kirjoittaa, aika harva meistä oikeasti havaitsee esimerkiksi puuyksilöitä. Me havaitsemme ikään kuin oikopolun "puu", jonkin käsitteellistetyn hahmon. Tämän tietää siitä, että jos tyypilliseltä ihmiseltä kysyy, millainen puu hänen ikkunansa luona kasvaa, aika harva osaa oikeasti piirtää luotettavan kuvan tuosta puusta, vaikka sen on nähnyt joka päivä. (Minua kiinnostaisi sellainen koeasetelma, jossa ihmiselle näytettäisiin oikeanlajisten puiden kuvia tausta häivytettynä - yksi niistä olisi oikea pihapuu - ja jossa koeteltaisiin, osaanko ihminen edes passiivisesti tunnistaa joukosta sen oikean puun. Aika moni ei nimittäin osaa piirtää, vaikka saisi katsoa puusta apua ja mallia. Ei puita, ei ihmisiä.) Äkisti tulee mieleen se oivallus, jonka sain parikymppisenä. Kävelin Vuorikatua pitkin, katselin ihmisiä. Yksi ihminen kiinnitti huomioni, hänen käyntinsä miellytti silmää. Vasta sekuntien kuluttua tajusin tarkastelevani senhetkistä asuinkumppaniani. Olin katsellut häntä kuin vierasta ihmistä ja sitten hätkähdin siihen, että mitä tuo minun kanssani tekee, mitä näkee tämmöisessä käsienheiluttelijassa ja ihmettelijässä. Ja tajusin, etten ollut nähnyt, tosissani nähnyt, häntä siitä saakka kun tutustuimme toisiimme. 

Samoin näyttää nyt käyneen metsän kanssa. Efekti saattaa säilyä jonkin aikaa mutta sitten taas lakkaan havaitsemasta.

Ja, tämä on oleellista: en olisi edes huomannut sitä, ellen olisi tullut fyysisesti eksyneeksi. (Ja oikeastaanhan en edes ollut eksyksissä vaan kuvittelin eksyneeni. Vaan kun kuvitelmaansa uskoo, kai se sitten lasketaan oikeasti eksymiseksi? Voin kuvitella tämän vastinparin, jossa kuvittelee tietävänsä missä on, mutta oikeasti onkin aivan toisaalla. Sitä harvemmin käy metsissä mutta ihmissuhteissa tuohon olosuhteeseen on aivan tavattoman helppoa ajautua.) 

Vaikka miten teen töitä läsnä pysyäkseni, eksyn näemmä jonnekin sisäiseen ymmärrykseeni ja tarvitaan ulkoinen eksymyksen tuntu, jotta tuttuuden verho väistyy ympäristön ja minun välistä. Ja mietin, outoa kyllä, että ehkä tuttuuden verho onkin jollakin tavalla tietämättömyyden verho, jos tiedolla ajatellaan havaintotietoa. 

Kun verho raottuu, pääsee hetkeksi maailmaan, joka puhuttelee aivan toisella tasolla. 

(Koira sen sijaan, se näyttää immuunilta tuttuuden turruttavalle vaikutukselle. Jokainen kohtaaminen on puhdasta riemua.)

Ja tietysti, jos olisin joku toinen, en ehkä miettisi tätä, mutta nyt mietin: Mitä tällä on tekemistä autonomisen hermoston kanssa? Selvähän se, että eksyessä valpastuu. Ei se ole ikäväksi koettua stressiä, paniikkia tai pelkoa, vaan sen tyyppistä valppautta, josta Donna Farhi on kirjoittanut terveenä sympaattisena aktivaationa, rauhallisena valppautena. Ehkä sitä voisi kutsua jonkinlaiseksi terästäytymiseksi? Tähän hetkeen ja näihin havaintoihin ankkuroitumiseksi? Esteettinen kokemus on sympaattinen, ei parasympaattinen kokemus, opin taannoin Jutta Aallon kurssilla. Kiihdyin kuulemastani niin että liki leijuin kotimatkan ajan. (Tämä oli ennen pandemiaa, tuntuu että vasta eilen.) 

Ehkä sekin on suojamekanismi, että mieli verhoilee tuttuudella ja käsitteellisillä viitoilla ympäristön, jossa liikkuu toistuvasti? Tai ainakin tietyn tyyppisen mielen suojamekanismi? Tarkoitan tätä: ei ainakaan minun tapauksessani ole mitään pulmia saada sympaattista aktivaatiota. Sitä on tarjolla ihan jatkuvasti. Pulma on pikemminkin se, miten rentouttaa leukaperät, rintakehä, osata nukkua riittävän pitkään. (Marraskuu on herkkua tässä mielessä: päiväunet aivan eri tavalla mahdolliset kuin muissa kohdin vuotta.) Ehkä mieli koettaa edes hieman hidastaa kierroksia tuttuuden silmälapuilla?

Ja sitäkin mietin kun samoan polkua ohi kännykkämaston huoltorakennuksen, että samaa eksymistä tapahtuu ajattelussa tuon tuosta. Että seuraa jotain kiintoisia johtolankoja, päätyy jonnekin ja lähestyy tuttua seutua, tuttuja teemoja vahingossa vähän toisesta suunnasta - tai jopa samasta suunnasta mutta sitä tiedostamatta, koska johdattelu on tapahtunut eri sanoin - ja äkisti tajuaa, että hei, tästäpä tiedänkin jotain, mutta että tosiaan, nämä asiat ehkä liittyvät toisiinsa näin ja näin. Ja hetken se kohta ikään kuin hohtaa merkityksellisyyttä, mutta kauan se ei käsitysten maastossakaan kestä, ja polusta tulee taas se jatkuvasti kuljettu uoma, ei jokin tämä tässä. 

Havaitsen, että suhtaudun epäuskoisella tyrmistyksellä kulttuurimme fraasiin "olla eksyksissä" ja sen kielteiseen arvotukseen. 

Äkisti, aika

Mummun hautajaispäivänä läksin liikkeelle jo aiemmin auttelemaan yhdessä yleisötapahtumassa ennen hautajaisia. Piirtelin fläppipaperin nurjalle puolelle houkutuskylttiä ja viritin sen a-mainostelineeseen. Telineen raahasin kadunvarteen. Kylmä pisteli tohveloituja jalkoja.

Vielä hetki, sanoin itselleni. Muistin äkisti unohtaneeni koko muistosana-asian. Laitoin miehelle tekstiviestin, että toisi mukanaan Wallace Stevensin runot.

Ehdin hieman lehteillä kirjaa ennen tilaisuutta. Valitsin kappaleen, jossa puhutaan väreistä. Sinisestä tomusta, punaisista anturoista. Ja joka loppuu sanoihin: "tähdistä, ei kaukaa".

Kukaan muu ei sitten sanonutkaan mitään muuta kuin että kaipaa. Hyvä, että meillä oli runo. On niin epätäsmällistä sanoa kaipaavansa. (Eikä se nyt edes olisi pitänyt paikkaansa, tarkalleen, olin helpottunut, kun tämä vaikea ihmissuhde loppui. Ja helpottunut isänkin puolesta. Muistisairaan kanssa ei ole helppoa.)

Stevensiä silmäillessä tajusin äkisti jonkin muuttuneen viime vuosina. En ole lukenut runoja päivittäin. Olen ajoittain vain selvinnyt selviämistäni. Monina päivinä olen lukenut vain asiatekstejä, jotka eivät vakuuta herkkyydellään eivätkä täsmällisyydellään. Joskus tuntuu, etten kestä niiden pönäkän omahyväistä tyyliä. Asiatyyliä, kuten sanotaan. Mutta ovatko asiat sellaisia? Entä kokemus? Eikö sekin ole yksi asioista? Suljin Stevensin ja hengitin. Tuntui hyvältä palata sanoihin, jotka puskevat harmaan ja sitkaan läpi, säräyttävät hereille. Valppaus leviää hengitykseen, kihelmöi iholla, nostattaa karvoja kaarelle.

Minusta tuntuu, että tämä puhe tavoitteista sairastuttaa minua jollakin vaivihkaisella tavalla. Ne tavoitteet kuulostavat aina niin ulkoisilta silloin kun opiskelee jonkun toisen suunnittelemassa tahdissa. Ja kuitenkin se, miksi opiskelen, liittyy jotenkin siihen, että kaikilla tulisi olla oikeus kääntyä oman kokemuksensa puoleen, pysähtyä, hämmästyä, tyrmistyä, huumaantua, tempaantua sen rytmiin ja tapaan soljua ja polveilla, pyörteillä ja suistaa suunnitelmia radaltaan. Jotenkin se kaikki pitäisi pystyä tunnistamaan siinäkin kontekstissa, jossa puhutaan asiatyylillä. Uskon edelleen, että kasvatuskeskustelu voidaan elvyttää. Miten? En tiedä vielä. Mutta kysyn sitä taas pontevammin luettuani Stevensin. (Tietysti luin sitä lisää.)

Jätin eilen viimeisen syksyn esseen. Siihen taitaa olla kirjattuna enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. En tiedä ketään muuta, joka kirjoittaisi esseitään näin. Toistaiseksi en ole saanut pahemmin piiskaa, vaikka kysyn kysymistäni. (Sitä paitsi saattaisin piiskasta huolimatta jatkaa joka tapauksessa samaan malliin.) Haluan jättää näkyviin kohdat, joissa huomioni kyllä suuntautuu ja kiinnittyy uteliaasti, mutta ilman valmista kaavaa paketoida havaittuja muutoksia tai piirteitä. Se on tärkeää oppimisen kokemuksellisena pysymiselle. (Sitä paitsi, jos olisin itse kurssin opettaja, saisin näistä kysymyksistä tärkeämpää palautetta kuin pönöttävän määritelmällisistä lauseista, joiden sisältö on tolkuton juuri siksi, ettei vastauksia vielä ole saatu jäsennettyä.)

Koska jätin esseen, vapaani on alkanut.

Se tarkoittaa: Ainoat aikataulupaineet viittä työpäivää lukuun ottamatta ovat itse asettamiani. Kaksi vapaaehtoistyökeikkaa viikossa, nekin naurujoogaa. Muutoin voin lukea runoja, tavata ystäviä, parantaa kättäni, vesijuosta, kävellä pitkään koiran kanssa, kirjoittaa, pysähtyä, miettiä, hengittää. Ehdin auttaa, jos joku tarvitsee apua.

Tämä vapaa on pitkä. Se ulottuu maaliskuun puoliväliin saakka. Tunnen tarvitsevani sen.

Ehkä hakeudun matkalla taas vapaaehtoistyöhön, jos keksin jotain, mitä käteni kestää. Se on eri asia. Saan lukea, mitä haluan. Minun ei tarvitse tiivistää eikä arvottaa, mikä on olennaista ja mikä ei. Ehdin pysähtyä taukoihin, tyhjyyksiin, epämääräisyyskohtiin. Myös niihin, joihin ei liity kysymyksiä.

Olen alkanut lukea suomennosta Elaine Aronin kirjasta HSP-Erityisherkkä ihminen. Välillä olen aivan turta, välillä aivan lötkö helpotuksesta. Välillä itkettää. Tuntuu niin ihmeelliseltä, että joku kirjoittaa niin tutusta maailmasta. Ja niin hyväksyvästi, ymmärtäen. Sisältäkäsin ymmärtäen. Että joku tietää, selvästi, miltä tuntuu olla sinnitellyt vuosia. Että on koettanut elää kuten läheiset, ja sitten ihmetellyt kerta toisensa jälkeen, miten ihmeessä niitä ei väsytä, ylikierrostuta, särje silmien takaa kaiken tiettynä päivänä koetun jälkeen. Miten ne eivät koskaan lysähdä itkemään tai saa kaksivuotiaan itkukiukkukohtausta, kun elämä vaan tulvii ylitse. Ja miten ne voivat pitää radiota päällä. Tai miten ne eivät samalla tavalla tempaannu musiikkiin tai runoon, miten niin moni voi säilyä käsivarrenmitan päässä kaikesta ihmeellisestä ja houkuttavasta. Tai pysyä huolestumatta toisten ilmeistä ja eleistä, ehkä välttyä täysin huomaamasta epämukavuuksia tilanteissa.

Tänään itkin kohdassa, jossa kysyttiin, miten lapsuudenkodissa on suhtauduttu kehoon ja sen tarpeeseen. Muistin, mitä äiti kertoi aktivoinnista: että aina piti, vauvanakin, tehdä asioita, ennen kuin sai lepoa tai syliä tai leikkiä. Ikään kuin minua tarvitsisi erityisesti aktivoida. Maailmahan suorastaan tunkee koukkuiset vaikutelmansa sisään aistikanavista ja kiskoo mukaansa. Ei ihme, että kun aloitin feldenkraisin, koko keho tärisi. Ei sille ollut taidettu ikinä ennen sanoa, että saa vaan olla, ettei tarvitse korjata mitään, ei yrittää mitään. Eikä ihme, että itkeskelin feldenkraisin jälkeen kotona, saatoin vain maata matolla selällään ja itkeä helpotuksesta, koska tajusin, että on mahdollista ottaa sekin asenne, ettei tarvitse yrittää. Että voi vain olla ja antaa kokemuksen painon liikuttaa näkymättömästi. Ottaa aikaa vastaanottamiselle.

Eipä silti, jokin puoli minussa tietysti tiesi kaiken aikaa. Otinhan minä aikaa ennenkin. En vain mennyt ulos. En käynyt jatkoilla. Halusin istua silmät kiinni ja kuunnella Bachia tai renessanssimusiikkia. Keitin yrttiteetä kokonaisina kuivatuista kehäkukista ja tarkkailin kukkien pehmentymistä ja läpikuultaviksi käymistä samalla kun niiden maku ja väri siirtyi kuumaan veteen. Makasin sängyllä kippurassa ja luin runoja. Niin, ja kirjoitin. Kirjoittaminen on aina ollut minulle luonteva tapaa ottaa aikaa vastaanottamiselle. En ymmärrä, miten tätä voisi ajatella jonkin tuottamisena tai ulostamisena. Enemmän tämä on vastaanottamista, minulle. (Jopa silloin kun kirjoitan asiatekstiä.)

Nyt otan taas aikaa. Äkisti se kaikki on taas tässä. Hengittävä maailma. Animistiset ovet. Kerrostalot, jotka vain odottavat sumutorven merkkiä nostaakseen ankkurinsa. Nauru, joka hölskyttää sisäelimiä. Itkun turvallinen syli. Ihmiset, joiden ääriviivat eivät koskaan selkiydy, koska he ovat enemmän tuoksua ja ääntä kuin visuaalisia kappaleita.

Tunnen palanneeni kotiin.

Raskaasti hengittäviin sammalikkoihin, liukastavaan asfalttiin, aikaan. Sanoihin. Läsnäoloon. Siihen, ettei ole selkeää suuntaa. Keho voi suoristua, mikään ei paina sitä kohti ensi viikon luentoja tai deadlineja. Se voi valpastua, höristää korviaan, elävöityä, muuttua yhdeksi maiseman kanssa.

Kuinka olenkaan tätä kaivannut.

Uni ja valppaus

Matkustamme maaseudulle, tai oikeammin kauemmas ihmisistä, joiden seura pitää minut valppaana. Jo lähtöaamuna nukun pitkään ja oikeastaan koko reissun ajan vietän vähintään toinen silmäluomi lurpallaan. Asiat eivät vain koukkaa minua hereille. Nukun päiväunia, sammun viltin alle, en jaksa kokea mitään ihmeempiä tuntemuksia väsymystä lukuunottamatta. Hetken innostusta tosin, kun on aamu, jonka nukun pitkään, ja joki on hopeinen vyö Villa Viitekehyksen luona, ja vesimittarit nokittelevat toisiaan ja kaislat tanssivat aaltoa aaltoa värettä.



Soudamme veneellä ehkä viisikymmentä metriä, löydämme sitten parittelevat sudenkorennot ja pysähdymme niiden luo. Onko mitään yhtä kaunista?

Sudenkorennot näyttävät takertuvan toisiinsa. Toinen on työntänyt pyrstönsä toisen niskapanssariin. Alempi kouristaa selkää kaarelle alienmaisesti, ylempi pyrkii seisomaan taittuneen häntänsä varassa pitkänä ja pystysuorana. Niitä ei tunnu ihmeemmin häiritsevän se, että tungen kameraa ihan niiden viereen ja annan kuvien tallentua muistiin. Tai että vene, joka tottelee joen virtausta, lipuu ja pyörähtelee malttamattomasti rakastavaisten päälle ja niiden on pelastauduttava kesken yhdyntäänsä lentäen jollekin toiselle lumpeenlehdelle jatkamaan toimitustaan.



Voi melkein kuulla niiden nauravan. Sillä naurulla on aivan oma sointinsa. (Olkoonkin, etten tunnista sitä toisista ihmisistä, he ovat liian vieras manner, liian tuntematon.)

Ranteet painuneena veneen reunaan, kamera käsissä, mela ei ulotu pohjaan saakka, vene lipuu, vesi taittaa valoa, joka kiemurtelee puiden rungoilla rytmikkäästi. Sudenkorennot seisovat asennossaan liikahtamatta, turkoosit silmät pullottavat, seuraavat tilannetta.

Sisällä illalla olen kääriytynyt vilttiin ja tehnyt töitä ollakseni nukahtamatta. Villan talonmies on puhunut maailmanloppuskenaarioista ja ihmiskunnan sopulivuodesta, ja olen tullut ajatelleeksi, miten vaikeaa monen on hahmottaa sitä, miten romahdusalttiissa systeemissä elämme. Miten moni on sanonut kummalliseksi sitä seikkaa, etten halua elimellisiä jälkeläisiä. Tuhisen viltin sisässä ja kaadan kuumaa puolukkamehua viltille jäämäjäljiksi. Vahingossa. Ja vaikka en halua lisää ihmiselämää vastuulleni, riittää, että on ihmisiä, joita rakastan ja joiden lähellä tahdon olla ja joihin sitä kautta tulen vaikuttaneeksi, hyvässä ja pahassa, vaikka en haluakaan pisaraakaan lisää vastuuta (samalla kun rakastan ihmisiä ja maailmaa syvemmin ja väkevämmin ja itkettävämmin ja tunnen itseni yhä torsommaksi, kun en osaa näyttää sitä oikein mitenkään järkevästi), kaikesta tästä huolimatta en osaa olla ajattelematta, että oikeutus olemassaolemiseen on jo siinä, että sattuu olemaan täällä ja hengittämään ja tuntemaan... väitän kiivaasti vastaan Viitekehyksen talonmiehelle: ei, ei voi olla niin, että jonkun oikeutus tulee toisten palvelemisesta ja tyydyttämisestä - riittää, että on ja hengittää ja tuntee. Se on ehkä vähän turhaa, koska talonmies on juonut aika lailla roseeviiniä.

Kesässä toisaalla on jotakin kuulasta ja akvarellimaista, siihen sekoittuu naapurimuseosta kuuluva tanakka puhallinorkesterin läsnäolo. Kappaleet ovat sensuuntaisia, että orkesteri saattaisi pyytäessä osata soittaa Charlestonia tai Black Bottom Stompia. Seison kuitenkin puutarhassa enkä tee elettäkään lähestyä museorakennusta. Sen sijaan syön kaikki kypsyneet puutarhavadelmat, koska meitä on kehotettu ottamaan Villa Viitekehyksestä irti kaikki mahdollinen.

Matkalla kaupunkiin nukun bussissa. En tiennyt osaavani tehdä sellaista. Kaupungissa herään siihen itseeni, johon olen tutustunut viime aikoina. Siihen itseen, joka haluaa katuja, valoja, ihmisiä, huvipuistoja ja uusia ideoita, juoksemista ja uimista ja halaamista ja tanssimista, juhlia ja pimentyviä öitä ja kommuunin. Tuntuu oudolta huomata jonkin aiemmin halutun, aiemman suunnitelman, haalistuvan ja kauhtuvan. En oikein enää osaakaan kuvitella itseäni maalle kahdestaan Vompulan kanssa. Se kuulostaa jotenkin ummehtuneelta ja uhkaavalta, käpertymiseltä ja pakenemiselta. Haluan olla täällä, saan olla täällä!

Illalla menemme vielä syömään kolmistaan Faunin kanssa tulista curryeuforiaa ja livumme jälkiruoalle vyöhykkeiden väliin. Keittiön seinä on siellä kirjailtu hellosailorhenkisesti ja hedelmäsalaatti annostellaan kahvikuppeihin.

Ja koska olemme takaisin kaupungissa, uni on tiessään ja senkin jälkeen, kun Vompsu sammuttaa valot ja käy nukkumaan päättäväisesti ja sen kummemmin asiasta tiedottamatta, makaan pimeässä ja ajattelen ajattelemistani ja melkein leijun riemua. Mitä tämä tällainen on, että yhä useampi elämää vaisuna pidellyt kiinnike löystyy ja liestyy ja äkkiä elämä keinuu pahankurisena aallokkona ja keho tempoilee sen mukana ja nauru puskee pintaan itkua helpommin ja tilanteet tuntuvat helpoilta ja ihmiset taas ystäviltä, joiden seurasta ei saa millään tarpeekseen? Eikä tiedä, missä on vuoden tai kolmen vuoden kuluttua, kaikki on jälleen liikkeessä, unet kuplivat kuvia kenkien repimisestä ja kavioiden hakkaamisesta polkuja teitä asfalttia, loikkaamisesta ilmaan ja sinne jäämisestä silkalla tahdonvoimalla...

Tiedän tömähtäväni jaloilleni. Kaupungissa muistan sen, en meinaa nukahtaa ja herään varhain valmiiksi valppaana, elossa, särähdellen edelleen unen kuvaa, jossa katselen ilmassa kavioideni koukistumista melkein sananjalannyrkkimäisiksi ja tunnen komeetan sähköistävän hiukseni korvan taakse työnnettynä ja taivas on ripustettu täyteen rintaliiveistä punottuja juhlaköynnöksiä, jollaiset joskus askartelimmekin vuosia sitten eräisiin juhliin, ne loivat yhdessä valkoisten lakanapöytäliinojen kanssa ylioppilastalon kolhoon juhlasaliin toivotun intiimin tunnelman... köynnökset on ripustettu tähtien väliin, tähdet kiinnitetty hakaneuloilla mustaan taustalakanaan, kuu foliota, mutta ne ovat kaikki, mitä on unessa leijumisen lisäksi, ne säteilevät avaruuden valtavaa kylmyyttä ja piittaamattomuutta.