äiti-ilo

Vuoristoratatuntemuksista pääsee hieman, kun juttelee äitinsä kanssa. Äideillä on käytännölliset näkökannat. Tervehtyminen on hyvä, äiti nauraa puhelimessa. Kun koetan sanoa, että tunnen itseni pähkähulluksi ja olen koko päivän riivannut itseäni kysymyksellä, mitä keho koettaa kertoa, onko esimerkiksi minun väärin haluta matkalle, kun koivet ovat tämmöiset, äiti - joka kysyy mitä keho haluaa kertoa -kysymystä kyllä itseltään pelottavalla tarmolla - vastaa: pyh, sinulla vaan oli kova stressi ja fyysistä kuormitusta ja sitten kun se alkoi laueta, jalka tulehtui. Kuinka monta kertaa hänelle onkaan käynyt niin.

Niin mutta kun se alkoi selvästi parantumisen siitä, että putosin mykkään, turtaan suruun. Välinpitämättömään suruun. (Tänään suru oli taas aivan muuta kuin välinpitämätöntä.) Makasin väsyneenä sängyssä ja olin laimean tyytymätön asiaintilaan, samalla helpottunut ja tympeä. Olo oli kummallinen ja mittasin kuumeenkin pari kertaa, mutta eihän sitä ollut. Se varmaan tuntui parantumisprosessilta, epäilen puhelimessa.

Äiti on vain niin iloinen ja naurava ja helpottunut, että alan vähitellen päästä juoneen itsekin, vaikka olen koko päivän heittelehtinyt sen välillä, että jalka on parantumassa ja en pääse matkalle vaan saan käydä paperisotaa vakuutusyhtiön kanssa ja toisilla on niiden elämän paras matka ja itse kökin laatien jotain helvetin hyvityskirjelmiä. Olen mennyt hurmiosta turmioon tiivistä tahtia (ja turmiosta matka hurmioon on paljon vaivalloisempi, se vaatii aina jonkun kanssa keskustelemista, yksin olen siinä aika avuton selvästi).

Äiti jaksaa jankutta. Se on tärkeintä, että se tervehtyy, ja tottakai sitä saa olla sekopäinen, kun tällaisia tapahtuu. No niin, ajattelen, ehkä vähän liian monta yhteensattumaa ja käännettä. Olen jo ehtinyt ajatella, miten saisin tilanteen loppumaan tai karattua tilanteesta, koska en ole osannut lakata itkemästä järkyttyneenä ja olen kysynyt kysymistäni, johtuuko tämä ehkä joistain ristiriidoista ja miten ne nyt saadaan ikinä selvitettyä, kun olen tyrmistynyt ja käärmeissäni siitä, etten pääse terveenäkään matkalle, jota olen suunnitellut ja halunnut niin kauan. En ole saanut ruokaa alas ja keskittyminen on ollut nollatasolla, mikä ei erityisesti tue ongelmanratkaisua.

Nyt alkaa vähitellen selkeytyä. Kello yli kahdeksan illalla. Ehkä voisin kohta syödä aamiaisen, jos tällä kerralla vaikka pystyisinkin nielaisemaan enkä olisi vain niin sekaisin kaikesta, että on pakko pistää puolitettu greippi roskikseen, kun ruoan suuhun laittaminen etoo niin kovasti.

Vanhan ajan empiristi

Magneettikuvalla jalasta löytyy melkoinen tulehdus. Se sijoittuu päkiän rasvapatjaan. Ei siten ihme, että jalka käyttäytyy normaalisti rasitustesteissä ja on levossa melko kivuton. Tulehdus karjaisee vain kun sen päältä kävellään. Valitettavasti käveleminen on aika mahdotonta tulehdusta tallomatta. Olen helpotuksesta veltto kuullessani, ettei kyse ole mistään sen vakavammasta. Lääkärin ääneen mainitsema rasitusosteopatia kuulosti aika pahalta. Piru vie, se on vain rasvapatja.

Puhelimessa neuvotellen päädymme lääkärin kanssa siihen, että on järkevintä jäädä kotiin ja jättää tämä matka nyt väliin. En kuitenkaan pystyisi juuri kävelemään, ja kun matka ei sijoitu mihinkään tasamaan rannikkohotelliin, ei siinä siten olisi järjen häivää. Jalka tarvitsee ja haluaa levon kävelystä.

Tuntuu hurjalta, miten voimakasta kipu voi olla kipulääkkeenkin takaa. Syön lääkettä, jota määrätään reumaan ja postoperatiiviseen hoitoon. Siitä huolimatta jalka ilmoittaa selkeästi, että on parasta olla varaamatta sille painoa. Paitsi silloin kun on jumpan jälkeen maannut jalka koholla ja turvotus on kadonnut. Toistaiseksi se vain palaa uudestaan ja uudestaan, turvotus ja kuumotus ja tykytys.

Joskus vielä se lakkaa palaamasta. Ehkä jo pian. Koetan pitää mieltäni pinnalla, mutta se tuntuu aika vaikealta, kun on koko kevään pitänyt mieltään kasassa ajatuksella Italiasta ja sen vuoristopoluista. Huomenna kaikki muut lähtevät, koira lähtee hoitoon jo tänään. Sitten on enää kissat ja kasvit ja minä. Muodottomia päiviä.

Voin tehdä normaalista jumpastani kaikki liikkeet, jotka eivät vaadi vasemman jalkaterän alustalle asettamista. Sitä paitsi monia liikkeitä voi muunnella: sen sijaan, että pistäisin jalat koukkuun jalkaterät lattialle, nostankin nyt sääret jakkaran päälle. Voin vakuuttaa, että ylävatsalihasliikkeet tuntuvat näin aivan yhtä tehokkailta, joskin niiden artikuloinnissa juuri rintarankaan saa olla tarkempana, kun lannerangan lordoosi on asennon vuoksi lievempi. 

On toimittava kuten vanhan ajan empiristi: tehtävä kokeet itsellään. Kuulosteltava, tunnusteltava, ihmeteltävä. Tehtävä hypoteeseja siitä, mikä tukee parantumista ja mikä ei. Syötävä lääkettä, joka aluksi synnytti kokonaisvaltaisen kuvotuksen ja sellaisen värien vilinän mielessä, ettei nukkumisesta tullut mitään. Sitten keho tottui. Nyt sitä enää väsyttää ja se nukkuu päivisinkin.

Vanhan ajan empirismistä muistan erään keskustelun ystävän kanssa vähän aikaa sitten - hän kertoi kemikaalikokeiluistaan. Hän oli saanut haltuunsa ainetta, joka aiheuttaa kuuloharhoja. Minua huvitti koko juttu - miksi ihmeessä joku tahtoisi kuuloharhoja? Saan niitä, jos en ole saanut nukuttua edes välttävästi. En pidä niitä minään vakavana seikkana vaan aika luontevana reaktiona yliväsymystilaan, mutta eivät ne silti minusta mitään tavoiteltavaakaan ole. Keskittyminen ja systemaattisuus esimerkiksi kärsivät niiden kanssa, samoin ihmisten kanssa kommunikointi. Mutta hän halusi kokeilla kuuloharhoja. Nyt ehkä kysyisin, halusiko hän kokea ne vai testata, miten hän suhtautuu niihin tai ehkä pikemminkin tilanteeseen tai maailmaan, jossa on niitä. Luultavasti tässä vallitsee jokin halu, jota en osaa edes kuvitella.

Nykyään tietysti vanhan ajan empirismi on huonossa huudossa. Kokeen tekijä ei oikein saisi sotkeutua asetelmassa mittauksen kohteisiin. Silti monesti huomaa päätyneensä tilanteeseen, jossa mielenrauha tuntuu säilyvän ja jonkinlainen ponteva kiinnostus kasvavan, kunhan ajattelee itseään, kokemuksiaan ja elämäänsä kokeena. Ei ajatuskokeena eikä numeerisesti arvosteltavana kokeena. Kokeena, jossa testataan, jääkö nollahypoteesi voimaan vai voittaako sittenkin suunnattu hypoteesi (joka on usein ihastuttavan perustelematon tai ainakin hatarasti perusteltu).

Koetan suhtautua tilanteeseeni kokeena. Kirjata näkymättömästi ja yläraajoja liikuttamatta ylös, miltä mikin tuntemus ja löydös vaikuttaa. Miten ne heijastuvat eteenpäin mielialaan, haluun nähdä ihmisiä tai saada olla rauhassa, suunnitelmiin, työnhakuun, itsensä osiksi tai kokonaisuudeksi kokemiseen ja niin edelleen. Tällainen pieni harmistuksen aihe on hyvä kohta astua kokeeseen. Tämä on niin etuoikeutettujen problematiikkaa. On ihmisiä, jotka elävät koko elämänsä vastaavien kipujen kanssa. Tai jotka eivät voi edes unelmoida toiseen maahan matkustamisesta. Tai siitä, että saisivat syödä vatsansa täyteen. Tai nauttia jostain päivän hetkestä nukahtamista enemmän. Jotka eivät ole koskaan saaneet pohtia koeasetelmia.

Koska olen, millainen olen, tunnen olevani pahoillani etenkin sen takia, etten voi matkustaa toisten mukana ja auttaa heitä tiedonhaussa. Tähän mennessä olen tehnyt sitä melko paljon koko seurueen puolesta. Nyt kun tiedän, etten liity seurueeseen, ellei sitten ihmeparantumista tapahdu, tai siis, parantumista, oikeassa kohdassa, yllättäen ja lääkärin oletusten vastaisesti, eihän pieleenmennyt ennuste mikään ihme ole, he voivat kokeilla siipiään tiedonhaussa. Itse aion istua parvekkeella, jos sää sallii, ja jumpata lohikäärmematolla, ja kokeilla sitkeästi, milloin jalka sallii uimahallille sauvomisen ja siellä vesijuoksemisen.

Kaikki ovat sitä mieltä, että olen toiminut hurjan järkevästi jäädessäni kotiin. Itse taidan olla ainoa, joka ei päästä päätöstä näin helpolla. Olisiko pitänyt olla sitkeämpi? Kiroilla ja päättää ontua mukaan vaikka kuinka sattuisi? Huomaan äkisti suhtautuvani järkevyyteen ikävystyttävänä piirteenä. Ehkä se on sitä, ettei osa minusta ollenkaan tahtoisi suhtautua järkevästi. Ei: Se olisi mieluummin tyhmänurhoollinen ja huikentelevainen, sisukas pirulainen joka sen kun pitää haaveistaan kiinni ja pakottaa kehonsa sopeutumaan siihen seikkaan. Se toteaisi, että on sitä ennenkin sairastettu ulkomailla ja pakkaisi matkarinkan ja kuskaisi sitä selässä, kyynärsauvat tai ei.

Eikä tämä ole ainoa kohta, jossa kapina järkevyyttä vastaan nousee. Eikö se piru vie nouse aina kun huomaan laskelmoivani, että joo, jos toimisin näin ja näin, saisin varmemmin töitä. Että tätä asiaa arvostetaan ja vaikka se on minusta aika yhdentekevä, voisi olla järkevää panostaa siihen. Enimmäkseen olen ylenkatsonut järkevyyttä suurissa ratkaisuissa; pienissä saatan sen sijaan olla hyvinkin järkevä. Tärkeitä asioita elämässä tuntuisi yksinkertaisesti väärältä alistaa järkevyyden latteuksille. Se olisi aivan liikaa vallan antamista toisille, normaaliuskäsityksille, sellaiselle inhorealismille, joka toteaa maailman jonkinlaiseksi ja kuvittelee, ettei se siitä mihinkään muutu. Olenko muuten ikinä maininnut, että minusta sellainen inhorealismi on jopa jotenkin oudosti omahyväistä - se olettaa niin kovin tulkinneensa asiat oikein.

Vaikka kyllähän minäkin tulkitsen, kaiken aikaa.

No niin, aikaa ajatella. Ei se tarkoita aivan ikiliikkujan käynnistämistä mutta kylläkin melko elämänmittaisesti ehtymätöntä huvituksen aihetta. Vanhempia huolestuttaa, onko minulla täällä tarpeeksi tekemistä. Voi kuule, voisin sanoa. Hyvä vaan jos ei ole mitään pajattavaa televisiota tai radiota. Magneettikuvauksessa luureihin ajettiin radio-ohjelmaa, ja vaikeinta koko toimituksessa oli pysyä paikallaan jotain niin raivostuttavan tyhjänpäiväistä jutustelua kuunnellen - toki omatkin ajatukseni ovat raivostuttavan tyhjänpäiväisiä, mutta ne sentään liikahtelevat kiinnostusteni mukaisesti toisin kuin radion ohjelma. Tarkkailen, miten ajatukset muovautuvat. Viihdyn. Valo putoaa ikkunoista sisäavaruuden hiljaisuuteen, toiset lähtevät huomenna pois kahdeksi ja puoleksi viikoksi, ovat nyt illalla juhlimassa.

Jalka ei sano mitään nyt kun olen nostanut sen seinälle.

Oksat maljakossa

Puistossa kävellessä huomaan kanien juurestaan nakertamat, kaadetut syreenit. Kävelemme koiran kanssa puskien luo ja kiskomme latvuksia irti. Kaatopaikallehan ne ovat muuten menossa, osa oksista jouta piristeeksi ennen päätymistään ajallaan biojätepönttöön ja sieltä kompostikassaan. Kuljemme leipomon ohi, tuoksu kietoo meidät sisäänsä. Koira hössöttää oksia, jotka se kai tulkitsee tavallista riukumaisemmiksi kepeiksi. Kotona trimmaan irti edellisvuoden siemenekodat ja kuolleet kohdat ja pönkkään oksat maljakkoon.

Pian ne puskevat vihreää!

Muutenkin tuntuu keväisemmältä. On vaikeaa eritellä, miksi ilma tuntuu lauhemmalta. Se vain tuntuu! Ja valoa on ainakin enemmän.

Siinä oksia asetellessani mietin erään ihmisen tiimoilta kuulemiani informaation palasia ja yhdistelen niitä kuin palapeliä. Siis hän tiesi jo silloin - ja hän sanoi näin, koska tiesi, etten minä tiennyt - tai ehkä hän ei tajunnut, miten asenne paistoi läpi - en tietenkään vielä silloin käsittänyt sitä, mutta nyt tajuan, mihin nuo sanat liittyivät - - ne liittyvät myös siihen, miten hän suhtautuu minuun ja muihin ympärillään, tietysti.

Tulen hyvin surulliseksi ja mietin, mihin ystävyyden siteet ulottuvat ja mitä ne vaativat. Meillä kaikilla on omat vaikeutemme, mutta kaikki eivät halua käsitellä asioitaan ja on tilanteita, joissa noiden asioiden tunkeminen käsiteltäviksi ei tunnu kohtuulliselta, kun muutenkin murhe varjostaa koko ihmisen elämää. Huomaan olevani sarkastinen ja päätän, että niin kauan kuin saan itsestäni kiinni tämän moodin, pidättäydyn keskustelusta.

Samalla tiedostan astuneeni taas askeleen kauemmas ystävyydestä. Tiedän, että minulla on oikeuteni tehdä niin, mutta on vaikeaa tuntea itsensä empaattiseksi tai ystävälliseksi ihmiseksi, kun tekee niin. Ja haluaa tehdä niin. Sillä eikö vaikeuksiin ajautunut ihminen tarvitsisi juuri tukea ja empatiaa, kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä? Mikä ihmeen tyyppi minä olen, jos en pysty ponnistamaan empatiaan? (Ei auta ollenkaan, että olen lukenut vastikään, että ammattilaisillekin tämä on usein kovien ponnistelujen takana. Eikä minulla ole edes työnohjausta tukenani. Ystävyydelle ei ole työnohjaajaa, ja se on hankala juttu. On vaikeaa suhtautua armollisesti omaan riittämättömyyteensä.) Koetan ponnistella löytääkseni toisen ihmisen näkökohdan, mutta törmään yhä uudelleen siihen äänensävyyn, jota en aluksi ymmärtänyt sen koko voimassa, ja joka nyt kauhistuttaa minut liikkumattomaksi. Olen myös jotenkin kauhuissani siitä, että jäsennän kysymyksen tällä tavalla. Toivon olevani väärässä, jankutan että minun täytyy olla väärässä. Koetan sekoittaa palat päässäni ja järjestää ne uudelleen. Mutta ne sanat ja niiden äänensävy vaivaavat minua, ne palaavat etualalle yhä.

Haluaisin juosta pakoon. Siitä ei ole mitään hyötyä.

Oksat maljakossa seisovat jäykkinä, odottaen lehtien puhkeamista. Niillä on nyt yhteys veteen, ne on pelastettu hetkeksi. Hengittelen syvään, silitän eläimiä ja katselen oksia. On raskasta huomata, että itsestä ei vain löydy voimia auttaa eikä tukea ihmistä, jota haluaisi auttaa ja tukea jonkin universaalin vastuuntunnon nojalla. Tai vain siksi, että on itse hankalissa tiloissa saanut apua ja haluaisi laittaa hyvän kiertämään. Tuntuu kauhealta tajuta, että tavoitteemme ja maailmamme ovat niin erilaiset, että ymmärrykseni yksinkertaisesti loppuu kesken.

En tiedä, mikä olisi oikea tapa toimia, en todellakaan tiedä. Odottaa ratkaisua, näin alkajaisiksi. Odottaa, että jokin suunnitelma muodostuu. Ainakaan hötkyilystä ei ole mitään hyötyä. Odottaa, hautoa, antaa ajalle vapaat kädet. Luotan siihen, että jokin näkemys muodostuu. Kunhan annan aikaa. Harkinta-ajan itselleen suominen on kai tärkeintä elämässä. Tai ainakin minusta tuntuu, että päätöksistäni kaikkein huurupäisimmät on tehty sillä lailla äkkihutikassa, kiireen tunnussa. Toki niistäkin oppii, mutten erityisesti tahtoisi koostaa elämää, joka on täynnä kiireen keskellä tehtyjä väliaikaisratkaisuja. Siksi inhoan puhelintakin: olisi vastattava heti, päätettävä heti. En ole usein riittävän valmistautunut kuulemiini asioihin, mikä on harmillista, koska haluaisin tehdä päätökset rauhassa, huolellisesti punniten. Mutta no, kai valmistautumattomuuden tunne on aika yleinen myös muilla. Ainakaan en tahtoisi sanoa mitään sellaista, joka saa toisen tuntemaan itsensä valmistautumattomaksi vastaamista ajatellen.

En yksinkertaisesti tajua, miten jostakusta elämä voi tuntua tylsältä. Minusta se on niin täynnä ärsykkeitä, ratkaisua vaativia pulmia ja aivopähkinöitä, että välillä hengästyttää, kuten nyt.

Istun ja katselen oksia maljakossa ikään kuin niissä olisi vastaus. Tavallaan onkin: asiat etenevät omalla painollaan. Ei minun tarvitse onnistua ratkaisemaan tätä nyt. Eikä hyvyyteni tai huonouteni ihmisenä ja ystävänä ratkea vain tästä yhdestä teosta tai tekemättä jättämisestä, tästä yhdestä suhteesta edes. Mutta se ei tietenkään estä halua olla täydellinen, ymmärtää mitä hyvänsä ja hyväksyä kaikki avosylin tuosta noin vain. Tietysti ristiriita on täysin itsessäni: en halua toisaalta myöskään hyväksyä avosylin tuosta noin vain ihan kaikkea. En halua hyväksyä huolimatonta suhtautumista kärsimykseen, esimerkiksi. En halua hyväksyä sitä, että suuret ratkaisut tehdään harkitsematta kaikkien asianosaisten etua. On asenteita, jotka hätkähdyttävät minua ja synnyttävät minussa halun ottaa etäisyyttä. Ei auta kuin repiä tätä rupea tarpeeksi kauan, jotta se lakkaa kutkuttamasta. Ei auta kuin päättää, tai pikemminkin: antaa päätöksen muotoutua, haluanko hyväksyä kaiken avosylin vai haluanko vetää rajan johonkin. Ei minun hyväksymiseni tai järkyttymiseni kosketa ketään muuta samalla tavalla, mutta minua se koskettaa. Se ulottuu syvälle minuuden luihin ja ytimiin: Millainen ihminen haluaisin olla? Mikä olisi hyveellinen tapa toimia tässä? Mitä ystävyys tarkoittaa? Ja - millaisen ihmisen teen itsestäni näillä valinnoilla? Millaisia ihmisiä teen toisista ympärilläni näillä valinnoilla?

Sillä en ole kuten syreeninoksat, tietyssä mielessä en. Voin valita, taittaako tämän vai tuon oksan tai ostaako mieluummin maljakollisen tulppaaneita. Vaikka vastaus muotoutuukin minussa, haluan tarpeeksi monta vastausta ensin, tarpeeksi monta skenaariota, joista voin huolellisesti niitä vertailtuani valita. Minun on valittava, kysymys on tässä, minä olen tässä, ja haluaisin valita viisaasti.

Kunpa ymmärtäisin paremmin.

Loistouutinen ja karmea stressi

Ehkä on huono ajatus lukea sähköposti ennen nukkumaanmenoa, ajattelen. Sitten huoahdan, että tuskin siellä mitään on.

Olen väärässä. Sähköpostissa odottaa se työtarjous, jota olen ronkunut ja tiedustellut, siinä se nyt on. Ensimmäinen reaktio on jähmettyminen. Istun ihan hiljaa, tuskin hengitän. Pelkään näkeväni unta. Sitten rentoudun, luen viestiä eteenpäin. Lukitun muutamaan sanaan, en ymmärrä niitä, etsin sanakirjan, tarkistan ne. Luen vielä eteenpäin. Istun ja hengitän. Tunnen pelon valuvan minuun, vaikka kai minun pitäisi nyt tuntea riemua. Mitä roskaa, ei ihmisen pidä tuntea mitään. Minä pelkään ja sillä siisti. Pelkään, koska toive on toteutunut.

Sitten saan sanottua ääneen, mitä on tapahtunut. "Hienoa!" huutaa Vompsu. "Niin on, mutta helvetin pelottavaa myös", vastaan. Äkkiä koen itseni pieneksi ja huonoksi ja ansaitsemattomaksi ja työ tuntuu vuoren kokoiselta. "Totta kai se on pelottavaa", vastaa Vompsu. Niin, totta kai, myönnän auliisti. En ole ennen tehnyt tällaista enkä tiedä, onnistunko. En tiedä edes, pidänkö työstä, vaikka moni onkin kysynyt minulta, miksen tee sitä työtä ja että he kuvittelisivat minun viihtyvän siinä. "Mutta siis tietysti mä haluan sen!" totean sitten.

Jotenkin vain tiedän sen, tiedän etten antaisi itselleni anteeksi, jos pelkkää tietämättömyyttäni ja säikkyyttäni vastaisin kieltävästi. Hitto vie, olen kinunnut mahdollisuutta pitkään. Kaikki tietävät, että tämä on kokeilu. He ovat halukkaita luottamaan minuun. En voi nyt työntää päätäni sängyn alle ja hopottaa, että luottamus on perusteetonta. Eikä se ole, kuten Vompsu sanoo, osa työstäni on ollut juuri tällaista ennenkin. "Mutta vain osa", muistutan. Se on ollut se osa, josta olen ollut vähän peloissani. Voi olla, että saan aikaan katastrofin, se on ihan mahdollista. Mutta todennäköisesti en. "Ehkä saan haukkuja ja voin sitten sanoa, ettei tästä oikein tullut mitään", aprikoin ääneen. "Et voi tietää kokeilematta", lohduttaa Vompsu. "Niin", myönnän.

Oikeastaan puhuminen on turhaa. Jo viestin otsikon nähdessäni tiedän näet, että jos asia minusta riippuu, tämä on seuraava työni. (Toivottavasti en pimahda lopullisesti asiasta neuvoteltaessa, hihittele ja tuijota ulos ikkunasta tai pissi toimistotuolille tai muuta, josta voitaisiin päätellä, etten ole pestin mittainen.) Tarjous tuntuu yhtä aikaa pelottavalta, kutkuttavalta, haastavuudessaan hullulta ja samalla luontevalta. Olen joskus ohimennen kysynyt, liikenisikö minulle joskus tällaista työtä, joskus vähän muistellut toiveestani, ja nyt he tarjoavat sen mukaista pestiä.

Tunnen samaa ambivalenssia kuin rakkaussuhteiden solmimisessa. Tavallaan haluan, mutta olen pelosta kankea eikä pääparkani tunnu toimivan entisenkään vertaa. Itkettää, mutta olen niin jännittynyt, ettei itkuun putoamisesta ole puhettakaan. Mutta tiedän myös, että kaikki lutviutuu jossakin vaiheessa, tai jos ei lutviudu, ei siihenkään kuole. En oikein hahmota edes, millaiseksi ajanjaksoksi olen sitoutumassa ja mitä tämä kaikki merkitsee. On aloitettava taas aivan alusta, opeteltava kääntymään päinmakuulta selälleen ja päinvastoin, kurotettava varpaisiin ja taivaalle, haparoitava, ryömittävä ja kontattava, kunnes vähitellen voi kävellä pelkäämättä kaatuvansa mihin tahansa suuntaan.

Mutta opinhan toki kävelemäänkin, se oli katastrofi, olen kävellyt jalat hajalle enkä oikein osaa kuvitella itseäni istumatyöhön. Enkä osaa katua, en osaa katua tällaisia hetkiä, joina myrskyän sisältäkäsin sanoessani asian kuin itsestäänselvyyden ja muut sanovat "hienoa" ja tunnen putoavani vinhasti, kohta puidenlatvojen tasolle, ja istun rauhallisesti sängyllä ja sydän hakkaa ja tuntuu siltä, että yöksi on mahdotonta nukahtaa ilman VALTAVAA kupillista valeriaanaa. Ja toivon, ohimenevästi, että olisin sittenkin syntynyt hevoseksi, sillä hevosena minulla olisi ratsastaja, joka ohjaisi minua vaivihkaa ohi pelottavan esteen niin monta kertaa, että rentoutuisin, ja sitten äkisti kääntäisi minut esteelle ja ennen kuin olisin ymmärtänyt, olisin loikannut sen yli ja puhkuisin hämmästystä ja tyytyväisyyttä. On jotenkin rasittavaa olla molemmat, koska enimmäkseen identifioidun hevosensäikkyyteen, en juonimiseen ja "kaikki menee ihan hyvin" -rimssuun.

Vaikka jälkikäteen tietysti kaikki tuntuu juuri siltä: minä vain jotenkin humpsahdin sellaiseen asiaan, mihinlie, yliopistoon ja valmiiksi ja työhön ja toisenlaiseen työhön, suhteista nyt puhumattakaan. Suhteiden alussa on aina sellainen olo, että on marraskuu, mutta ei aurinkoinen päivä kuten tänään, vaan vihmainen, piiskaava, lehdet lentävät ja on märkää, silmille on kiedottu side ja takin kaulus on aika auki eikä ole kaulaliinaa. Ja on edettävä kokonaisen kaupungin halki sillä tavalla, sokkona, ehkä jopa takaperin. On unohtanut perustelut, miksi ajatteli haluavansa jotakin, mutta epäilee, että asia on edelleen niin, ja siten ei jähmety paikalleen, vaikka liikenteen läpi luoviminen takaperin ja vielä side silmillä ja liukkaalla kelillä ei voi mitenkään olla turvallista eikä järkevää. Samalla tavalla kuin hevosen selkään kapuaminen ei koskaan voi olla täysin turvallista eikä järkevää, eikä juokseminen portaissa, eikä edes hathajooga, lempeä hathajooga, jossa heti onnistuin venäyttämään selkäni liialla tehokkuusfiksaatiolla. Elämä ei noudattele turvallisuustoiveita.

Ja näissä tilanteissa on itsepäinen pieni hevonen, pieni tynnyrivatsainen hevonen, joka tuijottaa keltavalkoista puomia vauhkona otsatukkansa alta ja jonka silmät pyörähtelevät ja joka sivuuttaa esteen viimeisen kerran hypätäkseen sen yli seuraavaksi, hevonen joka ei kuollakseenkaan myöntäisi, että se itse on tämän keksinyt, itse se itseään tässä suostuttelee, puhuu puomin putoamisesta jonakin ei-vaarallisena. En minä niin tahtonut! Paitsi että tahdoin! Niin, mutta se oli eilen! Mutta tahdothan sinä edelleen tai siis tahdonhan minä edelleen! Niin mutta minua pelottaa myös! Mutta sinua tylsistyttää ei vaan minua tylsistyttää myös pelkkä uran kiertäminen, eikö vaan! Niin, mutta! Mutta! Mutta! Mitä vaan mutta ei tuota estettä ja juuri tuon esteen minä aion nyt seuraavaksi hypätä, kolisivat kaviot puomiin tai eivät.

Ottavatkohan muut työkeikkoja vastaan jotenkin pienemmällä tohinalla ja kohinalla? Tuntevatko hekin repeävänsä ainakin kahteen palaseen, jotka kinaavat kireällä äänellä niin ettei uni lähesty? Voisinko joskus ja jossakin asiassa tuntea itseni varmaksi, päteväksi, kelpoisaksi, epäröimättömän innokkaaksi (vaikuttamatta silti saivartelevalta, pompöösiltä tai jankuttavalta hemulien tyyliin, kuten joskus kasviasioissa käy tai ainakin pelkään käyvän)? Onko se liikaa pyydetty? Edes jossakin? Tai jos edes sydämeni hakkaisi sen verran laimeammin, ettei se tuntuisi sijaitsevan yhtä aikaa poskihampaissa ja jokaisessa sormenpäässä?

Luultavasti tanssin tulisten hiilten steppiä sinne saakka, että kaikki on varmistunut tai en vain jaksa hermoilla ja siihen voi mennä kuukausia. Luojan kiitos ostin Espanjasta suuren pussin valeriaanaa. Ja onneksi on kirkasvalolamppu ja D-vitamiinitabletit ja tämä asunto ja Vompsu ja kissat, onneksi tänä perjantaina alkaa rentoutumiskurssi. Arvelin, että siitä saattaa olla marraskuun pimeydessäkin hyötyä. Hämmentävää, miten oikeaan osuin sokolla arvauksella. Sillä sain tämän pestin tai en (tyypillistä, etten osaa kuvitella, että se voisi olla varmaa, minun pitänee raivostua omaan kyvyttömyyteeni sen parissa varmasti oikein kunnolla ennen kuin koen sijaitsevani jämerällä todellisuuden maaperällä), molemmissa tapauksessa tohisen ylikierroksilla jokseenkin varmasti.

Ellen sitten yön aikana vaihdu joksikin toiseksi tai kohta herää tutulta futonilta. Hmm, en muista kyllä ikinä kirjoittaneeni unessa blogia... jotenkin minusta tuntuu, että olen valveilla enkä unessa, mutta en oikein osaa asettua uutiseen. En ole ehkä tottunut siihen, että tärkeät toiveeni noin vain toteutuvat. Niin, sitä se varmasti on. Monet asiat ovat tapahtuneet toivomatta, useimmat asiat, itse asiassa. Viimeksi kai olin näin täpinöissäni, kun sain ensimmäisen kustannustoimituskeikkani. Siitä on nyt kolme vuotta.

Pelkään tukehtuvani pulssiini. Samaan aikaan tahtoisin nauraa ääneen tai itkeä, mutta olen kadottanut nuo kyvyt. Kissat eivät huomaa mitään erityistä tapahtuneen.