torstai 9. marraskuuta 2017

Surkuhupaisat sivuvaikutukset

Urhea pohjolan lumiaura -taktiikkani tahtoo kääntyä slapstickiksi kuten niin moni muukin asia elämässä. Kas: en ole edelleenkään saanut sitä keskustelua, jota pyysin tarmokkaasti. Sen sijaan keskustelukumppani unohti luvanneensa keskustelun ja kun huomautin siitä, että tänäänhän piti tapahtua tuon keskustelun, niin eikö vain käynytkin niin, että seuraavaksi hän poti asiasta syyllisyyttä. Se työpaineiden pienentämisestä.

Koko tapahtumaketju saa miettimään, miten karmivaa ihmislajin hyvien tarkoitusten rellestäminen maankamaralla oikeastaan onkaan. Tehdään hyvää mutta samalla sivuvaikutukset karkaavat käsistä. Haetaan vaurautta, mukavuutta, tilaisuuksia kehittää osaamistaan ja kokea maailmaa ja siinä sivussa tullaan talloneeksi toisten elollisten oikeuksia. Sen sijaan, että kausaaliketjun biljardipallot osuisivat toisiinsa nätisti klak-klak, kosmiset silmäpaot juoksevat verkkoa pitkin ja laajentuvat. 

Toisaalta: en oikeastaan ylläty, miten slapstickia elämä on. 

Eihän se koskaan suju suunnitellusti. 

Onneksi olen saanut nauraa ja keskustella muuten. 

Tänään tajusin taas jotain uutta: miten vaikeaa on keskustella kolmen ihmisen kesken, jos ne kaksi muuta ovat eleiltään ja keskusteluluontumuksiltaan hyvin erilaiset. En ole ehkä aiemmin tullut ajatelleeksi, että se kameleonttimaisuus, jonka tiedän leimaavan omaa keskusteluun asettumistani ja kahdenkesken-keskustelun suosimistani, voi tuntua näin väsyttävältä. Kun toinen virityttävä on hyvin hidas ja vakava ja täysin avoin ja toinen puolestaan hyvin nopea, leikkisä ja hieman alta lipan (minkä itse tunnistan omalla kohdallani vähän defensiiviseksi vedoksi, mutta ei ole varmaa, että se muilla olisi samalla tavalla suojakuorta), miten ihmeessä sellaisessa keskustelussa etenee kameleontti? Lägäten! Olipa hankalaa kokea, miten koko elekieli vaan kääntyi kääntymistään kääntyillessäni vuoroin yhtä, vuoroin toista keskustelukumppania päin, ja miten kaikki tapahtui viiveellä. Samaan aikaan huvituin tästä lägäämisestä ja ajattelin, että kaikkea sitä pääseekin elämässään kokemaan. Pahinta tai parasta (huvituksen kannalta) taisi olla se, etten voinut mitään sille, että kehoni joka tapauksessa yritti virittyä ja retkeili sitten taajuuksien välillä ihan ulalla heiluen. 

Kunpa maailma olisi niin yksinkertainen, että keholleen voisi vain sanoa tiukasti stop ja se lopettaisi moisen pelleilyn. Toisaalta: voin hyvin nopeasti kuvitella sille hinnan, jota en haluaisi maksaa. Joten ei auta taas kuin hyväksyä. Mielummin tämä kuin kosmisen mittakaavan silmäpaot.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Pohjolan lumiaura

Aivan ensiksi varoitus: tämä teksti ei käsittele millään tavalla Åke Tottia.

Sen sijaan kyse on metaforasta, jonka annoin eräänä väsyneenä iltana menettelytavalleni. Työpaikassani esiintyy selkeää kuormittuneisuutta kahden seikan takia: ensinnäkin, määrälliset tavoitteet ovat kovat ja johto haluaa esittää ne laadullisina tavoitteina (missä on asiakasnäkökulmasta tietty vissi logiikkansa mutta olisi rehellisempää puhua suoraan siitä, että laatua on vaikeampi mitata), ja toiseksi, iso joukko toimijoista on siellä määräaikaisella sopimuksella, joka loppuu vuoden vaihteessa ja jonka jatkoa useimmat taitavat jännittää aika tavalla. Kumpikaan näistä seikoista ei erityisemmin paina itseäni muuten kuin välitteisesti, reaktiona toisten reaktioihin. Yhtenä iltapäivänä menin esimerkiksi metsään itkemään itsestäni pois sitä jännitystä, jota ympärilläni särisee tuon tuosta työn jatkon teemaan liittyen. Itkin viitisen minuuttia ja sitten hyvä mieli palasi ja tiesin, että jaksan pitää tiimissä parempaa mielialaa yllä jonkin aikaa vaikka muut eivät siinä auttaisikaan hetkeen, omia emootioitaan säädellessään. En välitä johdon tavoitteista vaan toimin oman agendani mukaan - toki meitä säätelevien lakien rajoissa - kuten kai olen tehnyt kaikissa muissakin työtehtävissäni, enkä erityisemmin osaa sanoa, olisinko onnellisempi, jos sopimustani jatkettaisiin vai ei. Jotenkin oletan, ettei tyytyväisyyteni elämään ole lopulta kiinni siitä, missä käyn töissä, kunhan paikka ei ole täysi karmistus. Ja tulen vuosi vuodelta paremmaksi muokkaamaan paikoista enemmän näköisiäni. Tämä on se Pohjolan lumiaura, josta kirjoitan: siitä, miten säätelen kuormitustani ja toisten kuormitusta ympärilläni. Tai ainakin koetan tehdä niin.

Joskus se tuntuu siltä kuin koettaisi pienellä caterpillarauralla siirtää tonneja lunta yhdestä paikasta toiseen. Vähän puskevalta, siis. Kuitenkin huomaan, että pysyn tyytyväisempänä ja toimintakykyisempänä, jos edes yritän moista.

Työpaikassa ja työkulttuurissa itseäni on hämmentänyt ehkä kohtuuttomankin paljon se keskustelukulttuuri, joka vallitsee kahvihuoneessa ja tauoilla. Tarkoitan tätä: puheenaiheet rajautuvat todella tarkasti työarkeen ja sen jatkuvuuteen/työsuhteen päättymiseen ja mitä sitten tehdä sekä ihmissuhde/kuulumiskategoriaan. Tiedän, että useilla meistä on yliopistokoulutus taustalla, mutta se ei juuri kuulu keskustelussa. Tämä on alkanut kuormittaa itseäni ja nyt olen pistänyt aurausvaihteen päälle: teen tilaa sellaisille keskusteluille, joita haluan käydä. Pyydän niitä aktiivisesti. Lähden liikkeelle ihmisestä, jonka arvioin hyväntahtoisimmaksi, ja aion siirtyä siitä ihminen ihmiseltä eteenpäin. Matkalla toivon, etten samalla tule kuormittaneeksi näitä toisia, joilta pyydän säätelyapua akateemisen keskustelun muodossa. Voihan vaikka olla, että näyttäydyn heille pelottavana tai he eivät todellakaan ole koskaan nauttineet asioiden analysoinnista ja ajatusautomaatioiden auki repimisestä. Koetan tehdä selväksi, että kysymykseeni on okei vastata ei, mutta tietysti pysyn hieman levottomana sen suhteen, kuinka keskiössään ihmiset ovat ja kuinka hyvin he ovat tottuneet tuottamaan toisille pettymyksiä.

En tiedä tarkalleen, mikä tässä näkökentän kaventumassa tietyssä joukossa ja paikassa huolestuttaa itseäni niin kovasti. Tiedän voivani itse paremmin, kun minulla on enemmän mahdollisuuksia suunnata keskustelua ja jopa tulla spontaaniksi vedetyksi keskusteluun, jossa käsitellään ihan muuta kuin viime aikoina on junnattu. Pohdin, onko toisilla samoin. Jotenkin se pysähtyneisyys ja jumiutuminen tiettyihin teemoihin on vain niin erilaista kuin ympäristöissä, joissa keskustelu virtaa ja oivalluksia tulee toinen toisensa perään. Ja tässä työssä ja työkulttuurissa niitä oivalluksia todella tarvitaan. Ei omassa tiimissäni - se on huipputiimi, iso dirika tuli taas eilen sanomaan sen meille suoraan - mutta monen muun arjessa ja lähiympyröissä.

Osallistuin erän työryhmän toimintaan ja tunsin siinä äkisti, millaista arkea moni muu elää samassa työpaikassa. Ei sitä säteilevää, nauravaa, halaavaa ja hampaisiin asti taktisesti aseistettua can do -tiikeriarkea, jota me elämme kamppaillessamme uutukaisen kehitysprojektimme jatkon puolesta ja pelastaessamme asiakkaita kasvottomalta byrokratialta kuin kastematoja sateisen illan asfaltilta, ryhmä kerrallaan ja mieli avoimena, taktiikkaa jatkuvasti tarkentaen, vaan aivan toisenlaista arkea: pelokasta, ankeaa, yksin jätettyä. Kun astui työryhmän keskusteluun, oli kuin olisi improharjoituksissa vaihtanut keskeltä oman tiimin "joo ja" -asennetta äkisti "kyllä mutta" -ryhmään. Hyvä idea mutta. Olisihan se loistavaa mutta. Mutta eihän me oikein voida lähteä siitä että. Voidaanhan me yrittää mutta. Masennuin alle vartissa ja totesin, että paras vain hengitellä ja nostella kulmakarvoja ja kuunnella, millaista työkulttuuria saman talon toisissa eriöissä harjoitetaan. Totesin hyvin nopeasti, että ei kiitos, tässä talossa voin työskennellä tässä omassa tiimissäni, mutta muissa tiimeissä voisi tulla seinä vastaan nopeasti. Ehkä jos minäpystyvyyteni olisi suurempi, ajattelisin voivani muuttaa vanhankin tiimin käytännöt. Mutta suhtaudun epäillen vakiintuneen kulttuurin muuttamisen mahdollisuuteen - niin kovasti kuin sitä koetankin tauoilla tehdä. En jaksaisi sitä koko työaikaa. Enkä jaksaisi sitä ilman tiimini tukea. Jos en heiltä saisi halauksia ja hymyjä, en todellakaan jaksaisi kysyä ihmisiltä, voivatko he keskustella kanssani tästä ja tästä ilmiöstä. Uuden tiimin ja projektin kanssa on vähän eri juttu - kun vakiintuneita käytäntöjä ei ole päässyt syntymään, voi keskittyä tarmokkaasti auraamaan niitä siihen suuntaan, jonka arvelee hyödyttävän kaikkia. Jos siinä tarvitaan muutamaa pelleä, joka lyö yli ja tekee työyhteisössä kenties kummeksuttuja tempauksia, alright, voin aivan hyvin ryhtyä pelleksi, etenkin kun toiset tulevat sitten mukaan ja tiimin käytännöt muovautuvat siten inhimillisemmiksi. Vanhemmassa tiimissä voisi käydä niin, että pelle pieni vain suljettaisiin ulkopuolelle! Ja totta kai vanhat tiimt tai siis niiden jäsenet reagoivat erilaiseen meinkinkiimme - nyt jo kaksi (kyllä mutta -) työryhmäläistä on alkanut luoda yksityistä keskustelukontaktia ryhmän ulkopuolella. Toinen heistä kysyi suoraan, mitä meidän tiimissämme tapahtuu, kun meidän viestimme ovat hyväntuulisen kuuloisia. Ilmeisesti sitä pidetään täällä poikkeustilana. Halusin halata. Ja kaduin sitä, että päästin itseni niin lussahtamaan kokouksessa. Siellähän olisi selvästi tarvittu jämäkkyyttä ja naurua, ei alistumista siihen, että ollaan alistuneita ja peloissaan. Opin niin hitaasti, että välillä raivostun itseeni mutta onneksi annan nanosekunnissa anteeksi. No, tulee vielä tilaisuuksia suoriutua paremmin, olla latuskoitumatta.

Olen monesti miettinyt sanojani ja kehoani tilaan asetellessani, miten erilaista kaikki töissä olisi, jos pelkäisin jatkon puolesta. Tiedän olevani etuoikeutettu sen suhteen etten pelkää. Toisaalta minun on vaikeaa ymmärtää, miksi muut pelkäävät - etenkään ne, jotka tuntevat jo nyt jäävänsä yksin, puurtavansa mahdottoman työtaakan kanssa. Eivätkö he näe vaihtoehtoja ympärillään? Tuntuu jotenkin kauhealta, että mielen kohdistaminen todella avaa aivan uudenlaisia maailmoja ja vapauksia; kun en ole pelännyt ikinä jatkoa - putoamista, epäonnistumista - sillä intensiteetillä kuin vasta viime vuodet olen ymmärtänyt monen ympärilläni pelkäävän, olen tarttunut vaihtoehtoihin, kokeillut, leikkinyt itselleni useita ammatteja ja taitoja. Jos olisin pelännyt ja takertunut ja pysytellyt jossain, missä en viihdy, minulla ei olisi nyt niin paljon valinnanvaraa ja varmuutta siitä, että asiat hoituvat aina jollain tavalla ja pystyn pysymään nahoissani monissa erilaisissa olosuhteissa hankituin taidoin. Varmuutta siitä, että jos jokin on mielestäni liikaa, sitä ei todellakaan tarvitse tehdä. (Olen kuitenkin aika kohtuullinen tässä "tämä on liikaa" -parahtelussani.) Varmuutta siitä, että haluan ottaa tilan ja käytännön ja muokata niitä sillä tavalla, että viihdyn.

Monesti mietin kahvihuoneessa ihmisiä katsellessani myös sitä, mikä on todellinen tekemämme työ. Tämä virasto on osa byrokratiaa, jonka soisin tulevan puretuksi ja järjestetyksi aivan toisella tavalla (kuten aika moni muukin). Toivoisin, että viestintäosastomme kuulostaisi paljon tietoisemmalta valtasuhteesta, joka vallitsee virkamiehistön ja muiden kansalaisten välillä. Tavallaan teen aivan turhaa työtä. Ja sitten toisaalta, tavallaan olen vielä jyskyttävän koneiston kohdassa, jossa voin koettaa hätkäyttää ihmisiä hereille siihen, että heillä on oikeuksia, että he voivat pitää omaa puoltaan, että mekin yleensä haluamme pitää heidän puoltaan jos he vain suostuvat ottamaan meidät neuvottelukumppaneikseen. Ja voin koettaa luoda tänne työpaikan sisään muuta kuin pelkoa ja ahdistusta, koska sehän siirtyy eteenpäin jokaiseen asiakaskontaktiin aivan varmasti. Meidän eleemme ja puhetyylimme ilmentävät joka tapauksessa niin valtavasti asioita, joista emme ole tietoisia. (Varmasti luen tätä itse kymmenen vuoden kuluttua kauhuissani siitä, miten sokea olin monille omille tämän ajan teemoilleni.) (Mutta on elettävä eteenpäin, kuten Kierkegaard kirjoittaa.) Entä jos lähtökohtana puheelle ei olekaan pelko vaan lämpö, uskallus, puskeminen? Miten se muuttaa asiakaskontaktia? Miten asiakkaat reagoisivat, jos he tietäisivät, miten heidän epäonnistumistensa ääressä parahdetaan ja miten täällä tuuletetaan, kun jonkun asiat alkavat sujua? Työtahti ei anna mahdollisuutta tämän kanssakulkemisen perinpohjaiseen näyttämiseen, mutta sitä tapahtuu kaiken aikaa.

Jos muuta ei olekaan tapahtunut, niin ainakin se, että saan käydä muutaman hyvän keskustelun enkä enää pelkää itse tullessani tänne myöhemmin asioimaan kansalaisena. Ehkä vain koen sen suurempana. Mutta toisaalta pidän hyvänä sitä levottomuutta, jota tiimimme iloisuus tuntuu herättävän. Tyytymättömyys on aktivoiva emootio. Toivon sen aktivoivan tämän työkulttuurin hedelmälliseen suuntaan puskemista. Jos voisin antaa väsyneille kasvoille ja yläselille lahjapaketeissa iloa, toiveikkuutta, huumoria, välitetyksi tulemista ja niin edelleen, totta hemmetissä tekisin niin. Mutta en osaa. En osaa kuin virittää keskustelun ja hymyn kerrallaan, pyytää mukaan, osoittaa pitäväni ihmisistä ja arvostavani heidän kanssaan keskustelemistaan. Ja luottaa siihen, että se riittää.

Lopulta kaikessa muutostyössä joutuu kai aloittamaan itsestään, auraamaan itseään uuteen riittämisen asanaan. 

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Katoavat päivät

Tänään on taas näitä päiviä, joina hahmottaa itsensä siksi tyytyväiseksi torakaksi, joka ydinräjähdyksen jälkeen saapastelee ympäriinsä edes tarvitsematta muistella Marcus Aureliusta ja sen ajatuksia. Joka on vain, no, aika itseriittoinen ja huvittunut kaikista pikku hikoista ympärillään.

Ei kovin sympaattista mutta sellaistakin eläminen välillä on. Kaikkihan me taidamme olla hulluja omilla tavoillamme ja tämä saattaa olla oma tapani: hihitellä absurdille.

Näyttää siltä, että vuodenvaihteen tienovilla marssin virkanaisistosta takaisin prekariaattiin. Eikä minulla ole tässä asiassa oikeastaan preferenssiä. Olen onnellinen tässä ja onnellinen siellä. Olen kokoaikatyössä tajunnut, että taidan olla onnellinen ja tyytyväinen tyyliin missä vaan, missä ihmiset eivät ole turhan kiinnostuneita omasta vakavastiotettavuudestaan ja saavutuksistaan. Siinä mielessä moni paikka on ollut tuhoisa mutta vielä useampi oiva alusta kukoistaa, nauraa ja solmia yllättäviä tuttavuuksia. Löydän oivallisia hullujenhuoneita itseni säilytykseen vähän joka puolelta. Tosin tykkään enemmän hullujenhuoneista, joissa ei  tarvitse osata myydä itseäni tai siis, työtäni identiteettityöllä. (Tämä tässä on sitä ja tätä ja tuota ja perehtynyt näihin ja näihin laalaalaa.)

Kaikkialla voi hengittää. Eikä missään ehdi tehdä kaikkea, mitä haluaisi. Esimerkiksi nyt en jaksa yhtään nähdä ketään töiden ulkopuolelta. Se olisi traagista, jos kokoaikatyötä jatkaisi vuosikaudet. Mutta viiden kuukauden erakoituminen ei kuulosta kovin julmalta etenkin kun työtiimi pitää päätäni kasassa silkalla hulvattomuudellaan. (Että rakastan tuota tiimiä. Etenkin kun tietää, etteivät nämä jutut koskaan kauan kestä... että paras nauttia täysin rinnoin niin kauan kuin saadaan nauraa yhdessä.)  Toisaaalta siellä toisaalla pitää sitten taas olla se perehtynyt ja oivaltava ja myyntikiimainen olento, sporttinen ja liki erehtymätön, ikään kuin sellainen voisi olla.

Olen solminut uudenlaisia tuttavuuksia ja seurannut uteliaasti kahvihuonekeskustelun kutyymiä. Siinä sivussa lienen tehnyt joka ikisen etikettivirheen, joka on mahdollista tehdä (paitsi alasti töihin tulemista). Mutta tämä on tuonut paitsi kummastelevia katseita, myös yllättäviä liittolaisia. Kaikkialta löytyy ihmisiä, joita ei pelota, vaikka joku nauraisi kovaan ääneen tai käskisi työkaverin nukkumaan pää sylissään kahvikupin ryystön sijaan, jos kerran tauolla väsyttää. Mutta tutustumistanssi on outoa ja ihmset puhuvat vieraista asioista. Olen löytänyt yhden kontaktin, joka osaa keskustella kanssani asioista, joita pidän kiinnostavampina kuin kuulumisia tai juoruja tai työn jatkon pohdintoja. Ehkä olen ollut huono etsijä. Tässäkin keskustelussa tein lopulta itse aloitteen kohti järkevää puhetapaa. Kyseinen mies kyseli syömisistäni päivä toisensa perään intensiivisesti ja ajattelin hänen olevan ruoasta todella kiinnostunut ennen kuin työtoverini väänsi minulle rautalangasta, että miesparka ehkä on kiinnostunut jostain ihan muusta kuin ruoasta ja haluaa keskustella kanssani, muttei oikein tiedä, mistä aloittaisi, joten hän valitsee aiheeksi sen, mitä kohtaamisen hetkinä näkee - tässä tapauksessa ruoan lautasellani. Käännettyäni keskustelun tarmokkaasti pois ruoasta se muuttuikin kiinnostavaksi. Hämmennyksen aiheeksi vain jää, miksi ihmeessä kukaan koettaa aloittaa keskustelun puhumalla ruoasta ruoan perään, kun kerran kiinnostavaa sanottavaa riittää. En osaa itse kuvitella takertuvani vain yhteen aiheeseen kenenkään kanssa. Olen siihen ehkä vähän liian utelias. Toisaalta, jos haluan kauhean paljon puhua jonkun kanssa, ja toinen hämmentäisi minua liikaa, en sitten ehkä sanoisi vain yhtään mitään! (Jotenkin on kyllä vaikeaa kuvitella, että sellaista enää tapahtuisi, sen mittakaavan hämmennystä. Vaikka jotkut ihmiset saavat hiljaisemmiksi ja toiset riehakkaammaksi, en muista kenenkään mykistäneen itseäni pitkiin aikoihin. Mikä tarkoittaa, etten oikeastaan tiedä höläsen pöläystä siitä, miten toimin tätänykyä; eihän minulle ole tapahtunut pitkiin aikoihin mitään romanttisuuksia. Ajatella, viime kerrasta on kuitenkin jo yli kahdeksan vuotta!)

Ihmisten ilmoilla oleskeleminen tuntuu oudolta pitkän freelancer-yksinhaahuilun jäljiltä. Joskus se on vaikeaakin. Kun työkaveri väänsi minulle rautalangasta, että ehkä kukaan ei jaksaisi oikeasti olla niin kiinnostunut syömistäni ruoista, sain ensin kauhean paniikin. Aloin vältellä yleisiä kulkupaikkoja ja piilotella avokonttorissa, laskelmoida ruoka-aikojen suhteen ja sen sellaista. Samaan aikaan tajusin, ettei siinä ole järjen häivää: kyseessä on mukava, kiltti tyyppi enkä oikein osannut hahmottaa, mikä koko jutussa ahdisti niin painavana. Ikään kuin kukaan voisi tehdä minulle mitään keskellä työpaikkaa! Ja silti olo oli hurjan kiusaantunut. Asiaa viikon märehdittyäni päättelin, etten ehkä osaa ajatella itseäni mukavalla tavalla kenenkään kiinnostuksen objektina, ja päätin kääntää asetelman päälaelleen: siirtyä itse lähestyväksi ja keskustelua suuntaavaksi osapuoleksi. Saman tien kun tein näin, ahdistukseni katosi ja ilahduin saadessani uuden ystävän, jonka kanssa hahmottui heti monta kiinnostavan keskustelun alkusilmukkaa.

Joinain päivinä olen ollut melkein murheellinen siitä, miten pian kaikki päivät kiitävät. Jokainen hymy, nyökkäys, halaus, sananvaihto - hahmotan tarkasti niiden ainutkertaisuuden.

Työni on kummallista. Minun ei tarvitse muistaa eikä suunnitella. Avaan kalenterin aamulla ja teen, mitä siellä lukee. Kohtaan ihmisiä, käyn läpi heidän tietojaan, ratkaisen pulmia, koetan ymmärtää tilanteet ja tukea ihmisiä niissä. Kahvihuoneessa näen päivästä toiseen samoja kasvoja, joihin ei liity nimeä. Vähitellen alamme tervehtiä yhä useamman kanssa, liitymme hymyallianssiin. Joinain päivinä olen niin onnellinen, että olen tanssinut autioita käytäviä villasukkasillani aamuisin, kun muut eivät ole vielä tulleet.

Tämä syksy katoaa omalaatuisesti, tajutessani rakastavani valtavaa määrää ihmisiä, jotka joku toinen on valinnut elämääni ja jotka jo pian menetän.

Samalla tunnun kadottaneen kirjoittamisen tarpeen täysin.

Paitsi sen kerran kun menen yksin saunaan kommuunin saunavuorolla ja hätkähdän löydettyäni saunan shampoohyllyltä jonkun sinne jättämän dildon. Siitä tulee jotenkin turvaton olo, mikä on aika kummallista sekin - eihän minun sitä tarvitse koskettaa tai välittää siitä millään tavalla. Haluaisin vääntää saunan oven lukkoon mutten voi tehdä sitä, koska kämppikset tulevat saunaan omaa tahtiaan. Niinpä annan olla ja tutkin tuntemuksiani mutta olen sen verran levoton, että soitan Vompsulle ja sanon ääni täristen, että tule tänne nopeasti, minulla on huono olo koska saunan pesuhuoneessa on jonkun dildo. Koko juttu on omituinen ja huvittava ja unenomainen - siitä tulee hieman tärisevä olo.

Seuraavan kerran saunaan mennessäni olen unohtanut jo koko oudon kohtaamisen.

Päivät katoavat.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Bardossa luin Saramagoa ennen muiden heräämistä

Aamulla muiden vielä nukkuessa ja Saramagoa sängyssä makoillen lukiessani valkeni yhtäkkiä yksi seikka, josta Saramago ei mitenkään kirjoittanut mutta jonka ehkä jotenkin silti teksti kutsui vastauksekseen. Ehkä eilisillä keskusteluillakin oli osuuttaan asiaan - niissä tuli taas ilmi se outo mielikuva, jolla moni meistä ihmisistä rakastaa pelotella itseään, että jos en tee näin, niin X - ja X on jotain sen kaltaista kuin että epäonnistuu, putoaa, ei voi enää korjata jne., joka tapauksessa jotain kovin epämääräistä ja suuruudessaan hurjistuttavaa, joka lamauttaa ajatusten ahkeruuden ja kyvyn kysyä, että onkohan se ihan oikeasti ihan noin, että kaikki hyvä loppuu siihen. Tajusin äkisti, että niin, ymmärrän tavallaan paljon paremmin ihmisiä, jotka eivät pelkää putoamista, koska mieltävät jo pudonneensa, kuin niitä, jotka varmistelevat ja pinnistelevät vuosikausia elämästään pysyäkseen kunnon ihmisten tai vaikka ihan elävienkin kirjoissa. Sikäli saatan olla aika hyvä soittelemaan viime vuosina yksinomaan ryypänneille tai korvaushoidossa käyville ja jossain mielessä taidan ymmärtää heitä paremmin kuin niitä ihmisiä, jotka pelkäävät määräaikaisen työsuhteen loppumista tai muuhun kuin oman koulutuksen mukaiseen ammattiin työllistymistä. (Se on toki musta lähinnä hupaisa keskustelu - mun koulutustaustalla kun ei ole enää yhtään yksittäistä ammattia, jossa voisin kaikkea sitä käyttää silleen ulkoakinpäin selvästi koulutuksen mukaiseksi tunnistettavalla tavalla. Vaikka tietysti kaikki osaaminen kulkeekin mukaan ihan kaikkeen, mitä tekee, vaikka johonkin kaupassa käymiseen ja kadun ylittämiseenkin.)

Kuntosalilla kuuntelin yhden naisen tuskaisen kuuloisia pinnistysähkäisyjä yksi aamu. Nainen heilutteli kahvakuulaa kasvot irvistykseen kuroutuneena, itse venyin ja vanuin matolla nautinnollisesti haukotellen ja hieman hämmästellen, miksi hän halusi niin kehoaan pakottaa suoritukseen, joka pysäytti hengityksen virran ja säi ähkimään. Sitten tulin ajatelleeksi, että niin joo, ehkä hänellä on keholleen tavoitteita (muitakin kuin se, että tehdään nyt tämä yksi juttu siten kuin tuntuu hyvältä). Se tuntui hurjan oudolta ja kiinnostavalta. Samoin kuin se, että saatoin itse sillä tavalla vain kellua omassa kehollisuudessani, nauttia, ja samalla saada tai ainakin kuvitella saavani sen liikunnan, jonka tunnun tarvitsevankin. Epäilemättä hän tarvitsee enemmän, mutta miksi? Mitä se tuo? Olisi hurjan kiinnostavaa tietää, mutten uskalla vaivata ihmisiä varttia vaille puoli kahdeksan, kun he tekevät treeninsä loppurutistusta ja heillä todennäköisesti alkaa kokous saman suuren betonikolossin ylemmissä kerroksissa tasan kahdeksalta.

Niin täynnä kyvyttömyyttä ymmärtää ja kohdata tämä aikataulupaineistettu ihmisten maailma. (Totisesti olen kiitollinen niistä elämäni viidestä ihmisestä, joiden kanssa käymme sentään välillä keskusteluita ajan kanssa ja saan sukeltaa heidän maailmaansa edes hetkeksi - se on yhtä eksoottista kuin snorklaaminen! Ja kiitollisuus kirjoista, nekin ovat kurkistusikkunoita kysymyksiin, joita ei arjessa koskaan ehditä käymään läpi.) Kello painoi päälle, nousin ja pukeuduin ja menin kahdeksan kokoukseen itsekin. Katselin kasvoja ympärilläni ja ihmettelin, mitähän meidän kaikkien mielissä oikein liikkuu. Ja kuinka monella on tavoitteita päästä muualle, muuttua, ponnistella. (Muistin myös sen ajanjakson, jolloin ponnistelin kovemmin mutta en oikein enää onnistu hahmottamaan, miksi ihmeessä niin tein.) Taas olisin halunnut kysyä, mutta epäilemättä saisin potkut, jos kaiken työaikani haastattelisin työkavereita synnyistä syvistä sen sijaan että koetan perehtyä ja suorittaa niitä työtehtäviä, joihin minut on palkattu. Hyväksyin tämän tuosta noin vain, okei, en kysy, mutta eihän se kysymyksiä hävitä eikä paina edes taka-alalle, päinvastoin. Mutta olen aika hyvä pysyttelemään tyytyväisenä avointen kysymysten kanssa, kiitos filosofian opintojen. Ja muutenkin, tällä erää tyytyväinen likipitäen kaikkeen.

Yritin selittää tätä tyytyväistä ajelehtivuuttani yksi päivä vanhalle tuttavalle - että epäilen sairastavani jonkinlaista hyväntuulista masennusta, koska en toivo enkä ponnistele ja haluankin asioita aika laimeasti, mutta sitten toisaalta lillun kuitenkin hyväntuulisuudessa, joka taas ei mitenkään sovi kuvaan masennuksesta, joten varmasti hyväntuulinen masennus on väärä nimi tilalle.

Nyt aamulla tulin ajatelleeksi, että ehkä olen siinä jossain pisteessä jo ja siksi en enää uhkaile itseäni sillä. ("Jos et tee näin ja näin, jäät tähän ikuisiksi ajoiksi" - "So what?") Että on niin monta asiaa, jotka olen jättänyt tekemättä tai tehnyt liian omintakeisesti, että tosiaan olen siinä mustassa aukossa tai kauheassa/mukavassa lilluvuudessa. Mistä tuli mieleen - voisinko (siis jos keksisin sitä haluta) ruveta patistamaan itseäni uhkaillen itseäni sillä, että jos en tee näin ja näin, minusta voi tulla ihan huomaamatta kunnon kansalainen, keskiansioinen, joutaviin lillukanvarsiin takertumaton, kyselemätön, ihastuttava, - - -

Ehkä senkin takia ajattelen hetkellisesti, että taidan olla jo kuollut mutten vielä sitä täysin tajuava: bardossa. Ehkä se on syy sille, että koen välillä vähän oudoksi niiden ihmisten seuran, jotka ajattelevat olevansa elossa. Eipä siinä mitään, niin ajattelen itsekin välillä. Mutta sitten pysähdyn ja kysyn, olenko sittenkään varma, enkä ole. 

lauantai 26. elokuuta 2017

Virkistyspäivä

Eilen matkasin työpaikan virkistyspäivänä laivalla eestaas. (Ja perille, mutta mitä se tarkoittaa?) Seurasin ihmisten juopumista ja mietin sitä, miten monta vuotta se oli jotain, mitä olisin kutsunut luonnolliseksi, miten tärkeää se oli kaikki ne vuodet, koska se oli niin erilaista kuin miten vanhempani toimivat, ja vaikka en pitänyt erityisemmin ikinä siitä tilasta, johon alkoholi kehoni ja mieleni vei, siedin sitä kuitenkin mieluummin kuin ajatusta, että olisin samanlainen kuin vanhempani. (Ikään kuin ihmiset nyt olisivat niin erilaisia ja ikään kuin jollain tapaa voisi olla sosiaalistumatta siihen maailmaan ja perheeseen, jossa sattuu kasvamaan.) Ajattelin suhdettani viinin lipittämiseen ja viiniavusteiseen emootioiden säätelyyn, nykyiseen ja menneeseen, jotenkin hitaasti ja vain todeten. Todeten: ei kieltäen, ei hyväksyen, ei-mitään-metatasolla, ihan vain todeten.

Mietin ystävystymistä ja rakastumista ja miten merkittäviä niissä prosesseissa ovat olleet kemialliset avusteet. Ne ystävät, joita olin saanut ennen alkoholia, olivat enimmäkseen koululuokkien tai vanhempieni tai asuintalojen valitsemia. Meni pitkään, että hyväksyin heidät, päästin edes lähialueille.

(Vaikka ei kai lapsena paljon kukaan puhukaan kuristavista tunnuista ja oloista, peloista ja syyllisyyksistä? Lapsena myös häpesin joitain asioita mutta mitä pidemmälle olen elänyt ja mitä enemmän olen sekä lukenut häpeästä että keskustellut siitä sitä elävien kanssa, sen selvemmin olen tajunnut, että minulla on aika paljon vankempi pohja kuin usealla muulla häpeän suhteen - omat häpeäni ovat lopulta olleet hyvin pieniä ja musertamattomia. (Syyllisyyttä osaan sitten kokea senkin edestä. Ja pistää toimeksi, kuten asiaan kuuluu. - Tutkijoiden mukaan syyllisyyden keskeinen säätelykeino on siis se, että yrittää korjata puutteet, joita omissa taidoissa selvästi oli, kun asiat menivät pyllylleen.))

No, alkoholi muutti asiat. Sen avulla ystävystyttiin ja rakastuttiin ja niiden sivussa löydettiin keskusteluissa sanat niille oloille, jotka aiemmin jäivät yksityisiksi. Tämä yhteistyö sinetöi ystävyyksiä ja rakkauksia ihan erityisellä säihkeellä: ne olivat jotain todella uutta ja ainutkertaista, ihmiset korvaamattomia. Toki kirjoittaminen blogiin muutti asioita vielä enemmän. Mutta se alkoi tapahtua vasta viitisentoista vuotta sen jälkeen kuin aloin käyttää alkoholia. Vähitellen aloin blogin kirjoittamisen myötä hahmottaa, että osaan kuitenkin paremmin selvin päin setviä näitä juttuja, sekä kertoa niistä toisille että itselleni (jostain syystä olen välillä huono kertomaan vain itselleni, ja haluaisin paremmin ymmärtää miksi, koska en osta ihan täysillä sitä Meadin ajatusta, että vain se, mikä jaetaan, on meille todellista - esimerkiksi vaikeat kuristavat olot ovat pikemminkin käyneet vähemmän todellisen tuntuisiksi tai ainakin vähemmän läsnäoleviksi, kun niistä on pystynyt puhumaan ja/tai kirjoittamaan; kirjoittaminen on useimmiten kai itselleni välivaihe siihen, että osaan myös puhua asioista hätkähtämättä ja haluamatta piiloutua). Pidin kuitenkin siitä viinin nosteesta, joka kestää jonkin aikaa, hillittömyyden tunnusta, silmittömästä panetuksesta, kemiallisesta pikku maniasta, joskaan en koskaan oppinut pitämään sen toisesta puoliskosta, siitä, miten aika pian - heti laskuhumalaan käännyttäessä tai sen käydessä selväksi, ettei seksiä tule tapahtumaan samana iltana - suht koht täydellinen lohduttomuus ja itsesääli alkoi vallata tilaa ja miten uskomattoman kyvytön äkisti olin väittämään sille mielialalle vastaan. Joskus hyvä keskustelu pelasti keskeltä tuota mielialaa, tai pakkasen puremat säärissä, tai jokin muu yllättävä, kävely ulkona pimeän kaupungin halki, tai jotain. Mutta enimmäkseen ei: enimmäkseen jo ensimmäistä siemausta ottaessaan tiesi, että pian tuntee itsensä hylätyksi. On jotenkin jännittävää, näin jälkikäteen, käännellä sitä seikkaa, että varsin hyvin tiesin alkoholin vaikuttavan itseeni näin, mutta silti halusin kerta toisensa jälkeen mieluummin kestää tämän vuoristoradan kuin vaikuttaa järkevältä, pidättyväiseltä, aralta, emootioidensa kanssa kyynärpäitä myöten savessa vaivaavalta. Ehkä myös jotenkin halusin puskea sen olon läpi, sen lohduttomuuden? En osaa sanoa. Mutta sen osaan sanoa, että sen läpi puskeminen laskuhumalassa ei ollut mikään eriyinen menestystarina.

Siinä vaiheessa kun nivelet alkoivat reagoida ikävästi alkoholiin pään lisäksi, tein järkevän päätöksen ja annoin olla. Jännittävintä tässä on ollut se, että se, mitä kuvittelin aiemmin osaavani vain nousuhumalassa, on selvästi jotain, jonka osaan tehdä ilman mitään kemiallisia virikkeitä. Osaan pienen manian, hurmion, leijuvan kuplaonnellisuuden. Mutta ne tulevat eri kohdissa, ja sen hyväksyminen on välillä ollut vaikeaa. Ne tulevat tyypillisisti sellaisissa keskusteluissa, joista en olisi pitänyt nousuhumalassa: hieman nihkeissä keskusteluissa, joiden keskeltä äkkiä avautuukin näköala johonkin aiemmin kuolleeseen kulmaan. Sen sijaan ne eivät seuraa siitä, että vain juttelee jollekulle nousuhumalassa ja joku hymyilee ja alavatsalla muljuu ja pöljäillään vähän yhdessä. En tarkoita, etteivätkö nämä olisi tärkeitä asioita tai etten olisi enää kohtaamisista kiitollinen. Ei suinkaan. Mutta en enää koe ihan saman mittakaavan hurmiota automaattisesti, ihan vain aineen stimuloimana. Keskustelun tyylin ja aiheen, eleiden ja ilmeiden pitää olla kohdallaan, jotta voin kokea sen. Ja minun pitää olla levännyt riittävästi. Koen, että mittarini on nyt tarkempi, että tajuan selvemmin, millaiset keskustelut tekevät minulle hyvää, avaavat näköaloja ja auttavat hyväksymään sen seikan, miten elämä kulloinkin uomiinsa asettuu. Koen mittarini olevan nyt myös tarkempi sen suhteen, etten ehkä kuvittele aiempaan tapaan tiettyä ihmistä aivan niin korvaamattomaksi kuin aiemmin kuvittelin.

Pidän ihan mahdollisena, että olen väärässä.

Olen ollut ennenkin väärässä.

Ei se mitään! (Mutta haluaisin kyllä olla oikeassa, ei sen puoleen, varmasti se hetken kirpoisi, jos olisinkin väärässä. Tässähän avautuu jopa mahdollisuus työstää haluaan olla tarvittu, jopa korvaamaton, jollekulle toiselle - halu, joka on kovin ristiriidassa toisen, ihan yhtä vahvan halun kanssa: halun saada päättää suuntautumisistaan ylimitoitetun syyllisyyden päätöstä liikaa ohjaamatta.)

Mutta eilen matkustimme laivalla ja katselin ja kuuntelin, miten ihmiset alkoivat vähitellen näyttää itsestään uusia puolia. Mietin, miten kummallista tämä kaikki on. Ja miten terapeuttiselta on tuntunut oppia, että kaiken, minkä voi tehdä päissään, voi tehdä myös ilman päihtymystä. Jotenkin se on sulattanut turhaa rajaa arjen ja juhlan väliltä, tehnyt rohkeammaksi, ohjannut huomiota enemmän toisiin ja heidän sanomaansa.

Kotiin raitiovaunulla laivalta matkatessani en kai tuntenut enää kuin väsymystä. Tuntuu kuin useampikin lehti tai tuuli olisi kääntynyt. Mietin virkistyspäivässä käytyjä keskusteluita keholla tuntemisesta, eros-daimonista Platonin Pitojen Diotiman puheessa, itsestä ja toisesta, ihmisenä kohtaamisesta. Ajattelin pää ikkunalasia vasten kolkaten, että minne menenkin, teen sitä työtä, jota haluan. Nimike voi vaihtua ja ns. varsinaiset työtehtävät voivat vaihtua, mutta pohjimmiltani teen samaa työtä: tutkin yhdessä, säätelen yhdessä, opin yhdessä, keskustelen, etsin sanoja ja keinoja välittää kaikkea sitä hyvää jäsennystä, jonka ihminen saattaa tarvita pystyäkseen hyvästelemään ne kuvat, jotka eivät palvele sisään solahtamisen tuntua.

Jotenkin se kaikki kiteytyy tekstiin, jonka näin Porthanian vessassa, ja jossa tilitettiin yliopistossa nuhjuamaan joutumista, kun todellisessa elämässä sitä ja tätä. Kirjoitusta lukiessani hymähtelin ja tajusin tajunneeni edes jotain vuosien varrella. Ei ole kuin todellinen elämä. Se tunkeutuu kaiken läpi ubiikkina, repaleisten haaveenriekaleidenkin. Ei ole kuin tämä tässä, pää ja lasi ja raitiovaunu, sadallakuudellakymmenellä eurolla vegaaniherkkuja kasseissa nyt kun ensimmäinen palkka on tullut eikä tarvitse räknätä kaupassa jokainen kerta, mitä on varaa ostaa.

En osaa sanoa, kuinka sopeudun niinsanottuun kokopäivätyöhön. Toisaalta minusta tuntuu etten ole koskaan missään muussa ollutkaan.

Epäilemättä sama pätee kaikkiin muihinkin ihmisiin. (Mutta työnkuvissa on eroa.)

On omituista, miten erilaisen kvaliteetin keskustelut saavat, kun on itse selvinpäin ja näkee toisten reagoivat vähäisimpiinkin luottamuksen eleisiin matalataajuisella hurmiolla (jotkut selvemmin, jotkut todella hatarasti). En osaa vielä nimetä tuota kvaliteettia.

Kotiin palattuani olen niin väsynyt ihmisistä, että pidän korvatulppia päässä ja toivon hetkellisesti, että asuisin täysin yksin. 

maanantai 29. toukokuuta 2017

Sisäinen lapsi

Toisissa piireissä puhutaan paljon sisäisestä lapsesta. Tämä puhe tuottaa toisinaan halun parahtaa: Ei SITÄ mikään vaivaa ja SE kyllä saa aina lopulta tahtonsa läpi! Mutta kuka huolehtisi siitä, että ulkoinen aikuinen voisi alkaa kasvaa turvallisessa mutta haastavassa lähikehityksen vyöhykkeessä? (Tämä on monen vaikeasti työllistyvän aikuisen probleemi.)

Retkeilen taas TE-keskuksen sivulla ja tunnen itseni noin viisivuotiaaksi työkokemusteni ja koulutustilkkutäkkini perusteella. Ainakaan en voi hakea työtä, jonka ilmoituksessakin puhutaan tuloksennälästä. (Mitähän ne sanoisivat, jos kertoisi, ettei oikeasti usko tavoitteisiin vaan siihen, että tekee sen, minkä epäilee toimivaksi tavaksi edetä kohti ihanteita - ihanteita, joita ei voi saavuttaa, toisin kuin tavoitteita? Minulle tämä vain toimii paremmin kuin tavoitteita kohti eteneminen - siis itselleni, elämääntyytyväisyydelleni, ei työelämään sopivuudelleni. Ja ei, en ainakaan vielä ole valmis myymään hyvää ihmisyyttä hyvästätyyppiydestä.)


Toista on, kun kirjoitan tässä yhteiskirjoitusprojektissamme. Siinä sitä lasta taluttaa aikuinen, jonka katseen ovat tarkentaneet vuosia kestänyt rahapula, sen aiheuttama kitka läheissuhteisiin, ammatinvaihdokset, sairaudet ja muut vaikeudet. (Ne menestykset, joita itselläni on ollut, ovat olleet enemmän lajia "vaativasta työkeikasta hengissä selviytyminen" ja "jalan kuntouttaminen takaisin käveltäväksi". Ja toki opintojen erinomaiset arvosanat, joista taas en itse liiemmin piittaa - olen piitanut aikuisena enemmän siitä, että saan tietää ja oppia asioista, jotka kiinnostavat - eikä niistä arvosanoista piittaa kukaan työelämässäkään.) (Vaikeuksista voittoon -sloganin sijaan voisin vääntää mieluummin näin: Vaikeuksista seuraaviin!) Tuntuu hullulta, että se formaali koulutus, jonka on saanut, on opettanut lopulta hyvin vähän - ehkä joitain työkaluja ja tietoa siitä, että pystyy sitoutumaan pitkiin ja vaativiinkin projekteihin, jos ne ovat mielekkäitä ja eettisiä - ja sitten toisaalta kaikki sen ympärillä tapahtuva (joka kohdallani ei ole tapahtunut enimmäkseen palkkatyössä) on opettanut valtavasti. Ja että näistä formaalissa koulutuksessa ja palkkatyössä oppimista tutkitaan paljon ja jälkimmäistä informaalia oppimista tutkitaan tuskin lainkaan.

Kieltäydyn tarmokkaasti siitä, että ne ihmissuhdetaidot ja elämänhallinnan tolkut, jotka on hankittu (usein oma aikansa päätä tikkamaisesti seinään hakaten) kuuluisivat jonkin sisäisen lapsen alueelle. Ei, kyllä se on ihan sitä aikuista. Ja myös aikuisilla on emootioita ja mielitekoja, pelko ulos suljetuksi tulemisesta ja riippuvuus toisilta saadusta tuesta. 

Sitä paitsi kun muistelen lapsuutta, näin aikuisena, tuntuu aivan selvältä, että lapsena on ollut varsinainen maanvaiva. Kaikki se hirvittävä vaativuus ja huomiohakuisuus, tuittupäisyys ja teatraalisuus ja toisaalta täysi kyvyttömyys nostaa yhteiskäsittelyyn niitä seikkoja, joita ei selvästikään osaa yksin käsitellä, tekevät lapsista hankalia otuksia, tai ainakin minusta tekivät. Onhan sitä aikuisenkin toki hankala, mutta edes hivenen kohtuullisempi kuin kersana. 

Voi olla, että käsitykseni siitä, mitä sisäisen lapsen kielikuvalla haetaan, menee metsään ryskyen. Varmasti se on monelle hyödyllinen ajatusrakennelma. Itse en vain onnistu löytämään sen mieltä. Minusta olisi hienoa olla selkeämmin aikuinen, ei lapsi. Ja tapa, jolla minua usein kohdellaan, kun toimin nähdäkseni kaikista aikuisimmin, muistuttaa toisinaan lapsen saamaa nuhtelua. 

Ehkä on monia ihmisiä, joita kohdellaan enemmän aikuisina. 

Sellainen kohtelu tuntuu virkistävältä ja elvyttävältä. Sen vuoksi etsin enemmän ulkoista aikuistani kuin sisäistä lastani. Tai ulkoista ja ulkoista: mikä on sisällä, mikä ulkona? Eikö tässäkin kaiu jokin hupsu ajatus ytimestä ja kuoresta tai kuorista sekä kuorimisen mahdollisuudesta?

Olen tänään sen verran äkäisellä tuulella, että ajattelin julistaa, että oma ytimeni on kuolevaisuus. Ei ole kiire kuoria näitä kerroksia sen ympäriltä, sentään. 

On jotenkin oireellista, että lapsuuden ja aikuisuuden käsitteet aktivoituvat juuri samalla kun tekee aikuisuuteen keskeisesti leimattuun osa-alueeseen, työhön, liittyviä toimenpiteitä. Jos en olekaan tuntenut itseäni syrjäytyneeksi töissä, opiskellessa, laiskotellessa, ystävien kanssa ja niin edelleen, niin työkkärin kanssa asioidessani ja työtä hakiessani kyllä olen. Koko se valmis arvoasteikko, joka pitäisi pystyä nielaisemaan tai jonka mukaan ainakin pitäisi pystyä käymään keskustelut virkailijan ja haastattelijan kanssa, tuottaa lapsuudesta muistuttavan kokemuksen. Ei tiedä eikä ymmärrä termien täsmällisiä merkityksiä, kysymyksiin niistä suhtaudutaan vähemmän suopeasti, eikä ainakaan halua olla samaa mieltä siitä, mikä on elämässä tärkeää tai mitä saa sanoa ääneen ja mitä ei. En myöskään osaa hyvin tätä peliä, jonka nimi on kerro vain se, mikä on pakko (koska kaikesta muusta voidaan rankaista hyvin mielivaltaisesti). On vaikeaa vaihtaa anteliaisuusvaihteelta pihistelyvaihteelle kommunikaatiossa, etenkin kun tämä on omia ihanteita vastaan. Mutta yritän taktikoida itseni ihanteiden ympäri ja antaa anteeksi, koska ei vaikuta järkevältä sekään, että alkaisi yhden naisen taistelun koko systeemiä vastaan. Toisin sanoen: En oikein usko, että se, että huutaisin, että eihän tällä keisarilla ole vaatteita ollenkaan, tuottaisi mitään uutta tietoa kellekään. Sen sijaan se tuottaisi välittömiä henkilökohtaisia ongelmia sekä päivittelyä siitä, miten en ole tajunnut vain lillua kutyymin mukaisesti, kuviokellua kuten kaikki muutkin tässä tilanteessa. Ja osittain juuri tämä alistuminen konformiseen lillumiseen raivostuttaa ja saa tuntemaan itsensä lapseksi.

Koska on asioita, joita on taktista olla verbalisoimatta (kuten uskomus, että nelikymmentuntinen viikko on kontingentti järjestely ja kaukana ihanteellisesta asiaintilasta), herahtelen näissä keskusteluissa kuuluvaan nauruun kerran toisensa jälkeen. Sitten jälkikäteen epäilen, että nauruni synnyttämä reaktio osoittaa, ettei minuun suhtauduta oikein vastuullisena aikuisena. Kyllähän nyt sentään vastuullinen aikuinen ja kunnon ihminen ymmärtäisi, ettei näissä keskusteluissa kannata nauraa vaan nielaista kiltisti ne olosuhteet, joihin on sattunut syntymään ja kasvamaan. 

Epäilen, että osa aikuisuuskriteereitä on, että hyväksyy osaamisensa velvollisuutena tehdä sitä asiaa tästä iäisyyteen kapinoimatta ja sivuilleen vilkuilematta. Tai siis, saa vilkuilla ja onhan se dynaamista olla monitahoinen, muttei kannata vilkuilla liian kauas ja metsään ei ainakaan saa eksyä tallatulta polulta. 

Ja siihen taas en ole lainkaan valmis. Ja epäilen vahvasti, että tämä hanttiin paneminen liittyy tuohon ytimeen, eli kuolevaisuuteen. Jos jotain aikoo tehdä, se on tehtävä nyt, tässä elämässä. Elettävä hyvin, sikäli kuin se on mahdollista kafkalaisissa tunnelmissa. 

maanantai 8. toukokuuta 2017

Yhteisö-/yksilölähtöisyys

Löysin muutama päivä sitten Kelly Dielsin tekstit ja vaikka en aluksi osannutkaan tarkalleen sanoa, mikä niissä kolahti, tajusin kyllä lukevani jotain sellaista, joka olisi ollut hyvä saada lukea jo kauan sitten. Ehkä tässä kaikessa ei ole mitään uutta, ehkä se on vanhaa samaa uudessa paketissa. Ehkä ymmärrys liittyy enemmän paketin kuin sisällön laatuun. Mutta viimein tajusin.

Diels kirjoittaa naisten itsestään huolen pitämisen käytännöistä, self-care. Tälle olisi varmasti monta muutakin osuvaa käännöstä. Mutta tässä johtoajatus Dielsin naamasivuilta napattuna:
The urgent need for self care is a reaction to the absence of community care offered to most people. It’s a testament to the lack of value attributed to certain peoples within our culture.
Love, care, esteem: these are communal rather than individual practices. They are most powerful and transformative when we are in community with each other.

En osaa sanoa, kuinka hyvin olen hahmottanut tämän ajatuksen taustavirtauksia aiemmin. Mutta ainakin se, että joku toinen vaivautui muotoilemaan ajatuksen kirjoitukseksi, on avannut näköaloja moneen asiaan, joita on ollut vaikeaa sanallistaa ja ymmärtää täsmällisesti. (Voi toki silti olla, että hypoteesi on väärä. Mutta katsotaan ja koetellaan nyt ensin.) Esimerkiksi siihen, miten paljon helpompi itsestään on pitää huolta, kun elää turvallisessa suhteessa. Itseään tuntuu olevan paljon helpompi rakastaa, jos ympärillä on ihmisiä, jotka jatkuvasti vahvistavat käyttäytymisellään, katsomisen tavallaan ja jotkut jopa sanoillaan (äärimmäisen harvinaista, ainakin omassa elämässäni) sen, että kyllä, olet rakastamisen arvoinen. Että kanssasi on hyvä elää. Että on hyvä asia, että olet elossa. Ja: että sinulla on annettavaa. (Tätä annettavaa-puolta olen kuullut enemmän ja olen siitä kiitollinen.)

Puhuin eilen saunassa ystävien kanssa siitä, miten TE-keskuksen kanssa asiointi vie kaikki voimat. Se on ihan hullunkurista, koska kyse on tyyliin yhden nettilomakkeiston täyttämisestä. Olkoonkin, että lomake herjaa kaiken aikaa tietojen olevan puutteellisia ja sitten jo pian ymmärtää, että selvä, tiedot omasta elämästäni ovat näemmä hallinnon näkökulmasta puutteelliset. En esimerkiksi tiedä varmasti, miten tietyt työtehtäväni jäsentyvät hallinnon näkökulmasta (miten työsuhde edes määritellään?) enkä taatusti muista töitteni tarkkoja alku- ja loppupäivämääriä, jotka olen kirjannut cv-tiedostoon kuukauden tarkkuudella. En kuitenkaan usko, että TE-keskusasioinnin lannistavuus liittyy niinkään sivuston tekniseen toteutukseen tai vaadittuun, hieman hupaisalta tuntuvaan tarkkuuteen. Luulen, että sillä on paljon enemmän tekemistä sen työkulttuurin kanssa, jonka kohtaa, jos oikeastaan koko aikuisikänsä työskentelee freelancerina.

Tarkoitan tätä: jos Diels on oikeassa siinä, että arvostus rakentuu tosiaan yhteisössä, on itse oltava oma yhteisönsä. Freelancerille aika usein ainoa todiste siitä, ettei mennyt liian pieleen, on se, että uudenkin keikan saa. Jos freelancer on arka ja epävarma - kuten itse freelancauksen aloittaessani olin; hyvänen aika, kyse oli ensimmäisistä työtehtävistäni! - hän ei välttämättä uskalla kysyä, miten omaa työotetta voisi parantaa. Ainakaan en itse osannut enkä uskaltanut kysyä. Kuulin käsitykset siitä, että moka on lahja, erehdysten kautta oppii jne. sanallistettuna oikeastaan vasta vähän vajaa kolmikymppisenä. Ja silloinkaan en kuullut niitä - luin ne McDermottin kirjasta ja ajattelin, että ahaa, Amerikassa ajatellaan noin, kuinka vapauttavaa ja hyvä juttu. Tämä on yksi syy siihen, miksi opetustehtävissä tapaan toistella, että erehtyä saa, erehtymisestä oppii, tämä on hiton vaikeaa ja saa olla epätäydellinen. Virheiden pelko jähmettää enkä ainakaan halua kenenkään pelkäävän sitä, että minä saisin selville heidän erehtyneen jonkin asian suhteen. (Huvittavaa, ikään kuin minulla olisi mitään auktoriteettia tuomita ketään - edes itseäni.)

Arvostuksen yhteisöllinen rakentuminen voisi selittää ehkä sitäkin, miksi opiskelemaan on niin mukava hakeutua uudestaan ja uudestaan. Vaikka oppisisällöistä ja metodeista olisi huiman eri mieltä, on siinä kuitenkin yhteisö, jossa voi harjoittaa arvostamista. Voi antaa toisille hyvää palautetta ja saada sitä itse. Paljastuu sokeita pisteitä ja niitä voi sitten työstää, kun ne on ensin onnistunut jotenkin hahmottamaan. Ei ole täysin yksin ja johtolangoitta maailmassa.

En osaa kuvitella, millaista olisi käydä jatkuvasti iso osa valveillaoloajastaan päivätöissä. Millaista olisi vuosikausia työskennellä jossain ja saada sitä kautta arvostusta. Ehkä työskentely hyvissä työyhteisöissä voisi synnyttää ajatuksen, että omalla työllä ja osaamisella on merkitystä muunkin kuin välittömän toimeentulon takaamisen kannalta. Toki itse voi koettaa rakentaa oman osaamisensa arvostuksen, mutta se tuntuu jotenkin vaikealta, kun perusmalli kai ympärillä on se, että jos jotakin osaamista arvostetaan, siitä ollaan valmiit maksamaan. (Täytyy toki silti kirjata tähän, että suhtaudun hieman penseästi ajatukseen, että maksuhalukkuus palautuisi vain siihen - luulen, että maksuhalukkuutta lisää myös ns. oikea asenne työhön. Siitä en pidä lainkaan. Mutta se johtunee toki vain siitä, että en itse halua ottaa tuota oikeaa asennetta, jonka näen jotenkin vaarallisena. Ehkä kirjoitan tästä myöhemmin ja tarkemmin, tämä vaatii vielä työstöä. Tämä on jatkoa sille, miten aikanaan minulle suututtiin työkkärin koulutuksessa, kun sanoin, etten halua olla hyvä tyyppi - että sen pitää riittää, että käyttäydyn säällisesti ja hoidan työsopimuksessa lupaamani asiat.) Ja sitten toisaalta olen sitä mieltä, että aika usein se maksetuksi tuleminen luo jääviyksiä ja pulmia sen kannalta, mikä olisi vielä tärkeämpää: kansalaisuus, maailmankansalaisuus, vaihtoehtoisiin toiminnan tapoihin havahtuminen, läheisiä varten läsnä oleminen. Ja että on toimia, joiden kuuluisi kuulua ihmisten normaaliin vastavuoroiseen yhteisöllisyyteen. Tuntuisi pahalta ruveta rahastamaan niistä.

Vaikka kai iso osa hyvinvointiteollisuudesta pyörii ihmisten pelkojen voimalla. Oleellista varmaan olisi, miten noita pelkoja lähestytään. Tehdäänkö toinen riippuvaiseksi siitä, että häntä pidetään jatkuvasti kädestä kiinni tietyllä tuntihinnalla vai koetetaanko hänen paimentaa jaloilleen ja arvostamaan myös itseään. Pulma on vain se, että jos Diels on oikeassa, kukaan ei seiso yksin jaloillaan, vaikka kuinka ponnistaisi rakastamaan itseään, hoitamaan itseään, arvostamaan itseään. Kuinka paljon tukea tarvitaan? Kuinka paljon tukea olisi ihannemäärä itse kullekin? Miten rakentaa yhteisö, joka hoitaa, halaa, tuuppaisee lempeästi liikkeelle naama alaspäin vesilätäkköön juuttuessa? Miten rakentaa yhteisö, jossa arvostus virtaa tasaisesti moniin suuntiin? Miten oppia viestimään ihmisille, miten paljon heitä arvostaa ja miten välittää siitä, että heidän on hyvä olla?

Ja: miten silti asettaa rajat, koska on pidettävä huolta myös omasta jaksamisestaan - ainakin jos ei ole sitä taustayhteisöä, joka ottaisi itsestä tai siitä tarvitsevasta toisesta kopin, jos jompikumpi tai kumpikin meinaa tipahtaa. Ehkä tuossa rajojenasettamiskeskustelussakin kaikuu se, miten hataria yhteisöt tapaavat olla. Tarkoitan tätä: On aika paljon ihmisiä, joiden tuen tarve on liki kuilumainen. Heillä ihan selvästi ei ole edes sellaista hataraa - harvaa mutta säikeiltään kyllä vahvaa - turvaverkkoa, jollainen itselläni nykyään on. Niinpä kun he saavat vähänkin tukea joltakulta, seuraa ripustautuminen. Tätä (tai tätäkin) kutsutaan toisin asennoituvissa teksteissä toksiseksi ihmissuhteeksi: että joku vain ottaa vastaan roppakaupalla osaamatta antaa takaisin. Aika usein se, mitä itse noissa suhteissa havaitsen, ei ole niinkään myrkyllisyyttä vaan suunnatonta yksinäisyyttä ja tarvitsevuutta (ja nimenomaan yritystä antaa takaisin, tulla hyödylliseksi, olla tarvittu - en usko, että tarvitsevuus useastikaan on kiinni hyötyjäasenteesta vaan ihan osaamattomuudesta kuvitella itselleen ja omille teoilleen mitään arvoa ominpäin). Sen loputtoman tarvitsevuuden täyttämisen yrittäminen on oma heikko kohtani (olisi mukavaa olla edes jotenkin, edes marginaalisesti, hyödyllinen tässä elämässä kun kuitenkin kuluttaa luonnonvaroja kaiken aikaa), johon saatan jäädä nalkkiin, joten nykyään yleensä pötkin pakoon tällaisen ihmisen kohdatessani vaikka kuinka inhoan tuota itsesuojelun mekanismiani. Ja sitten samalla olen kiitollinen siitä, että olen oppinut ottamaan etäisyyttä jo siinä vaiheessa kun alan hahmottaa, että hetkinen, tämän ihmisen sisällä on nyt niin syvä kaivo, ettei oma valoni riitä mitenkään täyttämään sitä turvallisuudella, arvostuksella, rakkaudella, välittämisellä. Ja että taidan olla ainoa, joka vastaa näihin tarpeisiin, jotka eivät tunnu tarpeina vaan hätänä (joka olisi totuudenmukaisempaa kirjoittaa versaalein). Ja sitten on paettava, ja se tuntuu kamalalta. On liian pelottavaa tulla jonkun toisen ainoaksi oljenkorreksi. Jos ihminen ei olisi niin epätoivoisen tarvitseva, hän saisi tukea paljon useammalta ja se jo itsessäänkin lieventäisi takiaismaista otetta siitä, joka yrittää edes vähän lohduttaa. Miksi hahmotan sympaattisena tämän takiaisen ja haluaisin auttaa häntä, kun niin moni muu puhuu toksisista ihmisistä? Kai siksi, että osaan itsekin olla sellainen, kun olen oikein heikossa jamassa. En ole osannut sitä kuin yhden ihmisen kanssa, ja se rikkoi sen suhteen tuosta noin vain. Tuossa suhteessa hämmennyin kerran toisensa jälkeen omasta käyttäytymisestäni. En tiennyt, että minussa on niin vahva moodi, kaikesta muusta irrallinen emootioiden profiili, jotain niin hätäisesti parkuvaa. Luulen, että on aika tyypillistä - ja ainakin täysin ymmärrettävää - , että aika harva saa työstää tällaista supertarvitsevaa moodia ikinä loppuun kenenkään toisen ihmisen kanssa.

Voi olla, että suhtaudun turhan pessimistisesti siihen, että yksinäisyys ratkeaisi. Itse olen onnekas sen vuoksi, että olen oppinut käyttämään sähköisiä välineitä sen säätelyyn. (Se, mikä alkaa itsestään kirjoittamalla huolen pitämisenä, voi muuttua muuksi matkalla.) Mutta tutkimuksista uutisointi antaa ymmärtää, ettei suinkaan kaikkien kohdalla asia mene näin päin ja että monet kokevat vain suurempaa ja suurempaa yksinäisyyttä.

Ja on ihan selvää, että jos saankin jonkinlaista vertaistukea netistä ja muutaman ihmisen livekohtaamisista yksityishenkilönä, se on aika eri asia kuin saada tukea palkkatyöidentiteetilleen. Kirjoitan "palkkatyöidentiteetilleen", koska ajattelen sen eri seikaksi kuin työidentiteetin. Todellisempi työ, ainakin itselleni, on tietynlaisen yhteisön rakentaminen. Siitä ei kukaan yleensä maksa. Mutta uskon sen kannattavan monellakin tavalla. Voin tietysti olla väärässä. Voi, niin voi olla vaikka missä kohdin!

Mutta tuntuu siltä, että olen kavunnut jonkin ymmärryksen kynnyksen yli lukiessani Diensin kiteytyksiä. Tosiaan: että ei ehkä ihan jokaisen edes tarvitse työläästi puurtaa kasaan rakkautta, huolenpitoa ja arvostusta itseään kohtaan, että siihen voi olla olemassa yhteisökin, ja että toisaalta tässä maailmassa moni on asemassa, jossa voi olla hyvin vaikeaa löytää tukevaa yhteisöä tietylle puolen tuosta rakkaus/huolenpito/arvostus -yhtälöstä. Ehkä en olisi ymmärtänyt tätä lainkaan, ellemme olisi aloittaneet Kalifornian-naisen kanssa projektiamme. Ällistyin siitä, miten hyvältä tuntuu tajuta, että hetkinen, joku todellakin haluaa tehdä jonkin asian juuri minun kanssani. Se on asiaintila, jota en ole elämässäni kohdannut kovinkaan monta kertaa. (Useammin kohtaa torjuntaa tai sitä, että tulee hyväksytyksi johonkin, koska sattuu olemaan sopivasti hollilla.) Siinä kohden on helppoa ajatella, että selvä, olen paikoin varsinainen idiootti, mutta sentään jokin on mennyt nappiin ja ehkä sittenkin minulla on oikeus elää, olla, ajatella, tehdä valintoja. Ja samassa tulvahtaa huoli siitä, kuinkahan monta sellaista ikinä kokematonta ihmistä lähipiirissänikin on. Ja miten luoda sellainen yhteisö, että jokainen voisi kokea arvokkuutensa ja rakastettavuutensa ympäriltään. Ja välillä siihen on liian kiireinen, liian väsynyt, liian lannistunut oman elämän vastoinkäymisistä. Ja silloin on vaikeaa hahmottaa, mitä annettavaa itsellä voisi olla kellekään tai millekään.

Jotenkin omituisesti näen tämän samalla tavalla kuin koettaessani kuvitella kausaalisuhteita: tyypin A emotionaalisia tarpeita täyttävät tyypit A-Ö, ja sitten sen tuella A sinkoaa eteenpäin nuolia vaikka mihin, tyyppien A-Ö lisäksi myös numerotyyppeihin ja häkkyrätyyppeihin.

Jos jotain toivon, niin sitä, että olisin parempi solmukohta tuossa verkossa. En näin hauras enkä ailahteleva. Mutta se on vain toivomus.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Aloitin taas julkisilla paikoilla itkemisen

Aloitin taas julkisilla paikoilla itkemisen.

Näemmä se liittyy elämässäni paitsi ero- myös työttömyyskausiin jotenkin saumatta. (Jostain syystä nämä kaudet myös tuntuvat liittyvän yhteen mutta se voi olla sattumanvaraistakin.)

Ollaan menossa metsään näkemään rusakot ja oravat ja siilit ja koivut ja läheinen kysyy, että miten mieluiten asuisit, jos ei olisi taloudellisia reunaehtoja, ja alkaa bussissa selkä menosuuntaan paikalla itkeä, koska ei sitä maailmaa ilman taloudellisia reunaehtoja vain ole. Että voisi noin vain valita jotain. Että saisi vuokralle (tai voisi ostaa) ihan millaisen paikan keksii tahtoa. Hemmetti, jos ei näytä nousevan koko aikuisikänään edes kuukaudeksi tai pariksi köyhyysrajan tuolle puolen, mitä tekee unelmilla toisenlaisesta todellisuudesta? Enimmäkseen olen valintoihini tyytyväinen ja pidän monella tavalla arjestani, mutta piru vie, en kyllä rupea yhtään kuuntelemaan tuollaista unelmointia maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja - se on vaan niin kaukana tästä tilanteesta, jossa kaupassa jätän ostamatta useimmat haluamani hedelmät, koska taloudelliset reunaehdot. Onneksi nyt on jo villivihannesta kaikkialla ja pakkasessakin vielä monta pussia mustikkaa! Läppärikin - työosuuskunnan sekin, ei minun - on halvinta mallia, teipattu haljenneista kohdista pakkausteipillä ja m-kirjaimesta on puuttunut näppäin ainakin kaksi vuotta. Taloudelliset reunaehdot tulevat jopa uniin jatkuvasti, sen verran kaikkivoipina ne maailmaani aitaavat.

Ja ihanat vieraat ihmiset aurinkoisena päivänä koettavat katsella ikkunoista ulos ja antaa itkulle yksityisen tilan, jos nyt sellaista voi HSL:n bussissa luoda.

Kun saan lopetettua viimein hiljaisen vollottamisen ja silmien hihoilla pyyhkimisen, sanon, että haluan sellaisen asujaimen, johon ei mene liikaa rahaa. Kun kerran tulopuolta ei pysty yrityksistä huolimatta näemmä manipuloimaan, vaikka kuinka kouluttautuisi ja koettaisi markkinoida osaamistaan, niin ei auta kuin hallinnoida menopuolta tiukoin ottein. (Tiukat otteet = priorisointi; matkustan mieluummin kuin asun porhosti.) Se maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja. On toki sanomattakin selvää, että monen mielestä elän kuin maailmassani ei olisi noita taloudellisia reunaehtoja. Kolmen kuukauden matka tropiikkiin, esimerkiksi.

Mutta on tällä maailmalla varsin täsmälliset taloudelliset reunaehdot. Niiltä on vain välillä ummistettava silmänsä hetkeksi, kuten loman tarpeen tiedostavana matkaa varatessaan tai päättäessään kouluttautua vielä johonkin. On nimittäin niin, että jos olisin jäänyt odottamaan sitä varmaa tilannetta tai merkkiä joltakulta toiselta, odottaisin edelleen (ja ehkä loppuelämäni). Eikä minulla ole mitään akuuttia hätää. Tällaisella tiellä taloudelliset reunaehdot vain todella muuttuvat niin konkreettisiksi, että koko ajatus minkä hyvänsä tilanteen kuvittelemisesta ilman niiden samantien punnitsemista kuulostaa yhtä absurdilta kuin ajatus tilanteen kuvittelemisesta vaikkapa ilman käsitteitä.

Mutta kyse ei ehkä, näin jälkikäteen itkua ajatellen, ole vain absurdiudesta vaan jostain syvemmästä. Kysymyksessä on myös jotain loukkavaa: Harjoitus ikään kuin vihjaa, että ihmisellä voisi olla toisista elämänvalinnoista irrallisia unelmia, että elämää voisi koostaa kuin palapeliä, jonka palat voi valita toisistaan riippumatta. En tiedä, voiko jonkun elämässä tehdä niin, mutta omassa elämässäni oikeastaan kaikki muu tuntuu versovan niistä keskeisistä periaatteista, joiden kohdalla en suostu joustamaan ja jotka siten arvotan tärkeämmiksi kuin periferiaa koskevat unelmat. Niistä kiinni pitäminen myös tuo elämään tietynlaisen materiaalisen muodon. (Huomaan haluavani kirjoittaa tähän väliin, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, mutta se kuulostaa sen verran sarkastiselta, että laitan sen vain sulkuihin. Miksei samantien olla kiltti itseään kohtaan? Harjoittele, harjoittele...) Välillä olen luopua periaatteista ja lipsahtaa luovimaan materian järjestämisen suosittujen meemien perusteella, mutta onneksi ympärilläni on kaiken aikaa ollut ihmisiä, jotka ovat tässä vaiheessa kysyneet, että mikä juttu tämä on. Että tuotako sinä haluat. Ja silloin olen joutunut miettimään, mitä haluan. Hyvin harvoin haluan tietyn materian muodon - parisuhdemuodon, asumismuodon, työmuodon. Sen sijaan haluan yleensä asiaa hetken pohdittuani sittenkin jotain periaatteellisemmalla tasolla. Silloin joudun usein sanomaan tiukan ein materiamuodon haihatukselle.

Ehkä juuri tämän takia vaikka jotkut unelmakartatkin - joita iso osa tuttavistani tuntuu harrastavan (en kyllä kuollaksenikaan aio kirjoittaa tähän, mikä osa, mutta luoja paratkoon, miten moni kokee ne hyödyllisinä, vaikka kuvat leikataankin näemmä miltei aina naistenlehdistä, joiden en itse tosiaan halua antaa kuvittaa unelmiani) - tuntuvat itsestäni kovin kummallisilta työkaluilta. Sillä eikö oleellinen elämään mieltä tuova aines ole jossain paljon, paljon syvemmällä, jossain pyhässä ja raivokkaassa, jossain, mikä ei koskaan voi olla kenenkään omaa ja mitä ei suostuisi myymään unelma-asunnosta, unelma-auringonlaskuista, unelmasohvista, unelmajoogapöksyistä, ei edes unelmarakastajasta tai unelmaportugalinpodengosta? Ja eikö tuo oleellinen, niin outoa kuin se onkin, sijoitu aina taloudellisten reunaehtojen ulkopuolelle, jollain tapaa ivaa niitä (niin konkreettisia kuin ne ovatkin) ja sanele niiden paikantumisen tiettyyn elämään - toki yhdessä sattuman ja tiettyjen ajallis-paikallisten polkuriippuvuuksien kanssa - : rakkaus, vapaus, terveyden priorisoiminen, oksien läpi siivilöityvä polkuvalo, vahingoittamasta kieltäytyminen, reiluudesta kiinni pitäminen silloinkin kun se hieman kopsauttaa omaa taloudellista tilannetta tai egoa, oppiminen, biodiversiteetin loukkaamattomuus?

(Karmistus, miten platonistiselta tämä alkaa kuulostaa. Ehkä on oikeus ja kohtuus, etten työllisty. Mitähän soopaa olen onnistunut tursottamaan saatekirjeisiinkin? Naurattaa.)

En saa oikeastaan muovattua noita periaatteita kovinkaan selvästi mutta kyllä ne muistuttavat silti enemmän periaatteita kuin unelmia. Mistä tulee mieleen, että ehkä teen ensi viikolla periaatekartan. Kunhan ensin saisin täysinäisen aanelosen to do -listan selvitettyä.

En tiedä, mitä julkisella paikalla itkemisestä kannattaisi päätellä. Ehkä ei mitään paitsi että itketti ja etten erityisemmin enää jaksa hävetä sitä, että välillä on aika vaikeaa olla. Etenkin nyt kun meillä on tällainen hallitus ja sattuu itse olemaan työtön työnhakija. Kuluuko yhtään päivää, etten mieti sitä, voidaanko esimerkiksi se, että joskus sain bloggaamisesta rahaa, valjastaa todisteeksi siitä, että tämän blogin kirjoittaminen (toki keltään siihen rahaa saamatta) on yritystoimintaa ja työttömyysraha on siten lakkautettava. Kaikki järki toki sanoo, että kuka tahansa tämän lukeva ymmärtää, ettei tällaisesta makseta rahaa. Mutta viimeaikaisia Kelan ja TE-keskuksen linjauksia seuranneena en ole aivan varma siitä, kuinka järjellisiä päätökset siellä aina ovat.

Aika pelottava maailma. Ei ihme, että vähän välillä itkettää. 

torstai 4. toukokuuta 2017

Kirjoittaminen

Näyttää siltä, etten saa töitä, joita haen - tai ainakaan sellaisia töitä, joista saaduilla rahoilla elisi. Yksittäisiä keikkoja toki, pennonen sieltä ja toinen täältä.

Kalifornian-nainen on palannut takaisin. Tuntuu ihmeelliseltä, että täällä on ihminen, joka on kirjoittanut paljon ja joka ymmärtää, miten vaikeaa on kirjoittaa niistä asioista, jotka viiltävät syvimmät haavat tai keventävät olon henkäyksessä. Miten - kirjoittamiseen käytetystä ajasta huolimatta - se muistuttaa oman hautansa kaivamista hyvissä ajoin ja kuoppaan tuijottelemista. Kirjoitamme nyt yhdessä ja se tuntuu ihanalta. Olen joutunut kirjoittamaan yksin liian paljon ja kaipaan yhdessä tekemistä. Sitä, että joku luottaa siihen, että saan asioita aikaiseksi. Että joku näkee, miten paljon teen asioita, jos joku vähän viitsii uskoa siihen, että tajuan jostain jotain. Että joku haluaa kirjoittaa kanssani.

Luultavasti olen koko elämäni etsinyt ihmistä, joka kirjoittaisi kanssani. En osaa yksin kirjoittaa. Jonkun toisen kanssa se käy ihan eri tavalla mutta ei minulla ole ollut aiemmin sellaista toista, joka leikkisi kanssani yhdessä kirjoittamista. Kaikilla on ollut aina niin kiire tai muita kunnianhimoisia suunnitelmia ja kirjoittaminen on niin intiimiä, ettei sen kanssa voi olla kiirettä. Vähän me joskus ideoimme yhden ystävän kanssa keittokirjaa, mutta sitten sukset menivät ristiin ja se siitä. Ja joskus yksi ihminen vähän tarjoili tietokirjan ideaa aloitettavaksi ja vihjaili, että sille voisi löytyä kustantajakin, muttei ehkä tajunnut, etten osaisi aloittaa sellaista ilman luottavaista kannustusta. Runojakin tietysti aikanaan näytin hupsuine julkaisuhaaveineni muutamalle lukijalle, mutta se sai vain itsensä tuntemaan yksinäisemmäksi ja yksinäisemmäksi ja sitten en enää halunnutkaan julkaista niitä ainakaan kirjanjärkäleenä, josta kukaan ei ymmärrä höläsen pöläystä. (En kyllä osaa sanoa, miten Elävien kirjaan kirjoittaminen lopulta eroaa tuosta ja onko sen tekstejä edes tarkoitettu ymmärrettäviksi - kai se on jonkinlaista itsensä karaisemista sille, että omat tavat sanallistaa hetkiä voivat tuntua muista jotenkin ällöiltä tai typeriltä tai oudoilta ja että silti saa kirjoittaa. Minulla on niin kriittisesti kirjoittamiseeni suhtautuva koti, että tämän kanssa on aina se sama vaikeus - kun kirjoitan, saan nieleksiä jatkuvasti kyyneliä, koska tunnen kerjääväni vaikeuksia. Mutta silti haluan tehdä niin, saada tehdä niin, koska se tuntuu nopeimmalta tavalta oppia, miten ajatukseni hämmentyvät ja pyörteilevät - ja jos en saa sitä näkyviin, kuinka voisi korjata niitä?)

En halua kirjoittaa yksin! (No okei, voin kirjoittaa blogia yksin, tämä on tällaista höntsäilyä ollut alusta tänne saakka, vaikka olen oppinut tästä paljon. Jos en ehkä muusta, niin siitä, miten väärin muistan asiat ja miten hyvin piilotan itseltäni ajankohtaisia voimakkaita emootioita.) (Minusta on edelleen kummallista, että on ihmisiä, jotka jaksavat lukea tätä, mutta niin - ihmisethän ovat kummallisia.)

Kalifornian-nainen sanoo, että ehkä olen jo ansainnut kivat työt. Mitä ne sitten voisivatkaan olla. Työhaastattelussa tuntui ihan toiselta. Siellä vihjattiin, että olen näemmä koko elämäni saanut tehdä vain kivoja töitä ja selviäisinköhän työpaikan stressistä. Hengitin syvään sisään ja ulos enkä viitsinyt sanoa mitään siitä, millaista on valmistua alalta, jossa oman alan töitä ei oikeastaan ole tutkijantöiden ja opetushommien ulkopuolella. (Ja silloin en vielä uskaltanut ajatellekaan, että kykenisin opettamaan.) Millaista on yksinyrittäminen, kun ala, jolla palveluitaan tarjoaa, nitisee liitoksissaan ja pienenee. Tai freelancetoimittajuus, kun raha ei riitä, riittävää taustatyötä ei pysty tekemään eikä ole mitään tiimiä ideoinnin tukena. Tai miltä tuntuu tajuta, ettei enää pysty terveysongelmien takia toimimaan käytännön ammatissa, jota rakastaa ja johon kerrankin osaisi identifioitua. Millaista on lähettää ceeveensä paikkoihin, joihin haetaan lähes aina toisella tavalla suuntautunutta ihmistä. (Ei auta, että työtodistuksissa lukee, että tekee työt asiantuntevasti - uudemmat todistukset - tai nöyrästi ja ahkerasti - todistus pidemmältä - jos työt kuulostavat "kivoilta" ulkopuolisen korviin.) Miten hankalaa on kuulla rakastuttuaan monilta muilta, että heitä huolestuttaa oma toiminta (vain siksi, ettei rakastuminen sovi yksiavioisuuden muottiin; eikä ole väliä, vaikka kaikki osapuolet tietäisivät tilanteen ja olisivat antaneet sille siunauksensa: ulkopuoliset käyttätyvät silloin aivan toisella tavalla kuin jos rakastutaan kuviossa, jonka he tunnistavat "oikeaksi" tai sallituksi tai miten he sitten se haluavatkaan sanallistaa). Miten vaikeaa noissa kohdin on olla ajattelematta, että tälle kaikelle on jokin syy, jokin muukin siis kuin oma hyväuskoisuus ja luottavaisuus, naiiviudessaan suorastaan typerä vaikeuksien kerjääminen. En halua toista syytä, mieluummin vaikka hyväksyn sen, että muiden kohdalla hyvät ratkaisut osoittautuvat typeryydeksi omalla kohdallani (ja ehkä myös päinvastoin, mutta ei sitä aina kauheasti ajattele silloin jos on vaikeaa). Universumi ei taatusti opeta eikä pidä huolta eikä elämä kanna. Ystävät kantavat, elämäntapojen tarkkaileminen pitää huolta, ja jos järki pettääkin, aina voi hengittää. Kaikella tällä ei ole suurempaa merkitystä, mutta voin itse antaa kokemalleni merkityksen. Ainakin välillä. Usein se tapahtuu, kun kirjoitan.

Säätelen stressiä kauan sen jälkeen, kun se alkoi. Ehkä en selviäkään siitä.

Tuntuu hauskalta istua aloillaan ja kirjoittaa. Kun kirjoittaa kumartelematonta tekstiä eikä mainosta tai luentosynopsista, voi keskittyä aivan eri tavalla siihen, miten asiat sanoo. Kaiken aikaa ei ole pakko miettiä, paljonko uusia asioita ihminen voi ylipäänsä omaksua viiden minuutin jakson aikana tai kuinka monta kertaa luennon aika on muistettava toistaa, palata aiempiin väitteisiin tai kysymyksiin, osoitettava kuulleensa, mitä keskusteluissa on sanottu. (Luennoidessa tärkeintä ei ole hyvä synopsis, vaikka silläkin on toki väliä - tärkeämpää tuntuu olevan se, että osaa kytkeä yleisökeskustelujen teemat synopsiksen etukäteen mietittyihin teemoihin. On osattava kysyä viisaasti, jotta saa vastauksia, jotka ovat kytkettävissä. Tavallaan se tuntuu ilkeältäkin - rajata sillä tavalla sitä, mitä ihmiset ehkä keskustelun jälkeen pitävät omina mielipiteinään ajattelematta lainkaan, miten tietyllä tavalla muotoiltu kysymys on ohjaillut heidän huomiotaan. Toisaalta, sen kytkemisen on tarkoitus omakohtaistaa käsiteltyä, virittää jaksamaan luennon halki. Ja itsehän tässä tietysti eniten häviän - tarkasti suunnattu kysymys rajaa tietynlaisia vastauksia pois. Ehkä ne voisivat kiinnostaa itseä enemmän kaikissa muissa kuin luennoijan roolikaavussa. Kun aikaa on vain puolitoista tuntia ja asiaa paljon, on toimittava tankkimaisesti kokonaishahmoa maailmaan kätilöiden.)

On ihanaa, ettei tekstissä tarvitse mitenkään kirjoittaa itsestään tai markkinoida osaamistaan. Voi vain häipyä taka-alalle. Huomaan väsähtäväni vähän väliä ajatellessani joogan markkinoimista ja sitä intoa, jolla moni kollega siihen heittäytyy. Niin moni tuo persoonaansa vahvasti esiin - ja iso osa persoonaa on kulutusvalintojen ja oman positiivisuuden esittelyä. En oikein tiedä edelleenkään, miten voida hyvin tässä maailmassa, jossa tohotetaan nuttura törössä. (Ehkä hiuksien pätkäiseminen liittyy tähänkin.) Totta kai tapahtumia pitää jotenkin markkinoida, mutta onko siinä pakko lainkaan asettaa elämäänsä ja valintojaan esiin jotenkin niin - muodikkaasti, kulutuskeskeisesti, hekumoiden? (Löysin netistä Kelly Dielsin kirjoitukset ja tajusin olevani tekemisissä aivan tietyn ilmiön kanssa.) Kirjoittaessa se kaikki saa unohtua.

Ei ole väliä, kuka kirjoittaa. Eikä ehkä silläkään, miten kirjoittaa.

En tiedä, mitä yhteiskirjoittamisellamme teemme, mutta ainakin se tuntuu hyvin terapeuttiselta tässä kohdin. 

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Takaisin

Palata takaisin, vuosi vuodelta. Tämä on vuoden alkukohta. Se päivä, kun huomaa vatukoiden viikanneen auki tuskinvihreät vekkihameensa. Nokkoset pörhistelevät poltinkarvojaan ja särmikkäitä lehtiään puolittain maatuneiden, märänliiskaisten vaahteranlehtien lomasta. (Ei, nämä eivät voi olla samoja lehtiä, joita syksyllä ihailtiin vasten turkoositaivasta, tekisi mieli sanoa. Paitsi että viime syksynä oli vaikeaa ihailla mitään. Ja ovathan ne jossain mielessä niitä samoja lehtiä.) Lehtikuusten haarautumattomia oksia sulostuttavat keltaiset vihreät nännirummut ja pajun pitkäksi vanuneet kollit huiskivat siitepölypuuteria kulkijan kielelle.

Joissain silmuissa on punerva sävy ja kaikki tuoksuu. Sade tuoksuu, auringonpäike tuoksuu, rakennustyömaiden maansiirtokoneet tuoksuvat.

Vietin kevättalven toisaalla, uiden ihmeellisten koralliriuttojen yllä. Nokkakala tuli syliini, satajalkainen hiuksiini, kaksi tappavan myrkyllistä käärmettä uhitteli. Merihevoset keinuivat koralleilla rauhallisina. En pelännyt, en surrut. Paitsi joinain iltoina. Äkisti, akuutisti. Sitten vihlonta meni ohi ja oli taas vain pimeä puutarha, lentävät koirat ja lämmin, jossa tarkeni ohuella villapaidalla, ohuemmalla kuin täällä tarkenee sisätiloissa.

Tuntui hyvältä tulla takaisin vaikka hengittäminen Suomessa sattuukin edelleen. Olen lähetellyt työhakemuksia ja koettanut mainostaa osaamistani. Ehkä jotain on tapahtunut, koska ensi viikolla meneen kahteen työhaastatteluun. En osaa sanoa, tulisiko töistä mitään, oppisinko toimistotyöläiseksi, mutta aina voi kokeilla. Vaikka pelottaahan se keuhkokuumeen jälkeen. Toisaalta kaikki on niin paljon avoimempaa nyt. Joogaohjaajan papereilla voi lähteä vaikka ulkomaille, jos täällä asiat sakkaavat liian pahasti. Ei siitä ehkä vielä rahaa saa, mutta jos ylläpidon. Sekin riittäisi aluksi. Asunto taidetaan myydä kommuunimme alta joten jokin uusi paikka on keksittävä, vaikka Suomeen jäisikin. Onhan täällä paljon sellaista, mitä rakastan. Kuten kevät. Ja koira.

Pari päivää sittten kuljin ystävän ja koiran kanssa metsässä. Tunsin tyyneyttä. On onnea, että ystävänä on asiat pahki puhuva radikaalifeministi. Metsässä hengittäminenkään ei sattunut lainkaan. Ajatella, miten hidasta on oppiminen. Miten vaikeaa ja sekopäistä rakastaminen saattaa olla, miten mahdotonta olisi suunnata sitä kaikkea vain yhteen ihmiseen. Sain sanottua ystävälle, että itkettää valtavasti edelleen kaikki se, mitä ei ole saatu puhuttua, sanallistettua, ratkaistua. Itketti edelleen se, miten paha oli olla pari vuotta sitten ja miten se paha olo tuli takaisin kerran toisensa jälkeen. Itketti sanoa se. Ihan kuin ihminen ei saisi surra. Tai surra vuosia. Tai antaa siihen itselleen lupaa.

Itsekseen itkeminen harvoin puhdistaa tai muuttaa mitään, mutta itkeminen sellaisen ihmisen kanssa, joka sanoo, että ymmärtää hyvin, miksi minua itkettää, jollain tavalla järjestää asiat uudestaan. On myös ihanaa, että on ihmisiä, joille on täysin ookoo, että on sählä, fucked-up, sekopää, ulkona, sopimaton, outo. Se tuntuu hyvin helpottavalta. Kai se juuri on rakkautta - lupa erehtyä.

Nyt on ollut kevyempi kulkea ja tänään tosiaan hätkähdin ulkona kulkiessani siihen tosiseikkaan, että olen edelleen elossa, luonto heräilee kohti alkukesän hysteriaa, ihmiset riistäytyvät vapputansseihin, -juhliin ja -piknikeille mutta se ei väräytä minussa mitään - ei kaihoa, inhoa, hätää, intoa, kiinnostusta. Hämäännyin vähän tästä tyynestä hyväntuulisuudesta joka on kovin toista kuin se mielenmaisema, jossa olen kyntänyt muutaman vuoden ajan. (Paitsi tietysti gradua tehdessä - gradu viritti intoon, toivoon ja kiinnostukseen mutta ne lakkasivat saman tien kun sain sen palautettua.) Tuntui hauskalta myös olla neljänkymmenenkahden, heilautella uutta kevättukkaa, jonka saksin tylsillä keittiö-Fiskarseilla pari päivää sitten vessanpeilin ääressä, ja leikkiä ajatuksella omasta huoneesta. Olemme puhuneet siitä Vompsun kanssa. Haluaisimme molemmat oman huoneen, Vompsu seksiin muiden kanssa ja minä kai sitten aiemmin nukkumaan käymiseen. (Ainakin toistaiseksi ajatuskin suhteesta jonkun kanssa tuntuu pelottavalta ja jollain tavalla rasittavalta, vähän kuin päättäisi ahmia kymmenen kiloa vattuhillotäytteisiä munkkeja kertaistumalta.) Matkalla Vompsu alkoi puhua myös eroamisen mahdollisuudesta ja oloni keveni valtavasti. Kuten lähimmät ystävät ovat jo kauan tienneet, päätin alusta saakka olla nostamatta tätä tematiikkaa itse esiin, koska koin, että jaksan odottaa siihen saakka, että Vompsu sanallistaa asian itse. Toisin järjestettynä jälki olisi voinut olla rumaa. Odotin vuosia.

Mitään ei ole sovittu mutta mahdollisuus leijuu ilmassa, kehrää ympärilleen materiaa.

Se tuntuu hyvältä, kevyeltä. Sukulaiset, joiden reaktioita oudoksuin ilmoittaessani meneväni naimisiin, olivat varmaan ihan oikeassa sen suhteen, etten oikein ole sitä tyyppiä. Jotenkin se kaikki häähypetys tuntui vieraannuttavalta, vaikka siinä oli paljon hauskojakin puolia ja vaikka pidän Vompsusta kovin - pidin silloin ja pidän vastekin - ja hänelle se tuntui olevan hurjan tärkeää aikanaan. Jotkut ihmiset kukoistavat sellaisissa järjestelyissä ja toiset ehkä eivät. Tai ehkä sellainen olisi tehtävä nuorempana. Tai pitäisi olla toisenlainen käsitys ihmissuhteista, tai ihmissuhdekeskeisempi, tai seksuaalisempi, tai ehkä vain joku aivan toinen! Joka tapauksessa muistan sen kauhun, mihin putosin, kun häissä jotkut vanhat ystävät näyttivät tyystin unohtaneen, etten usko mihinkään ainoisiin oikeisiin tai liittojen hyvyyden mittaamiseen niiden pituutta tai yksiavioisuutta mittatikkuna käyttäen.

Jo se, että tästä asiasta voidaan nyt puhua, helpottaa olemista. Että voimme keskustella siitä, voisimmeko kuitenkin asua samassa kommuunissa, ehkä ostaa sille asunnonkin yhdessä. Vai miten asiat järjestämme. (Sitä on pähkittävä, koska emme kumpikaan ole erityisen varakkaita ja Helsingissä asuminen on hintavaa. Sitä paitsi pidämme toisistamme asuinkumppaneina.) On mukavampaa osallistua tällaiseen keskusteluun kuin istua tuppisuisena ja odottaa, keksisikö toinen kuunnella itseään ja tarpeitaan, jotka eivät tyydyty tässä suhteessa oikein mitenkään. Olen vuosien ajan välillä purrut suun sisäpuolta, etten olisi ruvennut hölisemään tästä liikaa. Odottaminen on hurjan vaikeaa. Nyt se on loppu ja tunnen ylpeyttä siitä, että sain vaiettua näin pitkään, otettua sen asenteen, että toisen on saatava kasvaa, tehdä itse tämä ratkaisu, että se on tärkeämpää hänelle. Minä osaan kyllä lähteä, odottaminen ja toisen mielivallalle antautuminen on ollut minulle paljon vaikeampaa kuin ovet paukkuen ja rinta rottingilla ulos käveleminen. Niinpä halusin kokeilla tuota vaikeaa, oppia. Välillä ajattelin, ettei tästä tule mitään ja halkean. Näemmä en kuitenkaan haljennut!

Ihana metsä, ihana vappuaatto, kohta vielä saunakin. Nyt menen tekemään päivän joogan ja meditaation. Ulkona näyttää satavan, sisällä tuntuu oikein kotoisalta hengittää riuskan päiväkävelyn jäljiltä.