Monet ovat maininneet Intiasta etukäteen, että täällä on kauhean kuuma ja ruoka on liian tulista. Matkan aikana olen saanut huvittua siitä, miten erilailla kehot asian kokevat. Minua on nimittäin palellut öisin aina sinne saakka kun saavuimme Keralaan. Täällä yölläkin lämpötila pysyttelee 25 asteen yläpuolella, joten paleleminen on lakannut. Tosin en edelleenkään tule öisin toimeen ilman peittoa tai yöpaitaa. Ruoan tulisuudesta en ole myöskään vakuuttunut. Ehkä viisi kuudesta saamastamme ruoasta on synnyttänyt vienon toiveen siitä, että pyyntöihimme tulisesta ja mausteisesta ruoasta vastattaisiin. Ja se yksi kuudesosa on ollut oikein hyvää ja sopivasti maustettua. No okei, tietysti me käytämme kotonakin kokkauksessa habanerochiliä... mutta silti.
Hauskuus lisääntyy päivä päivältä, kun kokemusten absurditeetti tuntuu ylittävän kaikki rajat. Osa ihmisistä, jotka kohtaamme, nauraa hihittelee hassunkurisuudellemme ihan suoraan. Mutta se on ystävällistä naurua. Paikallisten uteliasta kiinnostusta on myös helppo ymmärtää. Usein se ilmenee vain vaivihkaisena vilkuiluna ja ujona hymynä, mutta sitten kun hymyilee takaisin ja tervehtii, jopa hymy leviää toisen kasvoille. Vähän hassua kyllä, kun kaikki haluavat aina tietää etunimen ja mistä oikein olemme kotoisin. Kun kuitenkin maantieto on miten kuten hallussa. Suomea koetetaan sijoittaa milloin Etelä-Amerikkaan, milloin Lähi-Itään. Ja etunimemme ovat niin kummallisia, etteivät he ole aiemmin semmoisia kuulleetkaan.
Rautatieaseman light pure veg refreshment facilityksi oivaltavasti nimetyssä instituutiossa (no jaa, en nyt varsinaisesti kuvaisi upporasvatuotteita kevyiksi...) pöytäämme istahtaa kaksi hauskaa tyyppiä; keralalainen sosiaalityöntekijäksi opiskeleva nainen ja Espanjan vuoristoseudulla jo kymmenisen vuotta asunut brittimies, joka työkseen hoitaa ja vuokraa muuleja vuoristokuljetuksiin. He käyvät lähinnä kahdestaan back to nature ja omavarainen elämä -keskustelun. Mainitsen lyhyesti viljeleväni minäkin luomuna ja vegaanisesti Helsingissä vuokratilkulla. Se on vain niin toisenlaista kuin Espanjassa tai täällä. "Milloin te voitte Suomessa oikein kylvää?" tiedustelee britti. "Varmaan vasta joskus huhtikuun puolivälissä?" Pyörittelen päätäni ja kerron realistisen kasvukausiodotteen Helsingin seudulle. Pöytäseura näyttää hämmästyneeltä. Suomessa omavaraisuudessa on kieltämättä enemmän hampaidenkiristämisen makua!
Kollam, jota matkaopas kuvaa uneliaaksi pikkukaupungiksi (kaupunki on lähemmäs Helsingin kokoinen), paljastuu liikennettä villisti töröäväksi. Yhtä hurjaa trafiikkia on nähty tähän mennessä vain Mumbaissa. Pöllämystyneinä toteamme, että onneksi olemme täällä vain yhden yön - ja senkin oikeastaan sen vuoksi, että ehdimme aamulla ennen yhdeksää satamaan ja mukaan kanoottiretkelle halki vehreyden, kanaverkostojen, toivottavasti myös hiljaisuuden. (Jokin minussa kieltäytyy uskomasta tuohon hiljaisuuteen.) Tämä on toinen kerta, kun matkaoppaalle tekisi mieli antaa kirpakkaa palautetta kummallisesta luonnehdinnasta. Malpe Beach oli ensimmäinen.
Malpe Beach on Udupin ranta, ja sitä kuvattiin sanoin "laid-back fisherman village beach", jossa voi kuunnella aaltojen kohinaa. Matkasimme sinne riksalla lukemista laukussa ja varmuuden vuoksi biksat vaatteiden alla, "vain olemisen" toivossa. Rantaa kohti oli loppumetreillä vaikeaa päästä, sillä äkisti uneliaan rauhallisen Udupin jälkeen olimme keskellä tulvehtivaa ihmismassaa, joka velloi sekasortoisesti rannalle päätyvällä kujalla, jota reunustivat erilaiset rihkamakauppiaat ja katukeittiöt. Talidomidi- tai muut vastaavat vammautuneet pyörivät väkijoukon läpi. (He todella liikkuvat pyörien, koska raajoja ei ole tai ne ovat kämmenen kokoiset tyngät. Kerjuukupissa on kahva, johon hampaat pureutuvat.) Albiinoperheet olivat niin ikään kerjuulla. (Täällä näkee uskomattoman paljon albiinoja.) Väkijoukkoa houkuttivat niin mantsurialainen kukkakaali kuin muoviset tekokukat, ceedeet, keittiötarvikkeet. (Keittiötarvikkeita on muuten KAIKKIALLA ihan älyttömästi kaupan, aina katukojuista deluxe-tyylisiin parhaan kauppapaikan myymälöihin vilkkuvaloineen, joulupukkeineen ja univormuasuisine ovimiehineen. Arvoitukseksi jää, kuka tarvitsee elinaikanaan semmoisia määriä muovisia ämpäreitä, jalkapesukaukaloita, vauvanammeita, pyykkikoreja jne.) Riksa kysyi, käykö jos hän jättääkin meidät jo tähän, ja tartuimme tarjoukseen kiitollisina (tuntui törkeältä mennä torvi soiden väkijoukon halki). Ja niin sitten jalkauduimme Malpe Beachille väkijoukon vuoksessa.
Rannalla oli aivan hyvät perusfasiliteetit millä tahansa mittapuulla, mm. maksullinen wc ja suihku. Rantavahti partioi tärkeän näköisenä pamppu lonkalla ja huomatessaan meidän ihmettelevän kuraisia marmoripenkkejä hän tuli ystävällisesti pyyhkimään penkin istumapuhtaaksi rätillä. Ranta oli kaunis, hiekka valkeaa, meri huokaili jossain metelin tuolla puolen. Sillä ei sitä kuullut. Ranta oli kuhisevan mustana ihmisistä. Väkijoukko lähinnä seisoskeli, hyödynsi rannalle rakennetun huvipuiston laitteita (jokaisessa laitteessa raikui oma poppisbiisinsä), kenties kuunteli kaiuttimista älyttömän kovalla rannalle vuotavaa puhetta, joka muistutti äänenpainoiltaan osin messuamista, osin urheiluselostusta. Meri oli houkutellut aaltoihinsa muutaman uimarin, lähinnä miehiä uima- tai alushoususillaan, ja sitten muutaman naisen sareissaan tai salwareissaan. Kävelimme väkijoukon hullunmyllystä ja kaiuttimien pajatuksesta hieman syrjemmäs ja kohtasimme toverimme, samat pienet ravut kuin Goallakin. Myös haikarat viihtyivät siinä, missä oli vähän väljempää. Ja kaiken järjen vastaisesti rannan hulabaloon yläpuolella kaarteli muutamia haukkoja. Ranta haisi. Ensin ajattelimme pökäleitä vedenrajassa kenties kulkukoirien tekosiksi, mutta kun pökäleet harvenivat samaa tahtia joukkojen kanssa, ja kulkukoirat eivät, päädyimme toisenlaiseen hypoteesiin. Se sai ikävän vahvistuksensa syrjemmällä vietetyn raputarkkailun jälkeen, kun Fauni yritti maksullisen vessan miestenpuolelle. Hänelle viitottiin vain pisuaareja, mutta hän pysyi kovana, koska pisuaari ei sovi yhteen ulostamisen kanssa. Niinpä sitten huoahtaen ja silmiä teatraalisesti pyöritellen hänet vietiin naisten puolelle. Miehille oli jostain syystä rakennettu pelkät pisuaarit. Kun arvioi väkimäärää ja etenkin miesten osuutta siitä (selkeä enemmistö), on itse asiassa pieni ihme, että paskaa oli niinkin vähän.
Sinnittelimme Malpe Beachilla joitain tunteja, mutta ei siellä kyllä voinut lukea. Istuimme hetken hiekalla rapuja tarkkaillen, mutta sitten joku sytytti lähellemme nuotion, jossa poltti pistävänhajuista muoviroskaa, ja pakenimme mustaa savua ja katkua. Ihmettelimme rannalle hylättyjen sandaalien, lasipullojen, muovipullojen, vaatteiden jne. määrää. Kun kävelimme poispäin rannalta etsien riksaa tai bussia takaisin kaupunkiin, meille vasta selvisi rantakadun markkinoiden todellinen laajuus: rihkamakojuja riitti silmänkantamattomiin. Tunsin viiltävää onnea jättäessäni Malpe Beachin taakse.
Roskat ja roskaaminen on yksi seikka, joka täällä ihmetyttää. Malpe Beachin tapaisessa paikassa sen vielä jotenkin ymmärtää: siellä ei juuri ollut julkisia roskiksia. Mutta olemme monesti nähneet, miten paikoissa, joissa on taajaan roskiksia - rautatieasemat, Fort Kochin rannan kävelykatu - ihmiset käyttäytyvät ikään kuin olisivat sokeita tarjotulle tilaisuudelle pitää ympäristöä siistimpänä. Margaon asemalla näimme senkin, miten nainen kulki chaikuppinsa kanssa roskapöntön ohi, mutta sen sijaan, että olisi vipannut kämmenellään viisitoista senttiä vasemmalle, hän heittikin kertakäyttökuppinsa suurieleisesti raidekuiluun. Junaradat tärkeiden risteysasemien jälkeen ovat kauheaa katsottavaa. Tärkeiltä risteysasemilta nimittäin nousee vaunuun erilaisten eväiden myyjiä. Osan myymät välipalat ovat sentään maatuvilla pahvilautasilla, mutta suurin osa kaupustelee foliorasiaan tai muoviin pakattuja tuotteita. Koska junissa ei ole roskiksia ja tilaa on vähän, ihmiset sitten heittävät ikkunasta ulos nämä pakkaukset heti sisällöt syötyään. Sitä on vaikeaa käsittää, etenkin kun on nähnyt, että junanraiteiden vierustakin siivoaa joku työkseen työvälineinään hieman säälittävät rikkalapio ja risuluuta. Eikö olisi helpompaa palkata tämä ihminen kiertämään vaunuja jätesäkin kanssa kuin riipiä roskia yksitellen pöheiköstä? Ehkäpä ei.
Junavaunuissa toimii kyllä yhdenlainen siivoussysteemi: kerjäläiset. Jotkut heistä ovat huomanneet, että matkustajat antavat mieluummin rahaa palkkioksi kuin almuksi. Niinpä he tulevat junaan suuren kostean pyyhkeen kanssa ja luuttuavat tieltään roskia kohti vaunun ovea keräten samalla kolikkoja työstään. Taitaa silti käydä niin, että vaunun oven kohdalla roskat työntäistään liehuvaan ilmavirtaan ja leijailemaan ympäri pengerrystä. Toinen siivoussysteemi ovat hiiret. Olen nyt joka ikisellä sleepervaunussa tehdyllä taipaleella bongannut ainakin yhden hiiren. Kaipa juna on hiirelle ihan hyvä paikka. Ruoanmuruja riittää eikä luontaisia vihollisia juuri vaani. Täällä kukaan ei hetkahda hiirestä. Ei edes se kerjäläinen, joka työntelee roskia lattialla kontallaan melkoiselle hiirikuumeen riskille altistuen. Jos täällä nyt on hiirikuumetta.
Joissain travellaajablogeissa, joita olen lueskellut matkan alle, näitä Keralan kaupunkeja haukuttiin sen takia, että matkustajat olivat nähneet niissä hiiriä ja rottia. Kuinka kummallista. Tarkoitan: kyllähän esimerkiksi Helsingissä, jossa sentään jätehuolto toimii täpsäkästi, arvellaan olevan rottia suunnilleen asukasmäärän verran. Jos liikkuu öisin ja vielä paremmin, öisin ja pyörällä, ja pitää silmät auki pikku yksityiskohdille, niitä myös näkee. Etenkin jos tietää, mistä etsiä. Snägärien roskisten liepeet ovat yksi suosikkipaikka. Täällä rotan näkee tietysti paljon helpommin. Mätänevää ainesta makaa joka puolella, rotalle on pöytä katettuna kaikkialla kaupungissa. Rotta puolestaan on variksen ja haukan ruokaa. Ei ehkä ihme, että haukkoja on monessa paikassa.
Myöhemmin:Kollamista tosiaan paljastuu hiljainenkin puoli. Sunnuntai-iltapäivänä kadut ovat jokseenkin autiot. Se johtuu siitä, että paikka on selvästi hyvin kaupallisesti orientoitunut. Pieniä nyrkkipajoja ja myymälöitä jatkuu korttelikaupalla. Paitsi että ne ovat kiinni. Basaarialueella kävelee vastaamme lähinnä vain yksi länsimainen tyttö, joka virnistää: joku toinenkin on väärässä paikassa väärään aikaan. No, aika on väärä vain tietysti siinä mielessä, ettei näe tämän monisatavuotisen tärkeän kauppakorttelin toimintaa. Rauhallistahan siinä on kävellä.
Myös takavedet paljastuvat rauhalliseksi, hiljaiseksi alueeksi. Itse asiassa siellä on niin hiljaista ensimmäistä kertaa sitten Morjimista lähdön, että huomaan haluttomuuteni sanoa mitään ääneen. Niinpä kun livumme paikallisen äijän sauvomassa ruuhessa kapeita kanavia pitkin kookospalmujen reunustamien katkarapufarmien, lehmälaitumien, veneverstaiden ja maalaistalojen ohitse ja näen taivaalla kaartelevan haukan tai palmunlehvällä sulkiaan lepakkomaisessa asennossa kuivattelevan merimetson tai värikkään perhostoukan, korkeintaan kuiskaan, enimmäkseen vain tuuppaan Faunia kevyesti kylkeen ja osoitan sormella.
En oikein osaa sanoa, mikä maalaisretkessä hämmentää eniten. Ehkä se, että ruuhi on mittasuhteiltaan ja jopa kokoamistekniikaltaan niin samanlainen kuin ukin ruuhi Savossa oli. Heti sen nähdessäni tiedän, millaista sitä olisi liikutella järvissä ja kanavissa. Painavassa puuruuhessa voi aivan hyvin seistäkin pelkäämättä kippaamista. Ukki valitsi mieluummin ruuhen aktiivisen huoltamisen kuin muoviveneen kirot. Äkkiä huomaan olevani siitä kiitollinen: ymmärrän jotakin kulkuneuvosta, jolla liikumme. Muutenkin monet seikat tuovat taas mieleen lapsuuden kesät. Kuumankostea ilma on samantuntuinen kuin kesäpäivä Savossa ennen ukkosta (miinus painostavuus). Paitsi että täällä ei ukkosta tietenkään tule vaan ihana kuuma vain jatkuu ja jatkuu! Myös kyläläisten tarjoama ruuhiretken ohjelma on vähän samantyyppinen kuin muistan lapsuuden retkiltä isovanhempien kanssa: juomataukoja on usein ja silloin jalkaudutaan mieluiten maihin tyystin. Katselemme hetken veneentekijöitä työssään sekä näytösluontoisesti punottavaa kookosköyttä. Tunnen itseni vähän paatuneeksi, kun en osaa yhtyä toisten vilpittömään hämmennykseen siitä, miten köysi syntyy irrallisista kuituhuituvista. Mutta minä nyt olen tehnyt samaa touhua isoäidin kanssa pienenä, tehnyt narua. Joskus montakin tuntia päivässä. Osaisin unissanikin tehdä narua kuidusta. Olen vähän pahoillani siitä, ettei meille näytetä kookoskuidun käsittelyn kaikkia vaiheita: liotusaltaita, kalttaamista, kuidun karstaamista... olisi hauskaa nähdä, ovatko kuidun käsittelyn välineet identtiset kotimaan välineiden kanssa.
Joka tapauksessa ruuhiretki on joka pennin väärti. Ihana hiljaisuus, ihana vihreä, ihanat kanavat. Täällä kanavat eivät haise kuten suuremmissa kaupungeissa, joissa ne näyttävät toimivan myös pisuaareina ja roskiksina.
Ruuhiretken jälkeen matkustamme junalla Varkalan rannalle, koska täällä voi rentoutua rantsulla pari päivää. Se on ehkä ihan tarpeen, koska matkan aikana ei ole ehditty kokea vielä yhtään päivää, jolloin olisi voinut vain lepuuttaa terveenä koko päivän. Aina rannan lähellä ollessamme joko jompikumpi on ollut sairas tai rannalla ei ole voinut levätä tai minulla on ollut hierontakurssi. Nyt kaiken pitäisi olla hetken kohdallaan. Varkala on täynnä hippivaatekojuja ja ruotsalaisia. Kuten hotellinpitäjä sanoo, jos sulkisi silmänsä, ei koskaan voisi arvata olevansa missään muualla kuin Ruotsissa. Se on hieman hämmentävää. (Saman ilmiön kohtasimme kesällä Kreikan vähemmin matkatuilla saarilla.) Jyrkänteenreunan ravintola- ja kauppastripillä ei juuri intialaisia näy, paitsi myymässä ja tarjoilemassa. Tähän meininkiin pitkästyisi epäilemättä muutaman päivän jälkeen. Mutta muutaman päivän tämä saattaa olla juuri se pysähtyminen, jota nyt kaivataan. Että voi vain maata rannalla kirjaa lukien, tai hotellin riippumatossa kiikkuen, torkuskella ja latautua seuraavaa rutistusta varten: Tamil Nadun temppelikaupunkeja on kuvattu valtaviksi kuhiseviksi muurahaiskeoiksi, joissa ei saa hetken rauhaa ja joiden liikenne on karmeaa. Tuntuu hyvältä, että voi kävellä pari päivää pelkäämättä kaiken aikaa jonkun töytäisevän ajoneuvollaan päälle. Läheltä piti -tilanteita on ollut muutamia, niin jalan liikkuessa kuin riksallakin. Eihän täällä mitään liikennesääntöjä noudateta. Kyynärpäätaktiikka on se, minkä mukaan mennään. Toisaalta sitä on myös helppo soveltaa: sen kun painaa liikenteen keskelle lehmämäisellä järkkymättömyydellä ja pitää linjan, niin riksat ja autot väistävät pohkeet sentin päästä.
Tuntuu kummalliselta kävellä rannan kävelykatua. Ja nähdä taas pitkästä aikaa kolttuja, joita voisi käyttää. Siinäkin on nyt pakko ryhdistäytyä. On nimittäin käynyt ilmi, ettei muutama koltuistani, jotka olin ottanut kotoa mukaan siveysaspektia painottaen, olekaan paikallisen mittapuun mukaan lainkaan siveitä. En jaksa sitä tuijotusta. Mutta ei-turistoineista intialaiskaupungeista on myös vaikeaa löytää sellaisia vaatteita, joita voisi käyttää kotonakin. Yhden tunikan ostin hädässä, kun kaikki vaatteet oli jo haisevina ja likaisina lykätty pesulaan ja jotain piti saada päälle. Täällä harrastetaan semmoisia muumimammamallisia valmisvaatteita. Ei yhtään sisäänottoja. Pitäisi varmaan olla mies, että ne istuisivat. No, ainakin illalla Varkalan koltturäkit näyttivät lupaavilta. Tarvitsen pari kolttua lisää, koska pesulapalvelut eivät ole aikataulultaan luotettavia ja siirtymät kaupungeista toiseen tarkoittavat, että pyykkejä voi jättää aina vain tulopäivänä, jotta ne kerkiää saada takaisinkin. Nyt minulla on vain kolme yläosaa, joita voi käyttää temppelikaupungeissa. Se ei vielä riitä. Täällä on ihan turhaa kuvitella, että paitaa voisi käyttää useamman päivän putkeen. Kaikki hikeentyy ja likaantuu nopeasti. Olen kehittänyt jo puolipäivämetodin, jossa kolttua vaihdetaan illaksi. Kaksi kolttua on päiväkolttuja ja yksi iltakolttu. Iltakolttu ei likaannu yhtä nopeasti. Mutta joskus sekin on pesetettävä... Ei ole kovin helppoa löytää vaatetta, jota voisi käyttää sekä perinteisissä intialaiskaupungeissa että kotona.
Ihanaa, nyt luomuaamiaiselle hotellin puutarhaan! Mietintämyssy hetkeksi naulaan ja rentoilemaan!
Tekstit
