Raportti läikikkäältä planeetalta

On aikakausia siitä, kun olen ehtinyt kirjoittaa. Ehkä tämä kommuunielämä imee kaiken. Tai gradu. Tai pelottava somekeskustelu. Tai talvi. Ei, ei se voi talvi olla - talvellahan ulkoillaan vähemmän.

Nyt makaan sängyssä lämpöillen ties monetta päivää (olen seonnut laskuissa), joten ehdin, ihan varmasti.

Tuntuu hauskalta asua jugendtalossa, puhumattakaan siitä, että entisessä asunnossamme asuu nyt vuokralla Näkymätön Tyttö. Tosin jugendtalossa on jekkunsa, kuten että rapun alakerran patteri - jonka siis pitäisi kaiken järjen mukaan lämmittää kylmempää ilmaa ympärillään - räjähti jäädyttyään, ilmanvaihto ei vain toimi ja huutonetistä halvalla haalimaamme videotykkiä on ensin esilämmiteltävä patteria vasten, jotta se suostuu hurahtamaan käyntiin. Luvalla sanoen: täällä on aika holotnaa! Yhdet villasukat eivät missään nimessä riitä.

Toisaalta ikkunasta näkyy oopperatalo ja huonekorkeutta riittää. Epäilemättä se lämmin ilmapatja lilluu siellä katonrajassa. Jugend, alan ymmärtää, on visuaalinen valinta. Ei tuntoaistillinen! Eikä, luoja paratkoon, olfaktorinen.

Kommuuni tuo elämään erilaista säpinää. Tässä kommuuniasetelmassa en ole kokenut samanlaisia kuristavia vihan tunteita kuin edellisessä yritelmässä, en ole pelännyt kuolevani väsymyksestä unenpuutteen takia enkä muuta sellaista hupsua. Ehkä nyt tiesin odottaa vaikeuksia ja tapani mukaan vähän liioittelin huolissani. Kuvitelmia vasten pienet riitamme ovat vaikuttaneet suorastaan hupaisalta salonkikomedialta. Ehkä sitä on vähän oppinut itsekin asettamaan selkeämmin rajojaan, pyytämään asioita ja kuuntelemaan toisia, ehkä jopa fasilitoimaan heidän pyyntöjään niin ettei tarvitse vain arvailla, mistä erimielisyydet oikein sikiävät.

Mutta hullujenhuone tämä on! Iloinen sellainen, tosin. Siitä ei ole epäilystäkään. Kun asukkien ikäero venyttyy liki kolmeenkymmeneen vuoteen ja kunkin temperamentit ovat aika erilaisia, kaikilla on yhteiselossa oppimisen paikka. Joskus se näyttää tältä: Ulkoilemasta tuleva kämppis tuskastuu tunkkaisuuteen, repii kaikki ikkunat auki. Koska olen kuumeinen, vedän päänikin peiton alle ja kalkattelen siellä hampaita. Tuuletettuaan kämppis paistaa pannulla kananmunia keittiön ovi kiinni, ettei tunkkainen haisu leviäisi kaikkialle muualle asuntoon. Kaunis ajatus, mutta käryt jäävät umpioituun keittiöön. Niinpä mennessäni sinne mittaamaan kuumetta ja ottamaan kupin pakurihaudetta meinaan oksentaa hajun voimakkuudesta. Ei kun läpiveto taas päälle, salongin ja keittiön ikkunat auki. Tässä vaiheessa huvittaa. Ja palelee. Paljon. Pakenen peiton alle tuuletettuani. Ei tee enää mieli edes pakuriteetä. Entä sitten tämä: Kaksi kämppistä kinaa yhdestä ovesta, onko sen hyvä olla kiinni vai auki. (Tai no, heillä on eri näkemys asiasta, ja keskustelevat siitä kohteliaasti, mutta mikään ei muutu kummankaan asenteissa tai käyttäytymisessä. Ehkä se on jonkinlaista kinaa, ehkä ei?) Ymmärrän kummankin kannan, mutta välttääkseni kajahtamista ja kaunaantumista kieltäydyn välittäjäksi ryhtymisestä. Se ei ole edes vaikeaa. Sen kun vain muistutan itselleni, ettei minulla itselläni ole ongelmaa oven kanssa. Ratkaiskoot he sen, miten lystäävät.

Aika monesti täällä törmää siihen, miten se, mitä toinen ei edes huomaa, on toiselle riittävä liipaisin syöksyä toivottomuuteen tai kokea, ettei tämä voi olla koti. Puhumme näitä asioita ääneen. Nähtäväksi jää, opinko ikinä näkemään ne seikat, jotka häiritsevät yhtä kämppiksistä. Yritän ottaa ne huomioon, mutta ne asiat, joita en yksinkertaisesti huomaa, on aika vaikeaa ottaa huomioon. Ehkä opin vähitellen näkemään asiat siistimpien ihmisten tavalla, niin vaikeaa kun onkin ymmärtää, miksi kodin pitäisi koko ajan olla valmis tyyliin sisustuskuvauksiin. On ihan mukavaa, ettei kaikkialla ole kaiken aikaa tahmaista ja tomuista, mutta minun on vaikeaa ymmärtää, miten jokin muki lavuaarissa tai muru pöydällä voi kaataa jonkun kodin tunnun. Ja samalla näen selvästi, että kyllä, jollekulle se on näin. Heidän pitää saada viikottainen ylläpitosiivous ja he aistivat sen parantaneen siisteystasoa, siinä missä itse viikkosiivotessani koen motivaatiopuutetta siitä, ettei alku- ja lähtötilanteen välillä ole himpun verran eroa. Tai siis: etten itse osaa mitenkään huomata sitä.

On myös jännittävää tarkkailla, miten kodinpidon normit sukupuolittuisivat herkästi, ellen olisi täällä. Siivouksen suhteenhan olen aina kieltäytynyt naisen roolista. Se on liikaa, minusta. Kun katsoo niitä tilastoja, kuinka paljon naiset ja miehet keskimäärin pistävät aikaa kodinhoitoon päivittäin, en osaa kuin ihmetellä, miten itsemurhia tehdään niin vähän. Varmasti lapset muuttavat tilannetta - itselleni se on aina ollut ihan riittävä syy suhtautua lasten hankkimiseen hyvin varauksellisesti. En vain halua vilijonkkaelämää tai arjen pyörittämistä. Itselleni on ihan riittävän vaikeaa poimia edes yksi kulma tästä kolmiosta. Jo kahden jonglööraamisen yrittäminen saa kysymään, miksi ihmeessä, kolmen rohmuamisesta puhumattakaan.

En kai ole ikinä ajatellut, että kukaan tarkkailisi tai arvottaisi minua kodinhoitotekojeni nojalla (paitsi ehkä ne, jotka mieltävät sellaiset asiat tärkeiksi - ja heidän mielipiteensä ei erityisemmin kiinnosta). Tai monen muunkaan asian nojalla, oikeastaan. Viime aikoina olen hahmottanut entistä enemmän, kuinka yksinkertaisen aasimaisen piittaamaton olen suhteessa moniin asioihin, joista moni ihminen selvästi stressaa vaikka millä mitalla. Olen todennut tämän lukiessani graduaineistoani, keskustellessani kommuunissa, kuunnellessani ihmisiä, katsoessani yle areenasta sairaana ikäisteni naisten elämästä kertovaa dokkaria ja muuta sellaista. Voi tietysti olla, että olen sokea omille neuroottisuuksilleni. Epäilemättä - pidän niitä varmaan niin itsestäänselvyyksinä, etten vain tajua! Tai ainakin muutama ystävä naureskelee, kun sanon heistä jotain hassua. Kuten että en haluaisi mennä gradussa yli siitä, missä aita on matalin. Heidän on jotenkin vaikeaa kuvitella, että osaisin, vaikka haluaisinkin. Ehkä he ovat siinä oikeassa. Ehkä ajattelen, että minua arvotetaan sen nojalla, miten utelias ja asioita auki repivä jaksan olla. Miten härisevä lohikäärme.

Sen sijaan en jaksa olla erityisen kiinnostunut siitä, näytänkö muista väsyneeltä vain siksi, etten enää jaksa meikata, en edes kestovärjätä ripsiä ja kulmia. (Sen kummempaan minusta ei ole muutenkaan yleensä ollut.) En oikein ymmärrä sitäkään, miksen saisi olla väsynyt, vanha, laiska, omituinen ja niin edelleen. Umpihullu.

Elämä ainakin on umpihullua. Asua nyt tällä tavalla. Edetä ilman sen kummempia tavoitteita. Olla surullisen hämmentynyt siitä tosiseikasta, että nukkuu yöt muualla kuin sen luona, jonka luona haluaisi ne nukkua. Ilmoittautua joogaohjaajakoulutukseen juuri siksi, että on ollut niin liikuntakammoinen ja kroonisen sairauden takia hivenen liikuntarajoitteinenkin ja muutenkin maailman jäykin ja huonoin ohjatusti rentoutuja. (Mietin pitkään, jooga vai feldenkrais vai pilates, ja sitten valitsin joogan, koska minulla on sen kanssa isompi kana kynittävänä kuin noiden toisten. Taistelukala!) Kämppis kysyi, eikö minua huoleta, mitä ihmiset minusta ajattelevat, kun kerron ohjaavani joogaa. Että eikö se vaikuta hörhöltä. Nauroin niin että spora raikui. Mitähän sellaista en olisi tässä elämässä tehnyt, että se vaikuttaa hörhöltä, jos sellaista tulokulmaa etsii? Sanoin vakavoiduttuani ystävällisesti, että minusta kaikki ihmiset ovat hörhöjä omilla tavoillaan. Ja ehkä kaikista hörhöintä on antaa periksi vaistomaiselle, nalkuttavalle pelolleen siitä, että jos teen näin, minut ulossuljetaan liian omituisena. Itsestäänhän ne ulossulkijat kertovat. Sitä voi ajatella testinäkin, vaikka tietysti pohjimmiltaan kyse on siitä, että haluaa tehdä jotain ja sitten tekee kaikkensa sen eteen, että saa  edetä siihen suuntaan.

Liityimme hetkeksi tinderiin Vompsun kanssa. Vompsu on siellä edelleen ja tinderöi. Itse en kestänyt. Se, mitä ystävät kuvasivat itsetuntoa kohentavana trippinä, osoittautui kohdallani suoksi, johon upposin 36 tunniksi alkaen äkkiä potea universaalin yksinäisyyden tuskaa ja halua pelastaa kaikki siellä tapetut eläimet kädessään pönöttävät kaljut ukkelit, joiden kanssa en kuitenkaan oikeasti haluaisi juttusille, koska tajuan ihan hyvin, etten voi mennä tinder-treffeille jokaisen kuvistani etäisesti kiinnostuneen tinderin käyttäjän kanssa, ja vaikka menisinkin, ei se yritykseni suhtautua heihin empaattisesti ja olla heille läsnä johtaisi mihinkään muuhun kuin siihen, että seuraavaksi kokisin syyllisyyttä siitä, että olen antanut turhaa toivoa menemällä treffeille, kun en kuitenkaan halua heidän kanssaan mitään sen syvempää tai vakavampaa. Eikä yhdessä keskustelussa vielä korjata kenenkään yksinäisyyttä ja kaipausta elää suhteessa, jossa tulee rakastetuksi. Tai ainakaan minulla ei ole semmoisia taitoja. (Jos olisi, en ehkä pistäisi pahakseni sitä, vaikka palaisin loppuun moisessa hommassa - mutta ei ole.) Ehkä olen oman tilanteeni takia herkistynyt sille seikalle, miten kauheaa on, etteivät kaikki saa nukkua suurta osaa öistään sellaisen ihmisen vieressä, jonka kanssa he tuntevat olonsa turvalliseksi, onnelliseksi, huomatuksi ja ymmärretyksi. Ja samalla haluttavaksi ja haluavaksi.

Ymmärsin Tinderissä myös sen, miten huiman etuoikeutettua elämää vietän. Miten kivassa kämpässä, keskellä kaupunkia elän. Miten minulla ei ole huollettavia, hankalia eksiä, valtavia esteitä haaveideni edessä (no, mitähän ne haaveet ovat? öh.), miten ympärilläni on huolehtivia, lämpimiä, analyyttisia, keskustelevia, avomielisiä ihmisiä roppakaupalla. Miten minun ei tarvitse ajatella Paulo Coelhon sitaattien kautta eteneväni henkistä polkua tai muuta sellaista, koska minulla on välineet ajatella, että kaikissa tilanteissa, kaikilla poluilla oppii, hautaan saakka, eikä siihen tarvita minkään elämänalueen henkiseksi nimeämistä. (Paskan marjat joogan opettaminenkaan mitään henkistä on - kunhan pakoilen istumatyöläisyyttä!) Tunnen itseni hyvin, hyvin etuoikeutetuksi siitäkin huolimatta, että viime viikolla minun oli kahtena päivänä raahauduttava luennolle kuumeisena, koska läsnäolopakko.

Muutenkin olen kokenut kihelmöivää etuoikeutettuutta - siinä on samaan aikaan suunnatonta helpotusta että epämukavuutta sen suhteen, ettei sama näytä osuvan kaikkien osaksi; etenkin kun en näiden asioiden suhteen ajattele erityisesti ponnistelleeni ne ansaitakseni vaan ajattelen niiden syntyneen ihan muiden prosessien sivutuotteina, jotka tuntuvat melkoisilta lahjoilta - kahden viimeaikaisen somen feminismiä liippaavan keskustelun suhteeen, sekä lääppimiskeskustelun (olen ollut hämmentynyt, miten moni nainen saa kokea niinkin paljon epäasiallista kohtelua, kun itse olen välttynyt sellaiselta suuren osan elämääni) että sen Vaaras-keskustelun, jossa minulle tuli täytenä yllätyksenä se, miten väsyneitä monet naiset kokevat olevansa; itse en tunnista tuollaista väsymystä lainkaan.

Pidin ja pidän edelleen Vaarasen kirjoitusta paitsi rauhansolminnan eleenä (jonka jotkut kuulevat sotahuutona - niin erilaisia me olemme, tai sitten vain erilaisissa tilanteissa, tiedä tuosta), myös hyvänä kiteytyksenä siitä, mitä olen joskus kutsunut sukupuolten välisen sodan lietsonnan naisten tahoksi. Joidenkin miesten taholta varmasti tehdään myös toimenpiteitä poteroiden syventämiseksi, siitä ei ole epäilystäkään - mutta Vaarasen kuvaama väheksyvä puhe miehistä ei ole ainakaan itselleni vieras ilmiö. Kun luin Vaarasen mielipidekirjoituksen, tunsin helpotusta siitä, että joku toinenkin näki ja vielä sanallisti selkeästi itselleni tutun ilmiön. Minun on ollut jo kauan hyvin vaikeaa suhtautua siihen, koska en kuule sen sävyistä puhetta lainkaan ratkaisuhakuisena tai rauhaa rakentavana vaan pikemminkin omaa turhautumista ja vihaisuutta oikeuttavana ja kasvattavana. Ymmärrän toki emootioiden säätelystä luettuani, mikä on vihan funktio kiistatilanteissa - se parantaa omia voittomahdollisuuksia kiistassa. Oma näkökulmani tilanteeseen on vain hyvin erilainen: ei ole kiistaa, on yhteistyötä, jossa on puutteita, jotka pitäisi saada nostaa pöydälle tarkasteltavaksi ja joiden suhteen jokaisen olisi otettava vastuuta ja keksittävä kehitysehdotuksia. (Epäilen kyllä, että oma kehitysehdotukseni - saman suuntainen kuin Vaarasella - näyttää monista täysin sopimattomalta. Mutta on täysin mahdollista kieltäytyä tekemästä sen enempää kuin toinenkaan tekee ja tuhahtaa niille, jotka tuomitsevat itsen sen perusteella. En sano, että se olisi paras tie, ja varmasti useita teitä ja lähestymistapoja tarvitaan. Mutta minulle tuollainen tie on toiminut hyvin. Etenkin kun en ole ikinä erityisemmin halunnut lapsiperhettä. Varmaan se olisi hankalampaa lasten kanssa.) Tämäkin on ilmiö, joka tulee esiin emootioiden säätelyn paradigman instrumentaalisen säätelyn mallissa: ne, jotka ajattelevan tilanteen kiistana hahmottamisen virheeksi, pyrkivät säätelemään kiukkuaan vähemmäksi, eivät enemmäksi.

En jaksa kuunnella ns. naisvalitusta (ainakaan yliyleistävässä muodossaan) kovinkaan paljon, mikä on rajoittanut ystävyyksiäni naisten kanssa monissakin tapauksissa: minua on vaikeaa saada komppaamaan, koska jään ihmettelemään, että jos joku nyt tosiaan näkee toisen sukupuolen noin toivottomina torveloina, miksi ihmeessä he haluavat elää niiden tyyppien kanssa. Miksei vain muuttaa all-women -tyypiseen kommuuniin? Tai vaihtoehtoisesti tinkiä omista ennakko-oletuksistaan ja opetella elämään jonkun kanssa (toki edellyttäen, että se toinenkin on halukas tinkimään niistä ennakko-oletuksistaan)? Onhan se tietysti vaikeaa, mutta mikä on sen vaihtoehto? Sukupuolten välisen suhteen lähinnä taisteluna näkeminen? En ole ihan varma siitä, onko tuollainen yleisempi paradigma kovin hyvä tausta niille yksittäisen suhteen neuvotteluille, joita jossain vaiheessa suhdetta joka tapauksessa viriää. (Varmaan olen itsekin uusfamilisti - joskin polysellainen :D - koska miellän intiimisuhteiden neuvottelut tärkeämmiksi kuin ei-erotisoituneiden ystävyyssuhteiden neuvottelut. Ne ovat paljon, paljon polttavampia, luottamuksellisempia neuvotteluita. Ystävyyssuhteet ovat usein pidempiä mutta myös aika tavalla laihempia ja vähemmän merkityksellisiä. Niin merkityksellisiä kuin ne ovatkin ja niin kuin ne voivatkin usein auttaa vaikeissa paikoissa, kumppanuus intiimisuhteissa on silti jotakin paljon syvempää ja tärkeämpää, ainakin itselleni. En sano, että tämä olisi ainoa oikea malli. Itse vain tunnun reagoivan näin. Sydämeni laulaa, kun saan nukkua sellaisen vieressä, jota osaan rakastaa kaikilla tasoilla. Ei mikään ystäväpiiri luo samanlaista turvaa ja keveyttä, niin kovin kuin ystäviäkin osaan kaivata ja arvostaa ja niin kovin kuin haluan heidänkin tukenaan olla - elleivät he minusta ole kovin konfliktihakuisia...)

Tästä on muuten tosi pelottavaa kirjoittaa. Tuntuu hankalalta tajuta, että on monen mielestä varmasti aivan kamalan taantumuksellinen tai jotain. Naisia syyttävä tai kotitöiden painottumisen kieltävä. Jälkimmäisestä on paljon faktaa enkä kiellä sitä - mietin vain, voisiko kotitöistä ihan tahdonalaisesti laistaa enemmän ja siten tasata tilastoja? Ehkä näin ehdottaessani syytänkin naisia. Voi olla. Onhan heidän puhetapansa ahdistanut minua jo pitkään. Joskus muulloin voin syyttää miehiä samalla tavalla: sanoa, että hei, minusta tuo ei nyt rakenna hyvää alkua keskustelulle. Ehkä se juuri hämmentää Vaarasen kommentin vastaanotossa - ettei sitä nähty lyhyenä kommenttina, tietyn ilmiön kuvauksena, vaan kaikenkattavana analyysina tasa-arvon tilanteesta Suomessa vuonna 2016. (Meinasin kirjoittaa 2015, mikä kuvaa sitä, kuinka pihalla tapaan olla.) No, minun ahdistuksiani tai rallatteluitani ei ainakaan kannata pitää yrityksinä kaikenkattaviin analyyseihin, koska se ei mitenkään ole tässä tavoitteena. Kunhan hämmästelen lonkalta sitä, miten erilaisia ovat tulokulmat keskusteluihin, näkemykset, maailmanhahmotukset. Tiedän hyvin, miten vaikeaa minun on hahmottaa suurta osaa sosiologiaakin, koska se hahmottaa sosiaalista sfääriä niin paljolti irl-ryhmien intressikonfliktien kautta, niin ihmiskeskeisesti.  Kirjoitin tästäkin asiasta lähinnä siksi, että minua pelotti - kirjaimellisesti pelotti - kirjoittaa aiheesta. Miksi ihmeessä? Koska olen monista väärässä? No, saavathan he olla sitä mieltä. En kuitenkaan ole kovin varmasti ja vakaasti mitään mieltä, paitsi ehkä sitä mieltä, etten ryhdy taatusti siivoamaan ja joulukortteilemaan sen enempää kuin joku muukaan. Koska pelotti, oli kirjoitettava. Emmin kirjoittaessani, mikä osoitti vain, kuinka tarpeellista se oli. En halua elää saksansämpylän maailmassa.

Kuinka vaikeaa onkaan muistaa, että toisetkin tietävät, ettemme kiteydy yhteen kirjoitukseemme. (Vaikka välillä tekstikiistoissa siltä näyttääkin. Mutta täytyyhän ihmisten se tietää jollakin tasolla, eikö?) Ettei yhden kirjoituksen perusteella pureta ystävyyssuhteita (ellei se kirjoitus ole tappouhkaus tms. hävyttömyys).

Ehkä tästä kirjoittaminen sopii hyvin tähän umpihulluun vaiheeseen. No, nyt aviosiippani tuli takaisin Tinder-deitiltään ja tekee minulle keittiössä salaattia. Koska hän pelkää tehdä salaattia, menen auttamaan. Ehkä jatkan kirjoittamista huomenna, ehkä en. Ehkä myöhemmin viikolla, ehkä en. Joskus vielä palaan. Luulen kyllä, että gradu se kirjoitusasiaa syö eniten.

Se etenee.

Se selkenee.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tuotan tekstiä, jossa on rakenne. Se tuntuu omituiselta. En hahmota sitä mitenkään itseeni liittyväksi tekstiksi. On kuin asioita hämmentäisi näkymätön, asiallisen kuuloinen käsi. Ja istuisin jossain kulisseissa pidättelemässä henkeä sen suhteen, mitä kaikkea teksti uskaltaakaan esittää. Siinä alkaa olla väliotsikoitakin, mutta toki vain osassa lukuja.

Hiljaisuusmyrsky

Saatuani palautettua viimeisen esseen nukun kerrankin pitkään. Kivut katoavat. Sitä kestää muutaman päivän.

Asunnon ostaminen on siirtynyt keskelle lomaa ja saa käänteitä, joiden edessä kaikki lomamaisuus karisee päivistä ja öistä. Äiti saa minut itkemään syntymäpäiväpuhelussaan; ei liikutuksesta vaan siitä syystä, etteivät he näemmä koskaan onnistu hyväksymään muita toimintatapoja kuin omiaan. Olen niin väsynyt, että isken luurin korvaan tai oikeammin pöydälle - Vompsu poimii sen siitä ja jatkaa keskustelua loppuun saakka, siihen saakka, että sanon kaikkeen, etten välitä, ei sen ole väliä, rahaahan se vain on, joo anna mennä vaan. Vanhemmat pitäkööt päänsä ja toimintatapansa, en enää jaksa sanoa mitään heille. He lakkaavat soittamasta minulle ja soittavat vain Vompsulle, mikä on tietysti ihan oikein - en vastaisi kuitenkaan puhelimeen, hoitakoon Vompsu heidät.

Sisko kysyy, mikä päivä tulen jouluna käymään vanhemmilla. Vastaan, etten tiedä, tulenko. Tuleeko siitä vain pahaa mieltä kaikille? Katsotaan nyt, kirjoitan. (Siskon kanssa kommunikoimme lähinnä naamastossa.)

Pelottaa mennä pankkiin. Pelkään monia asioita. Että alan itkeä lohduttomasti enkä pysty lopettamaan (enkös ole tehnytkin niin jo monena päivänä, kyllä vain, vasta parikymmentä minuuttia vesijuoksemista onnistuu keskeyttämään itkemisen ja jos juoksee tunnin, vähitellen sen on lähdettävä tästä), että alan kirkua, että minun pitää puhua enkä suostu, että yksinkertaisesti jotenkin halkean tai räjähdän enkä vain kestä. Kuule, ne on nähneet pankeissa kaiken, sanoo ystävä. Niin varmaan, sanon. Yhtäkaikkisesti minusta tuntuu, että ottaisin mieluummin tulimyrskyn kuin tämän kaiken. Etten vain kestä. Ettei se ole mitenkään mahdollista. Joten että tulimyrsky ehkä olisi jännittävämpi ja takaisi, ettei tarvitse kestää kestämistään tai kohdata sitä, ettei kestä.

(Mitä muuten tarkoittaa, ettei kestä? Olen kestänyt kaikki ne asiat, joita en ole kestänyt, ihan mainiosti. Olen saattanut itkeä ja olla itkuinen viikkokausia mutta aina se on mennyt ohi.)

Kävelemme pankkiin, onnistun pysymään miltei hyväntuulisena virkailijan kanssa, hänessä on jotain ronskia ja melkein röyhkeää ja hän vaikuttaa tolkun ihmiseltä myyntitykin sijaan. Kun isän kerrotaan saapuneen, nieleksin vähän onnettomana; me emme ole vielä valmiita joten toimistotyttö lähetetään tarjoamaan isälle kahvia. Ikään kuin isä sitä tai teetä joisi, niin kuin minäkään en tee. Siitähän sitä vasta soppa syntyisi, välähtää huvittunut ajatus kaiken muun lävitse. Isä väittää kahvin ja teen närästävän, minusta vatsakipua (joka on varsin todellinen kyllä) paljon pahempi pulma on vireystilan nousu entisestään. Pelottaa vähän kohdata niin kiivas ihminen, etenkin nyt kun emme ole puhuneet toisillemme. Mutta sitten kun näen isän istuvan pienenä ja harmaana ja vähän kumarana hienolla jugendsohvalla, vähän likainen muovikansio käsissään, miten voisin olla vihainen? Ei hänkään ole ottanut kahvia tai teetä. Eikä halua skumppaa kauppojen synnyttyä, kuten en minäkään.

Ylipäänsä, on vaikeaa olla vihainen millekään tuntoiselle olennolle. Me olemme kaikki niin hauraita ja osaamattomia, hupsuja ja naurettavan lannistumattomia. On helppoa olla vihainen normaalille, valmiiksiannetulle, pureksittomalle mallille, johon toiset olettavat itsen kernaasti ahtautuvan, mutta ihmisille ei ole helppoa olla vihainen, eikä eläimille. En vain osaa! Miten se tehdään? Olisiko siitä jotain hyötyä? Jotkut väittävät, että siitä voi olla hyötyä puolensa pitämisessä, se varmaan pitää paikkansa, joskus olisi viisaampaa sanoa seis kuin ymmärtää ymmärtämistään, mutta miten opitaan sanomaan seis, opitaan halveksumaan vähän likaista kansiota ja painunutta ryhtiä sen sijaan että ne tulkitaan merkeiksi siitä, ettei toinen hyvänen aika tarvitse vihaista lähestymistapaa vaan aikaa ja armoa? Me naurettavat pikku apinat kahleitamme helistelemässä...

Joudun lähtemään neuvottelusta kipinkapin töihin. Ei minun tietysti sinä päivänä pitänyt mennä töihin, mutta kun. On vaikeaa sanoa seis toisten tarpeille. Tunti sinne tänne. Entä sitten - kuka minun kehoani ja aikaani muka tarvitsee sen puolitoistatuntisen niin kipeästi? Minä itse vai? Tuskinpa. Neuvottelusta lähtiessä isä huikkaa, mikä päivä tulen heille syömään ja jouluilemaan. Lupaan soittaa  ja pyyhällän eteenpäin. En ole vielä saanut soitettua, koska pankkitilanteen pelot ovat läsnä edelleen käsinkosketeltavina. Ja ne vuotavat kaikkialla muuhunkin.

Koetan tolkuttaa itselleni, ettei minun tarvitse eikä etenkään kannata päättää asioista nyt. Ei ainakaan isoista asioista. Että olen vain liian poissa tolaltani, liian väsynyt, ehdin päättää myöhemminkin. Että on muistettava, että kaikki näyttää toistaiseksi liian vihamieliseltä ja vaikeasti kestettävältä johtuen siitä tilasta, johon olen kummallisesti jalkautunut. (Miten ihmeessä olen onnistunut kävelyttämään itseni tällaisiin tiloihin?) Asiaa ei helpota lainkaan, että Vompsu on myös pahoissa viboissa (lähinnä kai työasioista mutta varmasti asuntoasia on siinä melkoinen taakka päällä) ja puhuu
hirttäytymisestä. Hän puhuu siitä jopa esimiehelleen, joka - käsittämätöntä kyllä - toteaa hänelle, ettei tämä saa hirttäytyä esimieheltä lupaa kysymättä, sen sijaan että lähettäisi Vompsun työterveyslääkäriin. (Minä puhun Vompsulle työterveyslääkäristä ja opintopsykologista, koska minusta tuo kuulostaa mahdolliselta loppuunpalamiselta ja Vompsullahan on työsuhde, josta voi saada palkallista saikkua, pienen hengähdystauon; lääkärihän se tuon osaisi arvioida.) (Kärsin itsekin jotain ihme kriisiä tai loppuunpalamista tällä hetkellä, mutta mistä ihmeestä minä saikun ottaisin? Opinnot ja hierominenhan tuovat elämääni nimenomaan sisältöä ja turvaa.)

Onnea, sanovat ystävät illalla glögeillä ostetusta asunnosta kuullessaan. Tarvitsemmeko me lisää onnea vai onko tämä onnellinen käänne, huomaan kysyväni hiljaa. Mitä se onni edes tarkoittaa?  Helpottuuko jokin? Muuttuuko jokin vaikeammaksi? Tapahtuisiko niin, asumismuodon vaihtelua tai ei? Niin, onnenkantamoisia varmasti on hyvä olla. Kiitos, sanon. Nostan mukia, jossa on puoli desiä skumppaa. Tuntuu vaikealta niellä skumppaa.

Kirjoitin jokin aika sitten Intiaan palaamisesta ja kummasta kaipuusta avuttomuuden tuntua kohtaan. Näyttää siltä, ettei ehkä tarvitse mennä Intiaan saakka. Avaan nimittäin töissä yliopiston tietotekniikkaympäristön tenttimateriaalit ajatellen käyttäväni hyödyllisesti sen pienen ajan, joka hiljaisessa joulunalustyövuorossa jää tapettavaksi. En oikein ymmärrä tukimateriaalia, pitäisi äkkiä omaksua valtava kasa vieraita käsitteitä ja teksti tuntuu jotenkin tankealta. Rohkaisen itseäni kuitenkin monen ystävän toteamuksella, että kyseessä ovat olleet heidän opintojensa helpoimmat opintopisteet. Ei tämä voi olla vaikeaa, siis... Luettuani siirryn tekemään lähtötasotestejä, joista voi täysin pistein suoritettuina saada bonuspisteitä itse tenttiin. Monet kysymyksistäkin ovat vaikeita ymmärtää. Piirrän parista apukuvion paperille jäsentääkseni edes, mitä kysytään. Vain ihan muutamaan osaan vastauksen. Muuten googlaan, tongin tukimateriaalia ja yritän pinnistää. Siitä huolimatta virheitä piisaa. Jynssään uudestaan ja uudestaan, tuntikausia. Virheiden määrä ei vähene. Hämmennyn: Mielestäni olen selvinnyt ihan hyvin näiden koneiden kanssa tänne saakka. Käytännössä kaikki on sujunut ja olen jopa onnistunut neuvomaan asioita, jopa puhelimitse, sekä välillä kurssikavereillekin. Silti testit tökkäävät pahasti. Olenko vain liian väsynyt viikon jäljiltä? Siitäkö on kyse? Ainakin reaktio testituloksiin on aika lohduton. Vaikeaa pitäytyä itkemättömyydessä.

Siinä vaiheessa, kun itku pukkaa päälle väkisin, heitän oppimateriaalit hiiteen ja siirryn muuhun. Ei ole mitään hyötyä pyöriä epätoivossa. Palaan uudelleen, paremmissa voimissa. Joskus. Sitten kun niitä voimia riittää.

Totean ilahtuneesti jollain metatasolla saapuneeni siihen täydellisen avuttomuuden tilaan, jota kaipailin. Ihan ilmaiseksi, ilman Intiaa! Tai no, onhan tuossa tuo kymmenientuhansien eurojen laina... ei kai tämä siis aivan ilmaista ole, se on taatusti väärä sana. Mutta kuitenkin. Tuntuu, ettei ole kellekään mitään sanottavaa, etten ymmärrä kenenkään läheisteni motiiveista mitään, tai kaukaisempienkaan (onko se ihme, kun on vaikeuksia uskoa koko motiiveihin?), että maailma vain etenee jyskyttäen, tapahtuu tapahtumistaan. Että se on niin suuri koneisto, etten osaa sanoa siihen mitään tai tehdä sille juuri mitään. Että putoan. Että suurin osa maailmasta ei putoa ja sitten putoamisen ja staattisen välille virittyy hetki hetkeltä kasvava epäsuhta. Mutta se on vain mielikuva. Istun takamuksellani tuolilla kellokortin takana. Minuuttiviisari raksahtaa pykälän eteenpäin.

Mistä kaikki nämä pelot tulevat? Mistä tulee pelko avata sähköposti tai naamasto, pelko siellä odottavasta huutamisesta, johon ei osaa vastata mitään? (Ei siellä edes ole sellaista, mutta sitä yhtäkaikkisesti pelkään tällaisessa tilassa. Lainaa toisaalta.) Pelkään mennä kotiin töistä. Pelkään, mitä sitten tapahtuu. Etten osaa sanoa mitään tai sanon vääriä asioita. Hengitän sen kaiken keskellä täysin avuttomana ja puolustuskyvyttömänä. Pakottaudun hengittämään syvään alakeuhkoihin. Että tältä tuntuu, että on ihmisiä, joista tuntuu tältä, muitakin, annan sen huuhtoa ylitseni ja hengitän ulospäin jaksamista niille muille, vaikken nyt itselleni sitä jaksakaan hengittää.

Kaikkialla on hyvin hiljaista. Joulukuusen sähkövalot on viritetty tasaisesti eri puolille tuuheaa kuusta. Ilmastointi surisee. Minuuttiviisari raksahtaa taas. Sen on täytynyt raksua tällä välilläkin, mutten ole huomannut. Tarkkaavaisuuteni viiraa. Ajattelen vettä: vettä, joka oli ensin aina juomavettä tai hukkumavettä, mutta josta on tullut delfiinien leikkivettä, valaiden syvännelauluvettä, ystävällisesti tuudittava ja kannattava kuilu kuivien kaakelilattioiden kovuuden keskellä.

Olen oppinut tanssimaan arkkitehtuuria ja kiipeämään kuuhun reittäni pitkin ja tekemään kuolemisesta leikin ja naurun asian, joten, ystävä hyvä, puhuttelen itseäni, voisinko lakata kalkkunoimasta muutaman käytännön asian suhteen. Sitä paitsi, huomauttaa sisäinen sensuuri, femme fatalet ovat kauniimpia ja laihempia ja kunnianhimoisempia: minun pitää olla mukava ja kiltti ja kotoisa, koska ei minusta oikein ole seikkailuksi. Tuijotan sisäisesti sensuuria kunnes se lakkaa mussuttamasta. Hiljaa, sanon sille. Vittu tässä kohtaloihin muutenkaan uskotaan. Ryhdistäydy. Ja se hiljenee.

Hiljaisuusmyrsky raivoaa ympärillä ja sisällä. Näennäisesti täällä ei tapahdu mitään. Tulee mieleen poliisi, joka sanoo kulmat kurtussa, että tilanne on ohi, poistukaa, täällä ei ole mitään nähtävää. Kunhan normaali, tralalalalaa, normaali iltapäivä, työiltapäivä, olemme muistaneet antaa kuusellekin vettä. Hyllytettävää on kertynyt yli kärryllinen.

Vuodentaite on ohitse, pimeä alkaa hellittää otettaan. Tuntuu joulun kannalta hankalalta, että kaikki ruoka vaikuttaa jotenkin sellaiselta, ettei sitä haluaisi laittaa suuhunsa. Ja alkoholi, se myös. Se on niin ristiriidassa paikoillaan pyörteilevän, tempovan hiljaisuuden kanssa.

Sillävälittömyys

Olen sairaana ja nieleksin oksennuspaloja. Päässäni rallaa pätkä Ditty Bopsia:

Cat in the upstairs window
Staring down at me
Life seems to have a purpose
When you're wandering aimlessly
In the meantime
What am I missing
I'm missing out
In the meantime
I will be living
There is no meantime
There is only now

Niin, tämä hetki. Kuten sanottua, olen sairaana. Eilen aamun tanssitunnilla tanssin vielä ihan täysillä, mutta pukkarissa aivastin kaksi kertaa ja nenää alkoi kutittaa, ja kun koetin kivuta portaita ylös, havaitsin jalkojen käyneen spagetiksi. Lounaalla nenä alkoi vuotaa kuin hana, tuosta noin vain. Kaivoin laukusta hierontatyössä välttämättömän nenäsuihkeen (asiakkaita hieroessa ei voi niistellä tuon tuosta) ja lopetin nuhan sen avulla. Luennoilla sain jo tehdä työtä, etteivät hampaat olisi kalkattaneet. Koska puhelin oli jäänyt kotiin, kuten tavallista, kävelin luennolta työpaikalle. Kun huomasin, että minulla on vain yksi hieronta, päätin kuitenkin hieroa sen. Työtä tehdessä kylmää oli melkein mahdollista olla havaitsematta ja ehdin kysyä muutaman kerran itseltäni, olinko vain kuvitellut koko jutskan, oliko kyse ehkä vain stressioireesta, halusta saada viimein vapaapäivä (eilinen kun oli kymmenes päivä kolmentoista päivän työputkesta). Mutta heti kun aloin korjata lakanoita pediltä ja kirjata potilaskorttiin palpaatioarkuuksia ja lihaskireyksiä, vilunväreet hyökkäsivät takaisin. Vedin ruksit lopputuntien päälle ja suuntasin kotiin ajatellen, että uni ja lepo nyt peliin, jotta alkava flunssa voisi kadota pikaisesti. Kotona mittasin kuumeen - olihan sitä. Peruutin loppuviikon työt kuvitellen sairastavani flunssaa. Aamulla sitten heräsin siihen, että vatsaan sattui. Ehdin vessaan siinä vaiheessa kun se alkoi purkautua kaikkia mahdollisia reittejä pitkin.

Nyt koetan kestää olotilaani, johon kuuluvat kuume, ylähengitysteiden oireet, oksentelu ja ripulointi. Varsinainen jackpot! No, katkesipahan ainakin tuo ylipitkä viikko, joka syntyi presidentinvaalitoimitsijuuden takia. Mieluummin kyllä olisin terveenä.

Tällä välin, kun en ole ehtinyt kirjoittaa, jaksanut kirjoittaa, osannut kirjoittaa, mitä se sitten onkin, ehkä kirjoitan vain "kun en ole kirjoittanut", on tapahtunut yhtä sun toista. Olen maininnut blogissakin muutaman kerran, miten vaikeaa meidän on ollut keksiä asumismuotoa, jossa kaikki kolme voisivat tuntea olonsa kotoisaksi. Nyt yritämme sellaista vaihtoehtoa, että vuokraamme tästä samasta talosta, alakerrasta, kaksion, jonne Vompsu muuttaa. Siten hänen ja Faunin ei tarvitse asua samassa huoneistossa, mistä todistetusti on seurannut Faunin ärtymystä ja mökötystä Vompsun kovaäänisyyden suhteen ja sen seurauksena lempeän Vompsun itsensä ei-tervetulleeksi kotonaan kokemista ja siitä johtuen työpäivien venyttämistä myöhään yöhön, pitkäksi venyneitä baareiluita ja muuta kodin välttelyä. Tällainen järjestelyhän meillä aluksi olikin, kaksi asuntoa samassa talossa, mutta alussa tunnelmat olivat niin erilaiset, etten osannut kokea enää kumpaakaan asuntoa kodiksi. Nyt se saattaisi jo onnistua. Kun siis näin ilmoituksen vuokrattavasta kaksiosta samassa rapussa, kysyin, mitä he tuumaisivat tällaisesta ratkaisusta. Kaikki olivat valmiita kokeilemaan, etenkin kun yhden hyvän ystävän piti muuttaa kaksioon Vompsun kämppikseksi. Asunnossa asuvien tyyppien kerrottiin myös haluavan jäädä siihen vielä helmikuuksi, minkä varaan uskalsimme laskea. No, he eivät sitten halunneetkaan vaan muuttavat pois parin päivän päästä. Ja se ystäväkin perui sanansa ja äkkiä olimme tilanteessa, jossa meillä on vuokralla kaksi asuntoa, Vompsu molemmissa päävuokralaisena, eikä tietoakaan kämppiksestä, jonka pitäisi ryhtyä kämppikseksi muutaman päivän päästä!

Huh!

No, nyt sitten eilen kävi ihmisiä katsomassa alakerran asuntoa, ja minä makasin sängyssä tuhisten kuumeisena ja kuulin kuin jostain kilometrien päästä, miten Vompsu esitteli, että tuo tuossa on vaimoni... hän on vähän sairas... koetin nostaa vähän päätä alustalta, tuntui kurjalta ja itketti helvetisti ja maailma romahteli niskaan. Koetin siinä kuumeessa vielä säätää itselleni vakuutusta, koska nyt kun Vompsu muuttaa alakertaan, meidän yhteinen kotivakuutuksemme siirtyy sinne ja kuulemma ei ole mahdollista liittää siihen enää toista kämppää, vaan minun on otettava tähän erillinen vakuutus. Osan itkuisuudesta aiheutti epäilemättä se, miten huomaan useimpien tästä kuulleiden ihmisten reagoivan tähän liikahdukseen: ihmiset kysyvät, olemmeko enää puheväleissä, tai miten voimme muuttaa erilleen saman talon sisällä. Jotenkin he kuvittelevat kauhean katastrofin olevan käynnissä. Se saa kyllä aika tavalla pelkäämään, miten tästä aiheesta pystyy kommunikoimaan vanhemmille, joilla on tapana rakentaa katastrofi miellyttävistäkin uutisista. Ehkä kerron heille joskus, jos siltä tuntuu. Voin kyllä kuvitella, miltä heistä kuulostaa asumusero. Vaikkakin saman talon sisällä. Helvetinpasuunat töröävät, maailmanloppu alkaa.

Ratkaisu on sikäli satunnainen, että aivan yhtä hyvin pois muuttava olisi voinut olla Fauni. Oikeastaan se olisi ehkä ollut luontevampaakin, koska sillä tavalla käytännön asiat olisi ollut helpompi järjestää ja tämän asuntokokeilun epäonnistuminen palautuu kuitenkin lopulta Faunin kokemiin epämukavuuksiin ja niiden heijastumiseen muuhun suhdedynamiikkaan. Sikäli olisi ehkä tuntunut jotenkin reilummalta, jos muuttajana olisi ollut Fauni. (En kyllä oikein tarkalleen tiedä, miksi se oikeastaan olisi reilumpaa, eihän hän selvästi mitään epämukavuuden tuntemuksilleen voi. Kummat intuitiot - en juuri luota niihin.) Mutta me nyt vain satuimme ensin löytämään sopivan kaksion, ei yksiötä. (Fauni ei ole innostunut mistään kämppisajatuksesta vaan haluaa omaa tilaa. Minua hän kyllä sietää, tiedä häntä miksi, koska sotkenhan ja mekastanhan minäkin; totta puhuen taidan olla kaikista sotkuisin, mutta siitä lisää myöhemmin.) Tuntuu vähän häiritsevältä tajuta, miten siihen olisi reagoitu, jos olisinkin kertonut Faunin muuttavan erilleen, omilleen. Sekin olisi tulkittu todennäköisesti jotenkin aivan kummallisesti.

Tämä kaikki tapahtumien vyöry ja vyöryn nopeus - tilanne on kestänyt, mitä, viisi päivää, ja samalla olen aloittanut opintojani edelleen supersurullisen esseen jäljiltä yhä latuskana ja jokseenkin toivottomana sen suhteen että voisin koskaan löytää itselleni mitään työnkuvaa, johon välitön reagointitapani tai se, miksi sen osaan kuvitella muuttuvan, voisi mitenkään edes löyhästi sopia hyvin, koska olen etääntynyt duunariduuneista enkä enää osaa tai halua taipua sellaiseen piparminttupastillin hajuiseen kasvottomuuteen ja nöyrästi aina saatavilla olemiseen ja toisaalta en selvästi oikein osaa asiantuntijuuttakaan sovitella päälleni, koska piru vie, ymmärrän hirveän huonosti ja huomaan olevani suunnattoman laiska osaamiseni päivittämisen suhteen enkä koe mitään pätemisintohimoja tai kilpailuviettiä tai edes todistamisen tarvetta kansalaiskuntoisuudestani, ellei sitten tätä blogia lasketa yritykseksi kohentaa kansalaiskuntoisuutta, sekin on yksi mahdollinen tulkinta nimittäin enkä ehkä vastustaisi sitä vaikkakin huomauttaisin, että se tuskin on päämotiivi, mutta toisaalta, motiivit, kuka niistä selvän ottaa. Tapahtuu nopeasti, tuntuu että raahustaa hieman jäljessä ja tähyilee hämmentyneenä eteensä ja taakseen.

Kypsyin tässä välissä myös facebookiin siinä mittakaavassa, että ymmärsin korjata luuni sieltä pariksi viikoksi. Osa tuttavistani on nimittäin niin tanakasti Haaviston kannalla, että hypettää kuin viimeistä päivää. Huudahdukset ja linkit on epäilemättä tarkoitettu kannustaviksi ja innostaviksi, mutta siinä vaiheessa kun saa ännännen pyynnön sijoittaa rahansa (joita ei tällä hetkellä juurikaan ole) vaalikampanjaan, yhdistettynä samaan aikaan sisään vuotavaan informaatioon siitä, että toinen ehdokas nähdään suunnilleen pahan voimien henkilöitymänä ja oma ehdokas lähes jumalana, niiden vaikutus saattaa kääntyä päinvastaiseksi. Ei siinä mitään, kyllä ihmiset saavat minusta iloita. Ja koettaa edistää asia-argumentein parhaaksi näkemiään poliittisia kantoja. Mutta jyrkät kahtiajaot, ei kiitos. Toki aion äänestää Haavistoa itsekin toisella kierroksella ja olen iloinen siitä, että toisella kierroksella on kerrankin joku, jota äänestän muutenkin kuin vähemmän huonona vaihtoehtona, mutta puheet ihmeestä alkoivat mielestäni vaikuttaa niin mauttomilta, että juuri turvatakseni sen, etten vittuunnu liikaa koko ilmiöön ja sen takia jätä äänestämättä, suljin itseltäni facebookin muutamaksi viikoksi. Ratkaisu on tuntunut todella hyvältä, niin hyvältä, että voi olla, että vetäydyn ehkä pidemmäksikin aikaa.

Huomasin näet viihtyväni flickrissa paljon paremmin. Ehkä se liittyy elämäntilanteeseenkin: nythän näen paljon ihmisiä päivittäin muutenkin, joten ehkä kaipaan kuvia ja hiljaisuutta, en nokkelia sanailuja ja tungosta.

Luennoilta ei saisi tänäänkään olla pois, mutten voi mennä sinne kuumeessa, oksentaen ja ripuloiden. (Pystyisin kyllä keskittymään, ei se ole mahdotonta, kirjoitanhan nytkin, sattuu nimittäin vatsaan niin etten voi nukkua ja on oikein hyvä, jos saan ajateltua muuta kuin vatsakipua, paremmalla mielellä tässä pysyy kuin kipuun keskittyen, mutten halua tartuttaa tätä kellekään ja voi olla, että juoksisin vessaan liian monta kertaa luennon aikana, ei hyvä.) Jos olen pois enemmän kuin kaksi kertaa, kurssit lykkääntyvät ensi keväälle tai avoimessa yliopistossa tehtäviksi. Se tarkoittaisi, että siirtyminen maisterivaiheeseen lykkääntyisi todennäköisimmin puoli vuotta. No, aikaahan tässä tietysti vain onkin. Tarvitsisimme myös juuri nyt rahaa asuntokuvion takia, mutta olen liian sairas mennäkseni töihin. Onneksi vatsa-asiat tapaavat mennä pian ohi. Toisaalta tässä on tämä hengitystieosuuskin aktiivisena, mikä on vähän hämmentävää.

Ei auta kuin katsella rauhallisesti tätä kummallista sotkua ja hyväksyä se.

Aamulla kun heräsin hirvittäviin vatsakipuihin, en pystynyt makaamaan vessassa käytyänikään. Niinpä istuin tuolilla, kärsin kipua ja kuvotusta ja luin Pema Chödröniä. Se on hyvää vatsatautiluettavaakin. Jotenkin kipu tuo niin tähän hetkeen, että teksti konkretisoituu. Pema Chödrön, jonka perin Hurinalta tuttavuutena, kirjoittaa hauskasti ja oivaltavasti pelkojen hyväksymisestä. Tunnistan kovin hyvin sen, mitä hän kuvaa tässä:

Kaiken puolustuksen alla on bodhichittan suojaamaton ja surullinen olemus. Sen sijaan että tutustuisimme siihen ja kokisimme sen hellyyden, me yleensä sulkeudumme suojataksemme itseämme epämukavalta tunteelta. (Pema Chödrön, Pelosta vapauteen. Basam Books 2003, kääntänyt Elina Bhutia. S. 58.)

Joskus ennen tein sitä vielä enemmän kuin nyt. Ärsyynnyin paljon helpommin, mielessäni olivat selvänä normit, joita piti noudattaa (eivät ehkä kauhean yleisesti jaetut, mutta hitto miten varma olin niistä - niin varma, että sen oli pakko olla petollista), tuomitsin itseäni ja muita paljon kerkeämmin niiden mukaan ja niin edelleen. Nykyään olen pehmeämpi, mutta toki kaukana siitä, etten ärtyisi, puolustautuisi ja vinkuisi tulevani kohdelluksi epäreilusti. :P Ero on ehkä siinä, että nykyään pystyn sentään huomaamaan, miten nämä reaktiot tapahtuvat, ja joskus pysäyttämään ne alkujaan muutamalla ystävällisellä itselle esitetyllä kysymyksellä. Ja tuntuu kuin ne useissa tapauksissa eivät edes lähtisi käyntiin. Tajuan tuon tuosta, että joskus vielä seitsemän, kahdeksan vuotta sitten olisin ahdistunut tai suuttunut tai tuominnut muita pahasti mutta että nyt vain taidan ajatella, että elämä on vaikeaa ja tilanteet vaihtuvat ja aina jokin ratkaisu löytyy. Se, mitä koin valmistuttuani, työttömäksi jäätyäni ja tärkeimmässä ihmissuhteessa epäonnistuttuani, kyllä jyskäytti suojavarustukset hetkeksi sen verran pois, että saatoin alkaa hahmottaa niiden läsnäoloa niiden koettaessa vaivihkaa hiipiä takaisin. Ja silloinkin, kun jokin olo paisuu muodottomaksi hirviöksi ja sumentaa näkökentän ja saatan sanoa pahasti toiselle tai ajatella ilkeästi, en sentään jälkikäteen tuomitse koko loppuelämääni menetetyksi tapahtuneen takia.

Yksi suuria haasteita on nykyään, miten tulla toimeen tuon surullisen olennon kanssa. Saatan helposti tulla surulliseksi, kun kuuntelen nuorten ihmisten puhuvan luennolla itsensä tsemppaamisen tärkeydestä, tai kun kuuntelen työelämän kielestä, jolla meidän olisi puhuttava silloin kun haluamme jonnekin töihin - en osaa olla kysymättä, miksemme voisi pyytää työelämää puhumaan muun elämän kieltä, ihmisiähän siinä toimivat ovat - , tai kun mainitaan käsite itsetunto, josta minulla ei ole hajuakaan, mitä se tarkoittaa, koska aina kun olen kuvitellut osaavani jotain tai voivani tulla hyväksi jossain, seuraavaksi olen saanut huomata, että no jaa, itse asiassa olen ymmärtänyt asiat taas ihan kummalla tavalla, ja nykyään en oikein osaa enää mitenkään hahmottaa, onko minusta ylipäänsä yhtään mihinkään, ehkä hieman asioiden valppaasti tarkkailemiseen ja ehkä niistä osan hypoteettisesti sanallistamiseenkin, ja siihenkin aika vajaasti ja tiettyyn (kriittisesti tarkastellen aika rajoittuneeseen) näkökulmaan vangitusti. Tuo suru kyllä valjenee vuosi vuodelta, kauhtuu, en meinaa huomata sitä paitsi todella väsyneenä (kuten olen ollut tämän vuoden alusta) enkä pidä sitä kovin vaarallisena. Mutta havaitsen, miten ristiriidassa se on sen asenteen kanssa, jota minulta tunnutaan odotettavan esimerkiksi yliopistolla tai työssä. (Tuntuu, että aika usein odotetaan juuri sellaista vahvistusharjoitusta, jonka Chödrön kontrastoi aika voimakkaasti itselle hyvän toivomisen kanssa: "henkilö uskottelee itselleen olevansa myötätuntoinen ja rohkea vaikka salaa tunteekin olevansa epäonnistunut", emt 54. Voihan hyvätyyppiys sentään! Miten olisi mahdollista olla tuntematta itseään hyvin haavoittuvaksi ja yhteiskunnan vaatimusten kanssa ristiriitaiseksi, sekä tietysti auttamatta yhteiskunnan talousrationaalisin mittarein - työmarkkinakansalaisuudessa - epäonnistuneeksi? Miksei voisi sanoa ajatelleensa aivan toisenlaista kansalaisuutta, poliksen vapaata miestä, ja järjestäneensä elämänsä sen mukaan, mikä nyt taitaa tosiaan tarkoittaa sitä, että on aika vaikeaa suhtautua rohkeasti ja myönteisesti vaatimuksiin puhua liiketalouden kieltä.)

Ja pohdin usein, eivätkö muut koe sellaista surua.

Ja että voi olla, etteivät ainakaan kaikki, koska minultakin meni monta vuotta päätyä tällaiseen suruun ja sitä edelsi monta aika rankkaa kokemusta. (Eilen puhuimme Vompsun kanssa surun ja huolen toiselle tuottamisesta. Hassu aihe, oikeastaan, koska pohjimmiltaan toinen tekee valinnan tulkita tilanne tietyllä tavalla, ja usein valinta on meidän kahden kohdalla surun kautta. Vinouma sekin! Vompsu sanoi, että oikeastaan suru on tehnyt hänelle hyvää, ja sanoin, että joo, tajuan kyllä, koska minäkään en olisi monia asioita osannut tajuta ilman surua, mutta että siitä huolimatta ehkä kuitenkin sitä haluaisi olla tuottamatta toisille surua silläkin ehdolla että sitten he jäisivät vähän yksinkertaisemmiksi ja että elämä surettaa joka tapauksessa joten kyllä koen velvollisuudekseni pikemminkin luoda siihen iloa ja taianomaisuutta. Mutta tämä on kovin ambivalenttia; en ole näet lainkaan varma, haluaisinko kellekään sitä kohtaloa, että tämä saisi lipua elämänsä läpi ilman murheita ja siksi toisten surullisuuden tuomiten, siihen eläytymään kykenemättä. Vaikka eiväthän kaikki ihmiset toisaalta sillä lailla suruun reagoi, että muuttuisivat hyväksyvämmiksi ja pehmeämmiksi. Vaikeita asioita. No, joka tapauksessa, minusta olisi ikävää, jos kokisin jotenkin tärkeäksi tarkoituksella lisätä surun määrää maailmassa. Phuuh.)

Suruun on helppo juuttua. Välillä olen huomannut miettiväni, onko jotenkin ehkä väärin tai ainakin hyödytöntä tiedostaa niin läpitunkevasti meidän kaikkien hauraus ja ohimenevyys ja lyhytaikaisuus täällä? Onko pahaksi olla haluamatta kuohuttavia kokemuksia, jotka purjehduttaisivat pois haavoittuvuuden ja tietämättömyyden ja ilman päämääriä elämisen kentästä? Voinko vahingoittaa tällä muitakin kuin itseäni? Ja mikä oikeus minulla on vahingoittaa itseänikään? Mutta en tiedä, onko tämä vahingollista. Jotenkin tuntuu, että ei. Mutta silti, reaktion hyväksyvä alistuneisuus jaksaa askarruttaa.

No, tänään sitten vatsatautisena Pema Chödröniä lukiessa törmäsin hauskan konkreettiseen neuvoon:

On tärkeää olla tässä ja nyt, täysin tietoisena hetkessä kiinnittäen huomiota arkielämän yksityiskohtiin. Huolehtimalla tavallisista asioista kuten kattiloista, pannuista, vaatteista ja hampaista me myös iloitsemme niistä. Pesemällä vihanneksia tai harjaamalla hiukset koemme arvostusta: ystävyyttä itsemme ja kaiken elollisen kanssa. Tarkkaavaisuuden ja arvostuksen yhdistelmä pitää meidät kiinni todellisuudessa ja tuottaa iloa. Kun sitten ulotamme huomion ja arvostuksen ympäristöämme ja muita ihmisiä kohtaan, ilon kokemuksemme kasvaa entisestään. (Emt, s. 80.)

Neuvo kuulostaa niin hauskalta, että haluaisin heti aloittaa! Tiedän kuitenkin vanhastaan, että esimerkiksi tiskaaminen, kitkeminen, kasvien huoltaminen ja eläinten hoitaminen samalla tavalla kuin ihmisten hierominen tekee iloiseksi ja jotenkin enemmän maailmaan kiinnittyneeksi. Ehkä voisin sittenkin tehdä uuden vuoden lupausta etäisesti muistuttavan toiveen itselleni siitä, että jaksaisin vaikka tiskata useammin tai muuten siivota.

Jos vatsatauti ja kuume hieman edes hellittäisi, voisin vähän tiskata ja siivota jo tänään. Se kuulostaa ajatuksena niin hullunkuriselta, että purskahdan nauruun kivuista huolimatta.

ukkosmyrskyn värinen nuppu

Kesällä parveke etenee. Tai siis, onko nyt kesä? Jollain tavalla tuntuu, että on. Valoa riittää. Kohta palsta on kitketty loppuun monivuotisista. Sitten käännämme maan Vompsun kanssa ja istutamme taimia ja alamme kitkeä uutta kierrosta. On aina yhtä ihanaa palata maan ääreen, kyykistyä, ruopsutella ja kuulostella kasvua.

Parveke alkaa rehottaa. Ruusupavut on pakko siirtää rootrainersista ruukkuihin, koska muuten ne syleilevät muut taimet hengiltä. Aji Cristalissa on muutama chilin alku. Rocotochili on tissutellut muiden kasvien kanssa heidän omaa perjantaipulloaan, jaakontaikaa. Eilisen aikana yksi sen pienistä kukkanupuista turposi niin että nyt nupun päästä pilkottaa jo hiven ukkosmyrskyn väriä. Kuinka sopivaa! Haluaisin jo myrskyjä ja niissä heiluvia vaahteranlehtimassoja! Jostain syystä juuri vaahterat jäsentyvät mielessäni oivallisiksi myrskypuiksi.

Kuten tavallista, tähän vuodenaikaan huomiot säpälöityvät kirkkaiksi säleiksi ja tuokioiksi. Varastetun pesukoneen tilalle saadaan ostettua toinen. Sen paneelissa lukee chronovision. Hauska kielikuva! Työpaikan kahvihuoneen pöydälle taas on unohtunut Iltalehti, jossa kirjoitetaan Kike Elomaan salasuhteesta. Epäselväksi jää, missä mielessä suhde on salainen, kun kaikki asianosaiset ovat kerran tilanteesta tienneet ja sen hyväksyneet. Epäilen vähän, että sanavalinta uhkuu moralismia. Siihen on muutenkin tullut törmättyä viime aikoina muutamissa kommenteissa (ei täällä, toisaalla) ihmisillä leikkimisestä ja siitä, sitoudutaanko toiseen. Minusta tuntuu edelleen kummalliselta, että jos kolme ihmistä muuttaa yhteen kahden sijaan, tuollaisia kysymyksiä kysytään niin siekailematta. En muista kenenkään kyselleen niitä sellaisissa tilanteissa, joissa kaksi ihmistä muodostaa avoliiton. Mitä te oikein haette? Oletko oikeasti sitoutunut häneen? Ettei se vaan leikkisi sinulla? Sellaisia kysymyksiä pidettäisiin "normiparisuhteen" kyseenollessa yksinkertaisesti osoituksena kysyjän tahdittomuudesta. (Olen kerran ollut tuolla tavalla tahditon, kun olin ystävästä kauhean huolissani, harkitsin puhumisen tarvetta ahdistuneena ja lopulta päätin kysyä noita järkyttäviä kysymyksiä, sain kunnolla nenilleni ja olin jälkikäteen pahoillani kaikesta. En taida ihan heti toistaa käyttäytymismallia.) Kun kyseessä on jotain muuta - pitäkää kiinni hatuistanne! Yksi ystäväni on tosin kertonut törmäävänsä tuollaisiin epämääräisiin epäilyksiin ja asenteisiin kahden kesken -suhteissaankin, koska molemmat suhteilijat ovat samaa sukupuolta. Tyrmistyttävää tai ei, vaikuttaa siltä, että edelleenkin jotkut ihmiset hyväksyvät oikeaksi rakkaudeksi vain semmoisen, mikä tapahtuu tiukasti kahden ihmisen kesken ja mistä seuraa (mahdollisesti) vauvoja. Muuhan on vain leikkiä eikä kauan kestä. Ja mikä kestää, todistuu ihan itsestään, ikään kuin kesto todistaisi jotakin muuta kuin sen, kuinka kauan jokin olosuhde vallitsi. Kumman ottaisin mieluummin, kolmen viikon euforian vai neljäntoista vuoden piinan? Jaa-a, vaikea valinta...

Minulla on ehkä ollut muutama aivan liian hyvä hyvin lyhyt kohtaaminen. Niihin ei ole sisältynyt välttämättä edes mitään kovin seksuaalista ulkoisin kriteerein. Ja silti sanoisin saaneeni niistä enemmän rakkautta kuin joistain pidemmistä seikkailuista. Tai jopa yhdestä avoliitostani. En ehkä siksi osaa ajatella kestoa minään todisteena. Enkä koeta nyt sanoa, etteikö kestossa olisi hyviä puolia. Totta vie siinä on, jos suhde pysyy toimivana, avoimena ja kuuntelevana. Mutta kesto itsessään ei vielä kerro siitä. Eikä muoto.

Ja joskus huomaan ajattelevani, kuinka paljon helpompaa onkaan rakastaa niitä, joita tapaa hieman harvemmin. Helpompaa: ei niin kuumaa, ei niin pakottavaa, ei niin tukehduttavaa. Silti heitä voi kaivata kovasti ja lämpö tulvahtaa ylitse heti kun sellaisen kaivatun ihmisen kohtaa. Eikä sillä taaskaan tarvitse olla juurikaan tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Ylipäänsä minusta seksuaalisuus käsitetään omituisesti, jotenkin hyvin kapeasti tai seksistisesti. Ajattelen rakkautta enemmän kuin kallioihin siirtyneenä auringonlämpönä tai sinä riemuna joka valtaa kun kävelee aamuviileää koiran kanssa ja näkee kevään puskevan läpi jokaisessa oksankärjessä.

Tai sinä lastenhoitajana, joka yhden kerran pisti minut nukkumaan Italiassa, kun olin vielä aivan pieni. Sain iltapusun otsalle ja hän oli täysin siinä eikä ajatellut omiaan. Onhan kaikki hyvin, hyvä, hyvää yötä sitten!

Muuta en tahtoisi pyytääkään. Enkä antaa. Kesti tai oli kestämättä!

Nautin nyt kovasti uudesta kodista. Nyt minulla on taas koti. Siellä asuvat rakkaimmat ja se tuntuu hyvältä ja turvalliselta (ja enimmäkseen hyvin aseksuaaliselta, onhan kevät - yksi ystävä puhui keväästä ja yritti oikotietä sanomalla, että keväisinhän sitä aina ihastuu ja ajautuu pussailemaan vaikka kenen kanssa, mutta olin aivan äimän käkenä ja minun oli todettava, että anteeksi, minulle kevät on sitä aikaa kun ajattelen lähinnä kaikkea vegetatiivista ja ei siinä ihmisille eikä pussailuille riitä aikaa, niiden aika on sitten syyskesällä, tyypillisesti; meillä on eri vuosirytmi). Se tuntuu siltä, ettei kukaan ole lukinnut itseään mihinkään lupauksiin ja että vain etenemme ja katselemme, mitä tapahtuu. En ole ikinä erityisemmin arvostanut suunnitelmallisuutta paitsi palkkatöiden suhteen. Niissä aikatauluni pitävät kutinsa mutta vain projekti kerrallaan. Muu elämän suunnittelu tuntuu jotenkin oudolta ajatukselta.

Käyn taas vanhalla koululla rupattelemassa entisen opettajani kanssa. He haluaisivat työllistää minua vähän lisää, kouluttaa minut oppilaitoksen laskuun näyttömestariksi, joka voi ottaa vastaan näyttötutkinnon osia tutkintolautakunnan osana. Luottamus tuntuu hyvältä ja uskon pitäväni työstä, vaikka hieman karmistuttaakin sanoa että joo, olen kiinnostunut. Toivottavasti oppilaitoksen määrärahat tosiaan riittävät tuohon koulutukseen. Se tapahtuisi syksyllä. Niin pian. Kas, mitähän syksy tuo tullessaan, huomaan ajattelevani siinä huoneessa istuskellessani. Joudun muistuttamaan näemmä jatkuvasti itseäni siitä, ettei elämässäni niin kauheasti asioita muutu, vaikka välillä siltä tuntuukin. Olen esimerkiksi istunut kirjastossa lauantaipäivystäjänä vissiin kymmenen vuotta. Kissatkin ovat asuneet luonani yli kymmenen vuotta. Palstakin on ollut niin kauan. Ja käräjäoikeudessa istuminen. Kaikki muu on tietysti muuttunut tuossa ajassa, mutta entä sitten? Varmasti pystyn sitoutumaan johonkin tutkintolautakunnassa toimimiseen muutamat kerrat vuodessa, sehän on vähän kuin oikeuskeikat tai vaalikeikat. Ei mitään liian kiinteää...

Keskustelin eräs päivä perfektionismista ja siitä parantunut sanoi ikävöivänsä perfektionismia. Että vaikka periaatteessa kaikki sujuu keveämmin toisella tavalla asiat jäsennettäessä, tuntuu jotekin kummalta tietyssä kohden havaita ja muistaa, että aiemmin olisi tässä tehnyt toisella tavalla ja että siitä jäi itselle parempi mieli, siitä tsemppaamisesta, kun nyt tuntuu vain jotenkin epämääräiseltä ja innottomalta. Tunnistan tuosta jotakin. Olen monesti hieromisen jälkeen havahtunut siihen, että olen taas rehkinyt kehoa ja minuutteja säästämättä tässä maassa, jossa kuudenkymmenen minuutin hieronta tarkoittaa monessa paikassa viittäkymmentä minuuttia ja kymmenen minuutin pukeutumista, ja radio tai rentoutuspimpelipom pauhaa taustalla ja hierojan ajatukset askartelevat jossain ihan muualla. On kuin ei mikään aika koskaan riittäisi minulle, kun oikein solahdan tekemiseen. Hyvä, että ajalla on sentään jotkin rajoitteet, asiakkaan maksama tunti tai puolitoista, koska muuten varmaan muokkaisin häntä iltaan saakka eikä hän sitten enää pystyisi kävelemään kotiinsa. Koska siinä tilanteessa ei ole muuta kuin se keho, sen jännitykset ja rauhoittumiset, reagointityyli, keinovalikoima. Ei siihen sisälly sillä tavalla ajatusta siitä, miten ajan saisi kulumaan tai miten säästää itseään jollain tavalla; koetan kyllä ajatella ergonomiaa, pilkauttaa sen mieleen tuon tuosta, selkärangan pituutta ja kaularangan neutraalia asentoa, mutta sen on riitettävä oikeassa hierontatilanteessa. Näiden tilanteiden ulkopuolella tapahtuu varsinainen ergonomiahuoli, oman kunnon kartoittaminen ja kipeytymien ja kiristymien syynääminen, jäsentäminen liiketottumusten kautta ja vaihtoehtoisten liikeratojen miettiminen.

Ergonomia-ajattelu vuotaa toisiinkin konteksteihin: Palstalla käännän maata eri tavalla kuin ennen. Tungen talikon piikit saveen, astun talikon kannakselle ja hetkuttelen sen ruumiinpainolla alas kuten ennenkin, mutta sitten talikon itseen päin kiskomisen sijaan vaihdankin puolta ja työnnän talikon vartta kauemmas itsestäni. Kas, näin saan jalkojen voimat hyödynnettyä aivan eri tavalla! Ainakin kääntäminen tuntuu tällä tavalla keveämmältä.

Hassua muistaa aika viisi vuotta sitten äkisti. Silloinkin palasin Kallioon ja tunsin siitä onnea. Pian olemme Vompsun kanssa jakaneet ainakin osaa arjesta ja ajatuksista viisi vuotta. Se on valtavan pitkä aika. Ja samalla on kuin sekunti, silmänräpäys, pieni puhuri joka puhaltaa parvekkeelta alas muovisen minikasvihuoneen läpinäkyvän katon.

Niin sen on täytynyt tapahtua. Löydän katon ehjänä nurmikolta, joka vihertyy ja tihentyy päivä päivältä eikä lainkaan enää muistuta kaljuuntuvan vanhuksen kuontaloa. Huomasin sen kadonneen, ja nyt se on tässä. Siitä ei tullutkaan harakan pesäkupua.

Harakka on nähty parvekkeella vain kerran eikä se silloinkaan tutkinut sitä varten köynnöstukeen pingottamaani peilihileistä norsuavaimenperää. Ei: se vain istuskeli. Eivät ne oikeasti ole kaiken aikaa shampanjahumalassa, vaikka Renard niin vihjaakin.

Käytännön tohottamista

Muutossa ei paljon kerkiä mietiskellä syntyjä syviä. Ja kun on vielä kevätkin, jalat vain vievät kävelemään koiran kanssa. Kävelen siinä mittakaavassa, että plantaarifaskiitin ensi oireet iskevät jälleen. (Onneksi tiedän jo, että niihin on reagoitava heti.) Ja pakkaan, kuuraan, puran.

Chilikylvökset nousevat mullasta. Ainoastaan kolme lajiketta antaa odottaa itseään. (Ilman niitäkin lajikekirjo yltää kolmeentoista. Se on taatusti tarpeeksi!) Tomaatit ja tomatillot nostavat hentoja päitään. Näyttää siltä, että kesällä parvekkeella rehotetaan.

Parvekkeelle satanut valtava hanki on nyt hakattu säpäleiksi ja sulatettu osittain keittiön lavuaarissa, osittain suihkukopin lattialla ja osittain ihan parvekkeella. Lumien alta paljastui terassilaatoitus, jonka revin irti ja nostin lappeelleen kuivumaan. Tänään menen töistä suoraan parvekkeelle mäntysuovan kanssa hullujusseilemaan eli pesemään lattiasta inhan mustan möljän, jossa on sekaisin aineksia tupakantumpeista, kissankarvoista, mullasta, mudasta ja kaupungin noesta. Kunhan vielä laatat hankaa puhtaiksi, voi parvekkeelle alkaa sysiä kalusteita.

Muuttaminen tuottaa muutakin päänvaivaa. Osa tavaroista ei mahdu uuteen kämppään, ja ne on myytävä huutonetissä. Sitten toisaalta tarvitaan uuteen asuntoon sopivia asioita: peili, parvekkeenpöytä, parvekkeentuolit, ruokapöydän tuolit. (Yllättäen huomasimme ruokapöydän jakkaroidemme muuttaneen eteenpäin yhden kämppiksen matkassa. Hänen ne kyllä alunperin olivatkin, mutta asuivat luonani yli viisi vuotta ja olin jo alkanut ajatella niitä meidän jakkaroina.) Mutta nämä päänvaivat ovat helppoja ja hauskoja ja käytännöllisiä. (Ehkä vaiva lienee väärä sanavalinta, siis!)

Huikaisevia onnen vuoristoja ja leppoisaa tyytyväisyyttä seuraa joka ikisestä piipahduksesta uuteen, valoisampaan asumukseen. Ja nyt voi jo mukavasti pyöräilläkin. Ihmeellistä, miten toisenlaisena kaupunki avautuu satulassa hikoilijalle!

Toivon, että ehtisin ja innostuisin jokin päivä kirjoittamaan enemmänkin, mutta toistaiseksi: käytännön toimet kutsuvat!

Kahvilaongelma, nippu pääsykoetekstejä ja eteläparveke

Tiedän, että toisissa persoonallisuustesteissä tapaan saada tulokseksi, että olen taipuvainen idealismiin. Se tuntuu vähän hupsulta, kun kuitenkin elän elämää, jossa olen liuennut järjestöelämästä "tavalliseen" olemiseen, hengittelemiseen, innostumiseen ja maadoittumiseen. Tunnen paljon politiikan pyrstötähtiä ja järjestöjulkkiksia ja heidät tuntien en tosiaankaan voi kutsua omaa katsantoani tai elämäntapaani erityisen ideologiavetoiseksi. Enemmän kai mukavuusvetoiseksi tai onnellisuusvetoiseksi. Toisaalta ajaudun tuon tuosta ympäristöihin, jossa kyllä tunnen itseni täysin päätä seinään hakkaavaksi tyypiksi, joka ei ymmärrä tai ennen kaikkea ei tahdo alistua ankeisiin realiteetteihin. Esimerkiksi koulussa, työelämässä ja kahviloissa huomaan ärtyväni siitä, miten monelle tuntuu olevan aivan luontevaa edetä toimintatapojaan koskaan kyseenalaistamatta, aidan matalinta kohtaa etsien ja kyynärpäät terävinä. Miksi, huomaan kysyväni, yhä hämmentyneempänä, mitä vanhemmaksi käyn. Miksi ihmeessä? Miten he osaavat sisäistää tuon myönteiseen minäkuvaansa? Onko tuo sitä, mitä he tahtovat olla? Ja niin edelleen.

Selvennän: En esimerkiksi koskaan onnistunut ystävystymään sen luokkatoverin kanssa, jonka näin petkuttavan pääsykokeessa. (En nyt mene siihen, miten kovasti painin sen kanssa, etten huomauttanut hänelle nähneeni sen. Tai kenelle muullekaan. Mutta mietin kyllä edelleen, miksi tein niin, enkä oikein osaa antaa vastausta, ja se ärsyttää.) Vaikka kuinka yritin selittää mielessäni itselleni, että hän tarvitsi opiskelupaikan mielestään kovemmin kuin toiset, että en ehkä tiedä hänen tilanteestaan kaikkea olennaista ja niin edelleen, en silti onnistu hyväksymään asiaa. Niin että kun sitten etsimme ihmisiä yhteen yhteistyöproggikseen ja tätä ihmistä ehdotettiin, päädyin hetken harkinnan jälkeen sanomaan, etten luota tähän ihmiseen, koska olen nähnyt hänen tekevän jotain epärehellistä ja mielestäni sosiaalisesti vastuuntunnotonta. Ei mitään supertörkeää, mutta kuitenkin sellaista, että minun olisi vaikeaa toimia hänen kanssaan luottamussuhteessa. Ja että vaikka hän on tavallaan ihan mukava tyyppi, en halua toimia hänen kanssaan tiiviisti ja sillä siisti.

(En osaa näemmä edelleenkään olla miettimättä, onko hyväksyttävää tuntea voimakasta hylkimisreaktiota, onko siinä jotain liian tuomitsevaa, vaikka toisaalta sanoisin kelle hyvänsä muulle, että herramunjee, luota siihen mahanpohjatuntumaan, koska et sä sitä voi selvästi muuttaakaan.)

Ja kahvilat - kävin taas lounasaikaan kiireisessä paikassa, jossa on hyvää syötävää, joka sijaitsee hyvällä paikalla mutta jossa on pitkät jonot ja vähän pöytätilaa. Ei pitäisi. Tai ehkä juuri pitääkin, että saa työstää aihetta? Melkein kaikki sisääntulijat riisuivat heti takin ja pistivät sen varausmerkiksi tuolille. Jono mateli hitaasti. Yli puolet kahvilan paikoista oli tyhjillään, vain takein merkittyjä, ja ne takittomat tuolit kannattivat puolestaan kahvittelijan takamusta. Vapaita paikkoja oli vain muutama. Seurasin, kuinka takkiaan jättämättömät kaverukset eivät päässeet samaan pöytään, koska takit veivät tilan. Suututti.

En itse jätä koskaan tuommoisessa tilanteessa takkiani varaamaan tuolia, koska en usko, että se käytäntö oikeasti olisi yhteiseksi hyväksi. Tietysti se varaisi minulle paikan, mutta olen kyllä aina tähänkin mennessä saanut jonkun paikan, vähintään jokin aika tarjotin kädessä palloiltuani. En välttämättä saa sitä paikkaa, jossa mieluiten istuisin, selvähän se, mutta toisaalta, välillä niinkin käy, kun sitä paikkaa kansoittanut ihminen sattuu juuri olemaan lähdössä samaan aikaan kun itse lasteineni tulen kassajonosta etsimään paikkaa. Tulee ehkä vähän kuuma seistä takki päällä jonossa, mutta yhtäkaikkisesti, en yksinkertaisesti osaa ajatella niin, että minulla olisi oikeus seisottaa ruuhkaisessa kahvilassa kymmentä minuuttia tuolia tyhjillään. Joku ehtii siinä ajassa jo siemaista kahvia. Ja jos lasketaan yhteen ne minuutit, joina tuolia kansoittaa jonkun takki... Ei, ei ole helppoa toimia tavalla, jonka mieltää väärältä tuntuvaksi. Enkä halua toimia sillä lailla. Mieluummin vaikka olen vanha jäärä, joka hikoilee takissaan ja seisoo hetken tarjottimen kanssa.

Sosiaaliset tilanteet muuten saattavat käydä hankaliksi, jos tämä on tyypillinen tapa ajatella asioista. Helposti käy niin, että kuten valtaosa, kahviseura haluaa niinikään tehdä takkivarauksen, ja sitten sitä karahtaa ristiriitaan: ei halua jättää itse takkia tuolille varaukseksi mutta ei toisaalta halua luennoidakaan toiselle siitä, miten väärältä itsestä tuolin takkivaraus tuntuu. (On tietysti eri asia, jos kahvilassa ei ole ruuhkaa. Nämä ovat tilannesidonnaisia pohdintoja. Muutenkin kahviloissa on mukavinta käydä silloin kun niistä löytyy enemmän tilaa.) Vaikka asian koettaisi sanallistaa kuinka pehmeästi ja itselleen naureskellen, toinen saattaa niin halutessaan tai sillä tavalla ajattelemaan totuttuaan syyllistyä siitä kuitenkin. Pahimmassa tapauksessa tilanne menee myttyyn ja toinen alkaa luennoida siitä, miten kyllä jokaisen pitää nostaa omaa häntäänsä ja pitää itsestään huoli. Mistä olen tietysti ihan samaa mieltä. Mutta minusta vain tuolin takkivaraaminen ruuhkaisesta kahvilasta ei ole mitenkään välttämätöntä oman onnellisuuteni kannalta. Itse asiassahan se selvästi tuntuu huonontavan mahdollisuuksiani onnellisuuteen; olen joitakin kertoja raukkamaisesti varannut tuolin takilla, kun olen pyrkinyt miellyttämään tiettyä ihmistä enkä ole halunnut vaarantaa tilannetta, mutta siitä on jäänyt suuhun tympeä maku, koska tiedän, että olisin halunnut toimia toisin.

Nämä ovat näitä kysymyksiä, että jos puhun näistä tiettyjen elämäni henkilöiden kanssa, he pyörittävät silmiään ja kysyvät, eikö minulla ole parempaakaan ajateltavaa. Totta kai on. Mutta ajatuksiini mahtuu yhtä sun toista. Tämä on sitä toista. Pieni asia, johon aina välillä tussahtaa uudestaan ja jää miettimään sen valossa, miten eri tavoin me ihmiset todellisuuttamme elämme. Ei ihme, että tykkäsin graduaikoina Meadista ja Deweysta, joiden mielestä kontrasti yksilön ja yhteisön edun välillä on näennäinen. (Ehkä moinen oletus on ylipäänsä kaiken politiikan mielekkääksi tekijä? Tai ainakin on vaikeaa ajatella, miksi muuten kannattaisi yrittää hioa instituutioita ja yhteiskuntia käytännöiltään järkevämmiksi, jos ristiriita on asetelmaan sisäänrakennettu... hmm. Ehkä osa poliitikoista vain koettaa pienentää ristiriitaa tai tehdä siitä jotenkin siedettävämmän? Ja: On vaikeaa pitää mielessä sitä, että ihmiselle, joka ajattelee yksilön etunaan tuolin takkivaraamisen, kontrasti oman ja yhteisen edun välillä on mitä todellisin. Ääh, haluaisin paremmin päästä sisään siihen ajattelutapaan, mutta voi olla, etten noin vain onnistu. Ehkä siksi menen niihin kahviloihin ihmettelemään?)

Mitä parempaan ajateltavaan tulee, tulostin juuri suuren pinkan pääsykoetekstejä. Projekti paluu opiskelijaksi käynnistyy jälleen. Aiempina vuosina olen turhautunut sosiaalityön matskuihin sen verran, etten koskaan mennyt pääsykokeeseen. Nyt ajattelin koettaa, onnistuisinko sietämään kasvatustiedettä paremmin. Äkkäsin nimittäin taannoin, että kaikista tuttavistani taidan kaikista voimakkaimmin olla taipuvainen tarkastelemaan tilanteita oppimistilanteina. Lisäksi oppimisen erot kiinnostavat minua kovasti. Ja oppimiselämäkerrat. Koen oppimishinkuja tuon tuosta. (Ne lakastuvat itsekseen helposti mutta tuntuvat aika intensiivisinä, jos tarmoonnun ruokkimaan prosessia ja elämäntilannekin sen sallii.) Ja haluan tukea oppimiseeni - toisinaan olen sitä saanut, enimmäkseen en, ja minusta tuntuu, että vaikken tunnekaan kasvatustieteellistä sanastoa, monet ilmiöt ovat itselleni tuttuja hieman samalla tavalla kuin kirjallisuustieteen opiskelussa monet kirjalliset tehokeinot tuntuivat tutuilta, vaikka niiden nimet vasta silloin oppikin (ja unohti myöhemmin - sen mitä ei käytä, unohtaa). Ja vaikka aiemmissa yliopisto-opinnoissa suuntauduinkin kaikista vaikeimpiin ja vieraimpiin keksimiini aloihin, filosofiaan ja sosiaalipsykologiaan, ehkä voisi osoittautua ihan hedelmälliseksi sekin, että vaihteen vuoksi tekisi jotain kotoista.

Lisäpotkuna jo aiemmin syntyneelle ajatukselle olen työskennellyt jonkin verran edellisessä koulussani opettajana. Ihan vähäsen vain, mutta kuitenkin sen verran, että olen tajunnut aina hyljeksymäni ajatuksen opettajana toimimisesta osoittautuvan kenties aivan mukavaksi vaihtoehdoksi, kun puhutaan aikuisoppijoista. Aikuisoppijathan opiskelevat omasta tahdostaan, tuntuvat motivoituneilta, kykenevät tarkkailemaan omaa oppimisprosessiaan ja niin edelleen. Heidän kanssaan työskentely on tuntunut valtavan antoisalta. Itselleni tyypillinen neuroottisuuskin on painunut taka-alalle: oppiminen tapahtuu oppijassa, minä vain koetan avustaa, olla saatavilla, pompotella kysymyksiä näkyviin, avata mahdollisia näkymiä, joihin oppija voi halutessaan käydä sisään. Koska vastuu on lopulta oppijalla, ja työskenteleminen tapahtuu yhdessä, taivaitahipoville huolille ei jää niin paljon tilaa.

No, ehkä pitäisi ensin katsoa, kuinka kauan menee ennen kuin raivostun pääsykoematskuun. Toisaalta sekin voisi olla hyvä lähtökohta pyrkimiselle. Kunhan jaksan tarkastella raivostumistani oppimistilanteena...

Erityisen rauhallista pääsykoetankkauksesta tuskin tulee. Saimme nimittäin uuden asunnon. Se sijaitsee Kalliossa, kuudes kerros, eteläikkunat ja eteläparveke. Pitää muuttaa, kylvää, ulkoiluttaa taimia, kääntää maata ja niin edelleen. Hieroa edes sen verran, että saa maksettua kirjanpitäjän laskun ja yrittäjäneläkkeen. (Jos pääsen sisään, taidan kääriä yritykseni sievään pakettiin ja toivottaa sen horontoroon.)

Uusi kämppämme jaetaan kolmen kesken, ja tietysti eläinten. Asunto kylpee valossa. Kun astuin sinne sisään asuntonäytössä, en tarvinnut kovin montaa sekuntia sen tajuamiseen, että haluan asua nimenomaan siellä. Onneksi vuokranantaja ei kauhistunut kolmea eläintä. Tai sitä, että pieneen kaksioon muuttaa kolme ihmistä.

Ihmeellistä, eikö: voin lukea pääsykoemateriaalia myös eteläparvekkeella istuen. Sen luulisi nostavan motivaatiota.

Moroja ja muuta räyräyruokaa

Morot ovat taas täällä. Piipahdan hallissa toiveikkaana ja syystäkin. Ostan puolitoista kiloa mehevää aromikasta kirpeyttä luomuhedelmien tiskiltä.

Päivät liukuvat ohitse. Seuraan hämmentyneenä ja kiinnostuneena, mitä tarkoittaa taas elää normaalikoira-arkea, sellaista, jossa koiran voi hetkeksi jättää kotosalle yksin eikä se mene siitä mitenkään sekaisin. Pidän tästä arjesta: voin tehdä muutakin kuin koiraa, mutta toisaalta on joku, joka jaksaa kanssani köpyttelyä ja sään ihmettelyä useamman kerran päivässä. Ei koira sentään herää yhtä aikaisin kuin minä, muttei toisaalta protestoikaan, kun herättelen sitä ulos.

Koirien ja koiran kanssa kaikki on niin arvaamatonta. Toisella kertaa Nasu ja Putte käyttäytyvät puistossa kauniisti, Nasu menee edeltä rauhallisesti ja Putte katsoo tarkasti ja matkii. (Putte on ottanut Nasun vähän kuin äidikseen, se tekee poikasmaisia eleitä Nasun suuntaan.) Koiria saa kehua ja ajatella hetken, että kas näin, noin se vanhan koiran viisaus suodattuu nuorempaan. Mutta pari päivää myöhemmin toisessa koirapuistossa Puten hermo pettää ja se ulvoo ja räkyttää pidemmältä toisille koirille - ja kun nämä koettavat tulla katsomaan, mitä se nyt komentelee, Putte juoksee kauhusta vinkuen pakoon, missä vaiheessa Nasun vanhat örkkikäyttäytymismallit aktivoituvat ja se syöksyy raivoisana puhurina puolustamaan pikku ystäväänsä, jota noin kurmotetaan. Eikä Nasua tietenkään tyydytä mikään muu kuin toisten täydellinen alistuminen, kerta toisensa jälkeen. Ei se näyki eikä pure, mutta hyppää päälle, kengurupotkii ja pitää niin pahaa ääntä, että toiset koirat järkyttyvät. (Ne eivät ole tottuneet kung fu -tyyliin, jota Nasu on omaksunut osittain kissoilta.) Ei voi kuin huokaista ja ajatella, että no niin, noin se nuoren koiran pönttöpäisyys myös aktivoi vanhasta jo unohtuneiksi kuvitellut käyttäytymiset esiin. Eihän Nasulla tietysti olekaan ollut koirakaveria pitkään aikaan puolustettavana. Ja on aivan selvää, että Puten pentumaiset lähestymisyritykset ovat saaneet Nasun ottamaan suojelevan äitiörkin roolin. Minä roikun Puten loimessa ja Fauni yrittää kahmia Nasua syliinsä niiden ärhennellessä olan takaa. Heti kun Putte lakkaa kiljumasta, Nasukin rauhoittuu.

Tässä vaiheessa tuntuu siltä, ettei ole yhtään liioittelua antaa koirille sikojen nimiä.

Tietysti niiden aiemmat ihmisnimet, joilla varustettuina ne alunperin tulivat, Roope ja Malin, voisivat sopia nekin...

Hieman toivoa räyskinnän keskelle antaa sentään se, miten aiemmin lapsille murissut Putte tarkastelee varovasti ystävän lasta, ja kun se saa lähestyä lasta omassa tahdissaan, kaikki on ihan okei ja lapsi saa samantien suukonkin suulle.

Koirat ohjaavat ajatuksia. Askartelen Putelle kaksi lointa, toisen huopuneesta villapaidasta ja toisen banaanisilkkineuleen retaleesta, josta piti tulla itselleni paita ennen kuin äkisti tajusin, että lanka on kiiltävää ja joulunpunaista, yök. Koiralle se kyllä sopii, se on sellainen pieni namu.

Tuntuu kummalliselta kun Vompatti on mennyt etukäteen Etelä-Amerikkaan ja tietää itsekin jo viikon päästä olevansa siellä. Niin kaukana, kuvittelemattomissa. Ja kun sieltä palaa, on enää muutama päivä maaliskuuta, ja sinä aikana on vain katsottava vuokra-asuntoja ja päätettävä, mitä asunnoista Kalliossa ilmoitetaan: aiotaanko niihin palata vai ei. Jos ei, sitten olemme tyhjän päällä ja on vain löydettävä uusi kommuunikämppä. Ja ainakin yksi kämppis lisää.

Hieman kyllä huolettaa, kuka hullu meidän kanssamme suostuu asumaan.

Putteilua ja sopeutumista

Tuntuu keväiseltä, vaikkei sitä olekaan helppoa uskoa Karnatakan kevään jälkeen. (Siellä sanoinkin Faunille, etten oikeastaan osaa murehtia sitä, ettemme päässeet viime keväänä Ruissalon metsään, josta olin niin kovasti haaveillut - koin nimittäin ihan hyvät ruissalofiilarit Karnatakassa. Mikä ei tietenkään tarkoita, ettenkö tänä keväänä voisi haluta Ruissaloon...) Mutta kevät taitaa olla enemmän kuin lämpötila tai silmut tai linnut. Sillä on jotakin tekemistä taivaan kirkkaan huikaisevuuden kanssa. Sellainen taivas siintää toisinaan marraskuussakin, ja silloin on vain sanottava, että näyttää aivan keväältä.

Putte, kuten olemme päättäneet ristiä siskolta tulleen koiran uudestaan, alkaa hitaasti sopeutua. Se paljastuu aivan erilaiseksi kuin sisko on kuvannut. Erilainen ympäristö, erilainen minä, näinhän se menee. Täällä Putte saa juosta vapaana jäätä umpihankea, sen ei tarvitse tapella ruoastaan toisten kanssa ja se saa nukkua rauhassa vaikka suljetun ovenkin takana, jos haluaa. Sen kanssa jaksetaan harjoitella temppuja jonkin verran, mistä se selvästi nauttii. Sen on kunnioitettava toisten eläinten rauhaa ja toiset eläimet tarpeen tulleen laitetaan kunnioittamaan sen rauhaa. Jotkut ihmiset uskovat siihen, että muiden eläinten tulee itse saada ratkaista arvojärjestyksensä ja päivärytminsä, itse olen enemmän sovittelun ja hiljakseen totuttelun kannalla. Jos eläinten päätettäväksi jättää kaiken, tulos voi olla rähinää ja pitkällistä kyräilyä. Usein jo hyvin minimalistinen interventio (tarvittaessa tilanne rauhoitetaan hetkeksi) takaa sen, että ensimmäiset kokemukset toisesta jäävätkin myönteisiksi, mistä on hyvä kehittää ystävyyttä ja kiintymystä eteenpäin.

(Ei se niin erilaista ole kuin ihmisten kesken. Mekin välillä tarvitsemme interventioita ja omaa tilaa rauhoittua. Rauhallisena on sitten taas hyvä kohdata toiset.)

Käyn vanhassa koulussani, sen klinikalla. Huomenna menen sinne valvomaan opiskelijoita sijaisena. Hauska keikkatyö, vaikken koe oikeastaan osaavani paljonkaan sen enempää kuin vuosi sitten itse klinikalla opiskellessani. Mutta kaipa entinen opettaja tietää paremmin, mihin valmiuteni riittävät. Eikä kai kukaan voi kaikkea tietääkään... ainakin minusta pesti tuntuu hauskalta ja opiskelijat vaikuttivat eilen oikein mukavilta, uteliailta ja toiveikkailta samaan tapaan kuin taisin itsekin siinä vaiheessa olla. (Hassua miten aina välillä tuntuu siltä, että kaikki järjestyy ja all-in-one -ratkaisu on keksitty. Vaikka sitä on kaikennähneen vanha ja naureskelee moiselle ajatukselle, jokin osa itsestä vakuuttuu ja pettyy hölmösti kerta toisensa jälkeen.)

Tänään on vapaapäivä. Tai no, kodinhoitopäivä. Koska yksi meistä on allerginen, imuroimme ja nihkeäpyyhimme kahdesti viikossa. Tänään on toinen noista kerroista. Heti ennen aamiaista hoidan velvollisuuden pois alta. Se tuntuu oikeastaan ihan hauskalta täällä, missä lattiaa riittää eikä tavaraa ole niin kaoottisen paljon. Muutenkin täällä isossa asunnossa huomaa, miten paljon esimerkiksi siisteys on piirteenä ympäristösidonnainen. Täällä on riittävästi kaappeja ja tiskikone sekä talon pesutupa. Ei ole vaikeaa pitää kämppää siistinä tällaisissa puitteissa. Mutta annas, kun on pieni yksiö... kuvittelisi sen menevän toisinpäin, mutta ehei.

Viime viikon tunne kaiken romahtamisesta on kadonnut. Ehkä se tosiaan oli paljolti kulttuurishokkia. Nyt olen kerinnyt tanssitunnille ja juttelemaan ystävien kanssa ja aloittanut työt ja äkkiä koenkin toiveikkuutta, vaikka viime viikolla ajatus ryhmäliikunnasta, ihmisten näkemisestä ja etenkin töistä herätti lähinnä spontaanin halun kirkua epätoivosta ja väsymyksestä.

Olen ehtinyt katsella myös asuntoja. Vaikka miten paljon kivoja kimppakämppiä. (Sekin on ratkennut, Faunikin on suostuvainen asumaan kommuunissa, eikä ymmärtänyt ollenkaan, mistä sain sellaisen käsityksen, ettei hän olisi... onnekkaita väärinkäsityksiä.) Ainoa vaan, ettei tietysti vielä ole tarjolla mitään, mihin voisi muuttaa vasta vappuna. Ei auta siis kuin odottaa ja uskoa, että silloinkin löytyy isohko keskustainen kämppä, joka on kohtuuhintainen ja jonne saa ottaa lemmikkejä. (Isoissa vuokrakämpissä näkyy olevan tämän suhteen enemmän sovitteluvaraa kuin yksiöissä tai kaksioissa.) Ja että kämppiksiäkin löytyy hulluun eläinkommuuniin...

Eilen hieroessa sattui hassu juttu. Tilan edellinen käyttäjä jätti päälle rentoutusceedeen kysyttyään ensin, haittaako se hierottavaa tai minua. Ei ollenkaan, vastasimme molemmat. Niin sitten hieronta sujui vaikertavien panhuilujen ja vaimeasti rauhoittavaan rytmiin helkähtelevien tamburiinien tahtiin. Siitä kaikesta tuli mieleen intiaaniviisauksiin hurahtanut kansanosa, mutta kun kerran musiikki ei pahemmin keskittymistä häirinnyt ja hierottavaa se tuntui tosiaan jopa rentouttavan ennestään, naureskelin sille mielessäni ihan leppoisasti. Sitten huilut ja tamburiinit sammuivat ja kuului enää epämääräistä surinaa. Välillä voimakkaammin, välillä keveämmin, välillä kuin kahta eri säveltä samaan aikaan. Ajattelin levyn kenties olevankin jonkinlainen kokoelma, jossa on erilaisia rentoutussäveliä, ja että tämä kyllä iskee minuun rentouttavampana kuin edelliset kappaleet. Soitin näytti kappaleen numeroa viisitoista.

"No nyt meillä on sitten rentoutuksena vain porien äänet kellarista", totesi hierottava. Hätkähdin vähän ja kuulostelin, mutta eivät ne minusta tuntuneet porien ääneltä. En tiennyt sitäkään, oliko huomautus sarkastinen toteamus kappaleen viisitoista laadusta vai luuliko hierottava tosiaan ääntä porista lähteväksi. Tai oliko ääni lopulta porista kumpuavaa. Kuulostelin tilannetta ja sen epävarmuutta ja minua alkoi hurjasti kikatuttaa, mutta pian se kupli tiehensä ja kuuntelin vain tuota salaperäistä ääntä ja annoin mieleni levätä siinä ja sormien, kämmenpohjan ja kyynärvarren tuntemuksissa. Sillä eikö ole aika hassua, että poria voi luulla rentoutuslevyksi tai rentoutuslevyä poriksi.

Kun hierottava nousi ylös ja pukeutui, paljastui äänen alkuperäkin - poriahan ne tosiaan olivat. Soitin näytti punaisin numeroin viimeisen raidan numeroa, mutta play-nuoli oli sammunut ajat sitten. Remontti oli kuulemma jatkunut jo viikkokaupalla ja oli tehdä kaikista talossa hulluja.

Mitähän he sanoisivat kuullessaan minun kuvitelleen heitä raivostuttavaa ääntä rentoutusmusiikiksi?

Näin päivät kulkevat, arvaamattomina.

Tuiskun halki

Eilinen tuntuu unelta. Tarkalleen ottaen se kai onkin jotakin unta, haituvankevyt muisto keskellä tuiskua. Tulemme ystävien luota, olen kävellyt sinne töistä ja istahtanut venyttelemättä juttelemaan ja syömään. Selän suuri kalvorakenne kitistelee. Koira tarpoo, kiskoo. Se ei pidä lumesta sen enempää kuin minäkään.

Talo tuntuu ensimmäiseltä kertaa kodilta, kun pujahdamme hämärään rappuun ja sen kautta pimeään asuntoon. Siitä on pitkä aika, kun olen nähnyt ketään muuten kuin töiden merkeissä tai ennen joogatunnin alkua.

Vapaa perjantai

Ensimmäinen pikkujoulukutsu saapuu. En mainitse tätä siksi, että olisin erityisen sosiaalinen tai innostunut pikkujouluista ylipäänsä. (Itse asiassa en taida muistaa yksiäkään mainitsemisen arvoisia, mikä on hieman sääli, koska se antaa olettaa, että sellaisia tulen tuskin myöhemminkään kokemaan. Ehkä pitäisi olla kokopäivätöissä jossain, että tuntisi oikeasti ihmisiä ja kuuluisi joukkoon pikkujouluissa? Tähän mennessä ne ovat enimmäkseen sujuneet kaavalla ai kuka sä oot, aha, sä oot varmaan just aloittanut meillä, ai mitä neljä vuotta jo, oho mitenkähän me ei olla ennen koskaan tavattu.) Mutta kutsussa on jotain absurdin riemastuttavaa, sillä juhlan päätähdet ovat Mikko Alatalo ja Joulupukki. Molempien nimet on painettu mainokseen isosti. En löydä itsestäni yhtään säiettä, joka hinkuisi tapahtumaan, joten laitan paperin siististi keräyskoriin. Se leijailee malarialääkkeen kuitin päälle. Sataneljäkymmentä euroa.

Kulmahuoneen nurkka on kuorittu. Miehet puuhailevat huoneessa ovi kiinni, koira haluaisi vahtia ovea. Sitten kuivuri humisee. Sen äänessä on hiljainen, kotoinen sävy. Kämppiksen ilmanpuhdistinkin metelöi itsestään enemmän.

Koiran kanssa palatessamme kuuluu syvältä huoneistosta raskaus jyskähdys. Jompikumpi kissoista pakenee jostain kielletystä paikasta. En tiedä, mistä. Ilman kissoja ajattelisin ehkä kummituksia. Oikeastaan niillä ei taida olla kovinkaan paljon eroa.

Mutta ei asioiden edelle. Aurinko paistaa, vaikka on marraskuu, saadaan nauttia siitä kuuluisasta marraskuun valosta, hollantilaismestarien kellastuneesta vernissasta koruilevan luonnon kiehkuroissa, lehtimuodoissa, marjankannoissa. Kävelemme koiran kanssa rantaa, kilo tunkeutuu syvälle kallon sisään, äkkiä on helppoa hengittää, vapaapäivä, asiat järjestyvät kyllä.

Olen tavannut sattumoisin naisen, jota ajattelen siinä kävellessäni. Nainen kouhkaa siitä, miten hänellä on parantamisen lahja. Mutta hän ei halua tehdä sitä työkseen, vaan antaa sen koskettaa vain niitä, jotka ansaitsevat parantua. Kuten sukulaisia. (Hän selittää pitkään ja alentuvasti, miten kaikesta hyvästä, minkä tekee, ei tarvitse ottaa rahaa. Eikä kuuntele, mitä vastaan, kun kysyy jotakin.) Kun nainen puhuu lahjastaan, hänen kasvoilleen leviää samanlainen ilme kuin pikkulapsilla joskus näkee, sellainen sisäänpäin myhäilevä, fantasioiva ilme. Hän ei enää edes puhu minulle, tämä on kaukana kommunikoinnista, mutta ulkopuolisuus ei sillä lailla haittaa, vaan kuuntelen uteliaana.

Mutta sitä en millään voi uskoa, että naisella olisi parantamisen lahjaa. Eihän hän hyvänen aika kuuntele lainkaan, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Olen tavannut muutaman ihmisen, joiden kohdalla ehkä sanoisin, että he ovat loistavia parantumisen kätilöijiä (minusta näet on järkevämpää puhua parantujista kuin parantajista, samalla tavalla kuin on järkevämpää puhua oppijoista kuin opettajista) mutta heitä kaikkia on luonnehtinut aivan toisenlainen suhde siihen, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Rauhallisinakin he ovat aistineet äärimmäisen tarkkaavaisesti, muutenkin kuin työssään. Tämä ihminen taas kääntyy sisäänpäin. Hän hiljenee monologinsa päätteeksi ja vilkaisee minuun, hätkähtää hereille läsnäolooni ja uteliaisuuteeni, ja kysyy, olenko ennen tavannut ihmisiä, joilla on parantajan tai ennaltanäkijän lahja. (Aivan oikein, hän on vakuuttunut olevansa armoitettu myös siinä lajissa.) Vastaan, että jotkut sukulaiseni, oikeastaan koko äidinpuoleinen linja, on juuri niitä ihmisiä. Mutta etten itse usko lahjoihin, joita ei kehitetä systemaattisesti ja avoimesti. Sitten kysyn asian, joka saa hänet suuttumaan. Kysyn nimittäin, että kun hän kerran rajaa tuon taitonsa vain niihin, jotka ansaitsevat tulla sen parantamaksi, niin mistä hän tietää, ketkä tuon parannuksen ansaitsevat ja ketkä ei. "Jos sinulla olisi sellainen lahja niin tietäisit kyllä, mistä mä puhun", hän ärähtää. Siihen loppuu keskustelu.

Kiitän onneani, siinä tilanteessa, etten ole äitynyt kuvittelemaan mitään tuommoisia itsestäni. Saan jatkuvasti itseni kiinni siitä, että valitsen aika intuitiivisesti jonkin metodin tai kannan ja sitten huomaan aika pian, että oikeastaan olisikin kannattanut tehdä näin. Ei mitään vakavaa, en suutu itselleni, mutta näitä pieniä korjausliikkeitä ja muistan sitten ensi kerralla -lupauksia tulee tehtyä sen verran taajaan, etten mitenkään pystyisi konstruoimaan käsitystä siitä, että minulla on jokin lahja käsissäni. Vaikka se onkin kummallista, että moni äitini asiakas on minun asiakkaakseni ryhdyttyään sanonut, että olen perinyt äidiltä kosketuksen lahjan. Tiedän kyllä, miltä äidin kosketus tuntuu. Siinä on jotakin typerryttävän huolellista ja intensiivistä. Ehkä se on vain sitä, että toinen keskittyy koko olemisellaan työstämään jotakin oman kehon kohtaa lempeästi mutta samalla johonkin toiseen rytmiin suostutellen. Se on aika harvinaista. Mutta ei se tunnu käsien lahjalta, en usko sellaiseen ollenkaan. (Etenkin kun olen aika kömpelö ja suurpiirteinen noin ylipäänsä.) Enemmän se on kai keskittymisen lahja, ajan antamisen lahja. Ja se edellyttää sitä, että myös toinen antaa itselleen ajan, antaa itselleen luvan vain olla ja tunnustella elämäänsä sen tunnin tai kolme varttia tai mistä ajasta nyt sitten onkaan kyse. Jos toinen ei tee niin, minunkaan keskittymiselläni ei ole arvoa pennin vertaa.

Olisi kamalaa päätyä harhaiseen käsitykseen parantamisesta ja parantumisesta... kamalaa ja vaarallista. Vielä kamalammalta tuntuu ajatus, että voisi joskus itse vahingossa ajautua kuvittelemaan, että kykenee näkemään, mitä kukin tässä maailmassa ansaitsee osakseen. Tietysti jossain mielessä, suppeasti, niin voi vielä leikitelläkin - jos vaikka jonkin projektin loppuun saattaminen vaatii uurastusta, niin on aika hupsua kuvitella sen tulevan valmiiksi koskaan työhön tarttumatta. Kai silloin voisi sanoa, että kun ihminen ei kerran viitsi tuon verran nähdä vaivaa, ei hän ole lopputulemaakaan ansainnut? Jorge Bucay taisi kirjoittaa viisaasti jonkun kirjansa esipuheessa, tai jossain kohtaa, äääh tätä muistia, että ihminen on kyllä ansainnut taatusti kaiken hyvän, mikä hänen osakseen on koitunut. Mutta että huonoja, liian vaikeita asioita emme ole useinkaan ansainneet. Tottahan se on, kun asiaa miettii. Ei kukaan esimerkiksi ansaitse joutua väkivallan uhriksi. (Ah, törmään taas tähän, että onko oikein jakaa vankeusrangaistuksia. En usko niihin tippaakaan. Sakoista en jotenkin jaksa välittää, eivät ne ole liian vaikeaa taatusti kenellekään, rahaahan se vain on, mutta vankeusrangaistukset... niiden kohdalla tulee vain surullinen olo siitä, ettei kukaan lapsen, sitten nuoren ja myöhemmin nuoren aikuisen lähiympäristöstä ole jaksanut tai uskaltanut tai osannut puuttua asioihin silloin kuin kehityskulkuun olisi vielä voitu vaikuttaa... tuntuu, että on jo liian myöhäistä.)

No, tällaisia mietin, kun kävelemme koiran kanssa rantaa ja ihailemme laskevaa aurinkoa ja tyyntä liplettä. Pitkästä aikaa ehdin havainnoida, miten lammikon veden väre heittää kallion punaiseen graniittiin noita ohuita, hentoja päällekkäisviivoja, joista Merleau-Ponty on kirjoittanut oivaltavasti. Löydän myös kelon, jonka koko runko on jäkälöitynyt. Keloon on syöty koloja, sellaisia joihin mahtuisi ehkä neljän tulitikun nippu. Myös kolot ovat jäkälöityneet, mutta eivät umpeutuneet, ainoastaan sievästi pehmustuneet vihreänharmaalla norsunihominiatyyripinnalla. Punatammen lehdet pysyvät maahan pudottuaankin kovina ja muodostavat escherläistä pintaa, jolla voi kävellä.

On jännittävää ja huikaisevaa huomata, etten todellakaan tiedä, mitä tapahtuu, kun palaan Intiasta. Tai Intiassa, mutta sehän nyt on itsestään selvää, etten sitä voi tietää. En osaa kuvitella sitä kaikkea. Olen lukenut siitä paljon, mutta se on aivan eri asia. Tuntuu jotenkin hurjalta rynniä pari kuukautta toisella puolen maailmaa jonkinlaiseen pyjamaan pukeutuneena. Jos ei sitten kuukahda vatsataudissa heti alkuun.

Mutta ei täälläkään kaikki selvää ja loogista ole, nytkään. Näen unen, jossa isä on humalassa entisen kotimme eteisessä. Siihen liittyy paljon tuskaa ja häpeää, enhän ole ikinä nähnyt isääni humalassa, sillä hän juo enintään puolikkaan viinilasin ruoan kanssa, yleensä ei sitäkään. Unessa olen vielä yhdessä entiseni kanssa, ja elän sitä maailmaa, sitä varmuutta ja turvallisuutta, ja sitten kun löydän unessa isän humalassa juhlien eteisestä, ja koetan puhua isälle, mutta hän ei tunnista minua, muistan äkisti kesken unen, että tämän täytyy olla unta, koska en minä enää asu siellä, ei ole sitä varmuutta eikä turvaa, ja jää vain pelkkä häpeä, jota ilmeisesti voihkin sen verran äänekkäästi, että minut herätetään, minkä jälkeen en osaa olla itkemättä. Sänkyyn nostetaan harmaa kolli, siihen on hyvä upottaa hätäiset sormet, se on edelleen olemassa, se asuu edelleen kanssani. Toisinaan kun hyvästelemme äidin kanssa työpäivän päätteeksi, minuun iskee halu sanoa, että haluan pois, haluan takaisin kotiin, haluan olla lapsi taas. Paitsi etten halua sitäkään, kai vain hetken ajan tunnen polttavaa halua olla taas sellainen, jonka ei tarvitse kantaa huolta ja vastuuta ja joka ei aina ensimmäiseksi ajattele, että miltä tuosta toisesta tuntuisi, jos käyttäytyisin näin ja näin, jos kerran voin lempeyttää ja pehmentää lähestymistapaa ilman sen suurempia mahanpuruja. (Joskus kyllä saan puruja, olen aika huono arvioimaan ennalta, mitä kaikkea olen halukas myönnyttelemään. Mutta usein näppituntuma pitääkin.)

Ja joskus, hetkittäin, on tällainen päivä, marraskuun vino valo putoaa naapuruston tiilitaloille ja tulen kentän yli ja muistan että jokin noista taloista on se, jossa olin leikkikoulussa iltapäivät. Koulussa, jonka kieltä en oppinut. Kun muistan sen ajan, tulee äkkiä hyvin ahdistunut ja hätäinen olo. Tuntuu hurjalta, että asun nyt parin kerrostalonmitan päässä tuosta olosta. Ehkä se muuttuu, puhdistuu. En oireile enää Punavuortakaan niin voimakkaasti, talvi Tähtitorninmäellä reititti mielikuvat siltä osin uudelleen.

Ihmeellistä, että saa olla aikuinen ja tulee vapaapäiviä ja voi kävellä ulkona ja kuvata jäkäliä ja escherlehtiä makro-objektiivilla eikä tarvitse jutella kenenkään kanssa jos ei halua. Ei tarvitse olla reipas, ei yhtään mitään pitäisi-pitäisiä. Voi kävellä ja hengittää ja tutkia sitä miellettä, että kirkas taivas muutamin pilvenhattaroin kantaa muassaan kevään ja kesän tuntua ja lupausta.

Tuittuilevasta syksystä, päivää

Keskiviikkona aamujumpan vanavedessä maailmaa äkisti tummenee ja helvetöityy. Lihakset painavat, hengitys sakkaa. "Älä pingota", komentaa passikuvaa ottava täti. "Peppu ihan taakse tuolilla ja annat rinnan lysähtää kokoon. Vanhan, väsyneen naisen ryhti! Väsyttää! Enemmän! Hyvä! Ja sitten vasenta ohimoa milli seinään päin--- SEIS! Ja leuka putoaa alemmas, vielä, SEIS! Ja nyt, älä hymyile, mutta ajattele jotain ihanaa. Kesää ja uimarantaa! Ei, ei, liian silmät lautasina. Ajattele, vaikka, hmm, ruokaa. Ei ole vielä ihan torstai, hernekeittopäivä, mutta ajattele her..." Annan papatuksen häipyä taka-alalle ja otan vanhan väsyneen naisen roolin ja ajattelen saag aloota. Tuulikaapista liikehuoneiston toiselta puolen kylmä uhkuu luihin ja ytimiin. Mustat poolot, puuvillainen ja villainen, ovat rytyssä pöydällä. Jumppatopissa on kolmas silmä, mutta ei silmien vaan nännien välissä. Topin päälle on puettu valokuvaajan oma liivi, jotta kaulani kehystyisi passikuvassa uusien määräysten vaatimalla tavalla. Tunnen ohimenevää huonoutta siitä, etten ole voinut pukeutua kauluspaitaan - "Passikuvaan pitäisi aina laittaa kauluspaita!" - koska eihän minulla ole kauluspaitoja, ei ole kehoni muotoisia kauluspaitoja, joko tissien kohdalta napit aukeilevat itsekseen tai hartiat ovat aivan liian leveät, lantion kohdasta nyt puhumattakaan. Kauluspaidan kanssa saattaisi sujua paremmin tällaisessa vanhan väsyneen naisen lysyssä. Ehkä kauluspaidat ovatkin tehokkuusyhteiskunnan juoni rapistuttaa selkärankamme...

Viimein väsyneisyys kelpaa kuvaajalle. Hän kehuu kuvaa luonnollisen näköiseksi. Jos tuo on luonnollinen, ajattelen kuvaa silmäisten, saattaisin tarvita keinotekoisia avuja kasvoihini. Kuvasta tuijottaa antaumuksella vanhan ja väsyneen naisen rooliin virittynyt ilme; pian marraskuu, silmäpussit, turvotusta kaulassa... nieleminen sattuu. "Näytät tässä asiantuntevalta, asialliselta", kuvaaja jatkaa messuamista. Tässä rahat, kiitos, näkemiin. Vai vielä asialliselta. Laahustan kaupungin halki oudon vetämättömänä. Poliisilaitoksella seiniä koristavat julisteet, joiden mukaan poliisilla ei tarvitse jonottaa. Julisteessa on kuva rytistetystä jonotusnumerosta. Siinä nyt kuitenkin istun jonotusnumero 075 kädessä, taululla loistaa numero 068, aikaa tämän välin umpeen kuroutumiseen kuluu parikymmentä minuuttia. Kuvalla ei ole niin väliä, sehän tulee vain passiin. On aivan samantekevää, pitävätkö tullimiehet ja rajanvartiat minua vanhana ja väsyneenä naisena, asiallisena ja asiantuntevana. Kunhan en päädy ruumiintarkastukseen, kaikki sujuu sutjakkaasti.

Tai siis, kaikki ei suju sutjakkaasti, ei nyt. Ihmettelen, miksi tuhahtelen mielessäni niin ärtyisästi viereisten penkkien teinipoikien itsekorostukselle. Sellaisiahan teinit nyt vain ovat. Pojat ovat hakemassa ajokortteja. Venäläisittäin murtava nainen kysyy viiksiäijältä, missä on passinhakemuskaavake, äijä epäilee, ettei semmoista tarvita. Liityn keskusteluun, mutta ääneni on kaukainen ja puuroinen: "Joo ei sitä tiedotteen mukaan tarvita."

Tuuli hyytää. Tuuleeko täällä? Tässä matkalla olisi kaksikin hyvää lankakauppaa, mutten mene. Mietin kävellessä ystävää, jonka näin eilen kadulla. Ystävä on saanut juuri diagnoosin loppuiän sairaudesta, hänellä on kädessään apteekin muovipussi ja siellä iso lääkepakkaus. Ystävää itkettää. Hän kokee syyllisyyttä sairastumisestaan. Olisi pitänyt osata lähteä aikaa sitten siitä työpaikasta, osata sanoa ei, katsoa tarkemmin omien syömisten perään. Kyseessä on autoimmuunisairaus, joka puhkeaa yleensä kovassa stressissä. Ystävä on jo kaksi vuotta tuntenut olonsa onnettomaksi muttei ole jaksanut tehdä asialle mitään. Ajattelen siinä, että hyvä, että hän nyt sentään edes törmää minuun matkalla hirviötöihin suoraan järkyttävästä diagnoosistaan. Halaamme ja koetan lainata toiveikkuutta. En tiedä, tarttuuko se häneen, mutta ainakin minusta se liukuu kauemmas, koska kotiin päästyäni lysähdän eteiseen kasaan. En tiedä, miksi reagoin niin, mutta äkkiä on kuin minut olisi piesty. Koira räyhää huoneeseen lukittuna, yleensä se talttuu parissa minuutissa, kun lauleskelen sille oven takaa, mutta nyt en jaksa laulaa, makaan vain kasassa ja itken ikään kuin diagnoosi olisikin ollut omani. Mitä sen on väliä, kuka sairastuu ja kenen on vaikeaa olla pitämättä elämästään, maailmassa on liikaa välinpitämättömyyttä ja kovuutta, en jaksa sitä tässä ja nyt. Mutta se on eilinen, se. Nyt kuljen tuivertuneena katuja kohti kotia enkä saa karistettua vanhan, väsyneen naisen roolia harteideni asennosta, vaikka itkusta on jo kauan, miltei vuorokausi.

Kotona alan epäillä, että tässä on jotain pahemminkin vialla, tässä olossa. Kylmä etenee horkaksi, peruutan kahden päivän työt, napsaisen särkylääkkeen, koska en enää pysty olemaan ja hengittämään, kaikkialle nieluun nenään kurkkuun korviin sattuu liikaa, lihakset räjähtelevät ja niveliin kaivautuu pieniä poria sur sur. Sulan peiton alle sairastumiseni hyväksyneenä. Ehkä kyse on vain maanantaisesta japaninaivokuumerokotuksesta. Tai sitten keho on alkanut työstää sille vasta-aineita ja jokin muu, pienempi mieliharmi nostattelee kuumetta. Ei sen ole väliä, mutta reaktiota ei pysty ohittamaan olankohautuksella.

Illemmalla herään, kommunardi tulee kotiin, jyskään parvelta alas, istumme keittiössä, kerron ystävästä ja eilisestä itkemisestä, ja kommunardi alkaa itkeä. En osaa lohduttaa, en osaa muuttaa maailmaa simsalabim. Istun vain ja liotan kaphateepussia, sitä parasta, puudutusaineenmakuista, kuumassa vedessä, jotta tuli tulisi minuun ja polttaisi tuhkaksi kaiken vätystelyn ja vatvomisen ja sairauden. Liian ajattelun. Toivon, että voisin olla töissä, nojata avokämmenin lämpimään selkään, antaa sormieni ja kämmenteni tutkia toisen kudosta, koska silloin en ole yhtä avuton, yhtä vastauksia vailla.

Fauni palaa töistä myöhään, Vompsu vielä myöhemmin. Mielikuvani ovat katkonaisia, vuoroin palelevia ja vuoroin hikisiä. Fauni tuo vihreää thaicurrya, syömme sitä pöydän ääressä, myöhemmin tulee kylään ystävä, jolla on epämääräistä metafyysistä närästystä ties kuinka monetta vuotta. Muistatko, millaista on keskustella vaikeista asioista, kuten jumalantarpeesta tai siitä, mikä ylipäänsä, suhdetta täsmentämättä, on rakentavaa parisuhteessa, pienessä sairauspöhnässä? Ainakin itse tunnen itseni puhuvaksi linnuksi, vähän toisesta maailmasta lennähtäneeksi. Kun ei minua sillä lailla ahdista todellisuuden määritteleminen eikä sen päättäminen, mikä on todellisempaa kuin jokin toinen, ei se minua ahdista nyt eikä ole aiemminkaan ahdistanut, en osaa sitä ahdistusta, en pääse sen sisään. Enkä oikein osaa ajatella parisuhteita ylipäänsä, niitäkään. Minusta tuntuu, että ne suhteet, joissa olen elänyt, ovat niputettuna suhteen käsitteen alle hyvin hatarin tunnusmerkein kuten "näiden ihmisten kanssa kuvittelen saaneeni useamminkin orgasmin mutta oikeastaan minulla ei ole kovinkaan hyviä perusteita kuvitelmalleni, että nuo tuntemukset tulisi laskea orgasmiksi, koska en ole kokenut kenenkään muun orgasmia ja ne orgasmit, joita olen tarkkaillut läheltä, ovat näyttäneen, tuntuneet ja kuulostaneet häkellyttävän erilaisilta". Ja, perverssiä kyllä, koen noiden kaikkien suhteiden yhä jatkuvan, ohuina säikeinä, mutta kuitenkin, ne pingottavat sosiaalisen kentän muotoonsa. Nämä ihmiset, heistä en osaa olla huolehtimatta jollakin tavalla, vaikka näkisimme useamman vuoden välein ja vaikka olisin kuinka itselleni vakuuttanut, etten voi mitenkään olla vastuussa heidän onnellisuuksistaan. (Olen nähnyt heidät tilanteessa, joka tuo esiin heidän pehmeän, ihastuttavan puolensa, ja millaisia he sitten muualla ja muissa tilanteissa ovatkaan, he ovat minulle aina myös pehmeitä ja ihastuttavia.) Sitä paitsi tällä erää en saa huolestuttua edes siitä, etten osaa oikein asettua toisen metafyysis-angstaavaan asemaan, koska tosiaan olen sairas ja siitä huolimatta huomenna, torstaina, se on tänään jo, kylläpä hetken humahtelevat ohitse, on soiteltava asuntohelppiin, hankittava meille yksi vuokralainen lisää kommuuniin, koska keittiönpöydän luona itkenyt kommunardi ja koira muuttavat viikonloppuna lähiöön, koira saa rentoutua siellä, omia koko asunnon. Joulukuusta vappuun vuokralainen on löytynyt, mutta pitäisi vielä löytää joku, joka muuttaisi nyt, ja sitten lähtisi toisaalle helmikuun puolessavälin, kun palaamme Faunin kanssa Intiasta. (Näin vielä kuvittelen.)

Olenko muistanut kertoa siitä, miten yksi yö viemärivettä alkoi tulvia toiseen vessaan ja yhteen makuuhuoneeseen tuuletusaukoista? No, niin joka tapauksessa kävi ja huoltomiehet kävivät tarkastamassa tilanteen ja seuraavana päivänä selvisi, että yläkerran remontissa oli puhjennut viemäriputki ja se tilkittiin kiinni. Tänä aamuna sitten ovikello soi ja isännöitsijä tuli kosteusmittaamaan niitä kohtia, joissa vesi lorisi iloisina puroina keskellä yötä. En jaksa nousta sängystä, makaan lämpimänhikevässä, nieleminen, hengittäminen ja korvakäytävien aineenvaihdunta tuottaa kipua ja kuulen tarkasti kaiken, sieraimien limakalvo kirveltää, on vain oltava ja kestettävä tätä tuntua. "Ohhoh, no jopa on lukemat", sanoo isännöitsijän ääni sieltä kaukaa. "Tämä on se pureva koira", lisää poismuuttava kommunardi. Isännöitsijän ääni jatkaa: "Tähän tarvitaan kuivaus ja seinä on revittävä auki. Kuivausfirmasta soittelevat teille pian ja sopivat käytännön asiat." Äkkiä rentous tulvahtaa - ei tarvitse soittaa kellekään heti, ei tarvitse näyttää asuntoa sairaana, teeskennellä jaksavaa eikä ponnistella mihinkään loogisena pysymiseen. Eihän huoneeseen voi kukaan muuttaa, jos seinät revitään auki ja sinne tulee kuivuri. Pari sekuntia myöhemmin kauhistus - entä jos kuivuri huutaa kaiket yöt, saammeko lainkaan nukuttua? Onneksi siinä huoneessa on ovi. Ja jos asunnossa ei voi asua, sitten muutamme toisaalle. Jotenkin kaikki järjestyy. Kapuan alas parvelta, katselemme toisiamme eteisessä, muut lähdössä töihin, minä valmiina kömpimään takaisin vällyjen väliin hikoilemaan ja horkkaamaan.

"Minä ajattelinkin että siellä haisee home mutta luulin, että se on koira", sanoo ystävä.

Nyt muut ovat menneet töihin ja olen syönyt särkylääkkeen ja hikoillut taas kuumetta alas, ja istun matolla paksuissa vaatteissa, kuin ulos menossa, ja katselen varjoisassa katukuilussa tummaa tiiliseinää vasten värjyviä aneemisenkellanvihreitä lehmuksenlehtiä, jotka eivät suostu päästämään otettaan, ei ihan vielä, vaikka maa on parina aamuna ollut mustaa peilijäätä. Huomenna tulee koira, se pysyy kanssamme kolme viikkoa.

Tai mistä sen tietää. Tuskin riemu kuitenkaan pitkällä luuraa.