Kesäpäivänseisaus

Kadulta kuuluu työääniä. Tuo lienee jokin asfaltin pilkkomiseen ja uudelleenasfaltoimiseen liittyvä ääni, sellaista nimittäin tapahtuu talon edustalla. Tuntuu hullunkuriselta, että vuoden pisimpänä päivänä, selvässä taitekohdassa, ihmiset heräävät aamulla kaksiviikkoispalaveriin, sujahtavat rappuun ja työpäivään, ja sitten viikonloppuna vasta on juhannus. Kaipa sillä koetetaan osoittaa, että pohjimmiltaan juhannus on pakanajuhla, ja vaikka siihen onkin ympätty Johannes Kastajan symboliikkaa, niin ei kyse ole mistään, mikä riippuisi valon pitenemisestä ja lyhenemisestä sellaisenaan, ettei semmoinen ole niin tärkeää. Että planetaariset liikkeet on alistettavissa taloudellisille maksiimeille ja että instituutiouskonnolliset päivät kuten vaikka pääsiäinen on merkittävämpi, koska silloin voi vapailla ja nyt ei.

Tuntuu jotenkin typerryttävältä, että sitten päiviä myöhässä poltetaan kokkoja. Kuinka moni edes tietää, mikä niiden merkitys on ollut kansanperinteessä? Ja lapset tekevät juhannustaikaa seitsemällä kukalla, mutta ihan vääränä päivänä. (No, sanoisin itse tähän, kukapa muukaan, hah, että mitäpä sitä sulhasista unelmoimaan. Harvoinpa rakkaus tarkoittaa happy endiä muuten kuin meidän koulutettujen hierojien vierastamalla tavalla. Vai onko okei unelmoida jostain hyvin, hyvin työläästä? Rakkaussuhteet tapaavat osoittautua hyvin työläiksi.) Knarr knarr knarr.

Oikeastaan olen ihan hyvällä tuulella, joskin vähän ärsyyntynyt maailmanmenosta. Aamu alkoi uutisella pinnanalisen kuulumisista; ei mitään hyvää siltä rintamalta. Toiseksi olen lukenut Margaret Atwoodin kirjaa velasta ja rahataloudesta ja rahatalous ilmiönä saa minut aina vähän vihaiseksi, koska on se nyt kumma, kun kaiken maailman rahassa mitattavia potentiaalisia vaihtoarvoja pidetään kernaasti todellisina ja sitten monia muita käyttäytymistä ohjaavia seikkoja ei pidetä herkästi yhtä todellisina tai ainakaan yhtä oleellisina, ei ainakaan jos raha ja nämä muut eivät ihan saumatta sovittaudu yhteen. Atwoodin kirja on minusta hyvä ainakin näin alkupäässään. Ei se tietysti ketään yllätä. Ihan yhtä hyvin olisin voinut jättää tuon kirjoittamatta.

Oikeastaan ajattelin kirjoittaa jotakin liittyen Sirenin menneeseen päreeseen - kirjoittaa haluamisesta ja miten kummallisen voimakkaasti hiusten leikkaaminen esimerkiksi vaikuttaa seksuaalisuuteen. No, ehkä ei ole siihenkään liian myöhäistä. En ole oikein koskaan onnistunut kokemaan erityisen epätoivoista tai häpeällistä halua. Ei: minusta tulee silloin äärettömän vahva ja energinen ja varma, ja muistutan ehkä enemmän ohjusta kuin ihmistä. Mutta siihen liittyy vahva pelko: pelko toisen satuttamisesta. Itseni satuttamista en osaa pelätä, en keskellä halua. Mutta halu vaatii ympäristötekijät, enkä puhu nyt siitä, jota haluan. (Voin aivan hyvin haluta jotakuta, joka on sammumassa, ripulissa, tyhmästi rehentelevä, selvästi jossain hahaa-hyväksikäytän-tuota-typyä -mielentilassa, - tosin voi olla ettei tästä enää tulisi mitään, se on vaan niin paksupäistä kamaa enkä enää jaksa hihittää sille samalla lailla kuin nuorempana - tai vaikka hyvin vanha tai nuori.) Ympäristötekijöillä ajattelen nyt enemmän jotain sellaista kuin tilanteen kokemista. Ja on osoittautunut, että esimerkiksi hiusten leikkaaminen muuttaa tätä ympäristöä radikaalisti. Katsos, en voi enää käyttää niitä vaatteita, joita aiemmin käytin tuntiessani itseni hyvin seksuaaliseksi. Ne ovat tyyliltään pitkien hiusten vaatteita.

Se, että tuntee itsensä kuusitoistavuotiaaksi tai polkkatukkaiseksi virtahevoksi ei jotenkin onnistu virittämään seksuaalisia tunnelmia. Olen möyrinyt alkukesän kummassa myötähäpeässä näiden hiusten takia. Miksi myötähäpeässä eikä häpeässä? Koska ei se pää, jossa nuo hiukset tököttävät, voi olla minun pääni! Tunnen jonkin kosmisen rangaistuksen langenneen päälleni. Se on hieman kummallista, koska kosminen rangaistus käytteli fiskarsin keittiösaksia ja omia kätösiäni. Tuntui emansipatoriselta leikata hiukset. Vahinko vain, että olisin voinut näemmä ihan yhtä hyvin ympärileikata itseni.

Hiusten virittämien itsen hyväksymisen ongelmien myötä olen alkanut huolestua tulevaisuudesta yhä enemmän. Olen kumman varma, että minut lempataan pian pihalle hiussolmuineni kaikkineni. (Sellaista ei ole vielä sattunut, mutta minusta se olisi ihan oikein ja olisi ollut oikein aiemmissakin suhteissa - rankaisevuuden skeema täydessä vauhdissaan!) Ja sitten: millä sitten elän? Yritystoimet eivät kannattele minua täysillä. No, ehkä sitten... ehkä sitten menen hampurilaisravintolaan töihin tai jotain. Hitto, en osaa sanoa! Mutta en olisi varmaankaan kovin tyytyväinen käryävien lihojen keskellä. (Tykkään tästä asunnosta ja työstä ja Vompsusta ja Faunista mutta inhoan hiuksiani, jotka tekevät minusta niin ruman että itkettää ja sitten suututtaa sen jälkeen: Mikä helvetin velvollisuus minulla muka on olla kaunis? Ei semmoista voida vaatia! Ja totta puhuen, en ole koskaan aiemminkaan onnistunut kokemaan itseäni kauniiksi, en ainakaan naisena. Mutta sentään olen voinut naamioitua hiuksiin ja olen osannut haluta sillä lailla naamioituneena. Nyt kaikki näkevät selkeästi, millainen virnistelevä kakara olen.) Laskeskelen vaivihkaa: no, kuluu ehkä vuosi tai kaksi niin hiukset ovat sen pituiset että tunnistan taas itseni. Tai mikä se sitten lieneekään.

On vaikeaa ymmärtää, että tämä on sama keho, jota sattuu ja kouristaa, jos sitä on suudeltu ja kaikki on jäänyt siihen. (Minusta sellainen on silkkaa kidutusta enkä ymmärrä, miten joku voi kestää pussailutreffejä, eikö heidän alavatsansa kramppaa halusta kipuun saakka?) Nyt tämä keho on hytkyen pompahteleva virtahepo joen pohjassa tumps tumps tumps tai levollinen lammas timoteiden keskellä, tai jotain muuta raskasta ja painavaa ja itsetietoista ja arvokasta muttei tiimankaan verran mitään haluavaa. (Paitsi ruokaa! Voi luoja että mutakakkua voi himoita!) Ja koska en toistaiseksi osaa haluta, en ymmärrä, miten kukaan voisi haluta tätä kehoa. Sehän on kuitenkin vastavuoroista toimintaa.

Mietin P.L. Traversin kuvausta Punaisesta lehmästä. Lapsena en ymmärtänyt lainkaan, mistä tuo satu voisi kertoa, eikä se ollut suosikkikohtiani kirjassa. Mutta mitä vanhemmaksi käyn, sitä vetoavammalta tuo tarina tuntuu. Elämässä tuntuvat tosiaan vaihtelevan tällaiset kaudet. Että vuoroin tanssii hulluna ja haluaa sen loppuvan, koska jalkoja jo pakottaa, ja sitten kun tanssi loppuu, seisoo ja töllistelee hengästyneenä ja ihmettelee, mitähän nyt oikeastaan voisi tehdä, paitsi syödä. Enkä kirjoita nyt vain seksuaalisuudesta, vaan kaikesta muustakin halusta, esimerkiksi tiedonhalusta. Sekin tulee ja menee. Ja tahdosta tehdä jotain tiettyä. Oikeastaan etenkin tahdosta.

On oikeastaan vaikeaa kuvitella, miten tahdon ja seksuaalisen halun voisi erottaa toisistaan muuten kuin nimeämällä toiset tahdon tapahtumat seksuaaliseksi haluksi. Se on aika ulkokohtainen nimeäminen. Polte sisällä on aika samanlainen. Polte. Varmuus. Määrätietoisuus. Koko olemisen tahtoon puhaltuminen.

Voi näitä hiuksia.

Eilen kävelyllä valtava suru tulvahti taas kaiken ylitse ja tunsin itseni hyvin epäonnistuneeksi, koska en onnistu haluamaan ketään vuosikausia tasaisesti, ja se taas tuntuu olevan juuri sitä, mitä minulta toivottaisiin ja odotettaisiin. Jos olisinkin panostanut uraan ja pelännyt, mitä tulee tapahtumaan ja pönkittänyt taloudellista itsenäisyyttäni, ehkä ei tarvitsisi olla näin huolissaan tällaisesta kaudesta. (Ja olisiko kausia lainkaan?) Mutta en ole oikein ikinä onnistunut kokemaan taloudellista itsenäisyyttä yhtä tärkeäksi kuin sitä, että kotosalla on hyvin laitettua ruokaa päivittäin ja että minulla on aikaa olla yhdessä ja jaksan kuunnella toista. (No, ei sekään kyllä aina onnistu, en ymmärrä, miten päivätyöihmisiltä tämä onnistuu!) Ja sen takia olen välillä hylännyt jonkin työtarjouksen, josta olisi voinut kehittyä jotain säännöllistä ja aikaaviepää mutta toisaalta rahaakin tuovaa. En kai voi, hyvänen aika, antaa taloudellisten arvojen jyrätä piru vie yksityiselämässä, kun olen jo nyt niin äkäinen niiden jyräämisestä kaikkialla muualla!

Mutta ymmärrän hyvin senkin, että ihmiset tekevät kustannushyötylaskelmiaan ja että kun en käyttäydy juurikaan seksuaalisesti, mikä lasketaan suureksi hyödyksi, mikäli aiemmista suhteista oppimani mitenkään pätee tässä ja nyt (ei se täysin päde, mutta kyllä se rassaa, sen aistii helposti), aika helposti kustannukseni alkavat painaa hyötyjä enemmän, olin muuten kuinka kiva ja reilu tahansa. (Enkä usein jaksa olla edes sellainenkaan, ihan tavallinen tuittupää vaan.) Yksin elämisessä pidin kyllä siitä, että jos hetkittäin olikin tällainen möllöttävä olo, ei se tarkoittanut raatelevia pelkoja siitä, että tulee tulkituksi siipeilijäksi vain sen takia, ettei osaa aina avata omia solmujaan heti ja haluta haluta haluta. (Tai ei ehkä koskaan osaa avata solmujaan. Ei ei, en nyt halua tätä aina- ja ei koskaan -paskaa.) Ja lapsuudessa - tämä sama asia on tietysti hyvin myös lapsuudessa, vaikka silloin sitä ei tiennyt eikä siten osannut arvostaa.

Tämä on taas näitä päiviä, kun hämmästyn siitä, että asun toisten ihmisten kanssa ja he odottavat minulta jotakin. Miten tässä nyt on näin käynyt? Enkö ole ollut tarpeeksi selkeä korostuksessani, ettei mihinkään sovi luottaa ja ettei mitään kannata luvata?

Parvekkeella tuulee. Pilvet liikkuvat, yrtit läpättävät ilmavirrassa. Vastapäinen peltikatto kirkastaa kuudennen kerroksen tason, kuin kaksi aurinkoa eri suunnista paistamassa, ikkunat peilaavat lisää ja samoin kaksi parvekkeelle nostamaani peiliä. Kuin ei varjoja heittyisi lainkaan tai ne olisivat vain heikkoa kangastusta, vaimeaa valööria. Tulehdus jalassa ei ota parantuakseen vaikka olen repinyt mätäpaiseen auki pinseteillä pariin kertaan ja saanut siten antibioottivoidetta tulehtuneeseen kudokseen ja tilanne on jonkin verran rauhoittunut. Enkä halua syödä uutta kuuria kefalosporiineja; ei se tulehdus tuosta niillä lähde. Jos jalka pahenee, on mentävä spesialistille. Terveyskeskus määrää vain samat kefalosporiinit ja ne painelevat kynttä ja sanovat ettei sitä kannata poistaa. Näin on käynyt useat kerrat. "Haet sitten uuden kuurin jos ei mene tällä ohi." Mutta en halua puputtaa kefalosporiineja. Huimaava yksinäisyys. Keitän hitaasti nousevalle kämppikselle kahvin, jonka hän juo kolme tuntia myöhemmin. En ole jaksanut edelleenkään pukeutua. Onneksi on koira. Sitä on lähdettävä viemään ulos.

Enää pari vuotta ja hiukset ovat taas pitkät, lohdutan itseäni. Ja tahto, se tulee yleensä kun sitä on jo lakannut odottamasta ja voipunut tilanteeseen.

Otsatukka

Yhtenä aamuna, matkapakkausaamuna, herään varhain ja oivallan, että on aika ryhtyä toimiin. Otan keittiövälineiden kuivaustelineestä sukkapuikon (mitähän sekin siinä tekee?) ja jaan hiukset kahteen osioon. Sitten nostelen etuosiota kokeilevasti otsan päälle ja totean ajan koittaneen. Mutta jokin kummallinen minussa hakee vahvistusta ja tukea, joten herätän toisen ja kysyn, näyttäisikö tämmöinen otsatukka hauskalta vai tylsältä. Vastaus on epämääräistä, mutta valtapuolin myönteistä aamuyninää. Siispä keittiösakset käteen (ne samat, jotka tuhrin pikaliimalla mutta joista onneksi pikaliimatuubi suostui vääntymään irti) ja roks roks roks.

Kas niin, näytän jälleen virtahevolta ensimmäistä kertaa sitten sen kun olin lukion ensimmäisellä luokalla. Mutta silloin näytin mielestäni virtahevonlapselta, ja nyt muistutan omasta mielestäni enemmän niitä viisikymppisiä naisia, joiden elämäntapaan minun on aina ollut helppoa samastua. Tiedäthän, otsatukalliset tädit, jotka kävelevät koiran kanssa eivätkä perheile. Joilla on farkut ja silmänkulmissa naururypyt ja jotka eivät hössötä eivätkä erityisemmin suorita tai miellytäkään. Asuvat pienesti, renttuilevat kevyesti. (Tällaisia ihailtavia tapauksia olen tuntenut useampiakin, ja heihin on vain niin paljon helpompi samastua kuin äitinaisiin, uranaisiin, runonaisiin, kissanaisiin, korsettinaisiin, hellemekkonaisiin ja niin edelleen.) Hippomaisille kasvonpiirteille ei kai voi oikein mitään, mutta kieltämättä näytän nyt jotenkin kevytmielisemmältä ja vähemmän vakavalta ja se miellyttää minua, koska jos tarkkoja ollaan, en koskaan alkanut näyttää eteeriseltä enkä kohtalokkaalta ilman otsatukkaakaan. Ei minusta oikein saa kalvakkaa ja etupäässä henkistä neitoa, tai ehkä saisi, jos hyödyntäisi plastiikkakirurgiaa ja lobotomiaa, mutta muuten ei. Pakko myöntää.

Yhtäkaikkisesti kokemusmaailma muuttuu uskomattoman paljon otsatukan myötä. En tarkoita vain niitä hetkiä, jolloin kuvajaiseni vilahtaa näköpiiriin jonkin huolettomasti avoimeksi pönkätyn oven lasista tai peilin petollisesta pinnasta, vaan kaikkia hetkiä. Otsatukka näkyy kaiken aikaa ja otsa pysyy ihanan lämpöisenä, kun veto ei pääse siihen. Tunnen sen. Ja koska tunnen sen, ja se tuntemus on vieras, luulen melkein sonnustautuneeni peruukkiin. Ja sinähän tiedät, mitä se tarkoittaa. Näiden täytyy olla jonkinmoiset naamiaiset! Roolihahmoni on tällainen ja tällainen!

Otsatukan myötä on helppoa hyväksyä, että pohjimmiltaan sitä kenties on koiratar, joka vaeltaa kallioilla melko piittaamattomana. Tai pohjimmiltaan ja pohjimmiltaan, mutta ainakin koko ajan jollakin tavalla, silloinkin, kun sitä vastaan koettaa taistella. Hei-hei, taistelut. Päästän koirattaren häkistä ja se ulvahtelee innostuksesta.

Ehdin riemuita viisikymppisyydestäni vain hetken. Matkalla käymme nimittäin Systembolagetissa, ja minulta kysytään paperit. En ensin ymmärrä, mitä tiedustellaan, koska myyjä korostaa riikinruotsalaisittain, ja sitä paitsi, olenhan jo viidenkymmenen ulkomuodoltani ja tyyliltäni, otsatukka ja terveyssandaalit ja väljä virkattukauluksinen kukkatunika. Kysyn englanniksi tarkennusta, ja tajuan, että papereitahan tässä. Myyjä punastuu nähdessään syntymävuoteni.

Laivalle kävellessä tuntuu kuin joku olisi tökkäissyt kylkeen ihan vain muistutukseksi siitä, että se, miten itsensä hahmottaa, ei ole mikään absoluuttinen totuus eikä kai kenenkään hallittavissa tai edes etäisesti säädeltävissä. Kas tässä minäkin koen tehneeni valtavan jättiharppauksen kohti myöhäiskeski-ikää ja toiset tulkitsevat sen teiniytymiseksi. Jos tässä vaiheessa huumori ja ymmärrys pettäisi, kylvettäisiin taas jonkin tulkintasodan siemenet. Mutta tämä vain vähän huvittaa, koska se muistuttaa niin monia keskusteluja aiemmin, niin monista keskusteluista aiemmin, kun tiettyä ratkaisua, ominaisuutta tai luontumusta on itse pitänyt merkkinä tietystä asiasta ja toinen täsmälleen tuon asian vastakohdasta.

Tarkoitti se mitä hyvänsä, leikkasin eräänä aamuna otsatukan puhtaan intuitiivisesti. En miettinytkään sitä kuin seitsemän tai kahdeksan vuotta. Ja matkan aamuna ratkaisu viimein avautui täysin problematisoimattomana. Tahto tulla koirattareksi julkinäöltäänkin.

Nyt minun on taas kysyttävä, olisiko tämä haircuttia. Osaisinko sen jo nyt, kun leikkasin otsatukan?

Raks raks

En oikeastaan ajattele etukäteen, mitä teen. En harkitse, puntaroi, vatvo, vello. Olen ajanut kotiin raitiovaunulla kevätpastan ainekset kassissa, tuntenut syvää tyytyväisyyttä siitä, että viimein voin tehdä työtä, joka saattaa suoraan hyödyttää toisia ihmisiä, tehdä näiden olosta siedettävämpää, olen hyräillyt vähän mielessäni ja pannut merkille, miten neljän aikaan on nykyisin jo aivan päivä, ei ilta eikä yö. En jaksa huolehtia loskasta, lätäköistä, liikenteestä. Basilika on tuoksunut kassissa.

Olen sulkenut oven takanani ja astunut huoneisiin tarvitsematta sytyttää valoa. Olen riisunut takin ja kengät. Hyräillyt, nyt ääneen. Heilutellut käsiä selkärankaa kiertäen, oikeastaan se ei ole käsien heiluttamista, ne heiluvat itsekseen, selkärangan liikkeen jatkona, lätsähtävät lantion tienoville. Ja sitten olen katsonut peiliin ja ajatellut, että voi luoja, näitä hiuksia, on se nyt kumma, että minun pitää pitää kiinni jostakin kummallisesta linjasta, etten leikkaa hiuksia. Että olen vähän kuin tuomittu siihen ihan vaan siksi, että lakkasin leikkaamasta hiuksia silloin kun täytin, mitä, seitsemäntoista, niin sen täytyy olla, yli puoli elämää sitten.

Ja kas, siinähän nuo sakset ovat, tuolilla. Päästän hiukset pidikkeestään, suin niitä taakse, laitan ne ponnarille pidikkeeseen ja etsin pidikkeen alta kohdan, josta saan hyvin kiinni. Raks. Avaan pidikkeen. Hiukset näyttävät edelleen valtavan pitkiltä. Muutosta ei oikein huomaa. Haluan enemmän. Toistan operaation. Raks. Avaan hiukset. Voi, miten kevyiltä ne näyttävät nyt. Vaikka ne ovat ohut hassu häntä, jonka painon muutos ei mitenkään voi tuntua nikamatasolla, kasvot näyttävät yllättäen iloisemmilta. Johtuuko se kevätpastasta vai hiuksista vai palautepaperiin asiakkaan piirtämästä sydämestä, en osaa attribuoida, mutta ainakaan kotikampaajatempaus ei päädy katastrofiin.

Tiedä vaikka tästä voimautuisin roksuttelemaan lisääkin. Toistaiseksi tämäkin tukka tuntuu eksoottiselta, onhan siitä lähtenyt hetken päähänpistosta (ja vuosien sitkeästä tyytymättömyydestä hiusten roikkuvuuteen ja nirunarumelankolisuuteen) parikymmentä senttiä.

Isoäidin hiukset

Kuten sanottua, makaan sängyssä jalka koholla, jottei se turpoaisi palloksi. Bloggaaminenkin on hankalaa, koska silloin jalka on tuolilla istuessa alassuin tai enintään lonkan tasolla ja alkaa paisua ja tykyttää. Koska en osaa olla tyhjän panttina tai ainakaan haluaisi osata olla, niitän sisääni tuota islantilaista romaania, jonka eilen mainitsin.

Kirja kertoo isoäidin ja tyttärentyttären suhteesta ja tuo eläväisesti silmien väsyessä ja hiljaa maatessa mieleen oman isoäitini ja kesät maalla tämän kanssa. Sen, kuinka parhaina päivinä, kun isoäitiä muutakin kuin koski, ja hän jaksoi kitkemisen jälkeen istuutua peilipöydän ääreen, hänen pitkiä punaisia hiuksiaan sai kammata vaaleanpunaisella kammalla, jos malttoi olla repimättä. "Koskoo, koskoo!" hän valitti ja tempaisi kamman pois heti, jos vähän nipisti. Uskomatonta, että sama ihminen eli vuosikaudet sydänvaivojen, diabeteksen ja leikatun rinnan ja syöpälääkkeiden kanssa. Koskoo oli myös se repliikki, jolla käytiin makaamaan patjalle lattialla, kun oli veto loppu. Minun piti maata vieressä ja puristaa käteen elämää, mutta en oikein koskaan ymmärtänyt, miten se käytännössä tehtiin. Makasin ja puristin kättä, ja jossain vaiheessa isoäiti henkäisee: "Älä niin kovvoo, koskoo."

Ei ihmekään, ettei hoiva-ala ole koskaan juolahtanut kutsumuksena kehooni. Kun isoäidin jalat sitten amputoidaan yksi kerrallaan, hän makaa enää sairaalasängyssä kyljellään tuntemattomaksi laihtuneena, pisamatkin haalistuneena, tukka sängeksi kynittynä ja puristaa linnunkädellään rannetta ja sanoo: "Haluatko kammata hiukset?" Ravistan päättäväisesti päätäni. Siinä vaiheessa pitkät, punertavat hiukset ovat omani.

Jälkeenpäin äiti kitisee ja itkee. Kun mummo menee koomaan, isä ajaa uudelleen Varkauteen kiroillen säätä. Aina sinne ajaessa tulee helle. Sairaalassa, jonne äiti pesiytyy, haisevat kuuma, pissakatetrit ja sairaalaruoka. Maanittelemme isän kanssa äitiä syömään lounasta, mutta tämä ei tule, istuupa vain sairaalassa pitäen äitinsä kättä omassaan, paijaten kädenselkää ja lymfaten tämän kaulaa ja jalantynkiä. Niin kai lymfaterapeutit surevat.

Kaiken huipuksi äidillä on räikeä sifonkihuivi, jonka hän on ostanut Pietarista heidän käydessään siellä risteilyllä minulta salaa. Arvelivat ehkä, että tungen mukaan ja höpötän inkeriläisyydestä ja kyselen ei-toivottuja kysymyksiä siitä, tuntuvatko torimyyjien eleet äidistä kotoisilta. Sifonkihuivi on sen verran riemunkirjava, etten oikein ymmärrä, miksi äiti semmoisen on haalinut. Mutta ehkä hän on tullut hulluksi nyt kun kooma on tullut pitkäksi vieraaksi. Äiti on ostanut huivin isoäidille, joka ei tietysti koomaltaan tajua mitään. Äiti sivelee isoäidin kasvoilta hikeä huivilla. Me muut emme näe hikeä.

"Maria niin rakasti sileitä kankaita", toistelee äiti itsepäisesti kutsuen isoäitiä nimellä, jota tämä rakasti mutta jota kukaan ei hänestä käyttänyt. Tunteettomille savolaisille tämä oli aina Maikki ja äidille äiti ja minulle isoäiti. Isä ei koskaan oivaltanut, kuinka nimi Maikki oli vastenmielinen. Äidin siinä tuntikausia sivellessä ja paijatessa tajuan, meidän kävellessämme isän kanssa rantoja pitkin ja ollessamme enimmäkseen vain hiljaa, että tavallaan äidissä on samaa kuin isoäidissäkin. Hillitöntä hulluutta. Äiti ei riko lautasia vihoissaan eikä purskahtele itkuun tuon tuosta, eikä ainakaan hauku kadulla tuntemattomia, jos nämä katsovat nenäänsä pitkin, mutta hän ei suostu kuuntelemaan, että koomapotilas ei tajua mitään. "Sielu on vielä siinä huoneessa ja se tietää", äiti toistelee.

Illalla istun vaaleanpunaiseksi rapatun tiilitalon, vuodelta 1914, yleinen sauna, parvekkeella ja läiskin kuoliaaksi itikoita. Lopulta auto kaartaa pihaan ja isä taluttaa äidin sisään ikään kuin äiti se tässä olisikin sairas.


Samassa annan kaiken anteeksi. Sen, kuinka äiti ei suostu uskomaan, että beige ihovoidepurkin kyljessä sanotaan beez tai että boutique butik. Sanokoon ne beige ja boutikue jos haluaa. Parin viikon päästä on hautajaiset ja äiti raivostuu, kun kieltäydyn osallistumasta heidän kukkavihkoonsa. Kerään pientareilta omat kukkani, ne, joiden sielut olen tässä samassa talossa oppinut tuntemaan. Ajattelen äidin isoveljeä, joka syntyi kuolleena ja josta isoäiti sanoi, että ensimmäisen lapsen olikin olla sopimatonta olla poika, joten hyvä näin.

Kirkossa olen vihainen äidille tämän itkiessä, olen vasta kaksikymmentä enkä tajua, miksi tämän pitää tehdä sellainen numero tunteistaan. Ikään kuin isoäiti ei olisi sanonut joka ikinen päivä toivovansa, että yöllä Jumala ottaisi häneltä kaiken kivun ja kärsimyksen pois ja että hän pääsisi taivaaseen oman isänsä ja äitinsä luokse ja näkisi ehkä myös R:n, joka oli ainoa mies, jota hän oli elämässään rakastanut, eestiläinen R, jonka hän tunsi ennen sotaa ja joka soitti haitaria niin että polvet vetelöityivät. En ihmettele, että täti suuttui isoäidin päiväkirjoista niin kovasti tämän kuoltua ja tädin omittua ne. Ei vain se, että on avioerolapsi, vaan vielä tietää, ettei oma äiti ole koskaan rakastanut isää olosuhteiden pakossa.

Ne ovat vain sanoja. Itse en olisi sanonut niin. Isoäiti sanoo ukille joka ilta baibai, he hymyilevät. Sitten hän menee alakertaan omaan huoneeseensa, jota kutsuu neitsytkammariksi. Kammarissa luetaan rukous, jossa muistetaan pyytää Taivaan Isältä ukille elinvuosia. Mutta ukin pornopelikorteista lipaston laatikossa hän ei pidä, vaan huutaa, että pitääkö tuota saastaa jättää lapsen löydettäväksi noin esille. Joskus isoäidin lipastosta, siitä valkeasta, jonka hän itse teki eräänä kesänä jouten ollessaan tyttöjen jo muutettua pois kotoa, ja joka nyt on meidän sänkymme vieressä makuuhuoneessamme, löytyy kirjeitä, joiden kirjaimet ovat vieraita. Isoäidin lipastossa on vain kaikkea kaunista ja tuoksuvaa. Kielosaippua, ruususaippua ja jasmiinisaippua, noin alkajaisiksi, itse virkattuja pitsejä. Jos on oikein kiltti, saippua otetaan pahvikotelosta esiin ja sitä saa haistella.

En itke hautajaisissa. Illalla kampaan pitkiä hiuksiani sen peilipöydän ääressä. Hiukset ovat olleet hautajaisissa nutturalla, ja siksi hiuslakasta kökkyräiset. Hautajaisissa jostain syystä hiukset eivät saa liehua eläväisen näköisesti, vaikka kuollutta ainetta ovatkin. En vielä tiedä, että se on viimeinen kerta peilipöydän ääressä. Viikon sisään ukki raijaa veljensä peräkärryllä kaatopaikalle kaikki kalusteet yläkerrasta. Vain neitsytkammarin kalusteet jäävät ennalleen, koska ukki ei pysty surultaan menemään sinne sisään, vaikka saakin lääkäriltä joitain pillereitä järkytykseen. Siksi saan pelastettua lipaston itselleni.

Hämmästyen totean, että ukki, jonka isoäiti on aina kuvannut naisia kunnioittamattomaksi ja suorastaan vihamieliseksi, menemättä tarkempiin kuvauksiin aiheesta ukki sängyssä, kiitos vain, niitä en olisi itsekään mieluiten kuullut, on jollain tavalla rakastanut isoäitiä, vaikka aina välillä onkin tehnyt parhaansa piestäkseen tämän ja häpäistäkseen tämän julkisesti. On kuin ukista olisi otettu ilma pois. Ehkä se on vain syyllisyyttä, sillä jo parin kuukauden päästä ukki esittelee uuden ystävättärensä, joka sattumoisin asuu samassa osoitteessa, jota isoäiti on tyttärilleen kironnut jo jonkun aikaa sen savolaisluntun osoitteena.

Äiti ja äidin sisko eivät suostu tapaamaan ystävätärtä, jota ukki on tunkemassa sukulaisvierailulle. Luulen, että äiti pelkää heittävänsä lautasia seinään isoäidin tapaan, jos se nainen tunkee hänen kotiinsa. Me tapaamme ukin naisen ja totean välittömästi, ettei tästä tarvitse kantaa huolta. Nainen on yhtä yksinkertainen kuin ukki, yhtä tarinaton ja arkipäiväinen. Hän puhuu silkkaa savoa, siivoaa kotinsa huolellisesti eikä taatusti kiroile eikä heittele lautasia. Hänessä ei ole ripaustakaan raivotarta. Ja mikä tärkeintä, ukki ei juo hänen seurassaan. Itse asiassa, nainen vetää minut sivuun ja kysyy, onko se totta, että ukki muka juo, kun hän luuli tätä raittiiksi. Mutisen jotain epämääräistä hämmentyneenä. Ukkiko muka ei joisi?

Äiti ei ymmärrä, miksen ole vihainen ukin ystävättärelle. En osaa olla. Asia ei kuulu minulle. Jos ukille rukoillaan pitkää ikää, myöhemmin isoäiti yksin kun ilmoitan, etten voi valehdella Jumalalle uskovani häneen, enkä voi pelleillä teeskennellen rukoilevani ei-miltään suuria asioita, eikö pidä ilahtua kaikesta, mikä pitkittää tämän ikää? Kuten rakastaminen ja ilo siitä, että saa olla kaltaisensa kanssa. Jos isoäiti ei sitä itse tilanteeltaan pystykään näkemään, jos hän ei tajua, ettei kyse ole hänen nöyryyttämisestään vaan siitä, että ukki kaipaa myös lempeää ymmärrystä ja yksinkertaisuutta, mitä isoäidillä ei ole antaa, emmekö me muutkaan saisi sitä tajuta? Eihän lojaalius voi olla silmien sulkemista tosiseikoilta. Jos tämä on keino siihen, että ukki ei juo ja pysyy hyvällä tuulella, miksi ei?

Kyllä minäkin itken eräässä kohdassa. Se on kohta, jossa isoäidin hiukset ovat lyhentyneet. Jälkeenpäin ajattelen, että se tapahtui vasta sairaalassa, mutta kun selaan valokuvia, huomaan isoäidin hiusten lyhentyneen jo aiemmin. Ja isoäiti ei ole ilkeä eikä ivallinen, kuten usein, vaan ottaa leuasta kiinni ja katsoo syvälle jonnekin silmien ohitse, sisään, ja sanoo, että sinä saat sellaiset hiukset ihan koska vaan itse tahdot. Mutta joskus kun koskoo liikaa, eikä jaksa kammata, on parasta leikata hiukset helppohoitoisiksi.

Mietin säännöllisin väliajoin, leikkauttaisinko hiukseni. En nyt, kun jalka on kipeä - tämähän on vain fyysinen kipu - vaan silloin, kun hiukset ovat auki ja joku viheltää niille kadulla, tai tulee seuralaisen kanssa riitaa siitä, onko okei, jos joku toinen mies käpälöi hiuksiani, jotka kuitenkin ovat tunnottomat ja kuollutta kudosta, tai kun on talvi ja sisällä kylmää ja menee monta tuntia, että ne kuivuvat enkä siksi haluaisi mennä suihkuun ja sitten ne roikkuvat naamanviertä pitkin niin, että kaikissa kuvissa näyttää lihavalta kaljulta linnulta. Ja sitten muistan sen ilon siinä visakoivuisen, yksinkertaisen kolmipeilisen pöydän äärellä, kun isoäiti istuutuu ja avaa nutturansa ja kääntää sivupeilit kuvastamaan takaraivoaan ja ojentaa vaaleanpunaisen kamman, ja sitä työntää kätensä löyhään kimppuun ja ravistaa sen auki ja joka puolella lentää punaisia suortuvia, jotka rätisevät sähköisinä. Ensimmäistä takkua, ja kirkaisua koskoo koskoo.

Toisinaan, kun kiskoo harjan hiuksiensa läpi, saaliina on tukko epämääräistä sotkua, jonka takaraivo on hiertänyt tyynyä vasten tai olkahihna olkapäätä vasten. Pieni pala hiushuopaa. Se on helppoa heittää tunnotta kissanvessanroskikseen kompostoitumaan. Mutta jos minulla olisi suortuva isoäidin hiuksia, säilyttäisin sitä. Ei ole. On vain lipasto, ja kristallikaulanauha, joka on niin pramea, ettei sitä voi pitää missään. Ja nimet, kasvien nimet, ja mihin niitä käytetään.

Ne hiukset ovat kadonneet aikaa sitten.