Lähtötilanteesta ja korjausliikkeistä

Tästä blogista on kovaa vauhtia tulossa lukupäiväkirjamainen, mutta olkoon. Nyt luen Ari Turusen Rohtojen atlasta. Huomaan, että aika moni mainituista rohtokasveista kasvaa puutarhassani. Tajuan myös, että se, mitä isoäitini teki unikoistaan, oli käytännössä kotitekoista laudanumia. (Jos riittäviä kipulääkkeitä ei saa terveydenhuollosta, ne etsitään muualta.) 

Kunhan kesä ottaa tulta alleen, tuolla ne sitten heijaavat, pieninäkin annoksina tappavat, reseptoreihin sitoutuvat, rauhoittavat. Linnuilla on ollut tänä vuonna syötävänä hampunsiementä, joten hamppujakin saattaa pihaan pälähtää. Turusen kirjassa hamppu on luokiteltu stimuloiviin, vaikka tekstistä käy ilmi, että se ehkä ennemminkin euforisoi, samaan tapaan kuin rankka liikuntatuokio. Jotenkin ajattelen tuollaisen vaikutuksen varsin erilaiseksi kuin vaikkapa kahvin tai guaranan vaikutuksen. 

Kirjasta käy ilmi, että ihmisten välillä on melkoista geneettistä eroavaisuutta siinä, miten reagoimme rohtoihin ja lääkkeisiin. No, tämän toki lähes kaikki ovat joutuneet toteamaan itsensä tai läheistensä kanssa jo, ei sinänsä mitään uutta siinä. Mutta syitäkin avataan vähän, ja ainakin kirjan selityksissä ne palautuvat maksaan ja siihen, miten se käsittelee lääkeaineita - voimistaako niiden vaikutusta, laimentaako sitä, vai käyttäytyykö niin sanotusti normaalisti, mitä kai olisi hyvä puhutella mieluummin keskiverroksi, koska kaikki erilaiset mahdollisuudet ovat oikeastaan normaaleita, on vain kyse eri populaatioista. 

Olen perinyt isältäni kahvigeenin, sen tiedän. Kumpikaan meistä ei oikein voi käyttää kofeiiniasioita ilman että tulee melko selkeitä myrkytysoireita: sydän hakkaa viimeistä päivää, ei pysty keskittymään, kuvottaa, tärisyttää, lihakset nytkivät. Äidilläni ja siskollani ei ole tällaista lainkaan. Äiti voisi luultavasti juoda sammiollisen kahvia siitä ihmeemmin hetkahtamatta, minulle puoli kuppiakin on aivan liikaa. Kun aikanaan kyselin asiasta lääkäriltä, joka oli määräämässä minulle lääkettä, joka "saattaisi myös piristää" sivuvaikutuksena, hän perui ensimmäisen ehdotuksensa ja määräsikin jotain muuta, ja sanoi, että kuulostaa vähän siltä, ettei kehoni oikein osaa käsitellä kofeiinia. Totisesti ei.

Kahvin lisäksi myös suklaa aiheuttaa hyvin nopeasti samanlaista tärinää ja pahoinvointia. Pala tai kaksi vielä menee, joskin samalla menevät helposti yöunet, mutta en mitenkään pystyisi syömään sellaisia määriä kuin Vompsu, ainakaan voimatta pahoin, tärisemättä ja pelkäämättä, että olen saamassa sydänkohtauksen. 

Lapsena sain kerran yskänlääkettä, jossa oli pseudoefedriiniä. Sen pitäisi tuon opuksen mukaan olla sivuvaikutuksiltaan efedriiniä miedompaa, mutta yhtäkaikkisesti menetin kuumetaudista huolimatta kaikki kykyni nukkua tai rauhoittua aloilleni hetkeksikään. Kirjaimellisesti kiipeilin pitkin seiniä, mikä ei tietenkään yhtään auttanut taudin nitistämiseen, vaikka yskärefleksiä sinänsä olisikin saatu aavistuksen verran lamaannutettua. En haluaisi joutua kokemaan efedriiniä, kun pseudoefedriinikin sai minut aivan piripääksi. Toista annosta eivät vanhempani enää minulle antaneet, ja hyvä niin. Yskin kuukausia, mutta entäs sitten. 

Isälläni, jonka kanssa tosiaan olemme kofeiiniasioissa samikset, on poikkeamia aika monen muunkin lääkkeen kanssa. Nykyään, kun hän joutuu syömään yhtä sun toista lääkettä, melkein kaikissa annos on aivan minimalistisen pieni, tyyliin kymmenesosa tavanomaisesta. Toisaalta isä on kyllä sähköankeriaampi kuin itse olen, mikä ilmeni hyvin yhteisellä matkallamme hänen kaaduttuaan, lyötyään päänsä kivilattiaan ja jouduttuaan sairaalatutkimuksiin. Vompsulla meinasi käpy palaa, kun isästä jouduttiin ottamaan kuvat uudestaan ja uudestaan, kun ei hän osannut pysyä paikallaan kuvausputkessa. Vompsu oli mukana tulkkina ja sanoi, että isä vannoi pysyneensä paikallaan - mutta eihän hän pysy hetkeäkään paikallaan yhtään missään, aina heijaa pää tai jalka naputtaa rytmiä, ja yleensä isä myös hyräilee ja naksuttelee sormiaan eikä tiedä siitä yhtään mitään. Minulla olisi sama taipumus, mutta joko lievempänä tai sitten olen vain kesyttänyt itseni paremmin. Osaan olla paikallani, mutta kyllä se kysyy sataprosenttista keskittymistä!

Kaikki fysioterapeutit, joiden kanssa olen joutunut tekemisiin, tai päässyt, ehkä se on enemmän pääsemistä, sanovat samaa: kudosrakenteeni on käsittämättömän tiivistä. Luultavasti se johtuu siitä, että tosiaan, olen sähköankeriaiden sukua. Toisin kuin äiti, joka osaa löllähtää tuosta noin vain. Minulle rentoutuminen ja pysähtyminen ovat vaikeita, siksi harjoittelen niitä. Ja arvostan päiviä, jolloin en jaksaisi evääni liikauttaa, ne kun ovat hyvin harvinaisia. 

Kun sain kerran elämässäni lihasrelaksanttia, se ei vaikuttanut tuki- ja liikuntaelimistön lihasjännitykseen juuri mitenkään, mutta huomasin, että hengitykseni tuntui jotenkin kivan keveältä ja rennolta. Tämä on jotain aivan muuta kuin mitä moni kuvaa: että lihasrelaksanttia otettuaan ei meinaa päästä enää ylös sängystä lainkaan.

Pohdin Turusen kirjaa lukiessani, että paitsi maksan pilkkomistaipumukset, erojen taustalla saattavat olla muutkin taipumukset. On jokseenkin selvää, että ihmiset ovat keskenään aivan hurjan erilaisia ihan joka kohdissa. Kasvojen yksilöllisyys on sellainen, jonka kaikki tunnistavat, mutta katsopa mitä kohtaa hyvänsä: sormia, jalkaterää, lonkkaa... taas löytyy valtavasti variaatiota. Ja sama ominaisuuksissa, jotka ovat vähemmän yksiselitteisen kolmiulotteisia, keskikokoisia, materiaalisia, objektivoitavissa. 

En tiedä, olisiko jotain rohtoa, jolla minusta voisi tulla samanlainen kuin monesta tuntemastani ihmisestä: Että herää jotenkin verkkaisesti, siis muuten kuin myrkytystilan tai kuumeen vallitessa, että haluaa jäädä lojumaan, että osaa lojua rennosti ja vääntelehtimättä, ettei kikatuta aamuriemusta, ettei halua kiivetä saman tien vuorille tai jotain muuta kaistapäistä. Että etenee päivää keskittymisestä eksyen ja illalla ei kaadu sänkyyn väsyneenä kuin kivi ja nukahda saman tien. Että haluaa paljon virikkeitä ja stimulantteja, jotta tuntee virtaavansa ja heräävänsä kunnolla eloon. Varmasti sellaisiakin rohtoja olisi. Mutta en osaa kuvitella, millaista sellainen elämä olisi. Olen toki kuullut sitä kuvailtavan. Mutta ei, en ole ikinä elänyt sitä elämää. En edes teininä, jolloin olin aika tavalla vetämättömämpi kuin muina kausinani. 

Itsehän haluan kaikkea rauhoittavaa. Rauhoittavia yrttiteitä, jotta vipinä hieman hidastuu ja on helpompaa rentoutuakin. Rauhoittavia, hitaita ja hyvin lempeitä kehotekniikoita, jotka auttavat pysähtymään, hengittämään ja vain olemaan. Tärkeimmät muistoni ovat muistoja tilanteista, joissa olen itsekseni tai jonkin muun eläimen tai enintään yhden ihmisläheisen kanssa ja äkisti osun siihen suloiseen pisteeseen, jossa en temmo mihinkään vaan asetun, käyn painavaksi, pehmeäksi ja havahdun siihen, että elän ja olen olemassa, nämä puut ovat, vesistöt, taivas, pilvet, linnut. Ja vaikka välillä olen nauraen sanonutkin, että haluan rauhoittavia, niin en oikeastaan ole kovinkaan kiinnostunut mahdollisuudesta rauhoittua lääkkein. Arvostan enemmän tekniikoita ja yrttiteitä. (Pidän karvaista mauista, mutta on toki vaikeaa arvioida, pidänkö niistä, koska olen oppinut rauhoittuvani niiden ääreen.) 

Jossain ammoin kustannustoimittamassani terapiakirjassa tietysti törmäsin tähän: jotta tietäisi, mihin suuntaan korjausliike on tehtävä, pitää ensin hahmottaa lähtötilanne ja tavoitetilanne. Siinä, mitä teen työkseni, törmään tähän kaiken aikaa: edessäni on salillinen liikkuvia ihmisiä, joista osa yrittää liikaa ja osa ei tarpeeksi, osa on holtittoman liikkuvia ja tarvitsisivat enemmän tukea ja tajua kehonsa ulottuvuuksista, osa puolestaan hyötyisi liikkeiden korostamisesta mobilisoivaan suuntaan, on liikepelkoa (josta tiedän kaiken, vaikka olenkin sähköankerias; se on minussakin vahvana, pelko repeämisestä, katkeamisesta, hajoamisesta, aina vieraan liikkeen ääressä, aina, kunnes totun), näyttämisen halua, kehonkuvan häiriöitä, omituisia motivaatioita. Ja joudun puhuttelemaan kaikkia ryhmänä, enimmäkseen, vaikka tietysti yritän ehtiä kertomaan kaikille, mitä havaitsen. 

Minusta on tullut varovainen sanallistaja silloin kun opetan. Ei täällä, täällä en varo, täällä minulla ei ole auktoriteetin painolastia. Ja joudun pysähtymään usein opetusten päätyttyä maistelemaan sananvalintoja ja miettimään, voisiko tämän ja tämän sanoa vieläkin neutraalimmin. Aika usein puhun siitä, että liike tai asento tuntuu mielekkäältä ja hyvää tekevältä. Aika monesti sanon ääneen senkin, että huomaatko, etten ota kantaa siihen, etsitkö nyt liikkuvuutta vai voimaa vai rauhaa vai piristystä, että en voi ottaa siihen kantaa, koska en elä elämääsi. 

Silti luin viime viikolla ainoassa lähi-ilta-yinissäni karvalakki-instantkäännöstä Tao Te Chingistä, Ursula le Guinin englanninnoksen pohjalta. Koska tulen kodista, jossa englantia ei oikeastaan ymmärretä, en erehdy lukemaan mitään ääneen englanniksi, vaan käännän lennosta suomeen, vaikka tietysti muoto jääkin ontumaan, näitähän olisi hyvä hioa viikkokausia eikä edetä sekunti sekunnilta. Enemmän kuin yinstereille olisin kyllä halunnut lukea ääneen tuon tekstin pilatekoille. Kehomielilaji se sekin on, vaikkei aina uskoisi. (Minulle kuntosalikin on kehomielilaji, ja fysioterapia; en osaa mielekkyyttä, joka virtaisi vain kehosta, ja siksi varmasti menikin niin pitkään, että käsitin, että voisin toimia tämmöisessä ammatissa.) Yinstereille sanoin vain, että minusta on ihan hyvä, että he saavat vähän maistaa, mimmoinen filosofia siellä harjoituksen takana oikein on, vaikka toki yini onkin moderni laji eikä mitenkään suoraan taolaisuudesta syntynyt kuten vaikka chi kung. (Sen opettajani on jyrkästi sitä mieltä, ettei yinjooga ole mitenkään taolainen ja on käsittänyt yinin käsitteenkin ihan pyllylleen. Sitä kuunnellessani ajattelin vain, että no jaa, se ei sitten ollut sinun korjausliikkeesi, minulle ja tämmöisestä lähtötilanteesta se on toiminut hyvin. Sinänsä en ole ihan hirveän kiinnostunut kiinalaisesta kosmologiasta, sen kausaalisuhteet ovat raivostuttavan hämärät, joten suhtaudun siihen samalla kiinnostuksella ja varauksella kuin johonkin humoraalioppiin. Aina välillä näihin jokin-ei-ole-oikeaa-sitäjatätä -puheenvuoroihin törmää. Ehkä niiden esittäjillä on perinteistä hyvin erilainen käsitys, ounastelen.)

Joskus - aika usein, itse asiassa - en ole ihan varma tuosta terapiakirjasta poimitusta ajatuksestakaan, ajatuksesta lähtötilanteen tietämisestä, jotta voisi suunnata korjausliikkeen. Minusta kun vaikuttaa siltä, että olen oppinut pikemminkin tuntemaan lähtötilanteen tarkastelemalla niitä käytäntöjä, joihin olen kiintynyt siksi, että ne tuntuvat toimivan kohdallani. Ei ole mitään jumalallista tietoa, joka kertoisi suit sait, että tietyt välittäjäaineet ovat ehkä vähän vinkurallaan tai maksa tietynlainen taipumuksiltaan. Sen sijaan voi huomata, että kamomillatee tai lehmuksenkukkatee tuottaa paremman flown kuin mikään piristävä, jonka vallassa maailmasta tulee säröytyvä ja suhruinen. Tietysti nykyään on kaikenlaisia geenitutkimuksia, jotka voisivat valottaa, miten genetiikan valossa oma keho suhtautuu tiettyihin lääkeaineisiin, treeniin ja niin edelleen. En ole edelleenkään selviytynyt tekemään sellaista testiä, koska tässä iässä olen oppinut kantapään kautta, että ei, vaikka toisilla kofeiini parantaa suoriutumista, itselle se on kuin vetäisisi kaiken (ja etenkin sosiaalisen) älynsä vessanpöntöstä alas, ja ei, vaikka toiset voivat hyötyä siitä, että eivät siivoa, kun koettavat tehdä opinnäytettään, minulle totisesti teki hyvää siivota edes se kerran puolessa vuodessa, ja obsessoida välillä muustakin kuin käsitteiden suhteista eri malliperheiden välillä.

Turusen kirjassa myös chili on lueteltu stimuloiviin, vaikka vaikutusta kuvataan näin: 

Chilin kipusignaali saa kehon vapauttamaan endorfiineja, kehon omia "hyvän olon hormoneja" eli luonnollisia opioideja. ... Endorfiinit voivat aiheuttaa euforisen tai rentouttavan tunteen. Tämän takia kapsaisiini voi tuntua "virkistävältä" tai "stimuloivalta" vaikka sen vaikutus on peräisin kivun tuottamasta luonnollisesta vastareaktiosta.

Jäljelle jää vain kysymys, että miksi chili on luokiteltu stimuloiviin, vaikka se vain "voi tuntua siltä", ei ole sitä. Omalle keholleni ero on aivan selvä: toki kofeiinin tai suklaapalan ensivaikutus on samantapainen huimaava kuohahdus ja noste (helou, sympaattinen hermosto), joskin eri osassa kehoa, suklaassa ja kahvissa tyypillisesti niskassa ja rintakehässä (jälleen, sympaattinen hermosto), chilissä taas kitalaessa, mutta seuraavien minuuttien aikana repeää niin iso ero, että aineet eivät mitenkään voi kuulua samaan luokkaan: siinä missä toinen laskee verenpainetta ja sykettä ja saa aikaan lämpimänonnellisen tilan, ikään kuin olisi kietoutunut johonkin suloiseen huopaan ja vain leijuisi maailmassa täydellisessä rauhassa, toinen nostaa sykettä ja verenpainetta ja täristää, levottomoistaa, saa kiemurtelemaan nahoistaan ulos, näkemään toiset paljon kulmikkaampina ja pelottavampina, ja niin edelleen. (Joo, ymmärrän, kaikki eivät koe stimulantteja tällä jälkimmäisellä tavalla! Mutta minä koen, hyvin systemaattisesti.) 

Kerrassaan hurmaava kirja, kaikesta luokittelumietinnästäni huolimatta. Kirjaa lukiessani ymmärrän myös, miksen pidä mentolista mutta pidän chilistä. Mentoli aktivoi kylmäreseptoreita, chili lämpöreseptoreita. Sitä tilannetta ei ole vielä nähtykään, jossa haluaisin viileämpään, paitsi ehkä hyvän tovin saunottuani. Mutta silloinkin viileäksi riittää hyvin huoneenlämpö. Sairaanakin haluan kuuman kääreen, en kylmää. Tiedän kyllä, milloin kylmää suositellaan, mutta kehoni sanoo siihen pontevan ein. Silloinkin, kun "kylmä" on vain kylmäreseptoreita kutkutteleva aine, kuten mentoli. 

Pahat sitrukset ja Girishin joulupäivä

Yksi hämmentävistä seikoista täällä on se, että kun mainitsee jollekulle, miten loistavaa yskijän kannalta on joka paikassa tarjolla oleva kuuma ginger lemon water, seurauksena on välitön kauhistus. Inkivääri, no ehkä jaa vielä jotenkin, mutta sitruuna. Älä nyt hyvä nainen sitruunaa juo, jos sinua yskittää!

Se tuntuu kovin kummalliselta, kun siellä, mistä tulee, sitruunaa pidetään aivan loistavana flunssan nujertajana. Sitruunan mehu kuumassa juomassa vähentää liman eritystä ja niin edelleen. Sitrusten bioflavonoidit.

Vastustan oikaisuyrityksiä itsepäisesti: Sitruuna-inkiväärikeite on tähänkin mennessä parantanut oloani viluisena, se nyt vain toimii minun kehossani, ja aion sitä kitata vastedeskin. Well, maybe in your body, but... En jaksa väitellä bioflavonoideista ja läntisistä sitruunakäsityksistä, jotka saattavat olla ihan höpöjä myös. Mutta olen melko varma siitä, etteivät sitruunadrinksuni minua myöskään mitenkään vahingoita. Tänään sitten kun ostan appelsiineja, jotka ovat oikeasti mandariineja, niitä vain kutsutaan täällä appelsiineiksi, Girish, joka on tullut jouluvieraaksemme, puuttuu kauhistuneena asiain kulkuun. Ei, et sinä saa syödä appelsiineja, yskä vain pahenee niistä! Miksi, kysyn. Se pahenee! Kaikkihan sen tietävät! (No, niin kyllä täällä näyttävätkin tietävän...)

Asiaa on tietysti selvitettävä. Joillain ayurvedasivuilla suositellaan kuumennettua sitruunaa kyllä, mutta viimein törmään johonkin, joka saattaa selittää kauhistuksen: ayurvedassa ajatellaan lähteen mukaan yskän liittyvän kylmettymiseen, ja kehoa kylmettävät hedelmät ja vihannekset pahentavat tämän logiikan mukaan yskää entisestään. Yksi annetuista kylmetyshedelmien esimerkeistä on appelsiini.

Girish tosiaan saapuu vieraaksemme. Hän epäilee, ettei busseja ehkä joulupäivänä kulje, mutta jotain kautta hän luovii Panajista ensin Mapusaan ja sieltä tänne. Bussia, liftiä, kyselyitä. Ja sitten hän on täällä pienine muovikasseineen ja haluaa lahjoittaa meille valokopioita Karnatakan maakunnan (vai olisiko osavaltio oikeampi termi?) temppelien kartoista. Etsimme kylänraitilla kopiokonetta. Siinä matkalla Girish yrittää kieltää minua ostamasta kylmettäviä appelsiineja ja ananasta, enkä tottele. Hän määrää myös minulle yskänlääkkeeksi kurkun kiehuvalla mustasuolavedellä kurlaamista ja ostattaa pussillisen mustasuolaa vaatimalla sitä hedelmäkauppiaalta, joka äkkiä korottaakin laskua kymmenen rupiaa ja antaa hedelmien kanssa mustasuolapussillisen. Girish myös määrää kopiopajaa (jonka varsin valheellinen nimi on Speedy Corner; miten kolmen kopion ottamiseen voikin mennä yli vartti?) antamaan vaihtorahat kopiomaksusta Vicksin kurkkupastilleina. Yritän sanoa väliin, että on mulla nämä antibiootitkin, mutta Girish tuhahtaa: Antibiootit! Nämä ovat luonnollisia lääkkeitä! Minun on vaikeaa ajatella yksittäispakattuja ylikansallisia kurkkupastilleja luonnonlääkkeinä, mutta en halua kiistellä, onhan sentään joulupäivä, ja Girish on halunnut juhlistaa sitä vierailemalla luonamme.

Kopiohässäkän jälkeen istumme hetken hotellin yläterassilla. Aurinko painuu Arabianmereen, trancen takana kaskaat sirraavat Ashwemin kukkulalla. Tilaan inkiväärisitruunahaudukkeen ja Girish koettaa suostutella minua ottamaan sen sijaan pyhäbasilikateetä. Juomme sitä kyllä joka päivä, selittää Fauni - se on totta, keitämme sitä huoneessa vedenkeittimellä - ja pidämme päämme taas kerran. No, huokaa Girish, olkoon sitten. Ja tilaa itselleen pyhäbasilikateen maidolla. Ja ryystää sen tassilta mummojen tapaan. Siitä onkin aikaa, kun olen nähnyt kenenkään nauttivan juomaansa noin.

Juttelemme taas Girishin elämästä, ja paljastuu uusia asioita, kuten että hän on kääntynyt hindusta kristityksi voittaakseen masennuksen. Jutustelu saa surullisia sävyjä Girishin selittäessä, että olisi parempi olla kuollut kuin masentunut Intiassa. Koska häntä inhotaan työpaikalla hänen hitautensa ja migreeniensä takia, ja kaikki vaan haluavat hyötyä ja käyttää hyväksi, kun joku on köyhä ja ujo ja kohtelias. Tajuan äkkiä, miten yksinäinen hänen täytyy olla. Täällä hän on joulupäivänä, liftannut tuntikausia maanteillä päästääkseen viettämään laatuaikaa kanssamme, ja mitä se laatuaika on? Sitä että juomme yhdessä kupposet teetä ja juttelemme ystävällisessä hengessä. Ja sitten hänen on mentävä takaisin, koska pimenee. On hänen uskonsa mukainen vuoden suurin juhla, ja hän tuntuu riemastuneelta siitä, että saa viettää sen kanssamme, vaikka oikeastaan emme taida ymmärtää toisiamme kovinkaan monessa asiassa. Girishiä tympii esimerkiksi se, että pidämme eläimistä ja haluamme pysähtyä katsomaan niitä. Ja häntä hämmentää se, miten olemme eronneet kirkosta vaikka meillä onkin "kristillinen kasvatus". (En viitsi mainita äidin uskovan karman lakiin ja jälleensyntymään tai isän miettivän vakavissaan von Dänikenin ufoteorioita.) Meitä taas vähän häiritsee hänen päällepuskevuutensa hedelmien ostamisessa ja flunssan hoidossa. No, mutta siinä nyt kuitenkin oleskelemme kattoterassin patjoilla ja koetamme kuulostella toisiamme.

Vielä surullisemmaksi tulee, kun Girish alkaa puhua nigerialaisista ihmeparantajista, joita pääsisi katsomaan, jos olisi 500 dollaria maksaa; parantaja on ottanut häneen henkilökohtaisesti yhteyttä sähköpostilla. Fauni varovasti koettaa sanoa mutkan kautta, että hänkin on joskus saanut nigerialaiskirjeitä, mutta ne ovat olleet semmoisia massapostituksia, ei nyt siis tämä sama pastori-parantaja, mutta että kaikkea sitä kyllä sieltä Afrikasta tulee. Niin, sanoo Girish, kristityissäkin on paljon huijareita. Hän on kiertänyt Intiassa vaikka mitkä lahkot ja parantajat ja tavannut jos jonkinmoista silmänkääntäjää. Mutta nämä nigerialaiset, pyhä henki on heissä aidosti ja he vain ottavat sairauden pois. Siihen on vaikeaa sanoa mitään. Jos toisella on ollut vaikeaa masennusta ja se on hänen mukaansa tullut hallittavammaksi ja keveämmäksi kääntymisen ja rukousten kautta ja ihmeparantajakerjuukirjeet antavat hänelle toivoa, mitä ihmettä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa? No, onneksi Girishillä ei ole rahoja, jotka häneltä voitaisiin huijata. Niinpä vain ynähtelemme epämääräisesti.

Sitten äkisti Girish nousee, hänen on nyt mentävä. Mutta hän vaikuttaa jotenkin hullantuneen ilahtuneelta joulupäivästä, jolloin oli seuraa ja jännittävä retki. Vielä portaiden yläpäästä hän kääntyy huiskuttamaan hyvää joulua ja toivottavasti-vielä-nähdään-joskus.

Istumme vielä hyvän tovin hämärtyvällä terassilla. Eriväriset lasimosaiikkilamput syttyvät, hyttyset alkavat kiertää lämmintä ihoa nälkäisinä. Kyläraitille lappaa yhä lisää väkeä erilaisissa seurueissa. Luvassa on useita erilaisia bileitä läpi yön rannalla ja kukkuloilla. Olimme kuvitelleet Girishin jäävän vielä illalliselle kanssamme, mutta hänen olikin jo lähdettävä, koska tapaninpäivänä on normaalisti töitä ja työmatka on pitkä, eli on herättävä aikaisin ja sikäli käytävä yöpuulle niinikään aikaisin. Ja kyyti on epävarma, kotimatkaan saattaa tuhraantua aikaa. Vasta myöhemmin tulen ajatelleeksi, että olisimmehan voineet toki kustantaa hänelle taksin kotiin.

Keskustelun jälkeen poden vielä pitkään huimausta siitä, miten hyväosaisia me olemmekaan. Sitä ei aina muista. Jotenkin sitä helposti ajautuu samastumaan sukupuuttoon kuoleviin lajeihin ja laivanpotkurien äänten hämäämiin valaisiin ja kapisiin kulkukoiriin ja kissoihin, joiden toinen silmä märkii, eikä siinä sivussa ollenkaan muista, miten paljon ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät, ja vielä semmoinen yhteiskuntakin, jonka tukiverkko on paikallista tukiverkkoa huomattavasti tiheämpi. Tuntuu jotenkin hyytävältä, että saa olla onnellinen sellaisesta, kun on niin monia, joilla ei ole melkein mitään.

Metallia ja aurinkoa

Kipulääke, jota syön ja jota määrätään vastaavassa annoksessa myös nivel- ja selkärankareumaan, aiheuttaa kiinnostavan ilmiön: kaikki maistuu rekkitangolta. Tai metallilta, mutta minulle metallinmaku tuo mieleen erityisesti sen, miltä kädet haisivat ala-asteen telinevoimistelutunnin jälkeen. Erityisen vaikeaa on veden juominen pelkiltään, koska silloin metallinmakuun ei sekoitu mitään etovaa mielikuvaa pehmentävää aromia.

Keitän suuria pannullisia rooibosta ja juon sitä jäähdytettynä.

Makuvääristymä kiinnostaa minua. Johtuuko se siitä, että hermostoa on peukaloitu ja jostain syystä makuhermot antavat palautetta tästä peukaloinnista metallinmakuna? Vai siitä, että lääke puskee läpi sylkeen samalla tavalla kuin alkoholi puskee läpi ihohuokosista yhdenkin viinilasillisen jälkeen? Teen empiirisen kokeen: siirrän sylkeäni toisen ihmisen suuhun ja kysyn, maistuuko sylki metalliselta, rekkitangolta. Ei se kuulemma maistu. Olen tyytyväinen, sillä mieluummin vain maistan kaiken rekkitankomaustettuna kuin haisen rekkitangolta metrien päähän.

Rekkitanko ei tunnu ollenkaan huonommalta jutulta, koska kipu osoittaa laantumisen merkkejä. Vaikka istuminen ja jalat koukussa selin makaaminen ovat edelleen jomottava mahdottomuus, pystyn muuten makoilemaan, kävelemään pikku matkoja ja jopa kyykistymään ja ponnistamaan seisaalle kivuitta. Eilen illalla en myöskään suistunut epätoivoon, koska karmea iltajomotus jäi tulematta.

Luen uudestaan kudoksen parantumisprosessista ja sitä tukevasta harjoittelusta:

Tulehdusvaihe kestää ensimmäiset 1-5 vuorokautta trauman syntymisestä. ... Arpeutumisvaihe kestää noin kahteenkymmeneen vuorokauteen asti loukkaantumisesta. Tällöin vaurioalue rakennetaan uudelleen kestämään tulevaa kuormitusta. Arven muodostumisvaiheeseen kuuluu vaurion vahvistaminen ja rikkoutuneiden solujen päällystäminen kolmen yhtäaikaisen prosessin muodossa, jotka ovat: epitelisaatio eli nesteen poistuminen vamma-alueelta, kuroutuminen arven muodostuessa sekä sidekudoksen muodostuminen vamma-alueelle. Sidekudoksen määrä ei ratkaise arven lujuutta, vaan säikeiden väliset "hitsaukset". Siksi kevyt venyttäminen ja dynaaminen pumppaava liikuttaminen ovat kuntouttavassa harjoittelussa avainasemassa. Tällöin arven muodostus tapahtuu lihassäikeiden suuntaisesti ja lihaksen kimmoisuus ja venyvyys säilyvät parhaiten. Arvella on kutistumistaipumus noin puoleen vuoteen saakka vammautumisesta, joten kuntouttavaa harjoittelua on perusteltua jatkaa ainakin tämän verran. ... Arvenmuodostusvaiheessa liikelaajuutta voidaan kasvattaa kontrolloidusti ja varovaisesti. Varsinainen kuntoutus käynnistyy vasta arvenmuokkausvaiheessa ... jolloin kipua saa tuntua liikkeen ääriasennossa tai lihaksen sen hetkisessä maksimisupistuksessa, mutta se ei saa jäädä päälle. Kuntoutettava kudos ei saa tuntua harjoittelun jälkeen (n. 2 h) kipeämmältä kuin ennen harjoittelua eivätkä seuraava yö ja aamu saa olla aikaisempaa pahempia. Jos kipu jää päälle, herättää yöllä tai vamma-alue on aamulla kipeämpi kuin edellisenä aamuna, on harjoittelu ollut liian rajua. Liian tehokas harjoittelu voi aiheuttaa arven repeämistä uudelleen, josta seuraa tulehdus ja jomottava kipu. Kivun ilmestyessä harjoittelu rauhoitetaan pariksi päiväksi ja vamma-aluetta hoidetaan kuten tulehdusvaiheessa. Tämän jälkeen harjoittelua jatketaan kipua aiheuttanutta tasoa alempaa ja harjoittelua tehostetaan hiljalleen kipua kuunnellen.
(Lähde; on muuten erinomainen opus, suosittelen lainaamaan kirjastosta ja lukaisemaan läpi, jos koskaan onnistuu jumiuttamaan lihaksensa treenillä tai ihan muuten vain jos on kiinnostunut uusimmasta tiedosta siitä, miten tuommoinen ihan normaalitason kuntoilu rasittaa ja kehittää lihaksia ja miten on mahdollista välttää pahimmat vammautumisriskit.)

Niin, kai tässä nyt sitten ollaan tulehdus- ja arvenmuodostusvaiheen rajamailla. Minkä tulehduksen, minkä arven? Jaa-a, paha sanoa.

Mutta eilen oli monin tavoin mukava päivä. Makasin vanhempien terassilla patjalla ja kohdistin huomioni vielä vähän talvenpöppöröiseen kimalaiseen, joka ei jaksanut oikein lentää vaan möyri ruohikkoa pitkin krookuksenkukasta toiseen. Krookuksen siitepöly värjäsi kimalaisen kirkkaanoranssiksi. Lopulta kimalainen oli tarpeeksi voimaantunut kaikesta nauttimastaan medestä ja pöristeli orapihlaja-aidan yli naapurin scilloja rassaamaan. Kun kimalainen oli mennyt, huomasin taas lehdettömän pensasaidan takana seisovat autot, rivitolkulla henkilöautoja aurinkokylpemässä. Sitten suljin silmät ja hyväntuulisuus palasi.

Äidillä oli pussillinen kaakaorouhetta, voi luoja, miten ihanan makuista se on. Kyllä se pieksää rasvaisen ja makean makuiset suklaat mennen tullen! Nyt taidan etenkin kaivata noita rouheita, kun ne eivät maistu metallille kuten kaikki vähänkin miedompi tuppaa maistumaan. Ehkei tässä auta muu kuin vaappua omin jaloin ekokauppaan ostamaan pussi tuota herkkua...

Toiveikkuutta ilmassa, siis! Täytyy ehkä muutenkin lähteä varovaiselle kävelyretkelle, jotta saan kuvan siitä, onko toipuminen edistymässä. Olen edelleen kahden vaiheilla tyyriin magneettikuvan suhteen, mutta ajattelin soittaa asiantuntijalle eli hoitavalle lääkärille ja kysyä hänen mielipidettään siitä, onko sen ottaminen hyödyllistä, kun oireiden taso on nyt tämä ja tämä. Selväähän nimittäin on ainakin se, etten enää tänä keväänä joudu yhtä suurelle hierontakuormalle kuin olen joutunut työssäoppimisessa. Ja etten sellaiselle kuormalle joudu todennäköisesti myöhemminkään, koska en ole missään vaiheessa vakavissani ajatellut hieromista ainoana tulonlähteenä. Sellaiseksi hierominen on ihan liian raskasta ja riskialtista hommaa. En halua kulumia joka ikiseen sormeen, ja tiedän senkin, että jo päivän neljännen asiakkaan kohdalla hierontatyön laatu on heikentynyt armotta. (Ja olen melkoinen laatufriikki.) Puhumattakaan oman vapaa-ajan laadun heikkenemisestä... siitäkin huolehtiminen kuuluu mielestäni ammatilliseen suhtautumistapaan: on pidettävä huolta siitä, että itse pysyy kunnossa ja jaksaa.

Kaikin puolin valoisampi päivä tänään, siis.