Riento

Käymme pitkästä aikaa missään. Tarkemmin ottaen, menemme kynttilätapaamiseen koronaan kuolleiden muistoksi, osin koska minusta näitä kuolleita pitää muistaa - tai mikä pitää se on, muistan joka tapauksessa - , muistaminen on järkevää tehdä yhdessä ja sitä paitsi olen tilaisuuden poliisille ilmoittanut järjestäjän yhteyshenkilö eli minulla on myös velvollisuus olla paikalla. (Kai silti jos olisin sairas, voisin nimetä jonkun sijaisen, oletan. Ei kai etenkään tällaisena aikana voi olla velvollisuutta mennä johonkin sairaana?) Tokihan käyn työtehtävissäkin lähitilaisuuksissa mutta se on eri asia. Se en tietyssä mielessä ole minä vaan joku ammatillisempi, joku joka minun on pakko olla nyt omaa moraalianiakin koetellen, koska sähkölasku, lainan korkojen nousu ja niin edelleen. 

Vompsu haraa vähän vastaan mutta pidän kiinni siitä, että tämä tekee hänelle hyvää. Ja hän haraa vain vähäsen vastaan. Omakin mieleni haraa vähän vastaan, jännitän hartioita kaulaa niskaa kasvoja, mietin, pitääkö ottaa särkylääke, mutta se on vain staattista jännitystä ja sulaa kun pääsemme junaan.

Olemme välillä nähneet pandemiassa ihmisiä ulkona. Ne kerrat ovat laskettavissa kahden käden sormin. Ja lukuun ottamatta aivan muutamaa kertaa Näkymättömän tytön ja Kalifornian-naisen kanssa, olemme väsähtäneet molemmat tapaamisissa aivan hoipertaviksi ja tolkuttomiksi saakka ihmisten lähdettyä, minä tietysti Vompsuakin pahemmin, koska se on ollut kaava niin kauan kuin olemme tunteneet - ekstrovertti jaksaa huomattavasti paremmin ryhmätilanteita kuin introvertti, jollaiseksi kai jokainen minut tunteva luonnehtisi. Sen ihmisväsähdyksen syvyys on saanut miettimään, miten ihmeessä jaksoin ihmisten tapaamista siinä mittakaavassa ennen pandemiaa. En ole ollut ihmeemmin huolissani mistään masennuksista tai vastaavista, koska minusta on selvää, että pandemiassa eläminen on raskasta ja kesannoivaa. Olisin ehkä enemmän huolissani jos kaikki tämä ei tuntuisi jollain tavalla raskaalta. Epäilisin varmaankin silloin kieltäväni itseltäni tiettyjä tunteita ja oivalluksia. 

Nyt riennämme Aleksanterinkatua ja huomaan jotain omituista, ikään kuin sisäistä lepatusta. Hetkinen: olen innoissani, minusta on mukavaa mennä, tuntuu turvalliselta mennä, odotan että olisin jo perillä. Panen merkille, että tunnen tämän tunnun. Joskus aiemmin ihmisten näkemään meneminen on tuntunut tältä. Silloin kun vielä onnistuin uskomaan heidän välittävän toisistaan sinnikkäämmin. En ole kokenut tätä pitkiin aikoihin, en pandemian alun jälkeen. Tulemme torille, näemme mustahahmoisen kynttilällisen ja kädessään vaaleanpunaista FFP-maskia riiputtavan, joka lähestyy mustahahmoista. Pelmahdamme heidän luokseen, esittäydymme - olemme tavanneet vain nettikeskustelussa, joka on ollut yhtä intiimiä ja peittelemätöntä kuin blogit joskus silloin ennen - ja solahdamme. Tuntuu kauhean helpolta ja luontevalta ja mukavalta ja suorastaan innostavalta. Panen sen merkille.

Vähitellen saapuu enemmän ihmisiä, äitinikin. Sytytämme kynttilät, asettelemme ne sydämen muotoon suurkirkon portaille. Äiti on arka juttelemaan, ollut tiistaina silmäleikkauksessa, ilman meikkiään ja tyylikkäitä pokiaan näyttää pieneltä mummolta. Olen äitin kanssa tukemassa häntä - hän on muistamassa hyvää ystäväänsä, joka kuoli koronaan ja jonka hautajaisiin hän ei päässyt, sekä tietysti näkemässä minua -, näen Vompsun pörräävän muiden parissa, verkostoituvan innolla. En ole nähnyt häntä näin vapautuneena aikoihin. Yksi mustapukuisista tulee juttelemaan äidin ja minun kanssa. Tuntuu, että sydän oikein sulaa hänen puhuessaan äidille, ja kuullessani kaikesta, että hänkin välittää, jopa siitä, mitä äidilleni tapahtuu, vaikka he eivät ole koskaan tavanneet.

Tilaisuus on lyhyt mutta silti sen verran pitkä että osa osallistujista ehtii jäätyä - ne sievästi pukeutuneet nuoremmat naiset, kuten kuvaan kuuluu. (Minulla on kahdet villahousut päällekkäin, talvikengät, paksu untuvatoppatakki, kaksi pipoa, sveitsin armeijan rukkaset ja itävallan armeijan kauluri. Vompsulla on lasketteluhaalarit. Meille ei tule yhtään kylmä koska olemme pukeutuneet kuin pilkkiretkelle.) Sitten kävelemme pois äidin kanssa kohti asemaa. Kun tajuamme, että saatamme ehtiä aiempaan junaan, äiti hoputtaa meitä juoksemaan sille. Ja niin teemme, ja ehdimme junaan juuri ja juuri ennen kuin se nytkähtää liikkeelle. 

Junassa huomaan jotain aivan kummallista. En ole lainkaan väsynyt, vaikka olen tavannut monta täysin vierasta ihmistä. En lainkaan. Ja Vompsu se vasta voimissaan onkin, kyselee tietämieni ihmisten nimiä tapaamisesta ja lähettelee heille yksistyisviestillä kiitoksia ja oli kiva tutustua -tyyppisiä hihkaisuja. 

Näin saan selville jotain tärkeää. Nimittäin sen, että vaikka kuinka olenkin ajatellut, ettei minua ihmeemmin häiritse se, etteivät toiset jaksa välittää hauraiden ihmisten kohtaloista pandemiassa sen vertaa, että pukisivat kunnon hengityssuojaimen ryhmämenoihin, on se häirinnyt aika tavalla. No, tietysti, olen kyllä täälläkin kirjoittanut siitä aika monta kertaa ja vielä useammin kirjoitin siihen keräykseen, jossa kerättiin pandemia-ajan päiväkirjamerkintöjä. Mutta olen jotenkin ajatellut jo tottuneeni siihen, oloutuneeni, ja että minulla on kohtalaisen turvallinen olo omassa tiukkaan istutetussa hengityssuojaimessani näiden ihmisten kanssa. Ja on toki puhtaan fyysisesti, se pitää paikkaansa: minulla on hengityssuojaimeni, joka suojaa minua, sen päälle tuore Virosta haettu buusteri ja vielä päälle typpioksidinenäsuihke, jota myydään nyt jo Saksassakin. Mutta emotionaalisesti en ole turvassa muiden ihmisten kanssa. Joudun joka tapaamisella ponnistelemaan tyrmistyksen suon ylitse: Ahaa, tänäänkään he eivät välitä. Tänäänkään he eivät suojaa ketään. Edelleenkään he eivät ole ehtineet perehtyä asiaan. Heille näkyy olevan tärkeämpää instagramkuva ilman maskeja, tai jokin kuvitteellinen "normaali". Nekin, jotka puhuivat aluksi, että hyvä kun nyt käytetään maskia, käytetään näitä jotta saadaan pidettyä tapahtumat auki, riisuivat maskit suosituksen poistuessa eivätkä näytä pukevan niitä päälleen vaikka kuinka moni vammautuisi ja kuolisi tässä souvissa. Eivät he ole koskaan halunneet suojata toisia, ensisijaisesti, vaan pitää joogatuntinsa ja konserttinsa. 

Nyt, rientomme keveyden ja väsyttämättömyyden takia, ymmärrän äkisti, miten paljon tuo emotionaalinen kuorma painaa. Se se minut väsyttää. Se tekee menemisestä ja tapaamisista raskaita, vieroittaa ihmisistä, joita kuvittelin aiemmin hyviksi ja välittäviksi. Tämä on vain niin iso asia. 

Ja koska rientäminen turvallisesti tuntui mukavalta, ymmärrän taas hetken, edes jollain tavalla, mitä tarkoittavat ne, jotka iloitsevat mahdollisuuksista nähdä toisia ihmisiä. Minäkin näytän iloitsevan, mutta vain niiden ihmisten näkemisestä, joita tavatessani minun ei tarvitse koettaa koko ajan ponnistella kohti ajatusta, että onhan tämäkin ihminen omalla tavallaan hyvä ja välittävä. Ja ettei kaikkien tarvitse olla samalla tavalla. Ja että miten minusta on tullut näin kauhean tuomitseva, enkö voisi relata ja tutkia nyt vain omaa arvostelmaani. Ja että eivät he vain tajua, minkä kanssa ollaan tekemisissä SARS-COV-2:sta kyydittäessä, että heillä on kiire ja liian kova luottamus poliittisiin elimiin. Että ei voi vaatia kauhalla jos on lusikalla annettu ja niin edelleen. Mutta se on järkeilyä, se kuluttaa, ja tapaamisten loppupuolella olen vatkuttanut itseni aivan uuvuksiin sisäisellä dialogillani. 

Ja samalla tiedän, rientoilostani huolimatta, ettei asia ole niin mustavalkoinen tai yksinkertainen. Okei, minulla oli näiden ihmisten kanssa turvallisempi olo kuin aikoihin. Koen aitoa iloa ilman tyrmistystä tai kauheaan selittelyn verkkoon sotkeutumista. Me jaamme sen saman tyrmistyksen. Muita aiheita emme välttämättä jaa. (Ja siksi elämä on pohjimmiltaan yksinluovittavaa, eikä kannata luottaa mihinkään ryhmäkuuluvuuteen liiaksi: ei ole ketään toista, joka käsittäisi asiat täsmälleen samoin. Jokaisella on ainutkertainen näkökulmansa, vaikka heijastelemmekin toisiamme kuin monadit.)

Muistan ajan, jolloin olin juuri eronnut. Äkisti oli jokin eronneiden naisten parvi. Heidän kanssaan oli turvallista olla, koska he jakoivat saman tilanteen. Sittemmin loittonimme kukin tahoillemme, koska oliko meillä lopulta kuinka paljon muuta yhteistä? Sellaistahan elämä ja ystävystyminen useimmiten juuri on. 

On ihmisiä, toki, jotka pysyvät mukana pitkään ja vaikka kuinka erilaisin tilantein ja asentein. Joidenkin kanssa se ystävyys alkaa uudelleen joka kerran kun nähdään, poissaollessaan heitä ei ikävöi. Mutta enimmäkseen on tilanneystäviä, koska siten elämä aikatauluttuu. Opiskellaan samaa asiaa, ollaan erottu, ollaan niitä ainoita joita tilanne järkyttää luita ja ytimiä myöten. Pidän näitä ystävyyksiä ihan yhtä tärkeinä ja oivaltavina kuin pidempiäkin. Intensiivisinä, kannattelevina. Pitkissä ystävyyksissä on toki se turva, että tietää jo niiden todennäköisesti selviävän vaikka minkämoisten kuilujen yli. Mutta pelkästään niiden varassa ei voi luovia. Ei ehkä pelkästään myöskään tilanneystävyyksien varassa. (Ja pitää muistaa, että pitkät ystävyydet ovat alkaneet tilanneystävyyksinä.) Tilanneystäviä ei ole nyt ollut koko pandemian ajan, koska ne ihmiset, jotka on tavannut tänä aikana pakollisissa menoissaan, eivät käyttäydy niin, että heidän kanssaan tuntisi vaivatonta yhteenkuuluvuutta. Ei: heidän kanssaan tuntee huolta, on vähän kuin ainoana aikuisena tilanteessa täynnä villejä lapsia. Ja ehkä he kokevat samoin minun kanssani, ainakin ne, jotka jotenkin hätkähtävät maskia tai sanovat jotain sen tapaista etteivät pelkää sairastuvansa. 

Tuntuu ihmeelliseltä, että ei väsytä, ei lainkaan, tapaamisen jälkeen. Että sinne oli keveää mennä. 

Varmasti on helpompaa elää, jos kykenee tällaisena aikana kokemaan tuollaista ihan kenen vain, ihan millä lailla vain asennoituvan ihmisen kanssa. Tosin kyllä epäilen, että jos ihminen pysähtyy tajuamaan, ettemme voi tietää taudin pitkäaikaisvaikutuksia, ja miettimään, leikkikö hän ruttohippaa monestikin, ja kuinka moni vammautui ja kuoli, ei sekään ehkä mikään keveä tuokio ole, etenkään kun takaisinkelausnappulaa ei ole ja voi valita vain tässä ja nyt. Me kukin valitsemme kaappimme, jonka köytämme selkäämme. Vai valitsemmeko? En tiedä, rehellisesti, en tiedä. Tämä on aito kysymys nyt kun se viriää. Minusta nimittäin tuntuu, että tavallaan emme valitse. (Ja oletan, että suurin osa ihmisistä ihan vaan ohittaa olankohautuksella aiheuttamansa tuhot, koska onhan se hieno psyyken suojamekanismi ja jos voimavaroja muuhun ei ole - -. Pahoin pelkään, että ekokatastrofi etenee juuri tämän strategian siivittämänä.) Emme perussuuntaa. Mutta hienosäätösuunnata voi. Esimerkiksi, ei minun tarvitse kirjoittaa tätä muistiinpanoa eikä ainakaan laittaa sitä näkyville. Se on valinta, toisin kuin tunteet, kuin tuntu, jonka koen välittömästi. Voisin vain tuntea kehossani Aleksanterinkatua pitkin rientämisen riemun ja keveyden ja salata sen kaikilta, no, en ehkä Vompsulta enkä äidiltä, olen vähän kämäinen salaaja, mutta kaikilta muilta, koska kyllähän minussa on sama tuomituksi tulemisen pelko kuin kaikissa muissakin. Mutta en halua rakentaa sellaista maailmaa. En ainakaan sitä. 

Onneksi olen ennen pandemiaa törmännyt käsitteeseen affect alien. Se tekee kaikesta tästä helpompaa. Ja suhtaudun luottavaisesti siihen, että kunhan meillä on parempi terapeutiikka ja ilmahygienia, ehkä limakalvoimmuniteetin tuottavat nenäsumuterokotteetkin, on taas enemmän ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse akuutisti ylittää tyrmistyksen suota. Sitten olemme taas enemmän samankaltaisessa tilanteessa useamman kanssa ja heidän näkemisensä voi taas tuntua mukavalta. Ehkä. Ei minun elämässäni ole ollut näin suurta mullistusta aiemmin, enkä osaa sanoa, mistä kaikesta voi palautua. Mutta olen ystävystynyt sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat aiemmin suhtautuneet minuun hyvin pisteliäästi ja pilkallisesti, joten olettaisin, että pystyn antamaan anteeksi myös tämän. Enhän minä lopulta ymmärrä lainkaan, miksi suurin osa toimii, kuten toimii. Ehkä pääsemme joskus tilanteeseen, jossa he kertovat, miten asiat kokivat, miksi eivät kokeneet tarpeelliseksi suojata toisia ja niin edelleen. Luultavasti osaan tilanteen mentyä ymmärtää senkin, ettei joku vain jaksanut. Sellainen on aihe suruun, ei anteeksiantamattomuuteen. Mutta toistaiseksi näytän osaavan vaistomaisesti vain tyrmistyä välinpitämättömyyden liki äärettömästä ulapasta. Vai onko se toimijuuden puutteen ulappa, usko siihen, ettei mihinkään voi lopulta vaikuttaa - yhtä järkyttävä joka tapauksessa.  

Olen kiitollinen pandemiasta, vaikka tietysti se virus olisi saanut päästä lirahtamasta karkuun. Ottaisin koska vain mieluummin ne ihmiset elossa ja terveinä kuin tämän tiedostamisen, joka on kasvanut tässä ajassa eikä olisi voinut syntyä kai ilman pandemiaa juuri mitenkään. Tuntuu ihmeelliseltä, että on saanut rientää, taas. Keveänä, pulppuavana, että on vertaisia. 

Sunnuntai: työpäivä, mutta onneksi vasta illasta. Nukun riennon helpotuksen jälkeen paremmin kuin aikoihin. 

Raivokas erakkorapu haravoi taas yhden siivun tontista

Lusikat ovat sen verran vähissä, että kun luen ammattikuntani kattojärjestön etäsempasta nimeltä "How to Use Crisis as an Innovation Accelerator", en tiedä, itkeäkö vai nauraa.

Oma innovaationi saattaa olla se, että yksinkertaisesti vetäydyn koko ihmiskunnasta, kun tämä asia vielä vähänkin pidempään jatkuu. Ja sehän jumankauta jatkuu. Mutta miten ihmiskunnasta vetäydytään?

Ystävä kirjoitti siitä, miten hänen mielessään ovat kokemuksen huiput tasoittuneet. Mulle on käynyt täysin päinvastoin - tai ehkä vähän eri järjestyksessä vaan? Ensin elin säihkyvässä valppaudessa, dissosaiaatiossa, sitten olin niin flätti ja väsynyt, että minut olisi voinut puhaltaa kumoon, ja sitten sen jälkeen olin toisella tavalla, säyseämmin, dissosiatiivinen: toimintamoodissa, hyväntuulinen. Vähitellen huumorintajuni on kauhtunut olemattomiin ja repivät passiot ovat riistäneet siltä tilan.

En muista olleeni sitten teini-iän näin raivoissani, tyrmistynyt, itkuinen, epäuskoinen ja yksinkertaisesti pohjamutia myöten säikähtänyt. En itsestään viruksesta (jollaista kaltaiseni dystopiakurppa on ounastellut joutuvansa kokemaan eniveis elinaikanaan; oletan myös, että joudun vielä kokemaan myös ilmastonmuutoksen paljon isompia aaltoja kuin nämä koronan aallot) tai kotona käkkimisestä, joka ei ole kaltaiselleni erakkoilijalle lainkaan haastavaa, vaan siitä, millaisia piirteitä tämä souvi on tuonut esiin ihmisistä ja etenkin suomalaisesta hallinnosta. Olen menettänyt uskoni viranomaisiin (eipä silti että se nyt niin kauhean vankka ois aiemminkaan ollut), ja menettämässä myös ne puolueet, joita olen tähän saakka voinut äänestää uskoen, että niiden arvot ovat jokseenkin samankaltaiset. Se ajatus, etten voisi jatkossa äänestää, jotenkin järkyttää itseäni aivan perustuksia myöten. Vasta nyt ymmärrän, kuinka paljon olen luottanut aiemmin politiikkaan, demokratiaan, kansalaisosallistumiseen.

Kuinka syrjäytynyt oikein olen ajatuksineni? Olenko aivan harhainen? Vai johtuuko tämä kaikki kulttuurishokki siitä, että luen enemmän muiden maiden uutisia ja sitten häkellyn siitä, miten Suomessa ajatellaan, ettei täällä tarvittaisi niiden asioiden tekemistä, jotka siellä on päädytty tekemään?

Olen hirveän häkeltynyt sanallistuksista, että jee, saamme jo pian palata normaaliin. Mihin normaaliin? Tautikäyrät ovat vasta kasvussa mutta ehkä normaali tarkoittaakin tilaa, jossa on hyväksytty se, että riskiryhmät uhrataan ja käyrä saadaan vaan pysymään riittävän flättinä? Entä jos en halua olla osana tätä ihmiskoetta? Millainen kansalaistottelemattomuus on mahdollista omilla resursseillani?

 Koetan ajatella, rakkaan vanhan hieronnanopettajani sanoin, että kaaos ja käymistila on hedelmällinen tila, josta syntyy paljon uutta. Toistaiseksi se kyllä tuntuu ihan vain siltä etten osaa kuin raivota, itkeä, vetäytyä ja haravoida.

Kiteytymistä

Kummallinen tyhjyys helpottaa. Päivistä erottuu taas muotoja: keltaiset bikinit, gazpachon soseuttaminen, hengittäminen lattialla banaaniasennossa, Niaa pitkästä aikaa. Äkkiä läsnä on iloja ja suruja, mutta niiden on näemmä tultava hengästymisen ja kehon irrottelun kautta, ja itkun kautta. Itken puistossa vähän sen jälkeen kun olen juuri miettinyt julkisesti itkemistä ja kulttuuria, jossa sellaista ei hyväksytä. Itken semmoisia tavallisia asioita - riittämättömyyttä, väärinymmärrystä, omaa ulkopuolisuuden ja epänormaaliuden tunnetta, mutta oikeastaan se tekee aika hyvää, koska asiat loksahtavat kohdalleen, ne on loksautettava, kun en meinaa onnistua lakata itkemästä. (Itken käytännössä Kansallisteatterin kulmillta kotiin saakka hidasta kävelytahtia.)

Ei se mitään, etten riitä kenellekään, koska ei kukaan muukaan riitä kellekään toiselle, ei tässä mielessä. Ei ole ihmistä, joka voisi tyydyttää kaikki toisen toiveet ja haaveet ja vaateet ja intressit. Eikä sekään mitään, että intressiristiriidat saattavat jähmettää kehot, jotka voisivat kävellä mukavasti rinnakkain, pitää kädestä ja sen sellaista. Jotenkin tuntuu vain karmealta kokea itsensä niin epänormaaliksi ja vanhaksi ja itsepäiseksi, ja kaikki lähinnä sen takia, että oma seksuaalinen rytmi ja kokemus on niin erilainen kuin toisen, niin vaikeastiymmärrettävä.

Mutta itkeminen tekee hyvää, kuten sanoin, koska äkkiä siinä kävellessä tajuan jotakin hyvin olennaista - sen, miten erilaista ihmisten seksuaalisuus oikeastaan on jo ihan kudostyypin tasolta lähtien. Olen nyt hieronut kehojen salonkikelpoisia osia puolisen vuotta, enkä ole kohdannut kahta likimainkaan samanlaista lihaksistoa, luustoa, hermotusta, käyttötottumuksien kuviota tai reagointitapaa. Tietysti muistuttavuutta on sen verran, että voin puhua esimerkiksi lavasta ja sinä ymmärrät, mistä puhun, ainakin siinä mielessä, että osaat palpoida toisen lapaluun reunat, jos pyydän (ja jos sinua huvittaa täyttää pyyntö). Mikä ihme saa ajattelemaan, että ne kehon osat, joiden toimintaa olen todistanut ja todistan paljon harvemman kohdalla, noudattaisivat sen enempää jotakin normia?

Jostain syystä on helppoa muistaa, että toisen ihmisen psyyke on tuntematon manner. Sen kasvustot, eläimistö ja sääilmiöt yllättävät kerta toisensa jälkeen. On edettävä pimeässä ja haparoiden. On hieman vaikeampaa muistaa, että oma psyyke niin ikään yllättää kerta toisensa jälkeen ja että omista voimavaroista on oikeastaan aika hatara käsitys, vaikka kuinka tuijottelisi sisäänpäin hisseissä ja venyttelytunneilla. (Kukapa meistä tulevan näkisi, ja jos tuleva muokkaa mennyttä tai sen muistoa, mikä on oikeastaan se, mikä menneestä on jäljellä, tämän kehon käytäntöjen kanssa... ) Samalla tavalla on helppoa muistaa, että kumppanien kehot ovat tuntemattomia, ja ettei niihin tunnu pätevän mikään, minkä on jonkun toisen kanssa oppinut. Toisella nautinnollinen tuntuukin toisesta tuskalta, tai ei yksinkertaisesti miltään. Tapa koskettaa ja kuunnella on opittava jokaisen kohdalla uudelleen. Käsi niin tai näin päin, puristus tai mahdollisimman keveä ote, kohdat jotka on parasta jättää säikäyttämättä kosketuksella ja niin edelleen. Mutta miten vaikeaa on muistaa, että oma keho, niin, sillekään ei ole normia. Ei ole mitään vaatimusten listaa, joka pitäisi täyttää tuosta noin vain. Jokin asia sattuu; sattukoon. Jokin kutittaa; olkoon niin. Asiat voivat muuttuakin. Mutta eivät väkisin.

Oikeastaan vasta siinä jotenkin kiteytän kunnolla hämmennykseni kaikesta siitä, mitä olen kummastellut lukemassani ja kuulemassani seksuaalisessa naispuheessa tai miksi sitä nyt sitten pitäisi sanoakaan. Kuten että naiset haluaisivat miehiä, joilla on suuret penikset. Se on saanut minut miettimään lähinnä, onko minussa ehkä jokin elimellinen vika, tai olenko ymmärtänyt joitakin asioita väärin, enkö ehkä ole teknisesti tarpeeksi hioutunut tai jotakin. Minua on usein sattunut, mutta toisaalta gynekologin mielestä olen hyvässä kunnossa. Eikä sattuminen ole liittynyt nautinnon puuttumiseen eikä psyykkisiin ristiriitoihin, ei, enemmän se on liittynyt elimellisiin mittoihin. Asia on rasittanut kahta pitkää suhdettani sekä muutamaa lyhyempää juttua kohtuuttoman paljon, luultavasti paljonkin sen takia, että olen tuntenut syyllisyyttä kokemastani kivusta ja tyrmistynyt toisen loukkaannuttua siitä ja samastettua sen siihen, etten haluaisi. (Seksuaalisuus on loputtomien loukkaantumismahdollisuuksien aluetta. Ei ihme, että aina jonkin suhteen loputtua olen vannottanut itseäni olemaan sotkeutumatta enää moiseen loanheittoon... siinä kuitenkaan onnistumatta.) Lopulta, aivan viime aikoina, olen viimein älynnyt erilaisten kudostyyppien käsittelemisen myötä, että jos lihakseni ovat kaikkialta muualtakin venytysarat, vahvasti sidekudoksiset ja tiukat, miksei sama pätisi myös intiimilihaksiin? Eihän minussa ole muuallakaan erityisen löysiä, elastisia ja helposti peräänantavia lihaksia. Ei, vaikka venyttelen päivittäin nuo salonkikelpoisemmat lihakset, joiden kiristyksen näkee osaava silmä jo kävelytyylistä tai suoliluu-säärisiteen varjosta reiden ulkosyrjällä niinä päivänä, kun keksii pukeutua lyhyisiin shortseihin.

Kuinka huvittavaa ja traagista samaan aikaan. Eikö kolmekymmentäviisivuotiaana pitäisi olla toisensuuntaisia murheita... mutta samalla tavalla saan näemmä murehtia hautaan saakka siitä, ettei minulle nyt kertakaikkisesti voi tulla leveää, terveellistä pyllyä. Sellaista ei tunnu vain kasvavan, sillä jos lihon, lihon käsivarsiin, kaulaan ja rintakehään. Ei kellään sukulaisellanikaan kyllä ole leveää pyllyä. Samanlaisia tasapaksuja pötköjä kaikki tyynni. Minkäs teet. Mutta aikanaan meni monta vuotta ennen kuin tajusin, että takapuoleni outo ulkonäkö ei johdukaan takaliston liiallisesta leveydestä vaan suhteellista solakkuudesta (joka ei valitettavasti luonnehdi vyötäröäni lainkaan). Eihän mistään puhuta liian kapeista lantioista! (Tai nyt nettiaikana varmaan puhutaankin, ainakin tässä, vaikka minusta kyllä lantioni on ihan sopiva nyt kun olen tajunnut asian ja sen, miksi siinä farkut eivät näytä samalta kuin useissa toisissa lantioissa.) Näyttää siltä, että olen pöljehtinyt vagina-asian kanssa aivan samaan malliin, paljon kauemmin vain (ehkä koska aihe on häveliäämpi eikä yksikään kumppaneista ole koskaan avannut tietämättömyyden verhoani vaan minun on ihan itse pitänyt repiä se ralasiksi - takapuoliasia selvisi, kun ensimmäinen vakava poikaystävä ja avokki ilmaisi pelkäävänsä, että alkaa pian himoita pikkupoikien perseitä ehdollistuttuaan takamukseeni). Yksi lähteistä, joka sai minut vähän hajulle asiasta, oli jokin kuukuppisivu (en valitettavasti enää muista, mikä, joten en voi linkata), jossa esitettiin, että kuukupin koon valintaa ei kannata tehdä mekaanisesti synnytys ja ikä -tietojen mukaisesti vaan tutkimalla, kuinka alhaalla oma kohdunsuu sijaitsee. (Ja minä olin vain ihmetellyt, että miten kuukuppien antennit nyt muka voivat mahtua kenenkään sisään... ilmeisesti ne voivat. Meitä on niin monenlaisia! Myös naisia on monenlaisia, ei vain miehiä...)

(Tuntuu vähän pöljältä kirjoittaa tällaisesta asiasta, ja omasta käsittämättömästä itsepäisyydestä, tietämättömyydestä jne. sen tiimoilla. Mutta - jos en muista, miten itsepäinen, tietämätön, hädissäni ja siksi surullinen välillä olen jonkin asian kohdalla, miten voisin säilyttää toivon sen suhteen, että ratkaisen muitakin ongelmia vielä?)

Siinä itkien kotiin laputtaessa sanouduin kertakaikkisesti irti syyllisyydentunteesta, joka liittyy omaan kipukokemukseen. Sitten lakkasin itkemästä.

Ja tulin ajatelleeksi, miten paljon järkevämpää olisikaan sellainen seksuaalivalistus, jossa toisteltaisiin tautien nimien sijaan myös sitä, ettei se aina niin helppoa ole. Tai ei edes useimmiten, ei suhteiden venyessä vuosien mittaisiksi. Tai että ei ole mitään standardia, joka pitäisi pystyä täyttämään.

Tai että kukaan ei syvässä mielessä riitä täyttämään kenenkään toisen tarpeita. Ja että kun hyväksyy, ettei riitä, on helpompi hengittää, kulkea yhdessä, järjestää käytännön asioita. Puhua siitä, mikä pelottaa. (Eihän useinkaan toisen toiveissa ole hulluja asioita pelkäävä kumppani, mutta kai me kaikki pelkäämme ihan hulluja juttuja ja koetamme sitten piilottaa noita pelkoja, mihin kuluu valtavasti voimavaroja...) Siitä, mitä oikeastaan haluaisi ja kaipaisi.

Aika usein se on jotakin ihan muuta kuin riittäminen.