LPG-hoito, jota olen opetellut aika intensiivisesti viime päivinä, ja jota edelleen harjoittelen voidakseni antaa laitteella myöhemmin hoitoja, on auttanut huomaamaan jotakin oleellista hieronnasta muuten. Olen saanut itsekin LPG-hoitoja, koska onhan se aika paha mennä suosittelemaan toiselle jotakin, mitä ei olisi itse kokeillut. Hoito on tehokas, sen olen osannut sanoa heti hoidon jälkeen. Veri on kiertänyt kohisten, liikkuvuus on parantunut selkein mittarein ja kivut ovat kadonneet ainakin pariksi päiväksi.
Mutta jotakin on jäänyt puuttumaan. Hoito annetaan sukkahousukankaasta tehdyn haalarin lävitse. Hoitolaite imee ja rullaa kudosta kylmien rulliensa väliin. Välillä se saattaa päästää imurimaisen maiskahduksen. Se tuntuu kovin erilaiselta kuin suora ihokosketus. Vaikka kivut ovat kadonneet ja on tuntunut keveältä kävellä kotiin, olo on ollut kummallisen levoton. Hoito on tuntunut tehokkaalta, muttei lainkaan lohduttavalta.
Lohtu on ensimmäinen asia, mitä itselleni tulee mieleen kosketuksesta. Juuri sitä taidan kaivata silloin, kun olen kivulloinen ja sen vuoksi epävarma ihan kaikesta. Ihojen kohtaamisessa kaikki on niin läsnä, ja iholla liukuva käsi kertoo, että keho siinä alla saa olla sellainen kuin on. Se kohdataan juuri tällaisena, tässä ja nyt. Keho on pääosassa, se saa määrittää näkökulman (vai pitäisikö puhua tuntokulmasta?), etenemistahdin (vastaanottoajan rajoissa toki), otteiden voimakkuuden. Se on enemmän subjekti kuin objekti, vaikka toiminta kehräytyykin sen ympäri ja se itse aistii, hengittää, rentoutuu vähän kerrassaan, ja joku toinen siinä yläviistossa ohjaa painoaan sen päälle kämmenen päkiää tarkkuusinstrumenttina käyttäen.
Niin tehokasta kuin imurullaushoito onkin, lohtua se ei tarjoa, ei hitustakaan. Se tuntuu pikemminkin hyvin objektivoivalta ja etäännyttävältä. Imurullaus epäilemättä parantaa lihaskalvon elastisuutta, laittaa lymfakierron liikkeelle ja niin edelleen, mutta kosketetuksi siinä ei tule. Kokonaisrentoutumista ei tapahdu.
Huomaan kaipaavani ja penääväni lohtua. Myöhemmin, kun ehdin taas tekemään
TLB:tä (näitä kolmikirjaimisia lyhenteitä sitten näköjään riittää...), löydän lohtua kasapäin. Kurkotun tilassa, näkymättömät kädet venyttävät sormenpäitä ja varpaita. Kun kävelen pyörälle session jälkeen, oloni on kevyempi kuin imurullauksen jäljiltä. En tiedä, olenko liikkuvampi nyt, eikä se tunnu mitenkään relevantilta. Riittää, että tuntuu keveältä pyöräillä saunomaan kaupungin halki, saunomaan, vaikka on vasta aamupäivä, asiakkaat vasta edessä.
On vielä vaikeaa sanoa, miltä tuntuu työskennellä sellaisen laitteen kanssa, jonka itse kokee objektivoivana ja etäännyttävänä. Ehkä se tuntemus katoaa jossakin vaiheessa. Tai alkaa hiertää. Tai... en tiedä.
Nyt olen varannut lentoliput Intiaan ja hierontakurssin siellä. Se auttaa kestämään syksyä. Tietää, että joulukuun puolessavälissä kaikki taas katkeaa, muuttuu. Olen lukenut paljon
ashrameista ja löytänyt jo ainakin kaksi, joissa haluan ehdottomasti käydä. Olen ilmoittanut kaikille työpaikoilleni katoavani kahdeksi kuukaudeksi talven mustuuden vallitessa. En vielä tiedä, huoliiko kukaan minua takaisin, ainakaan heti paluun jälkeen. Mutta olen varma,
kummallinen tämä varmuus, että jotakin kyllä järjestyy.
Luulen varmuuden syntyvän siitä, että imurullausharjoituksista huolimatta olen myös hieronut ihmisiä, ja rentoutunut heidän kanssaan - kun he rentoutuvat plintille, minäkin rentoudun käsien kautta. Lohtu ei siirry vain yhteen suuntaan vaan laajenee kaikkeen, mikä koskettaa.
Tekstit
