Tuomiopäivän tuhonäätä ei piittaa puolukoista eikä äiti räikeästä huivista

Hoivabuddha Laguunalla on toinenkin nimi. Se on tuomiopäivän tuhonäätä. Tämä nimi vastaa koiran näkemystä kissasta, joka ensin stalkkasi, sitten löi perseelle ja nykyään istuu noin millimetrin päässä koiran ruokakupista tämän syödessä uhkaavasti muristen. Mitäpä tässä, ihan sattumalta se tuhonäätä siinä istuu. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että jos koiran naama hiemankin irtoaa ruoasta, kissan naama puikahtaa tilalle ahmimaan.

Kun täällä tuhotaan jotain, on syyllinen yleensä selvillä: näätä Laguuna. Se rakastaa romputtaa vessapaperirullan auki, pudottaa tavaroita pöydiltä, kaataa kukkaruukkuja, vaania Zenonia ja koiraa, pihistää kaikkea suussa kannettavan kokoista (kuten villasukkahousut) ja raahata saaliinsa vaivihkaa yläkertaan, jonne kinostuu näädän kätkökasoja. Sen toimijuus taitaa olla vahvempaa kuin meidän kenenkään muun. 

Edes ulkona möyrivät työkoneet eivät sitä jaksaneet masentaa kuin päivän, pari. Nyt se ammentaa voimia siitä, että kaikki me muut olemme metelistä jotenkin lanassa. Sen suhteellinen asema on vahvistunut. 

Tänään aamulla Vompsu yritti asemoida puuronsa vessakäynnin ajaksi turvaan niin, ettei tuhonäätä pääsisi sitä lärpättämään. (Sanonta kuumaa puuroa kiertävästä kissasta ei selvästikään pidä paikkaansa - tämä eläin ei ainakaan vaivaudu mitään kiertelemään vaan iskee kiinni heti kun siihen avautuu mahdollisuus.) Nauroin kuullessani esteistä - ikään kuin Laguunaa pitelisivät. Eivätkä pidelleetkään. Niin että kun Vompsu palasi vessasta, istui kissa postimerkin kokoisella vapaalla tasolla puurokulhon vieressä ja veti puuroa kaksin tassuin. Puolukat oli ensin heitetty helvettiin puuron päältä. Tai siis lattialle mutta näinä päivinä se muistuttaa helvettiä. Salaojaremontti tarkoittaa, että sisään vaelletaan aina hiekka- ja muta-aavikon ylitse. Kaikkalla on hiekkaa ja mutaa. Ajattelin siivota vasta kun urakka on ohi, koska toistaiseksi ilo siitä jäisi aika lyhyeksi. 

Eilen juttelin toisen näädän kanssa puhelimessa, nimittäin äitini. (Hänen habituksensa on kovin samanlainen kuin Laguunan ja välillä ajattelen, että alitajuisesti valikoin kissoja, jotka muistuttavat äitiäni: pyöreä naama, piskuinen maatiaismallinen vartalo, valtavasti energiaa ja toisaalta lämmintä hoivaa sen takaamana.) Äidin kaihi leikattiin molemmista silmistä toissapäivänä. Ajattelin tietysti toistuvasti leikkauspäivänä äitiä sairaalassa ja kurkkua kuristi, vaikka kuinka stoalaisesti koetinkin muistuttaa, ettei se äidin sairaalassaolo itse asiassa kuulunut vastuualueeseeni millään tavalla. Soitin vasta eilen, koska leikkauksissa annettaan voimakkaita rauhoittavia ja kipulääkkeitä ja nehän väsyttävät. Uni on kuitenkin paras toipumisen tae, en halunnut sitä häiritä. Äiti näkee objektit vasta epämääräisinä hahmoina. Silmät vuotavat ja vetistävät. Mutt värit hän näkee taas ja oli saanut pienehkön sokin mennessään ottamaan takkiaan. Sen hihasta oli löytynyt todella ruman räikeän värinen huivi, joka ei tuntunut ollenkaan hänelle itselleen kuuluvalta. Myöhemmin illalla hän oli peilistä nähnyt sumeasti hahmonsa koettaessaan tiputtaa silmiin kipu-, kortisoni- ja kosteutustippoja. Hahmolla oli järkyttävän räikeän punainen tukka, ihan eri värinen kuin ennen leikkausta. Ylipäänsä, sanoi äiti, maailman värit muuttuivat. Kaikki ei enää ollut rusehtavaa! Koetin sanoa mahdollisimman pehmeästi, että niin no, toki minä huomasin jo joitain vuosia sitten äidin alkavan rakastaa semmoisia väriyhdistelmiä ja kuvioita, joita mummot ja pikkulapset rakastavat: suunnattoman räikeitä värejä, isoja selviä kuvioita. Ja olin ihmetellyt sisimmässäni, mikä ihme on se voima, joka saa mummoikäiset rakastamaan näitä räiksyleitä kuoseja. No, nyt minulla on vastaus: vanhuusiän kaikin vaikutus värien havaitsemiseen. Sanoin äidille, että hänen huulipunakokoelmansa saattaa kokea muutoksen, sen verran räikeitä värejä hän on niissä viime aikoina harrastanut. Ai kauhea, huokaa äiti. Hän oli vain halunnut edes jonkin pienen raikkaan kirkkaan pilkahduksen tylsään ruskeaan maailmaan! (Äitiä patistettiin kaihileikkaukseen jo kolme vuotta sitten mutta hän sinnitteli tänne saakka uskotellen kai pysyvänsä nuorempana, jos tuommoisia vanhuuden merkkejä ei joutuisi suorittamaan.)

Selittämättä jäävät enää ne nuoremmat naiset, jotka rakastavat noita ärjäkän räikeitä värejä huulipunissaan ja tunikoissaan. Mutta ehkä heidänkin näkönsä on heikompi? Työkkärissä töissä ollessani hämmästyin tajutessani, miten moni ei näe tietokoneelta juuri mitään, jos kirkkaus on matalin mahdollinen. Minulle taas suurempi kirkkaus tuntuu siltä kuin pään läpi iskettäisiin vaarnoja. Huvittavin tilanne oli, kun siellä avokonttorissa olin säätänyt lempipaikkani (mahdollisimman kaukana loisteputkista) monitorin asetukset niin että kirkkaudet ja kontrastit olivat pienimmät mahdolliset, ja sitten yksi aamu minulla oli aamulla esitys ja saavuin avokonttorin puolelle vasta myöhemmin ja paikka olikin juuri varattu - kollega siellä oli saada kohtauksen, kun hänen näköaistillaan vaikutti siltä, että monitori oli rikki. Minä tietysti näin siinä ihan tavanomaisesti avausruudun maiseman sisäänkirjautumisriveineen, mutta hän näki vain pimeyden. Säädin kirkkaudet hänelle sopiviksi ja sitten siirryin toiseen koneeseen säätämään - työtoverin sanoin sabotoimaan - sen näytön asetuksia semmoisiksi, että työnteko voisi olla siedettävää. (Mukavaahan se ei avokonttorissa voi olla. Liikaa valoja, liikaa ihmisiä, liikaa ääniä, aivan kuin koulussa aikanaan.) Kollega oli minua nuorempi. Hänen puhuttuaan asiasta toisille useampikin ihminen tuli ihmettelemään, miten muka näen mitään niin pimeältä näytöltä. Koska tein työttömyysturvalausuntoja heitä nopeammin, he joutuivat uskomaan, että taidan kuitenkin siltä nähdä ihan hyvin kaiken tarpeellisen. 

(Sama äänien kanssa - kun minulta mitattiin kuulo kymmenisen vuotta sitten, kuulin semmoisia ääniä joita ei pitäisi enää kouluiässäkään kuulla. Kuulen junassa matkustaessani monien korvanappimelodioiden kakofonian useamman penkinkin päästä ja ihmettelen, miten kovalla ihmiset musiikkejaan kuuntelevat. Mutta varmaan se on heille sopiva, ei kova. Varmasti heistä ei tunnu siltä, että vaarnoja hakataan korvista sisään. Meneväthän ihmiset vapaaehtoisesti konsertteihinkin ja näin, kääntävät itse sen volanappulan sellaiselle tasolle, joka minulle olisi kidutusta, ja huutavia ihmisiä pidetään jotenkin reippaina. Yleisin äänipalautteeni toisille on, että ei tarvitse huutaa, en ole kuuro. Olen oppinut puhumaan kovaa nyt opettaessani, ei siinä mitään, eli osaan itsekin huutaa. Mutta en käyttäisi sitä kahdenkesken tilanteessa. Liikuntasali ja kaksinkeskustelu ovat erilaiset tilanteet. Ihmiset, jotka eivät tee eroa näiden välille, jaksavat hämmentää. Ehkä sellaiseksi kasvaa, jos pitää aina kahdenkeskisessäkin huutaa taustaradion tai taustateeveen päälle? Tai jos oma tärkeä ihminen ei kuule hyvin?)

Vanheneminen tapahtuu kaikille. Niinpä sanoin eilen illalla Vompsulle ennalta, että siinä vaiheessa kun alan raahata kotiin räikeitä vaatteita, pöytäliinoja ja niin edelleen, voisiko hän ystävällisesti ja sinnikkäästi paimentaa minut silmälääkäriin, koska todennäköisesti minulla on silloin kaihimuutokset päällä. Etenkin jos tuon jotain kirkkaanpunaista ja fuksiaa ja tummanlilaa ja sähkönsinistä, on aihetta epäillä havaintoavaruuteni muuttuneen radikaalisti. Korostin Vompsulle, että operaatiopelkoisena todennäköisesti itse vähättelen ja selittelen asiaa pois aivan viimeiseen saakka (aivan kuten äitikin, joka kovasti korostaa, ettei operaatio lainkaan jännittänyt, olkoonkin että hän halusi puhua siitä aika paljon; ihminen voi huijata itseään todella hyvin ja mikäs siinä, kunhan asiat kuitenkin lopulta hoidetaan). (Minun on helppoa tunnistaa äidin huijaus koska huijasin itseäni samalla tavalla vuosikaudet. Enkä suoraan sanottuna ole ihan varma, kumpi on autuaampi tila, huijattu vai pelkonsa tunnistava. Jälkimmäinen on toki mukavampi lähipiirin kannalta. Paitsi niiden, jotka ovat allergisoituneet toisten peloille. Ja heitä, kuten olemme pandemiassa saaneet huomata, on todella paljon!)

Saa kyllä olla onnellinen, jos elää kaihileikkausikään saakka. Lahjahan se olisi. En tiedä, uskonko sellaiseen mahdollisuuteen. Yksi tuttava kuoli tässä juuri istualleen nojatuoliinsa. En osaa kuvitella, miltä hänen vaimostaan tuntuu. 

Pikku prinssi & Oliver Sacks, säikähdys ja somearkuus

Viime viikkoina on sosiaalisessa mediassa kiertänyt meemi, jota olen katsellut vähän huolestuneesti ja josta moni arvostamani ja pitämäni ihminen on hämmennyksekseni tykännyt. Meemissä sanotaan suurin piirtein, ettei ihminen sydämellä paremmin näe, koska sydän on sisäelin, vaan silmällä.

Olen ollut meemistä hämmentynyt, koska filosofian graduni perustui vahvasti ajattelijoihin, joita ja joiden estetiikkakäsitystä yhdistää optisen näkökäsityksen kyseenalaistaminen: Silmä ei näe eikä silmällä nähdä, ihminen näkee kokonaisena olentona, kaikkiaistisena ja myös itsensä samalla aistivana lähinnä silloin, kun katselee - tarvitaan aktiivisuus. Mitä aktiivisuuteen tulee, oman sydämen syketiheyden monitorointi on tärkeää informaatiota oman kehon kuormituksesta ja virittyneisyydestä ja sikäli minun on vaikeaa hurrata ajatukselle, ettei sydämellä ehkä tietyissä tilanteissa todellakin näkisi jopa paremmin kuin silmällä.

Onnistuin säätelemään hämmennystäni vakuuttamalla itselleni, että varmasti he ajattelivat vastustavansa jotain ihan muuta pikemminkin kuin kannattavansa optista näkemiskäsitystä. (Olkinukkeja en tahdo alkaa rakentaa.) Mutta mitä? Metaforista puhetapaa? Sentimentaalisuutta? Epätieteellisyyttä tai tiedevastaisuutta? - Mutta ei ole kovin tieteellistä sekään, että väittää näkemisen tapahtuvan silmällä. Sekä sydän että silmä tarvitaan näkemiseen - tai niitä korvaavat kapistukset, keinosilmä, keinosydän. Ja hermoverkko, joka käskyttää silmämunaa liikuttavia lihaksia, tulkitsee, etsii. Ehkä tässä on kaikuja myös olemisen/tekemisen ja interoseption/eksteroseption arvottamisesta kulttuurissamme? En oikein ymmärtänyt, mikä jutussa oli niin hauskaa ja jokin siinä ahdisti kovasti. Arvelin lukevani lauseen ihan toisin kuin muut ja tunsin yksinäisyyttä ja äkisti, pitkästä aikaa myös sitä tuntua, etten saisi ajatella kuten ajattelen, lukea kuten luen, ymmärtää kuten ymmärrän. Valitse taistelusi, älä nyt kysy mitään, ettei sinun ajatella vittuilevan, hoin itselleni ja sain kuin sainkin käsiteltyä jotenkin syvän ja lamauttavan surun meemistä kysymättä tai kommentoimatta mitään. (Tämä suru! Voisinko mieluummin nauraa tai pyytää apua? Jotenkin tässä kohdin en osannut. Tulen surulliseksi vaikka mistä hassuista asioista, niin se vaan on, ja olkoon. Onneksi en lamaannu pitkiksi ajoiksi.)

Nyt kun olen lukenut - ihan sattumalta - Oliver Sacksin näköaistimista ja sen pulmia käsittelevää kirjaa "Kirjailija joka kadotti kirjaimet", muistin äkisti jo unholaan painuneen meemin. Palasin kokemaani hämmennykseen ja ajattelin, että tätä kirjaahan täytyy suositella somessa, jos vaikka jotakuta kiinnostaa näkemisen tematiikka psykologian ja neurofysiologian kannalta. Kirja on aivan fantastinen - tällaista tekee hyvää lukea, jotta osaa arvostaa arkista! (Ja myös hahmottaa itseään; luulen löytäneeni uuden hypoteesin siihen, miksi varoituksetta sattuvat vammani tuntuvat osuvan systemaattisesti vasempaan puoleeni, miksi lapsena juoksin ovenkarmeihin, kolhin itseni ja miksi nykyäänkin kehoni puoliskojen välillä vallitsee niin voimakkaasti erilainen jännitys; ehkäpä jännityksen epäsymmetriassa kyse ei olekaan aiemman hypoteesin mukaisesti ratsastusonnettomuudesta, johon jouduin teininä ja jonka jälkeen en saanut minkäänlaista fysioterapiaa vaan lievästä epäsymmetriasta ääreisnäössä - sen huomaa selvästi, kun kohdistaa siihen tarkkaavaisuutensa; olisi kiinnostavaa tietää, onko tuon epäsymmetrian syy vai seuraus se toiminnallisuuden ja koordinaation epäsymmetria jollainen jossain määrin toki meillä kaikilla taitaa olla, minulla ehkä vain keskimääräistä vahvempana.)

Sacksin tapaan kirjassa on potilaskertomuksia, jotka avaavat silmät/sydämen (kukin poimikoon luentaansa provosoimattomamman) sille, millaista on elää maailmassa, jossa ei tunnista kollegoitaan, jossa ei ole olemassa mitään kasvojen toisella puolen, jossa kadottaa äkisti kyvyn lukea ja niin edelleen - tai millaista on saada silmämelanooma ja menettää stereonäkö tai saada sellainen ensimmäistä kertaa viisikymppisenä. Näkemisen probleemien sivujuonteena kulkevat kysymykset mielikuvien luonteesta, erilaisista ratkaisuista samantyyppiseen tilanteeseen, ylipäänsä siitä, miten erilaisissa maailmankaikkeuksissa elämme ja miten kummallista on, että meillä on kuitenkin kieli, jolla voidaan edes jotenkin viestiä tuota liki läpivierasta, omasta elämismaailmasta poikkeavaa toismaailmaa. Tapaa ihmisiä, jotka näkevät kielellään tai ihollaan. Sokeita, jotka käyttelevät visuaalisia mielikuvia niin taitavasti, ettei ympäristö meinaa tajuta heidän silmiensä todella vaurioituneen niin etteivät he (optisessa mielessä) näe.

(Näitä tarinoita lukiessani mietin jo edesmennyttä Lohi-kissaa, joka sopeutui sokeuteensa niin hyvin, että meitä ihmisiä hirvitti katsella sen huoletonta hyppelyä kaapilta toiselle pään korkeudella. Meiltähän meni tosiaan aika kauan tajuta, että Lohi oli sokeutunut. Millainenhan sen maailma lopun aikoina oli? Ainakin se kehräsi ja lauloi ja rakasti ja jopa loikki ihan entiseen malliin.)

Kuten aina Sacksia luettuaan, tuntee myös hetken aikaa, miten turhaa on pelätä onnettomuuksia ja sairauksia, sillä keho on mittamattoman neuvokas ja kriisin jälkeen sopeutuu vaikka millaisiin asioihin jollain tavalla - ja että tuohon tapaan voi itse vaikuttaa, että potiluus ja vammautuminen ei ole passiivista jonkin annetun nieleksimistä vaan aktiivista kohti toisia, kohti maailmaa hapuilemista, joka tuottaa usein jotain ainutkertaista ja ainutlaatuista - oikeastaan aika oletettavasti, koska kokemukset ovat ainutkertaisia ja ainutlaatuisia. Ajatella, että moni ihmisistä, joiden menetystä ajattelee kauheaksi ja vaikeaksi, kokeekin itse asiassa saaneensa kallisarvoisen lahjan - jotain aivan uutta, jotain mitä ei ole osannut kuvitellakaan. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, jonkin vanhan loppu voi tosiaan olla jonkin uuden alku. (Vaikka pitäisihän tämä keski-ikäisenä kai jo tietää?) (Ja toki on myös niitä, jotka eivät löydäkään enää voimaa kurkottaa maailmaan.)

Tulen valtavan iloiseksi lukiessani ja hetken uskon taas pystyväni pelosta jähmettymisen sijaan (fight ainakin onnistuu minulta huomattavasti freezea ja flightia huonommin) myös käyttämään befriendiä. Entä jos suosittelisinkin kirjaa? Mutta jätän sen suosittelematta sosiaalisessa mediassa. (En jotenkin miellä blogia someksi, tämä on hitaampi ja turvallisempi paikka.)

En tiedä, some on vaan niin ylikuumennut alusta aina välillä ja olen huomannut, että silloin, jos olen iloinen ja toiveikas, siitä saatetaan suuttua tai siihen saatetaan suhtautua ivallisemmin tai ärtyneemmin kuin siihen, että olen lannistunut tai varovainen. En oikeastaan edes tiedä, haluanko ymmärtää tätä ilmiötä - panen sen vain merkille. Ehkä sitä iloisena ja toiveikkaana on varomattomampi, ja sitten vahingossa talloo varpaita. Ja saa aikaan reaktion, säikähtää, vetäytyy, jähmettyy. Näin kävi taas pari päivää sitten aivan tuntemattoman ihmisen kanssa, jolle koetin suositella erästä hyväksi kokemaani harjoitusta. Ihminen oli itse kirjoittanut railakkaasti ja iloisesti ja nimenomaisesti pyysi ehdotuksia, joten vastasin samaan sävyyn ajatellen, että tästä voisi olla hänelle oikeasti hyötyä. Vastaus ehdotukseeni oli pilkallinen. Luin tekstit monta kertaa läpi mutten oikein tajunnut, mikä meni pieleen. Ehkä se, ettei hän ymmärtänyt yhtä termiäni, jota olin naiiviuttani kuvitellut yleiskieliseksi?  En osannut kuin pyytää anteeksi säikähtäneenä ja pyytää, ettei hän sekoittaisi kirjoitustyylini kelvottomuutta itse suositellun harjoituksen mielikuvaan. Se instantpilkallisuus vastareaktiona johonkin yksityiskohtaan, jota ei ymmärrä, jos nyt siitä oli kyse eikä jostain ihan muusta, on kyllä aika jännä reaktio. Taidan olla sillä tavalla reagointiin itse vähäsen liian utelias ja surualtis. Jargonahdistusta on minussa vaikeaa saada aikaan vaikka selvästi - kuten tämä meemiasiakin osoittaa - osaan oikein hyvin ahdistua siitä, etten ymmärrä, mikä arvostamiani ihmisiä viehättää jutussa, jota en osaa itse pitää hyvänä. Tavallaan jargonahdistumattomuus on hyvä piirre oppimisen kannalta mutta tekee minusta kehnon kirjoittajan ja ehkä myös kehnon liikunta-alan ammattilaisen. No, ei se mitään. Saan olla kehno. Pyydän anteeksi ja yritän uudestaan. Ja välillä, kuten nyt, olen niin silmät pyöreinä ihmisistä, etten sitten uskallakaan kirjoittaa someen. Jään vain miettimään, miten ihmeessä tämä kaikki voi olla niin vaikeaa.

Onneksi ilo ei koskaan piiloudu pitkäksi aikaa. Ja onneksi kirjoitan edelleen asioista, jotka minua pelottavat, koska vielä enemmän minua suoraan sanottuna pelottaa se tilanne, jos en uskalla kirjoittaa niistä asioista, kirjoittaa tai puhua. Jos vain nielen sen kaiken ja rakennan ympärille paksumman ja paksumman muurin kunnes en saa enää henkeä lainkaan. 

Monsuuni

Alan kehrätä hypoteesia parisuhteista ja monogaamisesta elämäntavasta. En muiden, mutta omastani. No, seuraavaksi joku huomauttaa, etten elä monogaamisesti. Totta sekin, mutta elän hyvin sitoutuneesti, tai olen elänyt sillä tavalla, suuren osan elämästäni. En halua sitä ja sitten lipsun siihen kuitenkin. Ja tosiaan, nyt kehittelen hypoteesia siitä, miksi teen sillä tavalla.

Surin pitkään Faunin menettämistä. Tai oikeastaan, sen välittömän yhteyden menettämistä, joka aluksi luonnehti suhdettamme. Kesän lopulla lakkasin suremasta. Tai ehkä suru lakkasi suremasta minua. Kierukka lähti liikkumaan, keho työnsi sen itsekseen kohdunsuuhun ja lääkäri nyppäisi sen sieltä pois häiritsemästä kipuratoja. Aloin haistaa, maistaa, nähdä, kuulla, tuntea selvemmin. Liikkeeni muuttuivat keveämmiksi ja tempoilevammiksi. Jaksoin enemmän. Ei tehnyt mieli makeaa eikä rasvaista. Innostuin, lauloin matkalla töihin.

(Laulan edelleen, olen edelleen tässä tilassa.)

Mutta olin jumittuneessa tilanteessa vuosia. Miksi?

Se on minusta äärimmäisen tärkeä kysymys, koska tästä laulavasta tilasta käsin tarkastellen tuntuu hyvin selvältä, etten halua uudestaan jumitilaan. Ja että olen juuttunut sinne useita kertoja elämäni aikana. Kuuntelen tarinaa, jota kerron ihmisille puhuessani heidän kanssaan ihmissuhteista, vuodesta ja tilanteesta toiseen, ja kuuntelen erityisen tarkasti fraasia, jonka haluan sanoa lähes jokaisessa näistä keskusteluista: "En ole ikinä halunnut sitoutua kehenkään. Sitten niin vain on käynyt." Puhun siinä totta. Ja osaan havaita tämän totuuden jopa siitä todellisuudesta käsin, jossa olen sitoutunut. Muistan, miltä tuntuu tajuta, että juuttuu, tästä toisesta tilasta käsin.

(Tästäkin on kirjoitettu Maija Poppasessa, ei Platonin tuotannossa vaan Maija Poppasessa. No, Platonin tuotannossa ehkä myös, mutta paremmin Maija Poppasessa: Punainen lehmä.)

Sitoutuminen: sitoutuminen toiseen enemmän kuin itseen. Sitoutuminen kompromisseihin, tylsyyteen, karkeuteen, aistideprivaatioon, hitaaseen tukehtumisen tunteeseen. Se kaikki alkaa valtavana voimapulssina, vapauden tuntona, haluna heittäytyä, heittäytymisenä, ja päättyy kerta toisensa jälkeen siihen, että haukkoo happea yhä pienemmäksi käyneessä tilassa. Entä jos sitoutuisikin itseensä? Omaan hyvinvointiinsa?

Miten se tapahtuu?

Onko se mahdollista?

Ja, ennen kaikkea: vaikka on ihan selvää, että elämässään tajuaa oikein hyvin, että haluaa sitoutua juuri omaan hyvinvointiinsa, ennen kaikkea, ja ettei toisellekaan ole oikein mitään annettavaa, ellei ensin sitoudu itseen, miksi silti käytännössä ajautuu ripustautumaan toiseen ja ripustautuu tylsyyteen, varmuuteen, pelkuruuteen, mukavuudenhaluun?

Tähän kaikkeen etsin vastausta. Ja mietin, onko syynä emootiomonsuuni. Kuten sanoin, aistin tarkemmin, olen enemmän hereillä. Tajuan valtani ja nautin sen käyttelemisestä, vaikka toki koetankin samalla olla varovainen ja pehmeä, keveä ja kommunikatiivinen sen suhteen, että liikun yksin, yksikseni, ja kiepun lujasti. Voisiko olla mahdollista, että olen valinnut monet kerrat tukahtumisen ja silmälappusitoutumisen siitä yksinkertaisesta syystä, että tässä tilassa emootiot tulvivat niin valtavina ja pidäkkeettöminä, että olen ajoittain pulassa niiden kanssa? Että työstä ei välillä ole tulla mitään, että huomaan haluavani halata asiakkaita tai kieriä pitkin lattiaa silkasta hykerrytyksestä? Minulla on sikäli onnea, että olen naimisissa ihmisen kanssa, joka ei osaa tukahduttaa emootiomonsuuniaan, vaikka on monesti sanallistanut halunsa tehdä niin, mikäli se vain olisi mahdollista. (Ja kuinka moni onkaan sanonut minulle ettei voisi elää tällaisen ihmisen kanssa suhteessa - se on hämmentävää. Arvostan Vompsussa juuri tuota monsuunia vaikka onkin ihan selvää etten pysty yksinään mitenkään masinoimaan sitä tai tyydyttämään kaikkia sen siittämiä haluja.) Jossain toisessa avioliitossa tai liitossa tällainen tila toisessa osapuolessa olisi katastrofi. Tässä suhteessa se on toisen normitila ja nyt, tällä hetkellä, minunkin tilani.

Emootiomonsuunia on vaikeaa hallinnoida. Sekö siinä pelottaa? Onko pelottavaa käytännön seksuaalietiikka vai mikä? Se, että tapahtuu uusia, jännittäviä asioita? Että tapaa ihmisiä, joista ei tiedä, hyväksyvätkö he omia näkemyksiä ja temperamenttia, tapaa liukua lähelle ja kauemmas? (Olen onnekas, minut on hyväksytty niin täysillä monissa suhteissani, ja silti osaan pelätä tätä.) Vai onko pelottavaa se, että emootiomonsuuniin saattaa olla sisäänrakennettuna rullaporrasmalli, joka aktivoituu, ellei pidä varaansa? Olisinko jo riittävän hyvä purkamaan mallia? Ja enkö tavallaan ole tässä yhdessä suhteessani onnistunutkin purkamaan sitä vaikka suhteessa Fauniin molemmilla taisi olla siitä joitain oireita?

Koen olevani parempi eläin ja siten myös parempi ihminen monsuunin vallitessa. Miksi? Aivan yksinkertaisesti siitä syystä, että havainnoin tarkemmin, panen merkille. Jaksan kuunnella paremmin enkä osaa tuomita yhtään ratkaisua omasta kaaoksestani käsin. (No, en kyllä erityisesti tuomitse siitä toisestakaan tilasta, mutta kuitenkin ehkä hitusen helpommin kuin tästä, ja sellainen tuomitseminen ja preferointi väsyttää itseäni tavattomasti.) Tunnen paljon selvemmin impulsaation itsessäni. (Kirjoitinkohan täällä jo siitä, miten jouduin sairaalaan seurattuani yhtä impulssiani iloisen harkitsematta? Sitten itkuisena ja täristen sairaalassa pyytelin tätä Vompsulta anteeksi tätä outouttani, ja hän vain halasi ja sanoi, että rakastaa minua juuri sen takia, että olen sillä lailla hullu, että annan vaan mennä sen sijaan että himmailisin.) Arvostan tuon impulsaation tuntemista: siitä voi oppia. En halua satuttaa ketään muuta, en itseänikään, mutta jos pitää valita, miten ihmisiä satutan, ja oletan, että niin joka tapauksessa käy, ehkä on kuitenkin parempi satuttaa heitä levottomuudella kuin möllöttämisellä ja jumittamisella.

Mitä ihmiselle tapahtuu siinä vaiheessa kun hän alkaa jumittaa ja möllöttää? Mitä minulle tapahtui? En halua, että sujahdan uudestaan siihen tilaan.

Pidän aivan mahdollisena, että pelkään emootioitani ja niihin liittyviä voimakkaita kuvia ja unia niin paljon, että jossain vaiheessa valitsen taas niiden poissulkemisen. Se on kummallista, koska en nyt vaikuta pelkäävän niitä. Mutta väsyykö niihin jossain vaiheessa? Siitäkö on kyse?

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Ja silti, kyse on elämän peruskysymyksistä, oman elämän suuntaamisesta lempeästi suostutellen kohti tilaa, joka tuntuu palvelevan paremmin hereillä pysymistä, ystävyyttä, rakkautta, kekseliäisyyttä. 

Sydänprässi

Ehkä vuosien kuluttua muistelen tätä talvea yhtenä elämäni karmeimmista. Ehkä en. Enhän vielä tiedä, mitä myöhemmin tapahtuu. Ehkä muistikuvat lakkaavat joskus palaamasta, ja sitten ajattelen vain oppineeni.

Vuosia sitten Intiassa istuimme iltaa ja hieman provosoin joukkiota sanomalla, että minusta eroaminen on parasta suhteissa. Siitä oppii paljon, nopeasti ja hyvin konkreettisella tavalla. Ennen kaikkea oppii itsestään. Ja pitämään huolta itsestään. Sitten hymyilin ilkikurisesti, vaikka silloinen suhteeni olikin jo osoittanut pieniä hankaloitumisen ennusmerkkejä. Tai ehkä puhun vain mielestäni tätäkin selkeämmin: se, miten suhteen hahmotin, tapahtui tietenkin mieleni kautta. Ja mieleni kysyi jo silloin hätääntyneenä: miksi nämä ja nämä asiat muuttuvat ja miksi se tuntuu niin vaikealta. Kun sillä tavalla hymyilin, olin varmaankin unohtanut edellisen erotalven pahimmat vibat. Ne, jotka palaavat mielen vain silloin, kun mieliala on valmiiksi viritetty.

Surua vastaan ei voi sanoa mitään. Se tulee ja ottaa aikansa. Se ei kauheasti kysele aikaa eikä paikkaa. Tosin niin kauan kuin teen jotain hyvin keskittyneesti, se pysyttelee silmänurkissa vipinänä, outona kaulan jännityksenä kurkunpään ympärillä. Pidätetty itku, sitä se on. Ja kun päästän irti - ja minähän päästän irti - itken liikennevaloissa, yliopiston rakennuksia yhdistävässä käytävässä, tietokoneella, kotona sängyssä kerällä.

Edellisen kerran käytin erilaisia menetelmiä surun katkaisemiseen. Alkoholia, esimerkiksi. Se turruttaa moneksi päiväksi. Nyt haluan vain katsoa, mitä kaikkea tästä kaivosta nousee. Tänään aloin metapelätä (enkä ensimmäistä kertaa), että entäpä jos kyseessä onkin pohjaton kaivo. Jospa minua ei ikinä lakkaa itkettämästä. Jospa maailma ei koskaan enää virtaa, jos kaikki jää irtonaiseksi sensedataksi, jota mieli ei jaksa kursia kertomuksiksi etenemisistä. Jos elämäni loppuun saakka mietin ahdistuneena tuntikausia, miten pystyn kohtaamaan tietyn ihmisen hajoamatta palasiksi. Tai kun kuulen muiden mainitsevan hänet - miten silloin hymyillään tai ollaan itkemättä?

Panen merkille sanat aina ja ei koskaan. Sydänprässissä ne aktivoituvat helposti ja tekevät informaationkäsittelystä epäluotettavaa.

On iltoja. Iltaisin sydän tuntuu niin sisäänpainuneelta ja väsyneeltä, että hetkittäin pelkään sen lakkaavan lyömästä silkkaa onnettomuuttani. Makaan kerällä ja kysyn itseltäni kysymyksiä: Miksi tämä tarkalleen tuntuu niin pahalta? Kumpi loukkaa enemmän, se, miten helppoa toiselle on katkaista yhteydenpito, vai se, miten paljon se sattuu itseäni? Luultavasti jälkimmäinen. Miksi tuntuu väärältä, ettei osaa katkaista välittämistään? Miksi kaikki on niin tyhjää ja hajanaista?

Vaikka eihän kaikki tietenkään ole tyhjää ja hajanaista. Kunhan mieleni on. Kävin joogaopettajakoulutuksen ensimmäisessä osiossa. Kuuntelin tarkasti ja katselin videoita ruumiinavauksista ja leikkauksista. Nyökkäsin mielessäni opettajan sanoessa, että harjoittelemme ennen kaikkea kuolemista. Olen leikkinyt ajatuksella ennenkin itsekseni. Varmaankin niin on tapahtunut sen takia, että irti päästäminen tuntuu usein karmivalta ja välillä on todella vaikeaa ojentaa ryhtinsä ja muistuttaa itseään siitä, että tapahtumien ja tuntemusten leimaaminen hyviksi ja huonoiksi, toivotuiksi ja ei-toivotuiksi, on lähinnä turhaa ja itsensä kiusaamista. Kaikesta voi oppia, myös tästä tilanteesta, jossa elämästä on kadonnut mielekkyys ja hetkittäin jopa ilo. Ja kaikki liukuu ohi hurjaa vauhtia, ja on vain yksi elämä. Joko sitä murehtii tai juhlii. Välillä toista, välillä molempia yhtäaikaa.

Huomaan olevani taas aiempaa enemmän hereillä toisten tuntemuksille. Hetkittäin kaupungilla kulkiessa vastaantulijoiden pienten ilmelihasten supistumiset tuntuvat kehoa järistävän voimakkaina. Meditaatiossa silmät kiinni istuessani kuulen toisten hengityksestä asioita heidän vireystilastaan. Kuulen, kuinka jonkun kimppuun käy vaikea ajatus. Joskus unohdun kuuntelemaan toisten hengitystä niin että unohdan omani, ja kuvittelen pienen hetken kuolleeni. Se on vapauttava, kiitollinen ajatus.

Suru tekee visuaalisemmaksi ja auditiivisemmaksi, pelkistää sensedataa tarinoista. Suru kuorii tarinoita.

Mutta en pidä siitä, miltä se tuntuu rintakehässä. On kuin joku olisi naulannut luihin pieniä nauloja ja kuronut niiden välille lankaa, jota kiristetään vähän kerrallaan.

Edellisen kerran, sitä paitsi, suru alkoi alusta saakka muodostaa sanoja, tarinoita, maisemia. Erilaisia kuin ennen, ja sikäli kipeitä, mutta kuitenkin. Nyt tuntuu vain siltä, kuin rintakehää kiristettäisiin ja kurkkua pienennettäisiin päivä päivältä. Hullunkuriset pelot risteilevät päässäni kuin kölittömät kumiveneet törmäillen toisiinsa. Entä jos lakkaan kokonaan puhumasta? Entä jos vain lähtisin kauas-pois? Olenko kadottamassa viimeisetkin suunnat, ja sanat lisäksi? Ja innon tehdä kuvia, kuvata? Kuinka kerkeästi onnettomuuteni siirtyy koiraan? Entä kämppiksiin?

Vaikka tietysti kysymykset ja pelot istuvat sternumilla lähinnä silloin kun olen yksin. Kun on ilta. Kun olen väsynyt ja nälkäinen tai molempia. Kun tuntuu vaikealta ajatella, että minun itseni on riitettävä itselleni ja on typerää haluta mitään muuta. Kun en ole varma, onko pulma siinä, riitänkö, vai siinä, että olen liikaa. Mutta tietenkin olen juuri sellainen kuin kullakin hetkellä olen. Ja hyväksyn sen, hyväksyn kaikki viemärinniljaiset ajatuskudelmat ja palat kurkussa, ymmärtämättömyydet, rikkinäisyyden, ulvovan halun kuulua laumaan, nukahtaa syliin, liikkua jonkun toisen rytmissä. Mutta tuntuu valtavan vaikealta hyväksyä sitä, että tämä kaikki voi olla muille liikaa tai liian vähän. Tai mistä muista minä nyt kirjoitan. On ollut ihmisiä, jotka ovat osanneet olla kanssani. Ja joiden kanssa olen tullut äkisti toiveikkaaksi sen suhteen, että riitän itse itselleni tai en ole liikaa itselleni, että se mikä on, on, se mikä tapahtuu, tapahtuu, eikä se ole hyvä eikä huono asia. Ja sitten on näitä kohtia, joissa on äkisti toivoton ja hukkumaisillaan.

Mutta uskon, etteivät mielen kysymykset ole tyhmiä. Tyhmiä kysymyksiä ei ole. Kysymykset piinaavat tasan niin kauan, että saan koukutettua niiden logiikan ja kudon niistä tarinan. Sitten pukeudun tarinan paitaan eikä enää palele.

Voi olla, että kuvittelen vain havaitsevani muiden tuntemukset tarkemmin. Voi olla, että se johtuu vain siitä, että takerrun heihin katseella epätoivoisesti, kun koetan pitää itseni asfaltin yläpuolella, loskan universumissa.

Ja hengitän. Hengitys hengitykseltä pistän vastaan sydänprässille. Väitän vastaan. Selviän, ihan varmasti selviän. Jos nyt mitään minää on. Jokin selviää, jotain selviää. Mitä selviäminen edes on? Selventymistä? Onko se enemmän jonkin kiinteämmäksi käymistä vai katoamista?

On hetkiä, jolloin mieleni haluaa kysyä, tuleeko koskaan sellaista päivää, jolloin joku tarttuu käteeni ja se on yksinkertaista ja tuntuu hyvältä. Tuijotan sisäänpäin mieltä ja koetan jaksaa olla kiinnostunut siitä, miksi se haluaa kääntää veistä haavassa. Miksi se haluaa muistuttaa joka päivä siitä, ettei toinen sanonut enää pitkiin aikoihin rakastavansa? Miksi se haluaa muistuttaa siitä, miten tarmokkaasti halusin kuvitella, että se johtui jostain muusta kuin siitä, ettei hän voinut sanoa niin, koska se ei olisi ollut totta. (Ja tietysti juuri tuo rehellisyys, sen kaltaiset asiat, tekevät tästä kaikesta niin paljon hankalampaa - saan syyttää vain itseäni. Hölmö fasaani.)

Istun käsivarren mitan päässä tästä kaikesta ja katselen hämmentyneenä, mitä kaikkea mieleni touhuaa. Hetkittäin haluaisin heittää hyvästit moiselle aktiviteetille, mutta tietenkin voin vain istua ja katsella. Tuntuu pyörryttävältä ajatella, että muidenkin ihmisten päässä surisee samanlaisia ampiaispesiä. Ilmankos heidän ilmelihaksensa supistuvat ja rentoutuvat. Ja he liikkuvat katua ylös ja alas ja en tunne heitä, mutta silti heidän ilmeensä liikuttavat.

Ilmankos ihmiset tuntuvat tällä erää jotenkin vaarallisilta.

Äkisti, aika

Mummun hautajaispäivänä läksin liikkeelle jo aiemmin auttelemaan yhdessä yleisötapahtumassa ennen hautajaisia. Piirtelin fläppipaperin nurjalle puolelle houkutuskylttiä ja viritin sen a-mainostelineeseen. Telineen raahasin kadunvarteen. Kylmä pisteli tohveloituja jalkoja.

Vielä hetki, sanoin itselleni. Muistin äkisti unohtaneeni koko muistosana-asian. Laitoin miehelle tekstiviestin, että toisi mukanaan Wallace Stevensin runot.

Ehdin hieman lehteillä kirjaa ennen tilaisuutta. Valitsin kappaleen, jossa puhutaan väreistä. Sinisestä tomusta, punaisista anturoista. Ja joka loppuu sanoihin: "tähdistä, ei kaukaa".

Kukaan muu ei sitten sanonutkaan mitään muuta kuin että kaipaa. Hyvä, että meillä oli runo. On niin epätäsmällistä sanoa kaipaavansa. (Eikä se nyt edes olisi pitänyt paikkaansa, tarkalleen, olin helpottunut, kun tämä vaikea ihmissuhde loppui. Ja helpottunut isänkin puolesta. Muistisairaan kanssa ei ole helppoa.)

Stevensiä silmäillessä tajusin äkisti jonkin muuttuneen viime vuosina. En ole lukenut runoja päivittäin. Olen ajoittain vain selvinnyt selviämistäni. Monina päivinä olen lukenut vain asiatekstejä, jotka eivät vakuuta herkkyydellään eivätkä täsmällisyydellään. Joskus tuntuu, etten kestä niiden pönäkän omahyväistä tyyliä. Asiatyyliä, kuten sanotaan. Mutta ovatko asiat sellaisia? Entä kokemus? Eikö sekin ole yksi asioista? Suljin Stevensin ja hengitin. Tuntui hyvältä palata sanoihin, jotka puskevat harmaan ja sitkaan läpi, säräyttävät hereille. Valppaus leviää hengitykseen, kihelmöi iholla, nostattaa karvoja kaarelle.

Minusta tuntuu, että tämä puhe tavoitteista sairastuttaa minua jollakin vaivihkaisella tavalla. Ne tavoitteet kuulostavat aina niin ulkoisilta silloin kun opiskelee jonkun toisen suunnittelemassa tahdissa. Ja kuitenkin se, miksi opiskelen, liittyy jotenkin siihen, että kaikilla tulisi olla oikeus kääntyä oman kokemuksensa puoleen, pysähtyä, hämmästyä, tyrmistyä, huumaantua, tempaantua sen rytmiin ja tapaan soljua ja polveilla, pyörteillä ja suistaa suunnitelmia radaltaan. Jotenkin se kaikki pitäisi pystyä tunnistamaan siinäkin kontekstissa, jossa puhutaan asiatyylillä. Uskon edelleen, että kasvatuskeskustelu voidaan elvyttää. Miten? En tiedä vielä. Mutta kysyn sitä taas pontevammin luettuani Stevensin. (Tietysti luin sitä lisää.)

Jätin eilen viimeisen syksyn esseen. Siihen taitaa olla kirjattuna enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. En tiedä ketään muuta, joka kirjoittaisi esseitään näin. Toistaiseksi en ole saanut pahemmin piiskaa, vaikka kysyn kysymistäni. (Sitä paitsi saattaisin piiskasta huolimatta jatkaa joka tapauksessa samaan malliin.) Haluan jättää näkyviin kohdat, joissa huomioni kyllä suuntautuu ja kiinnittyy uteliaasti, mutta ilman valmista kaavaa paketoida havaittuja muutoksia tai piirteitä. Se on tärkeää oppimisen kokemuksellisena pysymiselle. (Sitä paitsi, jos olisin itse kurssin opettaja, saisin näistä kysymyksistä tärkeämpää palautetta kuin pönöttävän määritelmällisistä lauseista, joiden sisältö on tolkuton juuri siksi, ettei vastauksia vielä ole saatu jäsennettyä.)

Koska jätin esseen, vapaani on alkanut.

Se tarkoittaa: Ainoat aikataulupaineet viittä työpäivää lukuun ottamatta ovat itse asettamiani. Kaksi vapaaehtoistyökeikkaa viikossa, nekin naurujoogaa. Muutoin voin lukea runoja, tavata ystäviä, parantaa kättäni, vesijuosta, kävellä pitkään koiran kanssa, kirjoittaa, pysähtyä, miettiä, hengittää. Ehdin auttaa, jos joku tarvitsee apua.

Tämä vapaa on pitkä. Se ulottuu maaliskuun puoliväliin saakka. Tunnen tarvitsevani sen.

Ehkä hakeudun matkalla taas vapaaehtoistyöhön, jos keksin jotain, mitä käteni kestää. Se on eri asia. Saan lukea, mitä haluan. Minun ei tarvitse tiivistää eikä arvottaa, mikä on olennaista ja mikä ei. Ehdin pysähtyä taukoihin, tyhjyyksiin, epämääräisyyskohtiin. Myös niihin, joihin ei liity kysymyksiä.

Olen alkanut lukea suomennosta Elaine Aronin kirjasta HSP-Erityisherkkä ihminen. Välillä olen aivan turta, välillä aivan lötkö helpotuksesta. Välillä itkettää. Tuntuu niin ihmeelliseltä, että joku kirjoittaa niin tutusta maailmasta. Ja niin hyväksyvästi, ymmärtäen. Sisältäkäsin ymmärtäen. Että joku tietää, selvästi, miltä tuntuu olla sinnitellyt vuosia. Että on koettanut elää kuten läheiset, ja sitten ihmetellyt kerta toisensa jälkeen, miten ihmeessä niitä ei väsytä, ylikierrostuta, särje silmien takaa kaiken tiettynä päivänä koetun jälkeen. Miten ne eivät koskaan lysähdä itkemään tai saa kaksivuotiaan itkukiukkukohtausta, kun elämä vaan tulvii ylitse. Ja miten ne voivat pitää radiota päällä. Tai miten ne eivät samalla tavalla tempaannu musiikkiin tai runoon, miten niin moni voi säilyä käsivarrenmitan päässä kaikesta ihmeellisestä ja houkuttavasta. Tai pysyä huolestumatta toisten ilmeistä ja eleistä, ehkä välttyä täysin huomaamasta epämukavuuksia tilanteissa.

Tänään itkin kohdassa, jossa kysyttiin, miten lapsuudenkodissa on suhtauduttu kehoon ja sen tarpeeseen. Muistin, mitä äiti kertoi aktivoinnista: että aina piti, vauvanakin, tehdä asioita, ennen kuin sai lepoa tai syliä tai leikkiä. Ikään kuin minua tarvitsisi erityisesti aktivoida. Maailmahan suorastaan tunkee koukkuiset vaikutelmansa sisään aistikanavista ja kiskoo mukaansa. Ei ihme, että kun aloitin feldenkraisin, koko keho tärisi. Ei sille ollut taidettu ikinä ennen sanoa, että saa vaan olla, ettei tarvitse korjata mitään, ei yrittää mitään. Eikä ihme, että itkeskelin feldenkraisin jälkeen kotona, saatoin vain maata matolla selällään ja itkeä helpotuksesta, koska tajusin, että on mahdollista ottaa sekin asenne, ettei tarvitse yrittää. Että voi vain olla ja antaa kokemuksen painon liikuttaa näkymättömästi. Ottaa aikaa vastaanottamiselle.

Eipä silti, jokin puoli minussa tietysti tiesi kaiken aikaa. Otinhan minä aikaa ennenkin. En vain mennyt ulos. En käynyt jatkoilla. Halusin istua silmät kiinni ja kuunnella Bachia tai renessanssimusiikkia. Keitin yrttiteetä kokonaisina kuivatuista kehäkukista ja tarkkailin kukkien pehmentymistä ja läpikuultaviksi käymistä samalla kun niiden maku ja väri siirtyi kuumaan veteen. Makasin sängyllä kippurassa ja luin runoja. Niin, ja kirjoitin. Kirjoittaminen on aina ollut minulle luonteva tapaa ottaa aikaa vastaanottamiselle. En ymmärrä, miten tätä voisi ajatella jonkin tuottamisena tai ulostamisena. Enemmän tämä on vastaanottamista, minulle. (Jopa silloin kun kirjoitan asiatekstiä.)

Nyt otan taas aikaa. Äkisti se kaikki on taas tässä. Hengittävä maailma. Animistiset ovet. Kerrostalot, jotka vain odottavat sumutorven merkkiä nostaakseen ankkurinsa. Nauru, joka hölskyttää sisäelimiä. Itkun turvallinen syli. Ihmiset, joiden ääriviivat eivät koskaan selkiydy, koska he ovat enemmän tuoksua ja ääntä kuin visuaalisia kappaleita.

Tunnen palanneeni kotiin.

Raskaasti hengittäviin sammalikkoihin, liukastavaan asfalttiin, aikaan. Sanoihin. Läsnäoloon. Siihen, ettei ole selkeää suuntaa. Keho voi suoristua, mikään ei paina sitä kohti ensi viikon luentoja tai deadlineja. Se voi valpastua, höristää korviaan, elävöityä, muuttua yhdeksi maiseman kanssa.

Kuinka olenkaan tätä kaivannut.

Meals ready

Valumme yhä syvemmälle Tamil Naduun eli Tamilimaahan. Kaupungit pienenevät, ihmisten meiningissä on yhä pikkukaupunkimaisempi ote. Tuijotus muuttuu pidemmäksi, töllistelevämmäksi. Kerjäläisiä on enemmän. Likaiset lapset takertuvat paidanhelmaan ja repivät. Haluaisin pysähtyä ja katsoa jokaista kunnolla silmiin, mutta eivät nämä lapset ole kiinnostuneita kohtaamisesta vaan rahasta.

Hetkittäin matkustaminen tuntuu hyvin raskaalta. Pahinta on niinä päivinä, joina tulee kohdelluksi tunnista toiseen kävelevänä rahamassina, joka pitäisi jotenkin saada aukeamaan. Ja itse haluaisi ymmärtää paikan arkea, jutella muutaman sanan. Kaipa rankat tuloerot tarkoittavat juuri tällaista kokemusta. On hetkiä, joina haluaisi viskata kaikki rahat asfaltille ja kirkua takaisin madam madamia kiekuville taksiäijille, että vittu antakaa minun kävellä, helvetti sentään, ottakaa nuo rahat ja antakaa meidän mennä rauhassa. Kerjäläisiäkin on liikaa. Temppeleissä tungen ensin hamuaviin käsiin kolikoita ja sitten pieniä seteleitäkin, mutta jossain vaiheessa kallisarvoiset pikkurahat loppuvat, enkä oikein voi tunkea viisisataarupiaistakaan kenenkään käteen vaan joudun tarjoamaan eioota. Ja sitten kaupoissa murjotetaan, kun maksan viidentoista rupian vesipulloa viisisatasella. Kaikki pienempi on tuhottu, ikuisesti katoavaa.

Joinain hetkinä jurppii jokin muu pieni juttu, kuten se, miten täällä ei lounasaikaan tunnu saavan muuta ateriaa kuin mealseja. Meals on Etelä-Intian vastine pohjoisen thalille. Intian matkaoppaiden kuvissa mealsit näyttävät houkuttelevilta: banaaninlehdelle on nostettu kasa riisiä ja pienissä metallikulhoissa erilaisia kasviskastikkeita. Mutta kun mealsia on syönyt lounaaksi viikon ja tajunnut, että se on periaatteessa kaikkialla aina samanlaista, vain jälkiruoka vaihtuu, ja se taas on niin erilaisesta makumaailmasta, etten yksinkertaisesti saa sitä alas, ravintoloiden innokkaat kyltit MEALS READY alkavat pahasti tökkiä. Täällä ei nimittäin tunnu lounasaikaan saavan sitten yhtään mitään muuta. Matkaopas toteaa tämän siten, että paikalliset tykkäävät iltaisin makustella erilaisia ruokia ja dosia, mutta suosivat lounaalla mealsia. Vaikuttaa täysin ennenkuulumattomalta, että joku haluaisi lounaaksi syödä muutakin kuin aina saman ruoan.

Ja silti, kun tarkemmin asiaa ajattelee, vielä isovanhempien aikaan syötiin samaa ruisleipä-muikku-kaali-perunaa suurin piirtein vuoden ympäri. Ainakin köyhemmissä perheissä. Me olemme vain etääntyneet siitä kauas.

Mealsien kaikkivoipaisuus tuntuu silti enimmäkseen pieneltä ja typerältä huolen tai tyytymättömyyden aiheelta. On mahdotonta kulkea sataa metriä näkemättä ihmisiä, jotka kerjäävät pysyäkseen hengissä. Samalla matkalla näkee myös, mitä polio ja spitaali voivat aiheuttaa. Nuori poika on pallukkamaisten ihokasvainten peitossa. Toisen vasen käsi on verta siteisiin tihkuttava tynkä. Kaksi kerjäläistyttöä istuu tien reunassa; toinen etsii täitä toisen päästä.

Eläinten asiat ovat vielä huonommin. Melkein kaikki pelkäävät ihmistä, eikä ihme: kaikki paikallisten ja eläinten välinen kommunikaatio, jota olen todistanut, on ollut häätäen husivaa, paitsi parissa temppelissä, joissa lehmiä on kosketettu kylkeen ystävällisesti. Harva koira on turkiltaan terve. Vuohien, lehmien ja koirien kyljissä on autojen tönimiä haavoja, joissa kärpäset kuhisevat. Hotellille vievän kadun varressa on auton kuoliaaksi tönäisemä koira. Ja kun taivallamme pimeässä kotiin, ihmettelemme, kuuluvatko pimeästä esiin kajastavat pyllyt naudalle ja vasikalle, jotain kummaa kun niissä on. Kohdalla toteamme, että ponejahan ne ovatkin, tamma ja varsa. Mutta tamma ontuu. Kun katson tarkemmin, huomaan sen toisen etujalan epämuodostuneeksi: etupolvi on siinä, missä vuohinen terveessä jalassa, ja loppuosa liian pitkästä jalasta on aivan taittuneessa mykyrässä, jolla tamma varoo varaamasta painoa. Se on syntynyt tällaisena eikä tiedä muusta. Mutta sillä on varsa, jolla on terveet jalat. Hörähtelen varsalle hiljaa ja puhallan ilmaa kuuluvasti, kuten hevoset tekevät tervehtiessään ystävällisesti. Varsa kiinnostuu ja tulee lähemmäs - riittävän lähelle, jotta näen katulampun kajossa sen silmän tulehtuneen niin karmealla tavalla, että epäilemättä se sokeutuu tai sairastuu muuten pahemmin tulehduksen levitessä.

Tällaisina hetkinä tuntuu kauhealta ja väärältä, että itse uskaltaa olla sukka rutussa jostain sellaisesta kuin jatkuvasta äänten kivuliaasta kakofoniasta ja madam madam osta osta osta -hopotuksesta. Tai vaihtumattomasta mealslounaasta.

Täällä olisi hyödyllistä, jos olisi kuoreltaan kovempi. Jos ei tekisi mieli itkeä, kirkua, raivota, heitellä rahoja ja tavaroita. Jos ei haluaisi joinain hetkinä vain lakata olemasta, koska tuntuu niin karmealta seurata kärsimystä, johon kukaan ei tunnu haluavan löytää ratkaisuja. Olisi hyödyllistä osata hyväksyä luontevammin kärsimys osana elämää. Sarah Macdonaldin kirjassa Holy Cow, jota eräs ystävä suositti kulttuurishokkilukemistoksi, tulee hyvin esiin vaikeus ymmärtää kärsimyksen hyväksymistä. Kirjan minäkertoja haastattelee pyhiä miehiä Ganges-joen tilasta ja kysyy, mitä mieltä nämä ovat joen saastuneisuudesta. Melkein kaikki ilmoittavat, että saastuneisuus on katsojan mielessä, ei joessa. Yksi vastaa, että tokihan itse joki on saastunut, mutta ettei se ole oleellista - on otettava etäisyyttä aistitodellisuuteen.

Huomaan, etten ole sen halukkaampi etääntymään aistitodellisuudesta kuin aiemminkaan. Ja etten pysty asettumaan siihen ajatukseen, ettei asioille voi tehdä mitään tai ettei niistä saisi tulla surulliseksi, vihaiseksi tai ahdistuneeksi. Suru, viha ja ahdistus voivat olla varsin mainioita työkaluja. (Tällä matkalla olen kokenut vihaa pontevammin kuin koskaan aikuisikäisenä. En ole tietenkään kanavoinut sitä eteenpäin, olen tarkastellut sitä ja huomannut sen voimaannuttavan suojamuureja rakentamalla. Kyllä, vihalla tuntuu olevan funktio. Ääritilanteissa se puikahtaa esiin.) Tärkeintä on käyttää niitä työkaluina ja muistaa niiden olevan työkaluja. Antaa niiden tulvahtaa pyörryttävinä ja kadota sitten.

Ruokailuun liittyy täällä niin paljon muutakin kummallista kuin meals. Esimerkiksi sellainen seikka, että rikkaat arvostavat ilmastoituja tiloja. Koska ilmastointi on kallista, ravintoloiden ilmastoidut puolet (hyvissä ravintoloissa on yleensä molemmat ja joskus ruoka on eri hintaistakin niissä, useammin kuitenkin ei-ilmastoidussa saa typistettyä listaa ja kaikki vaihtoehdot ovat tarjolla vain ilmastoidussa kopissa) ovat pieniä, lämmöneristyksen takia bunkkerimaisia koppeja. Usein tilaan on ahdettu viisi, kuusi pöytää tiiviisti. Varsinaisesta suuresta ja usein viihtyisästä ravintolatilasta koristeineen kopin erottaa lasi-ikkunainen seinä. Jostain syystä ikkunatkin on usein maalattu umpeen. Siksikö, etteivät köyhät töllistelisi rikkaita, vai miksi? En osaa arvata, mutta tuntuu todella hämmentävältä, että kukaan, jolla on varaa, ahtautuisi vapaaehtoisesti tällaiseen pieneen, bunkkerimaiseen koppiin, jossa on kylmä kuin tuulikaapissa hyisellä säällä. Mutta sinne yhtäkaikki ihmiset tunkevat. Ja sinne meitäkin ollaan tunkemassa kerta toisensa jälkeen.

Tuloerot ja hintaerot ovat huimia. Olemme maksaneet hyvin samantasoisesta kahden hengen huoneesta välillä 325 rupiaa, välillä 2500 rupiaa. Ja hyvin samantasoisesta ateriasta milloin 25, milloin 400 rupiaa. (Sillä on enemmän tekemistä kaupungin tai kylän kuin liikepaikan tai -konseptin kanssa.)

Hyvinvointi näyttää ainakin täällä tihkuvan myös eläimiin saakka. Siellä, missä on muutenkin rahaa, ja sen myötä kallista, on myös hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka rokottavat ja steriloivat eläimiä sekä pitävät ensiapuklinikkaa sairaille kulkukoirille ja lehmille. Siellä, missä rahaa on niukemmin, ovat eläimetkin huonommassa jamassa. Ja pieniä likaisia kerjäläislapsia saattaa äkisti pelmahtaa ympärille suuri lauma. Ja vaikka heidän luonaan on siinä, tuntuu, ettei ole mitään kunnollista keinoa auttaa heitä. Ei edes lipasta, johon voisi tunkea kolikot ja tietää, että ne sijoitetaan köyhien perheiden tyttöjen koulupukuihin tai muuhun vastaavaan.

Ja silti, kummallista kyllä, vaikka hetkittäin käväisenkin aika rajoilla, jaksan pysyä valtaosin hyväntuulisena ja toimintakunnossa. Miettiä oikeudenmukaisuuden joustoa: Täällä pysyy järjissään paremmin, jos hyväksyy paikallisen tavan mukaisen kohtalonomaisen suhtautumisen ja ajattelee, että tuloerot nyt ovat realiteetti. (Mutta siihen en sentään pysty, että pitäisin meidän rupiamääriämme ansaittuina. Kehittyneiden maiden ja kehitysmaiden elintasoero ei todellakaan ole ansaittua.) Mutta kun palaa kotimaahan, omaan toimintaympäristöönsä, jossa tuntuu luontevammalta pystyä tekemään asioille jotain - vaikkapa jo se, että tulee ymmärretyksi, kun puhuu, edes marginaalisesti - tuloerojen "realiteetti" on järkevää sulattaa ja siihen on hyvä suhtautua kriittisesti, ehkä vihaisestikin: siitä on oikeudenmukaisuus kaukana. Ja sitten toisaalta, toisinpäin - en jaksa tingata yhtä innokkaasti kuin moni muu travellaaja, koska minusta on ihan järkevää ja oikeudenmukaista, että meiltä länkkäreiltä roksautetaan white man tax vähän kaikesta. Meille viisikymmentä senttiä ei ole iso raha, mutta paikalliselle se on. Miellän tässä oikeudenmukaisuuden vähän päiväsakkoperiaatteen mukaisesti: esimerkiksi taksikyydin kuuluisikin kirpaista kukkaroa, koska on ekologisempaa kävellä tai pyöräillä tai mennä bussilla. Onneksi turisteja ei ole niin paljon, että asiakaspalvelijat voisivat alkaa väheksyä vakkariasiakkaita ja keskittyä turisteihin.

Olemme alkaneet käyttää korvatulppia kaupungilla kävellessä. Se helpottaa stressiä aika tavalla, kun kipukokemuksesta leikkautuu pois terävin kärki.

Miekkamestarin mielenmaisemasta

Kun olemme tehneet rentoutus-, hengitys- ja tasapainoharjoitteita, suuntaamme tarkkaavaisuutta hengittämiseen. Miltä tuntuu, kun ilma liikkuu sierainten läpi ja virtaa keuhkoihin? Entä miltä tuntuvat kämmenet, miten ne työntävät sitkeäksi käynyttä ilmaa? Ja jalkapohjat, mitä tuntumaa ne etsivät lattiasta? Sitten siirrämme huomion näkökenttään tuijottamalla kaukaisuuteen ja erottamalla yhtään ponnistamatta ja silmämunia muljauttelematta käsien pyyhkäisyt tilassa näkökentän laitamilla. Kädet näyttävät suhruisilta hahmoilta, jotka häilähtävät arvaamatta paikasta toiseen, vaikka liike totta kai saa käskytyksensä samasta hermostokeskuksesta kuin tämäkin käsky olla katsomatta niihin, antaa vain huomion rekisteröidä niiden vaikutelmia siellä jossain - - jossain muualla kuin horisontissa, jossa aaltoilee näkymätön meri jossain näyttämön pölyisen ylätason, asahi-ohjaajan heilahtelevan kehotahran ja verhojen värimassan tuolla puolen. Seuraavaksi kytkemme tietoisuutemme vielä yhteen tukeen - äänimaailmaan. Äkisti kuulen lattian äänet polvien notkahdellessa, omien lonkkieni narinan, sykkeen, hengityksen huokailun, ilmavirran käsien lentäessä. Mieli on kiinnittynyt näihin kolmeen pisteeseen - kämmeniin, sieraimiin, jalkapohjiin - ja kahteen laajaan, tarkentumattomaan kenttään, äänien ja värimuotojen kenttään.

"Ei ole tilaa stressille", sanoo ohjaaja jossakin osana tuota kenttää. "Tämä on miekkamestarin mieli ennen kaksintaistelua. Äärimmäisen rauhallinen ja levollinen mutta samalla äärimmäisen valpas aistien rajoille saakka."

Miekkamestarin mielenmaisemassa ei ole mitään uutta. Tuo sama tila tai maisema tai ympäristö tai virtaavuus tai miksi sitä nyt ikinä kukaan tahtookaan kutsua, nimiä ne vain ovat, on myös se keskus, jonka ympärille ainakin oma esteettinen pohdintani, harjoitteluni ja tietoisuuteni kehräytyy. Sen voi saavuttaa monin tavoin. Nuorena pääsin siihen juoksemalla. Jossain vaiheessa tietoisuus eri kehon kohtien jyskyttävyydestä, monista erilaisista rytmeistä kehossa, paisui sellaiseksi sinfoniaksi, jossa oli jo niin monta soitinta, että yksittäiset äänet sulautuivat valppaaseen rauhaan. Juoksin jalkani rikki. Sitten siirryin yhä enemmän tanssiin, koska se on jaloille armollisempaa. Tai ainakin minun koivilleni. Ja hitaasti, vuosi vuodelta, olen hivuttautunut yhä pehmeämpiin tarkkaavaisuuden kohdistamisen muotoihin. Ja tuntuu, että tosiaan, on mahdollista päästä tuohon tilaan rempomatta itseään rikki prosessissa, vaikka onkin käynyt aivan selväksi, ettei minusta taida olla pääsemään tuohon tilaan täysin ilman liikettä. (Epäzeniä mutta olkoon; vai voiko mikään olla epäzeniä?) Vaikka edelleen tuntuu hyvältä huutaa ja ähistä venyttäessä ja sen avulla jännityksestä irti päästäessä ja edelleen, edelleen rakastan katsella, miten esineitä revitään ja heitetään ilmaan ja ne saavat pudota, rakastan katsella, miten ihmisten kehot tempautuvat musiikkiin ja ylittävät rajansa melkein vaarallisesti. (Rajuuden kuunteleminen on yksi syy, miksi haluan Intiassa osholaan kokeilemaan dynaamisia meditaatiomuotoja. Joskus irti päästäminen vaatii hitusen rajuutta. Ei aina, mutta joskus ja joillekin meistä. Meitä on niin kauan pakotettu istumaan hiljaa ja leikkimään puhuvia päitä.)

Ohjaaja puhuu siitä, miten kaikki aistiankkurit pistävät oikean aivopuoliskon vipisemään. Kielelliset muotoilut jäävät nyt vähemmälle joten stressille ei jää tilaa. Kotiin kävellessä mietin tuota ajatusta, etteivät stressaavat asiat mahdu harjoitukseen. Ovatko ne tosiaan kielellisiä ja senkö takia ne katoavat? Jotkut stressinaiheet eivät tunnu niin kovin kielellisiltä. Jotkut, kuten pitkälle kehitellyt katastrofoinnit, sen sijaan vaikuttavat jonkinlaisen kieroutuneen logiikan saattelemilta kausaalikehitelmiltä, ja ovat sellaisina hyvinkin kielellis-loogisia. Mutta en voi mitään sille, että mielestäni osa uhista, jotka sukeltavat esiin stressissä, eivät ole kovinkaan kielellisiä. Nuo ahdistukset tuntuvat hyvin hahmottomilta, ikään kuin sameilta verhoilta, jotka estävät hengittämästä kunnolla ja rauhoittamasta kehoa ja mieltä hengityksellä. Mietin sitäkin, mitä olen lukenut ontologisista ydinuskomuksista, jotka edeltävät kielellisen prosessoinnin kykyä. Käsittääkseni valtaosa kognitiivisista terapeuteista on hyvin vankasti sitä mieltä, ettei kielellisin harjoituksin voi ratkoa kaikkea. Yksi ongelmallisimmista asiakastyypeistä on monen terapiakirjailijan mielestä juuri kaiken kielellistävä ja poisselittävä asiakas, joka ei suostu tuntemaan, kokemaan koko kehollaan ahdistuksiaan, pelkojaan eikä vihojaan, ei pysty siten käsittelemään niitä ja on vuosi toisensa perään niiden pyöritettävissä. (Minusta tuntuu, että olin juuri tuollainen kauan sitten, vaikken terapiassa käynytkään. Tai ainakin enemmän tuollainen kuin nyt. Ja vaati aika rajun eron ja irtirepäisyn, jotta pääsin käsiksi siihen huudattavaan tyhjyyteen, raskauteen ja kauhuun, joita olin siihen asti päättäväisesti vältellyt ja jota ratkon nykyään omin päin päivä päivältä, hankala tilanne tilanteelta. Ohhoh, kuulostaapa synkältä. Mutta ei minun elämäni ole enää yhtä synkkää kuin silloin kun kasasin tuota synkkyyttä sisääni isolle kerälle.)

Asahi-tunti herättää paljon ajatuksia. Kaikki muut osallistujat ovat monta kymmentä vuotta iäkkäämpiä. Minua huvittaa taas kerran erään tuttavan toteamus liikuntatottumuksista puhuessamme - hän arvostaa nopeatempoisia lajeja, joissa voi rypeä voitonriemussa tai niellä tappelusappea seuraavassa matsissa häviön kostaakseen, lajeja, joissa omia virheitä ei huomaa ja hien meneminen silmään ei haittaa - hän nimittäin totesi, että harrastan masennuslajeja. Miten niin, kysyin hämmästyneenä, koska minua harrastamani liikunta ilahduttaa. Sitten hän selitti perinjuurin, miten masentavaa on saada kuulla ohjaajalta, että käyttää väärin jotakin kohtaa kehossaan, miten surkea olo tulee, kun ei pystykään palleahengitykseen tai huomaa jäkittävänsä pakaralihaksia, kun lantion kippi keskitytään tuottamalla vain vatsalihasten alaosilla. Jaa, sanoin hämmästyneenä. En ollut tullut ajatelleeksi, että siitä voisi masentua. Ehkä olen harrastanut itse pienestä pitäen niin teknisiä ja vaivalloisia lajeja, että pidän virheiden tapahtumista ja niiden korjailua ikään kuin kaikkeen itsen ilostuttamiseen sisäänrakennettuna. Sitten huomautin vielä, että ainakin itse mieluusti tiedostaisin kaikki turhat jäkitykset kehossani, koska niistä juuri tyypillisesti aiheutuu kipuja pitkällä tähtäimellä ja en osaa käydä purkamaan ja rentouttamaan noita kenties joskus haitalliseksi käyviä luontumuksia, ellei joku ensin osoita niitä minulle. (Jos olen jo tottunut siihen, että "tältä tuntuu selän normaaliasento", esimerkiksi, en todellakaan tajua jännittäväni selkärangan pikkuisia syviä lihaksia aivan liikaa aivan liian ylös saakka. Viime torstaina tästä huomautettiin pilatestunnilla, ja totta vie uusi tapa tehdä liike tuntui ensin karmivan väärältä, mutta toisaalta - jo parin päivää asiaa kokeiltuani, tarkkailtuani ja aina muistaessani siihen puututtuani huomaan, miten paljon rennompana selkä niiden nikamien tuntumassa nyt pysyy.) Itse ainakin tapaan masentua aika kovasti siinä vaiheessa kun kipu estää liikkumisen tai pakottaa turvautumaan lääkkeeseen. "Kai se on aika paljon kiinni siitä, miten sen väärin tekemisen itse ottaa, että onko se niin vakavaa vai ei", sanoin ja katselin uteliaasti tuttavaa. "No kun tuntuu, ettei niillä tunneilla mikään ikinä mene oikein", hän vastasi. Koetin saada ajatuksesta kiinni, mutten oikein onnistunut. Tai siis, minustakin tuntuu, että korjattavaa koko ajan löytyy ja kehon toimintojen monimutkaisuus (ihan samalla lailla kuin maailman monimutkaisuus muutenkin) ylittää käsitys- ja koordinaatioavaruuteni tuosta noin vain, mutta jostain syystä jaksan iloita pienistä oivalluksenpoikasistakin ja vähitellen minusta käsitysavaruuteni on onnistunut nieleksimään pienissä paloissa kaikkea sellaista, jota se ei totisesti tuntenut vaikkapa vielä kymmenen vuotta sitten. Ehkä kyse on erilaisesta fokuksesta, fokusoinnista yli sen hetken virheellisyyden.

Mistä tulee mieleen viime TLB-tunti. Monimutkaisessa liikkeessä, joka on tietysti liikkeenä aivan yksinkertainen ja luonteva sitten kun sen joskus saa kohdalleen (toivottavasti tässä elämässä, mutta en oikein koe voivani vaatia sitä vaikka toivoa toki saan ja niin teenkin), oli enää hiottavana pieni yksityiskohta, nimittäin kämmenten jäkittäminen, muuten kuulemma peruslinjaukset alkoivat loksahtaa kohdalleen. Seuraavassa toistossa keskityinkin kämmeniin ja purskahdin nauruun. Nimittäin kävi niin, että nyt vain kämmenet tekivät töitä ja kaikki muu oli jähmettynyt, kohdistunut kämmeniin. "Apua, nyt vain mun kämmenet liikkuu", sain juuri ja juuri parahdettua naurun sekaan. Nauroimme ohjaajan kanssa niin että vedet vain tursuivat silmistä. (Olin sillä kerralla ainoa tunnilla, joten saatoimme revetä tuolla lailla ketään häiritsemättä.) Naurun jälkeen liikkeen alustava kuvio asettui kehoon luontevasti. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin säikähtänyt väärin menemistä? Olisinko masentunut?

Ihmisiä hieroessakin saa olla varovainen sanojensa kanssa. Ei voi koskaan tietää, miten hierottava arvottaa sellaiset sanat kuin kireä, epäsymmetria, väsyneen oloinen, työstämistä kaipaava. Enkä haluaisi masentaa ketään. Totuus kun kuitenkin on, että me kaikki olemme eri kohdista kireitä, epäsymmetrisia, joskus yliliikkuviakin, väsyneitä, kosketusta kaipaavia, koordinaation tarkentamista kaipaavia, ehdottoman puolivalmiita, epätäydellisiä. (Juu, ja todistamisen taakka on sillä, joka nyt väittää, että voi olla myös täydellinen. Haluaisin nähdä ja koetella tuota täydellisyyttä, ja jos en saa niin tehdä, en usko siihen enkä ota siihen pinnistämisestä päänvaivaa.) Ja että silti tuon kaiken kummallisuuden voi ottaa vastaan armollisesti ja jopa huumorilla. (Huumori tapaa pettää siinä vaiheessa kun kipu astuu kehiin, ja siksi ennaltaehkäisy olisi kauhean tärkeää.) Kaikkea voi oppia ainakin vähän paremmin. Voi oppia pikkuisen tarkkaavaisemmaksi, voi oppia pois jostain haitallisesta tavasta vaikka senkin verran, että puolet kerroista muistaa tehdä asiat paremmalla tavalla - mikä sekin on melkoinen helpotus tukirakenteelle.

Joskus kun huomaan jonkun ottavan raskaasti vaikka sanan epäsymmetria tai tiedostamaton jännitys, mietin vähän, pitäisikö minun kertoa hänelle omasta pakkoliikkeestäni. Joskus kerronkin. Pakkoliikettä on pilkattu siinä määrin, että se uskaltautuu esiin enää yksin tai hyvin tutussa seurueessa johonkin muuhun kuin kommunikaatioon keskittyessä. Ei minun tarvitse sitä mitenkään painaa pois ryhmätilanteista, se osaa jo pysyä itsekseen poissa, kiitos peruskoulussa saadun palautteen. Pitkään kuvittelin, ettei muilla ollut pakkoliikkeitä. (Minua hävetti myös se, että tiesin minua kiikutetun neurologeille lapsena ja että vanhempani eivät meinanneet lakata uskomasta, että minussa oli jokin kehityshäiriö.) Mutta asuessani eri ihmisten kanssa olen huomannut, että joka ikisellä asuinkumppanillani on ollut pakonomaisia nykäysliikkeitä. Toisilla huomaamattomampia, toisilla sellaisia, ettei niitä voi olla huomaamatta, jos katselee sinne päin. Toiset ovat itse olleet tietoisia niistä ja toisille kysymykseni niistä on tullut yllätyksenä. Useimmiten olen kiitollinen omasta, varsin näkyvästä pakkoliikkeestäni - se on pakottanut opettelemaan armollista suhtautumista ja sen hyväksymistä, etten minä kokonaisuutena ole yhtä viallinen kuin kenties jokin suoritukseni tai tapani. (Siitä en osaa olla kiitollinen, että vasemmalla kädellä kasvojani hakatessani hakkaan toisinaan jännittävää kirjaa lukiessani nenänpiin rikki ja pahimmassa stressissä olen hakannut otsaani sormenpäillä mustelman pystymättä mitenkään pysäyttämään kättäni muuten kuin siihen toisella kädellä tarttumalla tai ihmisten ilmoille hakeutumalla. Mutta ihmisten ilmoille hakeutuminen voi tuntua hyvin pelottavalta, jos on sellainen tunne, että voi purskahtaa itkuun yhdenkin myötätuntoisen eleen myötä. Myös vasen hartiani ja lavanaluseni kipeytyy herkästi, koska pakkoliikkeestä on ergonomia kaukana.)

- -

Tässä välin kirjoittaminen keskeytyi, koska menin poimimaan luumuja, ja nyt kun palasin takaisin, en tietenkään enää muista, mihin olisin jatkanut. Luumujen poimiminen tuntuu ihmeelliseltä. Ajatella, että puu tuosta noin vain valmistaa tuollaisia sinipintaisia, sisältä meripihkan värisiä makeita pökäleitä.

Ehkä olin tulossa siihen ajatukseen, että voisiko kielteinen (hallitsemattomiin karannut) stressi olla aika paljon sitä, että on vaikea asettua juuri tähän tässä, tähän tilaan ja tilanteisiin, näihin tuntemuksiin. Ja että jos se on sitä, ei tunnu ihmeelliseltä, että se kytketään kielelliseen ajatteluun, onhan kielestä kirjoitettu niinkin, että se on kyky tuoda tähän tilanteeseen se, mikä on toisaalla. Itse kuitenkin pidän enemmän heitosta, joka on muistaakseni Umberto Econ. (Ääh, muisti.) Että kieli on se, millä voidaan valehdella.

Tunnen syvää tyytyväisyyttä siitä, että työskentelen tätänykyä alueella, jossa valehteleminen on likipitäen mahdotonta. Jännitykset kehittyvät, tuntuvat kämmeniin, laukeavat. Kroonistuvat, pitkittyvät, palaavat´tai saadaan ratkaistua joksikin aikaa. Tai suhtautuminen niihin muuttuu, sekin voi joskus laukaista tilanteen. Metrolla takaisin siirtolapuutarha-Helsingistä matkatessani tunnistin vasta päätä istuvan naisen omituisen liikehdinnän todennäköiseksi servikaaliseksi dystoniaksi. Ajattelin, miten hauraita meidän kehomme ovat. Ja miten kiitollinen sietää olla siitä, että oma hermotus toimii suhtkoht normaalisti. Ja miten uskomattoman hyvä olo tulee siitä, että tunnin verran aamussa virtauttaa liikettä, voitelee kehoa sisältäkäsin sitkeillä, joustavilla liikkeillä, joiden suunnanvaihdoksissa mikään ei töksähdä.

Metallia ja aurinkoa

Kipulääke, jota syön ja jota määrätään vastaavassa annoksessa myös nivel- ja selkärankareumaan, aiheuttaa kiinnostavan ilmiön: kaikki maistuu rekkitangolta. Tai metallilta, mutta minulle metallinmaku tuo mieleen erityisesti sen, miltä kädet haisivat ala-asteen telinevoimistelutunnin jälkeen. Erityisen vaikeaa on veden juominen pelkiltään, koska silloin metallinmakuun ei sekoitu mitään etovaa mielikuvaa pehmentävää aromia.

Keitän suuria pannullisia rooibosta ja juon sitä jäähdytettynä.

Makuvääristymä kiinnostaa minua. Johtuuko se siitä, että hermostoa on peukaloitu ja jostain syystä makuhermot antavat palautetta tästä peukaloinnista metallinmakuna? Vai siitä, että lääke puskee läpi sylkeen samalla tavalla kuin alkoholi puskee läpi ihohuokosista yhdenkin viinilasillisen jälkeen? Teen empiirisen kokeen: siirrän sylkeäni toisen ihmisen suuhun ja kysyn, maistuuko sylki metalliselta, rekkitangolta. Ei se kuulemma maistu. Olen tyytyväinen, sillä mieluummin vain maistan kaiken rekkitankomaustettuna kuin haisen rekkitangolta metrien päähän.

Rekkitanko ei tunnu ollenkaan huonommalta jutulta, koska kipu osoittaa laantumisen merkkejä. Vaikka istuminen ja jalat koukussa selin makaaminen ovat edelleen jomottava mahdottomuus, pystyn muuten makoilemaan, kävelemään pikku matkoja ja jopa kyykistymään ja ponnistamaan seisaalle kivuitta. Eilen illalla en myöskään suistunut epätoivoon, koska karmea iltajomotus jäi tulematta.

Luen uudestaan kudoksen parantumisprosessista ja sitä tukevasta harjoittelusta:

Tulehdusvaihe kestää ensimmäiset 1-5 vuorokautta trauman syntymisestä. ... Arpeutumisvaihe kestää noin kahteenkymmeneen vuorokauteen asti loukkaantumisesta. Tällöin vaurioalue rakennetaan uudelleen kestämään tulevaa kuormitusta. Arven muodostumisvaiheeseen kuuluu vaurion vahvistaminen ja rikkoutuneiden solujen päällystäminen kolmen yhtäaikaisen prosessin muodossa, jotka ovat: epitelisaatio eli nesteen poistuminen vamma-alueelta, kuroutuminen arven muodostuessa sekä sidekudoksen muodostuminen vamma-alueelle. Sidekudoksen määrä ei ratkaise arven lujuutta, vaan säikeiden väliset "hitsaukset". Siksi kevyt venyttäminen ja dynaaminen pumppaava liikuttaminen ovat kuntouttavassa harjoittelussa avainasemassa. Tällöin arven muodostus tapahtuu lihassäikeiden suuntaisesti ja lihaksen kimmoisuus ja venyvyys säilyvät parhaiten. Arvella on kutistumistaipumus noin puoleen vuoteen saakka vammautumisesta, joten kuntouttavaa harjoittelua on perusteltua jatkaa ainakin tämän verran. ... Arvenmuodostusvaiheessa liikelaajuutta voidaan kasvattaa kontrolloidusti ja varovaisesti. Varsinainen kuntoutus käynnistyy vasta arvenmuokkausvaiheessa ... jolloin kipua saa tuntua liikkeen ääriasennossa tai lihaksen sen hetkisessä maksimisupistuksessa, mutta se ei saa jäädä päälle. Kuntoutettava kudos ei saa tuntua harjoittelun jälkeen (n. 2 h) kipeämmältä kuin ennen harjoittelua eivätkä seuraava yö ja aamu saa olla aikaisempaa pahempia. Jos kipu jää päälle, herättää yöllä tai vamma-alue on aamulla kipeämpi kuin edellisenä aamuna, on harjoittelu ollut liian rajua. Liian tehokas harjoittelu voi aiheuttaa arven repeämistä uudelleen, josta seuraa tulehdus ja jomottava kipu. Kivun ilmestyessä harjoittelu rauhoitetaan pariksi päiväksi ja vamma-aluetta hoidetaan kuten tulehdusvaiheessa. Tämän jälkeen harjoittelua jatketaan kipua aiheuttanutta tasoa alempaa ja harjoittelua tehostetaan hiljalleen kipua kuunnellen.
(Lähde; on muuten erinomainen opus, suosittelen lainaamaan kirjastosta ja lukaisemaan läpi, jos koskaan onnistuu jumiuttamaan lihaksensa treenillä tai ihan muuten vain jos on kiinnostunut uusimmasta tiedosta siitä, miten tuommoinen ihan normaalitason kuntoilu rasittaa ja kehittää lihaksia ja miten on mahdollista välttää pahimmat vammautumisriskit.)

Niin, kai tässä nyt sitten ollaan tulehdus- ja arvenmuodostusvaiheen rajamailla. Minkä tulehduksen, minkä arven? Jaa-a, paha sanoa.

Mutta eilen oli monin tavoin mukava päivä. Makasin vanhempien terassilla patjalla ja kohdistin huomioni vielä vähän talvenpöppöröiseen kimalaiseen, joka ei jaksanut oikein lentää vaan möyri ruohikkoa pitkin krookuksenkukasta toiseen. Krookuksen siitepöly värjäsi kimalaisen kirkkaanoranssiksi. Lopulta kimalainen oli tarpeeksi voimaantunut kaikesta nauttimastaan medestä ja pöristeli orapihlaja-aidan yli naapurin scilloja rassaamaan. Kun kimalainen oli mennyt, huomasin taas lehdettömän pensasaidan takana seisovat autot, rivitolkulla henkilöautoja aurinkokylpemässä. Sitten suljin silmät ja hyväntuulisuus palasi.

Äidillä oli pussillinen kaakaorouhetta, voi luoja, miten ihanan makuista se on. Kyllä se pieksää rasvaisen ja makean makuiset suklaat mennen tullen! Nyt taidan etenkin kaivata noita rouheita, kun ne eivät maistu metallille kuten kaikki vähänkin miedompi tuppaa maistumaan. Ehkei tässä auta muu kuin vaappua omin jaloin ekokauppaan ostamaan pussi tuota herkkua...

Toiveikkuutta ilmassa, siis! Täytyy ehkä muutenkin lähteä varovaiselle kävelyretkelle, jotta saan kuvan siitä, onko toipuminen edistymässä. Olen edelleen kahden vaiheilla tyyriin magneettikuvan suhteen, mutta ajattelin soittaa asiantuntijalle eli hoitavalle lääkärille ja kysyä hänen mielipidettään siitä, onko sen ottaminen hyödyllistä, kun oireiden taso on nyt tämä ja tämä. Selväähän nimittäin on ainakin se, etten enää tänä keväänä joudu yhtä suurelle hierontakuormalle kuin olen joutunut työssäoppimisessa. Ja etten sellaiselle kuormalle joudu todennäköisesti myöhemminkään, koska en ole missään vaiheessa vakavissani ajatellut hieromista ainoana tulonlähteenä. Sellaiseksi hierominen on ihan liian raskasta ja riskialtista hommaa. En halua kulumia joka ikiseen sormeen, ja tiedän senkin, että jo päivän neljännen asiakkaan kohdalla hierontatyön laatu on heikentynyt armotta. (Ja olen melkoinen laatufriikki.) Puhumattakaan oman vapaa-ajan laadun heikkenemisestä... siitäkin huolehtiminen kuuluu mielestäni ammatilliseen suhtautumistapaan: on pidettävä huolta siitä, että itse pysyy kunnossa ja jaksaa.

Kaikin puolin valoisampi päivä tänään, siis.

Ihmeteltävää riittää

Tänään olen kohdannut monta hämmentävää, hämmästyttävää ja kiinnostavaa asiaa. Ensiksi kouluun kävellessä huomaan, että kaikki on valkoisenharmaata, kumma huurrekuura on silannut maisemasta täysin värit. En osaa sanoa, näyttääkö se kauniilta vai ikävystyttävältä, ainakin nyt ensiksi erilaiselta. Kaikki on tuota samaa sävyä. Se olisi viheliäinen sisätilan maalina tai kalusteen pinnassa tai vaatteessa, mutta ulkona se käy luonnostaan, eikä sille käy vastaansanominen. Huurrekuura silaa myös junien sähkölangat. Tai mikä niiden nimi nyt onkaan. No, ne pitkät lankalenkuraiset, jotka on ripustettu kiskojen yläpuolelle ja joihin junat osoittavat tuntosarvillaan tai sähkösarvillaan tai mikä niiden töröjen nimi nyt sitten lieneekään. (Hittolainen, huomaan tekniikan alan sanastoni aika keveäksi.) Joka tapauksessa JUNAT saavat SARVILLAAN sähköä LANGOISTA, terminologiasta viis (vaikka jos joku tietää oikeat termit, opin tietysti mielellään, kommenttilaatikossa saa sivistää!), ja tänään junat kuulee jo pitkältä, jo ennen kiskojumpsketta, terävästä, varoittavasta rätinästä. Ja kun juna ajaa tien yli siltaa pitkin, kaukana ylempänä, voi nähdä, miten rätinä syntyy sähkökaaresta tai kestokipinästä tai jostakin sellaisesta, hehkuvasta, sähisevästä valosta sarven ja langan kohdatessa. En ole ennen nähnyt moista, mutta nyt seison sillan luona ja töllistelen ylöspäin, ja kyllä vain, kaikilla yli ajavilla junilla on kaikissa sarvissaan sähinävalot. Johtuukohan se ehkä harmaanvalkoisesta huurrekuurasta?

(Sinänsä Sukliksen ajatus siitä, etteivät kalliolaiset töllistele, menee vikaan. Minä olen kova töllistelemään... pysähtelemään, hämmästelemään.)

Ja: mikähän ero on huurteella ja kuuralla? Huomaan, etten tiedä, kummalla nimellä kutsuisin tätä, mikä silaa puiden lisäksi myös liikennevalojen puolielliptiset lipat. Varmuuden vuoksi kursin kokoon yhdyssanan.

Koulussakin riittää ihmeteltävää. Kuten se, miten oikeastaan sydäntaudeissa psyykkinen puoli saattaa osoittautua vaikeimmaksi. Jos on koko ikänsä ollut nopea ja nostanut omaa häntäänsä sillä perusteella, että toiset sen kun kuppaavat, kun meikäläinen on jo menossa, sydänsairauksien tuoma hitaus ja hidas liikkeellelähtö saattavat muodostua suuremmaksi mieliharmiksi kuin oikean lääkityksen löytyminen, puristava tunne rinnassa ja muut elimellisemmin sairauteen jonakin fyysisenä ja ulkoa päin todettavana liittyvät seikat. Ei sen kai pitäisi minua hämmästyttää enää. Tiedän, miten omalle kehonkuvalleni ja identiteetilleni kävi, kun toinen jalkani petti rasitusvamman myötä. Kuinka kaikista vaikeinta oli hyväksyä se tosiseikka, että oma keho ei kestä ihan mitä tahansa. Että en olekaan se vahva, terve, korkealle ponnistava, ylväästi liikkuva olento, joksi olin itseni kuvitellut. En ainakaan, jos liikaa korostan tuota hyppimistä, liikkumista ja tanssia, teen sitä yli kehon sietorajan. Ehkä tuntuu kummalta ajatella sydänsairauksia ja niiden vaatimaa hidastamista ja rauhallisuutta, lämmittelyä ja jäähdyttelyä vaikeina jollekin seitsemänkymppiselle, kun on itse joutunut oppimaan noita asioita kantapään kautta jo nyt, tässä iässä? Kuuntelen hämmentyneenä, kun luokkatoveri kuvaa, kuinka hän ei voisi enää pelata mailapelejä, jos hänellä todettaisiin sydänvaiva, koska kun hän saa mailan käteen ja pallon ilmaan, ei ole muuta ajatusta kuin piestä vastapuolesta mehut irti ja voitto kotiin. Sitä on niin kovin vaikeaa kuvitella, vaikka huomaan omissa läheisissänikin näitä piirteitä. Sekä Vompsun että Faunin on vaikeaa löytää esimerkiksi vesijuoksuun tulokulmaa, koska vesijuoksu on tasaista, rauhallista, pehmeää, kilpailutonta. Heistä se tuntuu tylsältä. Minustakin se tuntui aluksi tappavan tylsältä, mutta sitten mieleni asettui tuohon harjoitteeseen ja opin sen myötä paljon muutakin. Kuten pyöräilemään rauhassa ja hermostumatta siitä, että joku toinen kaahaa ohi veren maku suussa. (Aiemmin tunsin siinä tilanteessa itseni jotenkin liian huonokuntoiseksi, huonoksi ja löysäksi.) Hyväksymään sen, että hiljaisuudessa ja pienissä sävyeroissa piilee rikas maailma, johon ei pääse käsiksi kuin malttamalla keskittyä. (No jaa, tuskin se on tullut vesijuoksun myötä, itse asiassa, mutta vesijuoksu on auttanut syventymään siihen, mistä esimerkiksi pitkästymisessä ja tylsistymisessä on kyse. Joskus vähän hämmästyn sitäkin, miten koulussa puhutaan liikunnan ohjauksen ja liikuntaneuvonnan tunneilla liikunnan motivoivuudesta ja otetaan itsestäänselvyytenä, että jos ei joudu ponnistelemaan äärirajoilla tai ainakin jonkin verran, motivoivuus katoaa. Mutta voihan olla myös toisenlainen motiivi: oppia sietämään näennäisesti tylsää, löytää siitä mielekkyys, sen nautinto sen omin ehdoin, kiinnostua tuosta tuntemuksesta ja tutkia sitä toistamalla toistamistaan samaa yksitoikkoista harjoitetta. Palaan tähän eri kulmasta vielä vähän myöhemmin tässä kirjoituksessa, sellaisessa vieraammassa muodossa, joka on vielä toistaiseksi minulle avautumaton.)

Harjoittelemme koulussa myös kyynärsauvoilla kulkemista. Tajuan siinä sauvoessani, että siitä on jumankauta viisi vuotta, kun sain sauvat ihan syystä. Meille neuvotaan nyt, miten portaita mennään ylös ja alas ja miten painavasta ovesta pääsee sauvojen kanssa. Silloin viisi vuotta sitten kukaan ei kerinnyt neuvoa, ja meno oli sen mukaista. Juurruin kotiin siksi toviksi, kun sauvoja oli pakko käyttää.

Aika kuluu niin nopeasti. Tilanteet muuttuvat. Silloin asuin suuresti, eri miehen kanssa, oli kolme kissaa ja kaksi koiraa. Jätin gradun samana päivänä kuin sain kyynärsauvat.

On vaikeaa uskoa, että siitä on jo viisi vuotta. Viisi vuotta kuulostaa pitkältä ajalta. Olen aivan eri ihminen jo. En olisi silloin osannut kuvitella monikkosuhteita enää itseni kohdalle. En olisi uskaltanut kirjoittaa raitiovaunusta, kun on myös sana spora. Ja niin edelleen. En olisi uskonut, että jokin päivä, eräs päivä vain tajuan, etten enää kykene asumaan siellä, en kuvitellut, että minusta olisi lähtemään, että voisin olla niin onneton, etten pysty enää syömään enkä nukkumaan, että on vain lähdettävä. Että voin ystävystyä naisten kanssa, vaikkemme tekisikään vapaaehtoistyötä samassa järjestössä. Kaikkea tuollaista kummallista. On vaikeaa muistaa niin kauas aikaa, joka ei tunnu toisaalta olevan kaukana. Ehkä jokainen välimatka ajassa (väliaika?) on hetki ja ikuisuus.

Pääsemme kotiin aiemmin ja kävelen Mäntymäen ylitse. Puussa koputtelee komea palokärki, ja jään taas töllistelemään sen touhuja. Palokärki on veikeä lintu, ja jostakin syystä tunnun näkevän sen aina juuri Mäntymäellä.

Lentoliskon näkemisen jälkeen ehdin pitkästä aikaa Talvipuutarhaan, joka on normaalisti kiinni aina kun taivallan siitä ohitse kohti kotia. Rahapuut ja laakeri kukkivat. Myös lumikuningattaret ovat vauhdissa. Laakerin kukat huomaan ensimmäistä kertaa. Niissä on hauska aromi. Talvipuutarhassa on paljon ihmisiä. Naisseurue pälpättää kovaan ääneen, nuori mies istuu villapaidassa karppilammen luona ja näyttää meditoivan silmät kiinni. En jaksa hälinää, joten kierrettyäni tervehtimässä hiljaisesti tutut kasvit pujahdan takaisin ulkoilmaan. Loppumatkan kotiin kuljen kymmenen askelta silmät kiinni, kolmekymmentä silmät auki niin kauan kuin tietä reunustaa turvallinen jättiläislumivalli, joka estää harhautumisen ajoväylälle. Silmät kiinni käveleminen herkistää jalkapohjan tuntoa ja tietoisuutta käyntiasennosta. Samalla se toimii luottamusharjoituksena ja liikuttaa tietoisuuden valokeilaa näkymästä ja ennakoitavasta tuntuvaan ja hetkessä ilmentyvään, ennakoimattomaan. Meinaan törmätä yhteen keski-ikäiseen tätiin, joka silmäilee minua hurjistuneesti ja kysyy, onko minulla ihan kaikki kotona. Alan hihittää ja vastaan, etten oikeastaan tiedä. Täti porhaltaa tuhahtaen eteenpäin. Kai sitä on itse vähän jäävi arvioimaan tuommoista. Minusta käveleminen silmät kiinni tuntuu hyvältä harjoitteelta nyt kun lumivalli estää putoamasta ajokaistoille ja talvipyöriäkään ei juuri ole liikenteessä, ja toisaalta maa on lumesta kiinnostavan epätasainen eikä keli ole lainkaan liukas. Hämmentävää, miten varmalta tuntuu kävellä silmät kiinni kymmenen askelta. Tasapainon säilyttäminen ei tunnu lainkaan vaikealta, vaikka seisten silmät kiinni usein tuntuu. Koetan kuvitella ristikkäiset paksut kalvorakenteet selässä, paksut pinkeät kalvot reisien sivuissa, niiden jouston ja tuen. Koetan tunnustella, miten kävelyssä lihastyö siirtyy lihakselta toiselle ja yhdessä lihaksessa konsentrisesta eksentriseen työhön ja staattiseen työhön. Niin eriytetty liikkeen tunteminen taitaa kyllä olla mahdotonta, mutta aina voi koettaa kuvitella. (Tässä muuten kiintoisa gradu kävelemisestä ja MBT-kengistä.)

Kotona tunnelma kääntyy yllättäen lomamaisesta hyväntuulisuudesta kireäksi, kun sätin ääneen Rainbow-sarjan uutta luomusoijamaitoa. Se maistuu nimittäin kamalalle. Vompsu vastaa, että entäs sitten, se on kuitenkin luomua ja elämähän nyt on joka tapauksessa kärsimystä. Jostakin syystä toteamus pimauttaa minut ihan rajoille. Ei, en halua hyväksyä sitä, että elämä on joka tapauksessa kärsimystä! Minusta elämä on monella tavalla mielenkiintoista. Mutta en pääse sisään siihen Vompsun moodiin, joka on hänelle kauhean tuttu ja rakas, ja jossa nautinnoille sanotaan kiitos ei, jos on tarjolla kurjempi, mutta terveellisempi vaihtoehto. Esimerkiksi Vompsu ei pidä puurosta, mutta lappaa sitä sisäänsä ämpärikaupalla vain siksi, että se on terveellistä. En oikein ymmärrä sitä. En, vaikka noin ulkokohtaisesti arvioiden se näyttää kovasti samalta kuin oma pitkästymisestä kiinnostumisen harjoitteeni, yhtä kummalliselta. Mutta sisäpuolisesti vesijuoksun pitkäveteisyyden tutkiminen onkin minun harjoitteeni ja puuron pahuuden sietäminen ei... sisältäkäsin näiden välille piirtyy selvä ero: ensimmäinen tuntuu motivoivalta, toinen yksinomaan tyrmistyttävältä ideatasolla. Kaiken lisäksi onnistun kuulemaan Vompsun toteamuksen jotenkin piilokehotuksena hyväksyä elämän kärsimyksellisyys, tyytyä luomusoijamaitoon tavanomaisen hyvänmakuisen soijamaidon sijaan. Vaikka ei kai hän mitään sellaista sano. Hän vain esittää, että se, että luomusoijamaito, jonka valikoimiin tulemista tervehdimme ilolla, jotenkin todistaa elämän kärsimyksellisyydestä. Ja minusta se taas todistaa vain sen, ettei moista purkkia enää uudestaan rahdata kotiin, kun kerran parempaakin soijamaitoa on tarjolla. Kummallinen kiihtymys! Emme onneksi riitele samalla tavalla kuin aviopari Bergmanissa, jota olemme viime aikoina katsoneet kirjaston laina-dvd:ltä pari jaksoa illassa, mutta jokin sävyero meidänkin välillämme on ja siihen törmätään kerta toisensa jälkeen. Pinnalta katsoen sanailu saattaa kuulostaa rauhalliselta merkitysten vuoroin vaivaamiselta, mutta siihen liittyy ainakin minussa yhä syventyvä ahdistus sen suhteen, miksi toinen haluaa ajatella maailmaa niin selkeästi nimenomaan kärsimyksenä ja suorittamisena. Siinä on jotakin hyvin ahdistavaa, etenkin kun puhutaan pienistä valinnoista ja päivärytmin rakentamisesta, seikoista, joissa voisi aika vähällä vaivalla päättää tehdä niitä asioita, jotka tuottavat iloa ja jaksamista, jotka saavat huomaamaan maailman kauniita ja liikuttavia puolia, jotka saavat rakastamaan elämää. Minusta kun tuntuu siltä, että kärsimyksellä on terävät kyynärpäät ja että se tulee joka tapauksessa kylään ennemmin tai myöhemmin, kutsui sen tai ei. (Tuntuuko se ehkä helpommalta, jos sen kutsuu? Siitäkö on kyse? Minä olen joskus kutsunut kärsimystä enkä ole pitänyt olostani sen tultua. Ehkä Vompsun kohdalla on toisin.)

Mikä on tämä ahdistus? Miksi se iskee? Kyllähän minä tiedän, että Vompsun elämä on hänen elämänsä ja etten voi vaikuttaa siihen, miten hän sen kokee. Että on hänen asiansa, jos hän haluaa päättää, että elämän kärsimyksen voi kutsua ja ettei iloisista tekemisistä ja nautinnoista tarvitse erikseen pitää huolta. Mutta on vaikeaa olla itse ahdistumatta, kun toinen on ahdistunut ja surullinen ja valittaa. On vaikeaa kohottautua siitä ja muistaa, että on itse erillinen. Vai onko? En oikein kai osaa olla niin erillinen. Aluksi jaksoin suhtautua uteliaammin Vompsun surullisuuteen ja ahdistukseen. Vähitellen, kuukausi kuukauden jälkeen, minun on yhä vaikeampi jaksaa uteloitua siitä, niin tasaiselta sellumassalta se näyttää ja haisee. Vähitellen suru lujuu kuvitellun tai todellisen välimatkan ylitse minuun, ahdistus liukuu tuolta sängyltä tähän satulatuolin päälle. Koetan tutkia ahdistusta ja surua, jotka ovat solahtaneet minuun, suhtautua edes niihin uteliaasti, kiinnostua tavasta, jolla ne leviävät kuin pigmenttipisara kirkkaaseen veteen.

Se ei tunnu erityisen helpolta. Tai ei oikeastaan lainkaan helpolta. Tunnen itseni julmaksi, tein mitä hyvänsä: jos puhun lempeästi ja yritän ymmärtää, jos nauran ja koetan töykkäistä Vompsun irti mureksimisestaan, jos masennun. Tai jos en tee mitään, jos vain istun ja koetan antaa aikaa hänen tuntemuksilleen. (Nyt ne ovat hävinneet toisaalle, hän nauraa jo korjaten luokkiensa kokeita. Hänestä on tullut opettaja. Tuntuu omituiselta, että uskallan nukkua opettajan vieressä. Että minulla voisi olla jotakin annettavaa, ehkä, jollekulle, joka osaa opettaa.)

Koetan ihmetellä tätä julmuuden tuntua. Ehkä se on vain osaamattomuuden tuntua kummassa naamiossa.

Joskus toivon, että olisin yksinkertaisempi enkä tunnistaisi pieniä liikahduksia tilassa ja ajassa, ja sitten toisaalta, sehän tarkoittaisi kai kuolemista, en sitäkään halua, haluan tuntea nämä kaikki tuntemukset ja tunnustella niitä, hämmennellä niitä käsien rasitusvammojen uhalla, tunnistaa ja nimetä niitä, jäsennellä niitä, purkaa niihin kasaamiani merkityksiä ja julistaa olleeni väärässä, ikään kuin olisin nyt oikeassa, haluan kuvitella ymmärtäväni hetken aikaa rauetakseni sitten taas ymmärtämättömyyteen, kärsimättömyyteen ja toinenkulmakarvakoholluuteen,silmät kiinni ja silmät auki kävelemiseen, hengittämiseen, nukahtamiseen, heräämiseen.

Välitön

Kontakti-improvisaation suositteleminen oli oikeasti hyvä veto. Tuntuu hauskalta käydä tilaan, joka on täynnä ventovieraita, tai no, yksi facebookkaveri, mutta semmoinen, joka merkkasi minut kaveriksi, kun oli kuullut kavereiltaan, että olen tosi mukava, mikä on omiaan ehkä enemmän jännittämään kuin rauhoittamaan. (Hämmentävää, sillä en jäsennä itseäni erityisen mukavaksi, mutkattomaksi ja suoraksi ehkä, mutta en taatusti ole kauhean pehmeä enkä ainakaan tarkkaan kontrolloitu ja tahdikas. Luultavasti mukava on luettavissa "kiinnostunut samantapaisista seikoista" tai "samaa genrea".) Useimmat muut ovat tehneet tätä ennenkin ja tietävät siten jotakin siitä, mitä on odotettavissa. Itse olen pelkkänä tarkkaavaisuutena ja ehkä lievänä hermostuksena siitä, mennäänkö touhuissa sillä lailla ahdistavan akrobaattiseen, että joudun astumaan syrjään ja ilmoittamaan julkisesti, etten halua oppia tuollaista, että pelkään liikaa. (Ikään kuin sellaiseen kuolisi.)

Ja sitten näihin vieraisiin kehoihin ja odottaviin kasvoihin ja uteliaisiin silmiin tutustutaan sillä lailla, joka on itselleni hirveän luonteva - ensin kävelemällä heidän lomitseen ja sitten äkisti möyrien kasoissa lattialla, liukuen toisten keskiruumiiden ylitse ja pusertuen vuorostaan heidän painonsa ja luisevien muotojensa alle. Olen etukäteen ollut vähän hermostunut siitä, reagoinko kauhean voimakkaasti tuollaiseen vieraiden kehojen kosketukseen niin läheisesti, koska minulle on esimerkiksi ihan mahdoton ajatus mennä johonkin lavatansseihin, menen niistä vain aivan sekaisin. (Ja koska seksuaalisuuteni ei ole sillä lailla järkähtämättä suuntautunut, menen naisista ainakin yhtä paljon sekaisin kuin miehistä.) Ja aikanaan jouduin lopettamaan parisalsan, jossa paria vaihdettiin, samasta syystä: en vain kestänyt sitä jännitettä, en pystynyt enää nukkumaan ja koin tilanteet hyvin ahdistavina. Ja viime kesänä ne kaksi kertaa kun tanssin jonkun muun kuin Vompulan kanssa, toisen kerran naisen ja toisen kerran tutun miehen kanssa, olivat aika kamalia, koska olin aivan jähmeä ja kauhuissani siitä vasteesta, joka kuohui kehossani, ja siitä, miten kaukana toinen pysyi.

Ei siis ihme, että olin vähän hermostunutkin.

Mutta olin lukenut etukäteen improsivuilta kontakti-impron kehokäsityksestä ja tiesin toisaalta myös sen, että tässä lajissa ei oteta sukupuolirooleja, kukaan ei joudu passiivin asemaan (vaikka eipä minua paritansseissakaan siihen ole koskaan onnistuttu tunkemaan, minusta on kivaa saada viedä yhdessä toisen kanssa ja jos mies ei tanssi tarpeeksi vauhdikkaasti, alan viedä nostaakseni hänen tempoaan ja liikkuvuuttaan) ja kehoihin suhtaudutaan kappaleina tilassa. No, kokeillaan, ajattelin siis. Ja olinhan käynyt luovan tanssin tunnilla ja todennut, että siellä tuota kuristavaa levottomuutta ei jostakin syystä tullut lainkaan, ehkä koska ei ole mitään kuviota, jota pitäisi vain seurailla vaan tila ja liike on vapaata ja imee mielenkiinnon täysin puoleensa.

Ja yllättäen käykin niin: vaikka silmien raosta kurkistaen huone näyttää omituisilta vaatteet päällä -orgioilta, jossa ihmiset kiemurtelevat villeinä kasoina hieronymusboschlaisesti, ei se tunnu lainkaan hermostuttavalta eikä seksuaaliselta. Pikemminkin se, ettei välimatkaa jätetä, tekee kosketuksesta hyvin välitöntä ja lapsenomaista. Muistan äkkiä, miltä tuntui lapsena, kun saattoi vain ryömiä jonkun aikuisen syliin kulmikkaana ja painavana ja lämpimänä. Ja miten sitä ei kavahdettu. Tässä pääsee samaan tilaan. Rajamuodollisuudet on lakkautettu, ei jää tilaa miettiä, miten tämä ja tämä olisi tulkittavissa, onko tämä nyt varmasti sopivaa ja niin edelleen. On kuin äkisti olisi lakkautettu se maailma, jossa äiti alkaa tuskastua ja sanoa, että kuule, sinä olet aika painava jo, et sinä voi tulla tuolla tavalla syliin, olet iso tyttö, ja isä äkkiä lakkaa halaamasta ja käyttäytyy kuin kehooni olisi istutettu jokin harvinaisen tarttuva ja tappava rutto. Miten helppoa onkaan istuttaa ihmiseen pelko siitä, että oma kosketus ja kyöhnäisyys tulee torjutuksi jotenkin saastaisena ja moraalisesti arvelluttavana. Ja sitten kaikki kosketus on kanavoitava muotoihin, joissa tietää sen hyväksyttäväksi: voi halata läheisiään ja sitten ovat seksuaalisuhteet, joiden alkaminen merkitään valtavalla jännitteellä, torjutuksi tulemisen pelon kiihtymisellä uniin saakka, ja sitten korkeajännitteen purkautuessa sinisillä sähkökaarilla, jotka jankuttavat hassuja asioita, kuten Hän Suuteli Minua Ei Voi Olla Totta, Ei Voi Olla Totta, tai Hän Ei Väistä Minua, Kätemme Koskettavat Toisiaan, Mitä Tämä Tarkoittaa, Nyt On Edettävä Viipymättä... Ja sitten koska jännitteet ja lataukset ovat niin valtavia, niiden valtapiireistä on vaikeaa astella pää pystyssä ulos silloinkaan kun siihen oikeasti olisi aihetta. On vain niin vaikeaa uskoa, että kukaan muu voisi haluta koskettaa ja pidellä tätä kehoa, joka on sopimaton ja niin tarvitseva. Aika surullista.

Surullista sekin, että ainakin naisilla kehoihin projisoidaan seksuaalisuus ennen kuin kehot itse sellaista elävät ajatuksissaan, itseohjautuvissa toimissaan ja mielikuvissaan. Tai ehkä tämä on korosteisesti myöhään kehittyvien naisten kohtalo?

Nyt sen sijaan, kun täysin vieraiden ihmisten kanssa kierii pitkin lattiaa ja kietoutuu heihin raajoin kuin mikäkin köynnös, mitään sen kummempia jännitteitä ei synny. Kehot tuntuvat raskailta, rakenteisilta, hengittäviltä eläimenkehoilta. Ja oma keho - sen sopimattomuus ja saastaisuus on kumottu, sen tarve elää kosketuksessa täyttyy ihan samalla tavalla kuin hevosia tai koiria tai kissoja paijaillessa.

En muista tehneeni mitään erityisen kivistävää, mutta nyt toisen kurssipäivän aamuna kehoni on mustelmoitunut melkein kaikkialta, missä nivelet tai terävät luut ovat lähellä ihon pintaa. Lonkissa on valtavat verenpurkaumat heti ihon alla.

Olen varma, etten huomaa niitä tänäänkään. Mutta ensi viikolla tai nyt viikonloppuna saatan olla kankea kuin mikä.

Sää ja mieli eli tämän ilmastomme vibat

Tajusin juuri, että moni laulu menee minulta ohi, koska en ymmärrä sateen surullisuutta vaan hahmotan sen niin lohdulliseksi taktiiliselta ja auditiiviselta kannalta. (Ja onhan se visuaalisestikin komeaa... ja olfaktorisesti.) Ja että hahmotan surun säähän heijastettuna ennemminkin sellaiseksi päiviä kestäväksi pilvien peitoksi, joka ei ole oikein minkään värinen eikä muotoinen, ainoastaan matala ja tukahduttava.

Olen nimennyt yhden soittolistoistani sadepäiväksi. Siinä on kotoisia ja kohottavia lauluja sekasotkuna.

Pilvipäivän soittolistaa minulla ei ole. Eikä oikeastaan myöskään tule. Koska kun suru tulee, en jaksa edes musiikkia, makaan sängyssä toinen käsi nostettuna otsalle. Olen liian väsynyt itkemään.

Silloin minulle on soitettava vähän charlestonia.

Charleston virittää minussa helposti tietyn mielentilan, jota en osaa identifioida mihinkään säähän. Asiat sujuvat, mutta se ei ole aurinkoinen-asiat-sujuvat, vaan asiat-pannaan-sujumaan.

Tänään on kaunis taivas ja upeat, majesteettiset pilvet.

Teinikarkotin

Lueskelen vessassa Suomen Kuvalehden juttua tai oikeastaan listaa "Vuoden 2008 sanat". Juutun teinikarkottimeen, koska ajatus on minulle ihan uusi (enhän seuraa mediaa kansalaissurinalismia lukuun ottamatta).

teinikarkotin nuorisojengien karkottamiseen kehitetty laite, jonka lähettämää ininää yli 25-vuotiaat eivät kuule

Hätkähdän. Huimaukseeni liittyvissä tutkimuksissa on näet tutkittu kuulonikin tarkasti ja huomattu, että kuulen tarkkuudella, joka ei ole itseni ikäisille enää tyypillinen. Ala-astelaiset kuulemma suoriutuvat näistä skaaloista hyvin, mutta kolmikymppiset eivät enää. Paitsi minä, ikifriikki. Kysyin jo kokeessakin, miten on mahdollista, että olen tanssinut kovasti musiikkia raikaavilla tanssitunneilla jalkani luut sellaisiksi mummokuntoisiksi, kulumat kaikissa varpaiden nivelissä, ja siltä myös tuntuu, mutta korvani ovat muka kuin vastasyntyneen tarkat höröttimet. Miten se on mahdollista, tarkensin vielä kysymystäni, kun lääkärikin yhdellä vilkaisulla korvakäytävääni osaa kertoa tärykalvojen arvista, että olen sairastanut useita korvatulehduksia. Miten se on mahdollista, kysyn, miten on kaikki tämä huomioon ottaen mahdollista, että kuuloni on yllättävän tarkka.

Eihän kokeentekijä tietenkään siihen osaa vastata, nauraa vain iloisesti. "No ei siitä haittaa ainakaan ole!" hän sutkauttaa, ja vastaan nyökkäämällä hymyillen.

Mutta saattaa sittenkin olla, että siitä on vielä haittaa. Tajuan tämän lukiessani teinikarkottimesta. Pyhä jysäys. Teinien lisäksi karkotin karkottaisi minut ja muut herkkäkorvaiset, jotka emme ole enää pörinäiässä. Mutta sitten keskityn hetkeksi ajatukseen, mihin karkoittimia todennäköisimmin asennettaisiin. Kotiini? Ei. Uimahalliin? Ei. Tanssikouluun? Ei. Kauppakeskuksiin? Kyllä. Vanhempaan ikäluokkaan tähtääviin baareihin? Ehkä. (Se olisi kätevää, ymmärrän toki sen, ei tarvittaisi ovimiesten henkilöpaperien tarkastuksia pakkasessa.) Mutta kyllät ja ehkät koskevat tiloja, joissa minusta on joka tapauksessa nytkin jo liian hälyisää ja ylivirikkeistä, jotta jaksaisin käydä niissä.

Siksi en ahdistu aiheesta vaan mietin jälleen kerran, mikä kumma saa aikuisemmat ihmiset sillä lailla kavahtamaan teinien laumoja, jotka kuitenkin yleensä kuhisevat keskenään sekaantumatta muiden elämään. Onko se pelkoa? Onko se yleistä ärtymystä? Mistä siinä on kyse? Ovatko innokkaimmat karkottajat unohtaneet, miltä tuntuu olla se kaikkialla ei-toivottu teini, joka ei oikeastaan voi sillä hetkellä olla mitään muutakaan, koska kukaan ei ole viitsinyt opettaa hänelle parempia hallintataitoja eikä elämänkokemus ole vielä osoittanut, että vaihtoehtojakin löytyy? Minusta teinikarkotin sanallistaa aika ikävän asenteen, koska muistan elävästi, miltä tuntui olla teini, millä tavalla silloin katsottiin, kohdeltiin ja puhuteltiin. Jos ulossulkeminen vähentäisi vaikeaa oloa ja uhmaa, karkotin voisin olla perusteltu, mutta eihän niin ole. Ei niitä tunnu vähentävän kuin luottamus ja vertaisena kohteleminen, ystävällisyys ja näkemysten tervetulleiksi toivottaminen.

Vaikka tietenkään se ei ole niin helppoa kuin ulossulkeminen, selvähän se.

Koirasuru

Joulumyyjäisissä mielikuvat saalistavat minut. Alakerrassa juttelen ihmisen kanssa, joka aikoinaan suostutteli minut ottamaan koiran, joka nykyään asuu eksän kommuunissa. (En tiedä, asuuko se onnellisesti, koska eksä ei ole vastannut kysymyksiini enkä vain jaksa toistaa niitä; on asioita, joissa en jaksa pysyä toiveikkaana ja tarmokkaana vaan tunnen itseni suunnattoman itkuiseksi ja hankalaksi.) Kerron, että talotarjoustamme ei hyväksytty ja että ensi kevään kai ainakin vielä asumme kaupungissa. "Sitten kun te muutatte maalle, mä hommaan sulle uuden ongelmakoiran", virnistää nainen. "Joo, ja voisin ottaa sen entisenkin", nauran takaisin.

Vasta yläkertaan kiivetessä muistan toisen keskustelunpätkän, jossa päästän pelkoni paremmin pintaan ja sanon ystävälle, että vaikka tietysti mieluiten asuisinkin koiran kanssa, en osaa kuvitella vaativani sitä eksältä itselleni. Voisin pyytää, mutten vaatia. Hänhän on pitänyt koiraa koko tämän ajan, kun olen asunut paikoissa, joihin se ei osaa sopeutua. (Ja en osaa ajatella sitäkin, että ehkä se jokin levottomuutta herättävä onkin vain minussa ja se saa koiran hankalaksi. Entä jos sen kaikki levottomuus jotenkin siirtyikin minusta? Ei se tunnu järkevältä, mutta yhtäkaikki en osaa olla epäilemättä.) Eksä on taatusti oppinut rakastamaan koiraa yhä enemmän ja enemmän ja tulisi onnettomaksi, jos silkkaa kohteliaisuuttaan antaisi sen pois. En haluaisi hänen tuntevan tällaisia tunteita, minä sentään olen niihin tottunut. Ja minähän se suhteesta lähdin, paloin siihen loppuun ja pelkäsin kuolevani siihen paikkaan, siihen kyvyttömyyteen syödä ja nukkua ja olla itkemättä. (Mistä niin voimakkaat reaktiot tulevat? Mitä ne ovat? Mistä niissä on kyse?)

Minua itkettää hieman jo siinä portaissa, mutta lopullisesti suru kuristuu rintakehän ympärille, kun yläkerrassa myydään koirankarvapipoja ja -lapasia. Koiran karvaa on puolet, puolet lammasta. Koiran putkimainen villa on lämpimämpää kuin lampaan villa, lukee lapussa. Muistan, miltä tuntuu antaa sormien tapailla koiran ihoa karvan läpi, silittää kaarevia nuolaisuja. Koiran karvassa on jotakin poromaista. Ainoastaan tungos ja ne kaikki levottomuutta herättävät ihmiskehot estävät itkemästä, putoamasta. Hymyilen mitenkuten ja jatkan puhumista, ja laskeutuessani alakertaan mietin jälleen kerran, lakkaanko joskus suremasta sitä, miten asiat menivät. Ei niinkään sitä, että lähdin suhteesta, minusta tuntuu, että siitä on jo ikuisuus ja tuntuu kummalliselta, että suostuin siinä määrin tallomaan omia rajojani ja etten tajunnut satuttavani toista siinä rytäkässä myös, ei lähtemällä vaan sillä tavalla itseni niin onnettomaksi päästämällä, en kai tiennyt rajojani olevankaan. Mutta en tiedä, lakkaanko suremasta sitä, että sillä tavalla vain katosin koirien elämästä ja kissojen elämästä. Toisaalta tiedän, etten olisi osannut järjestää asiaa mitenkään muuten, mutta toisaalta - se on aika anteeksiantamatonta. En osaa kuvitella, että minulla olisi oikeus olla niin heikko ja rikkoutuva, enkä osaa kuvitella edes, että minulla olisi oikeus olla surullinen. (Näen kuitenkin koiran välillä ja se vaikuttaa elämäänsä tyytyväiseltä.)

Mutta yhtäkaikki koirasuru istuu rintalastalla ja tekee hengittämisestä vaikeaa. Hetkittäin voin melkein ymmärtää äitiä, joka ei enää koiransa lopettamisen (koiran syötyä naapurin mustasta pörssistä ostaman voin, on siinäkin syy...) jälkeen ole osannut kuvitella ottavansa koiraa, ei kymmeniin vuosiin, ei tänne saakka.

Kummallista, miten suru palaa aina siinä vaiheessa, kun elämä tuntuu varmistuvan, vakaantuvan ja järjestyvän, kun työ kelluttaa päätä älyllisellä ilolla ja kun on vaikeaa muistaa, miten heikko on joskus ollut, miten heikko ja rikki, oikeutetusti tai ei.