Muutama mainio lause ja ikkunasta katsomisesta

Kuten jo aiemmin kirjoitin, luen vanhan filosofianopiskelukollegan kirjaa. 

Kuinka monesti olenkaan miettinyt, miksi asioista on niin vaikeaa puhua ja miksi filosofia etenee niin supertekniseksi ja hankalaksi, ja miten paljon se onkaan vaikuttanut siihen, että on itse käynyt varsin vaikeastiymmärrettäväksi - no, ei ehkä enää, mutta ei minun tarvitse kuin lukea tekstejä, joita kirjoittelin parikymmentä vuotta sitten, kun jään miettimään, että mitä ihmettä, eikö tätä nyjt olisi voinut käsitellä jotenkin vähän yksinkertaisemminkin. 

Ja nyt sitten, Jussi Ahlroth kirjoittaa Derridasta: 

Derridan monimutkaisuudelle on kaksi syytä. Ensinnäkin hän toimii monimutkaisessa kentässä, länsimaisessa filosofiassa. Hän käyttää perinteen sisäistä kieltä perinteen kritiikkiin ... Toinen syy varmaan on, että hän pitää monimutkaisuudesta. Derrida sanoo Il gusto del segreto -dialogiteoksessa, että jos asiat olisivat yksinkertaisia, sana olisi kyllä levinnyt. Koska olemme onnistuneet tekemään asioista mutkikkaan sekasotkun, pitää sitä sekasotkua käsitellä mutkikkaana. (Lähde: Jussi Ahlroth, Kirje Buddhalta. Länsimaisen filosofian buddhalainen historia, s. 595-596.)

Mutkikas sekasotku! Arvaa vaan, mikä tulee mieleen. Spagettioksennus, tuo nimi, jolla olen kutsunut jo kauan yritystäni ajatella. Aina, kun avaan sanaisen arkkuni, sieltä tulee spagettioksennusta. Tai siis, lähes aina. On kuitenkin muutama runo, johon olen saanut kiteytettyä jotain olennaista. Siis olennaista itselleni, kokemuksen uskomattomasta itsepäisyydestä ja kaavoihin kangistumattomuudesta, siitä laadusta, joka puskee läpi ja äkisti hulmauttaa kaiken hetkeksi kovin todelliseksi. (Ja tämä, tietysti, on se syy, miksi lähdin suuntautumaan liikkumiseen, kosketukseen, hengitykseen, meditaatioon ja joogaan sen jälkeen kun ajauduin henkilökohtaiseen umpikujaani filosofian kanssa, niin kovasti kuin sitä halusin rakastaakin - onhan se ensimmäinen ammatti-identiteetti ja aikuisidentiteetti, johon olen kasvanut tai jonka muottiin minua on suostuteltu, joskaan ei kovinkaan onnistuneesti.) 

(Kirjaa on hauska lukea, koska kollegalla on ollut samansuuntainen intuitio kuin itselläni. Ei ihan sattumalta harhailin kuin koditon aave, kunnes löysin ne ensimmäiset filosofini, jotka halusivat purkaa subjektin ja objektin välisen erottelun. Ne olivat eri filosofeja kuin mitä kollega käsittelee kirjassaan, mutta yhtäkaikkisesti, kovin samantapaisen kenkäkiven hiertämiä, olettaisin. Ja itsehän etsin filosofiasta juuri jotain henkilökohtaista, terapeuttista ja samalla skaalattavaa muutosta. Siihen olisi saattanut löytää suoraviivaisempiakin teitä, mutta toisaalta: en ole katunut päivääkään niitä keskusteluita ja sitä ponnistelua, ja lopultahan löysinkin näkökulman, joka auttoi minua eteenpäin sen verran, että sain todettua, että saattaisin olla toisaalla enemmän omalla paikallani.) 

Naurattaa tuo kohta, että jos asiat olisivat yksinkertaisia, sana olisi kyllä levinnyt. No, filosofiassa asiat eivät totisesti ole yksinkertaisia, mutta muualla elämässä aika usein ovat. (Ja eikö vain mieleni ala taas riekkua olla-verbin kanssa; miten voi olla niin vaikeaa hyväksyä, että yksikön ja monikon kolmannessa persoonassa runko on "o" kun muissa muodoissa "ole"; "ovat" on taatusti itselleni vaikein suomenkielinen sana, jonka kanssa typerä kielikorvani on näemmä vuosikymmeniä poterosodassa. Huokaus.) Ja aika monista asioistahan sana on levinnyt. Muistan sen ällistyksen, kun hierojakoulussa opiskellessani luin jotain näyttötyötä varten koulun kirjastosta jotain perus hoitotyön etiikan kirjaa, jossa käsiteltiin suhtautumista kipuun, sairauteen ja kuolemaan. Tajusin, että hemmetti, tässähän tämä on laitettuna ihan todella selvästi ja nätisti, näitä ohjeita minä etsin paljon enemmän kuin sitä, minkä pariin opinnoissa etenin. 

Halusin oppia, miten tulla toimeen vaativissa kommunikaatiotilanteissa. (Onko muunlaisia? On, mutta jos mukana ovat sanat, taas tuo "ovat", helposti lähtee laukalle, kirjoitan.) (Kirjoittaminen huonotapaisuutena, kirjoittaminen yksinäisyytenä, kirjoittaminen tottumuksena, kirjoittaminen muistiinpalauttamisena.) Miten niissä filosofian ajatuskoeleikeissä ei ikinä kerrottu sellaisesta, että voi vain antaa olla, kuunnella, antaa aikaa ja lopulta hyväksyä asiaintilan? Ettei ole oikeaa ja väärää tapaa kokea tietty asia eikä kaikkea tarvitse yrittää analysoida puhki (mikä ei onnistu, vaikka ei tarvitsisi syödä tai nukkuakaan, saati sitten muuta). Että kokemus muovautuu jonkinlaiseksi, äilehtii ja lopulta antaa tilaa muulle, silloinkin kun kyseessä ovat suuret käänteet. Ja että kun noiden asioiden äärellä on, niin että toiset ovat niitä isojen asioiden pääkokijoita, on usein viisampaa ihan vaan antaa tilaa sille, tilaa, ja läsnäolonsa. Ehkä myös lupa, sanallisesti. (No, kai sekin voi jotakuta ärsyttää. Varmasti.) Mutta itselleni ikäänkuin lopullinen niitti siihen kaikkeen käsitevatkuttamiseen oli se, miten tajusin, miten paljon enemmän oli se, että ojensi joskus kätensä ja kosketti toista kevyesti, jos tällä oli vaikeaa. (Vaan eivätpä kaikki kosketustakaan halua. Se voi tuntua liian pelottavalta.) 

No, joka tapauksessa: kun luen tuon kohdan, nuo muutamat lauseet, huvitun, koska tunnistan, mistä puhutaan. Pyrkimys selkeyteen, pyrkimys varmuuteen, pyrkimys yksiselitteisyyteen todellisuudessa, joka on sotkuinen, alati varioiva ja määrityksiä pakeneva. Pyrkimys tarjota lohtua pyörittämällä käsitemyllyä. Parhaimmillaan se muuttaa asioita. Onhan se muuttanut asioita. Ymmärrän hyvin motivaation selkeyteen, puhuttelevuuteen, vaikuttavuuteen. 

Kirjassa on myös mukava kuvaus siitä, miten kuluttavaa on toivon ja pelon vaihtelu, ja että niiden vaihtoehtona voisi olla toivottomuus. Tämä puhuttelee jalkojeni kanssa pulatessa. On hyvin kuluttavaa läikehtiä toivon ja pelon välillä: Ihan varmasti nämä tästä kuntoutuvat entiselleen! - Onko tämä nivelreumaa tai kihtiä? - Entä jos tämä on fibromyalgiaa, siitä saa lopullisesti leiman otsaansa täällä Suomessa? - Jos vain tänään nousen koivilleni ja teen varovasti kivun rajoissa, miksi nämä eivät kuntoutuisi? - Mikä erehdys, nyt en pysty nukkumaan kivuiltani! Mitä tämä on, kun kipulääkkeet tuntuvat olevan ihan yhtä tyhjän kanssa? Onko tämmöiseen edes olemassa hoitoa? - Nyt vain pää kylmänä maanantaihin saakka, ortopedi ymmärtää tästä jotain. - Entä jos ei ymmärräkään, jos saan taas vain kolmen päivän saikun ja sitten juoksen sinne uudelleen itkemään? - Jotenkin tästä alhosta noustaan, tätä on jatkunut vasta kolme viikkoa, tietenkään kukaan ei voi vielä tietää, mitä tämä on. - Kerran toisensa jälkeen pysäytän itseni, palaan hengitykseen, rauhoitan hengityksen, hieron jalkoja, annan niille tenssiä tai punavaloa, liikuttelen ja venyttelen varovasti, välillä lepään kokonaisen päivän, jos ne tuntuvat aivan raivokkailta. Mutta olen viidenkymmenen, tässä iässä ei voisi vain levätä, luut ja lihakset liukenevat olemattomiin. Ja joka kerta, kun ylitän rajani ja uskaltaudun esimerkiksi käymään lääkärissä tai purkamaan ja täyttämään tiskikoneen, jalkahelvetti karkaa valloilleen. Eilen uskaltauduin tekemään ilmajoogaliinasta käsillä auttaen muutamat askelkyykyt, koska isojen lihasten työ toisaalta vähentää kipua ja luiden on saatava kuormitusta ja lihasten jänteyttä, muuten polvet sakkaavat seuraavaksi. Työterveyslääkäri kehotti vesijuoksemaan, mutta hän ei selvästikään ymmärrä, etten voi vesijuosta täältä vesijuoksemaan, vaan sekin edellyttää maa-askelia niin paljon, että sitten en pysty nukkumaan seuraavana yönä täysillä kipulääkeannoksillakaan. Tunnistan siis tuon toivottomuuden käyttökelpoisuuden, tai ehkä tunnistan sen väärin. Mutta ajattelen näin: Jos ei olisi painetta osata kertoa työnantajille, milloin olen taas opetuskunnossa, tilanne olisi helpompi. Jos tähän kaikkeen ei liittyisi huolta toimeentulosta, tilanne olisi helpompi. Olisi helpompaa edetä päivä ja hengitys kerrallaan, jos ei joudu soittelemaan kerran tai kahdesti viikossa läpi kolmea työnantajaa ja käymään lääkärissä tai fysioterapiassa kerran tai kahdesti, joko aina uuden henkilön tai edellisen käynnin unohtaneen henkilön pakeilla. Olisi helpompaa todeta, ettei pääse takaisin entiseen elämäänsä, mitä se tarkoittaakaan. Ja sitten jos jossain vaiheessa tilanne alkaakin helpottaa, no, elämä luultavasti virtaisi takaisin niille alueille, joilta se on nyt padottu ulos. 

Eihän kukaan tietenkään pääse takaisin edes edelliseen hetkeen. Joidenkin hetkien rajat ovat vain suurempia kuin toisten. Kissa elossa - kissa kuollut. Jalat toimivat - jalat liian kipeät edes vaatimattomaan arkeen, saati sitten ammattiini.

Katselen syksyä ikkunan läpi. Nyt olen kiitollinen teettämästämme ikkunaremontista. Sen ansiosta makuuhuonen ikkunan pinta-ala kaksinkertaistui. Koivujen mustavalkoiset rungot kohoavat kohti taivasharmaata pointillistin täplittämästä maasta. Koivujen takana, urheilukentän hiekka, joka näyttää täältä käsin kovin yhtenäiseltä massalta. 

Maailma pienentyy, kuroutuu. 

Kunhan Vompsu herää, haluan ulos. Vompsu voi ottaa koiran, minä voin olla mukana sähköpyörällä. Haluan pois ikkunan takaa. Vompsu nukkuu iltapäiväyhteen, koska olen valvonut kivun kanssa ja se on häirinnyt hänen untaan. 

Yksinäisyydestä

Katsoimme eilen kauhuelokuvan, jossa päähenkilö ei aluksi halunnut kertoa itselleen tapahtuvista kauheuksista, koska pelkäsi hylätyksi tulemista, tai että toiset eivät ymmärtäisi häntä. Jos oikein tulkitsin, hän jotenkin sekoitti ne toisiinsa. Itselleni on taas jotenkin ilmiselvää, että kyse on eri asioista. Ja se toinen näistä taitaa muodostaa suurimman surun elämässäni. 

Kuinka monta kertaa saakaan kokea, että koettaa ymmärtää, kuunnella, asemoitua toisen asemaan, mutta jotain, jokin ratkaiseva palanen, vain jää puuttumaan. Tavallaan, pintatasolla, voisi sanoa ymmärtävänsä, mutta syvätasolla ei. Ja vastaaavasti, kun koettaa kertoa jotain elämästään jollekulle toiselle, ei ikinä pysty kakaisemaan ulos kaikkea esitietoista, joka kuitenkin vaikuttaa niin dramaattisesti jo ihan siihen, minkä edes voi havaita ja mitä taas ei. 

Itselleni on tyypillistä, että liikkuessani ihmisjoukossa tunnen itseni huikaisevan yksinäiseksi. Toivon kaikille hyvää muta en ymmärrä heitä hippusen vertaa. Perustarpeiden osalta, kyllä, toki, mutta sen ylittävän suhteen en. Kahdessa yliopistotutkinnossani olen yrittänyt saavutta edes jonkinlaista esiymmärrystä Homo sapiensista, mutta päätynyt lähinnä olemaan eri mieltä vallitsevien teorioiden kanssa siitä, tästä ja tuosta. Ja joutunut taas toteamaan, että on tässä jotenkin eri premissit selvästi, ei siitä pääse mihinkään.

Koen siis, että vaikka en ymmärrä enkä tule ymmärretyksi - minkä toivominen saattaa olla epäonnistumisen tunteen kerjäämistä - niin kuitenkin tulen otetuksi mukaan ja otan mukaan hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen asemesta. Siinä mielessä elämäni on kaikkea muuta kuin surullista.  

Yritän aina välillä tolkuta, miksi kuitenkin välillä kirjoitan, vaikka en onnistu uskomaan asioiden välittymiseen. Ehkä se on jäänne ajalta, jolloin vielä toivoin jotenkin akuutimmin kuin nykyään? Tai ehkä se on selviytymiskeino tuon tietoisuuden kanssa? Jo kolmisenkymmnentä vuotta sitten ajattelin virkkaavani tyhjyyden reunaan tyhjyydestä nirkon, ja ajattelin, että siinäpä se elämä sitten onkin, tämmöistä. En kai hahmota sitä nykyäänkään eri tavalla. Mutta uskallan kyllä aivan eri tavalla näyttää kirjoitukseni, jutella vieraille ihmisille ja jopa asettautua tunnetartuttamaan heitä. (Kyllä, siihen uskon. Sitä tapahtuu maailmassani niin paljon että siihen uskomattomuus tuntuisi erikoiselta kannalta.)

Ja, niin hassua kuin se onkin, tässä mielessä ymmärrän heitä, jotka sanovat, että käsitteellinen ajattelu on valaistumisen tiellä. Vähän muunnellusti siis. Valaistumisen sijaan ajattelen käsitteellisen ajattelun tunkevan yhteyden tielle. Mutta ehkä lopulta valaistumisihmiset tavoittelevat jotain samankaltaista, en osaa sanoa. Käsitteellinen erotteluhan se tämäkin on, että puhutaanko valaistumisesta vai yhteydestä.

Kummallisinta on, että yksinäisyys hellittää, kun ihmisten äänetkin lakkaavat kuulumasta. Kun kävelen koiran kanssa komean marraskuisissa väreissä ja tuoksuissa - luumunpunaista, suklaanruskeaa, oljenkeltaista, mudanharmaata, multamaan mustaa, haavanlehtien tummanharmaat kiekot ja hajoamisen makeahko, keveä aromi - en tunne yksinäisyyttä. En ajattele niitä kertoja kun seisoin lapsena nenä ja sormet ikkunassa ja odotin vanhempia kotiin ja oli pimeää ja liukasta ja olin jokseenkin varma heidän kuolemastaan ja kävin mielessäni läpi, minne minut sijoitettaisiin, tietäen, että tuskin niille sukulaisille, joille itse olisin halunnut, enkä sitä, miltä tuntui ystäväni alettua äkisti huutaa ja heitellä meitä muita luokassa saksilla, ja opettajan huutaessa, että suojautukaa pulpettien alle, ja kokemastani syyllisyydestä, kun ystävä ei vastannutkaan siinä tilassaan hymyyni vaan vietiin pois elämästämme hampaat opettajan käsivarteen upotettuna, koskaan palaamatta. (Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, olen paikantanut hänet. Näyttää elävän sosiaalituilla. Luulen näin aikuisuudesta käsin hänen olleen psykoottisessa tilassa, ja tiedostan, miten tyhmää oli/on tuntea syyllisyyttä siitä, ettei osannut auttaa.) Tai miltä tuntui kun oli juuri muuttanut pois vanhempien luota ja pelkäsi mennä pesemään hampaita vessaan, koska näki peilistä oman kuvansa ja näytti juuri siltä, että itsekin hajoaa palasiksi siinä huipentuneessa stressissä, jossa kädet vain tärisivät tärisemistään eikä osannut enää nukkua ja oli piilottanut itseltään kaikki terävät veitset ja sakset ja sitten kun ystävä tuli kylään ja toikin leivän, oli vaikeaa selittää, miksei ollut leipäveistä. (Se oli vinnissä turvassa.) Näistä ajoista on kauan mutta aina välillä ihmisten ilmoilla ne hulmahtavat tajuntaan. Olin noin kolmenkymmenen kun minulle selvisi, ettei kaikkien elämä ehkä ole samanlaista vuoristorataa kuin omani välillä oli. 

Viime aikoina kävellessä olen usein miettinyt, miten kummallinen on kulttuuri: Miten Beethovenin kuuroutumista päiviteltiin, ikään kuin musiikki ei olisi jatkanut soimista hänen päässään, ja miten kauhuissani olin lapsena kuuroutumisen ajatuksesta, koska sitten en voisi kohdata musiikkia, ja miten nyt ajattelen monesti, että kunpa en olisi kuullut kaikkia noita ralleja, jotka hyvin kernaasti raikavat päässäni niin että yksi alkaa kun toinen lopettaa, ja joiden hiljentämiseen on oikeastaan vain kolme keinoa: 1) uni, 2) jonkin muun musiikin soittaminen tai laulaminen niin ettei päänsisäistä musiikkia huomaa siltä meteliltä tai 3) meditaatio, joka tuo hetkeksi, mutta vain hetkeksi, rauhan kaiken maailman luokattomilta ralleilta ja maailmanhistorian hienoimmilta musiikkiteoksilta. Jos saisi valita, musiikki vai ei musiikkia, elämänmittaisesti, valitsisin nyt "ei musiikkia" -vaihtoehdon. (Ajatusleikki, ei toteutettavissa.)

Vaikka epäilemättä sellaisessa tilassa jokin muu rytmikäs vipinä täyttäisi sitten pauhullaan kallon. (En edelleenkään taida osata uskoa valaistumisiin.)

Vompsu kokee yksinäisyyden eri tavalla. Ihan niin kuin liikkumisen, musiikin ja niin edelleen. Koska keskustelemme paljon, tiedän ulkokohtaisesti, miten hän asiat hahmottaa, ja päinvastoin. (Todennäköisesti ymmärrämme väärin yhtä sun toista. Esimerkiksi pari päivää sitten Vompsu sanoi, etten muka pitäisi esiintymisestä. Nauroin itseni tärviölle. Kyllähän minä siitä pidän, useimmissa tilanteissa en vain koe estradin varastamista kovinkaan kohteliaaksi, mutta kun sellaista tarvitaan, totta hemmetissä arvostan tilaisuutta ja nautin siitä.) Vompsu kokee yksinäisyyttä nyt kun ei voi tavata ihmisiä niin paljon ja sillä lailla kuin haluaisi. Koronaahan ei ole otettu vakavasti ja se vaivaa häntä yhtä paljon kuin minuakin. Joskin epäilemättä taas kerran eri tavalla ja eri syistä. 

Huomaan käyväni yksinäisemmäksi kun kirjoitan. Ehkä se johtuu siitä, etten oikein ymmärrä itseänikään. Tunnen tietyllä tavalla, on kaikenlaisia oloja, mutta enhän minä niitä mitenkään vedenpitävästi osaa selittää.  Osaan toki nykyään elää niiden kanssa, mutta välillä tulee semmoinen olo, että tuntee olonsa yksinäiseksi itsensäkin seuraassa, koska on kuitenkin jollain tapaa arvaamaton ja käsittämätön. Jostain syystä se olo iskee helpoimmin, kun kirjoittaa. Siksi koen itseni onnekkaaksi, kun saan ainakin nyt jonkin aikaa elättää itseni toimilla, joihin ei juuri sisälly kirjoittamista. 

Kuvajaisesta

Kahlaan edelleen läpi Pollanin kirjaa. Hitaasti, nautiskellen, ajatuksella. Myös se, että teksti on englanniksi, hidastaa lukemistani aika tavalla. Esimerkiksi tiedän lukevani! Suomeksi lukiessa en usein edes tiedä, elän ja hengitän toista maailmaa.

Vaikka psykedeelien historia jne. onkin kiinnostavaa, melkein kiinnostavampaa on kuitenkin se, miten Pollan kuvaa itseään:

You should know I have neer been one for deep or sustained introspection. My usual orientation is more forward than back, or down, and I generally prefer to leave my psychic depths undisturbed, assuming they exist. (There's quite enough to deal with up here on the surface; maybe that's why I became a journalist rather than a novelist or poet.) All that stuff down there in the psychic basement has been stowed there for a reason, and unless you are looking for something specific to help solve a problem, why would anyone willingly go down those steps and switch on that light? 

People generally think of me as a fairly even-keeled and psychologically sturdy person, and I've played that role for so long - in my family as a child, in my family as an adult, with my friends, and with my colleagues - that it's probably an accurate enough characterization. But every so often, perhaps in the wee-hour throes of insomnia or under the influence of cannabis, I have found myself tossed in the psychic storm of existential dread so dark and violent that the keel comes off the boat, capsizing this trusty indentity. At such times, I begin seriously to entertain the possibility that somewhere deep beneath the equable presence I present, there exists a shadow me made up of forces roiling, anarchic, and potentially mad. Just how thin is the skin of my sanity? // Michael Pollan, How to Change your Mind.

Tämä on hurjan mielenkiintoinen kohta. Tarkoitan tätä: en ole koskaan elänyt elämää, jossa olisin voinut ajatella noin, käsittää noin. Tuo muistuttaa kyllä jollain tavalla sitä identiteettiä, jota koetin sankarillisesti sovitella ylleni silloin kun siskoni oli vauva eikä vanhemmillani ollut lusikoita siihen, että minullakin olisi joskus saattanut olla jokin hätä. Yritin olla sydäntäsärkevän reipas, puhuttelin itseäni viisaaksi tytöksi ja työnsin itseäni eteenpäin milli milliltä. Mutta en olisi selvinnyt mihinkään ilman puita ja hevosia, pilviä ja merta, ja tiesin sen kaiken aikaa. Ei siinä paljon tunnettu itseään vakaaksi, luotettavaksi ja pinnalla luovivaksi. Lisäksi minua itketti nolottavan paljon koulussa. No, ei minulla ollut siellä ystäviä, joten sikäli olin varmasti aika heikoilla. Itken kauneusliikutuksestakin paljon helpommin yksinäisenä kuin seurassa - seurassa en ikään kuin voi olla läsnä kokemuksessani, mutta koulussa ympärilläni oli kiinni paukautettuja julkisivuja ja emootiot kasvoivat niin huipukkaiksi, että pilkistivät esiin kaikista ilmeistä ja eleistä. En koskaan oppinut resting bitch faceksi kutsuttua tympeää ja aavistuksen verran vihamielisen näköistä naamiota, jonka moni on oppinut pukemaan kasvoilleen. Luulen, että sen oppimiseen tarvitaan jonkin verran sosiaalista tukea vertaisympäristössä. Voin olla taas toki väärässä. Ehkä kyse onkin siitä, että se sattuu naamaan? (Se todella tekee niin, ainakin minun kasvoni hylkivät tuota jähmeyttä.)

Tuntuu hurjan jännittävältä, että tosiaan, on ihmisiä, jotka kokevat, että menneisyys on mahdollista tunkaista jonnekin alalaatikkoon ja kieltäytyä sen kaivelulta. Ehkä heillä ei ole ollut kasvukaudellaan kovin päällepuskevia traumareaktioita? Mietin, voisinko nyt jo olla kuin menneisyyttä ei olisikaan. Mutta ei taida olla sekään mahdollista - jotenkin kun on elänyt tärinän, itkun, jähmettymisen ja sen sellaisten kanssa pitkään, niin vaikka ne oikeastaan ovat jääneet taakse, ne ovat kivettyneet jollain tavalla osaksi identiteettiä, vähintään siinä määrin, että pidän julmana julkisivun kiillottamista ikään kuin minua ei mikään koskaan järkyttäisi. Ehkä tämä juontuu siitä, miten helpottavaa itselleni oli somen esiinmarssi: tajusin, etten ole ainoa, jolla on ei-julkisivuisia ajatuksia, kokemuksia ja joskus myös toimintatapoja. Minua helpottaa se, että näitä on jaettu, ettei ole ainoa nolo koko maailmassa tai sosiaalisessa sfäärissä. Ja onko jokin edes noloa, jos kaikki jakavat sen? Tuskin.

Kuulostaa jotenkin ihanalta tuo eteenpäin ja ulospäin ja ylöspäin suuntautuminen. Jotenkin - hyvin vahvalta. Ja silti, varmasti sillä orientaatiolla tosiaan tuntuisi välillä pelottavalta tajuta hetkittäin, kuten Pollan tuossa kuvaa tajuavansa, että on muutakin. Toinen minä, joka ei ole liikkunut mihinkään vaan takertunut johonkin hyvin pelottavaan paikkaan.

Ehkä sillä, ettei ole antanut näiden minien eriytyä - tai pikemminkin, ei ole osannut näiden minien erottamista, on joitakin hyötyjä. Ainakaan en ylläty, jos tulee hyvin pelokas olo, tuskainen olo, jos epäilen vain uppoavani suruun tai tuntuu, etten pääse ikinä eteenpäin jostain syyllisyydestäni. Ehkä tuttu helvetti on tuntematonta auvoisampi? Vaikeaa arvioida!

Tuo kohta, jossa Pollan kirjoittaa toimittajuudesta versus runoilijuudesta, on minulle melkoinen peili. Minuthan puolitunkaistiin toimittajantöihin ilman mitään koulutusta tai edes kiinnostusta asiaan, oikeastaan. En ollut lukenut lehtiä, koska niissä ei enimmäkseen käsitelty asioita tavalla, joka herättäisi kiinnostukseni. (Olen hidas. Tarvitsen kirjan.) Kaikki kai kelasivat, että koska kirjoitan sujuvasti ja tulen ihan ookoo toimeen myös ihan vieraiden ihmisen kanssa ja jaksan uteloitua jos mistäkin, toimittajuus voisi toimia. Keikat hankki silloinen avomieheni. Kirjoitimme jutut nimellisesti yhdessä. Pallottelimme ideoita yhdessä mutta taisin olla se, joka kirjoitti tekstin. Minullehan se on ollut helppoa. En olisi uskaltanut aluksi yksin kirjoittaakaan vaikken lehtiä arvostanutkaan. En ole koskaan oikein osannut luottaa ajatukseen, että minulla voisi olla jotain sanottavaa. Olen edelleen tyytyväisimmilläni kun saan pitää suuni ummessa ja hymyillä ja olla läsnä, ja jakaa sillä tavalla toisille voimaa ja rohkeutta. Myöhemmin aloin myydä omiakin juttuja ja kun erosimme, emme tietenkään enää yhteiskirjoittaneet. Koko ajan, kun yritin sovitella toimittajuuden takkia ylleni, kärsin erilaisista psykosomaattisista vaivoista. Kutitti, uni katosi, vatsa rallasi. Vaikka jännitys ei koskaan yltynyt sellaiseksi, etten olisi kirjoittamaan istuessani riemastunut ensimmäisen virkkeen muodostuessa ruudulle, huomasin aika pian, etten yhtään pitänyt toimittajantyöstä. Etenkään en pitänyt siitä, että olisi pitänyt olla jotenkin huikean yhteiskunnallinen ja kriittinen. Vihasin sitä, että jouduin poimimaan haastatteluissa joitain kohtia esiin ja toisaalta jättämään toiset asiat piiloon. Yritin tivata haastateltavilta, mikä heistä itsestään oli oleellinen juttu, joka ainakin pitäisi tulla haastattelussa läpi, ja pidin huolen siitä, että ainakin se saatiin mukaan, mutta silti tunsin pettäneeni heidät jollain kauhealla kierolla tavalla. (En silti tunne, että minut olisi petetty kauhealla kierolla tavalla, kun joskus olen ollut lehtijutussa - on eri asia joutua sellaisen kohtelun kohteeksi kuin olla se, joka kohtelee toista näin. Minulle jälkimmäinen on vaikeampaa.) Olisin myös halunnut aukikirjoittaa haastatteluihin sen, miten ihmeellisiä nämä tapaamani ihmiset minusta olivat ja millaisen olon he loivat (yhteistoiminnassa, toki) tilaan ja ihmisiin ympärillään. Mutta eihän lehtijuttuihin kirjoiteta sellaista!

Toisin kuin Pollan, solahdin runoihin. Runoja kirjoittaessa kaikki saa olla kuten on eikä sitä tarvitse ahtaa mihinkään formaattiin. Tuntuu helpottavalta, ettei tarvitse äkisti loikata lineaariseen aikakäsitykseen, esimerkiksi, vaan kaikki eletyt hetket saavat olla läsnä yhdessä kaktuksenlaitaa kutittelevassa auringon sormessa. Jopa gradut ovat olleet helpompia kirjoittaa kuin lehtijutut siinä mielessä, että gradussa saan olla olemassa kaikkine pähkintöineni ja tulkinnallisuuksien tajuineni. Lehtijutussa vähemmän sai kirjoittaa siitä, miten tulkitsee tämän nyt näin ja näin koska noin ja noin. Ja kuitenkin sitä tulkitsemista tapahtui ja olin siitä tietoinen ja vaivasi, että lukija saa nyt ehkä vähän yksinkertaistetun kuvan asiasta. (Kuten huomaat, luottamukseni lukijaan on aika seitinohut. Se johtunee siitä, että itse innostun yhdestä jos toisestakin tulkinnasta aivan valtavasti ennen kuin tajuan, että no niin, tämä oli taas tulkinta, ja oikeasti kukaan ei tiedä ja ehkä tästä ei ole edes väliaikaisen työhypoteesin tukipönkäksi. On varmasti väärin arvioida, että muut ovat yhtä tempautuvia.)

Ihan niin kuin olen nyt tietoinen siitä, että tulkitsen Pollanin kirjoitusta ja tulkitsen sitä kokemusta, joka minulla on omasta identiteetistäni. Eri koetinkivi, ja eri asiat nousisivat esiin.

Mutta niin - jätin toimittajantyöt heti kun siihen tarjoutui tilaisuus. Koska niissä ei koskaan menty tarpeeksi syvälle. Runoja luetin muutamilla luotetuilla mutta heidän kommenttinsa saivat minut ajattelemaan, etten halua heittää sisuskalujani susilauman raadeltaviksi. Riittää, että kirjoitukseni auttaa minua luovimaan maailmassa, ja lupasin itselleni, että kirjoitan uudet runot nettiin, niin että jos joku muu niistä kokee hyötyvänsä, ne ovat siellä ilmaiseksi saatavilla. (Statistiikka elävien kirjasta paljastaa, ettei kukaan muu ihmeemmin koe hyötyvänsä näistä. Silti oloni on helpottuneempi kuin jos kirjoittaisin vihkoon lipastonlaatikossa. Edes yritän kommunikoida toisille ja antaa jotain saamaani takaisin.)

Ja silti, yhtäläisyyksiäkin löytyy: Uskon, kuten Pollankin, että unohduksella ja piilottamisella on hyvät syynsä ihmiselämässä. Johan Borgeskin kirjoittaa, että unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto. (Tietenkin unohtaa voi vain silloin kun kokemuksen on käsitellyt läpikotaisin, elänyt sen tarpeeksi monta kertaa uudelleen, jos kyse on jostakin tuskallisesta.) Defenssit ovat paikallaan siksi, että niitä tarvitaan. Rakastavassa suhteessa puolustukset voi laskea mutta kuinka moni ihmissuhde lopulta on rakastava? Eivätkä kaikki halua nähdä mitä puolustusten alta löytyy, eivät todellakaan. Pollankin kirjoittaa tuossa siitä. Enkä tiedä itsekään, vaikka tavallaan viihdynkin aika hyvin kellareissa, kuinka paljon haluan tietää tai etenkään muistaa, tonkia tahallisesti esiin jotakin, joka ei kovaan ääneen vaadi ratkaisua nykyisissä toimissani. 

Asiat, joista haluan kirjoittaa

Huomaan, että sykkyrä lähtee taas purkautumaan. Unet ovat palanneet. Milloin olen viimeksi nähnyt unia? Siitä täytyy olla kauan. Nyt unia tulee joka yö tai ainakin muistan ne aamulla herätessäni. Unissa kohtaan itselleni tärkeitä ihmisiä ajalta kauan sitten, eläimiä, merenrannan.

On niin monia asioita, joista haluan kirjoittaa.

Siitä, miten on mahdollista muuttua hevoseksi silloin kun ihmishahmo ei palvele. Muut eivät näe sitä, mutta onko sen niin väliä? Ja siitä, miten outoa on tajuta, että kaikki muut lapsuudenystäväni pitivät hevoset elämän myrskyissä ja yksin minä lähdin toiseen suuntaan vaikken oikeastaan ikinä halunnut - en vain kuvitellut, että minulla olisi ollut sitä vaihtoehtoa, ja sitä paitsi osasin itse olla oma hevoseni tarpeen tullen. Ja totisesti olinkin, vuosien ajan, ensisijaisesti hevonen. Lapsuudenystävästä, joka ei näytä ikäiseltään - hänessä ei tunnu olevan yhtään rasvaa tai silmäpusseja ja hän tekee sen eteen niin valtavasti töitä osin työkseenkin ja vaikuttaa hyvin onnelliselta; olemme vanhentumassa hyvin eri tavoin ja huomaan edelleen rakastavani häntä sillä tavalla kuin perhettään rakastaa. Pyhistä, josta tajusin unessa unohtaneeni kirjoittaa: sanattomasta improvisaatiosta ja halibileistä. Siitä, millainen on oma fantasiani (sen lisäksi että saisin istua tuolissa omenapuun alla kesällä kaikessa rauhassa, että olisi jokin oma paikka ja omenapuu - mieleni on edelleen takertunut valheelliseen omistamisparadigmaan): se muistuttaa epäilyttävästi kadulla kampanjoivien uskisten hempeästi väritettyä lehtistä, jossa leijona ja lammas lojuvat ihmisten kanssa eikä kenenkään ole paha olla, tai valtavaa suklaasoijasammiota, jossa voisi olla kontaktissa toisten kehoihin ja syödä suklaavanukasta sanattoman nautinnon vallassa.

Siitä, miten eilen rippikoulusta kirjoitettuani näin unta rippipapista ja tajusin, että olen ikävöinyt montaa ihmistä sitä jollain tavalla itse tiedostamatta, kuvitellen, että elämän kuuluu tuntua näin kivulloiselta. Muistin äkkiä blogiystävän, joka oli pitänyt yhteyttä tähän samaiseen pappiin vuosien ajan, ja hämmennykseni: onko tuollainen mahdollista.

Ehkä voisin kirjoittaa siitäkin, miten paljon muistutan vanhempiani nykyään.
Isovanhempiani.

Voisin kirjoittaa kuolleista sukulaisista, miten näen heidät nyt.

Ja siitä naisesta, joka tuntuu enimmäkseen vastaavan kysymykseen mitä kuuluu, että kiitos, olen aivan sekaisin edelleen, ja hymyilee aurinkoisesti päälle - ja miten minusta tuntuu siltä, että me ymmärrämme toisiamme siinä hetkessä.

Milloin ehdin tehdä kaiken tämän? On vaikeaa riistäytyä irti kirjoittamisesta nyt kun on aloittanut. Muistan taas äkisti, miten hyvä olo tulee, kun kirjoittaa. 

Paradoksista

En varmaan ikinä lakkaa hämmästymästä sitä, miten erilaisia elämismaailmamme ovat. Ja miten eri asiat vetoavat eri ihmisiin. Enimmäkseen sitä toki taivaltaa päiviensä halki sen verran ajatuksissaan ja suunnitelmissaan, ettei ehdi huomata eroa, mutta välillä siihen törmää.

Näin: Minulle suositeltiin kirjaa junassa, tuntematon ihminen, mukava pieni keskustelu kirjoista, joita pidimme käsissämme. Toinen kehui lukemaansa kirjaa sellaiseksi, että vaikka olisi tarkka kielen suhteen ja nirso lukija, tätä ei voinut laskea käsistään. Ja niin kutkuttavia ajatuskulkuja! Unentarvettani uhmaten tilasin opuksen lähikirjastoon. Kun se saapui, riensin noutamaan sitä. Olin juuri lukenut Senecan Elämän lyhyydestä ja aloitin tältä tyytyväisen seesteisesti karehtivalta pohjalta. En saanut suositellusta kirjasta yhtään otetta - tuntui kuin olisi lukenut jonkun lukiolaisen - sukkelasti kirjoittavan lukiolaisen, mutta lukiolaisen yhtä kaikki - eloisaa kirjallista selostusta Tarantinon elokuvasta. Kyllä, tämä on tarkka mielikuva. Juuri siltä se vaikutti: ei mitään kiinnostavaa, vaikka sinänsä teksti soljuikin. Luin viitisen sivua alusta. Kääntelin epäuskoisena kirjan keskikohtaa esiin ja luin koepalan parista kohdasta. Samaa tyyliä yli seitsemänsadan sivun verran, mikäli koepalat eivät nyt sattuneet juuri niihin kohtiin. Suljin kirjan tyrmistyneenä. Ja sitten viehätyin.

Tämä, mitä en jaksa ollenkaan, on jollekulle toiselle se, mikä koukuttaa ja mitä pitäisi saada vain lisää ja lisää ja lisää. Vai olinko vain näiveällä päällä luettuani juuri Senecan mietteitä elämän turhuuksiin tuhlaamisesta? Avasin koemielessä toisen kirjastokappaleen, De Lillon Nolla kelviniä. Ei, siihenhän jäin heti kiikkiin. (Jos pitäisi valita pelkän tekstin perusteella henkilö, jonka kanssa viettäisi loppuelämänsä, ottaisin varmaan De Lillon. Häntä ainakin jaksaisin kuunnella loputtomiin, joskaan tuskin minulla olisi mitään takaisin annettavaa.) Oli vaikeaa lopettaa lukeminen ja palata ajatukseen, millaista olisi elää sitä todellisuutta, jossa tuo toinen kirja on koukuttava. Ja: junassa työmatkaa istuessani pohdin sitäkin, millaista lopulta on elää tätä todellisuutta, tätä elämismaailmaa, joka jää näkymättömäksi aina kun ei törmää eroavaisuuteen jonkun toisen todistuksessa. Epäilemättä De Lillo on monelle ihan liikaa, liian vähän, ei kolahda, resonoi, soi. Ja minä olen vaan ajatellut hänen osaavan kirjoittaa oleellisen näkyviin.

Tätä liippaavasta aiheesta puhuin myös läheisensä menettäneen Vompatin kanssa yksi päivä - junassa työmatkaa taittaen, kuinka muutenkaan. Miten koko elämänsä voi kuluttaa helposti kuvitellen, että on jutellut ihmisten kanssa, tutustunut heihin, tutustunut itseensä, selvillä vaikka mistä, kommunikoinut vaikka minkä, ja lopulta, kun toinen kuolee, saa tajuta, ettei oikeastaan tiennyt tästä yhtään mitään, saanut varmaan sanottua mitään oleellista tälle tai ymmärtänyt höläsen pöläystäkään hänen sanomisistaan. Ja - luultavasti koko ajatus kielellä kommunikoinnista on haihatusta, luultavasti De Lillokin luulee kirjoittavansa ihan muuta kuin mitä kuvittelen kirjasta lukevani, Ehkä vain ajatus yhteydestä, häivähdys jostain samasta suunnasta on se, mikä lämmittää tekstin? Miksi se tapahtuu joidenkin tekstien kanssa ja toisten tekstien kanssa ei? Miksi se tapahtuu toisten ihmisten kanssa kanssa ja toisten kanssa ei sitten mitenkään? Ja miksi aavistukset siitä, mitä tarvitsee, tulevat niin hitaasti tietoisuuteen, ja miksi niitä asioita on niin vaikeaa uskaltaa haluta tai etenkään uskaltaa pyytää?

Jotenkin kylmäävä ajatus, ettei tiedä omasta elämästään juuri mitään, eikä kenenkään muunkaan elämästä, että sanat pakenevat nauraen ja ilman niitä on vaikeaa siirtää mitään yli ajan ja paikan. Nyt, kun olen neljänkymmenenneljän ikäinen, olen elänyt todellisuutta, jota tämä ajatus taustoittaa, kai noin kahdenkymmennenneljän vuoden ajan, siitä lähtien kun isoäiti kuoli. Ja mitä teen työkseni? Puhun, välillä kirjoitan. Koetan välittää asioita kielen kautta. Enkä usko sen mahdollisuuteen tisman vertaa.

Ja kaikesta tästä huolimatta lainaan iloisesti kirjoja ja luen niitä. Ja joskus jopa kirjoitan tänne. Jokainen kirjoitettu lause, siltä tuntuu, on tekemisen tasolla jollain erityisellä tavalla vastaväite tuolle huokaukselle, ettei kieli siirrä asioita, kuten sen toivoisi siirtävän.

Kirjoittaminen

Näyttää siltä, etten saa töitä, joita haen - tai ainakaan sellaisia töitä, joista saaduilla rahoilla elisi. Yksittäisiä keikkoja toki, pennonen sieltä ja toinen täältä.

Kalifornian-nainen on palannut takaisin. Tuntuu ihmeelliseltä, että täällä on ihminen, joka on kirjoittanut paljon ja joka ymmärtää, miten vaikeaa on kirjoittaa niistä asioista, jotka viiltävät syvimmät haavat tai keventävät olon henkäyksessä. Miten - kirjoittamiseen käytetystä ajasta huolimatta - se muistuttaa oman hautansa kaivamista hyvissä ajoin ja kuoppaan tuijottelemista. Kirjoitamme nyt yhdessä ja se tuntuu ihanalta. Olen joutunut kirjoittamaan yksin liian paljon ja kaipaan yhdessä tekemistä. Sitä, että joku luottaa siihen, että saan asioita aikaiseksi. Että joku näkee, miten paljon teen asioita, jos joku vähän viitsii uskoa siihen, että tajuan jostain jotain. Että joku haluaa kirjoittaa kanssani.

Luultavasti olen koko elämäni etsinyt ihmistä, joka kirjoittaisi kanssani. En osaa yksin kirjoittaa. Jonkun toisen kanssa se käy ihan eri tavalla mutta ei minulla ole ollut aiemmin sellaista toista, joka leikkisi kanssani yhdessä kirjoittamista. Kaikilla on ollut aina niin kiire tai muita kunnianhimoisia suunnitelmia ja kirjoittaminen on niin intiimiä, ettei sen kanssa voi olla kiirettä. Vähän me joskus ideoimme yhden ystävän kanssa keittokirjaa, mutta sitten sukset menivät ristiin ja se siitä. Ja joskus yksi ihminen vähän tarjoili tietokirjan ideaa aloitettavaksi ja vihjaili, että sille voisi löytyä kustantajakin, muttei ehkä tajunnut, etten osaisi aloittaa sellaista ilman luottavaista kannustusta. Runojakin tietysti aikanaan näytin hupsuine julkaisuhaaveineni muutamalle lukijalle, mutta se sai vain itsensä tuntemaan yksinäisemmäksi ja yksinäisemmäksi ja sitten en enää halunnutkaan julkaista niitä ainakaan kirjanjärkäleenä, josta kukaan ei ymmärrä höläsen pöläystä. (En kyllä osaa sanoa, miten Elävien kirjaan kirjoittaminen lopulta eroaa tuosta ja onko sen tekstejä edes tarkoitettu ymmärrettäviksi - kai se on jonkinlaista itsensä karaisemista sille, että omat tavat sanallistaa hetkiä voivat tuntua muista jotenkin ällöiltä tai typeriltä tai oudoilta ja että silti saa kirjoittaa. Minulla on niin kriittisesti kirjoittamiseeni suhtautuva koti, että tämän kanssa on aina se sama vaikeus - kun kirjoitan, saan nieleksiä jatkuvasti kyyneliä, koska tunnen kerjääväni vaikeuksia. Mutta silti haluan tehdä niin, saada tehdä niin, koska se tuntuu nopeimmalta tavalta oppia, miten ajatukseni hämmentyvät ja pyörteilevät - ja jos en saa sitä näkyviin, kuinka voisi korjata niitä?)

En halua kirjoittaa yksin! (No okei, voin kirjoittaa blogia yksin, tämä on tällaista höntsäilyä ollut alusta tänne saakka, vaikka olen oppinut tästä paljon. Jos en ehkä muusta, niin siitä, miten väärin muistan asiat ja miten hyvin piilotan itseltäni ajankohtaisia voimakkaita emootioita.) (Minusta on edelleen kummallista, että on ihmisiä, jotka jaksavat lukea tätä, mutta niin - ihmisethän ovat kummallisia.)

Kalifornian-nainen sanoo, että ehkä olen jo ansainnut kivat työt. Mitä ne sitten voisivatkaan olla. Työhaastattelussa tuntui ihan toiselta. Siellä vihjattiin, että olen näemmä koko elämäni saanut tehdä vain kivoja töitä ja selviäisinköhän työpaikan stressistä. Hengitin syvään sisään ja ulos enkä viitsinyt sanoa mitään siitä, millaista on valmistua alalta, jossa oman alan töitä ei oikeastaan ole tutkijantöiden ja opetushommien ulkopuolella. (Ja silloin en vielä uskaltanut ajatellekaan, että kykenisin opettamaan.) Millaista on yksinyrittäminen, kun ala, jolla palveluitaan tarjoaa, nitisee liitoksissaan ja pienenee. Tai freelancetoimittajuus, kun raha ei riitä, riittävää taustatyötä ei pysty tekemään eikä ole mitään tiimiä ideoinnin tukena. Tai miltä tuntuu tajuta, ettei enää pysty terveysongelmien takia toimimaan käytännön ammatissa, jota rakastaa ja johon kerrankin osaisi identifioitua. Millaista on lähettää ceeveensä paikkoihin, joihin haetaan lähes aina toisella tavalla suuntautunutta ihmistä. (Ei auta, että työtodistuksissa lukee, että tekee työt asiantuntevasti - uudemmat todistukset - tai nöyrästi ja ahkerasti - todistus pidemmältä - jos työt kuulostavat "kivoilta" ulkopuolisen korviin.) Miten hankalaa on kuulla rakastuttuaan monilta muilta, että heitä huolestuttaa oma toiminta (vain siksi, ettei rakastuminen sovi yksiavioisuuden muottiin; eikä ole väliä, vaikka kaikki osapuolet tietäisivät tilanteen ja olisivat antaneet sille siunauksensa: ulkopuoliset käyttätyvät silloin aivan toisella tavalla kuin jos rakastutaan kuviossa, jonka he tunnistavat "oikeaksi" tai sallituksi tai miten he sitten se haluavatkaan sanallistaa). Miten vaikeaa noissa kohdin on olla ajattelematta, että tälle kaikelle on jokin syy, jokin muukin siis kuin oma hyväuskoisuus ja luottavaisuus, naiiviudessaan suorastaan typerä vaikeuksien kerjääminen. En halua toista syytä, mieluummin vaikka hyväksyn sen, että muiden kohdalla hyvät ratkaisut osoittautuvat typeryydeksi omalla kohdallani (ja ehkä myös päinvastoin, mutta ei sitä aina kauheasti ajattele silloin jos on vaikeaa). Universumi ei taatusti opeta eikä pidä huolta eikä elämä kanna. Ystävät kantavat, elämäntapojen tarkkaileminen pitää huolta, ja jos järki pettääkin, aina voi hengittää. Kaikella tällä ei ole suurempaa merkitystä, mutta voin itse antaa kokemalleni merkityksen. Ainakin välillä. Usein se tapahtuu, kun kirjoitan.

Säätelen stressiä kauan sen jälkeen, kun se alkoi. Ehkä en selviäkään siitä.

Tuntuu hauskalta istua aloillaan ja kirjoittaa. Kun kirjoittaa kumartelematonta tekstiä eikä mainosta tai luentosynopsista, voi keskittyä aivan eri tavalla siihen, miten asiat sanoo. Kaiken aikaa ei ole pakko miettiä, paljonko uusia asioita ihminen voi ylipäänsä omaksua viiden minuutin jakson aikana tai kuinka monta kertaa luennon aika on muistettava toistaa, palata aiempiin väitteisiin tai kysymyksiin, osoitettava kuulleensa, mitä keskusteluissa on sanottu. (Luennoidessa tärkeintä ei ole hyvä synopsis, vaikka silläkin on toki väliä - tärkeämpää tuntuu olevan se, että osaa kytkeä yleisökeskustelujen teemat synopsiksen etukäteen mietittyihin teemoihin. On osattava kysyä viisaasti, jotta saa vastauksia, jotka ovat kytkettävissä. Tavallaan se tuntuu ilkeältäkin - rajata sillä tavalla sitä, mitä ihmiset ehkä keskustelun jälkeen pitävät omina mielipiteinään ajattelematta lainkaan, miten tietyllä tavalla muotoiltu kysymys on ohjaillut heidän huomiotaan. Toisaalta, sen kytkemisen on tarkoitus omakohtaistaa käsiteltyä, virittää jaksamaan luennon halki. Ja itsehän tässä tietysti eniten häviän - tarkasti suunnattu kysymys rajaa tietynlaisia vastauksia pois. Ehkä ne voisivat kiinnostaa itseä enemmän kaikissa muissa kuin luennoijan roolikaavussa. Kun aikaa on vain puolitoista tuntia ja asiaa paljon, on toimittava tankkimaisesti kokonaishahmoa maailmaan kätilöiden.)

On ihanaa, ettei tekstissä tarvitse mitenkään kirjoittaa itsestään tai markkinoida osaamistaan. Voi vain häipyä taka-alalle. Huomaan väsähtäväni vähän väliä ajatellessani joogan markkinoimista ja sitä intoa, jolla moni kollega siihen heittäytyy. Niin moni tuo persoonaansa vahvasti esiin - ja iso osa persoonaa on kulutusvalintojen ja oman positiivisuuden esittelyä. En oikein tiedä edelleenkään, miten voida hyvin tässä maailmassa, jossa tohotetaan nuttura törössä. (Ehkä hiuksien pätkäiseminen liittyy tähänkin.) Totta kai tapahtumia pitää jotenkin markkinoida, mutta onko siinä pakko lainkaan asettaa elämäänsä ja valintojaan esiin jotenkin niin - muodikkaasti, kulutuskeskeisesti, hekumoiden? (Löysin netistä Kelly Dielsin kirjoitukset ja tajusin olevani tekemisissä aivan tietyn ilmiön kanssa.) Kirjoittaessa se kaikki saa unohtua.

Ei ole väliä, kuka kirjoittaa. Eikä ehkä silläkään, miten kirjoittaa.

En tiedä, mitä yhteiskirjoittamisellamme teemme, mutta ainakin se tuntuu hyvin terapeuttiselta tässä kohdin. 

Runoilijan talo ja runoja lukevan talo

Yhdessä runossa, jota luin monet kerrat ensimmäisten yliopisto-opintojeni aikana, Sapfo kirjoittaa, ettei runoilijan talosta sovi kuulua valitusta. En varmaan ollut erityisen kriittinen lukija, sillä ajattelin saman tien, että onpa hyvä näkökulma ja että kannattaa ainakin yrittää. (Tuolloin mielsin itseni enemmän runoilijaksi kuin miksikään muuksi. Tuntui jotenkin kutkuttavalta, miten toiset saattoivat täysin virheellisesti uskoa, että olin filosofian opiskelija tai ympäristöaktivisti. Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, ettei kenties keskeistä olekaan runojen tekeminen vaan aivan jokin muu. Mutta siitä lisää myöhemmin.)

Olen tänä joulunodotusaikana askarrellut tuttujen iloksi tai omaksi ilokseni - kuka tietää - facebookiin pientä joulukalenteria runoista. Koska olen laiska, olen valikoinut runot kirjoista, jotka löytyvät jo valmiiksi hyllystäni. Kyse on siis jonkinlaisesta suosikkikokoelmasta, jota on kuratoitu rankalla kädellä (ja valittamatta) muutoissa ja elämänmuutoksissa. Koska antaminen tuntuu tässä maailmassa tärkeimmältä, mitä voi tehdä, suhtaudun aivan liian vakavasti pieneen kalenterinpahaseeni, jota kovin moni tuskin edes näkee päivitysvirrassaan. (Toisaalta, minun on aina ollutkin hankalaa mieltää vaikuttavani massoihin tai edes hahmottaa ihmisjoukkoja - jos joku näkee ja ajatus kolahtaa, se riittää. Ihan samalla tavalla kuin massoihinvaikutuskeinot harvemmin puhuttelevat itseäni. Tajusin tämän jotenkin hyvin konkreettisesti muutama viikonloppu sitten.) Vakavasti suhtautuminen tarkoittaa tässä sitä, että haluan valikoida runonpätkät kalenteriin keskittyneesti - jos en ehkä taidolla, niin ainakin hartaudella ja kaikella ajalla tässä maailmassa. Tämä puolestaan on saanut minut lukemaan läpi aika monta runokirjaa, joita olen hellinyt muutosta toiseen ajatellen, että ei, tuon on ainakin oltava hyllyssäni läsnä. (Kirjastoni, perspektiivin kohdalleen asettaakseni, on pienentynyt siinä kahdes- tai kolmaskymmenesosaan siitä, mitä se joskus oli.)

On ollut pysäyttävää lukea näitä vaalittuja runokirjoja, joiden parissa olen jossain vaiheessa kuluttanut leijonanosia päivistäni ja kokenut niiden puhuvan maailmasta, jonka tunnen ja jota ymmärrän paremmin kuin proosan tai tietokirjojen maailmaa. Lehteilen sivuja, liu'un tekstin kourussa ja tajuan kerta toisensa jälkeen, miten monet runon minät valittavat eli tuottavat juuri sitä ääntä, jota Sapfo väitti runoilijan talosta kuulumattomaksi. He eivät kelpaa, riitä, osaa, pysty, ylety, ja usein he eivät edes halua osata tai oppia. (Tämän vaikutelman saan nyt.) Kauhea kuulumattomuuden kaiherrus yhdistyy tyrmistyneeseen varmuuteen siitä, ettei ihminen voi lopultakaan sovittua maailmaan ympärillään, ja tästä varmuudesta kohoaa päätös kirjata kaikki ylös/alas, märistä tuntikausia, nähdä maailma kylmänä, vieraana ja harmaana. Kun valikoin hyviä kohtia valokuvattavaksi ja joulukalenteroitavaksi, eikö vain kuvaamisvaiheessa sormi pysähdy epäröiden laukaisimella: tämähän valittaa aivan samaa kuin äskeinen, vain hieman eri sanoin. Mutta niin samanlaisin äänenpainoin, että nyhdän muutaman kirjan pinosta pois ja päätän diskata ne joulukalenterista.

Minä kun ajattelin jotenkin jakaa iloa tai ymmärrystä tai edes tyrmistystä tai hämmennystä, en yksitoikkoista kitinää.

En nyt sano että Sapfon pitäisi saada olla tässä oikeassa tässä runoilijan talo -asiassa. Mutta hämmennyn, kun niin moni pelastusrengaskirjani on kannesta kanteen kitinää, kipristelyä, äänekästä pahoinvointia ja sen kaltaisia itsen esittämisen tapoja, että arvelen, että mikäli nämä runoilijat olisivat märisseet samassa mittakaavassa naamakkain (eikä saa unohtaa, että otoksessani kyse on runojen puhujista, ei runoilijoista), aika moni läheinen olisi alkanut haparoida varoen tietään vähän etäämmälle jatkuvan märinän lähteestä. En koeta nyt sanoa, etteikö minulla olisi myötätuntoa runon puhujia kohtaan - muistan kyllä oikein hyvin, miltä tuntuu märistä ja olen onnistunut siinä monet kerrat vaikka olen aina tainnut enemmän ihannoida toisenlaista mielenmaisemaa; en toivoisi sitä mielialaa kellekään. (Yhtenä hyveenäni olen koettanut harjoittaa sitä, etten märise ihan niin pitkällisesti kuin kernaasti voisin ilman pidäkkeitä - ja juuri tässä Sapfon kirjahdus on ollut tukenani.) Voi kyllä, on äärimmäisen kamalaa, että tuntee itsensä jatkuvasti irralliseksi ja ulkopuoliseksi, riittämättömäksi, liian väsyneeksi ja voimattomaksi tekemään sille mitään. Mutta erityisen kamalaa se on siksi, että jos sitä mielialaa alkaa monistaa ja toitottaa, toiset, vähätkin, helposti kaikkoavat, ja niin jää entistäkin enemmän yksin. Ja ei, en haluaisi maailman olevan tällainen, jossa masennusta kavahdetaan. Haluaisin kernaasti, että jokainen jaksaisi masentuneen märinää tuntikausia pysyen itse hyvällä tuulella, ymmärtäen, että tuo olet sinä, tämä olen minä, tuo ei tartu, mutta tämä voi tarttua, etenkin jos tätä tässä tarjoaa kyllin moni ihminen kyllin eri konteksteissa. Että toksista (kuinka tuota termiä inhoankaan) ei ole lannistunut uikutus ja pakonomainen takertuminen siihen, joka jaksaa edes jotenkin kuunnella, vaan sen nostama ärtymys ja pelko: pakoon, nopeasti. Että toksista on olettaa, ettei toinen ikinä muutu, ettei hän pysty hätkähtämään hereille valituksestaan.

Huomaan emootioiden säätelyn kirjallisuuden lukemisen muuttaneen tapaani suhtautua runoihin. Saan pitää varani, etten ala lukea niitä potilaskertomuksina kaiken sen vastaisesti, mitä kirjallisuustieteessä teroitettiin lukemisen tavasta.

Lukiessani runoja nyt huomaan kyseleväni paitsi, mitä säätelykeinoja näillä ihmisillä oli ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tuntuihinsa, myös sitä, kuka olin ennen. Kuka olin silloin kun koin toisten märehdinnän pelastusrenkaana? Kun koin sen todempana maailman kuvauksena kuin kirjat, joissa asiat etenevät ja henkilöhahmot pyöristyvät sivu sivulta? Muistan äkkiä sen tunnun, jossa maailma ympärillä jyskyttää ja toiset ihmiset etenevät, aikuistuvat kuin jonkin salaisen riitin mukaan, astuvat maailmoihin joista itsellä on hataran kiiltokuvamainen käsitys. Sen tunnun, että oman puvun helma on pitkä laahus, joka on lastattu täyteen kiviä eikä eteneminen samalla tavalla suju. Ehkä tuota vaihetta kutsutaan nuoruudeksi? Myöhäismurrosiäksi? Taisin päästä siitä vasta täytettyäni kolmekymmentä.

Vuosi sen jälkeen kun olin kirjoittanut runon helmaan lastatuista kivistä sain tarpeekseni kivilaahuksesta ja kirjoitin runonkin uudestaan ennen kuin aloin näyttää sitä toisille. (Silloin ajattelin vielä julkaista runot kirjana. Ajatella, litteroin ne kaikki koneellekin.) En enää muista, ratkottiinko helma irti vai mitä tapahtui, mutta yhtäkaikkisesti, kyllästyin siihen rahjustamiseen. Kyllästyin siihen niin kovasti, että aloin tehdä asioille jotain. Elämälleni. Tuntui hyvältä kirjoittaa runo uudestaan, uudenlaisella lopulla. Se jotenkin antoi pontta uskomukselle, että voin nauraa koko oman elämän toisten elämiin vertaamiselle. (Siitä, luulen, tuli se pysähtyneisyyden tuntu. Vaan en tietenkään verrannut toisten elämiin vaan kertomuksiin niistä. Tapasin heitä harvoin: sillä välin oli varmasti kerennyt tapahtua minullekin, mutta olin jo kadottanut omat jälkeni ja sokeutunut tapahtuneille mikro-oivalluksille.)

Nyt, kun tuosta kaikesta on kauan, olen hämmentynyt tavattuani niin paljon valitusta runoilijoiden taloista tai ainakin teksteistä. Mutta jäljelle jää silti ohut tuntuma, että jotakin olennaista Sapfo kiteyttää - ehkä vain minulle, joka nielaisin syötin vieläkin kauemmin sitten, mutta silti. Jään miettimään sitä, mitä olen itse kirjoittanut ja kutsunut runoiksi. (Ja blogiksi, silloinkin osan ajasta olin identiteetiltäni eniten runoilija ennen kuin loin sen suojanahan.) Jään miettimään sitä, mitä kääntämässäni psykoterapiakirjassa kirjoitettiin syvien ydinuskomusten muutoksen välttämättömistä ehdoista. Sitä samaa, mitä kognitiivisessa terapiassa ja feldenkraisissa käytetään ihmisten tuomiseksi oivalluksen ääreen (ja jota käytän nyt ohjatessani itse joogaa) - että tarkkaile vain. Tarkkaile täysin sitoutuen sitä, mitä tapahtuu. Älä koeta muuttaa mitään, älä tuomitse, arvota. Katsele, kuuntele ja tunne vain ja pane merkille. Mikäli se on mahdollista. (On se. Hitaasti. Hetkittäin.) Hyväksy se, mitä tapahtuu, ohikiitävänä tapahtumainkulkuna, tilanteena, tilana, olona.

Eikö tämä ole juuri se, mitä runokin tekee? Tai valokuva? Vaikka kaikessa on näkökulma, runossa ja valokuvassa sitä voi edes koettaa pelkistää, kurottua sen läpi, antaa huomion avautua. (Niin: näkökulma, ei silmäside.)

Kun on tarkkaillut tarpeeksi, asiat usein muuttuvat runnomatta tai tavoitteita erikseen asettamatta ja palastelematta. Tämä on se wu-wein tie, josta aina välillä höpisin edellisessä koulutuksessani ja josta epäilen, ettei kovinkaan moni tajunnut lainkaan, mitä tarkoitan.

Ei ole ehkä sattumaa, että löysin sen (feldenkraisin kautta) joitain vuosia ennen kuin ratkoin kivilaahukseni.

Tai ehkä olin löytänyt sen jo sitä ennen - en sillä tavalla ohjeistettuna ja kohdistettuna, mutta rivien välistä, runoista, joita luin ja joissa oli jotain. Jotain äärelle pysähtymistä, pelottomasti sanallistamista, olkoonkin, että se kuulostaa kovin monen sanomana kovin samalta ja yksitoikkoiselta märinältä. Ja jotenkin - nyt tuntuu tältä - kovin mahtipontisen pauhaavalta märinältä. Aivan kuin toiset eivät kärsisi ja tietäisi. Aivan kuin joku muu kuin pieni lapsi ei tietäisi, mitä on elää kuolevaisena ja ennen kaikkea kuolemasta, sairauksista ja epäonnistumisista tietoisena. Aivan kuin he eivät silti toisinaan kokisi ihmeellistä, kuplivaa keveyttä, onnea, auringonkiloa, esineitä, kaikkeutta, tajuaisi elävänsä. Aivan kuin tästä kaikesta voitaisiin sanoa vielä jotakin uutta.

Ehkä osa meistä on niin hitaita käsittämään tämän, että tarvitsee henkilökohtaisen välivaiheen tätä työstääkseen. (Ha, mitä tämä tämmöinen kirjoittaminenkin on?)

Eikä siinä ole mitään väärää.

Olen tyytyväinen ja ilahtunut kalenteriprojektistani. 

Sekopäisyyden väliotsikointia

On ihmisiä, jotka asiatekstiä kirjoittaessaan luovat ensin tekstille rakenteen väliotsikoin ja sitten jäsentävät sinne alle kokonaisuuksia ja viittaavat muulle kintaalla. (Olen nähnyt monen prosessikirjoittavan ja siten olen nähnyt näitä kauniin arkkitehtonisia aloitelmia.) Ja sitten on ihmisiä, joiden on ensin tehtävä kaikenkattava tekstikaaos ja hämmenneltävä sitä x aika, jotta he alkavat hahmottaa, millaiset väliotsikot voisivat olla hyväksi juuri tälle materiaalille. Ensimmäisen tyyppiset, arvelen, rajaavat ehkä jo etukäteen mielessään, mikä voi olla relevanttia ja mikä ei sitä missään nimessä voi olla. Ehkä he tuottavat tekstiä hitaasti ja harkiten ja vasta kun kaikki on jo jäsentynyt mielessä? Lienevätkö he niitä, jotka hahmottavat ensin periaatteet ja siten täyttävät ne detaljein? (Voi olla, että piirrän karikatyyria ymmärtämättömästi - taatusti! Kuvaanhan ulkoakäsin jotakin, jota en itse ymmärrä.) Jälkimmäisen tyyppiset - joihin itse kuulun - taas haluavat pitää mielensä avoimena viime hetkeen saakka ja kyseenalaistaa omia relevanssioletuksiaan, mikä tuntuu voivan tapahtua vain tekstiä ja detaljeja auki kehien. (Ja sitä tekstiähän syntyy - tarvitsee vain läntätä pylly penkkiin, niin voi, sitä syntyy!) Selkeä teksti ei seuraa selkeästä mielestä (koska selkeä mieli ei synny ajatellen, ei ainakaan tässä päässä) vaan mieli selkeytyy kaaostekstiä vähän kerrassaan järjestellessä, muunnellessa, lisäillessä ja poistaessa. Vain tekstin pyörittämisen kautta alkaa hahmottua, mitkä detaljeista muodostuvat paradigmaattisiksi esimerkeiksi ja alkavat edustaa paljon laajempaa ilmiöiden kenttää.

Seuraa hihityspuuskia, kun jälkimmäisen tyyppistä kirjoittajaa auttaa ja ohjeistaa ensimmäisen tyyppinen kirjoittaja... miten niin väliotsikoida? Eikö ensin pitäisi tietää, mistä puhuu?

Olen kokeillut tuota ensimmäistä tapaa, mutta huomannut sen johtavan siihen, että kiinnostukseni ongelmiin lopahtaa ja alan pitää niitä liian varhain ratkaistuina. Takerrun ensimmäisiin hypoteeseihini ja vartioin niitä mustasukkaisesti, tylsistyn etenemisen kaavamaisuuteen enkä opi juuri mitään. Ja se ei ole se, miten haluan elää. Se on se tapa, jonka opin koulussa ja josta poisopettelin yliopistossa, siirrettyäni kirjoittamisen lineaarisesta käsin tai koneella kirjoittamisesta tietokoneella kirjoittamiseen, jossa voi siirrellä palasia loputtomiin.

Kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa selkeä viestinnällinen rakenne edellä jo ensiluonnoksensa. Enkä ymmärrä yhtään, miten he sellaiseen pystyvät. Itselläni ei ensiluonnosta kirjoittaessani ole vielä hajuakaan siitä, mitä sanottavaa mulla voisi olla tai mikä voisi olla asiassa mielestäni keskeistä. Loogisesti etenevä, luettava rakenne (ja sanomisen tyyli erilaisine jollekulle puhumisen rekistereineen) on tekstissäni yleensä se, mikä syntyy viimeiseksi. Ehkä se kertoo lähinnä siitä, miten hitaasti ja vaivalloisesti käsitän asioita. Olkoon niin. Nautin siitä silti. Ja joskus mietin, juuri siksikö pitkitän sitä vaihetta, kun merkitykset vipisevät ja kaikki on vielä auki.

Anekdootti

 "Älä selitä vaan näytä." Mutta enkö selittämällä näytä? Eikö juuri se kohdista valokeilan siihen älyttömään sisäiseen vellontaan (aah, saan pitää ohjaksia tiukalla, etten kirjoita dialogiin, huh) joka vääristelee niin innokkaasti kaikkea, mikä tapahtuu? Eikö tuo vellonta ole osa sitä, mikä tapahtuu? Se, mistä voi ajatella, että se on väärin ja epäluotettavaa ja epätodellista. Tai että se on vain hyväksyttävä, että siihen kiinnittää vähemmän itseään juuri siten, että sen sallii näkyä itselleen. Ja jopa muille, ehkä kannus onkin suunnattu näiden kylkiluiden väliin, myös muille.

Eivät sinun ajatuksesi tästä kiinnosta ketään, ehkä siinä koetetaankin sanoa niin. Eivätkö? Höpsis. Jos ne kiinnostavat edes yhtä, ja sattuu itse olemaan se yksi, se riittää. Ei sisäisestä vellonnasta kukaan maksa, tietenkään. Ihmiset maksavat yhtä sun toista ja tekevät monenlaisia harjoitteita päästäkseen siitä edes hieman kauemmas. Ja yhtäkaikkisesti se jatkuu.

Minusta tietysti selitykset ovat kiinnostavia. Juuri selitykset, enemmän kuin se muu. Sen muunhan voin mainiosti havainnoida itsekin, etenkin hyvällä tuulella. Huonolla tuulella on hankalaa havainnoida muuta kuin sitä selityspuuroa, ainakin ennen kävelylle lähtemistä. Tai kirjoittamista. Hullua kyllä, juuri kirjoittaminen, jossa selityksille annetaan valta, usein riistää niiltä yksinoikeuden määritellä seuraavaksi tapahtuvaa. On aamu, ja mietin ohimenevästi, että tietty osa vellonnastani muistuttaa vuosi vuodelta enemmän sitä terapeuttista eetosta, että on ihan sama, puhuuko toinen totta vai ei. Valeessakin on kiinnostava sen rakenne, siinä esitettyjen kohtaamisten logiikka, tapahtumisen tunnelma ja rytmi. Vale, tarina, hypoteesi, teoria.

Bioroskiksestä lähtenyt hedelmäkärpänen lentää kohtuullisen määrätietoisesti huoneen luoteisnurkasta koillisnurkkaan. Pesin eilen kaikki ikkunat, ilmankos nyt ajattelen näinkin selkeästi.

Taju oppimisesta vs. taju opitusta

Joillain kursseilla alkaa yhtäkkiä hihityttää. Elämä kulkee niin nurinkurisesti! Ensimmäisen tutkintoni aikana olisi totisesti tarvinnut kurssia, jolla olisi pohdittu omia sudenkuoppia kirjoittajana (tieteellisessä kontekstissa, opinnäytetyökontekstissa). Jossa joku olisi sanonut ääneen, ettei yksikään teksti ole valmis lopullinen jäsennyksen tila. Että löytyy parannettavaa, maneereja, oivalluksia, korjattavaa, monitulkintaisuutta. (Maneereja voi korjailla loputtomiin. Tarvitaan vain uusi kustannustoimittaja, jolla on erilaiset preferenssit lauserytmin suhteen, esimerkiksi.) No, nyt sitten istun sillä kurssilla ja hämmennyn tavoista, joilla ihmiset voivat pitää kirjoittamista vaikeana tehtävänä.

On oikein puserrettava itseään, että muistaa, miten vaikealta se on joskus tuntunut. Vaikka ehkä minulla on aina ollut tämän suhteen outo kyky sulkeistaa osaamattomuuteni ja sitten painella silmälappuineni onnellisena eteenpäin. Tämä on se osa-alue, jossa minun on hirvittävän helppoa heittää perfektionismi mäkeen ja silti saada aikaiseksi jotain ihan mukiinmenevää. (Myös siisteyden suhteen olen heittänyt perfektionismini mäkeen, mutta kämpän kunto ei taatusti ole mukiinmenevä.)

Eilen kurssilla istuessani pohdin erilaisia vaikeuksia ja niistä ulos kasvamista. Mietin, tajusinko jossain vaiheessa opettelevani metakognitiivisia taitoja vai en. Kai minä vain kokeilin ja matkin niitä, joilla jokin strategia toimi, ja sitten vähitellen muokkasin strategiaa sopimaan paremin omiin omalaatuisuuksiini. En ehkä myöskään jäsentänyt vaikeuksia vaikeuksiksi tai haasteiksi. Se johtui siitä, etten asettanut kunnianhimoisia tavoitteita. Jotkut asiat saivat ähkimään vaivaantuneena, mutten olettanut niiden muuttuvan mihinkään. (Kuten vaikka sen, että vieraille ihmisille oli pelottavaa puhua. Etenkin jos heitä oli monta samassa paikassa.) Silti ne asiat ovat muuttuneet. Olisivatko ne muuttuneet nopeammin, jos olisin kiinnittänyt tarkkaavaisuuteni niihin ja asettanut tavoitteita? Enpä tiedä. Olen ihan tyytyväinen muuttumiseni hitauteen akateemisessa maailmassa.

(Ne kohdat, joissa olen halunnut muuttua malttamattoman paatoksisena, ovat liittyneet läheissuhteisiin. Nyt kun luen Joyce Carol Oatesin kirjaa Sisareni, rakkaani, luon hypoteeseja siitä, miksi on näin. Olen nauranut kirjan kanssa monessa kohdin - parempi nauraa kuin itkeä mutta kovin tutultahan se kuulostaa, että lasten pitäisi loihtia vanhempiensa elämään mielekkyys ja taika, osoittaa näille, etteivät ne ole turhaan sinnitelleet yhdessä vuosikausia.)

Voin kyllä kuvitella, ettei muutostahtini ehkä miellyttäisi niitä, joiden mielestä opiskelijoiden pitäisi valmistua nopeammin. Se, anteeksi vaan, on kuitenkin heidän ongelmansa.

Kun koetan miettiä, olenko tajunnut tiettyjä asioita (vaikkapa tekstiasioita, akateeminen teksti -asioita) oppiessani oppivani jotakin, en saa hahmotettua, miltä tuon oppimisen oikein pitäisi näyttää tai tuntua. Muistan vain ähkivää vaivaantuneisuutta ja hitusta epävarmuutta, jonka tungen syrjään, sekä huvittunutta hihitystä, kun jossain kohdin argumentaationi kuulostaa jonkun vanhan sedän argumentaatiolta, vaikka olin silloin niin nuori tyttö, että saatoin vielä käyttää korollisia kenkiä jalkaterien kipeytymättä. En ole tajunnut oppivani yhtikäs mitään! Olen vain leikkinyt eteenpäin. Joskus tietysti jokin ongelma on kalastanut minut ja olen kiekurrellut koukku tukevasti kiduksissa kuukausitolkulla ennen kuin olen saanut muodostettua jonkin alustavan työhypoteesin ja siten solmittua edes hataran mielenrauhan. Jälkikäteen sen sijaan tajuan varsin hyvin, että jossain vaiheessa ja jotain polkua kulkien olen yhtäkaikkisesti oppinut. Olen oppinut, että osaan puhua vieraille ihmisille ja kirjoittaa lehtijutun ja opinnäytetyön. (En varmasti täydellisesti, mutta minulle on edelleen ihme, että kirjoitin gradun. Ajatella! Ihan kuin olisin fiksu tai jotain.) Olen oppinut oppivani ihan toisella tavalla kuin aluksi kuvittelin. Ja olen oppinut myös olevani ihan toisenlainen kuin kotona väitettiin. Esimerkiksi, pidän ihmisistä. Ja jotkut ihmiset pitävät minusta, kovastikin. Vaikka eivät olisi sukulaisia.

Siitä minulla sen sijaan ei ole hyvää käsitystä, mitä tällä hetkellä opin. Miten voisin asettaa tälle oppimiselleni tavoitteita, kun en oikein edes tiedä, mihin se liittyy? Olen koettanut asettaa tavoitteita hyväksymään oppimiselleni ja itseäni rankaisematta jättämisen oppimiselle, mutta en oikein tiedä, miten tavoitteiden asettaminen sopii laajempaa hyväksymisen ajatukseen: eikö minun pitäisi myös hyväksyä se, etten saavuta tavoitteita sillä tavalla kuin kuvittelisin? Vai suuntaavatko tavoitteet kuitenkin tekemistä ja olemista? Mutta eiväthän ne silloin ole oikeastaan tavoitteita vaan jotain muuta - ehkä ideaaleja. Tavoitteet tuppaavat saamaan minut kananlihalle. Ne tuntuvat kitkevän etenemisestä leikin ja spontaaniuden, joita näyn tarvitsevan voidakseni hyvin.

Äh, ehkä käytän tavoitteen käsitettä oudosti. Mutta jostain syystä minulle ei tunnu toimivan se ainaisjankutettu asia, että isot asiat pilkotaan haukkapaloiksi ja sitten haukataan ne yksi kerrallaan. Se tuntuu jotenkin niin ilottomalta! Epätoivottomalta toki myös, mutta olen ehkä aika robusti epätoivon suhteen. Osaan luovia eteenpäin se matkassakin.

Niin, kummallista istua luokassa ja kuunnella, mikä kaikki voikaan tuntua vaikealta. Ja tajuta, että hyvänen aika, eivät nuo ole minulle vaikeita asioita. Minulla on omat vaikeuteni akateemisuuden suhteen, mutta ne eivät ole tuolla kalvolla kaikkien nähtävänä. Naurattaa. Minun vaikeuteni ovat haluja kirjoittaa eeppisiä tutkielmia, rönsyttää alaviitteitä hierarkkisiksi juuristoiksi, käyttää alatyyliä ja viitata myös lyriikkaan. Tai vaikeudet ja vaikeudet. Niin vain tapahtuu, ja sitten saa taas nauraa. 

Kauhusta ja putoamisen tunnusta

Kirjoitan esseetä (tai kai sen nimi on oppimisraportti, mutta se kuulostaa kuulusteluhuoneessa tuotetulta, joten hopotan itselleni essee-essee-essee). Kuljen vihellellen, siteeraan vähäsen tärkeäksi kokemiani kohtia ja raportoin lyhyesti joitain tapahtumia. Esseestä näyttää tulevan hyväntuulinen ja pirullisen problematisoimaton. Haluan mukaan jotain muutakin. Haluan vaikeuden, jonka kautta voin kuvata, miten vaikeassakaan kohdassa eteneminen ei välttämättä tunnu ponnistelulta, jos säilyttää katseen muualla kuin jaloissa.

Että voi hymyillä ja vihellellä ja sanoa tämä on testi, tämä on empiirinen koe, minä olen empiristi ja nyt katsomme, kuinka käykään, voihan olla, että olen väärässä, että tämä näin onkin hyvä juttu ja olen vain kuvitellut möröt ja liukkaat kivet.

Kuvaamani vaikeus liittyy kaavion käyttöön pienessä opetustehtävässä, jonka toteutimme ryhmässä. Olimme kokoontuneet muutaman kerran parin viikon aina ja keskustelleet sisällöstä, jonka välittäminen oli opetustuokiomme tehtävänä. Tuon parin viikon aikana aloimme hahmottaa tekstiä uudella tavalla, kysyä siltä kysymyksiä ja pyytää siltä kahden osapuilleen samaa ilmiötä kuvaavan eri mallin suhteuttamista toisiinsa. Piirtelimme kaavioita keskenämme ja lopulta, saatuamme aikaan meitä tyydyttävän häkkyrän, päätimme käyttää tuota kaaviota myös sisällön tiivistämiseen muulle ryhmälle. Tiivistettävä toki olikin - tiivistä tekstiä oli reilut parikymmentä sivua, asiaa laidasta laitaan ja aikaa esitykselle oli suotu 20 minuuttia.

Sovittuamme kaavion käyttämisestä havahduin yksinäni töihin tarpoessa siihen seikkaan, etten itse saa kaavioista yleensä kuin väärinymmärryksiä. Koska olen monesti käsittänyt asiat aivan turkasen huonosti kaavioita tekstintulkinnassa käyttäessäni, olen aikapäiviä sitten oppinut peittämään kaaviot näkyvistä sinne saakka, että olen ensin prosessoinut itse tekstin kunnolla. Voin katsoa kaavioita vasta tässä vaiheessa, esimerkiksi tenttiin viimeisen kerran kerratessa. Välillä olen niiden kanssa eri mieltä perusratkaisuistakin. Tai ainakin ajattelen jonkin varsin olennaisen asian jääneen kuvaamatta.

En ole kuitenkaan miettinyt kaavioita aiemmin kovinkaan tarkasti.

Siitä aloitan kaaviokriisin selostuksen: että on tällainen kumma vastahakoisuus kaavioon, ja että ajattelin, että oolrait, olen empiristi ja tämä on empiirinen testi ja en vahingoita ketään tässä, tralala, esitämme tämän nyt näin ja sitten voin tutkia ja tarkastella, miten kaavio otetaan vastaan ja hämääkö se vai selventääkö se toisista asioita. Koska on kuitenkin hyvin vaikeaa arvata, hahmottavatko toiset edes osapuilleen sisäistettävän aineksen samalla tavalla kuin itse tekee. Todennäköisesti eivät. Ehkä kaavioyökötykseni on vain joku ihan oma juttu, ajattelen. Siispä sitä tärkeämpi testata sitä! Kirjoitan: "Minua pelotti, että kaavio veisi oppimisesta ilon." Mutta se tuntuu väärältä ajatukselta. No, korjaan sitä myöhemmin, lohduttelen itseäni ja etenen. Selostan, miten itse asiassa kaaviotamme kehuttiin tosi selkeäksi ja hyväksi pelkistykseksi ihan asiasta kysymättäkin. Ja sitten kirjoitan, että siihen on vain niin vaikeaa uskoa.

Pysähdyn miettimään, miksi tai miten. Uskon kyllä siihen, että sanojat oikeasti tarkoittivat kaavion tuntuneen selkeältä. Ja että siinä selkeydessä oli adjektiivina jotain uhkaavaa. Se kuulostaa kummalliselta: uhkaavaa? Joten jatkan selityksen kirjoittamista tietoisena siitä, että tekstinkäsittelyohjelmilla voin hyvinkin poistaa tämän kohdan tai lyhentää sitä, tai muokata sitä, ja siten muuntaa raporttia oppimisestani, jos asia alkaa kuulostaa liian kummalliselta tai ajatus tyrehtyy tyystin. Siispä jatkan: Selkeys kuulostaa uhkaavalta, koska en ymmärrä teorioita enkä ideoita selkeinä ja helposti hallittavina enkä halua olla mukana välittämässä niistä käsitystä sellaisina.

Tässä vaiheessa kirjoitustahti kiihtyy. Ne eivät ole mitään viattomia haukkapaloja, kirjoitan. Niitä ei noin vain hallita. Pysähdyn, sitten jatkan. Itse asiassa ne monesti käyttäytyvät toisin kuin oli aluksi kuvitellut ja saattavat ohjata havaitsemista enemmän kuin itse soisi. Niin, hallita: kuka hallitsee ja ketä. Ajattelen kehoja, jotka kivistävät teorioiden pyörittämisen takia. Huokaan syvään ja annan mennä. Itse asiassa kai mieluiten kiinnittäisin jokaiseen teoriaan tai ideaan varoituskyltin: "Äärimmäisen tarttuva virus! Ainoa vastalääke systemaattinen epäily! (Jos sekään.)" Katselen synkeänä tuottamaani tekstiä ja koen selittelyn tarvetta. Kirjoitan: Ei niin, että pitäisin teorioita vastenmielisinä tai hyödyttöminä, päinvastoin. Niillä on vain hintansa. Ja joskus hinta tuntuu liian kovalta, kun ne vaimentavat keskustelua tai estävät näkemästä jotain käytännön pulmaa.

Tuijotan tekstiä. Huomaan ajattelevani teorioita ja ideoita joinakin aika itsellisinä ja melkein elollisina. Vähän kuten virukset, ne ovat sillä rajalla, ovatko ne oikein eliöitä vai eivät. Ne pesiytyvät ja pistävät elimistön tanssimaan pillinsä mukaan. Niiden kuumeessa voi tuntua ihanalta. Teoriaan rakastuminen ei paljon häviä ihmiseen rakastumiselle. Se on hyvin konkreettinen ja todellinen prosessi, vastavuoroinen liitto. Jossain vaiheessa voi alkaa hahmottaa, ettei liitto ehkä toimi kovinkaan hyvin itsen kannalta. Irtisanoutuminen on kuitenkin vaikeaa. Naamaan jää arpia ja kaiken aikaa saa olla varuillaan, ettei jonnekin luuytimiin piiloutunut jälkipesäke puhkea täyteen kukkaan stressitilanteessa.

Haluaisin parahtaa. Asia on nimittäin niin, etten halua myöskään tilaa, jossa koetan ottaa edelleen äänet kiinni kämmenin. (Milloin viimeksi kokeilin? Kuusiviikkoisena?)

Kirjoittamani kappale, se mainittakoon, on timakassa ristiriidassa sitä edeltäviin ja sen jälkeen tuleviin kappaleisiin, joissa mietin kyselevää oppimista ja oppimaan oppimisen  mukanaan tuomaa iloa ja keveyttä. Iloa! Keveyttä! Mutta sitten ajattelen: entä jos se ilo ja keveys onkin juuri metakognitiivisen tason huomio teorioiden pöhköydestä ja rajallisuudesta, ja etenkin sen pöhköydestä, joka antaa teorian kuilujen nielaista itsensä, ja teorian raskas pyörrytys ja hirmuvalta on vain kognitiivinen taso? Mutta mitenkä havaitsemisen teoriapitoisuus? Ei kai metakognitio pysty sitä hälventämään täysin, vaikka auttaisikin erottamaan, mikä on johtopäätös ja mikä sen tueksi esitettyä kuvausta? Vai onko oppimisen ilo yksinkertaisesti iloa sen vuoksi, että pääsee irti yhdestä hirmuvaltiaasta päätyäkseen turpa edellä seuraavan syliin? (Tietyssä vaiheessa elämää näyttää käyvän uusien ihastusten ja uusien teoreettisten löytöjen suhteen yhtä varovaiseksi - kuten eräs ystävä sanoi, onhan se ihanaa niin kauan kuin sitä kestää.) (Ja tietysti mietin synkeästi ammoista kirjoitustani siitäkin, miten vanhoissa mustavalkoisissa filmeissä nainen tanssii miehen sylistä toisen syliin kepeästi ja hymyillen eikä kiinnity, ei ei ei.)

Niin: muodostan kysymyksiä, tarkennan niitä, tutkin niitä toisten kanssa. Muodostan työhypoteeseja ja kaavioita. Missä vaiheessa kiinnittäisin varoituskyltin?

Olen niin tyrmistynyt ja hämmentynyt teorian vaarallisuudesta piirtämästäni kuvasta, etten osaa vähään aikaan (vieläkään) jäsentää mitään. Lykkään sen huomiselle. Ehkä pyyhin koko kohdan pois raportista. Jäähän se tänne. Kirjavien huivien laariin. Kelvottomien sutermullukoiden kauhukabinettiin.

Mutta valehtelisin, jos kutsuisin teorioissa rypemistä vain helpoksi ja iloiseksi. Ei se minusta erityisen työlästä tai pusertavaa tai päämäärätietoista kyllä ole, tavoitteellista, mitä näitä rakastettuja sanoja nyt onkaan, mutta karmivaa se on. Nielaisevaa, suistavaa, kauhistuttavaa. Ei yleensä, mutta hetkittäin. Kun miettii niiden voimaa ja kaikkialletunkeutuvuutta. Kun miettii, miten jokin teoria alkaa elää. Vaikkapa teoria, että jotakin voi omistaa. Tai että on luonnostaan lahjakkaita ihmisiä. Eivät ne ole mitään passiivisia käsitelaatikoita, joissa osaset suihkivat toisiinsa nuolia.

Käsitteellinen työkalupakki, niin kai sitten. Vasaralla ruuvi menee seinään vain tietyllä tavalla, sahalla vielä huonommin. Mutta miten kauniisti saha soikaan. Joskus tuntuu siltä, että omassa työkalupakissani on vain koko joukko sahoja ja ehkä pari viilaa. Sekä kenties muutama kylmävahaliuska, joilla ei ole minkään maailman funktiota. Olisi mukavaa, jos käsitteellisessä työkalupakissa tai vielä mieluummin valmiiksi kaiken tämän alle viritettynä olisi myös turvaverkko. Vaikka sellainen jota kutsutaan selväjärkisyydeksi ja strategikseksi oppimistyyliksi.

Vartti sen jälkeen, kun olen nieleksinyt kameleonttimaisesti ja tuijottanut kirjoittamaani tekstiä, tokenen. Tuohan on vain yksi kuvauksen tapa, väitän itselleni vastaan. Vain yksi teoria siitä, miksi kaaviot tuntuvat vastenmielisiltä. Voihan niitä muitakin olla. Kuten että etenen mieluummin anekdooteista kohti periaatetta ja siksi minusta tuntuu vastenmieliseltä nähdä ensin periaate, koska minusta tuntuu, että se kummalla tavalla orjuuttaa anekdootit painollaan, estää niiden riittävän kriittisen silmäilyn ilman teoriamyyntimiehen tietynhenkistä niihin virittämistä. (Mutta tässäkin teoria kuulostaa kumman toimivalta, elävältä, vallanhimoiselta...) En tiedä. Tiedän kyllä sen, että minua kiusaa kaavion tekstistä eroava monitulkintaisuus ja toisaalta sen tekstistä eroava aukottomuus. Puhumattakaan siitä, miten minua kiusaa ajatus, että kaavion on piirtänyt joku muu kuin teorian kehittäjä. Vaikka eihän hänellä mikään yksityisoikeus teoriaan ja sen tulkintaan olekaan. Mitä ihmeen horinaa tämä on? Ja pohdin, miksi ihmeessä ajattelen tekstin antamaa informaatiota luotettavampana. Se etenkin tuntuu umpityhmältä ja todella kummalliselta. Hupsu fasaanikalkkuna, sanon itselleni. Lopeta jo!

Koska en päädy näistä hajatuksista mihinkään, annan asian olla ja pitäydyn päätöksessä olla tekemättä mitään korjauksia esseeseen enää tänä iltana. Pirun essee. Sen takia unohdan työväenopiston rakukurssien ilmoittautumisen tyystin. Esseessä pitäisi osoittaa tietyn alueen lukeneisuus, prosessoida tietoa ja arvioida oppimistaan kurssilla. Minusta tuntuu, että kirjoitan vain peloistani ja siitä, kuinka eksyksissä ja jumissa olen heti kun koetan hahmottaa jotain yleisempää kuvaa siitä, mitä on kulttuurin välittäminen.

(Blogia se ei silti näytä estävän kirjoittamasta. Jostain syystä tässä ja tällä tavalla kirjoittaessani koen, etten ole vaarallinen. Tai etteivät nämä ajatukset olisi vaarallisia. Mutta mitä minä siitä tiedän?)

Raportti

Olen tarkkaillut tilannetta ja tullut seuraavaan tulokseen: jatkan tarkkailemista. Tarkkailen tarkkailemistani ja koetan välillä raportoida. Ei niin, että ymmärtäisin, mitä tapahtuu. Tai edes toivoisin ymmärtäväni. Mutta onpahan ainakin jotain tekemistä, joka tuntuu oleellisemmalta kuin opinnot, tällä hetkellä. (Olen taas lakannut toivomasta että voisin joskus saada mielenkiintoisen työn, jossa en jäisi yksin kotiin tai en voisi vaikuttaa paljon mihinkään, ehkä pilkunpaikkaan tai triggerpisteeseen, siinä kaikki.)

Haluaisin raportoida ystävän univaikeuksista, koska ne kuulostavat vähän omiltani. Mutta en muista tarkalleen, mitä puhumme. On jokin aine. Jokin kemikaali. Se vaikuttaa kehossa jollakin lailla. Sitä on liikaa tai liian vähän, löytyy jokin syy, miksi keho ei samoa tarpeeksi syvälle. (Se ei kyllä kuulosta omaltani. Menen syvälle, kunhan nukahdan. En heräile paitsi silloin kun harmaa läimäyttää minua kasvoihin. Se tekee sitä nykyään välillä keskellä yötä. Siitä tulee sietämätön hemmoteltu kolli tätä menoa, se syö enää FOP Cateja ja niitäkin mieluiten vasta-avattuina. FOP Cat myydään piskuruisissa purkeissa. Siinä on suunnilleen pelkkiä lihoja ja vettä.) Jokin muuttuu. Usein elämässä tajuaa jonkin muuttuvan tai muuttuneen, muttei tarkalleen tiedä, miksi, ei välttämättä myöskään, mihin suuntaan.

En nuku yöllä. Makaan pimeässä vaikka voisin ihan yhtä hyvin kulkea toiseen huoneeseen ja sytyttää valot ja lukea vähän Don DeLilloa. Jos pyydettäisiin erittelemään, miksi pidän DeLillosta, sanoisin ehkä, että se johtuu siitä, että on mielenkiintoista lukea ihmisistä, jotka kuluttavat ja tekevät nykytaidetta. Että se on vähän kuin pullo tai piparkakku, joka tekee pieneksi tai suureksi niin että ylettyy lasipöydän päällyksiin tai voi möyriä miniovien läpi salaisiin puutarhoihin. (Yhdessä Ravellon kuuluisista puutarhoista löysin sellaisen oven tai kai se oli sadeveden poistokanava; joka tapauksessa toivoin piparia tai pulloa, joka olisi tehnyt minusta miniatyyrin, joka olisi voinut pujahtaa tiilenraosta salaiseen puutarhaan sen sijaan että kävelin normaalikokoisena ihmisten keskellä, ihmettelin mustaa helikopteria ja koin ahdistusta siitä, että olin laittanut mekon alle rintaliivit kun ilmankin olisi voinut mennä puutarhaan; jos joku hemmetti soikoon alkaa ajatella omiaan rinnoistani, se on niiden ongelma. Olen kyllästynyt naisena olemisen huolehtimiseen.)

Jotenkin valvominen ei yllätä, koska ennen valvetta (silloinkin valveilla) käyn juhlissa, jossa on paljon vieraita ihmisiä, ääntä, valoa, myöhää. Kaikki kolahtelee kuin hidastetusti kalloa vasten. Tarkkailen ja ihmettelen ulkopuolisuuden tunnettani. En ärsyynny siitä, otan sen vain käsiini ja kääntelen sitä ja koetan päästä selville sen käyttöohjeesta. Menen myös hiljaisempaan juhlaosioon ja yritän vähän autella siivoamisessa, koska se tuntuu mukavammalta kuin juopuneet ihmiset, onhan ilta. Matkalla juhliin istun metrossa olutlätäkköön. Koetan istua penkille ja istunkin sille, mutta penkki sisältää myös olutlätäkön. Haluan kääntyä kotiin jo siinä vaiheessa mutta puhun itseni ympäri: ei voi tietää etukäteen.

Valveilla kysyn itseltäni, eikö tosiaankaan. Fauni onnistuu nukkumaan, jotenkin ne ihmiset ja äänet eivät jatku hänen päässään sen jälkeen kun ajaa metrolla toiseen suuntaan (nyt ilman olutlätäkköistumista). Vompsu on Lapissa konferenssissa. Harmaa tulee kasvojen luo ja läimäyttää.

Makaan ja mietin, mitä tapahtuu. Kuka muuttaa ja minne. Muutanko jonkun kanssa vai yksin. Kaikki voisivat asua kanssani mutta en tiedä, osaanko asua kenenkään kanssa kovinkaan hyvin. Fauni ei halua asua Vompsun kanssa ja molemmat haluavat valvoa myöhään, Vompsu etenkin. Minä haluaisin mennä nukkumaan tasaisesti ja aikaisin ja olla etukäteen pelkäämättä viikonloppuja, jolloin en pysty nukkumaan. Olisiko sittenkin helpompaa asua yksin? Toisaalta muistikuvani yksin asumisesta ne vasta kajahtaneita ovatkin. Puhun tuoleille ja niin edelleen. Kirjoitan, koska ei ole ketään, jolle puhua ja minusta tuntuu, että räjähdän, jos en saa sitä kaikkea itsestäni ulos. (Miten naurettava uskomus. Tiedän kyllä, ettei minulla ole mitään relevanttia kerrottavaa ja etteivät ihmiset noin vain räjähtele.) Entä jos muutan Faunin kanssa? Sitten on varmaan pakko jotenkin puhua tilanteesta vanhemmille. Ajatuskin siitä laukaisee liikkeelle niin valtavat pelot ja paniikin, etten oikein tahdo saada henkeä. Mitä tämä kaikki tähän liittyvä hätä ja putoamisen tunne tarkoittavat? Miksi kaikki läheisyyteen liittyvät asiat saavat vanhempien yhteydessä aikaan kuristumisen tunteen ja silmittömän kauhun? Eivät kaikki varmaankaan tunne niin?

Se kauhu pyyhkii ylitse mennen tullen, kun katselen ihmisiä tanssimassa ja laulamassa, ikkunalaudalle asetettua punaista lukulamppua ja taivaan sinertymistä ja tummenevaa, kiitäjättömyyttä lamppujen luona. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua, kysyn itseltäni vaiti. On vaikeaa jatkaa kävelemistä ja Wallace Stevensin sanat kertautuvat ja kukkivat kuvia joka puolella. Tunnistan ruohon vihreyden, kaniininpoikasen, kissan, yön ja viinin, tähdet ja puut, tunnistan tulevan pakkastalven merkit enkä ymmärrä, mihin päin muutos suuntautuu, vai tempoileeko se vasta kytkettynä, tömistelee ja puhkuu, mitä seuraavaksi tapahtuu? En osaa vastata, mikä olisi pahinta tapahtuvaa. Ehkä se, etten osaa sanoa enää sanaakaan ja vanhemmat säälivät säälimistään. Olisiko niin vaarallista, että he näkisivät sen kauhun? Eihän sen pitäisi heistä mitään uutta olla. Äitikin viimeksi lymfatessaan sanoi tienneensä aina, että minulla on vaikeaa, koska keräsin nestettä rintakehään ja käsivarsiin jo lapsena, koska kyyristelin niin pelokkaissa asennoissa ja jätin hengittämättä silkkaa jännitystä. Pitää hengittää, äiti sanoo. Miten sen voi muistaa? Miten hengitetään silloin kun pelottaa niin että maailma kieppuu ja jatkaminen vaikeutuu?

En kysynyt siinä hänen lymfatessaan, miksei hän kysynyt mitään tai tehnyt mitään, jos hän kerran oli sitä mieltä, että minulla oli vaikeaa. Paitsi että tekihän hän, vietiinhän minua neurologille, mikä tässä lapsessa on vikana, se ei nuku. Ei mitään vikaa. Ei mitään neurologista vikaa. En kysy asiasta mitään, koska tiedän, miten heillä on ollut se tunne, etteivät he osaa tai pärjää ja että pitäisi osata tai pärjätä, tiedän siihen liittyvän kauhun liian hyvin, halun paeta koko tilanteesta. Ei heillä ole sillä tavalla käsitystä, että toiset ihmiset voisivat auttaa sellaisissa asioissa. Että on ihmisiä, jotka ovat erikoistuneet pelkoihin ja jännitystiloihin, ettei siinä ole mitään kamalaa. Ei siinä ole mitään kamalaa että makaa ihmisistä ja äänistä pää pyörällä valveilla keskellä yötä ja ihmettelee itsekin, miksei vain sytytä valoa ja mene lukemaan Don DeLilloa ja solahda maailmaan, jossa nykytaiteeseen koukuttuu. Ei siinäkään ole mitään kamalaa että on lapsena pitkään ja varovaisesti miettinyt, mikä olisi paras tapa päättää päivänsä. Olen luullut siihen aikaan, että sen asian pohtiminen on yksi olennaisia ihmisen ongelmia. Ei minulla ole ollut mallia muusta kuin sen pohtimisesta ja siitä vaikenemisesta, vuoron perään. Vuoroin ongelmia on liikaa ja sitten ne unohdetaan hetkeksi ja sitten niitä on taas liikaa.

Istun keramiikkaluokassa pitkästä aikaa unettoman yön päätteeksi ja vaivaan savea. Kunpa muistaisin edes vaivaustekniikan nimen. Häränpäätekniikka? Kuulostaa kummalta. No jotain sinne päin joka tapauksessa. Viisi kiloa esineellistetään melko nopeasti. Tai en ole aivan varma, voiko jotain sellaista pitää esineenä, joka on tehty eläimen muotoon ja jonka muoto on hitaasti tunnusteltu omin sormin. Pöllö, norsu, buddha. Tökin valaistuneen päähän reikiä puisella grillivartaalla. Muuten voi helposti käydä niin, että palamiskaasut räjäyttävät pään, kaulassahan on melko pieni reikä kaasujen kulkea; ihmisen kaula on rasittavan ohut keraamisia veistoksia ajatellen. Mutta kun tutkin päätä hieman, huomaan jo pian, että muovailupuikon kärjellä painettujen hiuksia matkivien piirtojen lisäksi hiukset voi esittää rei'in. Muutenkin reiät tuntuvat sopivilta: Valaistuneen ja maailman välillä ei ole käsitteiden sumuista massaa. Valaistunut ei kielipelaa. Universumi liukuu hänen tajuntaansa suoraan rei'istä tai hänen tajuntansa universumiin. Ihan miten päin vain. Ei ole estettä, johon jokin kilpistyisi, ei rajaa itsen ja muun välillä.

Teen buddhalle myös sieraimet, koska ajattelen hänen muistavan hengittää.

Parasta buddhapatsaassa on, ettei se näytä laihalta eikä lihavalta. Voi olla, että sen pää tai kädet irtoavat poltoissa, mutta sekään ei haittaa. Ehkä se on vain hyväksi. Olen ajatellut lasittaa valaistuneen särölasitteella, jotta korostuisi, miten kaukana koko konsepti on täydellisyydestä tai täydellistymisestä. Tämä on ensimmäinen tekemäni ihmispäinen rakutyö. Yleensä tyydyn korkeintaan torsoihin ihmisten kanssa.

Ehkä jokin todella muuttuu. Huomaan, etten osaa muovata ihmisen päätä hyvin. Norsu, pingviini tai pöllö, kissa tai hevonen, eivät ne tuota vaikeuksia. Mutta ihmisen pää. Ilmeestä tulee hivenen tyytymätön, mutta oikeastaan sekin sopii hyvin buddha-kuvaani. Se on vain tavallinen, säröinen tyyppi pää täynnä reikiä. Mitä sormeni tekevät, kun hieron kaulaa tai kasvoja? Mikseivät ne rekisteröi? Vai onko ongelma raportoinnissa? (Osaanhan raportoida sormin sellaistenkin eläinten muotoja, joita en ole päässyt manipuloimaan.) Miksi tuntuu kielletyltä, mahdottomalta, vaikealta, muovata kasvot?

Mitä nämä kasvot koettavat kertoa, kysyn ja katselen buddhaani. En osaa vastata.

En tiedä edes, miksi halusin buddhan. Ehkä koska pidän Pema Chödrönin kirjoituksista, etenkin niistä kohdista, joissa hän muistuttaa, että ihminen voi olla myös kiltti itseään kohtaan. Se ei ole lainkaan helppoa. Ei etenkään, jos pitäisi tietää, mitä haluaa. Tai miksi käyttäytyy jollakin tavalla. Tai miltä tarkalleen tuntuu jossain tilanteessa.

Huomaan ettei minulla ole paljon muuta raportoitavaa kuin hämmennykseni.

Just tolstoy it!

Saunassa Vompsu mainitsee seikkailuistaan dynamiikka-termin juurille ja päätymisestään Aristoteleeseen. Alan muistella kaukaista esseetäni Arska-sedän Metafysiikasta. Ja kas, siinä asiasta vaahdotessamme tajuan äkisti jotain oleellista nykyisen esseeni tiimoilta: siitä, miten yritys ylittää kahtiajako mielen tosiasioiden ja fysikaalisen maailman tosiasioiden välillä tapahtuu itse asiassa aika vanhoin keinoin sekä pragmatismissa että sosiokulttuurisessa teoriassa. Missähän esseeni lienee... Aristoteleen ei tietenkään tarvinnut vaivata päällään kartesiolaisella dualismilla. Ainakaan sillä tavalla nimettynä. Tietysti on vaikeaa sanoa, näemmekö me vain sen kaikkialla, ja kaiken vastausyrityksinä siihen. Ketkä me? No, minä ja jotkut muut. Tai no minä ainakin. Hiton me-muoto! Mutta kai minullakin saa joku, edes kuviteltu, sisäryhmä olla?

Haluan tietysti laittaa asiasta alaviitteen. Se tuntuu ongelmalliselta, koska essee tai oppimisraportti, tai mikä sen nimi nyt sitten onkaan, on tätänykyä seitsemäntoistasivuinen, kun sen pitäisi pitäytyä kymmenessä sivussa. No, huomenna on aikaa vielä editoida ja olen jo editoinut sieltä onnistuneesti pois pohdinnot muun muassa yksityisen kielen argumentista ja solipsismista sekä pitkän kuvauksen kielen intentionaalisuudesta. Ja tunkenut pienempipränttisiin alaviitteisiin pointsit, joita en halua poistaa, koska minusta ne ovat relevantteja, vaikka eivät suoraan vastaakaan opettajan (välillä mielestäni irrelevanttia kohti johdatteleviin) kysymyksiin.

Kohtalotoveri, joka myös harrastaa tolstoijaamista, on saanut esseensä supistettua yhteentoista sivuun.

Tämä on vähän ongelmallista. Esseessä kuin esseessä pääni mammutit käynnistyvät tanssimaan saksanpolkkaa, ja usein vielä pidän monia askelsarjoja jotenkin tärkeinä asian käsittämisen kannalta. Se johtuu kai siitä, että monesti käsittelemämme teoriat ovat sellaisten ihmisten tekemiä, jotka ovat perehtyneet myös (tai jopa ennenkaikkea) filosofiseen aikalaiskeskusteluun. Ja lukeneet klassikkonsa.

Tunnen itseni takkuiseksi mammutiksi pian itsekin, mutta jotain hauskaa tässä kyllä on. En tiedä, miten tulen tämän tolstoijaamisen probleemin ratkaisemaan. Toistaiseksi olen ihan öissä sen kanssa.

Väsymyksen tummanharmaa

Tentti on yhdeksästä kahteentoista. Kummaan, jäsentelen suttupaperille, tunnen, etteivät voimani riitä, että älyni pettää ja en usko yhteenkään saamaani tulokseen. Itkettää. On eri asia laskea asioita harjoituksiin, trallalla, niillä ei sillä lailla ole väliä. (Onko tälläkään väliä? Ei, paitsi että istun tässä ja yritän tuijottaa muistiinpiirrettyjä operaatioitani ja ymmärtää, ovatko ne okei.) Tehtävät tehty, jee, let's go. Nyt katson kaikkia vakavammin. Ja kun katson vakavasti, kuilut haukottuvat auki. Se, minkä ajattelen tietäväni itsestäänselvästi ja rutiinilla, kyseenalaistuu.

Joten istun taulukoineni ja operaatioineni ja katselen sotkuista käsialaa ja numeroita ja johtopäätöksiä ja äkkiä olen tyhjä ja itkuinen. Keho takkuilee edelleen hengästyneenä toissapäiväisen säikähdyksen kanssa, kun kuvittelin hetken koko lukujärjestelmän romahtavan itseltäni, paljastuvan tuplastandardiseksi samalla tavalla kuin ihmiset voivat paljastua. Sen jälkimainingit ovat kaikessa, äkillisissä elohiirissä, pakaran kramppaamisessa, kirjattujen sanojen ja symbolien äkillisessä vieraudessa.

Mutta pystyn toimimaan ahdistukseni kanssa. Tehtävä kerrallaan, ja jos jokin jää epäselväksi, siihen voi palata. En ole pintatasolla kovinkaan hermostuneen oloinen ja joissain kohdin hyväntuulinenkin, mutta jokin nimetön, sanallistamaton hätä pyörteilee sen kaiken alla. Miten hauraalta näyttävät kynät. Ja laskin vuodelta 1988. Ja kädet, jotka siirtävät paperia niin että voi kopioida havaintomatriisista rivin kerrallaan.

Jos tämä olisi tavallinen tentti, voisin purkaa kaiken epävarmuuteni berserkin lailla kirjoittamiseen. Niin, berserkkaamista minun kirjoittamiseni varmasti kaikista eniten lienee. Se, ettei tarvitse palata.

Jos ehtisin aina tarkastaa kaiken kirjoitetun tällä huolellisuudella, päätyisin ehkä aivan vastaavaan neuroottisuuteen. (Ajattelen gradua vuosien takaa: luin sitä tänä iltana. En päätynyt sen kanssa sellaiseen, mutta tunsin kyllä, miten koin ymmärtäväni hetki hetkeltä hauraammin ja oikukkaammin sitä, mitä niin halusin ymmärtää.) Jos ajattelisin olevan oikea tapa kirjoittaa tai edes minulle oikea tapa kirjoittaa, en varmasti saisi sanaakaan paperille. Tai ehkä toisinaan: "Hei, menin sinne ja sinne, voitko käyttää koiran ulkona heti kun tulet".

Halu ymmärtää... halu kysyä lisää... halu asettaa epäilyksen kohteeksi tai hypätä rohkean tulkinnan matkaan... joskus niiden kanssa on vaikeaa elää.

Saan viimein tenttipaperin viimeisteltyä kun suurin osa on jo lähtenyt tentistä. Itkettää edelleen, vaikken oikein keksi, mitä enää muovaisin paremmin. Juoksen mäen päälle, livahdan luokkaan ja takariviin, koetan neuloa säärystintä ja kuunnella, imeytyä kuultuun. Kuunneltuani kävelen puolijuoksua kotiin ja alan kirjoittaa ja silmäillä vanhaa gradua ja kirjoittaa lisää. Itkettää edelleen, ajatus pykii. Tajuan olleeni syömättä yli puoli vuorokautta. Se, ja kaikki epävarmuus päälle.

On väsymyksiä, joille ei ole nimeä ja jotka katoavat vasta kun saa ruokaa ja voi oikaista selän lauteille. Ja jäljelle jää vain kasa kysymyksiä ja lauteista haihtuvat hikijäljet, niin nopeasti haihtuvat. Mistä se kaikki itkuisuus? Pelko, ettei enää tunnista yhtään symbolia tai että niillä ei pysty kommunikoimaan, yksinäisen huimaus?

Tyhjiin sanallistumisen pelosta

Kun kävelen luentoviikon kirkasta säätä koiran kanssa kieltäydyttyäni rahatyöstä - käveleminen on tärkeämpää ja tenttiinkin pitää valmistautua, tänäänkin - luettuani monenkirjavia sitaatteja, monet kirjailijoilta, joita arvostan kovasti, alan taas ihmetellä yhtä seikkaa tai uskomusta, johon tulen törmänneeksi tuon tuosta. Ei minulla ole sille hyvää nimeä. Arvoituksellisuusparadigma, ehkä. Tai sanomatta jättämisen periaate. Tai jotain. Mutta en voi mitään sille, että olen elänyt omaa elämääni pienenä pelokkaana eläimenä, ja siten tulen itse sanoittaneeksi tuon uskomuksen tai disposition tyhjiin sanallistumisen peloksi. Se, kuten muutkin sanallistukset, on huono, koska kantaa muassaan konnotaatioita ja haaroo sopimattomiin suuntiin (ihan kuin me ihmisetkin).

Lyhyesti: Kysymys on ajatuksesta, ettei itsestään sovi kertoa toisille kaikkea. Että itsen ydin on se, mikä jätetään sanomatta. (Huomaa: "jätetään", ei "jää".) Että juuri sen nojalla, että tietää itse jotakin, jota muut eivät tiedä, tuntee itsensä.

En osaa kuvata kunnolla hämmennystäni tämän ajatuksen edessä. Lyhyesti, taaskin, ainakin yritän lyhyttä, koska olisi luettava tenttiin, eikä tämä näennäisesti liity siihen mitenkään (mutta mistä vetoa ymppään tätä taas tenttivastaukseen ja liittyyhän tämä tenttiaineistoon ajallisesti): Ensinnäkin, jos ihminen uskoo, että kokemus on aina sanallistuksiaan laajempi (ja minä uskon niin, ja se on niitä harvoja asioita, joista olen varma), ei ole mahdollista kertoa toisille kaikkea. Itselleenkään on hyvin vaikeaa kertoa kaikkea. Kuten Dewey kirjoittaa, ei ole kielen funktiokaan kuvata kaikkea, mikä tapahtuu. Kieli on vain oikopolku. (Ja polut johtavat joskus harhaan ja joka tapauksessa eivät kata koko metsää.) Toiseksi, jos itse joka tapauksessa tuntuu olevan jotakin, joka vaikuttuu tilanteista enemmän kuin tilanteet siitä (ja tästäkin olen melko varma alustavien kolmenkymmenenkuuden vuoden tutkimusten nojalla), tuntuu järkevältä antaa tilanteet kanssaan jakaville käyttöohjeita, jotta tilanteista muovautuisi miellyttäviä. Silläkin uhalla, että he käyttävät niitä omien tarkoitusperiensä ajamiseen. (Missä määrin muuten tarkoitusperät ovat heidän "omiaan"?) Minusta tuntuu järkevämmältä olettaa ihmiset hyväntahtoisiksi kuin patologisiksi manipuloijiksi. Tällaisilla oletuksilla kun saattaa olla heijastuksensa vuorovaikutustyyliin ja siten tilanteen rakentumiseen ja - itseään toteuttavana ennusteena - heidän roolinsa siinä rakentumiseen.

Tavallaan kuvittelen ymmärtäväni neuvosta jotakin. Saattaa tuntua hurjalta ja kammottavalta lukea itsensä sanallistettuna. Siinä on jotain samaa kuin oman äänensä nauhalta kuulemisessa (tai vielä halvaannuttavammin, kun oman äänen kaiun kuulee luurista samalla kun koettaa käydä puhelua). Tekee mieli sanoa: ei, ei se noin mene. Sitä voi olla vähän loukkaantunutkin, vaikka siinä ei ole mitään loukkaantumisen arvoista. (Siitä on helppoa vakuuttua, kun asiaa kielellistää ja veivaa eestaas - aika harvoin lopulta loukkaantumiselle on hyviä perusteita. Silti sitä tapahtuu, se on enemmän kuin parahdus: seis, tarvitsen aikalisän. Kun aikalisän saa, ainakin minun on useimmiten helppoa käydä leppoisaksi taas. Barbara Kingsolver on kirjoittanut tästä hyvin: on paljon arvokkaampaa, että ystävä pitää kädestä ja latelee ihan vääriä, loukkaavia sanoja, kuin että kukaan ei tule pitämään kädestä tai sanomaan mitään silloin kun tarvitsee tukea.)

Yksi olennainen oivallus oman tekstin suhteen on ollut, että itse asiassa senkin kanssa tekee aina välillä mieli sanoa: ei, ei se noin mene. Kunhan sanojen lumo, sanoilla ajatteleminen katoaa. Ajattelee: Oho, näinkö mä sen jäsensin. Tältäkö se tuntui. Ja on vähän epäluuloinen, vaikka sitä toki liudentaa muistikuva tällä tavalla kirjoittamisesta. Mutta että juuri tällaisin sanoin, jotenkin käsittämätöntä! Moni ystäväni deletoi säännönmukaisesti: blogista, jopa facebookista vanhoja päivityksiä. Koska ovat muuttaneet mieltään tai eivät enää osaa samastua kirjoittamaansa, miten sen nyt sitten tahtookin sanallistaa. Eivätkä he halua, että muut ajattelevat heitä sellaisina. Jännittävä käytäntö (ja tietysti aivan oikeutettu, vaikken onnistukaan oikein ymmärtämään, mikä sanoissa on niin vaarallista). Minustakin välillä tuntuu, että jokin kirjoittamani on tyhmää ja hävettävää, mutta toistaiseksi olen ajatellut, että so what, kuka ei tee typeryyksiä, ja miksi minun pitäisi vaikuttaa jotenkin paremmalta kuin olen. En minä tahdo ihailua. Tahdon ystävyyttä ja tasavertaisuutta ja ajatustenvaihtoa. Tietysti minäkin pelkään huonoina päivinä, että jokin päivä hallinto vaihtuu ja joudun tilille kirjoittamistani epäsuotuisista ajatuksista ja tekemisistäni. Sehän tuntuu olevan läpi historian toistuva teema. Eikä minulla ole hinkua marttyyriksi. Mutta olen ajatellut näin: niin kauan kuin en deletoi sanomisiani ja koetan elää sananvapauden periaatteen mukaisesti muutenkin kuin kaunopuheissani, minulla on taatusti intressi tarkkailla näitä asioita akuutimmin kuin jos tukkisin turpani systemaattisesti. Olen aika laiska ihminen. Jos vaikenisin varmuuden vuoksi, saattaa hyvinkin olla, etten seuraisi niin tarkasti sananvapautta koskevia lausuntoja tai kokisi niiden mitenkään liittyvän hyvään elämään ja sen mahdollisuuksiin.

Tottakai olen laumaeläin ja minua kauhistuttaa, mitä muut ajattelevat minusta. Mutta ajattelevat he jotain, vaikken kirjoittaisikaan. Luulen, että he voivat ymmärtää minua paremmin ja meillä voi olla hauskempaa yhdessä, jos kirjoitan edes yrittäen kuvata joitain piirteistöjä siitä, mitä tapahtuu. Ja: Jos he ovat hyväsydämisiä ja haluavat ymmärtää, he suhtautuvat ymmärtäväisesti pöljyyteenikin. Jos he taas haluavat tuomita ja halveksia, en keksi mitään hyvää syytä, miksi minun pitäisi olla tiiviissä tekemisissä heidän kanssaan. Keskustella toki voi, jos luvassa on keskustelua eikä limittäismonologia. Harvemmin tuomitsevan äänen kanssa keskustellaan. Vai?

Silloin kauan sitten kun vielä elin Kissan kanssa, hän säikähti kirjoittamistani. Sitä ennen äiti säikähti sitä ja kielsi eksplisiittisesti kirjoittamasta. Lopulta kuitenkin Kissa onnistui kehittämään uskomuksen, että vaikka kaikki muut bloggaajat jotenkin saisivat vakavia mielenterveyden häiriöitä tästä epäilyttävästä itsetutkistelustaan, minä varmasti olisin niin umpiluu, että selviäisin. Ajatus nauratti silloin minua kovasti. Nykyään tietysti vielä enemmän. Koska ei ole kyse umpiluutumisesta, päinvastoin. On kyse siitä, ettei linnoittaudu ja puolustaudu kaiken aikaa. Että avaa ovet ja sanoo tervetuloa. Että uskoo, ettei ole mitään psyykeä, joka pitäisi pelastaa. Mitään elämää, joka pitäisi johtaa turvallisiin uomiin. Tiettyyn valmiiksi pureksittuun, naurettuun ja sieväksi nyöritettyyn muotoon.

(Niin, se on huvittavaa: samalla kun en usko siihen, että kielellä voitaisiin kuvata kaikki, ja ettei se edes ole kielen tehtävä, tosiaan, uskon kyllä siihen, että se on kelpo työkalu esimerkiksi itsen ja toisten suuntaamiseen, politiikan tekemiseen, loukkauksien ylitse luovimiseen ja välittämisen osoittamiseen. Tärkeitä asioita nekin!)

Ulkona kävellessä yksittäisiä mielteitä risteilee aistihavaintojen lomassa. Esimerkiksi: jos on taipuvainen tarkkailemaan ja rummuttelemaan polyrytmejä kävellessään, mitenkä sitä nyt olisi yhtäkkisesti kiinnostunut yksiäänisyydestä argumentaatiossa tai ajattelussa. Ja: eikö olekin kiinnostavaa, että kahden kuukauden kasvatustieteiden opintojen aikana ei ole kertaakaan mainittu sanoja rauhankasvatus tai ympäristökasvatus. Ja: että puhutaan oppimisesta ja kasvatuksesta tavoitteellisena toimintana muttei pureuduta terrierin sinnikkyydellä siihen, mitä nuo tavoitteet ovat tai voisivat olla. Siitä tulee mieleen Daniel Quinnin tarina.

Ei ole käynyt niin, että nämä kaikki vuodet kirjoitettuani olisin käynyt itselleni selkeämmäksi tai jopa tyhjentynyt intiimistä. Niin kovasti kuin toivoisinkin voivani ojentaa sinulle hitusen kokemustani sen täydellisessä koostumuksessa, ainutkertaisena ja kehoon kirjoittuvana, se taitaa olla mahdotonta. Entä itse? Onko se kadonnut jonnekin? Valitettavasti ei. Se poukkoilee ja polyrytmeilee ihan yhtä mahdottomasti kuin ennenkin. Mutta minun on helpompaa suhtautua sen tempautumisiin. Ikään kuin se muistuttaisi enemmän koko ajan jotain vähän kahisevia haapoja polun varressa kuin oman äänen kaikua puhelimen luurissa, kun pitäisi osata sanoa jotain uuttakin, kurottua kohti toista, ja kaiku mykistää.