Vieraudesta lukiessa

Vaihdevuosien aikaisesta aivojen ja kokemusmaailman muutoksista kertova populaaritietokirja on kyllä hämmentävä. Mullistu ei vain kuva siitä, mitä omassa kehossa tapahtuu, vaan myös siitä, miten on itse aiemmin elänyt. (Itsen suhteenhan sitä on aina sokein.) En nimittäin tunnista moniakaan niistä erilaisia vapautumisia hedelmällisyysikäisen naisen siitä, tästä ja tuosta, joita kirjoittaja (neuropsykiatri) juhlii: vapaus marttyyriäidin roolista, vapaus toisten emootioiden säätelystä omien kustannuksella, vapaus työelämän lineaarisuudesta. (Ja koska minulla on taustani, ajattelen, että osa näistä on vapautta objektiminään identifioitumisesta.) Kun luen kirjaa, tajuan taas hyvin selvästi, että no niin, en ole missään vaiheessa lähtenytkään noihin mukaan. Kun kirjoittaja kirjoittaa, että vaihdevuosissa nainen alkaa, kiitos hormonaalisten muutosten, aistia nämä aiemmat roolit vankilana, josta saa viimein vapautua, ajattelen: voi hyvä tavaton, nuo on kyllä mahdollista nähdä vankilana jo varhaisnuoruudessa ja sen seurauksena tehdä äkkivääriäkin ratkaisuja, jottei vain joutuisi teljetyksi sinne vankilaan. (Koska kukapa vankilaan tahtoisi; tosin subjektiminä kuin subjektiminä muuttuu tarkasteltaessa objektiminäksi, joten niin kauan kuin ottaa vastuun teoistaan, ei oikein voi välttyä objektivoiduksi tulemiselta. Mutta sentään menneessä aikamuodossa!)

 
Nyt kuvittelen ymmärtäväni astetta paremmin, miksi nuorena aikuisena viihdyin tavattoman hyvin paljon vanhempien naisten seurassa, sen ikäisten joiden lapset lentävät pesästä mutta joilla ei vielä ole lapsenlapsi-show pyörimässä: heillä oli intressit, joita ymmärsin. Vakityöpaikka ja perhe -intressejä en vain tajunnut (enkä tajua) sisältäkäsin, vaikka toki ne jollain abstraktilla, ulkokohtaisella tasolla tunnistankin, koska liki kaikki ympärilläni hurahtivat niihin. Välillä on saanut olla kieli keskellä suuta, kun moni ympärillä suree, jos ei saa juuri niitä asioita, joita on itse koettanut välttää viimeiseen saakka ja joiden onnistunutta välttämistä mieluusti juhlistaisin vaikka jonkun kanssa asiaa mehustellen.

On minullakin empatiani ja laumautumiseni, ja joo, olen herkempi muiden emootioille ja mielialoille, kivulle ja hyvinvoinnille, kuin kukaan tuntemani biologinen mies. Mutta jossain vaiheessa, hyvin hyvin varhain, suuntauduin ja virittäydyin toisenlajisiin ja ilmeisesti siinä sivussa pystytin jonkinlaisen suojaavan vallihaudan Homo sapiensien vaatimuksilta ja toiveilta. (Ilmankos en ole ikinä ymmärtänyt niitä työkaluja, joissa kuvitellaan kupla, jonka sisällä on turvassa muiden vaatimuksilta, mielipahalta ja syytöksiltä; en koe niitä vallihaudan toiselta puolen erityisen pelottavina, ja sikäli minun ei ole tarvinnut aikuisena rakennella ajallisesti lyhykäisempiä kuplia vaarallisilta tuntuviin tilanteisiin vaan olen voinut ihan paksusti vallihautani tuolla puolen - olen kuullut ja nähnyt kyllä hyvin, mitä minulta haluttaisiin ja miltä toisesta tuntuu, mutta olen ollut kokematta mitään pakonomaista työntöä näiden asioiden tekemiseen, niin että olen voinut harkita, mitä olen halunnut itse, ja sitten saanut sanoa kyllä tai ei, kunkin tilanteen mukaisesti. Useimmiten näin, siis. Mutta on toki ollut tilanteita, joissa olen huokaissut ja ajatellut, että nyt on järkevintä joustaa, koska toinen vaikuttaa niin hauraalta, ettei ehkä pysty käsittelemään eitä. Mutta ei niitä tilanteita ole montaa, ei sen jälkeen kun aikuistuin kolmenkymmenen ikäisenä. Ja sitä ennenkin olin alttein äitini tunteille.) Mikäli vanhempiini on uskomista (ja miksei olisi), tämä suuntautuminen muunlajisiin tapahtui alle yksivuotiaana. Tämä on sikäli varsin omituinen hikka, että vanhempani tai isovanhempani eivät ole olleet erityisen luontohakuisia tai eläinkeskeisiä. Myönteisiä kyllä, mutta kovin ihmismaailmaan sidottuja. 

Estrogeeni ja sen kaveri oksitosiini arvatenkin sen verran pehmensivät päätäni, että jaksoin ihmisiä jollain tavalla hedelmällisyysiän ajan. Nyt kun estrogeenitasot ovat nilkoissa (kuten ne hormonihoidollakin ovat verrattuna aiempiin tasoihin), niin huomaan, etten enää näe ihmisistä edes unia. Unissani on eläimiä ja kasveja, kirjoitusta ja kuvia, liikkumisen hulmahtavia tuntuja. Onneksi kumppanini tietää tämän, kai kaikki kumppanini ovat tienneet: jos pitäisi valita, pelastaako vaaratilanteessa lauman eläin- vai ihmisjäsenen... onneksi sellaisia valintoja ei tavallisissa elämissä tarvitse tehdä. Kumppanini on taviksempi tässä suhteessa; hänen tärkeissä muistoissaan hän on yhdessä toisten ihmisten kanssa. Omat tärkeät muistoni ovat toisenlaisia, yhteyttä maahan, säähän, muunlajisiin, omaan hengitykseen ja rauhaan hetkessä, joka tuntuu venyttyvän yli ajallis-paikallisten rajojensa, leijumisen tuntuun juostessa ja hypellessä, kalliolla maatessa, snorklatessa ja ylösalaisin roikkuessa, hidastuvan pulssin humps - humppps ---- hhhhummmpppsss.

Niin että tavallaan, kun luen kirjaa naisen vaihdevuosien aivotoiminnasta ja siinä kuvataan hedelmällisyysikäisten naisten tyypillisiä tuntemuksia ja valintoja, huomaan olevani hieman samanlaisessa tilanteessa kuin aikanaan yliopistolla sosiaalipsykologiaa opiskellessani - aloin opiskella sitä ymmärtääkseni edes vähän Homo sapiensin ryhmäytymiskäyttäytymistä, koska uskon, ettei tieto lisää tuskaa vaan tarjoaa paremmat eväät luovia itselle vieraassa (ja mahdollisesti vihamielisessä) ympäristössä.

Nyt, kirjan kanssa: Että ihanko oikeasti niistä naisista on tuntunut siltä, että jos mies ei löydä jotain asiaa, on jätettävä omat juttunsa ja mentävä samoin tein etsimään se asia, yhtään epäröimättä? Ja mistä ihmeestä ne voivat tietää miestä paremmin, missä ne asiat ovat? Suhteissani miehet ovat keskimäärin tienneet minua paremmin, missä mikäkin tavara sijaitsee. Ja niin edelleen. (Nyt kuvittelen ymmärtäväni myös, miksi en ole oikein tunnistanut väitettä, että naiset tekevät paljon palkatonta kotityötä miehiin verrattuna - kai se, jos tietää, missä mikin asia sijaitsee tai missä sen kuuluisi sijaita, voi sitten laittaa tekemään sitä, mutta kun itsellä ei tyypillisimmin vaan ole mitään normatiivista eikä edes deskriptiivistä karttaa kodin sisällöstä, sana "järjestää" jää ilman sisältöä. Ymmärrän sen, ettei pölyä kerrytetä niin paljon, että hengitystiet oireilevat, mutta siinä se. Ja sen, että pitää löytyä ainakin yksi puhdas lautanen ja haarukka, kun haluaa syödä, mutta jälleen, se riittää.) (Ja nykyinen talomme, 120 neliötä, tuntuu minusta pienemmältä kuin 19 neliön asunto kauan sitten... siellä oli jotenkin avarammat salit, koska ne olivat mielikuvituksen solmiamia.)

Kirjassa varoitellaan kovasti, ettei saa antaa sosiaalisten suhteiden kuihtua vanhetessa. Arvaan kirjoittajan ajattelevan suhteita toisiin Homo sapienseihin. Ja mietin, ohimennen, mitenhän kaltaisellani olennolla, kumpi lieneekään vaarallisempaa, menettää Homo sapiensien lauma vai menettää metsä, taivas, turkikkaiden ja siivekkäiden kanssa jaettu tila ja vapaus. 

Keittoa maalaukselle

Aktivistit heittävät keittoa maalaukselle, mutta keittoa ei tietenkään mene maalauksen pinnalle saakka, koska päällä on suojalasi. (Tosin suojalasista luemme vasta myöhemmin; joka tapauksessa minusta on alusta saakka hyvä, että keittoa on heitetty öljyvärityölle, ei akvarellille - se olisi paljon hankalammin korjattavissa oleva teko.)

Huomaan Vompsun kiihtymyksestä ja sittemmin monen twitterhenkilön kiihtymyksestä (naamastoa en enimmäkseen edelleenkään jaksa) heidän hahmottavan tilanteen jotenkin olennaisesti eri kehyksessä kuin itse hahmotan. 

Tarkoitan tätä: Kun kuulen maalaukselle tarjoillusta keitosta, en ajattele, mitä tämä teettää ympäristöliikkeelle (huonoa!!!). En protestoi, että eihän maalaus metsiä tuhoa tai soita, miksette te ole öljy-yhtiöitä sottaamassa keitolla. En pidä tekoa mielettömänä tuhovimmana tai minäminäminäjulkisuustempauksena. Ei. Hätkähdän ja tuntuu virkistävältä, että tapahtuu IRL se, mistä luin teoriassa joskus varmaankin viime vuosituhannen puolella, ja että silloinen järisyttävästi silmiä avannut ajatusleikki on nyt tässä konkretiana (paitsi tietysti ettei mitään tuhottu oikeasti, paitsi ehkä joidenkin mielenrauha mutta varmaankin vain hetkeksi koska eiväthän ihmiset enää välitä siitäkään, vaikka sairastuisivat monta kertaa vuodessa tautiin, joka joidenkin arvioiden mukaan vanhentaa sisäelimiä useiden vuosien verran joka kierroksella). Vähän samalla tavalla kuin silloin alkuun tuntui virkistävältä, että elän keskellä kuolemantaudin tanssia, joka kuitenkin on ihmiselle ehkä historiallisesti tyypillisempi kokemushorisontti kuin elää vaikkapa kauppakeskuksissa ja kulttuuririennoissa käyden, tarvitsematta miettiä liki koskaan perusasioita, ellei sitten käy niin käpläkästi, että sairastuu eipandeemisessa jaksossa juuri itse jotenkin vakavammin muun maailman vain jatkaessa rallattelua ympärillä. 

Tästä on kauan. Luen sitä paperia - onko se artikkeli vai kirja, ja kenen, en muista, koska mieleni näyttää harrastavan joutoaikoinaan sitä samaa, mitä Esa Saarinen joskus teki systemaattisesti, yliviivaa ajatusten esittäjien nimet, kai jotta ajatusta itsessään päästäisiin pyörittämään, tai jotain; emmehän me kukaan voi sanoja omistaa, liekö ajatuksiakaan, voimmeko mitään - jostain ympäristöetiikan tai -estetiikan tekstikorpuksesta ja pysähdyn sen äärelle, että tottahan on perverssiä, että taideteoksen vandalisointi herättää intohimoja ja syytteitä raakalaismaisuudesta ja ajattelemattomuudesta mutta metsän vandalisoinnista palkitaan rahatukuin eikä ketään oikeasti kiinnosta, paitsi ehkä sitä tiettyä metsää rakastaneita, jolloin heitä voi syyttää itsekkäästä nimbyilystä ja osoittaa, että matkaamalla tunnin bussilla tiettyyn suuntaan pääset ulkoilualueelle jossa on jopa isot soratiet kulkea. Silloin en ole tietenkään vielä valmistunut korkeakoulusta enkä oikein usko valmistuvanikaan, se tuntuu jotenkin kovin kaukaiselta, jokin oppineisuus. Mutta ajatusleikki saa kuvotuksen nousemaan kurkkuun. Ajattelen, etten halua olla tuollainen ihminen. Etten halua olla osa kulttuuria, jonka arvostukset ovat näin älyttömät. En osaa sanoa, alkaako juuri tuosta tekstistä se juopa, joka vähitellen syöpyy minun ja kulutustaiteen välille. Että alan pitää taidetta jotenkin - no, loismaisena olentona. Kiinnostavana, toisinaan, kyllä. Luksuksena, jota voi tehdä, jonka tekeminen usein tuntuu suorastaan pelastavan itsen, mutta ei oikeastaan minään mitä kauheasti kiinnostaisi kuluttaa, kirjoja lukuunottamatta. (Ja että alan hävetä, lievästi mutta silti erottuvasti, sitä miten jossain vaiheessa halusin juuri taiteilijaksi.) Kirjojakin taidan lukea vain koska olen niin utelias. Ei minua kiinnosta se, pidetäänkö niitä korkeakulttuurisina tai merkittävinä tai mitä näitä nyt on - nämä ovat valtaosin sen kulttuurin arvioita, joista on ok raiskata metsä mutta karmivaa barbariaa tarjoilla vanhalle maalaukselle kulaus keittoa. Mutta olen liian utelias sen suhteen, miten maailmaa voi jäsentää, jotta malttaisin jättää kirjat rauhaan. Ja tietysti minulla on pienestä lapsesta saakka ollut lukemisen paha tapa.

Kirjoitan "paha tapa", koska keittoa maalaukselle -keskustelua seuratessani tajuan, että kas, on vaikka millaisia puheenvuoroja, mutta ne eivät kauheasti - ei vielä kukaan? en ole kovin tarmolla perehtynytkään, olen koettanut vähän siivota - viittaa siihen teoreettiseen esimerkkiin joskus parisenkymmentä vuotta sitten. Ja että toisaalta oma tulkintani ja sen myötä reaktioni on sellainen, jonka moni näistä teosta kiihtyneistä varmasti tuomitsisi oikopäätä. Lukemisen paha tapa on johdattanut minut vaihtoehtoisen tarkastelutavan ääreen, ulkopuoliseksi, yhteisestä kiihkosta kieltäytyjäksi. Ehkä jotenkin jopa symbolisesti ja emotionaalisesti, sisäisesti, syrjäytyneeksi, jonkinlaiseen pitkitettyyn kulttuurishokkiin? Osana tätä kulttuurishokkia kysyn kuin unen läpi, ettekö te tosiaan näe suuttumuksessanne mitään epäilyttävää.

Mietin itsekseni metsästä löytyneitä sieniä paistaessani, ovatko aktivistit lukeneet tuon tekstin, jonka minäkin luin kauan sitten. Tai joku, jonka kanssa he ovat puhuneet asiasta. Mietin, kenen kanssa olen itse viitannut tuohon esimerkkiin keskusteluissa. Osaan nimetä ainakin muutaman ihmisen. 

(Sanottakoon, etten pidä itseäni mitenkään radikaalina.

Yhtään mitenkään.

Sen sijaan pidän ympäröivää ihmis- ja kulttuurikeskeistä kulutuskulttuuria äärimmäisen vaarallisena ja radikaalina. Semminkin kun näemmä kuitenkin haluaisin säästää joka ikisen ihmisen hengen ja terveyden typerässä inkoherenssissani. Ehkä ajattelen heidän potevan jotain Tukholma-syndroomaa? Emmekö me kaikki ideologioiden, ajatusten, meemien kanssa?) 

Sitten vielä sanotaan, olen kuullut sanottavan, ettei tietyillä aloilla, kuten juuri vaikkapa filosofialla, estetiikalla jne. ole väliä. Etteivät ne vaikuta todellisuuteen, jossa elämme. Nyt vaikuttavat. Eikö tulkinta ole todellisuudessa? Eikö aktivismi ole todellisuudessa (edellyttäen heidän jotain kautta olleen kosketuksessa tuohon tekstiin)?

Moni kommentoija on netissä tuntenut suurta epämukavuutta siitä, että kulttuuri ja luonto on asetettu (heidän tulkinnassaan) teossa vastakkaisiksi. He haluavat ajatella molemmat hyvinä, tärkeinä, välttämättöminä. Mutta kiistääkö teko sen? Eikö se ainoastaan pyri osoittamaan, että preferenssimme ovat tosisasiassa enimmäkseen taiteen puolella, koska taide on hyvä ja harmiton ja jees, ja yleensä kukaan ei ärähdä, jos paheksuu sananvapauden kaventamisen uhkaa taiteessa? (Paitsi totalitaarisissa valtioissa.) Ja antaa aina niin sivistyneen kuvan, kun kertoo nauttineensa siitä, tästä tai tuosta taide-elämyksestä; mökkeilyä tai metsärämmintää ylistämällä ei voi saavuttaa samaa statusta, sekin on sympaattista mutta vivahde on aivan toisenlainen. Ja auta armias, jos hakkaa metsää sileäksi isommankin alan, kukaan ei tule kertomaan, että nämä hakkaajat ovat kyllä nyt sinetöineet oman tulevaisuutensa ja onkohan noilla edes mitään kotia, jossa olisi kasvatettu. Tarkoitan tätä: Eikö teko vain koeta nostaa peilin yhteiskunnan eteen, tekoon reagoivien eteen? Jos peilissä nähty ei miellytä, turha siitä on peiliä syyttää. Vaikka tietysti - en ajattele, että uskollisesti toistavia peilejä on olemassakaan. Ihmisen näkökykykin on biologisesti kovin rajattu, emme esimerkiksi näe UV-valoa toisin kuin pölyttäjähyönteiset. Ja meillä liki kaikilla on oma peili-ilmeemme, jolta voi pelastaa vain se, että peili nostetaan niin äkisti, ettei tuota ilmettä kerkiä ottaa. Kuten nyt kävi, paitsi meille jotka olimme lukeneet tekstimme jo kauan sitten ja siten valmistatuneet tällaiseen tapahtumainkulun mahdollisuuteen ajatusleikin läpieläen. (Peili-ilmeestä: Siksi kai salaa näpsäistyt valokuvat ovat niin kiusallisia. Ei ole nostanut ryhtiä eikä miellyttävää ilmettä, harhailee kyyryssä vainoharhaisen talonpojan kasvoin. Tämäkin: meidät on onnistuttu sisäistämään, että ryhti on jotain staattista, että kaiken aikaa pitäisi levitoida jossain pelottomassa toimintavalmiudessa rintakehä avoinna ja kasvot laupeassa hymyssä kuin jokin enkelipatsas. Ei tarvitse! Riittää ettei satuta itseään eikä muita tuntoisia olentoja, suoraan eikä välillisesti heidän elinolosuhteitaan tuhoamalla.)

Jos muistan lukemani esimerkin tarkalleen ja oikein, siitä tekstistä, siinä taisi kyllä olla niin, että teoksen tuhosi sen laillinen omistaja. Että hänellä on taidehistoriallisesti mittaamattoman arvokas teos, jonka hän päättää omistajanoikeudellaan mielivaltaisesti tuhota. (Ja sama metsän kohdalla.) En osaa sanoa, onko muistiini luottamista. Olen varmaan jäävi arvioimaan tämmöisiä. Mutta huomaan ajattelevani, että ehkä aktivistit kyllästyivät odottamaan, että National Gallery teeskentelisi itse aikovansa tuhota teoksen herättääkseen ihmiset pohtimaan kulttuurimme outoja moraalipainotuksia. Tehokkaampaahan se niin olisi. (Eipä taida taidemaailma haluta tällaista konsultaatiota, vaikka vakavasti ottaen, juuri tämä saattaisi tehdä siitä kosolti kiinnostavamman puhekumppanin.)

Minun silmissäni auringonkukkamaalaus pienenä öljyvärityönä on toki oikeastaan tuhottu jo ajat päivät sitten. Galleriassa on suloinen reliikki (jonka tuhoamista en siis nyt ehdota, koska ei sillä lopulta hetken kiihkoamisen jälkeen olisi juuri merkitystä, ja miksi tuhlata voimiaan johonkin, jolla ei ole juuri merkitystä, kun voi tuhlata voimansa jonkin järkevämpäänkin - lisäksi historialla on paha tapa nousta haudasta vainoamaan niitä, jotka koettavat tuhota sen tai haudata sen hiljaisuuteen). Teos elää enimmäkseen vihkojen kansissa, kännyköiden taustakuvissa ja kuorissa, postikorteissa ja jopa koltuissa. Samalla tavalla kuin viktoriaaniseen aikaan taide on taas kävellyt ulos kehyksistään ja rönsyilee objektien pinnoissa ja etenkin näytöillä. Näin saa olla. Jossain mielessä juuri nämä monen banaaleina väheksymät ilmentymät teoksesta tuovat sen ihmisten ulottuville ilman että kaikkien tarvitsee matkustaa (oletettavasti lentokoneella) National Galleryyn tuijottamaan alkuperäisteosta, tekevät siitä saavutettavan ja läheisen, osan arkea. 

Tietysti tiedän senkin, mitä Szymborska on kirjoittanut taiteesta ja eräästä maalauksesta. Näitä vasten voi hyvinkin ajatella, että teolla on todella onnistuttu symbolitasolla sohaisemaan muurahaispesään, johonkin taidettakin suurempaan. Ei tarvitse kuin ajatella, miten kulttuurimme arvottaa pysyvän suhteessa ohikiitävään ja muuttuvaan ja millaisen kuplan Platon niistä onnistuu kehittämään otsaansa: suorastaan sarven. Jos aletaan hävittää sitä, minkä tarkoitus oli juuri säilyttää - - - olkoonkin, että säilykkeet maistuvat säilykkeiltä, ei siltä, mikä säilöttiin. (Muistan Deweyn kirjoittaneen, ettei yksinkertaisintakaan tapahtumaa voi kuvata kielellisesti sillä kuvaus vain jatkuisi ja jatkuisi tapahtumaan täysin sisäänsä sulkemaan pystymättä. Tämä alkaa oikeastaan kuulostaa hieman samalta mitä tapahtuu, kun alan kirjoittaa. Haluaisin laittaa sulkuja sulkujen sisään moneen kerrokseen. Etikkahanat kiinni.)

Jos olisin yliopistoon hakiessani tajunnut, millaisen outlierin kaikkien niiden tekstien lukeminen, ja ei vaan lukeminen, läpieläminen, saa aikaan, olisinko hakenut? Olisinko valinnut vieroittumisen siitä, tästä ja tuosta? En osaa lainkaan sanoa. No, ainakin normaaliuspaineista on saanut hieman vapautua, siitä olen kiitollinen, mutta olisin tuskin sitä osannut haluta etukäteen. 

Kirjoitin jokin teksti sitten vaikeudestani ihailla ihmisiä mutta että tekoja kyllä ihailen. Maalaukselle keiton tarjoamista ihailen. Ei minusta olisi sellaiseen suoruuteen. Ei tarpeeksi uskoa eikä uskallusta. Onneksi on ihmisiä, joilla niitäkin riittää. 

Vapaa perjantai

Ensimmäinen pikkujoulukutsu saapuu. En mainitse tätä siksi, että olisin erityisen sosiaalinen tai innostunut pikkujouluista ylipäänsä. (Itse asiassa en taida muistaa yksiäkään mainitsemisen arvoisia, mikä on hieman sääli, koska se antaa olettaa, että sellaisia tulen tuskin myöhemminkään kokemaan. Ehkä pitäisi olla kokopäivätöissä jossain, että tuntisi oikeasti ihmisiä ja kuuluisi joukkoon pikkujouluissa? Tähän mennessä ne ovat enimmäkseen sujuneet kaavalla ai kuka sä oot, aha, sä oot varmaan just aloittanut meillä, ai mitä neljä vuotta jo, oho mitenkähän me ei olla ennen koskaan tavattu.) Mutta kutsussa on jotain absurdin riemastuttavaa, sillä juhlan päätähdet ovat Mikko Alatalo ja Joulupukki. Molempien nimet on painettu mainokseen isosti. En löydä itsestäni yhtään säiettä, joka hinkuisi tapahtumaan, joten laitan paperin siististi keräyskoriin. Se leijailee malarialääkkeen kuitin päälle. Sataneljäkymmentä euroa.

Kulmahuoneen nurkka on kuorittu. Miehet puuhailevat huoneessa ovi kiinni, koira haluaisi vahtia ovea. Sitten kuivuri humisee. Sen äänessä on hiljainen, kotoinen sävy. Kämppiksen ilmanpuhdistinkin metelöi itsestään enemmän.

Koiran kanssa palatessamme kuuluu syvältä huoneistosta raskaus jyskähdys. Jompikumpi kissoista pakenee jostain kielletystä paikasta. En tiedä, mistä. Ilman kissoja ajattelisin ehkä kummituksia. Oikeastaan niillä ei taida olla kovinkaan paljon eroa.

Mutta ei asioiden edelle. Aurinko paistaa, vaikka on marraskuu, saadaan nauttia siitä kuuluisasta marraskuun valosta, hollantilaismestarien kellastuneesta vernissasta koruilevan luonnon kiehkuroissa, lehtimuodoissa, marjankannoissa. Kävelemme koiran kanssa rantaa, kilo tunkeutuu syvälle kallon sisään, äkkiä on helppoa hengittää, vapaapäivä, asiat järjestyvät kyllä.

Olen tavannut sattumoisin naisen, jota ajattelen siinä kävellessäni. Nainen kouhkaa siitä, miten hänellä on parantamisen lahja. Mutta hän ei halua tehdä sitä työkseen, vaan antaa sen koskettaa vain niitä, jotka ansaitsevat parantua. Kuten sukulaisia. (Hän selittää pitkään ja alentuvasti, miten kaikesta hyvästä, minkä tekee, ei tarvitse ottaa rahaa. Eikä kuuntele, mitä vastaan, kun kysyy jotakin.) Kun nainen puhuu lahjastaan, hänen kasvoilleen leviää samanlainen ilme kuin pikkulapsilla joskus näkee, sellainen sisäänpäin myhäilevä, fantasioiva ilme. Hän ei enää edes puhu minulle, tämä on kaukana kommunikoinnista, mutta ulkopuolisuus ei sillä lailla haittaa, vaan kuuntelen uteliaana.

Mutta sitä en millään voi uskoa, että naisella olisi parantamisen lahjaa. Eihän hän hyvänen aika kuuntele lainkaan, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Olen tavannut muutaman ihmisen, joiden kohdalla ehkä sanoisin, että he ovat loistavia parantumisen kätilöijiä (minusta näet on järkevämpää puhua parantujista kuin parantajista, samalla tavalla kuin on järkevämpää puhua oppijoista kuin opettajista) mutta heitä kaikkia on luonnehtinut aivan toisenlainen suhde siihen, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Rauhallisinakin he ovat aistineet äärimmäisen tarkkaavaisesti, muutenkin kuin työssään. Tämä ihminen taas kääntyy sisäänpäin. Hän hiljenee monologinsa päätteeksi ja vilkaisee minuun, hätkähtää hereille läsnäolooni ja uteliaisuuteeni, ja kysyy, olenko ennen tavannut ihmisiä, joilla on parantajan tai ennaltanäkijän lahja. (Aivan oikein, hän on vakuuttunut olevansa armoitettu myös siinä lajissa.) Vastaan, että jotkut sukulaiseni, oikeastaan koko äidinpuoleinen linja, on juuri niitä ihmisiä. Mutta etten itse usko lahjoihin, joita ei kehitetä systemaattisesti ja avoimesti. Sitten kysyn asian, joka saa hänet suuttumaan. Kysyn nimittäin, että kun hän kerran rajaa tuon taitonsa vain niihin, jotka ansaitsevat tulla sen parantamaksi, niin mistä hän tietää, ketkä tuon parannuksen ansaitsevat ja ketkä ei. "Jos sinulla olisi sellainen lahja niin tietäisit kyllä, mistä mä puhun", hän ärähtää. Siihen loppuu keskustelu.

Kiitän onneani, siinä tilanteessa, etten ole äitynyt kuvittelemaan mitään tuommoisia itsestäni. Saan jatkuvasti itseni kiinni siitä, että valitsen aika intuitiivisesti jonkin metodin tai kannan ja sitten huomaan aika pian, että oikeastaan olisikin kannattanut tehdä näin. Ei mitään vakavaa, en suutu itselleni, mutta näitä pieniä korjausliikkeitä ja muistan sitten ensi kerralla -lupauksia tulee tehtyä sen verran taajaan, etten mitenkään pystyisi konstruoimaan käsitystä siitä, että minulla on jokin lahja käsissäni. Vaikka se onkin kummallista, että moni äitini asiakas on minun asiakkaakseni ryhdyttyään sanonut, että olen perinyt äidiltä kosketuksen lahjan. Tiedän kyllä, miltä äidin kosketus tuntuu. Siinä on jotakin typerryttävän huolellista ja intensiivistä. Ehkä se on vain sitä, että toinen keskittyy koko olemisellaan työstämään jotakin oman kehon kohtaa lempeästi mutta samalla johonkin toiseen rytmiin suostutellen. Se on aika harvinaista. Mutta ei se tunnu käsien lahjalta, en usko sellaiseen ollenkaan. (Etenkin kun olen aika kömpelö ja suurpiirteinen noin ylipäänsä.) Enemmän se on kai keskittymisen lahja, ajan antamisen lahja. Ja se edellyttää sitä, että myös toinen antaa itselleen ajan, antaa itselleen luvan vain olla ja tunnustella elämäänsä sen tunnin tai kolme varttia tai mistä ajasta nyt sitten onkaan kyse. Jos toinen ei tee niin, minunkaan keskittymiselläni ei ole arvoa pennin vertaa.

Olisi kamalaa päätyä harhaiseen käsitykseen parantamisesta ja parantumisesta... kamalaa ja vaarallista. Vielä kamalammalta tuntuu ajatus, että voisi joskus itse vahingossa ajautua kuvittelemaan, että kykenee näkemään, mitä kukin tässä maailmassa ansaitsee osakseen. Tietysti jossain mielessä, suppeasti, niin voi vielä leikitelläkin - jos vaikka jonkin projektin loppuun saattaminen vaatii uurastusta, niin on aika hupsua kuvitella sen tulevan valmiiksi koskaan työhön tarttumatta. Kai silloin voisi sanoa, että kun ihminen ei kerran viitsi tuon verran nähdä vaivaa, ei hän ole lopputulemaakaan ansainnut? Jorge Bucay taisi kirjoittaa viisaasti jonkun kirjansa esipuheessa, tai jossain kohtaa, äääh tätä muistia, että ihminen on kyllä ansainnut taatusti kaiken hyvän, mikä hänen osakseen on koitunut. Mutta että huonoja, liian vaikeita asioita emme ole useinkaan ansainneet. Tottahan se on, kun asiaa miettii. Ei kukaan esimerkiksi ansaitse joutua väkivallan uhriksi. (Ah, törmään taas tähän, että onko oikein jakaa vankeusrangaistuksia. En usko niihin tippaakaan. Sakoista en jotenkin jaksa välittää, eivät ne ole liian vaikeaa taatusti kenellekään, rahaahan se vain on, mutta vankeusrangaistukset... niiden kohdalla tulee vain surullinen olo siitä, ettei kukaan lapsen, sitten nuoren ja myöhemmin nuoren aikuisen lähiympäristöstä ole jaksanut tai uskaltanut tai osannut puuttua asioihin silloin kuin kehityskulkuun olisi vielä voitu vaikuttaa... tuntuu, että on jo liian myöhäistä.)

No, tällaisia mietin, kun kävelemme koiran kanssa rantaa ja ihailemme laskevaa aurinkoa ja tyyntä liplettä. Pitkästä aikaa ehdin havainnoida, miten lammikon veden väre heittää kallion punaiseen graniittiin noita ohuita, hentoja päällekkäisviivoja, joista Merleau-Ponty on kirjoittanut oivaltavasti. Löydän myös kelon, jonka koko runko on jäkälöitynyt. Keloon on syöty koloja, sellaisia joihin mahtuisi ehkä neljän tulitikun nippu. Myös kolot ovat jäkälöityneet, mutta eivät umpeutuneet, ainoastaan sievästi pehmustuneet vihreänharmaalla norsunihominiatyyripinnalla. Punatammen lehdet pysyvät maahan pudottuaankin kovina ja muodostavat escherläistä pintaa, jolla voi kävellä.

On jännittävää ja huikaisevaa huomata, etten todellakaan tiedä, mitä tapahtuu, kun palaan Intiasta. Tai Intiassa, mutta sehän nyt on itsestään selvää, etten sitä voi tietää. En osaa kuvitella sitä kaikkea. Olen lukenut siitä paljon, mutta se on aivan eri asia. Tuntuu jotenkin hurjalta rynniä pari kuukautta toisella puolen maailmaa jonkinlaiseen pyjamaan pukeutuneena. Jos ei sitten kuukahda vatsataudissa heti alkuun.

Mutta ei täälläkään kaikki selvää ja loogista ole, nytkään. Näen unen, jossa isä on humalassa entisen kotimme eteisessä. Siihen liittyy paljon tuskaa ja häpeää, enhän ole ikinä nähnyt isääni humalassa, sillä hän juo enintään puolikkaan viinilasin ruoan kanssa, yleensä ei sitäkään. Unessa olen vielä yhdessä entiseni kanssa, ja elän sitä maailmaa, sitä varmuutta ja turvallisuutta, ja sitten kun löydän unessa isän humalassa juhlien eteisestä, ja koetan puhua isälle, mutta hän ei tunnista minua, muistan äkisti kesken unen, että tämän täytyy olla unta, koska en minä enää asu siellä, ei ole sitä varmuutta eikä turvaa, ja jää vain pelkkä häpeä, jota ilmeisesti voihkin sen verran äänekkäästi, että minut herätetään, minkä jälkeen en osaa olla itkemättä. Sänkyyn nostetaan harmaa kolli, siihen on hyvä upottaa hätäiset sormet, se on edelleen olemassa, se asuu edelleen kanssani. Toisinaan kun hyvästelemme äidin kanssa työpäivän päätteeksi, minuun iskee halu sanoa, että haluan pois, haluan takaisin kotiin, haluan olla lapsi taas. Paitsi etten halua sitäkään, kai vain hetken ajan tunnen polttavaa halua olla taas sellainen, jonka ei tarvitse kantaa huolta ja vastuuta ja joka ei aina ensimmäiseksi ajattele, että miltä tuosta toisesta tuntuisi, jos käyttäytyisin näin ja näin, jos kerran voin lempeyttää ja pehmentää lähestymistapaa ilman sen suurempia mahanpuruja. (Joskus kyllä saan puruja, olen aika huono arvioimaan ennalta, mitä kaikkea olen halukas myönnyttelemään. Mutta usein näppituntuma pitääkin.)

Ja joskus, hetkittäin, on tällainen päivä, marraskuun vino valo putoaa naapuruston tiilitaloille ja tulen kentän yli ja muistan että jokin noista taloista on se, jossa olin leikkikoulussa iltapäivät. Koulussa, jonka kieltä en oppinut. Kun muistan sen ajan, tulee äkkiä hyvin ahdistunut ja hätäinen olo. Tuntuu hurjalta, että asun nyt parin kerrostalonmitan päässä tuosta olosta. Ehkä se muuttuu, puhdistuu. En oireile enää Punavuortakaan niin voimakkaasti, talvi Tähtitorninmäellä reititti mielikuvat siltä osin uudelleen.

Ihmeellistä, että saa olla aikuinen ja tulee vapaapäiviä ja voi kävellä ulkona ja kuvata jäkäliä ja escherlehtiä makro-objektiivilla eikä tarvitse jutella kenenkään kanssa jos ei halua. Ei tarvitse olla reipas, ei yhtään mitään pitäisi-pitäisiä. Voi kävellä ja hengittää ja tutkia sitä miellettä, että kirkas taivas muutamin pilvenhattaroin kantaa muassaan kevään ja kesän tuntua ja lupausta.

Selainpeli

Katselen muutaman viikon sivusta, kun Vompsu pelaa läppärillään selainpohjaista peliä. Ajanhukkaa, ajattelen ensin. Mutta sitten seuraa avartuminen (se tuntuu jostakin syystä aina hyvältä: hah, en olekaan niin rajallinen kuin kuvittelin - tiedän myös, miten omatunnontuskitta hylkään pelin, kun se alkaa kyllästyttää minua) ja kysyn, miten voin liittyä peliin. Pian minullakin on antiikin kylä, jossa teen investointeja, rakennan erilaisia rakennuksia ja lopulta perustan uuden kylän.

Pelissä kiukuttaa se, mikä peleissä yleensäkin: vaihtoehdot ovat kovin rajalliset. Tarkoitan: voin rakentaa sotajoukkoja tai kauppapaikan, mutta en oikeastaan voi komentaa kansaani metsästäjä-keräilijöiksi enkä voi valita, että viljan viljelyn sijaan he eläisivätkin esimerkiksi perunalla ja kaalilla. En voi myöskään valita, että he käyttävät kohopenkki- tai katemenetelmää kyntämisen sijaan. Koska peli on selainpohjainen, minua ympäröi lauma vieraita, motiiveiltaan arvaamattomia ihmisiä, kuten "tosielämässäkin". (Mikä se on, älä vain minulta kysy. Kysy joltakulta niistä, jotka sääntöilevät mieluummin.) Pelin logiikka on sisäänrakennettu: teki mitä hyvänsä, sen seurauksena väestö kasvaa ja sitten täytyy hyödyntää uusia resurssikenttiä tai kehittää entisiä.

Sotimasta sentään kieltäydyn. Rakennan vankan puolustusmuurin ja vahvistan rakentamistani taloista kestokäyttöisiä ja katapultteja paremmin kestäviä sekä asetan kylääni ansoja, mutta varsinaiseen tappamiseen en tahdo sekaantua. Rakensin tosin ensin sotilaskasarmin, koska se on edellytys hevosille kylässä, ja halusin hevoset, jotta kauppiaat liikkuisivat entistäkin nopeammin. Mutta kun tyhjä sotilaskasarmi ja talli pommitettiin paskaksi, päätin, että kauppiaat saavat luvan sietää hitaasti paarustamista. Sitä paitsi minua inhotti sotilaskasarmi kylässä ja olin oikeastaan iloinen huomatessani, että se oli pommitettu. Istutin paikalle puun, jonka juurissa on kätkö. Se näyttää paljon paremmalta. Asenne herättää hämmennystä niissä, jotka erehtyvät kommunikoimaan kanssani sanallisesti. He kirjoittavat pulttaamisesta, tappamisesta ja ukkojen tekemisestä. Ajattelen, että kylässäni valta on hieman vanhemmilla naisilla. Heillä on sotimisesta toinen näkemys kuin tappelukukoilla. He saattaisivat istua talojen luona ja kutoa, "pitkäveteisesti", joku sanoisi. (Saattaisiko pitkäveteisyyden hyväksyminen mennä elämän tarkoituksesta tai ainakin elämäntehtävästä?)

Tästä näkökulmasta kylän laajentuminen ja uuden kylän alulle pano tuntuu rauhanomaisen ja kestävyyteen pyrkivän kulttuurin laajentamiselta, ainakin niin kauan kuin ei harhaudu tarkastelemaan pelin karttaa, jota täplittää viikko viikon jälkeen yhä useampia kyliä. "Nämä näyttävät vähän kasvaimilta, etenkin nämä suuremmat kaupungit", totean Vompsulle karttaa katsellessani. Metsä, suot ja vuoret peittyvät paisemaiseen asutukseen. Entä sitten, vaikka kulttuuri suhtautuisikin rauhanomaisesti toisiin, vieraisiin kyliin, jos se katsoo oikeudekseen valloittaa maan, metsät, veden, eläimet ja kutsua niitä resurssikentiksi, jotka oikein huutavat investoimista ja kehittämistä? Mitä kehittämistä se sellainen on, jossa jokin rajattomasti kulkemisen mahdollisuuksia tarjoava tila rajataan katukuiluiksi ja jossa aiemmin äärimmäisen detaljoitu ympäristö litistetään pysty- ja vaakasuoriksi, yksivärisiksi pinnoiksi? (Hyvähän minun on kitistä, kerrostaloasunnossa kävelymatkan päässä keskustasta. Mutta minua rassaa, ettei ikkunasta näy puuta. Ei yhtään puuta.)

Vompsu tuntuu kumman järkyttyneeltä muiden pelaajien sotaisuudesta. Perustamme liittouman, johon tulee kanssamme kaksi kymmenvuotiasta poikaa. He vonkuvat meiltä resursseja ja "ukkoja" eli sotajoukkoja kaiken aikaa. Vastaan siten kuin kylän vanhat, viisaat naiset voisivat vastata: Kutokaa lisää sukkia, joiden varteen voitte tunkea arvoesineet, kun hyökkääjät tulevat. Mitäpä vietävää vanhoilla naisilla voisi olla? Mihin puolustajia tarvitaan, jos sotiminen ei lopulta hyödytä hyökkääjiä juuri kuinkaan ja he palaavat aina kotiin tyhjin käsin? (Sellainen kylä on aivan helppoa rakentaa. Minäkin ensikertalaisena luin vain ohjeet tarkasti ja toimin rauhanomaisen vakaumukseni mukaisesti, jos hevoshinkuerehdystä ei oteta mukaan. Ei yllätä: hevoset ovat olleet aina heikko kohtani, ja olen kaatanut niihin muillakin tasoilla paljon energiaa. On kuvaavaa, että kaikista olioista piirrän parhaiten juuri hevosen. Olen elänyt kissojen, koirien ja ihmisten kanssa, mutta edelleen jalkani ovat unessa kavioidut.)

Jotkut hyökkääjät suuttuvat, kun eivät saa lukuisista yrityksistään huolimatta vietyä mitään tuliaisia kotiin. Sitten he pommittavat mummoja katapultein. Mummojen kauppa särkyy. Vompsu keskustelee yhden pommittajan kanssa ja kysyy, miksi tämä tekee niin. Pommittaja vastaa: "Koska en saa sulta ressuja." (Myönnän auliisti, että resurssien kutsuminen ressuiksi kuulostaa minusta entistäkin halventavammalta - että luonto ei ole vain resursseja vaan tuttavallisesti suoranaisia ressuja.) Vomps vastaa: "No, pahalta se kuitenkin tuntuu." Johon hyökkääjä: "Kaikkia ei voi miellyttää."

Minäkin olen sitä mieltä, ettei kaikki voi miellyttää. Se ei silti poista sitä tosiseikkaa, että mieluiten onnistuisin siinä. Ja että vaikka ajattelenkin tehtävän mahdottomaksi, katson silti velvollisuudekseni olla satuttamatta, mikäli se on jotenkin etukäteen järkeiltävissä. Hieman kyllä selainpelissä mietityttää, satutanko jotakuta, koska pelaan strategiapeliä strategioiden tutkimisen ja itsetutkistelun pelinä sen sijaan, että strategiani olisi pyrkiä voittamaan. Usein peleissä tunnutaan olettavan, että voitto on tärkeintä ja kaikki muu toissijaista. Minusta taas voittaminen tuntuu toissijaiselta ja jopa aika viheliäiseltä, koska voittaminen tuo mukanaan vaatimuksen siitä, että jos hävinneillä on tunnesäätelyn vaikeuksia tilanteessa, heidät pitäisi jotenkin saada kiskaistua hyväntuulisuuteen. Ymmärrän teoriassa, ettei se tarkalleen ottaen kuuu velvollisuuksiini ja on tuossa tilanteessa (jossa on voittanut) usein täysin mahdotonta ja tulkitaan helposti vittuiluksi, mutta siitä huolimatta tunnistan vahvan vedon tuollaiseen taakkaan tarttumiseen.

Ja missään nimessä en pystyisi tuhoamaan jonkun toisen kylää, koska näen sen vaikutukset Vompsussa ja itsessäni: lievän huolestuksen, joka vuotaa pelistä ylitse ja saa miettimään, ovatko ihmiset yleisemminkin pelkkää jännettä ja kyynärpäätä mieltäessään kilpailemisen ja voitontavoittelun jonkun elämänalueen sisäänrakennetuksi logiikaksi. Luulen, että se on aika harvinaista, ainakin kasvokkain toimittaessa. Toisen hätäännykseen on vaikeaa olla reagoimatta, on lähes mahdotonta olla tuntematta itseään hirviömäiseksi, jos hermostuttaa ja säikäyttää toisen, olkoonkin että tietää toimineensa hyvin aikein joskin varomattomasti ja olkoonkin että toinenkin saattaa sen tietää ja jopa lausua. Tosin luulen toisinaan todistaneeni tilannetta, jossa tuntu omasta hirviömäisestä käännetään raivokkaiksi syytöksiksi ja toisen rankaisemiseksi. "Sinä teit minusta hirviön ja siksi sinä ansaitset tämän." Ehkä sitä voisi kutsua näin?

Odotan kiinnostuneena, milloin kyllästyn peliin. Vähitellen olen alkanut hahmottaa, ettei näitä teinejä (ja ties ketä pelissä onkaan) ainakaan saisi kaikkia yhdistettyä valtavaan rauhanliikkeeseen, joka pyyhkäisisi ylitse pelikartan ja mahdostaisi kaikkien voittamisen. (Voittaminen edellyttää joka tapauksessa liittoutumista.) Se olisi hienoa ja epäilemättä säväyttäisi kaikkia osallistujia, mutta en usko hankkeeseen riittävästi keskittyäkseni siihen seuraavaa puolta vuotta. Silti en voi olla herkuttelemalla kuvalla, että kaikki kylät liittyisivät rauhanliittoon ja että kaikki turhat resurssikentät taannutettaisiin luonnontilaan, rakennukset purettaisiin rauhanomaisesti ja väestötaso hitaasti liudentuisi pehmein mokkasiinein kuljeskeleviksi paimeniksi ja keräilijöiksi tai ainakin vaatimattomiksi pientalollisiksi, kun varoja ei tarvittaisi sotateknologiaan.

Luulen, että se on se, mitä teen omille kylilleni sitten kun kyllästyn. Puran rakennukset ja istutan metsän pelloille, maisemoin kaivokset. Mummot kuolevat vanhuuteen. Mutta kätköt jätän. Puut kasvavat niiden päälle, juuret halaavat muinaisaarteita, unohdettua aikaa maailman hälinän jatkuessa ympärillä.

Minusta olisi hauskaa tietää, miten muut kuvittelevat kylänsä ja niiden maailman. Vai ovatko ne pelkkiä vipuvarsia johonkin muuhun? "Siinä käy vielä niin, että kun joku pulttaa sun kylän, sä suutut ja teet armeijan", ennustaa peliin aiemmin hurahtanut ystävä. Mutta jotenkin en jaksa uskoa sellaiseen. Epäilemättä suuttuminen ja kostaminen tuntuisi avartumiselta henkilökohtaisessa mielessä (mietin lukemiani sanoja: viha on hyödyllinen, koska se auttaa pitämään kiinni omista oikeuksista), mutta joskus henkilökohtainen avartuminen näyttää vahingolliselta laajemmassa tarkastelussa. Sillä eikö se juuri olisi konventioon taipumista? Ainakin selainpelissä? Miten rauhanomainen maailma syntyy, jos jokainen tai edes vaikka kymmenys ihmisistä antaa itselleen luvan suuttumiseen ja kostamiseen henkilökohtaisen avartumisen ja oikeutuksen tunnun nimessä? Totta kai vihaisena tuntee itsensä hetken voimakkaaksi, kyllä minä sen tiedän. Mutta entä sitten? Ja totta kai tuo voimakkuus on jotakin "todellista", nieleehän sotateollisuus valtavia resursseja vuosittain. Onko pakko haluta olla voimakas?

Selainpelin kanssa huomaan entistä selvemmin, kuinka käsitykseni voittamisesta ja häviämisestä ei sitten mitenkään jäsenny dikotomiaksi. Vaikkei voittaisikaan peliä, ei sitä välttämättä silti häviäkään. Häviäminen tuntuu enemmän mielentilalta tai asenteelta kuin joltakin sijoitukselta, jonka muutkin voivat huomata. Tai, jotta tämä ei kuulostaisi niin sekopäiseltä kuin kuvittelen sen voivan kuulostaa toisin ajattelevalle: intersubjektiivinen häviäjyys (ei-voittaminen) ei ole lainkaan niin läpitunkeva ja huolestuttava seikka kuin omakohtaisesti koettu monimutkainen pelko/tuntu, että kaikki on mennyt hukkaan, kaikki tehty on ollut turhaa, ettei koskaan tule onnistumaan ja että kaikki valinnat ovat joka tapauksessa turhia ja vääriä ja ettei itsestä ole mihinkään. Välillä tuossa kuopassa maanneelle (se on karmea kuoppa) ei-voittaminen jossakin pelissä ei tunnu kovinkaan kurjalta jutulta, ei miltään, minkä välttämiseksi kannattaisi ponnistella siinä määrin, että sulkisi mielestään toisten fiilikset.

En oikein saa selville, onko tämä haluttomuus sulkeistaa toisten fiilikset vain yritys torjua tuota pahempaa kuoppaa, jonka kuvittelen uhkaavan melko varmasti, jos ensin syrjisi ja kiusaisi muita päästäkseen johonkin tavoitteeseen ja siitä huolimatta epäonnistuisi tuossa tavoitteessaan. (Sehän olisi kurjin mahdollinen vaihtoehto nelikentässä: syrjii & epäonnistuu, syrjii & onnistuu, ei syrji & epäonnistuu, ei syrji & onnistuu.) Ehkä ei ole niin oleellistakaan, mistä haluttomuus sulkeistaa toisten fiilikset syntyy. Ehkä se on vain puolivahingossa syntynyt sitkeä luontumus tai tarkoituksella palkittu ehdollistuma. (Tosin vanhempani ovat monissa kohdin paljon kovempia toisten ihmisten suhteen kuin itse olen - muista eläimistä puhumattakaan - ja joskus saatan seurata heidän toimintaansa aivan hämmentyneenä: miten ihmeessä he voivat tuntea toimivansa tässä oikein. Ja epäilemättä minussa on omat kivirintaiset kohtani, jotka kauhistuttavat heitä vastaavasti ja joille itse pysyn sitkeän sokeana.) Luotan joka tapauksessa siihen, ettei tapani miettiä toisiakin koidu vahingokseni. Jos se alkaa haitata liikaa, sen voi aina ottaa tarkasteltavaksi ja uudelleen harkittavaksi, mutta toisaalta, en usko, että maailmassa toimimiseen on vain yksi mahdollinen strategia. Olen tavannut niin monia tapoja luovia ja selviytyä, että uskon itsekin pystyväni toimimaan kummallisuuksineni.

Toivoisin kyllä olevani vähän inhimillisempi. Jos se nyt on mahdollista. Tarkoitan ehkä jotakin tällaista: helpompi, käytettävämpi. Se olisi huomaavaisuutta, sekin. Toisaalta, en oikeastaan siltikään osaa toivoa muuttuvani sellaiseen suuntaan, ainakaan holtittomasti. Usein helppous tuntuu tuovan mukanaan sellaisia sanontoja kuin "no, peli on vain peliä", enkä tahtoisi alkaa uskoa niin. En ainakaan minä ole niin taitava eristämään elämäni pikku tekijöitä toisistaan. Ne vuotavat toistensa päälle, sekoittuvat. Epäonnistuminen työssä tai opinnoissa vuotaa epävarmuudeksi harrasteiden parissa, hyvin mennyt ystävän näkeminen valaa uskoa siihen, että ratkaisu kiperään lauseeseen löytyy vähän pyörittelemällä, venytteleminen auttaa sietämään pitkäveteisyyttä ja niin edelleen.

Selainpeli nostaa mieleen sanan resurssikenttä ja äkisti muistan lukemani kirjoitukset luontosuhteesta, joka tarkastelee luontoa ennen kaikkea resurssikenttänä. Ei kai kukaan niin koko valvettaan tee, mutta lukemani perusteella kuvittelen, että yhdelläkin osa-alueella (esimerkiksi "sehän on vain mun työtä" -alueella) tällainen asenne voi johtaa katastrofeihin: katso IPCC:n ennusteita, vanhan metsän eliölajien harventumista, kalakantojen romahtamista. Ja koska uskon selainpelin kuuluvan osana siihen todellisuuteen, jota elän, katselen levottomana kahta kyläpaisettani ja mietin, mitä oikeastaan pelaamisellani koetan mallintaa ja selvittää itselleni.