Ulkona taivaiden lahja, kasa kivenmurikoita

Salaojaukot ovat kaivaneet talon etupuolen auki. Kasvilaatikoiden raameja on viety pihan perukoille turvaan, mullat tönitty miten kuten ympäriinsä. Kolme hylättyä työkonetta on tuiskaistu pihalle hajalleen, kunkin ohjaamo ja kauhat ties minne osoittaen. Ne odottavat maanantaita. Työmiesten mielestä asumme kaukana, he ovat henkisesti sukua isälleni, jonka mielestä asumme Inarissa asuessamme kolmenkymmenen minuutin ajo- tai junamatkan päässä Helsingistä. Koska olemme kaukoasiakas, meidän luonamme möyritään neljä superpitkää päivää ja sitten on kolmen päivän viikonloppu, johon lukeutuu myös perjantai. 

Eilen kun kaivettiin oven edustaa, talosta ei päässyt ulos aamupäivän aikana. Minun oli pakko päästä töihin, joten minulle tuotiin kaivannon reunalle kone, joka ojensi sirosti nostinkauhansa. Astuin nostinkauhaan ja loikkasin siitä kaivannon toiselle puolen. Koira sen sijaan sai pissata ja kakata eteiseen oven raapimisesta ja uluttamisesta huolimatta. Kun kaivanto oli luotu umpeen ja ovi taas kuljettavissa, koira oli jo ehtinyt tykästyä järjestelyyn ja kävi sen kummemmin ilmoittamatta tarpeillaan eteisessä. Mitäpä sitä ilmoittelemaan, kun ei sillä näy enää olevan seuraamusta, että ovi lennähtää auki ja pääsee pihalle raivoamaan. Itse asiassa sisäkakkaaminen on miellyttävämpää, ei tarvitse koskea tassuilla märkää maata. 

Vompsu on koiran kaltainen, ihmettelee miesten ammatinvalintaa. Katselee välillä ikkunasta kaivannon etenemistä, pohtii ääneen, millaista olisi tehdä tuollaista työkseen. Ulkona päivästä toiseen, siirtäen savea hiekkaa kiveä, haravoiden alustaa tasaiseksi, poraten patolevyä seinään.

Kissoja salaojaremontti hermostuttaa. Jompikumpi on pissannut sohvan selkänojaan. Jos olisikin pissannut sohvan tyynylle, sen olisi voinut pestä. Mutta miten pestään sohvan selkänoja? Höyrypesurilla, ehdottaa Vompsu. Niin, voihan sitä höyryttää. Mutta poistaako se tuoksahduksen? Nyt kukaan ei halua oleskella sohvalla tai edes olohuoneessa. Ehkä heivaamme sohvan helvettiin nyt kun se on kusautettu. Se ei alunperinkään innostanut minua, tämä on ensimmäinen sohva asunnossani ja annoin sen jäädä, kun kerran saimme sen talon mukana ilmaiseksi. Mutta kissat ja Vompsu rakastavat sohvaa. Tai siis, rakastivat, ennen pissankumousta. 

Kaiken muun eriterallin ja pesukoneessa kusirättien pyörittämisen päälle omat kuukautiseni alkavat. Siitä tulee lisää pyykkiä. Tältä se tuntuu: Herään keskellä yötä sankkaan kissankusen hajuun. Haistelen tyynyliinaa: kauhistus! Haistelen lakanaa: kauhistus! Haistelen peiton reunan: voi helvetti! Revin liinavaatteet irti, raahin pesukoneeseen, kello on kolme yöllä. Uudet liinavaatteet. Mutta kusi haisee edelleen. Haistan pipoa: saatananperkkules! Ja sitten, paitaa: syyllinen löydetty, tästä intensiteetistä ei voi erehtyä! Paita oli jäänyt saunomisen ajaksi sohvan selkänojalle ja se oli käyty kusauttamassa ja se on leimannut hajun kaikkialle muualle. Housutkin haisevat lievästi kissankuselle, joten uudet pyjamanhousut. Sujahdan lakanoihin. Herään parin tunnin kuluttua tuntuun, että kaikkialla on märkää. Ensin tulee mieleen, että koira tai kissa on käynyt pissaamassa päälleni. Mutta ei, vertahan se vain. Kaikki on veressä. Veri ei onneksi haise niin pahasti tuoreena. Kello on puoli kuusi. Vaihdan lakanat ja pyjaman toisen kerran yön aikana. Onnistun vielä nukahtamaan sen jälkeen ja nukun melko pitkään vaikka koneet kuinka murisevat seinien ulkopuolella.

Nyt on perjantai ja työmiesten viikonloppu alkanut. Huomaan taas sosiaalisuuteni: heitä on vähän ikävä, minusta meillä on mukava rupattelusuhde, vähän kuin tietyt sukulaismiehet olisivat palanneet manan takaa ja heidän kanssaan voisi taas pohtia ja nauraa. Aika nopeasti sitä tottuu vieraiden läsnäoloon, etenkin jos he ovat sijoitettavissa omaan sisäisen kuvaston luotettavan kuviin. Meillä ei ole verhoja missään ikkunoissa, joten vaatteet on nyt käytävä vaihtamassa saunassa, jossa on sumennettu ikkuna. Muuten työmiehistä ei ole mitään vaivaa. He hoitavat omat ruokansa ja vessakäyntinsä jossain muualla. 

Menen tutkimaan pihaa kahdeksan pintaan aamulla hieman samaan tapaan kuin tutkitaan merenrantoja tai vieraita kaupunkeja. Miehet ovat koneineen möyrineet pihaa kaiken valoisan ajan, joten en ole aiemmin päässyt tutkimaan kunnolla. Ja kas, heti väistyy sisätilablues. Päivä sarastaa, kauhoin summittaisesti työnnellystä hiekkakuoppahiekasta pilkistää kivien kulmia. Varsinainen maaperähän täällä on savea, sitä on 18 metrin kerros, mutta talon kohdalta on jyrätty savea pellolla eteenpäin ja tuotu tilalle hiekkaa jostain hiekkakuopalta rekkalasteittain, olemme kuulleet naapurilta. Kiviä! Jääkauden pyöreäksi kirnuamia kiviä! Koko ajan kiviaarre on odottanut pihassa löytämistään! On minulla hanskatkin, mutta ne pitää tietysti riisua kiviä tönkiessä ja punnitessa. 

Haen vetokärryni ja ryhdyn kaivamaan kiviä käsin maasta ja lastaamaan kärryyn. Mikä ilo!

Jossain vaiheessa huomaan koiran kadonneen. Ehdin huolestua hetken - kuulin sen haukahtelevan jossain taustalla tyytymättömänä, ja nyt kun koira-aidat on jyrätty koneiden tieltä sivuun, se voi tietysti olla kävellyt minne saakka tahansa. Syyllisyys häilähtää, keskittyä nyt kiviin elävän sijaan! Mutta pikatarkistus osoittaa, että koira on mekkaloinut oven takana sen verran tarmokkaasti, että mies on käynyt päästämässä sen sisään. Ei sitä kiinnosta kiviurakka eikä märkien katujen ja metsien maailma vaan lämmin sänky.

Jatkan kivien kanssa kanssa kunnes Vompsu tulee kysymään, enkö aio syödä lainkaan aamiaista. 

Tosiaan, aamiainen. Semmoinenkin olisi hyödyllinen juttu. En ole muistanut tämmöisiä maallisia asioita innoltani. Huomaan, että on myös kakkahätä, sekin on piilotellut kivi-innon taustalla. Innostus on kummallinen lahja, se saa kadottamaan tietoisuuden sisäisestä tilasta jokseenkin täysin. Vasta tarpeiden käytyä aivan pakottaviksi kehonsa huomaa. Onneksi Vompsu keskeyttää kivi-innon ennen kuin olen kiskonut itseni alaselästä aivan juntturaan tai rakentanut migreenin pohjan raatamalla ilman asiaankuuluvaa ravitsemusta. 

Kivi-into on palaamista vanhaan. Siihen lapseen, joka lomamatkoilla keräsi valtavat kassilliset kiviä ja alkoi itkeä kun niitä kaikkia ei saanut ottaa mukaan kotiin. Vaikka kuinka ajattelin itsekin miesten töitä pihassa katsellessani, että onpa outoa työtä, vähän kuin joku jatkaisi hiekkalaatikkoleikkiä lopun elämäänsä, niin pakkohan se oli jo siinä samoin tein myöntää, että omat hiekkalaatikkoleikkini ovat edelleen asteen älyttömämpiä. Miehet sentään käyttivät lapioita ja asianmukaisia suojavarusteita, kun itse vääntelen kiviä ja maata hanskoitta. Nytkin kirjoittaessa sormet vähän aristavat, koska hiekka oli niin karkeaa että sormenpäät hioutuivat aivan sileksi. Vaan pianhan ne harjanteet kasvavat takaisin entistä ehompina. Miehet saavat toimistaan rahaa ja tekevät isosti jälkeä. Kaivanto on puolitoistametrinen, metrin levyinen. Maata siirtyy nopeasti koneen kauhoilla. Itse pipertelen laatikon tai ruukun kerrallaan, tai penkin, ja kannan multasäkit, hiekkasäkit, kivet käsin ja käsivetoisin kärrein. Liekö kyllästyisin tuommoisen koneen ohjaamossa, enhän saisi kosketusta multaan ja kiviin. 

Syötyäni aamiaisen pistän viestiä Kalifornian-naiselle, että meillä on pihaan tullut varsinainen taivaiden lahja, kasa kivenmurikoita. Jos joka päivä miesten työtauon ajan korjaan niitä kärryllisen talteen, minulla on viikonlopun jälkeen kolme kärryllistä kiviä! Rakennamme Kalifornian-naisen kanssa kivistä, polveilevaa polkua halki puutarhan. Siihen on kohta lisää materiaalia eikä tarvitse ostaa kiviä ja niiden kuljetusta rahalla. Hölmön hommaahan se semmoinen on, jos noita kerran tuossa pihassa on odottamassa talteen ottamistaan. 

Kummallista on ihmisen onni, kummallista: saada olla märässä lokakuun aamussa ulkona, pinota kiviä käsikärryyn ja raahata niitä kasaan niin että voi sortsikelien aikana taas hikoilla, kaivaa, sovitella, tunkea ja rakentaa kivistä pikku jokea, jonka solinan melkein kuulee astellessaan sitä pitkin paljain jaloin. Polku näemmä syntyy täysin kierrätyskamasta, täältä löytyneistä kivistä ja naapurin pihaltaan purkamista tiilistä, jotka olivat hänen makuunsa liian sammaleiset ja säistyneet. Minä en tietysti uusia tiiliä haluaisikaan. Parasta on, jos polkujoki näyttää siltä, että on polveillut täällä jääkauden sulamisvirroista saakka. 

Niin että mitä tulee siihen kuvaan, joka minua ohjasi tänne taloon, kuvaan tuolista kukkivan hedelmäpuun alla, pahoin pelkään, että onneni näyttää vähän toisenlaiselta: myllätyltä maalta, kiviltä käsikärryissä, mudalta eteisessä. Vaan ehkä kun käyn vanhaksi, ehkä sitten minulla on kivinen virta, jonka varrella istua hedelmäpuiden kukkiessa ja lausua mielessään rakkaimpia runoja, yrttiteemukissa muutama lehti suoraan penkistä napsaistuna. Eikä se niinkään tule menemään. 

Mutta tunnen itseni täällä onnelliseksi, etenkin sellaisina aamuina, kun unohdan innoltani aamiaisen. 

Suuntautuminen

Auringon appelsiini kierii taivaan ylösalaisen salaattikulhon pohjan ja seinän mutkassa, taidelukion seinä hohtaa sisäistä valoa, jota kutsutaan väriksi, keltaista ja keltaisen taitoksia mäen täydeltä, pastellitalot, valkean kenttä. Syreenien rungoissa täplittyy oliivinvihreä, korkinruskea, tummanruskea, musta, varjot ovat saavuttaneet taas määräisyytensä. Kirkko nostaa keskisormensa talojen lomasta rehvakkaasti pystyyn, kellot odottavat vielä sunnuntaita. Iltapäivä, pakkasta, tekisi mieli sanoa painovoiman käyvän appelsiineihinkin, taskuissa ne ainakin painavat kangasta pussittamaan säännönmukaisesti alaspäin. Siksi kai alassuisia taskuja ei juuri valmisteta: mitäpä niihin säilöisi.

Lumelle ja jäälle on kylvetty hiekkaa, mutta kasvaako siitä kallioita, siirtolohkareita, aavikko vai peräti uusi kortteli? Kivikaupunkiko siementää? Ja kas näin me käymme kaksin siinä kaksikossa, joka on varattu kaltaisilleni: ihminen ja koira, ihmetellen erikseen muttei juuri yhdessä. Silti kuljemme nyörin yhdistäminä, rinkuloimme naapurustoa sikinsokin päivien mennen.

Niin selkeäksi käy maailma, kun iltapäivällä voi kävellä, ja portaissa tytöt puhuvat appelsiineista hiihtoretkillä siellä missä autojen ääniä ei kuulu. En minäkään niitä kuule, en nyt missään, kun valo maalaa kaupunkia ja päästän otteeni. Rasahtamatta sekoittuu talojen pakka, asunnot ja asukkaat vilisevät läpi kortteliston. Kun minulla on rakkaus, sanat pakenevat, mutta yksin, yksin ja tuskassa ne tulevat taas, ei silta eikä edes laituri, astinkiviä ainoastaan, liukkaita ja jäähattuisia sanoja, kaukana tasalakisista. Ne pistävät todellisuudesta esiin kuka mistäkin ja mitenkin. En tiedä, onko niitä viisasta käyttää.

Ei muuta meitä kuin koira ja minä, puhun sille eikä se kuuntele, ja tiedän sen, ja siksi kutsun asioita väärin nimin leikilläni, se ei välitä, en välitä, kuljemme vain ja sees pakkanen muuttaa vähitellen sormia ja varpaita tuntemattomiksi ja ylimääräisiksi osiksi, jotka joku on unohtanut korjata talteen työn päätyttyä.

Kaksi yötä myöhemmin käymme jäälle aamulla kun muut vielä nukkuvat ja näemme siellä auringon hilautuvan laivojen siluettien takaa ylös raskaana ja hehkuvana. Hitaasti se pungertuu, hitaasti. Teen jäällä hieman joogaa ja ihmettelen kaikkia niitä autiuden värejä, kultaa, syvää purppuraa ja kylmää sinistä. Sitten kävelemme takaisin kaupunkiin vain sopiaksemme seuraavan jääretken jo muutaman tunnin päähän.

Päivät kiitävät

Päivät kiitävät, parhaat päivät. Lauantai ei kiidä: istun ja rukkaan käsikirjoituksen loppuun, sitten luen puistossa koiran kanssa Bachelardia ja raivostun (ihan turhaan, ei teksti keskustele kanssani eikä tee myönnytyksiä, nytkään) hänen pöhkölle sisätilaisuudelleen. Mikä tässä oikein on, että käpertyminen ja jossakin sisäily nyt muka ovat maailmassaolemista perustavammin kuin juokseminen ja villiintyminen, aurinkomeressä kelluminen, mustikkametsään eksyminen? Ei, en halua käpertyä!

Enkä käperry, en tähän vuodenaikaan. Jokin kumma sula onni leviää kaikkialle kehooni, haluan ihmisiä ja läheisyyttä. En malttaisi nukkua, haluaisin vain mennä ja kiipeillä ja samoilla ja uida ja hihittää ja juosta kesämaata ristiin rastiin, ylittää peltoja, polkuja, metsäaukioita, järvenselkiä lumpeineen. Sunnuntai vastaa aika hyvin tämänhetkistä ihannetilaa: ensin piknik Suomenlinnassa, merestä ei malttaisi nousta ollenkaan, sitten kaoottista törmäilyä Kallioon ja futiskamojen vaihto, äiti soittaa, mutten kerkiä vastaamaan, kiire raitiovaunuun, joka nielaisee Vompsun mutta jättää Faunin ja minut selviytymään pelikentälle vaihtoehtoisin metodein, jalkapallokentällä juoksemista, ja sieltä vielä harhailua mesiangervopöheikköjen tuntumissa joen ja suuren kallion yli uimarannalle, jossa joki pesee iholta pelin hien ja meren suolan, ja siitä mäkeä ylös, jalat jo vähän kankeina, Banglaan, ja koska koira on mukana, emme voi syödä sisällä, ja koska on myöhä, emme voi syödä terassilla, niinpä syömme Pakilan putken portailla kolmestaan, Vompsu ja Fauni ja minä, kaupungin parasta saag vatia, ja ilta viilenee, mutta betoniporras on vielä lämmin, ja sitten ajamme bussilla takaisin Kallioon ja Ässänrinnettä noustessa tuntuu jo, miten tuuli on käynyt kylmäksi ja satunnaiset pisarat vihmovat, ilma on kostea ja lehmusten tuoksu vahva, ja sitten kun olemme juuri pääseet kotiin, salamat alkavat räiskyä.

Kotona kuuntelen kännykkäviestin, jossa äiti toivottaa hyvää hääpäivää. Alkaa hihityttää, kun tajuan, millainen hääpäivämme ja etenkin sen illallinen on ollut. Ei äiti sitä ymmärtäisi, mutta minusta tuollainen improttu muovihaarukkahippi-iltaintialainen lämpimällä betoniportaalla viileässä ilmassa vessanpönttömainosten alla peittoaa mennen tullen jäykistelyt pöytäliinaravintoloissa, romanttiset kahdenkeskenkäpertymiset ja muun statuskaman. Ehkä äiti ei sitäkään ymmärtäisi, etten muista hääpäiväämme (vaikka siitä on tosiaan vasta vuosi) ja ettei meillä ole omaa hääkuvaamme.

Tänäänkin on ollut mainio päivä. Olemme retkeilleet pienellä laumalla tuntikausia sateessa. Sade alkaa metsässä vaivihkaa enkä pue siksi päälleni sadetakkia. Lopulta paita on litimärkä. Uimme metsälammessa, koira viheltää nenällään hätäpiippausta ja juoksee rantaa levottomana, me etenemme vedessä sateen alla kesänruskeina ja alastomina. Runoilijan päässä on yhä huivi, jonka hän äkkiä ymmärtää kastuvan. Uinnin jälkeen samoilemme etsien keittokatosta, mutta onnistummekin eksymään Väärälammelle useamman kerran. Sitten löydämme itsemme katokselle ja kartalle, teemme tulen ja kuivailemme sen loimussa, paidat höyryävät. Alun jännitteet katoavat, lauma hitsaantuu. Ja kulkee, kulkee, kulkee. Otamme viimeisen mahdollisen bussin takaisin, sillä on kiire, opintopiirin viltille on kiirehdittävä. Elielinaukiolla olo on pöllähtänyt, savunhajuinen, kaihoisa metsän rauhaan. Kaupunki tuntuu suurelta ja räikeältä. Haluaisin kai vain upota vihreisiin mättäisiin, mieluiten vaatteitta, kadottaa minätietoisuuden. Se on mahdollista harmittavan pienissä paloissa. Viltillä tulee kylmä piposta ja villapaidasta huolimatta.

Nyt hörpinkin chilikaakaota, jotten flunssiintuisi. On niin paljon asioita, joita tahdon vielä ehtiä. Haluan vesipuistoon kirkumaan rengasveneessä, esimerkiksi. Tai ainakin vuoristorataan. On vaikeaa hakeutua koneen ääreen, kirjoittaa. Jotenkin se tuntuu valjulta, kun voi olla ihmisten kanssa, istua puistoa, kävellä metsää, uppoutua sieraimia myöten metsälampeen. Ja: tiedän, että jos en kirjoita, saatan unohtaa, että tämmöistä voi olla.

Tuntuu jotenkin kummalliselta ja puisevalta käydä huomenna viemassä kässäri takaisin kustannustaloon ja neuvotella siellä. Sisällä! Kun voisi riehua ulkona... koirakin lähti juuri. Päivät kiitävät, on mahdollista olla kiitollinen ja onnellinen ja läsnä, kuunnella ihmisiä, nähdä heidät, en osaa olla rakastamatta heitä, en nyt. Olen viime päivinä lähentynyt niin monen ihmisen kanssa, että se tuntuu kummalliselta, kaiken toisensuuntaisen jälkeen. Mutta sitä kai impulsaatio tarkoittaa: että on rytmi, lähentyminen ja loitontuminen. Voi, kunpa voisi vain lähentyä ja lähentyä! Mutta kai se tarkoittaisi, että lopulta sulaisi klimppiin, ja olisiko se nyt laitaa? Ei kai, mutta se tuntuu epäreilulta. Haluan olla osa sotkukasaa! Onneksi nyt on lähentymisvaihe! Itkettää vähän liikutuksesta. Ehkä se on normaalia, onhan jo ilta ja kaikki sujuu vain niin käsittämättömän mainiosti.

Byhyy. Onnibyhyy.

Ääh, tuntuu hassulta hehkuttaa hehkuttamistaan, mutta miten mainio kesä!

Jumskisreidet ja palanut hiusraja

Kevät ei näy saapuvan ilman veroja. Onnistuin jumskauttamaan reidet oikein kunnolla torstaina palstalla, eikä eilisen pyöräretki erityisemmin verryttänyt niitä, vaikka niin järkeilinkin käyvän. Sen sijaan, että reidet olisivat vaienneet maitohapoistaan ja epäreilusta vaatimustasosta, poltinkin hiusrajani. Kas kummaa, en ole varmaan ennen palanutkaan vain hiusrajasta! Ilmeisimmin oletus, ettei ulkona ja enimmäkseen vielä metsän suojissa pyöräretkeillessä voisi palaa, on virheellinen.

Muuten vapunpäivä oli kyllä ihana, ellei lasketa niitä kertoja, jolloin pysäytin pyörän ja koetin tehdä jotakin kramppaavalle oikealle takareidelleni. Mutta eivät ne niin kauheita kohtia olleet, kramppaamiseen ei mitenkään kuole ja tiedän sen varsin hyvin. Supistelu tuntuu ikävältä, muttei vaaralliselta. Ja ulkona on nyt aivan mahtavaa! Niskalan arboretumin metsänpohja on täynnä valko- ja keltavuokkojen kukkia, linnut vislailevat ja puidet silmut ovat niin suuria, ettei voi enää mennä kauan niiden aukeamiseen.

Käväisimme myös kaksissa bileissä, mutta ihmisseura ja paikallaan könöttäminen tuntuu jotenkin valjulta metsän ja vauhdin hurman jälkeen. Alan vähitellen tottua siihen, että elämässäni on taas menossa tällainen erilleen huuhtoutumisen vaihe, jossa ajatuskin monta tuntia isommassa seurueessa notkumisesta ja ehkä humaltumisestakin tuntuu jollakin tavalla turhauttavalta. Kaipa tälle vaiheelle voisi tehdä jotakin, jos tahtoisi, mutten oikeastaan tahdo. Vompsun kanssa juttelimmekin siitä, että ihmisiä on mukavaa nähdä sillä lailla, että heidän kanssaan liikkuu tai puuhaa jotakin, pesee vaikka mattoja tai huovuttaa tai jotakin muuta fyysistä, mutta että istua pönöttäminen ja keskusteleminen alkaa olla kulkenut tiensä taas loppuun tältä erää.

Tänään kyllä joudun könöttämään sisätiloissa koko päivän, mutta ehkä se on ihan hyvä otsan ja reisien kannalta. Onneksi en ole kovin ulkonäköneuroottinen, sillä eiköhän tuo otsa vielä tuosta muutu räiskyvämmän punaiseksi... tänään illalla on nimittäin juhlat, joita olen odottanut jo pitkään. Yksi ystäväni järjestää pari kertaa vuodessa Interpop-illan, jossa kuunnellaan euroviisumaiden pop- ja etnomusiikkia ja jokainen osallistuja saa olla kuin arvosteleva maa oikeissa euroviisuissa, eli pisteyttää kilpailukappaleet, ja lopuksi pisteet lasketaan yhteen ja katsotaan, mikä kappaleista voittaa. Pisteyttämistä vielä hauskempi on minusta arvostelukierros, jossa kappaleen kuuntelemisen jälkeen jokainen kertoo hieman, millaisia mielikuvia se herätti. Se on ihan tavattoman kiinnostavaa, koska ainakaan minun ystäväpiirissäni ei sillä lailla analysoida musiikkia ääneen. Kappaleet kuulee sitten uusintakuuntelulla ihan eri tavalla, kun muistaa, miten kaikilla erilaisilla tavoilla toiset ihmiset siinä huoneessa ovat niihin reagoineet. Vompsu on jo pitkään halunnut Interpopiin, koska olen kehunut sitä niin kovasti, mutta eikö vain meidän yhdessäolomme aikana olekin käynyt joka kerran niin, että on tullut jokin isompi meno tai toinen on ollut kipeänä.

No, ellei nyt jommankumman pää putoa ennen iltaa, pääsemme viimein yhdessä Interpopiin!