Hyvä mieli

Tulen hyvälle mielelle siitä, että vaikka toimeni ovat epätäydellisiä, pystyn kuitenkin toimimaan enkä vain myöhemmin sadattelemaan sitä, etten uskaltanut, kuten on monesti aiemmin käynyt, jos asiat ovatkin olleet pielessä ja olen vain koettanut vakuuttaa itselleni, etten osaa enkä uskalla ja ettei minulla voi olla roolia niiden selviämisessä ja "että kyllä kaikki kuitenkin varmasti menee ihan hyvin". Ja kun pyydän apua, toinen pystyy auttamaan minua. Saan keskustelusta myös uuden ajatuksen, kai se on jotenkin ollut muotoutumassa, mutta nyt pystyn sanallistamaan sen: sattuman ja suunnitelman välissä on harmaa alue, ja kun inhoan kohtalonomaisuutta (ja oikeastaan ehkä kohtalo on vielä kauempana suunnitelmasta kuin sattuma, tarkemmin ajatellen, se tulee mieleen vasta nyt), ehkä sitä kohtaa voisi kutsua tervetulleeksi toivottamiseksi.

Jatkumolla pisteet olisivat siis näin:
Kohtalo (näin oli tarkoitettu tapahtumaan) --- sattuma (niin nyt vaan kävi ja sen kanssa on kai vaan elettävä) --- tervetulleeksi toivottaminen (niin nyt vaan kävi mutta se on hyvä juttu ja aion järjestää tulevaisuuteni sen mukaisesti ja odotinkin vain jonkin tällaisen tapahtumista torhistautuakseni sen avulla) --- suunnitelma (minusta tämä on hyvä ratkaisu, olen tehnyt kaikkeni eliminoidakseni suunnitelmaan liittyvät riskit, suunnitelman vaiheista on jo selvät sävelet ja tiedän tahtovani järjestää elämäni tämän mukaan).

Käymääni keskusteluun (jonka taustatilanne valvotti minua pari yötä sitten) sisältyy oivallus, josta tulen pompahtelevan iloiseksi: aika monet merkityskiistat versovat siitä, että ihmiset mieltävät jonkin asian kuuluvan eri kohtaan tuota jatkumoa. Ja jos toinen asettaa ne toiselle kohdin, se herättää levottomuutta. Tuo levottomuus kuuluu kai kaikkeen ihmisten kommunikaatioon sinne saakka, että levottomuuden kohta saadaan paikannettua ja sanallistettua.

Minun tapauksessani käy tyypillisesti niin, että haluan suunnitella (tai vähintään toivottaa tervetulleeksi, jos kyse on jostakin joka koskee vain itseäni; toisaalta on vaikeaa keksiä asioita jotka koskisivat vain itseäni, sillä kyllähän mallioppimista tapahtuu kaiken aikaa ja jos osoitan käyttäytymiselläni, että minusta tietty jutska on okei, muutkin saattavat alkaa toimia niin, ja tämä tuottaa ainakin itselleni päänvaivaa rutkasti, koska en haluaisi, että muut joutuisivat painiskelemaan samojen pulmien ja sivuvaikutusten kanssa kuin itse painiskelen - kaikki ratkaisuni eivät ole olleet tervetulleiksi toivotettuja eivätkä etenkään suunniteltuja ja olen kauhean tietoinen siitä, miten olen hyvin keskeneräinen kaiken aikaa enkä tahtoisi kenenkään ainakaan ajattelevan, että sitä kannattaisi ainakaan matkia) ja hämmennyn ja jotenkin ahdistun, kun joku ei koe suunnittelemisen olevan aiheellista sellaisissa kysymyksissä, jotka minusta rajaavat tulevaisuutta todella suurieleisesti. Esimerkiksi kiistat äidin kanssa noudattavat tyypillisesti tätä kaavaa. Äidistä minun pitäisi vain toivottaa tervetulleeksi monet asiat, joita en tahdo ja joihin alistuminen saisi minusta esiin vain katkeraa narisemista. (En tahdo tuota on minussa usein voimakkaana ja selkeänä, se piirtää rajani varsin paksulla kajalilla. Siitä on paljon helpompaa olla varma kuin tahtomisesta.) Olen myös aika arka ryhtymään asioihin, joista en osaa muodostaa toimintasuunnitelmaa - haluan olla valmistautunut hyvin kaikkeen edessä olevaan, jotta reagoisin järkevällä tavalla, tavalla jonka voin hyväksyä myöhemminkin. Toisaalta äiti säätelee eri kohdin tunteitaan paljon raisummalla kädellä kuin itse teen; hän tahtoo paljon enemmän suunnitella sen, miten muut hänet kokevat, esimerkiksi, ja sen seurauksena hän on aika yksinäinen ja välillä pohjattoman surullinen. Minusta taas en voi kuin toivottaa tervetulleiksi toisten reaktiot itseeni. Ne ovat määräysvaltani ulkopuolella ja voin ottaa niistä kaiken irti, oppia niistä ja haluta kuulla ne. Se, miten noihin reaktioihin itse suhtaudun, on minun aluettani ja haluan siinä olla suunnitelmallinen. Oikeastaan ainoa seikka, minkä voin yksin siitä päättäen tehdä toiselle ihmiselle, on päättää jättää hänet taakseni, jos arvelen, että lähinnä vahingoitamme toisiamme. Kaikki muut toista ihmistä koskevat seikat sisältävät myös hänen (vähintään viestieni tulkintaan liittyviä) päätöksiään. (Tai sattumia tai tervetulleiksi toivottamista jos se on heidän tyylinsä... kohtaloa en laske mukaan, koska se näyttää saavan ihmisistä esiin lähinnä katkeruutta enkä toivo sitä itselleni enkä muille. Minua hämmästyttää kerta toisensa jälkeen se, miten kohtalonomaisesti monet suhtautuvat esimerkiksi omaan tunne-elämäänsä ja merkitysrakenteisiinsa. Minulla ei ole ollut siihen varaa, enkä luovuttaisi mistään hinnasta määräysvaltaani näistä seikoista enkä luopuisi myöskään niiden keskittyneestä ja uteliaasta tutkiskelusta.)

Kuljen ulkona iloisesti koiran kanssa, hihitän, heittelen lunta ilmaan, koira loikkaa ja nappaa lumen hampaisiinsa, naks. Tunnen itseni vapaammaksi kuin aikoihin, onnelliseksi kaiken ratkettua odottamattoman hyvällä tavalla. Ja: tämä on ennen kaikkea vapautta jostakin. Vapautta huolesta, että asiat menevät pieleen, jos ei itse uskalla toimia, kysyä ja ihmetellä ääneen jostakin ahdistuttuaan. Vapautta, koska toinen osoittaa rajansa selkeästi ja ilmoittaa huolehtivansa niistä itse. Jos asiat menevät pieleen, en joudu osoittamaan itseäni sormella ja sanomaan: ja sinä, sinä siinä, sinä et tehnyt mitään, senkin pelkuri. Olen tehnyt niin monta kertaa elämässäni. Minun surutyöni liittyvät lähinnä tähän väärään passiivisuuteen. Mutta ehkä minun ei enää tarvitse. Ei ainakaan tässä kohdin.

Tuntuu ihanalta päästää huolesta irti ihan kokonaan ja vielä näin oikeutetun oloisesti, ei vain tunkea sitä jonnekin lipastonlaatikkoon putkahtamaan uudestaan ulos.

Voisi sen tietysti toisinkin sanoa: kognitiivinen dissonanssi haihtuu huomatessani, että pystyn päättämään siitä, millaisen roolin haluan ottaa, ja pystyessäni kartoittamaan ja hyväksymään, että siihen liittyy oletettavasti tietynlaisia seuraamuksia, ja hyväksyessäni ne, tuli mitä tuli ja kävi miten kävi, koska minun on joka tapauksessa parasta toimia tietyllä tavalla voidakseni kokea toimineeni, kuten vastuullinen ja harkitseva ihminen toimisi, tai ehkä pikemminkin, kun yksilölliset tyylit muistetaan, siten että voin tuntea itseni vastuulliseksi ja harkitsevaksi ihmiseksi. Kunpa olisin aina näin päättäväinen ja suunnitelmallinen asioissani... No, ainakin tämä mielentila ja keskustelun eteneminen palkitsee yritykseni, joten voisin kuvitella päättäväisyyteni tästä vain kohentuvan.

Eh, tästä voisi ehkä todeta vain sen, että suunnitelmallisuus ja päättäväisyys vahvistavat itseään... niin kai onkin. Toivottavasti se ei tarkoita, että kävisin entistä enemmän solmulle sattumien ja tervetulleeksi toivottamisten kanssa. Uh, mikä ajatus. No, nyt aion antaa sille monoa, koska olen muuten niin hyvällä tuulella ja koska joka tapauksessa olen nuorempana nojannut ihan liikaa sattumiin ja tervetulleeksi toivottamisiin ja siten suistunut hetkellisesti aika karseisiin olosuhteisiin. Haluan kuitenkin päättää siitä, mitä tahdon. Ja tahdon olla päättäväisempi ja tahdon, että edetessäni suunnitelmissani minulla on sen verran selvät sävelet, että takaiskutkin tuntuvat ihan siedettäviltä ja pysyn niidenkin kanssa hyvällä tuulella. Minusta tuntuu, että tietyn elämänvaiheeni alakulo oli aika paljon seurausta siitä, että asiat vain tapahtuivat ja tunsin voimattomuutta niiden suhteen ja jälkeenpäin koin itseni varsinaiseksi latuskaksi. Ehkä suunnitelmallisuuteen ja päättäväisyyteen voisi jopa virittää itseään tietoisesti... ehkä pitäisi kuunnella enemmän Bachia, vaikka kyllä Ditty Bopskin pontevoittaa, MOT.

Oksat maljakossa

Puistossa kävellessä huomaan kanien juurestaan nakertamat, kaadetut syreenit. Kävelemme koiran kanssa puskien luo ja kiskomme latvuksia irti. Kaatopaikallehan ne ovat muuten menossa, osa oksista jouta piristeeksi ennen päätymistään ajallaan biojätepönttöön ja sieltä kompostikassaan. Kuljemme leipomon ohi, tuoksu kietoo meidät sisäänsä. Koira hössöttää oksia, jotka se kai tulkitsee tavallista riukumaisemmiksi kepeiksi. Kotona trimmaan irti edellisvuoden siemenekodat ja kuolleet kohdat ja pönkkään oksat maljakkoon.

Pian ne puskevat vihreää!

Muutenkin tuntuu keväisemmältä. On vaikeaa eritellä, miksi ilma tuntuu lauhemmalta. Se vain tuntuu! Ja valoa on ainakin enemmän.

Siinä oksia asetellessani mietin erään ihmisen tiimoilta kuulemiani informaation palasia ja yhdistelen niitä kuin palapeliä. Siis hän tiesi jo silloin - ja hän sanoi näin, koska tiesi, etten minä tiennyt - tai ehkä hän ei tajunnut, miten asenne paistoi läpi - en tietenkään vielä silloin käsittänyt sitä, mutta nyt tajuan, mihin nuo sanat liittyivät - - ne liittyvät myös siihen, miten hän suhtautuu minuun ja muihin ympärillään, tietysti.

Tulen hyvin surulliseksi ja mietin, mihin ystävyyden siteet ulottuvat ja mitä ne vaativat. Meillä kaikilla on omat vaikeutemme, mutta kaikki eivät halua käsitellä asioitaan ja on tilanteita, joissa noiden asioiden tunkeminen käsiteltäviksi ei tunnu kohtuulliselta, kun muutenkin murhe varjostaa koko ihmisen elämää. Huomaan olevani sarkastinen ja päätän, että niin kauan kuin saan itsestäni kiinni tämän moodin, pidättäydyn keskustelusta.

Samalla tiedostan astuneeni taas askeleen kauemmas ystävyydestä. Tiedän, että minulla on oikeuteni tehdä niin, mutta on vaikeaa tuntea itsensä empaattiseksi tai ystävälliseksi ihmiseksi, kun tekee niin. Ja haluaa tehdä niin. Sillä eikö vaikeuksiin ajautunut ihminen tarvitsisi juuri tukea ja empatiaa, kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä? Mikä ihmeen tyyppi minä olen, jos en pysty ponnistamaan empatiaan? (Ei auta ollenkaan, että olen lukenut vastikään, että ammattilaisillekin tämä on usein kovien ponnistelujen takana. Eikä minulla ole edes työnohjausta tukenani. Ystävyydelle ei ole työnohjaajaa, ja se on hankala juttu. On vaikeaa suhtautua armollisesti omaan riittämättömyyteensä.) Koetan ponnistella löytääkseni toisen ihmisen näkökohdan, mutta törmään yhä uudelleen siihen äänensävyyn, jota en aluksi ymmärtänyt sen koko voimassa, ja joka nyt kauhistuttaa minut liikkumattomaksi. Olen myös jotenkin kauhuissani siitä, että jäsennän kysymyksen tällä tavalla. Toivon olevani väärässä, jankutan että minun täytyy olla väärässä. Koetan sekoittaa palat päässäni ja järjestää ne uudelleen. Mutta ne sanat ja niiden äänensävy vaivaavat minua, ne palaavat etualalle yhä.

Haluaisin juosta pakoon. Siitä ei ole mitään hyötyä.

Oksat maljakossa seisovat jäykkinä, odottaen lehtien puhkeamista. Niillä on nyt yhteys veteen, ne on pelastettu hetkeksi. Hengittelen syvään, silitän eläimiä ja katselen oksia. On raskasta huomata, että itsestä ei vain löydy voimia auttaa eikä tukea ihmistä, jota haluaisi auttaa ja tukea jonkin universaalin vastuuntunnon nojalla. Tai vain siksi, että on itse hankalissa tiloissa saanut apua ja haluaisi laittaa hyvän kiertämään. Tuntuu kauhealta tajuta, että tavoitteemme ja maailmamme ovat niin erilaiset, että ymmärrykseni yksinkertaisesti loppuu kesken.

En tiedä, mikä olisi oikea tapa toimia, en todellakaan tiedä. Odottaa ratkaisua, näin alkajaisiksi. Odottaa, että jokin suunnitelma muodostuu. Ainakaan hötkyilystä ei ole mitään hyötyä. Odottaa, hautoa, antaa ajalle vapaat kädet. Luotan siihen, että jokin näkemys muodostuu. Kunhan annan aikaa. Harkinta-ajan itselleen suominen on kai tärkeintä elämässä. Tai ainakin minusta tuntuu, että päätöksistäni kaikkein huurupäisimmät on tehty sillä lailla äkkihutikassa, kiireen tunnussa. Toki niistäkin oppii, mutten erityisesti tahtoisi koostaa elämää, joka on täynnä kiireen keskellä tehtyjä väliaikaisratkaisuja. Siksi inhoan puhelintakin: olisi vastattava heti, päätettävä heti. En ole usein riittävän valmistautunut kuulemiini asioihin, mikä on harmillista, koska haluaisin tehdä päätökset rauhassa, huolellisesti punniten. Mutta no, kai valmistautumattomuuden tunne on aika yleinen myös muilla. Ainakaan en tahtoisi sanoa mitään sellaista, joka saa toisen tuntemaan itsensä valmistautumattomaksi vastaamista ajatellen.

En yksinkertaisesti tajua, miten jostakusta elämä voi tuntua tylsältä. Minusta se on niin täynnä ärsykkeitä, ratkaisua vaativia pulmia ja aivopähkinöitä, että välillä hengästyttää, kuten nyt.

Istun ja katselen oksia maljakossa ikään kuin niissä olisi vastaus. Tavallaan onkin: asiat etenevät omalla painollaan. Ei minun tarvitse onnistua ratkaisemaan tätä nyt. Eikä hyvyyteni tai huonouteni ihmisenä ja ystävänä ratkea vain tästä yhdestä teosta tai tekemättä jättämisestä, tästä yhdestä suhteesta edes. Mutta se ei tietenkään estä halua olla täydellinen, ymmärtää mitä hyvänsä ja hyväksyä kaikki avosylin tuosta noin vain. Tietysti ristiriita on täysin itsessäni: en halua toisaalta myöskään hyväksyä avosylin tuosta noin vain ihan kaikkea. En halua hyväksyä huolimatonta suhtautumista kärsimykseen, esimerkiksi. En halua hyväksyä sitä, että suuret ratkaisut tehdään harkitsematta kaikkien asianosaisten etua. On asenteita, jotka hätkähdyttävät minua ja synnyttävät minussa halun ottaa etäisyyttä. Ei auta kuin repiä tätä rupea tarpeeksi kauan, jotta se lakkaa kutkuttamasta. Ei auta kuin päättää, tai pikemminkin: antaa päätöksen muotoutua, haluanko hyväksyä kaiken avosylin vai haluanko vetää rajan johonkin. Ei minun hyväksymiseni tai järkyttymiseni kosketa ketään muuta samalla tavalla, mutta minua se koskettaa. Se ulottuu syvälle minuuden luihin ja ytimiin: Millainen ihminen haluaisin olla? Mikä olisi hyveellinen tapa toimia tässä? Mitä ystävyys tarkoittaa? Ja - millaisen ihmisen teen itsestäni näillä valinnoilla? Millaisia ihmisiä teen toisista ympärilläni näillä valinnoilla?

Sillä en ole kuten syreeninoksat, tietyssä mielessä en. Voin valita, taittaako tämän vai tuon oksan tai ostaako mieluummin maljakollisen tulppaaneita. Vaikka vastaus muotoutuukin minussa, haluan tarpeeksi monta vastausta ensin, tarpeeksi monta skenaariota, joista voin huolellisesti niitä vertailtuani valita. Minun on valittava, kysymys on tässä, minä olen tässä, ja haluaisin valita viisaasti.

Kunpa ymmärtäisin paremmin.