Surua ja iloa

Voiko nimetä yhdenkään päivän elämästä, jossa suru ja ilo eivät sekottuisi? Huomaa, että sekoittuminen ei tapahdu kuten vesiväreissä, joissa kirkkaista sävyistä sekoittuu ruskea tuhna, vaan kuten marmoroidessa paperia, tai kuten öljyväreillä maalatessa, missä kirkas kulta ja turkoosi voivat olla vierekkäinlimittäinpäällekkäin muuttumatta ruskeaksi tuhnaksi. Suru ja ilo, erilliset prosessit, toisiaan tukevat prosessit, eivät vastakohdat. (Molempien vastakohta olisi kai taustatunteen hiljainen hyrinä. Tai toisessa mielessä: tunnemykkyys, turtuus, onttous, vieraantuneisuus omasta tilastaan.)

Kuulen satunnaisessa kohtaamisessa lapsesta, joka on hyvin sairas, ja kun tapaamisen lopuksi kosketan tämän äitiä käteen ja toivon ääneen, että tilanne helpottaisi, äiti sanoo ei älä, nyt alkaa itkettää, ja pakenen ovesta kirkkauteen, kadulle, pyöräparkkiin, hypermarketin korkeille käytäville. Olisin jäänyt halaamaan, jos se olisi sopinut kuvaan, mutta ei se sopinut. Seuraava maksava asiakas oli jo jonossa. 

Teinkö väärin vai oikein koskettaessani? Onko se mikään kysymys? Onko kysymys väärästä ja oikeasta koskaan mielekäs? On, sanoo mieli, siinä kohdin se on, kun suomalaiset johtavat maailman koronakuolleisuustilastoja ja täällä vaan toitotetaan, ettei tauti ole enää vaarallinen. Siinä kohdin, huomaan, olen vihainen. Viha, arvostelma, oikea ja väärä: hälytyskellot. Mutta tietysti arvostelma, tuomio, liittyy juuri tällaisiin tilanteisiin, jossa joku on huolissaan jostakusta toisesta, koska tämän terveys. On asioita, joihin en soisi kajottavan. 

En sano äidille mitään, mutta totta kai ajattelen. Kaikki me ajattelemme, ajatukset voivat olla täynnä vääriä hypoteeseja, ei siitä tarvitse muistuttaa itseään. Mutta entä jos. 

Entä jos ei. 

Mikä tie satuttaa pahiten?

Kosketan äitiä käteen, koska hänen kertoessaan asiasta sisuskalujani kouraisee taas halla. Eikö meillä kaikilla ole heitä, joiden puolesta pelkäämme? Joille soisimme vain kaikkea hyvää, koska elämä on kohdellut kyynärpäin suojaavien kapaloiden sijaan. Ei minulla ole oikein sanoja, tai siis, on nekin, mutta se on eri asia. Juttu on se, että olen myös kädellinen. Ojennan käteni ja kosken. Kai se on yritys osoittaa, että olemme tässä yhdessä, että sanottu kosketti, siispä kosken takaisin. Jokin toinen päivä voisin koskea sanoilla, kertoa joistain niistä suruista, jotka kuristavat kurkkua toisinaan vuosikymmentenkin jälkeen. Mutta - ei silloin kun toisella on oma kuorma liki luhistavassa korkeudessa. Siinä kohtaa kosken fyysisesti. 

Onko se viisautta, tyhmyyttä vai mitä, mutta minusta tuntuu, että se auttaisi. Auttaako se? Kuka sen tietää. Ainakin molempien silmät ovat kosteat, kun astun ulos ja hän jatkaa työpäiväänsä.

Ja sitten, kotona, kun kerron tästä Vompsulle, en kosketuksesta vaan mikä ajatusten hyöky sulki minut sisäänsä ja miten kuplivan vihainen olin äkisti siinä paikallani ollessani, kaikesta kuultuani, ensin vihainen, hetken, ja sitten pohjattoman surullinen, koska ihmisten elämällä ei tunnu olevan postimerkin verran arvoa, näen miten emootio kulkee Vompsun läpi, kouraisee tämän alavatsaa, puristaa kättä nyrkkiin ja sitten menee ohi. Vompsulla on suuri huoli erään läheisen terveydestä, ehkä tämä nostaa taas sen esiin. (Ja minullakin, omani, kaikki muut lapsuudenperheeni perheenjäsenet ovat menossa sairaalaan operaatioon syksyn aikana. Sairaaloista on tullut kulkutaudin mukana vaarallisia paikkoja aivan uudella tavalla. Hoitajat palaavat sairauslomiltaan liian tiukalla aikataululla, yhä tartuttavina, ilman negatiivista antigeenitestiä, koska - no, en tiedä, miksi, eihän tässä kaikessa enää ole järkeä ollut aikoihin. Ja juuri leikkauksen läpikäynyt monisairas ihminen ei ehkä kestä tartuntaa.)

Nyt ajattelen sitä lastakin. En osaa olla rukoilematta hänelle terveyttä pyöräillessäni kotiin. Naama kastuu itkusta märäksi vaikka aurinko paistaa ja ruska hohkaa puissa. 

Rukoileminen on kummallista. Olen tehnyt nyt sitä pandemian ajan. Ei se ole kristillistä rukoilemista, varmaankaan, koska en usko persoonallisiin jumaliin. Ennemmin se on jonkinlainen parahdus kohti kaikkeutta, jotakin, mitä kukaan tuskin kuulee, voimapulssi, joka etenee ja ehkä kohtaa jotain. Todennäköisesti ei, mutta mistä sitä tietää. Olen luiskahtanut tähän tapaan samalla kuin luiskahdan koskettamiseenkin - kun ei ole oikein muutakaan. 

Ehkä se on myötätuntoa, ehkä voimaa, ehkä välittämistä, ja kauhua siitä, miten niitä ei saisi äkisti ollakaan. En tiedä. Ajattelen sitä, miten Gary Snyder kirjoittaa, että laulu todistus voimasta / voimasta sisällä. Tai jotain sinne päin. Siis sanat, en ole sanantarkka. Sisältö on osapuilleen tuo. Mutta siltä rukouskin tuntuu, voimasta joka purskahtaa laulun tavalla kohti hälläväliä.

Ajattelen, miten väärässä olin nuorempana kun suhtauduin jotenkin silmiä pyöritellen jonkun sanoessa rukoilevansa puolestani. Tai jonkun muun puolesta, jonkin asiaintilan toteutumisen puolesta. Nykyään, täysin järjenvastaisesti, taidan uskoa, että rukous on monesti vaikkapa mielenosoitukseen tai johonkin kokoukseen tai järjestötoimintaan osallistumista voimakkaampi ele. Se tuo keskiöön, se vakauttaa, auttaa pysymään fokuksessa. (Niin tärkeitä kuin sosiaaliset toiminnot ja pyrinnöt ovatkin, en luoja paratkoon voi väittää niiden vakavalla naamalla auttavan pysymään fokuksessa. Pikemminkin koen, että niissä helposti hukkaa kaiken, myös päänsä. Ja ainakin mielenrauhansa jokseenkin ennalta-arvattavasti.)

Kotona Vompsu tekee työasioita ruokahuoneen pöydällä ryöppyävien kasvien ääressä. Aurinko, ruska, Laguuna. Laguuna kylpee auringossa, ja kun Vompsu erehtyy jättämään sen hetkeksi valvomatta, se käy muuttamassa kalenterista juuri sitä kalenterikutsua, joka on erään eduskunnan valiokunnan lähettämä. Järjestelmä ilmoittaa, että kalenterin muutosta ei ole voitu toimittaa kutsun lähettäjälle ja muille osallistujille tiedoksi. Ehkä ihan hyvä niin, ettei valiokunnan kokousta koko loppuvuodeksi ole ajankohdaltaan muutettu vain sen takia, että toimistokissa on katsonut taas asiakseen kävellä näppäimistön päältä. Toisena päivänä Laguuna käveli näppäimistölle Vompsun toisessa tärkeässä kokouksessa ja onnistui sekä laittamaan laitteen lentotilaan että sulkemaan kokousohjelman. Näissä kohdin on vaikeaa olla ajattelematta, etteikö kissa jollain tasolla tietäisi, mitä nappia kannattaa painaltaa pienin pehmein tassuin. 

Tietenkään se ei tiedä. Kun sitä torutaan lempeästi, se siristelee silmiään ollen selvästi hyvillään huomiosta. Miten pehmeä turkki! Miten pörheä häntä! Miten vihreät silmät!

Onko mitään asiaa, josta voi sanoa, että sen tekee oikein tai väärin - palaan tähän. Tai ainakaan että sen tekee ainoalla tavalla oikein, ehkä, ehkä se on mielekkäämpi kysymys. Ehkä, ehkä joitain sellaisia on. Mutta tämä on vahva ehkä. Mutta ajattelen sitä, miten me olimme kissatalossa, ja Laguuna istui laatikossa ja tuijotti silmiin herkeämättä. A cat may look at a king, sanoi pääni. Tämä kissa katsoo, ei kuninkaallisia, mutta jotakuta joka voi tarjota sille loppuelämän kodin. Ja eläintenhoitaja kertoo, että kissa on palautunut jo yhdestä kodista ja saattaa olla kesyyntymisen kannalta vaikea tapaus. En tiedä, onko siinä tilanteessa muita kuin yksi ainoa tapa toimia oikein. Ehkä ei. 

Uskoani demokratian järkiperäisyyteen nakertaa tällä erää se, että Vompsu on tosiaan menossa kertomaan tutkijoiden näkökulmasta poliitikoille. Asia on monimutkainen, aikaa viisi minuuttia. Aivan naurettavaa. Tuollaisten iskulauseiden pohjalta sitten päätetään yhtä sun toista ja muodostetaan niitä kuuluisia kokonaiskuvia. Tietysti, ei vaihtoehtokaan kovin houkuttelevalta vaikuta. Mutta jotenkin surullista. Tuskin olisi sittenkään niin vakavaa, jos kissa siirtäisi näitä kokouksia joitain tunteja eteenpäin. Vaikuttaisiko sekään mihinkään, lopulta?

Kaikki on satunnaista ja silti se, mikä tapahtuu, jää iäksi siksi, mikä tapahtui. Ei ole takaisinkelausnappia. Ei ole kausaalisuhteidenperuutusnappia. On anteeksikonsti, tietysti, on yllättyneisyyskonsti, meemmevoineettietääkonsti, typeryydenmontakertaatoistamiskonsti, se itsepäisyys jolla ajatellaan, että jos asiantilain kimpusta x on seurannut ennen y, vaikka on toivottu z, ehkä tämä kerta kuitenkin on jollain tavalla erilainen, ja että ainakaan ei kannata tietoisesti ponnistella muutoksen eteen tai kohti asiaa z, koska ponnistelu on aina vaivalloista, tai jotain. 

Jos olisin Laguuna, en miettisi, oliko oikein koskettaa. En miettisi takaisinkelausnappeja silloinkaan kun mietin, miten varaudun johonkin asiaan, kun suunnittelen toimintaani ja päätän, etten halua enää asiantilaa y. Tulisin ja koskettaisin. 

Joskus teen niin nytkin. 

Ja sitten jälkikäteen jään ihmettelemään sitä samaa mitä Elizabeth Strout pistää henkilöhahmonsa pohtimaan Oh Williamissa: missä määrin päätämme joistain teoistamme. 

"...Mutta minä olen ajatellut, Lucy, olen ajatellut kovasti ja haluaisin kovasti tietää - haluaisin palavasti - milloin joku todella päättää tekemisistään? Kerro sinä minulle."

Ajattelin asiaa. 

Hän jatkoi: "Aina silloin tällöin - harvoin - ajattelen että joku tosiaan päättää jotakin. Muutoin me vain seuraamme jotain - en tiedä mitä mutta seuraamme kuitenkin. Joten ei. En usko että sinä päätit lähteä."

Hetken kuluttua kysyin: "Tarkoitatko sinä ettet usko ihmisen vapaaseen tahtoon?"

William nosti molemmat kätensä päänsä päälle. "Lakkaisit jauhamasta tuosta vapaasta tahdosta, se on moskaa", hän sanoi. Hän asteli edestakaisin lattialla puhuessaan ja haroi valkeaa hiuspehkoaan. "Ihan niin kuin - en osaa selittää, ihan niin kuin nostaisit eteesi valtavan painavan rautakehyksen puhuaksesi vapaasta tahdosta. Minä puhun päättämisestä. Tunnen erään tyypin joka työskenteli Obaman hallinnossa ja hänen tehtävänsä oli auttaa päätösten tekemisessä. Ja hän kertoi minulle, että hyvin harvoin siellä päätettiin mitään. Minusta se oli hyvin kiinnostavaa. Koska se on totta. me vain teemme asioita - me vain teemme."  (Elizabeth Strout, Voi William, käännös Kristiina Rikman.)

Me vain teemme, ja tunnemme. 

Surua, iloa, tyytyväisyyttä, epätoivoa, epäuskoa, hämmennystä, ahdistusta, helpotusta, vihaa, pelkoa, huvitusta. 

Missä määrin meitä nekään ovat, emootiot jotka puikkelehtivat ihmiskudoksessa kehosta toiseen vikkelästi, näennäisen estoitta. Kuin meemit, jotka eivät liki koskaan sulje suutaan vaan pajattavat taustalla lukuunottamatta niitä harvoja hetkiä, kun on niin väsynyt, että tunnistaa vain kehonsa ääret muita objekteja vasten, vaipuu, vain tunnistaa että tämä tässä - ja nukahtaa tai leijuu hetken korviahuumaavassa hiljaisuudessa. 

Kissat

Kun Laguuna tuli meille, se lakkasi syömästä, juomasta ja ulostamasta. Se kyhjötti kaapin takana ja olisi varmasti lakannut hengittämästäkin, jos olisi osannut. Kauan tätä ei tietenkään voitu seurata. Oli puututtava. En edelleenkään tiedä, paljonko ruokaa sain ruiskulla kissan suuhun, sen verran vauhdikas operaatio villikissan pakkosyöttö oli. Mutta sen tiedän, että sain ruokaa kaadettua aimo lällin sen turkkiin, ja että seuraavana aamuna paitsi turkki oli pesty, vessaan oli ilmestynyt kakka ja pissa. Kone oli käynnissä. 

Laguuna tuli yksin, koska kissatalossa ei ollut toista yhtä rauhallisesti suhtautuvaa kissaa, ja Putte on jo vanha koira, joka ei juuri kuule tai näe tarkasti. Laguuna katsoi minua häkistä sillä tavalla, että olin aivan varma, että se suhtautuisi lempeästi koiraan. Olin oikeassa. Tässä kissassa on arvokkuutta ja hellyyttä.

Kun Laguuna asettui taloksi - vähitellen, populaatiokissa, mutta nopeammin kuin kukaan osasi odottaa - ja antautui kosketukselle, kävi ilmi, että se arvostaa hellyyttä ihan valtavan paljon. Siitä, että se antoi ylipäänsä koskea itseään, meni siihen, että se heittäytyi kehräten selälleen, alle viikko. Pian se alkoi hoivata myös meitä. 

Kun sitten aloimme miettiä, mistä Laguunalle kissakaveri, ystäväni kirjoitti hoitoonsa tulevista kissanpennuista. Ilmoitin, että meille voisi tulla yksi. Eikö mieluummin Laguunan ikäinen kissa, hän kysyi, yksi riepoteltu reppana olisi kotia vailla. Muut kissat kiusasivat sitä koko ajan. Kuvasta tuijotti laiha säikky villieläin. Mikäs siinä, vastasin, tervetuloa, jos vain koiran kanssa alkaa sujua. 

Niin Zenon Kitionilainen lensi Kyprokselta Suomeen ja haimme sen lentokentältä. Yritimme tehdä kaiken, kuten neuvotaan - ensin vain hajujen kautta tutustuminen, ei näkökontaktia lainkaan. Mutta Zenon lauloi ovensa takana eristyshuoneessaan ja Laguuna istui oven toisella puolen. Kuvioidun lasin läpi ne näkivät toistensa kissanhahmot. Ja yksi aamu, ehkä neljäs tai viides Zenonin aamu täällä, Zenon ei ollutkaan piilossa tullessani vaan seisoi valmiina oven takana, kun avasin oven, ja Laguuna lurahti jalkojeni välistä Zenonin luo. Ne haistelivat toistensa naamoja. Ne olivat hitaita, varautuneita, kasvonsa säilyttäviä mutta yhtäkaikkisesti ystävällisiä ja niin kiinnostuneita toisistaan, ettei syömisestä ollut tulla mitään. Koetin houkutella Laguunaa pois huoneesta, että Zenon saisi asettua rauhassa, mutta tämä ei ollut kissojen intresseissä, joten jätin oven auki. Missään nimessä en halunnut Zenonille muodostuvan semmoista kuvaa, että väkisin riistän kissoja jonnekin minne ne eivät halua itse tulla. 

Siitä pitäen kissat ovat olleet toverukset. Ne painivat leikkipurevat piippaavat juoksevat kurahtelevat, ja enimmäkseen yhdessä. Laguuna on halunnut nukkua Zenonin vieressä, mutta saanut turpiin yrittäessään. Lempeästi, tietysti. Mutta silti. Laguuna on meidän kanssamme oppinut, miten ihanaa hellyys on, ja selvästi kissaveljenkin kanssa maistuisi leikin lisäksi hellyys. 

Tänään sitten äkkiä Laguuna alkoi pestä Zenonia sen ollessa sopivan unelias. Oli hurjaa olla siinä vieressä ja katsella, miten eleiden keskustelu eteni. Pieni epäröinti vaihtui täysin hellyyteen sulamiseen. Laguuna nuoli läpi Zenonin korvat, joissa on töhnää ja joiden puhdistamisesta saatan vain haaveilla - ei tuohon kissaan voi vielä koskea, sen pitää antaa lähestyä omassa tahdissaan. Itketti. Varmasti Zenon oli viimeksi saanut hellyyttä kissaäidiltään. Ne ummisti silmät, tarjosi niskaa ja kaulaa pestäväksi, kainaloa - ja Laguuna luuttusi. Sitten Laguuna lopetti ja tuli luokseni, heittäytyi selälleen, ojensi vatsansa pitkäksi ja alkoi kehrätä - oli sen vuoro saada suihku, eikä Zenon ollut vielä oivaltanut vastavuoroisuutta tässä asiassa.

Pesun jälkeen Zenon nukkui niin syvään, ettemme ole semmoista vielä nähneet. Yleensä se on ollut valpas ja aina nostanut päätään, kun joku liikkuu. Nyt se makasi kyljellään ja vain hitaasti nouseva ja laskeva kylki paljasti sen olevan elossa. Kun palasimme koiralenkiltä, se nukkui edelleen samassa asennossa. Sen täytyy olla hurjan väsynyt kaikesta siitä valppaana pysyttelystä, varuillaan olosta. Ja nyt kun Laguunan tarjoama kylpy laski stressitasot, se totisesti nukkui rästit pois. 

Kun Zenon heräsi, Laguuna oli heti valmiina ja sujahti Zenonin viereen, naamat vastakkain, kehräten. Siinä ne sitten koskettelivat toisiaan pehmeillä etukäpälillä, katselivat toisiaan, kehräsivät, ja Zenon venytteli ja haukotteli. 

Aina kun tuo laumaan uuden eläimen, saa miettiä, tuleeko tästä mitään. Tällaisesta en osannut edes unelmoida, että nämä vain asettuvat tällä tavalla, päättävät ystävystyä. Se on iso juttu sisäkissoille, joilla on yhteinen elämä edessä. 

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että kissat ovat täällä, juuri nämä kissat. 

Hiljaisuus, kaipuu, monimutkaisuus

Rio de Janeiro on kummallinen paikka. On vaikeaa kuvitella mitään niin kaunista. Nähtävää on vaikka millä mitalla. Taidan sijaita ensimmäistä kertaa paikassa, jossa hahmotan selkeän kitkerästi, ettei kaikkeen kiinnostavaan ehdi millään törkätä nenäänsä. Koen hetkittäisiä huikaisevia onnen ja avoimuuden tuntuja. Ja samalla tajuan, miten huonosti mitkään suojamekanismit toimivat.

Sen huomaa selkeimmin nyt, yöllä, kun päiväunien jäljiltä on herännyt, venytellyt pölyisellä lattialla maaten ja Vompsu on kuorsannut sängyssä. Ikkunaluukkujen takaa on kuulunut, miten miehet ovat kantaneet juomalaatikoita kapeita portaita alas terassille. Yksi laatikoista on pudonnut. Kiroilua. Ja sitten, ilta. Huvilassa hostellia pitävä mies juhlii syntymäpäiviään ja terassille ahtautuu paljon muusikoita ja muita ystäviä naapuristosta ja pidemmältä. Tämä on kai se ilta, jota on odotettu. Tai siis, on odotettu.

Mutta asiat eivät suju, kuten toivoisi. Äkisti sitä onkin ihmisten keskellä, bändi soittaa livesambaa ja tajuaa konkreettisesti, miten ulkopuolinen on kaikesta tästä. Täysikuusta, kukkivista puista ja köynnöksistä, kimmeltävistä kaupungin valoista. Vompsu tanssii, itse olen niin väsynyt ja kivistävä kaiken kävelemisen jäljiltä, että jaksan juuri ja juuri istua. Huomaan ajattelevani vuokra-asuntoja, kotimaan kuulumisia, miksi yhteen työsähköpostiin ei ole tullut vastausta, miten latteaksi sitä tuntee itsensä, kun matkustaa tuollaisen ihmisen kanssa, joka jatkuvasti syöksyy kaikkeen pää edellä, olisiko parasta jos vain äkisti tekisin taas äkkijarrutuksen, äkkikäännöksen, alkaisin tehdä jotain aivan muuta ja elää ihan uudella tavalla. Ikään kuin se olisi ennenkään auttanut.

En halua kolmatta drinksua, koska tiedän, mitä tällaisessa mielentilassa tapahtuu alkoholiavusteisesti. En halua itkevämyttyyntyä. Tai luoja paratkoon karata kaduille harhailemaan paikassa, josta on alakaupunkiin tasan kaksi täysin turvallista reittiä. Niinpä jätän Vompsun bilestämään, luultavasti häneltä se sujuu paremmin ilman surullisuuttani, ja kapuan huoneeseen kirjoittamaan. Koetan suhtautua tähän surullisuuteen ja ulkopuolisuuteen uteliaasti ja tuomitsematta.

Vieraassa seurueessa, jossa hymyillään ja halaillaan ja suudellaan, mutta vain sisäryhmää, tuntee itsensä helposti todella ulkopuoliseksi. Etenkin kun ei ole edes oikein yhteistä kieltä. Tai jotkut puhuvat englantia, mutta kun keskustelu jää tasolle kauanko olet täällä ja mitä tykkäät meidän kaupungistamme, se on oikeastaan kuin ei olisi yhteistä kieltä. Tällaisessa tilanteessa huomaan selkeästi, miten riippuvainen olen edes jonkinlaisesta alustavasta hyväksynnän oletuksesta. Enkä oikein tunne oloani oikeutetuksi hengailemaan terassilla, kun en osaa sillä lailla pörrätä sosiaalisesti eikä tee lainkaan mieli tanssia.

Se, milloin tekee mieli tanssia, on jotakin hyvin haurasta ja teoriassa vaikeasti tavoitettavaa. Jotkut tilanteet kutsuvat sisään, toiset tuntuvat läimäyttävän oven kiinni kasvojen edestä. Sillä ei ole kauheasti tekemistä esimerkiksi päihteiden kanssa, ei minun kohdallani. Enemmän siinä on kyse turvallisuudentunteista. Perusturvallinen olo mahdollistaa leikittelyn. Miksi joissain tilanteissa turvallisuutta tuntuu olevan lähes mahdotonta saavuttaa? En osaa vastata tähän. Tiedän todeta vain joitain seikkoja: on viikkoja, ei, kuukausia, siitä, kun olen viimeksi kuvitellut osaavani haluta tanssia.

Tätä tilaa on vaikeaa kuvata. Keksin vain jotain sanoja: hiljaisuus, kaipuu, monimutkaisuus. Hiljaisuus sisälläni on niin voimakasta, että musiikki ja sanat jotenkin vaimentuvat sen lähellä. Niihin on vaikeaa tarttua. Niitä voi olla vaikeaa hahmottaakin. Voin keskittyä niihin, mutta ne ovat aina hiljaisuuden tuolla puolen, eivät tässä, kuten eläimet ja metsät ja epifyytit ja vuoret ja meri. Ja: kaipaan musiikkia ja sanoja. Kaipaan sitä tuntua, että musiikki kiskoo tanssimaan ja sanat laulavat. Ehkä tämä liittyykin musiikkipaastoon? Kun muut pohtivat jokin aika sitten facebookissa, mistä luopuisivat paastonajaksi tänä vuonna, huomasin ajattelevani, että olen ollut jo pidemmän aikaa itse paastolla musiikista. Kommuunissa asuessa ei oikein sillä lailla voi kuunnella musiikkia. Ja minulle se on aiemmin ollut yksi merkittävistä tunnesäätelyn keinoista. Kaipaan musiikkia. Kaipaan myös sitä, että osaisin taas koskettaa toista ihmistä välittömästi. Nyt tuntuu kuin kaikkialla olisi paksut seinät, joista on mahdotonta tunkeutua läpi. Mitä monimutkaisuuteen tulee, tarkoitan sillä suunnilleen tätä: Olen ymmälläni tästä tilasta ja se osittain vaikeuttanee kaikkea heittäytymistä. Muistan kausia, jolloin saattaa vain tempautua ja nauraa ja ojentaa käden ja koskettaa, kiertyä kainaloon nukkumaan ja niin edelleen. Se kaikki tuntuu silloin hyvin yksinkertaiselta. Nyt se kaikki tuntuu vaikealta.

Vakavasti ottaen, en tiedä, kuinka huolissaan ihmisen kannattaisi olla tällaisista tuntemuksista. Teen töitä sen kanssa, etten tempaisisi itseäni täysin irti kaikesta niinä hetkinä, kun huoli tihentyy. Mutta täällä vieraassa paikassa se on vaikeampaa kuin kotona, jossa voi sentään aina tehdä ruoan tai pyyhkiä pöydän tai keskittyä täysillä asiakastyöhön. Nyt on vain tämä hetki, musiikki ja vessaan jonottavien ihmisten pehmeä brassiportugali. Keveä huoli siitä, osaako Vompsu varmasti pitää hauskaa tuolla itsekseen. (Onko se vastuualuettani? Ei kai tarkalleen, mutta on vaikeaa olla huolehtimatta.) Tai Fauni tahollaan.

Tai pitäisikö minun huolehtia enemmän. Tai tehdä asioille jotakin. Mitä?

Ja yö etenee.

Tulee toisia päiviä. Päiviä, jolloin kello on äkisti väärässä. Nämä siirtävät kelloa neljästi vuodessa, sanoo hotellinpitäjä myöhemmin. Emme tiedä sitä siinä vaiheessa kun harhailemme lauttarantaan ja alamme odottaa lauttaa. Johan sen pitäisi tulla. Ei, se on mennyt tunti sitten. Täytyisi odottaa puolitoista tuntia lisää. Jalkoihin sattuu. Lähdemme laahustamaan kohti kotia. Intiimialueelle on taas kasvamassa paise. Toivon, että se suurenisi ja tulehtuisi pahemmin vasta Suomessa. Paitsi että ensi viikko on aivan toivotonta juoksemista. Jos paise heittäytyy hankalaksi, ei auta kuin mennä yksityiselle lääkäriasemalle sunnuntaina. Tai jo täällä. Mutta en haluaisi, että genitaalialueeseeni kajotaan kielellä, jota en ymmärrä. Jo viimeksi oli tarpeeksi kamalaa silkalla suomen kielellä.

Paiseesta huolimatta lähden sademetsävaellukselle. Paise tuntuu kävellessä muttei ole vielä kovin kipeä. Sademetsässä sen melkein unohtaa. Olen toivonut meidän näkevän lisää apinoita, vaikka edes samoja pieniä harmaaraidallisia marmosetteja tai isompia mustia kapusiiniapinoita kuin ennenkin täällä, mutta aika pian tajuan, etteivät apinat näyttäydy retkueelle, jonka vetäjä kilistelee avainnippua ja puhuu taukoamatta. Retki harmittaa vähäsen, koska vaikka metsä on ihana ja näkymät vuorenhuipulta huimat, en kestä retken vetäjää, joka ympäristön esittelyn sijaan keskittyy kertomaan lähinnä omista mieltymyksistään (ja semmoiseen sävyyn, että jos joku on toista mieltä, hän on väärässä) sekä lohkomaan vitsejä. Emme näe eläimiä siltä melulta ja tahtikin on melkoista marssia. Yksin metsään ei taas ole turvallista mennä, koska siellä on ryöstetty vaeltajia. Kun maksamme vaelluksen lopussa suolaisen hinnan meluisasta ja jonkun muun tahdittamasta turvallisuudesta, tulen ajatelleeksi, että jonkinlainen ryöstö sekin on. Samalla hinnalla olisi voinut melkein ostaa uuden kameran, jos edellinen olisi viety.

Toisaalta Vompsu on jo kerran ryöstetty matkallaan ja yksi kamera on jo viety. Mutta voi mennä vähän aikaa ennen kuin ajattelen myönteisesti maksullisista turisteille suunnatuista retkistä. Huomenna on tosin luvassa toinenkin sellainen: retki favelaan. Tällaisessa paikassa alkaa äkisti arvostaa pohjolan turvallisuutta. On vaikeaa tottua siihen, että kaupunkiin on piirretty tusinoittain näkymättömiä rajoja, joiden ylitse ei kannata käydä. Olemme liikkuneet aika riskialttiisti, riskialttiimmin kuin monet muut, jotka noudattavat kiltimmin suosituksia eivätkä luota vatsanpohjan tuntemuksiin. Mutta favelassa en uskaltaisi liikkua tuosta noin vain. Ei siis auta muu kuin ostaa retki.

Hostelli tyhjentyy muista vieraista. Täällä olemme enää me sekä yksi remonttimies. Hostellin pitäjäkin lähti Amazonin seudulle, koska tuumi, että tulemme täällä mainiosti toimeen itseksemmekin. Se tietysti pitää paikkansa. Mutta kaasupullosta loppui jo kaasu, joten söimme vaelluksenjälkeiset pastat hyvin al dente. Vettä ei voi juoda, koska kukaan ei lupauksista huolimatta korjaa suodatussysteemiä. Mutta on sentään rapistunut huvila mäessä, pimeä terassi ja banaaniviljelmältä eteemme suureen puuhun sieltä retkeilevät marmosetit ja yössä suhahtelevat leikot. Vompatti toteaa, ettei tämä tunnu miltään hostellilta vaan pikemminkin siltä kuin olisimme vuokranneet tämmöisen vanhan rötiskön.

Nyt emme voi enää aamupalalla puhua hollantilaissedän kanssa vuoroin saksaa, ruotsia ja englantia. Ei tarvitse tapella siitä, minkä pöydän saa.

Huomaan hiljaisuuden palanneen ympärille, ja se asettuu sopuisasti sisäisen hiljaisuuteni kanssa. (Monimutkaisuus tulee tuskin katoamaan.) Loma lähestyy loppuaan. Huomenna matkaamme faveloihin, torstaina on viimeinen päivä täällä, yön selkään ponnistaa lento kohti Pariisia, lentoasemailen siellä kolme tuntia ja sitten suhahdan Helsinkiin.

Tuntuu ihmeelliseltä palata kotiin. Turvalliselta. Yksinkertaisemmalta. En osaa ymmärtää, ettei siellä vielä voi olla kovinkaan kevät.

Aika itselle

Nyt kun kouluvuotta on jäljellä enää viikko (huomenna on vapaapäivä), on mahdollista pysähtyä ja vilkaista taaksepäin, ja melkein jähmettyä suolapatsaaksi. Tuntuu hurjalta, miten erilaisia me ihmiset voimme olla. Toiset solahtavat kouluun kuin kala akvaarioon, oppivat pian seinien paikat ja asettuvat taloksi. Ja sitten toiset, ehkä jopa kaikki, jossakin pinnan alla, kokevat pientä klaustrofobiaa ja itkuisuutta ja hämmennystä siitä mielenhäiriöstä, joka on saanut tarttumaan tällaiseen haasteeseen, joka syö kaiken ajan, jonka normaalisti pystyisi pyhittämään itselleen, omalle palautumiselleen.

Sanovat muut mitä sanovat, minusta yliopisto oli helpompi ja keveämpi kuin hierojakoulu. Ihan jo siitä syystä, että siellä saattoi opiskella juuri siihen tahtiin, että ehti omaksua asiat haluamallaan syvällisyyden asteella, ehti nähdä ystäviä, ehti palautua. Hierojakoulu taas on niin tiivis, että leuka loksahtaa edelleen rinnuksille, kun astun ovesta ulos ja huomaan, että pirkule, on melkein kesä, praktisesti kesä, jossain vaiheessa vuodenajat ovat vaihtuneet.

Tänään teemme harjoitteita, joissa kuunnella itseä ja toista. Ensimmäiset tällaiset harjoitteet tänä vuonna. Ja silti, juuri tämä on ainakin minusta kaiken hieronnan perusta: toisen kehon kuunteleminen. Millainen rytmi sillä on? Haluaako se hellää vai päättäväistä kosketusta? Haluaako se karata oikealle vai vasemmalle? Mikä sen osista tuntuu painavalta ja tukkoiselta ja mikä osa jää kokonaan hahmottumatta tuntemusten kartastoon? Kun sulkee silmät istuen rennossa asennossa hoitopöydän pääpäässä, toisen kallo kämmenten kupissa, sormien herkät tuntopisteet toisen takaraivokyhmyyn paikantuen, on helppoa aistia toisen hengityksen keinunta koko kehossa. Sydämen rytminkin aistii. Toiset aistivat myös erilaisia kuvioita. Itse en aisti ympyröitä enkä ellipsejä, mutta kylläkin suunnan, alas-oikealle, jonne keho viettää. Tuntuu turvalliselta istua näin, toisen kallo omien kämmenien varassa, täysin toiseen ja tämän vankkaan, materiaaliseen läsnäoloon keskittyen. Aistia äkisti, miten jossakin alakehossa jokin suuri lihas päästää jännityksestä ja hervahdus tuntuu kallonpohjaan saakka liikeketjua pitkin.

On kovin toisenlaista maata itse plintillä pää toisen käsissä ja keskittyä kuuntelemaan itseään. Hengittäminen alkaa takuta, syke nousee huomion siirtyessä itseen. Ahdistus puristaa rintakehää vanteena. Tarkastelen tätä haluttomuutta kiinnittää huomiota itseeni siinä maatessani ja puhun itselleni rauhoittavasti mielessäni. Sanon: entäs sitten, olet kirjoittanut blogiinkin vuosikaudet tätä epämukavuutta, ja oletko kuollut? Ja: onhan se kamalaa ja hermostuttavaa äkisti ymmärtää olevansa olemassa ja säikähtää, osaako sitä hengittää, rentoutua, kuunnella itseään. Ja: mutta ei se mitään, se saa olla vaikeaa. Pulssi kiihdyttelee. Muistan äkisti osteopaatin, joka piti merkillepantavana sitä, että kylmä hiki tulvahti kehooni hänen liikutellessaan ja kuunnellessaan minua. Tajuan siinä, surullisesti ja konkreettisesti, ettei se kylmä hiki ole vain kipuaistimuksen tuottamaa. Se on se tapa, jolla vastaan siihen, että jonkun toisen huomio kääntyy minuun ja tajuan tulevani tarkkailluksi.

Ne tuntemukset, joita kiitää kehoni lävitse, eivät tunnu mukavilta, mutta eivät erityisen epämukaviltakaan. Osaan sanallistaa joitakin niistä. Epämääräisen tunteen, ettei minun kuuluisi elää ja hengittää tässä, vaan minun olisi pitänyt kuolla jo kauan sitten tai ehkä jäädä syntymättä. Siihen liittyvän syvän, mutta ohimenevän surun, joka vihlaisee ja katoaa. Tajun siitä, miten sattumanvaraista kaikki on. Sen hyväksymisen, etteivät vanhempani koskaan ehkä opi suhtautumaan minuun tai siskoon täysin myönteisesti, enkä tarkoita nyt meidän tekemisiämme, vaan ylipäänsä meidän olemassaoloamme, heillä tuntuu olevan sen kanssa jatkuvasti ristiriitaisia tuntemuksia ja se heijastuu kaikkeen vuorovaikutukseen. He ovat jotenkin katkeria siitä, miten paljon aikaa meihin on mennyt, aikaa ja rahaa. Ja tavallaan, siinä maatessa, ymmärrän senkin tuntemuksen. Olenhan itsekin ollut katkera koululle tänä vuonna siitä, etten ole jaksanut tehdä niitä asioita, joita tarvitsisin. Ja silti olen halunnut käydä koulua, olen maksanut nurisematta lukukausimaksut ja raahautunut aamuisin kouluun ja jopa enimmäkseen jaksanut innostua kuulemastani. En tiedä, osaanko itsekään suhtautua mihinkään asiaan täysin myönteisesti. Koko epävarmuuteni vyöryy ylitseni kuin valtava hyökyaalto, enkä yritä yhtään pyristellä vastaan tai pidättää hengitystä, ettei keuhkoihin menisi vettä. Olen halunnut tätä niin kauan, tätä aikaa vain olla ja kuunnella näitä kuiskauksia. Niitä on kuunneltava usein, ei en halua sanoa niin, haluan sanoa: MINUN on kuunneltava niitä usein, jotta en hukuta itseäni tekemiseen ja suorittamiseen ja toisiin keskittymiseen.

Kummallista, miten vaikeaa on heittäytyä toisen hoidettavaksi, toisen kiltteyden varaan. Miksi ja mistä syystä ja miten ja milloin minusta tuli varovainen? Mikäli äitiin on uskomista, se on tapahtunut jo hyvin varhain. Olen pelännyt lääkäreitä, hoitajia, lastentarhanopettajia, vieraita aikuisia, vieraita lapsia ja oikeastaan vähän kai kaikkea niin kauan kuin lapsen voi varmasti sanoa pelkäävän jotakin. Kummisetäänikin olen pelännyt koko lapsuuteni niin, ettei hän voinut koskaan saada minua syliinsä istumaan. Lakkasin pelkäämästä kummisetääni vasta päälle kaksikymppisenä. Sitä ennen pidin vanhempieni harmistumista ja selityksiä sedän kiltteydestä ja mukavuudesta jotensakin kummallisina - eivätkö he nyt tosiaankaan tajunneet, miten karmeaa oli, että joku niinkin vieras ihminen, jonka näki vain joitakin kertoja vuodessa, halusi ottaa syliin ja jutella?

Harjoitteen purkamisessa sanon vain kehoni halusta kierähtää oikealle, oikealle, oikealle, oikealle. En sano mitään siitä, miten putosin hevosen selästä oikealle alas, enkä myöskään näistä muista ajatuksista. Siihen ei ole aikaa ja koetamme nyt kuunnella vain kehoa. Mutta mitä tarkoittaa vain keho? Toisen rentoutuessa kallo omien käsien kupissa toisen vain-keho on helppoa hahmottaa, abstrahoida läsnäolosta, aistia. (Ja silti en osaa unohtaa, että hänellä on oma maailmansa, josta saan vain pieniä vihjeitä yhden täältä, toisen sieltä.) Mutta tuntuu kuin minulla ei olisi tuollaista kehoa lainkaan. Se johtuu epäilemättä siitä, etten voi nähdä itseäni ulkopuolelta, koskettaa itseäni tuntematta sitä. Kuten G. H. Mead kirjoittaa, oma keho ei suinkaan ole meille maailman ensimmäinen vaan viimeinen objekti. Itse en ole vielä päässyt oikein siihen siihen saakka. Tapailen kehoa, tunnustelen sen rajoja, mutta ne ovat kauhean epäselvät ja siirtyilevät.

Jälkeenpäin, kun koulu päättyy tältä viikolta, pyöräilen sateisen kielontuoksuisen metsän läpi kohti turkoosia allasta ja panen merkille kahteen kiveen pudonneet vaaleankeltaiset maalitahrat niiden ohi liukuessani. Allas nielaisee minut, nyt tunnistan taas kehoni. Antaudun hitauden, näennäisen tapahtumattomuuden ja pysähtymättömän, pehmeän liikkeen rituaaliin. Tämä aika on minulle ja minun, sitä ei riko kenenkään muun katse eivätkä tavoitteet. Annan aiemmin hoitopöydällä tunnustelemieni tuntemusten palata, kutsun niitä ja ne tulevat, ja hämmästyn sitä, miten monesti olen juossut niitä, miten monia tunteja olen seisahtunut jääräpäisesti niiden ääreen. Pieni, ponnistamaton, yksitoikkoinen liike, jota kehoni jauhaa artikuloidusti, tekee kaikesta koetusta paljon helpommin hahmottuvaa. Ei ilmesty äkillistä pelkoa siitä, ettei ehkä osaakaan hengittää, ja sitten ärtymistä siitä, miten tyhmä ajatus, ei ihminen elä näin pitkään hengittämättä. Jalat liikkuvat, hengitys virtaa, syke tuntuu vaimeampana ja hitaampana kuin itseä makuulla tarkkaillessa.

Tarvitsen tätä aikaa. Tarvitsen paikan ja tilan, johon voin pysähtyä ymmärtämään hiljaisuutta kaiken puheen ja naurun alla, hämmennystä siitä, miten elää ja tapahtuu, miten ystävyyksiä solmiintuu ja purkautuu, miten välillä velvollisuudet tuntuvat painavan ja välillä huomaa jättävänsä jotakin tekemättä, koska pelkää saavansa siitä jonkun vihat niskoilleen, miten raskasta on luopua ja miten raskasta on olla luopumatta. Tekee hyvää havaita, etten edelleenkään onnistu hahmottamaan, että minulla olisi oikeutta elää. Tai velvollisuutta. Niin vain tapahtuu, ja toivon, ettei kukaan puuttuisi tähän asiaan. On kummallista, miten kipeästi tarvitsen tätä allashiljaisuutta. Miten monta vuotta olen sitä jo tarvinnut ja käyttänyt. Ja miten kummallista, että jotkut toiset eivät koe tarvitsevansa sellaista tai tarvitsevat jotakin ihan toisenlaista ja muuta. Joku tarvitsee nopeatempoisia asioita, joissa voi unohtaa kaiken rasittavan, joku tarvitsee jyskyttävän taustamusiikin, joku tarvitsee liikkumattomuuden tai jähmettymisen puolikivuliaisiin asentoihin. Joku tarvitsee paljon unta, tai jatkuvasti ihmis- tai eläinseuraa. Metsän. Meren. Tuntureita. Yökerhoja. Kuka mitäkin. (Ja tuntuu, että usein se vielä vaihtuu elämäntehtävien vaihtuessa.)

Minusta tuntuu jotenkin siltä, että jotta voisin kohdata toiset ottamatta heidän tarpeitaan itseeni, tarvitsen ajan itselleni. Jos muistan, miten haavoittuvainen, epävarma, hitaasti luottamukseni antava, surullinen, neuvoton ja muutenkin tähään ujoon ja päättämättömään tyyliin hankala saatan olla, minun on paljon helpompi suhtautua levollisesti samoihin tai toisiin omituisiin piirteisiin muissa. Tiettyjä asioita en kai hukkaa mitenkään, vaikkei kauheasti aikaa itselle olisikaan tiettynä jaksona. Esimerkiksi jännittäminen vieraan koskettamaksi tai puhuttelemaksi tultaessa on asia, jota en taida hämmästyä yhtään missään tilassa. En osaa nauraa sille huolettomasti kuten jotkut luokkatoverit, koska ei se minusta ole huvittavaa muissa kuin itsessäni joissain tietyissä tilanteissa, ja silloinkin huvittavuutta pohjustaa tietty suru siitä, miten kauaksi jää kuulostelemaan, voiko toisiin luottaa. Hyvin harva antaa esimerkiksi kätensä levätä rennosti hierojan otteessa. Kyllä se kertoo jotakin siitä, miten ihmisiä on käsitelty aiemmin, millainen kuva heillä on sisimmässään, esitietoisesti, toisten kannattelun luotettavuudesta ja pysyvyydestä. Moni pystyy rentouttamaan käsivartensa tietoisesti, kun ravistelen sitä lempeästi tai kysyn aiheesta sanallisesti, mutta jo yksi asennonvaihdos, ja käsi tököttää taas jäykkänä, ja saan ravistella sitä ehkä koko hoitosuhteen ajan. Omat käteni ja jalkani ovat juuri tällaiset. Osaan rentouttaa ne käsittelyssä, mutta minun pitää tehdä se erikseen. Se ei vain tapahdu itsestään. Toisaalta, kun tavoitan kerran rentouden, se usein pysyy käsittelyn ajan, ja käsittely käsittelyn jälkeen rentous tulee luontevammin.

Joskus oma jäykistyminen käsittelyssä tuntuu kiusalliselta, kuten kävi kiropraktikon luona. Pyytelin anteeksi hermostuneisuuttani, pukkasin hikeä ja hihittelin. Oli todella vaikeaa saada jäsenet löysiksi. Toisella käyntikerralla se onnistui jo helpommin, mutta edelleen jouduin keskittymään rentouteen todella, ja halusin puhua asiasta. Kiropraktikosta puheenaihe tuntui selvästi jotenkin kummalliselta, ja hän totesi, etten ole asiakkaana tosiaankaan jäykimmästä päästä, joten turha huolehtia moisesta. Mutta minun piti saada puhua asia ääneen hänen kanssaan, koska siinä on jotakin askarruttavaa, ja arvelin, että pystyn rentoutumaan hyvin seuraavalla kerralla, jos saan puhua asian, ja niin kävikin. Joskus vuorovaikutus on uskomattoman monimutkaista. On itse vaivaantunut jostakin, ja miettii, miten toinen tuohon asiaan reagoi, ja sitten haluaa kertoa vaivaantuneisuudestaan, jotta asia voisi laueta. Joskus kyllä mietityttää, miten helposti itse hoidettavaksi mennessäänkin alkaa hoitajaa hoitajaa, kantaa huolta hänen tuntemuksistaan, sen sijaan, että sen kuin jäkittelisi ja ajattelisi, että miettiköön toinen, mitä lystää, minä maksan ja siksi myös määrään marssijärjestyksen. Olen tuntenut ihmisiä, jotka osaavat ajatella näin. Se tuntuu hämmentävältä, enkä tiedä, miten he osaavat sen. Kai olen niin tottunut kannattelemaan itseni lisäksi myös kokonaistilanteen tunnelmaa, etten hahmota oikein, miten siitä voisi olla vaivaantumatta. Hmm. Tai ehkä: koska se, miksi hahmotan itseni, on osa tuota kokonaistilanteen tunnelmaa, järjestän itseäni tuon tunnelman järjestämisen kautta.

Kun nousen turkoosista, pesen ja väännän kuidut kuiviksi, saunon ja huuhtelen hien, läpsytän pukuhuoneeseen ja kuivaudun ja rasvaudun, ystävä purjehtii äkisti näkökenttääni. Hän työntää rahan kaapinoveen. Tervehdin, puhumme, halaamme. Kuinkahan kauan siitä on, kun olemme nähneet? Kuukausia, mutta montako kuukautta? Tajuan äkkiä, että paitsi on kevät, en ole nähnyt oikein ketään pitkiin aikoihin. Ja silti he kaikki ovat lähellä.

Sekin on aikaa itselle, ystävien näkeminen.

Kevyt kosketus

Kuulen myöhemmin, aamulla, hätääntyneeni keskellä yötä. Kevyesti päälläni levännyt käsi oli nostettu varovasti toisaalle, mutta kun olin vingahdellut ja sätkinyt onnettoman ja hätäisen kuuloisesti, käsi oli laskeutunut takaisin ja silittänyt. Olin vaiennut ja jatkanut unta turvassa taas pitkään.

Näen, miten kevyt kosketus vaikuttaa kissoihin. Ne seisahtuvat ollessaan jo lähtemässä toisaalle, kuulostelevat tuntua selässään, niiden häntä ei liikahdakaan. Maailma jähmettyy. Muusta ei ole nyt niin väliksi. Kissat tuntuvat unohtavan, mitä ovat menossa tekemään. Se jotenkin lumoaa, en kyllästy katselemaan. Tunnun itsekin unohtavan murheeni ja levottomuuteni.

Hahmottelen ajatusta kevyestä kosketuksesta. Siitä, miten se on tullut niin tärkeäksi, miten tunnistan sen myötä asettuvani. Äiti koskettaa siten, että kosketusta opettavatkin käyvät hänen kosketettavanaan. Ehkä jollekulle toiselle toinen ominaisuus, toinen ulottuvuus, tuntuu samalla lailla rauhoittavalta. Muistan ystävän taannoisen toteamuksen, ettei hän voisi kuvitella läheissuhdetta ilman syviä älyllisiä keskusteluita. Sen vierauden. Pidän keskusteluista, mutta eivät ne kai minun kohdallani voisi koskaan olla ratkaiseva tekijä. Minulla on vain toisella tavalla järjestynyt elämä, toisenlaiset kriteerit. Emme me äidin kanssa ole monestakaan asiasta samaa mieltä. Mutta se, miten kosketamme toisiamme, ei juuri voisi olla paremmin, silloin harvoin kun olemme lähietäisyydellä. (Toisenkinlainen aika on ollut, mutta siitä on kauan. Silloin halusimme etäisyyttä, väljyyttä, jota emme saaneet.)

Siitä on pitkä aika, että joku on osannut silittää painajaisunen pois. Herään virkeänä, en tahtoisi nousta, mutta on mentävä töihin, käveltävä lumisen kaupungin halki, huomattava kunnon vajuneen sairastamispäivinä. On istuttava töissä, hämmästyttävä äkisti siitä, että kädet ovat aivan lämpimät, yhtä lämpimät ja liikuttuneet kuin mieli. Elämä etenee kummallisin kääntein, mitä kaikkea siinä tuleekaan ajateltua ja tehtyä, äkkiä on helppoa rakastaa kaikkia ja myötäelää heidän tunnetilojaan, hyväksyä ne tämän iltapäivän ajan. Ei niin, että minä niille välttämättä mitään osaisin tehdä. Mutta ne saavat olla ja vaikuttaa ja surku surua ja riemu iloa, hymähdys päähänpinttymiä, ne menevät ohi kyllä, jotenkin solmut aukeavat, uusia solmiutuu.

Tarkkanäköinen nainen tulee hakemaan tietokoneiden päiväkäyttötunnukset ja sanoo: "Kas, sinun uusi vuotesi on ainakin alkanut hyvin." Hätkähdän, hymyilen.

Se pitää paikkansa. Vaikka kotiin palaaminen ja koulun alkaminen ja pimeys ja kylmä ja kaikki tuntui hetken liialliselta, vuosi on alkanut hyvin. Mitä enemmän parannun, mitä vähemmän hengittäminen sattuu, sen paremmin sen tajuan.

Uskomattomuus ja varmuus

Mitä pitäisi uskoa, kun yksi lähde toitottaa, että ihminen ei lajityypillisesti nuku parisängyssä vaan pysyisi terveempänä omassa sängyssään toisten kuorsaukselta ja kääntelehtimiseltä piilossa, ja kun toinen lähde taas siteeraa kädellistutkimuksia ja sitä, miten muut kädelliset ja alkuperäiskansat nukkuvat lähestulkoon läjissä, kädenojennuksen päässä toisista? Mistä hitosta sitä voi tietää, kummin nukkuu paremmin, kun on kuitenkin jo jokin ennakkokäsitys... nukkuisiko paremmin sitten tosiaan yksin-sängyssä, jos tietäisi, että voi hiipiä hämärän läpi toisiin huoneisiin toisten luo, kenellä on nykyään toisia toisissa huoneissa, umpioiden ovissa on lukot ja turvalukot.

En haluaisi uskoa mihinkään.

Vaan kun kävelee lehmusten alta ja uskaltaa pitää kädestä, uskaltaa uskaltaa, vaikka voisi tulla joku asioista etääntynyt tuttu vastaan tai äiti vastaan ja mitä sitten sanoisi, ehkä vain hymyilisi, irrottaisiko käden tai jotakin, voiko siitä olla varma, ei kai, uskaltaa kuitenkin pitää kädestä kiinni ja hymyillä, sanon että olet nielaissut auringon, silloin voi olla varma, että tämä tuntuu joltakin. Ryhtiä ei joudu ajattelemaan erikseen. Se kantuu.

Ei tässä kohdin saa tuntumaa mihinkään päättämiseen, ratkaisuun, uskon hyppyyn. Mitä hengitän ja ryhdistyn, ellen varmuutta jostakin?

Illalla makaamme laumassa pedillä, tyttö sanoo ymh ja painaa poskensa vatsalleni, vaatteiden päälle, oma pääni pojan vatsalla, musiikki, paistuvan punasipulin tuoksu. Piiraan reunalla kuplii ylenmääräinen rasva sinertäen punasipulin väriä. En nukahtaisi lainkaan, mutta tiedän lauantain työpäiväksi, jokin ei vain halua uskoa siihen, ei viiden päivän kouluviikon ja flyygelin äärellä improten steppaamisen jälkeen. Kenkien ääni on niin kova verrattuna flyygeliin, niin epälyyrinen, kalkattava. Ei ihme, että valvottaa. Nyt on lauantai, istun töissä ja luen ruokatunnilla uutisen unesta. Sinnittelen kohti iltaa ja lyhtyjuhlaa. Nukahdanko siellä jonkun syliin? Minut on luvattu kantaa pois, jos nukahdan kesken kaiken.

Lyhdyt, pimeä ja kynttilät, poissaolevat ystävät ja nämä tässä, odotan iltaa, varmasti.

Ulkoilua naisseurassa

"Nyt olisi naisseuraakin", sanoo hoitaja ja iskee vanhukselle silmää merkitsevästi ja hymyilee sitten minuun ja pyörätuoliin päin. Mies katselee hämmästyneenä, joten ojennan käteni ja esittäydyn ja kerron, että nyt olisi tilaisuus päästä ulkoilemaan ja että on hehkuvan upea syyspäivä, pouta ja kaikkea, vähän punaista jo joissakin vaahteroissa. Miehellä on uteliaat silmät ja varma käsi, joka selittyy myöhemmin. "No tuota, ehkä sitten voisin lähteäkin", hän sanoo hetken silmäiltyämme.

Työnnän pyörätuolia ilmeettömiä käytäviä pitkin kohti ulko-ovea. Kun valo tulvahtaa vanhuksen syliin, hän vetäisee henkeä. "No onpa tosiaan kirkas paiste!" hän sanoo sitten ja vääntyy työläästi hymyilemään. Koska hänellä ei ole toiveita siitä, minne menisimme, työnnän häntä samaa hiekkatietä kuin edellistäkin vanhusta. Jutustelemme niitä näitä, käy ilmi, ettei mies ole ikinä aiemmin nähnyt lehtikuusia tai ei ainakaan muista nähneensä. Kävelemme lehtikuusten luo, vannotan häntä pysymään tuolissa, laitan jarrun päälle, loikkaan ojan yli ja juoksen nopeasti puille, valikoin kauniin pienen oksan ja katkaisen sen, juoksen takaisin, loikkaan. "Teissä on jotakin hevosmaista", vanhus sanoo. "En tarkoita loukata... jotakin hevosmaista." Ojennan oksan ja hymyilen. "No minä olen usein ajatellutkin olevani hevonen. Tarkasti havaittu. Vietin lapsena kaiken ajan tallilla ellen tanssitunnilla. Tässä. Lehtikuusi." Mies sivelee neulasia käsin ja silmät hämmennyksestä pehmeinä, hymyilee. "Tosiaan, ihan niin kuin sanoitte... tässä on todella neulasmaiset, mutta pehmeät lehdet." Nyökkään tyytyväisenä ja tarkkailen, miten kädet tapailevat vieraampaa maailman palasta.

Kun kävelemme takaisin päin, ennen kuin pysähdymme istumaan penkille toisen ulkoilijaparin kanssa hetkeksi, puhumme esteratsastuksesta. Tiedämme siitä aika lailla molemmat. Äkkiä mies kääntyy ja tarttuu käteeni pyörätuolin kädensijalla. "Ei, nyt minä tiedän, teistä tulee liikekumppanini. Olen jo pitkään etsinyt jotakuta, joka lähtisi Rio de Janeiroon... ensin voisi käydä karnevaaleissa, en ole vielä päässyt sinne asti, ja sitten voisimme alkaa kasvattaa hevosia. Olen jo pitkään etsinyt liikekumppania, joka ymmärtää hevosten päälle." Hymyilen, mietin, puskeeko suru vähän siitä läpi, ja vastaan: "No, näitä asioita kai täytyy harkita rauhassa, eikö... houkuttava tarjous joka tapauksessa." (Onhan se.) Ja sitten, katsoen laitoksen seinää, jonka viertä kierrämme: "Mutta ensin mennään juomaan iltapäiväkahvit sisälle, eikö vain?" Ja toinen vastaa: "Mennään vaan, minä tarjoan!"

Kun keplottelen pyörätuolia sisään hämäriin huoneisiin ja käytäville, hän kysyy, onko tämä ravintola uusi, kun hän ei mitenkään muista nähneensä sitä aiemmin.

Nestemäistä ainesta

Motivaatio ja muutokseen suuntautuminen ja muutoksen työstäminen ei ole selvästi mitään kiinteää ja järkälemäistä ainesta. Enemmän tulee mieleen nestemäisyys, ailahtelevuus. Nesteissä on se hyvä puoli, että jos ne pakenevat herkästi, ne valahtavat herkästi takaisinkin, kun tason painopiste vaihtuu.

Siinä kirjassa, jota käänsin viime talven, puhuttiin muutostekijöistä esiin pilkahtavina ja sitten taas päiväkausiksi katoavina. Minulle siitä tulee mieleen piilosleikki, jokin niin ennustamaton, ettei tuo metafora oikein osaa lohduttaa minua. Ja kuitenkin muutostekijät on määritelty siten, että niihin on pääsy kaikilla. Muutosta ei tarvitse osata sanallistaa, se voi tapahtua käyttäytymisenkin tasolla tai tuntua epämääräisenä helpotuksena tai - kuten minulle nyt käy - motivaation palautumisena.

Motivaatio on valunut tajunnassani havainnon piirin ulkopuolelle, koska tajuntani on taso, joka kallistelee tätä nykyä villien myrskyjen kourissa. Mutta tarvitaan hyvin pieni ärsyke, kun taso taas kallistuu niin, että vilvoittava neste valahtaa tuntopisteiden ylitse, silittää oloa.

Perjantaina pyöräilen kouluun epämääräisessä tilassa. Haluan mennä, haluan oppia, haluan sietää ahdistukseni, luovia päättäväisesti sen halki sitä kieltämättä ja sitä säikähtämättä, haluan suhtautua kokemaani uteliaasti ja osata asettaa sen laajempaan kontekstiin. Ja samalla tunnen surua ja väsymystä ja halua luovuttaa, halua riistäytyä irti ja palata - mutta ei ole tarkalleen mitään, mihin voisi palata, ei ole tuttua eikä turvallista, niistä on jo edetty toisaalle. Niinpä poljen sinnikkäästi eteenpäin pienen metsätaipaleen verran, haistelen männyt ohi kiitäessäni ja kuuntelen hiekan rahinaa kumin alla. Sekunti kerrallaan, lohdutan, sekunti kerrallaan vuodet kuluvat. Pitkät hetket, lyhyet vuodet ja vuosikymmenet. Ajattelen: Pyöräilen kohti vapautta. Suurempaa vapautta kuin se, joka nyt tuntuisi ilmeiseltä, vapautta kääntyä ja oireilla ja alistua oireilleen.

Aamu alkaa sillä, että meidät hierotaan. Iloinen ja ystävällinen nainen valitsee minut jonosta, jossa värjöttelemme koettaen näyttää reippailta. Hän nyökkää ja hymyilee ja sanoo: "Tuletko vaikka sä tänne?" Ja vastaan hymyyn ja purjehdin hänen verhoeriöönsä ja pidän hänestä, koska hän haluaa hieroa juuri minut, hän jostakin syystä kutsuu minua, eikä hänessä ole mitään pelottavaa eikä torjuvaa. Jo keskustellessamme huomaan, että vaikka me käsittelemmekin tietoa kovin eri tavalla, monet lähentymisen strategiamme ovat samantapaisia. Kai sen voisi sanoa niinkin, että meillä synkkaa. Molempien pieni jännitys purkautuu ja hihittelemme yhdessä tilanteen absurdiudelle. Seison alusvaatteisillani ja hän tutkii selän ja raajojen linjaukset. Kuuntelen ja tutkin häntä toisesta näkökulmasta kuin hän minua: Hän on opiskellut tällä samalla linjalla tasan puoli vuotta pidempään kuin minä, eli jotakin tuollaista ehkä osaan itsekin sitten kun olen jaksanut koulua puoli vuotta. Tiedän, ettei minusta voi tulla noin huoletonta eikä ronskia, vai voiko, ehkä en voi olla siitäkään niin varma, ehkä jokin rooli tempaisee minut aidosti hilpeäksi, hilpeyttä tartuttavaksi, nyt siihen on vain vaikeaa uskoa. Mutta minäkin osaan katsoa linjauksia ja tunnustella, onko nikamien liikerata normaali ja ovatko puolet tasassa. (Voi apua, en osaa katsoa ollenkaan, onko taulu ripustettu suoraan, opinkohan tuotakaan?) Osaan lihasten ja luiden nimet, osaan kysellä oireita ja tehdä hoitosuunnitelman.

Heti ensimmäiseksi saan kuulla jotakin helpottavaa: Se skolioosi, joka minulla kouluikäisenä todettiin, on kadonnut selästäni. Selkäni on juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Ainoa vinous syntyy siitä, että vasen nilkkani pettää sisäänpäin ilman tukipohjallista. Mutta tukipohjallinen korjaa senkin. (Tämä motivoi aika tavalla tukipohjallisten käyttöön!) Ryhtini on hyvä ja lihakset ovat elastiset ja vahvat, juuri sellaiset kuin pitääkin olla. Liikelaajuudet, jotka olen itse hahmottanut jotenkin suppeiksi ja ehkä vähän riittämättömiksi, ilmaisevatkin sen, että olen jaksanut venytellä ja liikun säännöllisesti ja osaan pitää vartalon tukikorsetin tiukkana juuri siinä, missä tukikorsettia tarvitaankin. Edes karmivat lapani, joita olen pitänyt toivottomina kohtina, eivät ole mitenkään erityisen hankalat vaan liikeradoiltaan mainiot. Hierojaa myös vähän naurattaa, kun selitän, miten vakavasti olen suhtautunut siihen, että jokin paikka naksuu tai rahisee, kun kuitenkin on niinkin, ettei mihinkään satu. Se ei kuulemma ole ihan tavallista, ettei satu. (Kauheaa.) Sekin, että käännyn oikealle niin paljon jäykemmin kuin vasemmalle, johtuu vain siitä, että vasemman käteni motoriikka on heikompi ja sen takia lavan säätely on heikompi (mutta silti hyvä) vasemmalla puolella, ja lavan alueen jännitteet heijastuvat pitkään selkälihakseen, joka kinnaa oikealle kiertymisessä vastaan.

Käyn ilouutisista hämmentyneenä päinmakuulle ja tuijotan hierontapöydän raosta lattiaa. Saan ristiselän päälle (os sacrum, ristiluu, outo röpyliäinen klöntti) ihanan savilöllölämmön, sen rakastava paahde leviää hitaasti viikon aikana epäergonomisilla tuoleilla könöttämisestä suuttunutta selkää (tai ehkä on tosiaan väärin sanoa suuttunut, kun mihinkään ei satu, mutta olo on tukkoinen, en pidä siitä) ylöspäin. Ja sitten kädet alkavat tehdä töitä. Ne käyvät tutkivasti läpi lihaksia kuin jonkin vieraan lajin tuntosarvet. Ne tunnustelevat kiinnityskohtia ja kireyttä ja tassuttelevat, rullaavat, vaivaavat, taputtelevat, venyttävät, vanuttavat. Muodostamme yhteisymmärryksen siitä, että vaikka klassisessa hieronnassa ei asiakkaan hengitystä periaatteessa oteta avuksi lukkojen avaamisessa, me kuitenkin nyt teemme niin, me kaksi tässä. Syvähengitän ja kun puhallan ilmaa ulos, kädet painavat venyttävät auttavat kehoa päästämään irti jännitteistään, kiskovat varovasti elastista komponenttia rypyttömäksi ja kampaavat supistuvaa komponenttia takuilta.

Välillä hierojan hikeä sataa selälleni. Hän pyytelee anteeksi, mutta vastaan nauraen ja sanoen, että ei minua yhdellä hikisateella säikäytetä. Kerron myös siitä luovan tanssin tunnista, jolla rentouduttiin makaamalla lattialla niin että kaksi muuta satoi sormenpääpisaroin selkää ylös (superior/cranialis, sori, kertaan samalla anatomian suuntia) alas (inferior/caudalis) sivuille (lateralis) keskemmälle (medialis) rops rops rops, välillä ryöppyinä ja välillä tihkuna, ja että hikeenhän voi toki suhtautua myös niin, vaikka hän itse käyttääkin tilanteessa kiinalaisen pisara pisaralta -kidutustekniikan metaforaa.

Hieroja jotenkin liikuttuu siitä, miten kiltisti ja kiitollisina lihakseni huoahtavat ja päästävät kireydestään. "Miten ne voi rentoutua näin hyvin?" hän ihmettelee. Minusta taas tuntuu ihmeelliseltä, jos lihakseni eivät tekisi niin. Rentoutuvathan ne yleensä ihan niinkin, että itse vain liikun ja sitten tietoisesti rentoutan ilman kenenkään auttavaa kosketusta. Ja kosketus avaa lukot, kerta toisensa jälkeen. Se voi olla pienikin kosketus ja jopa kosketus toiselle puolen kehoa. Joskus riittää se, että joku halaa tai joskus pienempikin. Sekin voi riittää, että toinen kietoo käden harteisille. Tai selvittää takun hiuksistani. Takareidet saattavat höltyä jo sillä. On hyvä pitää päässä muutamaa takkua siltä varalta, että joku tahtoisi setviä hiukseni ne nähdessään. (En halua siistiä ja kovetettua kampausta, joka kirkuu omassa tulkinnassani: Älä sotke kuvioitani!)

On melkein kuin verhoeriö keinuisi, niin nautinnollista on tulla hierotuksi. Hämmästyn käsien taitavuutta, niiden varovaista tunnustelevuutta, joka vähitellen paisuu silkaksi varmaksi venytysvoimaksi tiettyyn suuntaan. Tuon hämmästyksen myötä tapahtuu se, mitä koetan kuvata - se, että äkkiä tajunnan taso on kallistunut sillä lailla, että motivaation ja muutostahdon piiloihin lurahtanut neste valuu hitaasti ja viipyillen takaisin tuntopisteiden ylitse ja tulee tunnistetuksi. Kyllä vain, jos tässä koulussa oppii koskettamaan toisen ihmisen kehoa tällä tavalla tai edes viitteellisesti vastaavalla tavalla, kaikki ahdistukset ja turhaumat ja uuvuttavat tekijät saavat aikamoisen vastapisteen ja suhteutuskohdan. On jokin tulevaisuus, jonka tahdon. Tulevaisuus, jossa osaan koskettaa tuolla tavalla, puhua lihasten kieltä, joka on yhtä ehdoton ja lempeä kuin tähtien tai lehtien tai lintujen lentokuvioiden kieli. Puhua lihasta, hengittää lihasta, koskettaa lihasta, lihaksen ja lihaskalvon kautta luuta, koko ihmistä, joka makaa ja elää ja hengittää ja tuntee, miten jännitys sulaa, miten keho keinuu, maailma tuudittaa.

Kun hieronta loppuu, haluan kiittää jollakin tavalla kaikesta tästä omaa suuntaani vahvistavasta. Pyydän saada halata hierojaa, on aivan selvää, ettei hän panisi sitä pahakseen, ei hän ole sen tyyppinen, ja kun saan luvan, myös halaan. Syleilemme toisiamme hetken enkä välitä tippaakaan siitä, miltä eleeni ehkä vaikuttaa niistä toisista, jotka eivät saa tällaisia ylitulvivan voimakkaita kiitollisuuden ja liikutuksen tuntemuksia. Ja vielä monta tuntia sen jälkeen olen pehmeää nyyhkylullua ja tunnen, että viimein tähän kouluun on mahdollista solahtaa sisään, tulla hyväksytyksi karvoineen kaikkineen. Hieronnasta toikkaroivat kurssitoverit näyttävät toisenlaisilta, pehmeämmiltä, haaveellisemmilta, lähestyttävämmiltä. Iltapäivällä istumme yhdessä aurinkoisella sisäpihalla ja juttelemme, ja on kuin ainakin yksi kalvo kelmua olisi poistettu väliltämme. Hyväksyvä kosketus kaikuu vielä meissä kaikissa voimakkaana. Uskallan nojata hetken päätäni yhden tytön olkapäähän, se on enemmän eleen matkimista kuin itse ele, mutta en tule torjutuksi ja hänkin kallistaa päätään hivenen minua kohti, ja olen taas piirun verran luottavaisempi sen suhteen, että vielä tämä koulu alkaa sujua, että näistä ihmisistä tulee tukipisteitä vieraita kasvoja vilisevissä auloissa ja portaikoissa, ja on vain maltettava, edettävä kärsivällisesti, siedettävä ahdistusta sinne saakka.

Muutostahtoa ja toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen on valunut takaisin ja niiden myötä ahdistus ei tunnu enää niin kaikkivoipaiselta.

Keritseminen

Koira on tullut luoksemme kolmeksi viikoksi. Se tulee partaisena, kulmakarvat silmiin kihartuen. Se läähättää kuumassa kesäpäivässä.

Etsin kaaoksesta sakset ja menemme ulos, puistoon. Pyydän koiraa istumaan ja sitten makaamaan: "SSStu, MmaTTa SsiiHen!" Kaupunki hälisee, surisee, askeltaa ympärillä, käy penkeille ja käytävää pitkin, tuuli heittää tyhjää pientä mustaa muovipussia, se rapeltaa pitkin käytävää. Koira ei pidä parturoinnista. Se hengittää samalla lailla kuin itse teen hammaslääkärissä puudutuspiikkiä pistettäessä: liioitellun rauhallisin, pitkin vedoin. Panen merkille, että se tosiaan tietää yhdellä tasolla, että tämä tulee joka tapauksessa tapahtumaan, että venkoilu ei auta, mutta että samaan aikaan sen olo on epämukava ja se koettaa tyynnyttää itseään hengitellen oikein tarmokkaasti. Pidän huolen siitä, että jokin sormistani liikkuu koko ajan hitaasti ihoa pitkin, vaikka toiset poimivatkin turkkia tupsuille ja raksauttavat saksilla tupsuja lyhyemmiksi ja napsaisevat haituvat muovikassiin, joka meillä on mukana. Sormi, joka piirtää ihoa kevyesti ja hitaasti, puhuu kieltä, jonka koira tunnistaa.

Se huokaisee ja rentoutuu. Nostan sormen varovasti ihon pinnasta ja raksuttelen karvaa nyt vähän nopeammin. Koira huokailee aina välillä, sulkee silmänsä nurmella. Sitten tulen kutisevaan kohtaan, sen lohikäärmepää nousee nurmesta ja se murisee suu auki, katsoo suoraan silmiin. "Niinniin", alan rupatella sille mahdollisemman pehmeällä äänellä, "sellaistahan se on, välillä kutittaa sieltä ja välillä täältä, mutta nyt sulle tulee kesäturkki, ettet saa lämpöhalvausta, hassu haukku, laita se pää vaan sinne takaisin alas, älä viitsi hassu olla..." Ja sormi laskeutuu takaisin iholle ja sakset raksuttavat taukoamatta murinasta huolimatta, ja hetken häristyään koira toteaa, ettei sen protesti vaikuta oikein mitenkään, ja silloin se taas laskee päänsä niin että jos olisimme sisällä, luinen kallo kopsahtaisi ohuen ihon takaa lattialankkuja vasten. Nyt kuuluu vain vaimea töms. Sitten se huokaisee ja rentoutuu taas.

Hyräilen, nostan sormen iholta, puhun ja hyräilen ja etenen kohta kohdalta. Mutta en järjestyksessä - välillä koira esimerkiksi haluaa kääntyä kyljeltä toiselle, ja sallin sen mielihyvin, vaikkei toinen kylki olekaan vielä valmis. On parempi, että etenemme mahdollisimman pehmeästi ja otamme yhteen niin vähän kuin mahdollista. Niin molemmat pysyvät vastaanottavaisempina. Ei ole mitään väliä, missä järjestyksessä turkki parturoidaan. Kaikki kohdat käydään joka tapauksessa läpi.

Keksin metodin harjatessani lapsena erästä oikein kutisevaa hevosta. Pidin hevosesta paljon, koska minun on helppoa ymmärtää, miten kaamealta kutina tuntuu. Siihen aikaan omat kämmeneni ja jalkapohjani olivat paljon auki ja taipeiden kohdat olivat tuon tuosta nokkosihottumalla ja sitten unessa raapimisen jälkeen ruvella. Lehmänmaitoallergiani löydettiin vasta paljon myöhemmin. Ehkä hevosenkin kutinalle oli jokin aivan hyvä syy. Harjaaminen kävi joka tapauksessa paljon sutjakammin, kun en itsepäisesti pitänyt kiinni siitä järjestyksestä, joka oli opetettu ja jota hevonen oli oppinut kammoamaan - tai pikemminkin ennakoimaan, että sään ja selän etuosan jälkeen oltiin etenemässä lautasiin ja takapolvien tienoville - ajatus sai sen hinkumaan ja näykkimään ja säpsymään ja joskus kaviolla hutaisemaankin jo siinä vaiheessa, kun harja kosketti sen säkää, joka ei oikeastaan eri järjestyksessä harjatessa vaikuttanut lainkaan kutisevalta. Kun kutiseviin lautasiinkin kajottiin ilman että hevonen ehti virittää itsensä kutiavaan tilaan, ei sekään ollut ollenkaan niin vaikeaa kuin perinteisessä järjestyksessä harjatessa. Hevonen vain vinkaisi yllättyneenä ja ehkä vähän naksutteli hampaitaan ja siinäpä se.

En silloin tietenkään ajatellut, että hevosen kanssa oppimastani konstista - jonka vielä opin sitä kautta, että minua vähän pelotti sen show ja välttelin aluksi lautasien harjaamista mutta sain sitten kauhean morkkiksen, että onhan ne harjattava, ja palasin niihin ihan väärässä kohtaa, kaiken muun jo harjattuani ja kaviotkin putsattuani - voisi olla hyötyä. Mutta kun sitten eräs puhelinsoitto ja tuntemani sääli heitti meille tuon kutisevan, pelokkaan ja uhmakkaan koiraneidin kaksi tuntia siitä, kun olin ilmaissut, että voin ottaa sen ainakin väliaikaisesti, ja että katsotaan sitten, miten käy, konstista olikin äkisti hyötyä. Ei ehkä heti, mutta siinä vaiheessa, kun koira oli päättänyt alustavasti, että olen periaatteessa ystävällismielinen olento, ja että kosketukseni on siten periaatteessa ja enimmäkseen ihan mukavan tuntuista, tietyin vissein poikkeuksin, kuten valjaat ja pannat ja kynsisakset ja trimmaussakset ja hammasharja ja jalkapyyhe... Koiraparka. Se vain narrattiin kaikkeen tuohon pelottavaan kiinnittämiseen ja puhdistamiseen ja leikkelemiseen ystävällisesti sen ihoa nuoleskelevilla sormilla. (Joskin aluksi käytin myös kuonokoppaa, koska vain sen kanssa pystyin itse pysymään riittävän tyynenä ja lempeänä; vain sen kanssa oli riittävän turvallista, koska aluksi koira ei osannut hillitä pelkopuremistaan, puolustusrefleksiään.)

Olemme olleet viime aikoina harmittavan vähän tekemisissä koiran kanssa, ja sen kanssa näkeminen ei ole helppoa, koska en tunnu pääsevän mihinkään siitä surusta, että erotessani eksästä erosin käytännössä myös koirasta (tai koirista, Mobutu eli silloin vielä), enkä oikein osaa pitää itseäni luotettavana tapauksena tuon takia, olen rakastanut koiria enemmän kuin ihmisiä, ja pystynyt kävelemään niidenkin luota pois, jokin tuntuu olevan rikki minussa, minusta minun pitäisi pudota kuolleena maahan tai lamaantua, mutta sen sijaan olen vain vähän surullinen, en sillä lailla, että menettäisin toimintakykyni, ainoastaan sillä lailla, että mieleeni kuplii ajatuksia siitä, kauankohan tunnen nämä ihmisetkään, joita nyt kutsun ystävikseni, liekö jokin päivä minun on lähdettävä heidänkin luotaan, ja levollista vakavuutta sen suhteen, että on parasta olla hankkimatta lasta, jonka voisin epäilemättä aivan yhtä raskain sydämin hylätä, jos kehoni menisi samanlaiseen tilaan kuin viime suhteen lopulla. Vaikka olemme eriytyneet ja minusta tuntuu kummalta, että joku puhuu koirasta edelleen minun koiranani, tietty yhteys on silti säilynyt. Koira rentoutuu ja kuuntelee hyräilyäni ja jutusteluani ja kestää toimituksen, josta ei pidä. Se tietää saavansa vaihtaa asentoa ja ymmärtää, kun lopulta käsken sen seisaalle ja kierrän sen ja tarkistan, onko jossakin vielä töröjä ja saksin töröt pois.

Muiden koirieni - kaksi villakoiraurosta - kanssa etenin aina tietyssä järjestyksessä, koska ei se niitä tuntunut haittaavan. Ne vain istuivat tai makasivat ja olivat parturoitavina. Nasu on toisenlainen, sen kanssa ei kannata edetä niin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa edetä, jos etenee jonkun toisen kanssa. Itsensä kanssa voi vielä sanoa, että tämä on oikea tapa edetä, kun teen jotakin yksin, että tämä tuntuu aina toimivan. Mutta toisten kanssa on oltava valmiimpi luopumaan järjestyksistä, jotka tuntuvat loogisilta.

Kun etenen ja juttelen ja laulan ja raksutan karvaa, en voi olla ajattelematta, että haluaisin kyllä kouluttautua koirahierojaksikin. Jos ihmisen hierominen virittääkin kuulostelevaan, varovaiseen ja rakastavaan tilaan, koiran käsitteleminen on vielä tehokkaampaa. Kaikki se ilon ja epävarmuuden, varautuneisuuden ja irti päästämisen välinen tila on niin paljon säteilevämmin läsnä. On uskomatonta, että tällainen kaunis ja jalo olento antaa ylipäänsä luottamuksensa ja rauhoittaa itsensä käsittelyyn, joka sisältää sen mielestä hyvin vastenmielisiä osuuksia ja jonka merkitystä se ei kai mitenkään voi tajuta. (Vai tietääkö se etukäteen, että sitten on keveämpi kirmata? Ja kuivuu nopeammin uinnin jälkeen?)

Ja voi sitä riemua, kun turkki on viimein kunnossa! Sitten loikitaan ja viskotaan päätä ja pitkiä koipia! Hypätään päin, poispäin, pogoillaan.

Muistan sen tunteen, joka oli silloin kun leikkautin pitkään kasvattamani tukan poikatukaksi. Niska oli äkkiä kevyt ja kilometrien pituinen! Ehkä koira kokee jotakin samanlaista? Vai onko se vain riemua siitä, että se voi nousta ilman että lempeä käsi ohjaa sen taas jotenkin kummasti istumaan ja makaamaan ja liukuu sormina hitaasti sen iholla samalla kun sakset ropsuttavat yksitoikkoista rytmiään ja ihmiset vuotavat puistoihin ja takaisin ja vaihtoi minkä asennon tahansa, aina löytyy uutta leikattavaa?

Välitön

Kontakti-improvisaation suositteleminen oli oikeasti hyvä veto. Tuntuu hauskalta käydä tilaan, joka on täynnä ventovieraita, tai no, yksi facebookkaveri, mutta semmoinen, joka merkkasi minut kaveriksi, kun oli kuullut kavereiltaan, että olen tosi mukava, mikä on omiaan ehkä enemmän jännittämään kuin rauhoittamaan. (Hämmentävää, sillä en jäsennä itseäni erityisen mukavaksi, mutkattomaksi ja suoraksi ehkä, mutta en taatusti ole kauhean pehmeä enkä ainakaan tarkkaan kontrolloitu ja tahdikas. Luultavasti mukava on luettavissa "kiinnostunut samantapaisista seikoista" tai "samaa genrea".) Useimmat muut ovat tehneet tätä ennenkin ja tietävät siten jotakin siitä, mitä on odotettavissa. Itse olen pelkkänä tarkkaavaisuutena ja ehkä lievänä hermostuksena siitä, mennäänkö touhuissa sillä lailla ahdistavan akrobaattiseen, että joudun astumaan syrjään ja ilmoittamaan julkisesti, etten halua oppia tuollaista, että pelkään liikaa. (Ikään kuin sellaiseen kuolisi.)

Ja sitten näihin vieraisiin kehoihin ja odottaviin kasvoihin ja uteliaisiin silmiin tutustutaan sillä lailla, joka on itselleni hirveän luonteva - ensin kävelemällä heidän lomitseen ja sitten äkisti möyrien kasoissa lattialla, liukuen toisten keskiruumiiden ylitse ja pusertuen vuorostaan heidän painonsa ja luisevien muotojensa alle. Olen etukäteen ollut vähän hermostunut siitä, reagoinko kauhean voimakkaasti tuollaiseen vieraiden kehojen kosketukseen niin läheisesti, koska minulle on esimerkiksi ihan mahdoton ajatus mennä johonkin lavatansseihin, menen niistä vain aivan sekaisin. (Ja koska seksuaalisuuteni ei ole sillä lailla järkähtämättä suuntautunut, menen naisista ainakin yhtä paljon sekaisin kuin miehistä.) Ja aikanaan jouduin lopettamaan parisalsan, jossa paria vaihdettiin, samasta syystä: en vain kestänyt sitä jännitettä, en pystynyt enää nukkumaan ja koin tilanteet hyvin ahdistavina. Ja viime kesänä ne kaksi kertaa kun tanssin jonkun muun kuin Vompulan kanssa, toisen kerran naisen ja toisen kerran tutun miehen kanssa, olivat aika kamalia, koska olin aivan jähmeä ja kauhuissani siitä vasteesta, joka kuohui kehossani, ja siitä, miten kaukana toinen pysyi.

Ei siis ihme, että olin vähän hermostunutkin.

Mutta olin lukenut etukäteen improsivuilta kontakti-impron kehokäsityksestä ja tiesin toisaalta myös sen, että tässä lajissa ei oteta sukupuolirooleja, kukaan ei joudu passiivin asemaan (vaikka eipä minua paritansseissakaan siihen ole koskaan onnistuttu tunkemaan, minusta on kivaa saada viedä yhdessä toisen kanssa ja jos mies ei tanssi tarpeeksi vauhdikkaasti, alan viedä nostaakseni hänen tempoaan ja liikkuvuuttaan) ja kehoihin suhtaudutaan kappaleina tilassa. No, kokeillaan, ajattelin siis. Ja olinhan käynyt luovan tanssin tunnilla ja todennut, että siellä tuota kuristavaa levottomuutta ei jostakin syystä tullut lainkaan, ehkä koska ei ole mitään kuviota, jota pitäisi vain seurailla vaan tila ja liike on vapaata ja imee mielenkiinnon täysin puoleensa.

Ja yllättäen käykin niin: vaikka silmien raosta kurkistaen huone näyttää omituisilta vaatteet päällä -orgioilta, jossa ihmiset kiemurtelevat villeinä kasoina hieronymusboschlaisesti, ei se tunnu lainkaan hermostuttavalta eikä seksuaaliselta. Pikemminkin se, ettei välimatkaa jätetä, tekee kosketuksesta hyvin välitöntä ja lapsenomaista. Muistan äkkiä, miltä tuntui lapsena, kun saattoi vain ryömiä jonkun aikuisen syliin kulmikkaana ja painavana ja lämpimänä. Ja miten sitä ei kavahdettu. Tässä pääsee samaan tilaan. Rajamuodollisuudet on lakkautettu, ei jää tilaa miettiä, miten tämä ja tämä olisi tulkittavissa, onko tämä nyt varmasti sopivaa ja niin edelleen. On kuin äkisti olisi lakkautettu se maailma, jossa äiti alkaa tuskastua ja sanoa, että kuule, sinä olet aika painava jo, et sinä voi tulla tuolla tavalla syliin, olet iso tyttö, ja isä äkkiä lakkaa halaamasta ja käyttäytyy kuin kehooni olisi istutettu jokin harvinaisen tarttuva ja tappava rutto. Miten helppoa onkaan istuttaa ihmiseen pelko siitä, että oma kosketus ja kyöhnäisyys tulee torjutuksi jotenkin saastaisena ja moraalisesti arvelluttavana. Ja sitten kaikki kosketus on kanavoitava muotoihin, joissa tietää sen hyväksyttäväksi: voi halata läheisiään ja sitten ovat seksuaalisuhteet, joiden alkaminen merkitään valtavalla jännitteellä, torjutuksi tulemisen pelon kiihtymisellä uniin saakka, ja sitten korkeajännitteen purkautuessa sinisillä sähkökaarilla, jotka jankuttavat hassuja asioita, kuten Hän Suuteli Minua Ei Voi Olla Totta, Ei Voi Olla Totta, tai Hän Ei Väistä Minua, Kätemme Koskettavat Toisiaan, Mitä Tämä Tarkoittaa, Nyt On Edettävä Viipymättä... Ja sitten koska jännitteet ja lataukset ovat niin valtavia, niiden valtapiireistä on vaikeaa astella pää pystyssä ulos silloinkaan kun siihen oikeasti olisi aihetta. On vain niin vaikeaa uskoa, että kukaan muu voisi haluta koskettaa ja pidellä tätä kehoa, joka on sopimaton ja niin tarvitseva. Aika surullista.

Surullista sekin, että ainakin naisilla kehoihin projisoidaan seksuaalisuus ennen kuin kehot itse sellaista elävät ajatuksissaan, itseohjautuvissa toimissaan ja mielikuvissaan. Tai ehkä tämä on korosteisesti myöhään kehittyvien naisten kohtalo?

Nyt sen sijaan, kun täysin vieraiden ihmisten kanssa kierii pitkin lattiaa ja kietoutuu heihin raajoin kuin mikäkin köynnös, mitään sen kummempia jännitteitä ei synny. Kehot tuntuvat raskailta, rakenteisilta, hengittäviltä eläimenkehoilta. Ja oma keho - sen sopimattomuus ja saastaisuus on kumottu, sen tarve elää kosketuksessa täyttyy ihan samalla tavalla kuin hevosia tai koiria tai kissoja paijaillessa.

En muista tehneeni mitään erityisen kivistävää, mutta nyt toisen kurssipäivän aamuna kehoni on mustelmoitunut melkein kaikkialta, missä nivelet tai terävät luut ovat lähellä ihon pintaa. Lonkissa on valtavat verenpurkaumat heti ihon alla.

Olen varma, etten huomaa niitä tänäänkään. Mutta ensi viikolla tai nyt viikonloppuna saatan olla kankea kuin mikä.

Näin sen omin silmin

Kun käyn lyhyesti päiväntaitteen aikaan kotona, pysähdyn hetkeksi pyörien luokse lukittuani ensin oman menopelini. Mitä ihmettä... pyörien luona asfaltissa on vaaleampia kehiä. Itse asiassa huomaan melkein heti, että nuo kehät muistuttavat visuaaliselta muodoltaan pyörien renkaita. Katson kehiä ja renkaita ja pyöriä. Mitä on tapahtunut? Onko ehkä seinä käyty hiekkapesemässä? Ja pyöriä ei ole korjattu edestä pois, ja sitten kun hiekka on kuivunut, se on varissut maahan ellipseiksi. Mutta miksi se on varissut noin ja miksi sitä ei ole alunperin tarttunut runkoihin?

Tuijotan renkaita, ja sitten äkkiä tajuan. Renkaat eivät ole mitään vaaleampaa ainetta asfaltin pinnassa. Ei, kyse on heijastuksista. Päivän kirkkaus heijastuu pyörien metallivanteista. Siksi kuviot ovat muodoltaankin vanteiden mukaiset.

Astun hämärään rappuun ja hymähtelen edelleen hyväntuulisena havainnolleni. Mitä Mead kirjoittikaan? Että havahdumme havainnon päättelyosuuteen vasta kun teemme virheen. Näemme ellipsinmuotoisen kolikon pyöreänä, koska tiedämme kolikon pyöreäksi. Näemme ihmisten päät ilman että niistä kasvaa puhelinpylväitä ja koivuja, koska, no, ihmisten päistä ei kasva puhelinpylväitä eikä koivuja. Kameran käyttämisen taidossa olennaisimpia askelmia on ymmärtää, ettei kameralla ole mielipidettä siitä, kasvaako jonkun päästä koivu. Se vain tallentaa heijastuneen valon sellaisena kuin se suotuu linssin lävitse. Siinä ei ole häivytystoimintoa, joka nojaa kokemustietoon.

Joskus tekee havaintovirheen ja ymmärtää salamannopeasti ja intuitiivisesti, miten suuri osa havainnoista on virheellisiä. Niiden ääreen ei vain välttämättä tule pysähdyttyä. Eikä virheellisyyttä sittemmin muista... niin, on oltava armollinen. Sellaista on havaita. Parempi näin kuin että olisi ikikorrekti tallentaja, joka ei oppisi, ettei puu kasva ihmisen päästä.

Ja siinä hämäriä portaita kivutessani ajattelen sitäkin, miten miltei aina ja kaikki nähty on jotakin hyvin abstraktia, kolmiulotteistettua, objektivoitua. Porras, kaide, tuuletusparvekkeen ovi. Ovenkahva, kaula-aukon rypytys. Toinen ihminen, kaksi kissaa, soittorasia huoneeksi. Mahdollisuuksia lähestyä tai loitontua.

Ja mitä Mead kirjoittikaan? We know the world in handfuls.

Silloin kun olin viimeksi rakastumassa, tajusin ajattelustani jotakin hyvin oleellista. Ymmärsin äkkiä, miksi pidin Meadista ja miksi ärisin, kunnes sain luvan ottaa hänet yhdeksi gradu-ukoksi, vaikka Mead on vähemmän tunnettu heppu, joka ei koskaan edennyt maisteriutta pidemmälle. Mead ymmärsi kosketuksen ensisijaisuuden paremmin kuin yksikään toinen lukemani filosofi. Ja hän on tarkka ja konkreettinen. Ja minä tarvitsen konkreettisuutta, valtavan paljon enemmän konkreettisuutta kuin moni tuttavani. Ja niin siinä metsässä, jossa olin rakastumassa ja joka oli yhtä solakkaa koivunrunkoa ja pitkospuuta ja nokkosta, juoksin kauemmas ja lähemmäs ja aina kun pääsin luokse, kosketin. Mies seisoi ja nauroi ja oli ehkä vähän hämmentynyt tästä käyttäytymisestäni. Mutta rauhoitin häntä, että minulle on nyt tärkeää konkreettisesti saada lähentyä ja loitontua, todeta se mahdolliseksi, saada luottaa toisen pysyvyyteen. Kaukana poimaisin aina nokkosen, ja koska emme olleet muistaneet ottaa kumihanskoja mukaan, sormia kirpaisi jokainen kerta, ja juoksin äilehtivin sormin luokse ja laitoin nokkosen hattuun - ei meillä ollut pussiakaan, mitä me oikein ajattelimme, kun kuitenkin lähdimme juuri nokkosia keräämään? - ja sitten halasin ja juoksin taas kauemmas kauemmas riemukkaasti ja kevyesti, kerta kerralta luottavaisemmin, harjoittelin miltä tuntuu juosta sellaisen äidin luo, joka ei ole väsynyt eikä huolissaan, vaan nauraa vain ja ottaa vastaan kerta toisensa jälkeen.



On vaikeaa luottaa siihen, minkä näkee tai kokee tai aistii tai havaitsee, ellei sitten aisti liikkumisen ja koskettamisen kautta.

(Onneksi Vompsu ei myöhemmin loukkaantunut, kun sanoin hänelle, että onhan hänen peloissaan tietysti perääkin, siinä ettei hän osaa puhua filosofiaa kanssani eikä lue runoja eikä muuta tuommoista, mutta että kannattaa muistaa, että rakastan elämää kanssani jakaneita kissoja ja koiriakin, vaikka nekään eivät puhu filosofiasta eivätkä väittele eivätkä koskaan siteeraa ketään, jotka vain ovat läsnä ja hyväksyvät ja kommunikoivat omalla tavallaan. Ja että se puoli minussakin on tunkeutunut vuosi vuodelta vahvemmin esiin. Eläimenkeho. Halusin tai en, eläimenkeho päättää viime kädessä, viihdynkö jonkun kanssa vai en. Sitä ei vakuuteta siteeraamalla valikoituja heppuleita.)

Varasin paikan kontakti-impron tiiviskurssilta ensimmäistä kertaa nyt, vaikka olen ollut jo tosi kauan liike- ja kosketuskeskeinen ja vaikka minulle on ennenkin suositeltu kontakti-improvisaation koettamista. En ole aiemmin jotenkin hennonut, koska minusta tuntui pitkään valjulta, että olisin tavannut KI:a suositelleen kauan-sitten-nettideittini; jotenkin minusta tuntui vain niin julmalta, että ihmisillä voi olla suuria deittiodotuksia ja sitten ne joutuvat tällaisen maanisen otuksen kanssa kävelylle ja väittelyyn (oikeastaan sellaisen maanisen otuksen; en ole ollenkaan maaninen nyt kitkettyäni tuntikausia) sen sijaan, että heille sukeutuisi jotakin stressitöntä yhteyden tuntua ja kenties elämänkumppani tai mitä nyt kukin etsii. Vähän kuin olisin petkuttanut vaikka itsekin toki toivoin löytäväni seuraa deitti-ilmolla. Tajusin vain tosi nopeasti, ettei semmoinen homma toimi kohdallani. Kun en heti pääse näkemään, miten toinen liikkuu, enkä koskettamaan häntä, asiat mutkistuvat! Mutta nyt olen kuitenkin menossa kontakti-improon, koska tapasin vähän yli viikko sitten bileissä mukavan tyypin, jonka kanssa tanssin estetiikasta keskustellessa tajusin, että aika iso osa luovasta tanssista, jolla viime syksyn kävin, oli kontakti-improa. Lisäksi sain tietää, ettei tuo ammoinen nettideittini ainakaan enää harrasta lajia intensiivisesti. (Hassua muuten, että heti kun jännitykseni laukesi, tajusin, etten enää edes muista, miltä mies näytti, noin niin kuin kuvamaisessa mielessä. Muistan kyllä, miten hän kaataa teetä termoksesta ja miten hän oli kuorinut porkkanoita leipäpussiin mukaan, mutta en muista hänen kasvojaan ollenkaan. Niinpä vaikka törmäisin häneen, hyvä jos muistaisin, ja tuskin alkaisin ainakaan enää syyllistää itseäni siitä, että olin niin muulimainen väittelyssämme: kertakaikkisen kummallinen deittikumppani.) Haa, tie on siis selvä!

Suhtaudun asiaan varovaisen innostuneesti, sillä sain kurssin vetäjältä ohjeistuksen, että polvisuojat on hyvä ottaa mukaan, jos sellaiset sattuu omistamaan. Laupias taivas! Yksi ystävä kommentoikin kyllä, että enkö ole vähän vanha kontakti-improvisaatioon, ilmeisesti sillä on jonkinlainen maine tietynikäisten ihmisten harrastuksena, ja nyt minua vähän hirvittää, johtuuko maine ehkä jostakin akrobaattisuudesta. En ole missään nimessä akrobaatti, vaikka tykkäänkin tutkia ihmisten välistä tilaa ja kosketusta läheten ja loitontuen, koskettaen, nojaten ja ottaen vastaan toisen painoa. Toisaalta, jos kyse on vain imagologiasta, huoleen ei liene syytä. Olen ennenkin tottunut olemaan tanssikoulussa sellainen hassu vanha täti, joka suostuu esityksiin (eikä vain suostu vaan hinkuu niihin: pidän siitä vaiheesta kun tanssin koreografiasta alkaa tulla siinä määrin oma, että sitä voi tanssia, ei vain työstää läpi), ja yksi vuosi eksäni kommentoikin esityksen jälkeen vähän happamasti kuunneltuaan ja katseltuaan steppiharjoitteluani viikkotolkulla, että onhan se tavallaan kiinnostavaa, kun ainoat kaksi täysi-ikäistä esiintyjää olivat Sara Heinämaa (joka tanssi hiphoppia) ja minä. Ei ollenkaan huono seura, sanoisin. En ole sillä lailla tuntenut itseäni erityisen vanhaksi teinien seurassa. Ehkä se johtuu siitä, että monet niistä ovat paljon rauhallisempia temperamentiltaan...

On hauskaa ja jännittävää, kun viimeinkin ottaa jonkin askeleen, jota on miettinyt pitkään. On oikeastaan aika hämmentävää, että niinkin paljon kun olen pohtinut kehollisuutta ja kosketusta ja kohtaamista ja tanssia ja lähentymistä ja loitontumista, vastaanottavaisuutta ja komppaamista, en ole aiemmin onnistunut kanavoimaan näitä kiinnostuksenkohtiani käytännön toimiin luovan tanssin kurssia, perinteisten tanssilajien pohtimista ja tanssista silloin tällöin kirjoittamista lukuun ottamatta. Nyt minulla tietysti on selkeämpi motivaatiokin, koska alan syksyllä opiskella koskettamalla parantamista (no, mitä muutakaan hierominen on?) mikä on aika erilainen suunta kuin aiempi kustannusmaailmasta jalansijan tamppaaminen.

Tuntuu jotenkin siltä, että tämä uusi suunta on luontevampi. Vaikka ei tietenkään se voi pyyhkiä eikä onneksi pyyhi pois niitä oivalluksia, joita sain jo aiemmassa suunnassa. Kuten tajua siitä, että nähdessään hevosen tuntee sen kaulan karvat kämmentä vasten. Tajua siitä, miten suuri osa havainnoista sisältää päätelmiä, joiden tekemistä ei mitenkään voi huomata ennen kuin päättelee väärin ja jää siitä kiinni.

Näkee omin silmin, miten pyörien alle on varissut hiekkaa ellipsinmuotoisiksi renkaiksi.

Ja kaikki nähty on vain heijastunutta valoa.

Ehkä minun olisi pitänyt kyykistyä tai kumartua heti ja koskettaa ellipsejä. Olisin huomannut. Mutta huomasin näinkin. Ja havahduin taas siihen, miten kokemukseni sisältää ääneenlausumattomia ja piileskeleviä ennakko-oletuksia ja odotuksia.

Hellyys

Hieroessani miestäni huomaan äkisti olevani vapaampi ja hellempi kuin milloinkaan tai mitenkään muuten. Jos itse istun ja miehet sormet hyppivät apinatanssia päässäni, olen toki onnellinen ja rento ja yhtä kihelmöivää kosketettuutta, mutta se on jotenkin passiivisempi, tylsempi rooli. (Olen muutenkin huono vain olemaan, ja esimerkiksi perinteisten käsitöiden vaatima paikallaan istuminen ilman mitään sen kummempaa aivoittelua kuin että pitäisikö tehdä tuollainen vai tuollainen silmukka tekee minut yksinkertaiseksi äreäksi ja puolihulluksi. Siitä huolimatta ostin kerällisen baskerilankaa tehdäkseni itseni hulluksi jokin päivä... se oli vain niin kevättakin väristä ja eiköhän paskojakin päiviä vielä tule ja silloin ei ole paljon hyvää hävittävänä, vaikka hulluuntuisikin loppupäiväksi.) Jotenkin tuntuu paljon nautinnollisemmalta olla ne sormet, kämmentyynyt tai kyynärvarret, jotka painelevat, vaivaavat, rummuttavat, sivelevät ja hankaavat. Ihmisen hierominen ei kauheasti edes eroa saviruukun tekemisestä, sama terapeuttinen kosketus on läsnä, sama täydellinen keskittyminen, sama hellyys.

Koskettaminen on minulle helppoa ja aloin viikonlopun kurssilla ajatella taas keskittyneemmin sitä, että entä jos tekisinkin kosketuksesta itselleni ammatin. Minua on kosketettu syntymästä saakka, äitini on lymfaterapeutti ja hän koetti tehdä meistä lapsista aktiivisia ja kehollisia hieromalla ja lymfaamalla meitä päivittäin heti syntymästä saakka. (Sen lisäksi meitä myös usutettiin alusta saakka ryömimään itse haluamamme esineet, äiti ei koskaan antanut mitään ilman työpanosta; tämä jatkui myöhemmin siinä muodossa, ettemme saaneet viikkorahaa, meillä ei ollut karkkipäivää jne. vaan kaikki oli ansaittavissa ja neuvoteltavissa tarpeeksi hyvin perusteluin. Ei ihme, että haen suuntaa jatkuvasti enkä osaa kuvitella itseäni jämähtämään liian pitkäksi aikaa tiettyyn asiaan.) Ehkä siksi minusta on luontevaa ja helppoa sekä olla kosketettavana että asettaa sormeni toisen iholle. Eläimissäkin paras piirre on, että niitä saa kosketella ilman mitään sosiaalisia esteitä. En osaa pelätä hilsettä, hikeä tai korvavaikkua.

Hullunkurisinta koko hommassa on se, että kun kosketan jotakuta, hellyys tulvahtaa minuun. Ei toisinpäin. Kai kyökkipsykologiassa se esitettäisiin toisin päin. Ja koska pidän itsestäni eniten hellänä, kosketan mielelläni.

Tavallaan olen tiennyt tämän kosketusasian jo pitkään, mutta minua on estellyt moni asia miettimästä hieromista ammattina. Yksi seikoista on se, etten tahdo samalle alalle kuin äiti. Nyt kun hän on eläköitymässä, tämä ei tunnu enää niin uhkaavalta. Ja sitä paitsi, olen tehnyt jo niin paljon kaikkea muutakin... ehkä voisin vähitellen alkaa kuunnella sitä, mihin minulla on aika hyvät edellytykset, pelkkien ylevien ihanteiden sijaan. Tiedän jo, ettei minusta enää voi tulla niin alistuvaa ja myöntyväistä, niin miellyttämishaluista kuin äidistäni. Oikeastaan tuntuu aika hassulta, miten pelkäsin sellaista passiivisen ja kiltin naisen kohtaloa kuollakseni - se ei tunnu kauhean todennäköiseltä, sen varran voimakkaan vastareaktion osaan muodostaa ja sen verran nopsasti se muodostuu. Ja olen jo kauan sitten raivannut itselleni lapsuudenperheessä sellaisen paikan, että tärkeitä asioita miettiessään äiti soittaa minulle ja kysyy neuvoa. Hänen ajatuksiaan jotenkin selvittää kuunnella, miten pohdin ääneen asioita ja niiden eri puolia. Se tuntuu aika hassulta, koska en ole mielestäni erityisen selkeä ajattelija. Mutta toisaalta, tiedän kyllä itsekin, etten ajattele asioita yleensä sen kautta, kuka määrää ja ketä pitää miellyttää, vaan ennemminkin, mikä olisi vastuullista ja pitkällä tähtäimellä järkevintä (ikään kuin ymmärtäisin siitä jotakin olennaista) ja ennen kaikkea, miten vaikeaa on etukäteen sanoa, onko jokin asia hyvä vai huono juttu ja miten mikään asia ei ole pelkästään voitto tai häviö. Äidistä sitä on jotenkin hauskaa kuunnella.

En osaa enää pelätä, että jos kouluttautuisin vaikka hierojaksi, kadottaisin haluni itsellisyyteen ja omaan tahtoon. En, vaikka olenkin hyvin hellä ja lempeä saadessani koskettaa jotakuta toista ja saadessani tuntea hänen rentoutuvan kosketuksesta.

On ihmeellistä, miten toisen läsnäoloon keskittyminen omien sormien kautta virittää äkisti mieleen kaikkea ihanaa: meren vellovan, leväliuskeisen kielen, silokallioiden loivan kuperuuden selän alla, keväisen metsän melkein neonvihreän pointillismin, juoksemisen kaislikon halki sortseissa, kaislojen sivalteet jaloissa ja naurava koira edellä riekkuen, hautausmaan kevätesikot kuivien lehtien alta kurkistelemassa, kissan sileys käden alla, nahkaohjien himmeänkiiltävä, miltei tahmea paine estettä lähestyttäessä ja hevosen korvien kääntyessä eteenpäin, luottamuksen virratessa vapaana, krookuksiin työntyvät tokkuraiset kimalaiset, multa sormien välissä... helle, mustat ikkunoiden läähätysaukot talojen kirsuissa, ruohikon painokuviot yläselässä, pöly kasvoilla, taimikasvatusastiat, iloinen ponnahtaminen ajoväylältä jalkakäytävälle puolittain sivuttain, kun maa on sula, ei enää liukas...

Ajatus siitä, että työnään liikuskelisi noissa mielikuvissa, on ihana. En usko, että sanoilla voi tuottaa samanlaista oloa ja oivalluksia, kuten olen pitkään koettanut. Pohjimmiltani olen aina vieras sanojen maailmassa. Niin tietysti me kaikki olemme, mutta monia se ei samalla lailla tunnu vaivaavan tai sitten he eivät vain tunne niin painostavaa halua tehdä maailmasta parempaa paikkaa, en osaa arvioida. Ja sitten on ihmisiä, joita kosketus ahdistaa. (Ehkä he ovat seksualisoineet kaiken kosketuksen, tuoneet sen häpeän piiriin? Tai ehkä jokin assosiaatio hiertää? Jokin trauma?) Mutta useimmat kai rakastavat sitä, että sormet liikuskelevat hiljakseltaan heidän päänahassaan ja harteillaan, rintakehällään ja lapojen seudulla siinä läikässä johon ei oikein itse ylety ja jonka hermotus tuntuu siksi jäävän valkeaksi aukoksi ilman nerokkaita apuvälineitä...

Olen nyt miettinyt eilen ja tänään, olisiko hieroja sittenkin se toinen ammattini. Eihän sen tarvitse tietenkään olla viimeinen... Selvästi on kevät, kun mietin taas uudelleenkouluttautumista. Se kuuluu kevääseen yhtä selkeästi kuin mustien ihmisten täplittämä jää.

Kiertotietä ihmiseksi

Selvisin viimein lukemaan laivan ahdistavassa siirtymätilassa Dawn Prince-Hughesin kirjan Gorillan kosketus. Matkani läpi autismin. Ilahduin, hämmästyin ja jäin pohtimaan. Tuntui hyvältä lukea, että joku toinenkin on löytänyt ihmiset ja ihmisistä pitämisen eläinten kautta, vasta vähitellen. Hirveän moni kuvatuista kokemuksista oli itselleni tuttu, usein lievempänä versiona, mutta kuitenkin. En usko, että minussa on autismikirjon piirteitä paljonkaan, mutta olen kyllä helposti reagoiva ja ärtyvä, kiihdyn nopeasti ja minun on ollut ennemmin vaikeaa hallita mitenkään mielialaani ja tunteitani. Sen lisäksi olen ujo ja ihmisjoukot ovat itselleni kauhistuttavia (vaikka tiedänkin, etteivät ne useinkaan ole kauhistumisen arvoisia). Tiedän senkin, että tätä samaa temperamenttia ärtyvyyden ja kiihtymisen osalta esiintyy sekä äidin että isän puolen suvuissa. Ja sen, että ujous ja ihmisviha/ihmisvälinpitämättömyys ja eläimiin kiinnittyminen taas on täysin isän suvun puolelta. Kiinnostavaa on myös tarkemmin ajatellen se, että kummassakaan suvussa ei ihmeemmin surra kuolleita eikä menetettyjä ihmissuhteita. Ihmisten poissaolo ei ole heille mikään surun teema. Inkerinmaalta pakolaisena tullut isoäitikin lähinnä ikävöi maisemia, metsiä ja suurkaupunkia, olosuhteita.

Moni asia, joita Dawn Prince-Hughes kuvaa tarinassaan, ovat sellaisia, jotka tunnistan omasta tarinastani ja siitä, mitä vanhempani ovat kertoneet lapsuudestani. Esimerkiksi inho pölyä ja roskia kohtaan: seisoin sängyllä ja kiljuin ja itkin ja raivosin, koska en halunnut kävellä lattialla, josta tuli noskaa jalkaan. Vanhemmat eivät juuri jaksaneet tätä, etenkin kun toisaalta en suostunut osallistumaan siivoustalkoisiin vaan järjestin eläintarhani lattialle ja olin raivoissani, kun sen järjestys murrettiin. Myöhemmin jotenkin alistuin heidän määräysvaltaansa ja lakkasin luomasta järjestystä ulkopuolelleni. Koska minunkaltaistani järjestystä ei hyväksytty, kielsin kaiken järjestyksen. Huoneeni oli yksi mahtava kaaos. Istuin ja imeydyin kirjaan ja loin järjestyksen kehon rytmeihin: nakutin koko ajan rytmisesti sängynkulmaa ja keikutin toista jalkaani. Tai sitten hakkasin oikean käden rennoilla sormilla nenänpiini auki tai nakutin oikean käden etu- ja keskisormella aivan ohimon takaa hyvin nopeasti tai hakkasin jommallakummalla kädellä toista kättä, joka oli kipertynyt sikiöasentoon ja jonka iho vähitellen muuttui punaiseksi kämmenselkäsaunasta (teen näitä kaikkia vieläkin kun olen oikein kiinnostunut jostakin enkä tiedosta jonkun näkevän minut - olen ymmärtänyt, että pakkoliikkeeni hämmentää ja kiusaannuttaa ihmisiä ja olen saanut sen aika hyvin hallintaani sillä keinolla, etten anna itseni imeytyä kiinnostaviin asioihin kuin sellaisessa seurassa, jonka ymmärtäväisyydestä ja hyväntahtoisuudesta voin olla täysin varma). (Nyt kun kirjoitan tästä, jännitys ja pelko pilkasta iskee taas sillä voimalla, että minun on todella vaikeaa pitää kädet näppäimillä ja olla hakkaamatta niitä vastakkain. On vaikeaa muttei mahdotonta puuttua tiedostamattomiin jännitteen purkautumisiin.)

Oikeastaan aika moni piirre elämästäni piirtyy esiin tarkasti vasta nyt kun luen tuota kirjaa. Esimerkiksi se, miten päähenkilö reagoi ystävien yllättäviin tervehdyksiin säikähtäen ja joutuen ponnistelemaan ilahtuneeseen vilkuttamiseen, muistuttaa omaa säikähdystäni aika paljon. Samoin se, että haluaa löytää piiloja, joihin voi ryömiä, on oikein tuttu tunne. Sen takia en ehkä oikein ymmärrä sitä, miksi ihmiset tahtovat avaria, suuria asuntoja: minä tahdon kolon, jonne voin mönkiä. Valoa kyllä tahdon, sitä en osaa aristaa. Mutta hajut ja äänet tuntuvat minusta aika hyökkääviltä, etenkin hajut. Tänään esimerkiksi nainen levitti raitiovaunussa käsirasvaa, jonka haju porautui sisääni niin voimakkaasti, että olisin halunnut pysäyttää vaunun ja paeta ulos. Maailmani oli tuon hetken pelkkää paniikkia ja pahoinvointia, vihaa ja kuvotusta, kauhua ja halua purskahtaa itkuun. Jähmetyin kuitenkin paikalleni ja keskityin rauhoittamaan itseäni. Tiedän ihan liian hyvin, että seuraavassa raitiovaunussa matkustaisi taas joku toinen parfyymiltä haiseva. Olen tänään liian vilustunut kävelemään, siksi on pakko ottaa raitiovaunu. Kävelen mieluummin: sillä lailla voin välttää ihmisiä, jotka puhuvat liian kovaa, huitovat, haisevat hajuvedeltä tai jotakin muuta vaikeasti kestettävää. En tarkoita tällä sitä, etteivät he saisi olla sellaisia kuin ovat. (Kyllä he saavat, mutta en osaa arvioida, haluaisivatko he käyttää niin haisevia rasvoja ja suihkeita, jos he tietäisivät, miten kamalalta ne toisista voivat tuntua. Moni ihan lupaavan oloinen keskustelu ja seksuaalinen aloite on esimerkiksi kohdallani kaatunut siihen, että toinen on käyttänyt partavettä ja silmäni ovat alkaneet vuotaa.) Mutta en halua välttämättä tulla ahdetuksi heidän kanssaan samaan raitiovaunuun.

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, miten teininä lääkitsin itseäni viinalla uskaltautuakseni paremmin ihmisten seuraan. Juominen jotenkin pehmentää ärsykkeet, tekee niistä helpommin siedettäviä. Silti valtaosa juomiskerroistani on päättynyt siihen, että olen paennut paikalta helpottuneena illan loppumisesta, aika usein itkien. En oikein osaa kaivata baarielämää tai jatkoja. Minulla baariin meneminen on liittynyt aina joko seksuaalisiin toiveisiin tai jonkun ystävän merkkipäivän tms. kunnioittamiseen. Tai aiemmin itseni kasvattamiseen ja koulimiseen ihmiseksi. Ehkä etenkin viimeiseen. Minuun on iskostettu syvälle halu olla normaali, muuttua joksikuksi, jonka nimeen ei pistetä etuliitettä Jännä-. (Olen monesti miettinyt, mikä siinä nyt oli niin kamalaa, etten uskaltanut viitata koulussa ja että pelkäsin muita lapsia. Kai siihen olisi voinut suhtautua ymmärtäväisestikin.)

Kaikesta tuosta halustani huolimatta en koskaan oppinut kuuntelemaan radiota enkä katsomaan televisiota, en viihtymään yleisötilaisuuksissa enkä mielenosoituksissa. Tanssimisenkin hoidan mieluiten yksin kotona, enkä enää pakottaudu entiseen tapaan jonnekin klubille, jossa minun pitäisi ensin juoda pari alkoholiannosta sammuttaakseni tietoisuuteni toisten katseiden uhkaavuudesta ja selittää itselleni pitkästi siitä, kuinka tärkeää on kasvattaa itseäni seuralliseksi, kun kerran perheeni ei siinä juuri ponnistellut.

Nykyään ymmärrän ihmisyyden laajemmin enkä enää jaksa koulia itseäni sillä tavoin. Aika suuri kunnia siitä menee miehelleni, joka yksinkertaisesti hyväksyy minut tällaisenaan ja pitää kummallisuuksiani jopa rikkauksina. (On ihmeellistä tulla kohdelluksi siten.) Kun ystävä jokin aika sitten hieman konfrontoi arkuudelleni periksi antamistani ilmoittaessani, että ihmistentapaamistilanteet saattavat olla minulle vaikeita, jos paikalla on enemmän kuin pari ihmistä (näin sen perustelin silloin, nykyään olen ennemminkin sitä mieltä, ettei lukumäärä ole niin ratkaiseva, ratkaisevaa on tukihenkilöiden ja tuntemattomien suhde, luottohenkilöitä on oltava ydinkommunikaatioryhmässä enemmän kuin tunkeilevalta tuntuvia vieraita, mikä on aika paha vaade esimerkiksi normaalia työelämää tai baareja ajatellen), pystyin onneksi jo sanomaan, että olen koettanut ajaa itseäni kuin käärmettä pulloon tässä asiassa ja siitä nyt ei ainakaan koidu mitään kovin hyvää ja kaunista. Kun on kerran mahdollista elää ihan mukavaa elämää silläkin lailla, että tekee töitä kotona yksin ja tapaa toisia vain harvoin ja tapaa vain niitä ihmisiä, joihin osaa luottaa tilanteessa, miksi ihmeessä tahtoisin kouliintua toisenlaiseksi? Ollakseni joku toinen?

Toki on totta, että koko elämäni olen ennen kaikkea halunnut olla joku toinen. Alan kuitenkin vähitellen hahmottaa, miten paljon olen jo muuttunut. Tavallaan olen siis toinen jo nyt. Ja olen alkanut epäröidä, josko sittenkään tahtoisin tulla siksi ihmiseksi, joka minulle heijastettiin lapsena onnistuneen ihmisen malliksi. (Vanhempani luopuivat näistä haaveista - missi, teeveejuontaja - jo kauan sitten ärrävikani ja sosiaalisen rajoittuneisuuteni takia, myöhemmin myös pulleuteni takia, mutta minuun on jäänyt epämääräinen syyllisyys siitä, etten ole kyennyt täyttämään heidän odotuksiaan ja etten nyt enää tietysti mitenkään voisi täyttää niitä. Myöhemminkään heijastettuja tavoitteita - kirjailija, esimerkiksi, tätä toiset välillä väläyttelevät - en oikein kykene ottamaan omikseni ja olen siitä epämääräisen pahoillani. Ymmärrän, ettei niiden todentaminen tarkalleen ottaen kuulu velvollisuuksiini enkä haluaisi olla pahoillani, mutta yhtäkaikkisesti huomaan olevani. Niin mielelläni täyttäisin toisten kaikki toiveet, niin hullulta kuin se aukikirjoitettuna kuulostaakin. En kuitenkaan osaa sillä lailla hahmottaa itselleni suuria, selkeitä tavoitteita.) Tunnun kuitenkin olevani onnellisimmillani saadessani kävellä ulkona rakkaan ihmisen tai koiran kanssa, käpertyessäni kissan kanssa peiton alle palloksi tai tehdessäni jotakin muuta, mihin ei tarvita sanoja, mutta jota en ole tehnyt aikoihin - kuten kontatessani nurmikossa niin että maailma on yhtä heinänhajuista huojuvaa vihreää eikä kukaan näe minua tai istuessani hevosen selässä hiljaa, kädet sen kaulalla, tuntien sen liikahdukset ja levollisuuden, sen sanattoman hyväksynnän minun siinä olemiselleni. En osaa vain olla yksin, enkä osaa vain olla isommassa seurueessa. Sekä yksin että seurueessa olo on pakko jakaa rytmillisiksi toimiksi, jotta tilannetta voisi edes jotenkuten kestää. Onneksi osa rytmisistä toimista, kuten hengittäminen tai hymyjen ja katseiden pituuksien laskeminen, on hyvin rauhanomaisia ja huomaamattomia.

Sitten on kirjoitus: lukeminen ja kirjoittaminen. Pidän niistä valtavasti, niiden kautta toiset ihmiset käyvät tutuiksi ja uskallan luottaa heihin enemmän kuin uskaltaisin, jos tapaisin heidät heidän tekstejään ensin lukematta. (Minusta ei tunnu niin vaikealta kirjoittaa tällä tavalla tuntemattomille, mutta saatan tuttavien ja ihan hyvienkin ystävien kanssa lukittua sellaiseen tilaan, etten pysty sanomaan, että olen ahdistunut tai surullinen; minulle on vain opetettu aika rankasti, ettei sellainen käy, niin ei saa tuntea, se on väärin ja epäkohteliasta, ja vaikka olenkin tietysti sitä mieltä, että on ihan hölmöä sanoa, ettei näin saisi tuntea, minun on aivan tajuttoman vaikeaa sanoa luottoystävällekään, että jokin ahdistaa minua. Lääkärissä käymisen vaikeus on tämän vaikeuksista puhumisen ujouden kehollisempi ilmentymä: vaikka oireet olisivat selkeät ja tarvitsen varmasti apua jonkin hankalan tilan kanssa, minun on hyvin vaikeaa saada itseni kangettua lääkäriin, koska kestänhän tilan ilmankin. Ja lääkärissä saan pinnistää kaiken tahdonvoimani, että uskallan kertoa vaivastani, ja sen jälkeen saan tosissani ponnistella, etten purskahtaisi itkuun silkasta helpotuksesta saatuani kakaistua vaivan toisen harteille. Ja niinä harvoina kertoina, kun lääkäri ei ota tosissaan sitä, mitä sanon, poistun kauhuissani ja seuraavan kerran lääkäriin meneminen on paljon suuremman työn ja vaivan takana; näin kävi esimerkiksi silloin kun sairastin streptokokki-ihottumaa ja sanoin lääkärille, ettei tämä ole tavanomainen allerginen reaktio, ja hän ei suostunut uskomaan vaan määräsi vain kortisonia. Meni puoli vuotta, että uskalsin yrittää uudestaan; siinä vaiheessa ihottuma oli levinnyt jo vaikka minne ja vuosi osittain verta, ja olin ollut syömättä viljoja monen kuukauden ajan pelätessäni ihottuman olevan ehkä ihokeliakiaa, koska leivän syöminen on pahentanut aina ihottumiani; ehkä minulla onkin lievä hiivauuteallergia, siskollani se on tosi pahana eikä hän voi lainkaan syödä hiivalla nostatettua leipää ihonsa aukeamatta vereslihalle.)

Kun luen Gorillan kosketusta, oikeastaan kaikista selkeimmin jyskyttää eräs kysymys: Millaista olisi elää sillä lailla, että osaisi oikeasti sopeutua tuosta noin vain vieraisiin ihmisiin, koviin ääniin ja voimakkaisiin hajuihin? Ymmärtäisikö sellainen ihminen tästä tekstistä niin paljon kuin itse ymmärrän tuttuuden kautta?

Nousee myös toisia kysymyksiä: Miksi vanhemmat halusivat niin tiiviisti minulle tietynnäköistä - ihan jonkun toisen näköistä - tulevaisuutta? Siksikö, että heiltäkin oli haluttu sitä, mutta he olivat epäonnistuneet, ja halu oli jäänyt päilymään heihin jonakin loistavana, ihanana tulevaisuuskuvana, joka ehkä sentään lapselle voisi olla mahdollinen? Olen kuitenkin aivan varma siitä, että vanhempani ovat halunneet ja edelleen haluavat minulle vain hyvää ja välittävät kovasti siitä, mitä tunnen ja millainen olo minulla on. Heidän hyvänsä vain välillä näyttää kovin erilaiselta kuin se hyvä, jota itse haluan. Mutta ehkä haluni on niin epämääräinen, että he kokevat velvollisuudekseenkin tarjota mahdollisia halun kohteita? Ja olen aivan varma, että onnistuisin vanhempana olemaan lapselleni aivan yhtä ahdistava - toki minäkin haluaisin varmasti, että lapsi ei kiintyisi liikaa omaisuuteen eikä liikaa seuraisi sitä, mitä toiset hänestä ajattelevat; jos lapsen temperamentti ei osuisi yksiin näiden halujen kanssa, osaisinko heittää ne romukoppaan? Enpä kai. Siksi minun on vaikeaa kuvitella, että osaisin hinkua vauvaa. (Toinen syy on se, että vanhempieni on ollut hyvin vaikeaa sopeutua vanhemman rooliin ja välillä he ovat olleet aika vihaisia siitä, että heidän pitää jaksaa kuunnella lapsen kiukutteluja ja rajojen etsimisen tuskaa, kun ulkona kuitenkin olisi ihana, tuoksuva puisto, josta vanhemmuus heidät ikävästi telkesi, ja niinä hetkinä olen ollut todella lohduton ja imaissut itseeni heidän sanansa, että ehkä olisi parempi, etteivät he olisi halunneet eivätkä hankkineet lapsia. Se on tietysti vain yksi heidän moodinsa, mutta todellinen siinä missä sekin moodi, jossa he vakuuttavat, että vain lapset ovat elämässä merkityksellistä. En usko, että voisin piilottaa pieneltä vauvalta sen tosiseikan, että joskus - ja aika suuren osan päivästä - haluan riistäytyä yksityisyyteeni.)

Hassua, että juuri nyt Vompsu katselee kansiota, johon olen tallettanut vanhoja filmejä. Sama kansio on toiminut aiemmin yliopisto-opintojeni filosofian-kansiona. Vompsu lukee etukannesta ääneen: Tiedenäädän johdatus tieteenfilosofiaan, Suppea oppimäärä laihaa malaijinkarhua. Eläimet, taas. Yksi niistä seikoista, jotka koskettavat minua kovasti tuossa Gorillan kosketuksessa, on se, että viimein saan lukea jonkun toisen sanoja siitä, miten hän on oppinut tutkimaan toisten ihmisten ilmeitä ja eleitä opittuaan sen ensin eläinten kanssa. Minun on joskus vaikeaa muistaa, että ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä, ovat tosiaan ihmisiä. Se johtuu kai siitä, että jos haluan ymmärtää heitä, tarkkailen heitä kuten tarkkailisin muunlajisia eläimiä. Kun muistutan itseäni siitä, että ihmisetkin ovat eläimiä, minun on helpompaa muistaa, että he haluavat ystävällistä, kärsivällistä ja kunnioittavaa kohtelua. (Haluaisin kyllä ymmärtää, miksi minun on täysin mahdotonta ymmärtää tätä ihmisenä ajateltujen ihmisten kohdalla. Mikä tuo ajattelemani ihminen ihmisenä oikein on? Jonkinlainen suorituskone kenties? Jokin sanomattoman ahdasmielinen, vaativa, teennäinen ja pelottava ainakin. Mikä tai kuka sen malli on? Mistä olen sellaisen pelottavan mallin oikein omaksunut? Sen tiedän, että se on ollut läsnä jo hyvin varhain. Ihminen ei saisi vierastaa, ei olla janoinen eikä väsynyt. Jo yksivuotiaana olen hinkunut eläinten perään ja kääntänyt selän ihmislapsille.) Mikä tarkalleen on mennyt pieleen sen kanssa, etten osaa ymmärtää syvimmällä tasolla, kuten unten tasolla, itseäni ihmiseksi? (Tuntuu helpolta ymmärtää jollakin tasolla se, mitä voi tarkoittaa syntyä väärään sukupuoleen - minusta tuntuu, että olen syntynyt väärään lajiin. Eikä vain minusta; myös äitini on tuskaillut koko kasvukauteni ja minuuteni muodostumisen myötä sitä, miksi ihmeessä en voi olla kuin ihmiset vaan minun pitää olla puoliksi hevonen.) Vähitellen ihmisyys on käynyt helpommaksi, kun tiedän voivani siirtää tarkastelupistettä kunkin olennon kohdalla siten kuin onnistun kohtelemaan heitä ystävällisimmin.

Ehkä se, etten pysty oikein käsittämään kohteliaisuuden ja hyvän käytöksen kultaisia ulottuvuuksia, liittyy jotenkin tähän ihmisyyden ja eläimyyden rajankäyntiin. En tarkoita, että käyttäytyisin erityisen loukkaavasti, haluan enimmäkseen omaa rauhaa. Mutta tarkoitan sitä, että minun on vaikeaa ymmärtää, miten joku voi pitää epäkohteliaana sitä, että ottaa tarvitsemansa rauhan ja vapauden poistumalla seurueesta. Joskus en vain itse pysty pysymään kenenkään seurassa, tarvitsen yksinoloa ja liikuntaa HETI ja saatan kävellä esimerkiksi yön yli. Myös isäni suvussa ihmiset tekevät näin ja isäkin on kadonnut useita kertoja. Ei siinä ole kyse mistään protestoinnista tai ilkeilystä. Sen rauhan ja yksinäisyyden vain tarvitsee. Hämmästyin kovasti, kun ystävä pari vuotta sitten keskustellessamme sanoi, että on ihme, ettei Vompsu suuttunut siitä, että kerran katosin kävelemään yön yli, kun se on niin huonoa käytöstä. (Hän sanoi, ettei voisi sietää sitä kumppaniltaan.) Monesti myös kun kerron jollekulle, miten isäni tai tämän äiti on toiminut ristiriitatilanteissa, kun olin lapsi, kuulija on jotenkin tuohtunut ja sanonut, että ovatpas he vaikeita ihmisiä tai että onpa lapsellista. Tuollaisen asenteen takia koetan järjestää elämäni niin, ettei minun tarvitsisi kadota kävelemään yön selkään ja sen takia ehkä loukata ja kadottaa jotakin kaunista ja tärkeää. Koetan myös järjestää kohtaamiseni isän suvun kanssa niin, ettei kenenkään muunkaan tarvitsisi. En ole koskaan suuttunut isälle tai mummulle siitä, että he ovat kadonneet ja jättäneet minut yksin. En ole siitä vihainen edelleenkään vaikka nykyään ymmärränkin, että osa hylkäämisen pelkoani liittyi todennäköisesti näihin yksin jäämisiin. Se on jo mennyttä; en enää pelkää hylätyksi tulemista. (On muuten aika hullunkurista, että samaan aikaan voi kuollakseen pelätä hylätyksi tulemista ja toivoa aika ehdottomalla tavalla omaa rauhaa!) Sitä paitsi tiedän hyvin, miltä tuntuu olla niin kiihdyksissään, että ainoa keino on kävellä asiaa käsiteltäessä. Ja asiaa on päästävä heti käsittelemään kävellen. Mitähän siitä tulisi, jos kesken valtataistelun äkisti sanoisi toiselle: "Nyt kengät jalkaan, jatketaan tätä kävellen?" Hyvä ajatus, mutta tuskin pahastunut toinen tarttuisi idikseen...

On aika kummallista, että vasta sen jälkeen, kun Vompatti antoi minulle luvan kävellä sillä tavalla, jos tarvitsen sitä (tosin jättäen lapun siitä, että kaikki on ookoo ja tulen takaisin kun pystyn), en ole kokenut lainkaan tarvetta lähteä. Aivan kuin pelko karkaamisesta ja sen seuraamuksista lisäisi karkaamisen todennäköisyyttä. Kun sitä ei enää tarvitse pelätä ja häpeillä, sitä ei myöskään tapahdu.

Tuntuu hauskalta lukea siitä, että tuo Dawn Prince-Hughes on opiskellut antropologiaa. Minustakin antropologia tuntui kivalta, vaikka löysinkin sen kauhean myöhään ja olin jo tehnyt pitkän sivuaineen sosiaalipsykologiaan (jota aloin opiskella ymmärtääkseni ihmisten ryhmäprosesseja, joita en oikein osannut). Silti jotenkin se kaikki jäi vähän ulkokohtaiseksi sinne saakka, että kuntoutin Nasu-koiraa, joka oli vain aivan hajalla koiratarhan ja katulapsuutensa jäljiltä. Vasta Nasua kuntouttaessani tajusin äkisti, miten monia asioita pelkään itsekin ja miten tavallaan helppoa minun oli ymmärtää koirassa monia sellaisia ilmiöitä, jotka ihmisenmaailmastani oli täysin kielletty. Näin pelon, inhon ja aggression yhteenkytkennän, esimerkiksi. Näin sen, miten alistuva käyttäytyminen, joka oli tarkoitettu tukahduttamaan ennalta valtakiistat, saattoikin ärsyttää toista ja saada tämän pompottamaan alistujaa. Äkisti monet aiemmin hämmentäneet tilanteet näyteltiin edessäni ja tajusin, että olin elänyt läpi tällaisiakin prosesseja, mutta ollut yksinkertaisesti liian kauhuissani ja neuvoton kyetäkseni huomaamaan mitään muuta kuin jähmettymistäni ja kyvyttömyyttäni vastata tilanteeseen (joista tunnen siinä paikassa kummallista syyllisyyttä, kuumaa ja tukehduttavaa halua olla joku toinen, tai etten olisi syntynytkään).

Kirjaa lukiessa mietin toista keskustelua äskettäin, kirjallisuuden luontokäsitysten keskustelupiirissä. Tässä keskustelussa yksi piiriläinen tunnusti, miten kummallinen hänestä oli se ajatus, että maailma ilman toisia ihmisiä olisi kadotus. Ihmiselle, joka on alusta lähtien ollut muista eläimistä vähintään yhtä kiinnostunut kuin toisista ihmisistä, ajatus ihmistä pelkäämättömien erilajisten eläinten yhteisöstä ei tosiaan näyttäydykään kadotuksena. Onhan jäljillä lempeys, hellyys, kosketus, sanaton yhteisymmärrys. Jos minun pitäisi valita sen tai kielen väliltä, heittäisin kielen menemään koska hyvänsä. Jopa kirjoituksen ja lukemisen. Koska tiedän, millaista on elää tuollaisessa ympäristössä, jossa ihminen on kuin robotti, suorittaa ja häntä kiitetään siitä sanoin, mutta kukaan ei ole läsnäololtaan eikä äänensävyltään ystävällinen. Ei ole lainkaan lempeää kosketusta ja läsnäoloa, tai ainakin ne nivoutuvat jotenkin pelottavaan seksuaalisuuteen jolle ei osaa sanoa ei silloinkaan kun koko keho kirkuu sitä eleiden ja tunteiden tasolla. Sellainen on minusta paljon enemmän kadotus. Voi tietysti olla niin, että se kaikki oli vain masennukseni tai ahdistukseni kierouttamaa kokemusta, mutta se siitä huolimatta oli se kokemuksellinen ympäristö, jota elin tietyssä elämänvaiheessani. Ehkä se ystävällisyyden puutekin oli vain neuvottomuutta toivottomuuteni suhteen. Voi olla niin. Mutta en pitänyt tuosta ympäristöstä. Nukahdin halaten omaa yläruumistani ja kuvitellen käsiäni jonkun toisen käsiksi. Tai raajoiksi. Miksi vaan, osaksi toista elävää olentoa, joka antaisi minun olla siinä, lähellään, toivomatta mitään erityistä tai ajamatta pois. Patja, tyyny tai peitonkulma eivät voi tuntua eläimeltä. Mutta oma käsi voi, tai polvi, jota heijaa sylissä.

Tunnen nykyään itseni niin viiltävän onnelliseksi ja rauhalliseksi, että sitä on vaikeaa ymmärtää. Nytkin makaan sängyssä, meitä on tässä kolmenlajisia samaa perhettä. Erityisen ihmeelliseltä tuntuu se, että joukkoon kuuluu mies, jota en lainkaan pelkää. Kunnioitukseni on hyvin lempeää ja hilpeää ja perustuu sille, että hän hyväksyy minut niin luontevasti. Hän ei halua, että olisin joku muu. Se tuntuu kauhean omituiselta, mutta hyvällä tavalla. Hänen on helppoa olla toisten ihmisten kanssa, olemme kovin erilaiset siinä suhteessa. Ehkä siksi hänen on helppoa hyväksyä sekin, että minusta voi tuntua vaikealta jossakin seurueessa. Hänelle oli vaikeampaa oppia hyväksymään eläimet kuin minut, mutta sekin tietysti kävi nopeasti. (Eläimet ovat tarkkoja siitä, kenellä on hyvä sydän; yksi ihmisyyden perversioista on se, että ainakin minulle se on tarkoittanut sitä, ettei saa kysellä toisen hyväsydämisyyden perään vaan olisi hyväksyttävä "kylmät tosiasiat" ihmisistä omaa statustaan ylöshinaavina ja toisia polkevina, hyväksyttävä elämä jatkuvaksi veriseksi siviilisodaksi, mukauduttava siihen. Olen koettanut aikuiselämäni torjua tämän asetelman kohtelemalla kaikkia kuin he olisivat hyväsydämisiä. Vasta viime aikoina olen oivaltanut, että vaikka toki useimmat reagoivat siihen ryhtymällä hyväsydämisiksi, on myös ihmisiä, jotka käyttävät tällaista asetelmaa kernaasti hyväkseen tai jopa leimaavat sen "manipuloinniksi". Ilmeisesti sitten valtataistelu ei heistä olisi manipulointia, vai mitenkähän he tämän jäsentävät? Tai jos kaikki on manipulointia, ei kai manipuloinnista edes tarvitsisi puhua vaan voi keskittyä jonkin tietyn vuorovaikutuksen erityispiirteisiin? - En minäkään usko pyytettömyyteen ja siksi minusta olisi ikävystyttävää joka kommunikaation kohdalla eritellä, että tässäkin on pyyde tuntea kuuluvansa haluamaansa ryhmään, pyyde tulla kuulluksi ja jollakin tasolla hyväksytyksi, ja niin edelleen. - Eläinten tarkkaavaisuus tuntuu oikealta ratkaisulta: on tarkkailtava, ketkä ansaitsevat täyden luottamuksen. Ja sitten on ihmisiä, joille ei kannata uskoutua sellaisista asioista, jotka ovat vielä liian arkoja, jos ne kävelevät vastaan arvaamatta.)

(Kun suomensin psykologian kirjaa, havahduin aina itseeni siinä kohdin, jossa käsiteltiin sisäkkäisten kehien metodia. Lähestymistavassa piirretään sisäkkäisiä kehiä ja kysytään terapia-asiakkaalta, kuinka monet hänen tuttavistaan pääsevät kyseisille kehille. Sisin kehä edustaa itsestä kertovaa kaikkein yksityisintä informaatiota ja uloin kehä sitä, minkä hyvänpäiväntututkin tietävät. Jos asiakas ei halua päästää sisimpään kehään enää ketään, tämä osoittaa, että hän on saanut jotenkin nenilleen ihmissuhteissa tai varjelee muuten vain tiukasti yksityisyyttään. Jotkut ihmiset taas päästävät koko joukon ihmisiä sisimpään kehään, koska heistä tuntuisi jotenkin väärältä jättää nämä ulos. Huomaan itse jälkimmäisen tavan kuulostavan nykyään tutulta. Jos joku jaksaa keskustella kanssani, minusta tuntuu reilulta kertoa heille asioita, jotka voivat tuntua vaikeilta tai kipeiltäkin. Usein nuo asiat on helpompaa ilmaista kirjoittaen, koska toinen ei silloin ole tuijottamassa. En voinut olla sisäkkäisten kehien kohdalla ajattelematta blogeja. Olen päässyt monien sisimpiin kehiin ja haluan tarjota samanlaista mahdollisuutta toisille. Tämä ei ole symmetristä vastavuoroisuutta. - Luultavasti oletus vastavuoroisuuden välittömästä symmetriasta tuottaakin vain pettymyksiä, mustasukkaisuutta ja oikuttelua, enkä ymmärrä, miksi sellaista kannattaisi olettaa. Eikö riitä, että antaa ja saa, jostakin ja jonnekin? Ja että kuuluu johonkin ja tulee jollakin hyvin syvällä tavalla hyväksytyksi, tietysti, mutta sen ei välttämättä tarvitse mennä yksi yhteen oppimisen ja oivallusten jakamisen kanssa. On ihmisiä, joiden kanssa minusta tuntuu siltä, että minä voin vain oppia heiltä, eikä minulla taatusti ole heille mitään oivalluksia, joita he eivät itse viiden minuutin pohtimisella keksisi. Ja sitten on ihmisiä, jotka ovat niin solmussa, että tajuan, etteivät he voi opettaa minulle vaikkapa tunteiden hyväksymisestä mitään, mutta että ehkä he tajuavat itsensä kannalta jotakin olennaista, jos selitän asian näin, ja sekin tuntuu tärkeältä. Jos hinkuisin välittömän ja symmetrisen vastavuoroisuuden perään, minun kannattaisi puhua vain sellaisten kanssa, jotka ovat kaikilta suhteiltaan jo kuten itse olen. Liekö siinä kävisi niin, etten oppisi mitään. Kuulostaa muuten etäisesti teini-iältä... En osaa olla ahdistunut tästä blogista. Ehkä se johtuu siitä, että säästän sisimmän ympyräni kuitenkin tältä. On asioita, joista haluan puhua vain niille, joihin voin tietää luottavani. Mutta on aika tyypillistä, että kun olen tarpeeksi puhunut heidän kanssaan, ykköskehän asiasta tuleekin kakkos- tai kolmoskehän asia, ts. se lakkaa aristamasta ja tuntumasta suojeltavalta ja siitä tulee jotakin yleisemmin eläimellistä tai inhimillistä, se lakkaa olemasta tunnettua veloenischia ja tulee osaksi kieltä, tarinaistuu. Minä ei ole silloin enää se, joka vain kärsii mykkänä, vaan se, joka myös tarkastelee kärsimystä levollisena ja ennen kaikkea pirun uteliaana.)

Suosittelen kovasti tuota kirjaa gorilloista, autismista ja ulkopuolisuudesta. Lopuksi vielä pieni näyte kirjan oivalluksista. Siinä ei korosteta niinkään tahtoa pysyä ulko-ja sisäpuolen rajalla vaan se esitetään vain tosiasiana. Se on jännittävää, koska niin harvoja asioita kuin tahdonkin, se on yksi niistä asioista, joita todella tahdon. En tahdo olla täysin ihminen enkä täysin muu eläin, en täysin tätä enkä tuota, en täysin hyväksytty (tai ainakaan en tahdo unohtaa, miltä tuntuu olla täysin ulkona ja luulen että se vaaditaan, jotta voisi olla täysin hyväksytty; ehkä tämän takia en tahdo olla täysin ihminenkään; toivon olevani väärässä ja pelkään pahoin etten ole) enkä täysin ulkona. Näin kirjoittaa Dawn Prince-Hughes:

Gorillat eivät puhu ihmisten kieltä, eivät näytä ihmisiltä, eivät liiku kuten ihmiset. Ne ovat tyhmiä

Tämän vuoksi ne elävät vankeudessa. Tämän vuoksi hullut ihmiset ovat vankeudessa. Me olemme eläimiä, jotka eivät puhu oikeaa kieltä, eivät näytä oikeilta eivätkä liiku oikealla tavalla. Vankeus on tarkkailua varten. Istu. Älä piittaa. Siedä. Pysy paikallasi.

Niiden, jotka eivät ole vankeudessa, on helppo unohtaa, että ne jotka siellä ovat, ovat edelleen yksilöitä. Yksilöitä joilla on nimi, perhe joka tarvitsee heitä, menneisyys jonka päällä he seisovat ja tulevaisuus josta he haaveilevat. Ehkä se johtuu siitä, että niin monilla ihmisilläon samanlainen menneisyys ja että he uneksivat samoista haaveista, että he unohtavat, kuinka yksinäistä voi olla, kun menneisyys on erilainen ja haaveet erilaisia. Tiesin, millaista on olla vankilassa. Tiesin, koska katselin sitä nyt toinen jalka ovan ulkopuolella tietäen, että toinen pysyisi aina sisäpuolella. Halusin tuntea itseni sekä persoonana että kädellisenä, sekä vapaana että vangittuna, sekä gorillana että ihmispersoonana, halusin oppia tuntemaan gorillat. ...