Yksityinen talvipäivänseisaus

Muista en osaa sanoa, mutta se, mitä itse tarvitsen säännöllisin väliajon - mieluummin usein kuin harvoin - on pysähtyminen. Koetan kuvata tilaa.

Ehkä tämä on se, mistä joogakirjallisuudessa puhutaan sattvisena tilana. Tai sitten se on jotain vieläkin hitaampaa ja vähemmän ihmiskeskeistä. En yksinkertaisesti tiedä, ja luottamukseni ihmisten luomiin ihanteisiin on tavattoman heikko, ja näin myös joogakirjallisuuden kohdalla. 

Yksi parhaista kiteytyksistä tästä tilasta on Rilken käsialaa:

Ah, not to be cut off,
not through the slightest partition
shut out from the law of the stars.
The inner—what is it?
if not intensified sky,
hurled through with birds and deep
with the winds of homecoming.

Vaikka tuossa puhutaan intensiivisyydessään valtavasta taivaasta (taivas on aina hyvin voimakasta katseltavaa, ja sellaisen avaran vertikaalitilan voimistaminen entisestään saattaa kuulostaa pelottavalta toimenpiteeltä), ei kai kyse ole muusta kuin suuntautumisen värähtämättömyydestä. Tavallisesti on niin paljon ajatuksia, työmuistissa odottelevia tehtäviä, odotuksia, toiveita, että se kaikki rasittaa havainnointia. Vaan kun sen sähinän saa hetkeksikin pysähtymään tai edes riittävästi vaimentumaan, voi ikään kuin astua maailmaan, joka vain odottaa kanssaolemisen tilaan saapumista. 

Tähän tilaan on monia teitä. Itselleni tutuimpia ovat ulossuljetuksi tuleminen, niin syvä suru ettei oikein enää osaa haparoida eteenpäin, akupunktio, yoga nidra ja pitkä meditaatio sekä metsässä useamman tunnin itsekseen samoileminen. Muitakin teitä epäilemättä löytyy, enkä tiedä mitään siitä, toimisivatko nämä tiet toisille. 

Tilaa luonnehtivat tietyt fysiologiset piirteet - nämä siis itselläni: pulssi hidastuu, hengitysrytmi hidastuu ja hengitys painuu niin alas, että voi oikein tuntea, miten kylkiluut ylhäällä-edessä painuvat lanaan (mutta se ei tunnu samalla tavalla pelottavalta kuin tämän osion lamaantuminen keuhkokuumeessa; samalla tavalla lyijynraskas olento istuu rintakehällä mutta ei tule kuitenkaan tukehtumisen tunnetta), häntä painuu kohti maata ja alaselkä pitenee, lavat laskeutuvat leveinä, suolen toiminta hidastuu niin että ulostaa tarvitsee vain kerran päivässä normaalin joka aterian jälkeen ulostamisen sijaan. Aistit terävöityvät, ulkomaailma muuttuu hyvin kutsuvaksi eliöiden osalta - ei tosin ihmisten -, keinotekoiset objektit ikään kuin sumentuvat ja korkeintaan niiden suorakulmaisuuteen jaksaa kiinnittää hetkeksi hämmästyksensä: miksi näin? mutta se hetki liukuu ohi sekuntin murto-osassa ja sitten on taas maailmassa, joka kutsuu, huokaa, ravistelee oksiaan, lentää linnun tummana hahmona taivaan harmaan ylitse puun tummasta hahmosta toisen tummaan hahmoon, ja se kaikki on yhtä, kannattelee, kutsuu.

Rilke kirjoittaa "deep with winds of homecoming", ja siltä se todella tuntuu: palata kotiin, palata maailmaan, jossa kurjankin luokan ikkunan takana heiluu puiden rivistö. Ei ole sitä vankilaa, josta ei olisi ollut ikkunaa ulos, eikä ole sitä tutkimusta joka voisi vakuuttaa minut siitä, etteivätkö juuri puut, näköyhteys niiden suopeaan kanssaolemiseen, olisi pitänyt minua järjissään noissa pakotetuissa ihmisten sisätiloissa. Ihmisten, jotka ovat huolissaan, koska ei halua suuntautua riittävästi ihmisiin. (Heidän riittävänsä on eri kuin minun riittäväni, se on jokseenkin selvää, mutta silloin kun oli lapsi, tätä ei kuunneltu eikä haluttu ymmärtää; olisi pitänyt yrittää yrittämästä päästyäänkin tulla joksikuksi aivan toiseksi. Myöhemmin sisäistin tuon huolen ja yritin itse usuttaa itseäni ihmisseuraan. Nyttemmin kun olen päästänyt irti tästä, voin huomattavasti paremmin. Minulle riittää aika vähä, ja yltäkylläisyys vain turruttaa aistit ja vaikeuttaa suuntautumista.) On ihmisiä, joihin luotan, mutta heitä ei ole monta. Nämä täällä ovat heitä, joiden käsiin uskoisin henkeni koska tahansa. Siitä huolimatta haluan heihinkin etäisyyttä, jotta voin astella syvemmälle hiljaisuuteen, yksityiseen talvipäivänseisaukseeni.

Se kaikki, ihmisten maailma, pyyhkiytyy tässä tilassa pois. Voi nousta polviseisontaan sängyssä, nähdä puiden houkuttelevat, kuiskivat lehvästöt lumikuormineen ikkunasta, kiirehtiä sitten toisen puolen ikkunalle: lisää puita. Tule, viittovat puut. Ja vetää päälleen untuvatakin, alpakkaisen pipon, säärystimet ja talvikengät, huikata keittiöön, että menen vähän ulos, sukeltaa turvaan. Maailma on tavattoman hiljaa ja odottaa hoputtamatta. Oksat piirtyvät taivasta vasten, osasta tuuli on pudottanut lumikuormaa. Sydän ei kiirehdi eikä askel, ei ajatus. On vain laaja taivas, puiden piirrot sitä vasten, taivaan ylittävät linnut: harakka, korppi, muutama pikkulintu. 

Seison pitkään pihan reunassa, katselen orapihlaja-aitaa, joka jäsentyi kesällä ongelmaksi, koska sen piikit tunkeutuvat kaikkien kengänpohjien läpi. Siinä se on, edessäni, täysin rauhanomaisena. Näen sen kasvattaneen pystysuoria versoja, tavoitelleen aurinkoa. Orapihlaja haluaisi kasvaa luontonsa mukaan puuksi, mutta sen tänne istuttanut ihminen on istuttanut sen niin tiheään riviin ja leikellyt kerran toisensa jälkeen joten puutumista ei ole tapahtunut ja pensaista on kasvanut yhtenäinen takkuinen seinämä. Tunnen myötätuntoa. Kokeilen piikkiä: terävä on. Ei se mitään. Minäkin kasvatan piikit, jos minut sullotaan liian tiuhaan ja leikellään tietyn muotoisena pitämiseksi. Ymmärrän hyvin orapihlajaa. Pidä puolesi, sanon mielessäni, älä kesyynny. Sitä paitsi orapihlajaa rakastaa kokonainen varpusten suku. Ja minä rakastan varpusia. Ja orapihlajahan se yhdessä ruusujen kanssa pelasti minut koulun pihassa. Ihmiset sulkevat ulos, kasvit kutsuvat seuraansa.

Sitten käännyn ja katselen muita puita. Kirsikkaa, joka on haljennut tyveen saakka ja jonka runko pirskoo mahlaa ja kasvaa kääpiä. Se haluaa elää. Myös päärynät haluavat elää, ovat kasvattaneet vesiversoja suoraan kohti taivasta. Pienet omenat ovat kuin van Goghin maalauksista lumitaakkoineen ja käyrine oksineen. Vasta nyt, kun maltan seisahtua, havaitsen kunnolla yhden omenan epämukavuuden: se kasvattaa vesiversoja lähes vaakasuorassa kohti pohjoista, koska siinä puolen on valoinen läikkä. Etelässä, sen auringon tiellä, seisoo kokonainen koivujen ryhmä. Omena kävelisi monta askelta pohjoiseen jos osaisi, mutta se voi vain suunnata vesiversojaan. Huolettomat koivut, joiden rungot näyttävät liki rautalangasta kyhätyiltä syheröiltä. Nuorempia kuin minä, mutta vievät jo noin paljon tilaa. Eivät ne niin ajattele, seisovat vain omiensa ympäröiminä ohuet huiskuoksat yhdessä vaimean tuulen ja taivaanharmaan kanssa punoen niin realistisen pystysuoran meren, että siitä voisi koska tahansa kohota valaan selkä. Kesällä siinä kohden on lehtien meri, joka laskeutuu kaihtimena omenan ja auringon väliin heti iltapäivän koettaessa. Talvella kun auringon polku on matalalla, koivujen lehdetönkin massa varjostaa pihan aivan ovellemme saakka. 

Puiden välistä kohoaa lipputanko. Voi hyvänen aika että lipputanko osaakin olla ruma, pitkänhoikka piikkisuora pystysuora fallossymboli: tulin, valtasin, nimesin, omistan. Ikään kuin maata olentoineen voisi omistaa. Lipputangon voi omistaa, se on selvää, ja koska lipputanko on meidän, tajuan siinä silmänräpäyksessä, että se saa lähteä. Tämä asiahan on päätäntävallassani. Ei ole yhtään ideologiaa, jolle haluaisin liputtaa. Vai liputetaanko ideologiolle, vai toisille ihmisille, että kannatan sitä ja tätä ja tuota? No, joka tapauksessa, mieluummin vaikka savumerkkejä leivinuunia sytyttäessä kuin lipputanko. 

Kävelen vielä monta kertaa pensasaidalta puille ja takaisin pensasaidalle. Tai ehkä olisi kokemuksenmukaisempaa sanoa, että pensasaita ja puut jaloittelevat kanssani. Ei ole taustatunnetta, on kuin kehon mekastus olisi hiljentynyt hetkeksi niin että kuulen selvemmin, mitä sanottavaa muillakin on.  Rauha, mahdollisuus suuntautua, sijaitsee tässä kokemushorisontissa nimenomaan tyhjyydessä, jota niin moni pelkää. Tyhjyydessä, hiljaisuudessa, virikkeettömyydessä. Siinä että ei ole tarve olla mitään, esiintyä, voi vain antaa huomion viedä ja poimuilla sen käänteiden mukaan. Että voi antaa maailman ohjata huomiota, kiinostuksen vain vastata. (Joku toinen voisi sanoa tätä animismiksi, mutta minä en. Eliöt ovat elossa ja kommunikoivat, ja jopa muodoilla, kuten polun kiemurtelulla suoruuden sijaan, on eliöiltä lainattua kommunikaatiovoimaa. Tavanomainen pajatuspäinen tila vain samentaa kaiken ja siitä käsin on helppoa harhautua uskomaan, että kaikki aktiivisuus lähtee itsestä ja kaikki muu on passiivista kulissia. Pahimmillaan, jos meteli päässä kasvaa liiaksi hetkittäin, myös toiset ihmiset muuttuvat kulissin osiksi.) 

Tämä on maailma, joka on koti. 

Kun arvelen, että alan hitaasti jäähtyä talvivaatteistani huolimatta, palaan portaille ja taloon. Puuthan ovat tässä huomennakin. 

Keittiössä vierailulla ollut ystävä kysyy, koinko pyhyyttä. Ei, en oikeastaan, vastaan hetken epäröinnin jälkeen. Pyhyys? Joskus sanon hyvin luontevasti kokeneeni pyhyyttä, nyt sana ei tunnu oikealta. Pyhyys on suurempaa, yllättävämpää, elämyksellisempää, mykistävämpää ja siihen liittyy vissisti tietty taustatunne, pakahduttava itkettyminen ja liikuttuminen kaiken suuruudesta ja pienuudesta samanaikaisesti. Mutta nyt minä vain olin kasvien kanssa, sanon, kotona. (Sisätilat ja ihmiset sisätiloissa eivät onnistu vääntymään kodikseni, vaikka tuonkin sisätiloihin paljon fasilitoivia kasvikunnan jäseniä.) Takaisin tuttuudessa, siinä missä osaan levätä.

Mitä tapahtui? Astuin lumiselle pihalle otollisessa sisäisen rauhan tilassa. Puut seisoivat lumihangessa, pieni tuulenviri liikautteli niiden ääriä ja sitä outoa kaksijalkaista liikuvaa puuta jota kai voi sanoa myös kehokseni. Tanssin hieman pienieleisesti puiden kanssa. Orapihlaja-aita rajasi tontin pohjoislaidan pihan perukoilla kuten se aina tekee. Taivas kattoi kaiken hopeanharmaana ja tasaisena massana. Sen yli lensi lintuja muutaman kerran. Ei paljon mitään ja samalla kaikki, mitä tarvitsee: todellisuus. Enemmän kuin osaisi koskaan haluta (eikä haluamalla tähän tilaan pääse, eikä käskien, pakottaen: on suostuteltava tai tultava tietyllä tavalla kohdelluksi muiden taholta, jolloin mieli - ainakin oma mieleni - jotenkin tyynnyttää itsensä vastaavaan tilaan). 

Lapsena sukelsin tähän maailmaan tuon tuosta, koska lähelläni oli riittävästi hiljaisuutta ja ajasta ei ollut puutetta. (Olin päivät kotona mummun kanssa ja mummu puuhaili lähinnä omiaan.) Sitten alkoivat koulut, opiskelut, työnteot, jossa äkisti tarvittava määrä hiljaisuutta ja kasvien luona oleilua muuttuivat vaikeasti saavutettavaksi utopiaksi kaikenlaisten työjärjestysten ja meteleiden niellessä ilman, ajan ja tilan. Aina välillä olen karannut sopivissa ja epäsopivissa tiloissa ihmistiheiköstä ja sitten rauhoittunut kotoisaan. Ja aina on pitänyt palata, usein anteeksi pyydellen (etenkin jos on joutunut tappelemaan päästäkseen menemään yksin). Ja jossain vaiheessa sitä eksyi tilasta vuosiksi. Mutta vähitellen samoan enemmän ja enemmän takaisin. On paljon poisopittavaa, mutta jokainen rauhoittumisen sykäys kuljettaa minua lähemmäksi kotia.

Jollain puolitajuisella tasolla taidan ajatella syntyneeni, koska kasvit kuiskivat, että tule. Niinpä tulin. Eksyin. Mutta olen palaamassa, ja kun aikanaan on vuoroni lähteä, olen varma, että kasvit kuiskaavat taas ohjeita: tuonnepäin, kulje rauhassa. Vaikka osaan pelätä kurssiarvosteluiden lukemisia ja kaikkien paitsi aivan muutamien luotettujen ihmisten kohtaamisia, pyörällä ajamista ja hiihtämistä ja kaikkea, missä voi mennä nurin ja satuttaa itsensä, se kaikki ihmismaailmaan kuuluva huoli ja pelko on kuitenkin pienempää kuin nämä hetket, joissa vain lepään maailmassa, kuljen sen kuiskeena, tanssin samaa tanssia kuin puut ja taivaan ylitse lentävä lintu. 

Eksymisestä

Aamutunnin jälkeen olisin periaatteessa valmis liudentumaan takaisin vällyihin, koska onhan marraskuu. Herään kyllä aikaisin - minkä aamuihmisyydelleen voi - mutta tämän pimeä saa aikaan sen, että pienenkin ponnistelun jälkeen olen valmis hyväksymään hetken yöksi, ellei sitten ole kirkas, aurinkoinen päivä. Mutta koira - koira pitää ihmisen järjissään tässäkin valostossa. Koiran on päästävä koirien jutuille, haistelemaan ja tönkimään, kävelemään ja pysähtelemään ja vilkuilemaan kaihoisasti kotia kohti (onhan se jo kuudentoista eikä sekään välittäisi näin kylmistä ilmoista, vaikka kuinka olisi paksu loimi päällä). Use it or lose it, sanon koiralle. Etenkin tuossa elämänvaiheessa se on valitettavan totta, vaikka kaipa jo omassanikin. Siksi on tärkeää raahata niitä painavia multasäkkejä ja sinnitellä läpi pilateksen vatsalihassarjojen, polkea itsensä paikasta toiseen. Eikä sekään välttämättä riitä - on minullakin osani tules-kurjuudesta - mutta ainakin voi olettaa sen olevan voimien säilyttämisen välttämätön ehto. 

(Kaikki asiat eivät ole tietenkään mallia use it or lose it. Kuten kirjoittaminen, koska sisäinen puhe kirjoittaa silloinkin kun ei istu kynä kädessä tai koneella. Tai kuten vastustuskyky, huusivatpa tietyt ihmiset vaikka kuinka tautivelasta, tuosta pelottavasta asiasta, joka tapahtui muutamien viikkojen etäkoulun aikana ja jonka takia osa pitää parempana olla käyttämättä hengityssuojaimia - fokusessa taas minäminäminä. Ylipäänsä, ihmiset, jotka vauhkoavat siitä, miten kaikki suljettiin, ovat selvästi eläneet täällä läpi ihan erilaista pandemiaa kuin allekirjoittanut. Saahan sitä tapahtumista olla erilaisia kokemuksia ja onkin, mutta joskus hieman hätkähtää tällaisista sanallistuksista. Minun kaiken sulkemiseni taitaisi tarkoittaa todellakin sitä, että ovi on lukossa, ikkunat tukossa ja piipun päällä hattu - ja ehkä vielä pihalla tankki sotilaineen vahtimassa ettei ms. Veloena karkaa metsään liehumaan puiden kanssa. Ehkä en ole kokenut kaiken sulkemista, koska koiran kanssa asuvana pidin täysin varmana, että koiran kanssa on pakko saada ulkoilla, vaikka mikä ebola riehuisi.) 

Eli olemme metsässä. Välillä seisahdumme, jotta koira saa haistella, kaaputella etutassullaan jotain hajujälkeä enemmän esiin ja tosiaan, tuijotella kovin kaihoisasti kodin suuntaan: ah lämpö, ah sänky... Otan muutamia kuvia, koska on leijunut ihan pienesti ensilunta, ja leijuu edelleen. Tämä ei ole mitään enkelinkyyneliä tai enkelinpaskaa, vaan korkeintaan enkelinhilsettä. (Ja pää sanoo itsekseen: seborrooinen ekseema. Mikäs sen hiljentäisi.) Sitä on tomuttunut vähän kaikkialle mutta maassa se enimmäkseen sulaa. Vain läpipakastuneiden sammalten, sienten ja sensellaisten päälle se pääsee minikinostumaan, minkä seurauksena metsä näyttää siltä kuin joku olisi suihkinut sitä valkealla kiiltosuihkeella, semmoisella jolla joulukasveja joskus suihkitaan ja joka ei suomalaisittain tarkasteltuna näytä oikeastaan lumelta lainkaan, koska meillä lunta on yleensä aika tavalla, ei vain valkeina kantteina ja minikinoksina enkelinhilsettä.

Löydämme tutulta kallionlaen polulta uuden poikkeaman, etenemme. Poikkeama laskeutuu tuttuun laaksoon, mutta en halua sinne, koska siellä on liikaa kaatuneita puita ja konkeloita, jotka voivat mikä hetki hyvänsä romahtaa niskaan (mikä tuo mieleen zeniläisen koanin, kaatuuko puu, jos se tekee sen autiossa metsässä eikä kukaan sitä kuule, toki toisenlaisella twistillä - kaatuuko puu, jos se kaatuu sen ainoan mahdollisen havaitsijan päälle), ja maaperäkin semmoista mutavelliä, että ei kiitos. Niinpä seuraamme vielä pienempää polunuomaa ohi siirtolohkareiden, mäntyjen, puolukoiden, jäkälikköjen, kanervikkojen, ja vähitellen maasto alkaa laskeutua. Hetkinen, mietin. En tiedäkään tätä paikkaa. 

Seisahdumme ja tuijotan laskevaa maastoa edessämme. Kaunis kuusimetsä, ihanat sammalikot, metsän takaa siintävä valoisa lienee pelto? Ja ennen peltoa, paljon tallottu polku? Mutta tässähän pitäisi olla ihan erinäköistä metsää ja sen takana tie? Yritän miettiä, missä kohden metsän tätä laitaa voisi olla peltoa reunana. Ainoa kohta, jonka keksin, on mielessäni aivan toisessa suunnassa, ja kun käyn reittiä läpi muistinvaraisesti, varmistun siitä, että ainakaan sinne me emme voi olla päätyneet. Mutta en tajua kyllä sitäkään, mihin me nyt olemme päätyneet. Ei tämä metsä ole niin suuri ja mehän liikumme täällä päivittäin. Silti näytämme päätyneen johonkin paikkaan, joka on täysin uusi, ja mikä vielä parempaa, miellyttäväkulkuinen. 

Laskeudumme loivaa sammalikkoa kohti tallottua polkua. No, kävellään tätä eteenpäin, jonnekin tämä polku vie, ja epäilemättä saavumme kohta jonnekin paikkaan, jonka taas tunnistan, ja osaan sitten suuntia sieltä kotiin. Katselen ympärilleni tarkasti. Onpa hyvä polku! Tämän lähtökohdan haluan muistaa, koska tätä olisi kiva kulkea toistekin! Ja miten kaunis sammalikko ja kuuset! Miten ihmeessä en ole aiemmin löytänyt tätä? Nyt kyllä painan mieleeni, miten tänne päästään. (Ja mieli riemuitsee, miten mahtavia kävelyitä täällä vielä tehdäänkään.) 

Mikä löytö! Onneksi eksyimme!

Kuljettuani polkua joitain minuutteja tajuan kulkevani itse asiassa aivan tuttua polkua, samaa jota kuljen johonkin suuntaan miltei joka päivä. Olemme vain metsän toisessa reunassa kuin kuvittelin. 

Kyllä, tuolla siintää kännykkämasto huoltorakennuksineen, tuolla ammoinen jätetunturi. (Kaatopaikkavuorta aiotaan jossain vaiheessa maisemoida.) Sen sijaan, että olisimme päätyneet suureen seikkailuun, tallustelemme kohti kotia ja olemme siellä muutamassa minuutissa. Koira kyllä kääntyilee edelleen katselemaan kaihoisasti väärään suuntaan, joten sekin näyttää eksyneen ja pysyvän eksyksissä kauemmin kuin itse pysyn. 

Itse ulkoisessa tapahtumassa ei ole mitään kummallista - jossain vaiheessa pieni polku on mutkitellut sen verran, että olen sekoittanut idän länneksi, eikä nyt tietenkään mistään auringon suunnasta ole apua, kun kaikki on tasaisen hämyistä ja harmaata. Kuljemme kohti etelää kun kuvittelen meidän kulkevan pohjoiseen, ja sen seurauksena en tunnista kotimme takaista metsänreunan peltoa. Tai sammalrinnettä, josta on tullut niin tuttu, etten selvästikään enää katsele sitä niin tarkasti. Tai polkua, jonka miellyttäväkulkuisuutta en ehkä ihan tarpeeksi ole muistanut juhlia sitä kulkiessani. Kummallista on se, miten ajatus eksymisestä valpastaa. Se, miten tuntemattomaksi merkitty maasto äkisti näyttää hyvin houkuttelevalta, miten siitä panee merkille pienet yksityiskohdat. Huomaa, ja iloitsee huomatessaan. 

Mikä tuo mieleen yhden lukemani kusipäisyyden määritelmäyrityksen - kusipää on sellainen joka ei osaa arvostaa hänellä olevia asioita ennen kuin hän ne menettää. Toisin sanoen, ei osaa kuvitella vaihtoehtoista todellisuutta. Ei ymmärrä, ettei itsestäänselvyyksiä ole. 

Jossain mielessä me ihmiset herkästi olemme kusipäitä. Mieli muodostaa oikopolkuja ja havaitakseen on kyettävä pysäyttämään se, ponnistettava läsnäoloon. Eikä siinä meinaa pysyä kaiken aikaa, ja niin tuttu polku ja metsä latistuvat siksi poluksi ja siksi metsäksi, jotka tavallaan muuttuvat näkymättömäksi aisteille, korvautuvat jollain mentaalisella reittikartalla silloinkin, kun metsään menee palautuakseen. Kuten G.H. Mead kirjoittaa, aika harva meistä oikeasti havaitsee esimerkiksi puuyksilöitä. Me havaitsemme ikään kuin oikopolun "puu", jonkin käsitteellistetyn hahmon. Tämän tietää siitä, että jos tyypilliseltä ihmiseltä kysyy, millainen puu hänen ikkunansa luona kasvaa, aika harva osaa oikeasti piirtää luotettavan kuvan tuosta puusta, vaikka sen on nähnyt joka päivä. (Minua kiinnostaisi sellainen koeasetelma, jossa ihmiselle näytettäisiin oikeanlajisten puiden kuvia tausta häivytettynä - yksi niistä olisi oikea pihapuu - ja jossa koeteltaisiin, osaanko ihminen edes passiivisesti tunnistaa joukosta sen oikean puun. Aika moni ei nimittäin osaa piirtää, vaikka saisi katsoa puusta apua ja mallia. Ei puita, ei ihmisiä.) Äkisti tulee mieleen se oivallus, jonka sain parikymppisenä. Kävelin Vuorikatua pitkin, katselin ihmisiä. Yksi ihminen kiinnitti huomioni, hänen käyntinsä miellytti silmää. Vasta sekuntien kuluttua tajusin tarkastelevani senhetkistä asuinkumppaniani. Olin katsellut häntä kuin vierasta ihmistä ja sitten hätkähdin siihen, että mitä tuo minun kanssani tekee, mitä näkee tämmöisessä käsienheiluttelijassa ja ihmettelijässä. Ja tajusin, etten ollut nähnyt, tosissani nähnyt, häntä siitä saakka kun tutustuimme toisiimme. 

Samoin näyttää nyt käyneen metsän kanssa. Efekti saattaa säilyä jonkin aikaa mutta sitten taas lakkaan havaitsemasta.

Ja, tämä on oleellista: en olisi edes huomannut sitä, ellen olisi tullut fyysisesti eksyneeksi. (Ja oikeastaanhan en edes ollut eksyksissä vaan kuvittelin eksyneeni. Vaan kun kuvitelmaansa uskoo, kai se sitten lasketaan oikeasti eksymiseksi? Voin kuvitella tämän vastinparin, jossa kuvittelee tietävänsä missä on, mutta oikeasti onkin aivan toisaalla. Sitä harvemmin käy metsissä mutta ihmissuhteissa tuohon olosuhteeseen on aivan tavattoman helppoa ajautua.) 

Vaikka miten teen töitä läsnä pysyäkseni, eksyn näemmä jonnekin sisäiseen ymmärrykseeni ja tarvitaan ulkoinen eksymyksen tuntu, jotta tuttuuden verho väistyy ympäristön ja minun välistä. Ja mietin, outoa kyllä, että ehkä tuttuuden verho onkin jollakin tavalla tietämättömyyden verho, jos tiedolla ajatellaan havaintotietoa. 

Kun verho raottuu, pääsee hetkeksi maailmaan, joka puhuttelee aivan toisella tasolla. 

(Koira sen sijaan, se näyttää immuunilta tuttuuden turruttavalle vaikutukselle. Jokainen kohtaaminen on puhdasta riemua.)

Ja tietysti, jos olisin joku toinen, en ehkä miettisi tätä, mutta nyt mietin: Mitä tällä on tekemistä autonomisen hermoston kanssa? Selvähän se, että eksyessä valpastuu. Ei se ole ikäväksi koettua stressiä, paniikkia tai pelkoa, vaan sen tyyppistä valppautta, josta Donna Farhi on kirjoittanut terveenä sympaattisena aktivaationa, rauhallisena valppautena. Ehkä sitä voisi kutsua jonkinlaiseksi terästäytymiseksi? Tähän hetkeen ja näihin havaintoihin ankkuroitumiseksi? Esteettinen kokemus on sympaattinen, ei parasympaattinen kokemus, opin taannoin Jutta Aallon kurssilla. Kiihdyin kuulemastani niin että liki leijuin kotimatkan ajan. (Tämä oli ennen pandemiaa, tuntuu että vasta eilen.) 

Ehkä sekin on suojamekanismi, että mieli verhoilee tuttuudella ja käsitteellisillä viitoilla ympäristön, jossa liikkuu toistuvasti? Tai ainakin tietyn tyyppisen mielen suojamekanismi? Tarkoitan tätä: ei ainakaan minun tapauksessani ole mitään pulmia saada sympaattista aktivaatiota. Sitä on tarjolla ihan jatkuvasti. Pulma on pikemminkin se, miten rentouttaa leukaperät, rintakehä, osata nukkua riittävän pitkään. (Marraskuu on herkkua tässä mielessä: päiväunet aivan eri tavalla mahdolliset kuin muissa kohdin vuotta.) Ehkä mieli koettaa edes hieman hidastaa kierroksia tuttuuden silmälapuilla?

Ja sitäkin mietin kun samoan polkua ohi kännykkämaston huoltorakennuksen, että samaa eksymistä tapahtuu ajattelussa tuon tuosta. Että seuraa jotain kiintoisia johtolankoja, päätyy jonnekin ja lähestyy tuttua seutua, tuttuja teemoja vahingossa vähän toisesta suunnasta - tai jopa samasta suunnasta mutta sitä tiedostamatta, koska johdattelu on tapahtunut eri sanoin - ja äkisti tajuaa, että hei, tästäpä tiedänkin jotain, mutta että tosiaan, nämä asiat ehkä liittyvät toisiinsa näin ja näin. Ja hetken se kohta ikään kuin hohtaa merkityksellisyyttä, mutta kauan se ei käsitysten maastossakaan kestä, ja polusta tulee taas se jatkuvasti kuljettu uoma, ei jokin tämä tässä. 

Havaitsen, että suhtaudun epäuskoisella tyrmistyksellä kulttuurimme fraasiin "olla eksyksissä" ja sen kielteiseen arvotukseen. 

Näkymätön virhe

Salaoja talon ympärillä alkaa olla valmis. Kasvihuoneen perustakin näyttää jo hyvältä. Tosin kaivuri, jolla kivituhkaa levitettiin siihen perustaan, juuttui pihaamme. Tässähän on 17 metriä sinistä savea ja on satanut aika lailla. Ei siis ihme, että sen yrittäessä möyräistä käyntiin sen pyörät vain kaivautuivat syvemmälle ja syvemmälle saveen kunnes kaivurin maha melkein kosketti maata. Onneksi ukoilla oli mukana vetohihna, tätä kuulemma käy aina välillä. Nyt on vaan kirnukuopat ja nekin he täyttävät osana viimeistelytyötään.

Kadun puolella tonttimme rajautuu naapurin tiilettyyn tiehen. Tiilitiessä on semmoinen pitkulainen betonikantti, joka on rakennettu siinä metrin pituisista suikuloista. Työmiehet joutuivat nostamaan suikulat pois naapurin suostumuksella, ja nyt kun sen kohta on myllätty läpi, he sijoittivat suikulat takaisin. 

Palaamme lenkiltä metsästä, joka on ihana tähän aikaan vuotta - hämärä, sammalen ja kuusen lehvien vihreä, hieman sumuinen, kauttaaltaan kosteanpehmeä ja hyvä hengittää. No, kuvittele vihreä kasvikohtu. Sellainen! (Ainakin kun on pukeutunut riittävästi. Alasti sikiöasennossa voisi olla toisin. Ihmettelen yhden tutun instakuvia, joissa näyttää olevan tärkeää poseerata asanoissa joogatrikoissa vaikka missä säätiloissa. Minulle tulee kylmiä ihan kuvia katsellessakin. Saahan sitä, tietysti. Mutta itse koetan terottaa joogaryhmäläisilleni, että kannattaa pitää itsensä lämpimänä. Opetan paksu villapipo päässä myös dynaamisemmat tunnit tässä vaiheessa vuotta. Pääni ei pidä liikuntasalien koneellisesta ilmastoinnista.) Joten olemme pehmeitä ja tyytyväisiä ja aika rauhallisiakin sieltä palatessamme, vaikka Vompsu aina haluaakin puhua työelämän kahnauksista, kaikenlaisesta terminologisesta väännöstä ja sen semmoisesta, ja hahmotan hänen hahmottavan sen kaiken jotenkin kovin kuohuttavana. Ja varmasti se sitä onkin, hän tarvitsee sen käsittelemistä. 

Näemme jo pidemmältä, että työmiehet ja naapuri seisovat rajalla ja juttelevat jostain viittilöiden. Tervehdimme, liitymme seuraan lähennyttyämme. Katsokaa nyt tätä, viittilöi naapuri, ja osoittaa betonisuikuloita, jotka miehet ovat panneet paikalleen. Katson, siinähän nuo näyttävät olevan, en osaa sanoa mitään, joten vilkaisen odottavasti naapuriin. "Sie tiedät että mie olen tarkka", sanoo naapuri ja katsoo Vompsua. "Aha, jahas, niin joo", saa Vompsu sanottua kanttia tuijottaen. Katson naapuria, Vompsua, työmiehiä ja sitten taas niitä kantin muodostavia betonisuikuloita. "Ei tämä kyllä käy", puhahtaa naapuri. "Juu, korjataan", lepyttelevät työmiehet. "Pistetään se ihan viimeksi kuntoon ettei tönäydy muissa viimeistelytöissä." Naapuri näyttää siltä, ettei oikein tiedä, tyytyykö hän vastaukseen. 

Katson kanttia tarkemmin, siinä siis on jokin virhe? Minusta ne palaset ovat siinä oikein sievästi ja suorassa, en erota mitään mahdollista virhettä. Näen Vompsun ilmeestä ja asennosta, ettei hänkään yhtään tajua. Työmiehet eivät ole niin tuttuja, että heistä ottaisi mitään selkoa, ja naapuri on selvästi kiihtynyt. Lopulta naapuri sanoo vaan, että laittakaakin sitten tarkasti. Miehet lupaavat laittaa.

Tarkka, ajattelen, tarkka! Olemme toki huomanneet, että naapurin nurmikko on kuin pinseteillä nypitty ja nyt syksyllä kun lehtiä tuli, joku kävi ne päivittäin haravoimassa. Ja että ajotie on leveä ja polku näyttää nurmen halki kelluvalta laiturilta, ja että kaikki on aina suorassa ja kuurattua. Kun he olivat heittämässä sammaloituneita tiiliä pois, pyysimme ne tiilet, me osaamme tehdä niistä juttuja. Kiemurtelevan polun, esimerkiksi. Istutusten reunuksia. Heistä ne olivat roskia sammalen takia. En ole ajatellut tätä asennetta tarkkuutena. En tiedä, olenko yrittänyt nimetä sen, mutta ehkä jos olisin, olisin puhunut kontrollifantasiasta. Itse ajattelen kai tarkkuuden liittyvän sen havainnoimiseen, mitä tapahtuu, en tapahtuvan kaitsemiseen kohti jotain mallia. Osa tarkkuutta, sellaisena kuin sen olen ajatellut, on havainto, ettei maailma koskaan redusoidu malliin, vaikka miten paimentaisi.

Katsahdan pihaamme, sen kaareutuvaa polunpätkää, nurmella maatuvia lehtiä, sinne tänne ripoteltuja kohopenkkejä, joista yksi on piru vie viisikulmainen ja sen reunuskin tehty olkipaaleista, jotka kietaisin yhteen kaikista maailman asioista elmukelmulla, koska sitä sattui olemaan käsillä. Mietin, mitähän he ajattelevat. No, ajatella saa, ei ole minun asiani kontrolloida heidän ajatuksiaan vaan omiani. Ja minä satun pitämään pentagonpenkistä ja näistä muistakin jutuista. Ja äkisti muistan keskustelun kesältä, kun naapuri valitti, että oli niin kuuma, että oli vaikeaa jaksaa tehdä asioita, ja vastasin, että näin on, ja että sehän se on ihan parasta, kun voi vain olla ja aistia ja pysyy niin rentona ihan tuosta noin vain, ja näin hänen nyrjähtäneestä ilmeestään, että hänestä tulin sanoneeksi jotain sanoinkuvaamattoman kummallista. Ja ajattelen välähdyksenomaisesti kaikki niitä kehoja, joiden näen kouristuvan ahdistukseen siinä silmänräpäyksessä kun alan puhua tunneillani asettumisesta ja vain olemisesta. Monelle se on vaara, seisovaa vettä, jonka alla vaanivat piraijat, krokotiilit ja ties mitkä syvyyden hirviöt. Tukehtuminen. Ehkä todistus jostain vaanivasta laiskuudesta, jota on yritetty pieksää pois vuosikaudet. 

En tiedä, kunhan arvailen. 

Mutta jälkeenpäin puhumme työmiesten kanssa ja Vompsu kysyy, ymmärsivätkö he naapurin pyynnön niiden betoniliuskareiden suhteen. Käy ilmi, etteivät hekään ehkä ymmärtäneet. Toinen arveli, että olisiko siihen niiden väliin tönäytynyt millin, parin rako. Suorassahan ne olivat, mutta ehkä kantit eivät olleet aivan liimattuna kiinni toisissaan. "No ei se mitään", työmies pyörittelee. "Me tehdään se uudestaan niin että ovat tyytyväisiä, ettei teille tule kurttua naapurisopuun. Tämmöistä tämä aina välillä on."

En tiedä, jaksaisinko heidän työtään. Ei siinä mielessä, että jaksaisinko istua kaivurin sisässä ja olla kylmässä tai paahteessa tuntikausia, sen varmaankin jaksaisin. Mutta minun voisi olla vaikeaa naama peruslukemilla nyökytellä ja sanoa, että joo, tehdään tämä uudestaan, no niin, hyvä kun huomasitte, virhehän siinä tosiaan on, jos en mitenkään onnistuisi havaitsemaan virhettä. Vähän samanlaista touhua kuin koulun käsityötunneilla, jossa piti purkaa ja tehdä uudestaan, purkaa ja tehdä uudestaan, ja joskus purkamisen syy oli, että käsiala oli "liian väljää" tai "liian tiukkaa" tai "liian epämääräistä", eikä saanut ohjeita siihen, miten asia olisi korjattavissa, ja joskus sama kohta puratettiin monta kertaa ja opettaja sätti, että miten tämä muka voi olla näin vaikeaa, eikä tullut lainkaan ajatelleeksi, että ehkä kuitenkin olisi ollut hänen työnsä opettaa, miten tehdään häntä tyydyttävä kantapää tai vetskarinsauma, että sitä se opettaminen työnä on. Sama opettaja muisteli usein kaihoisasti purkutalkoita katsellessaan, miten edellisen vuoden luokka osasi nämä asiat ihan vips vaan. Sitten kun olimme siirtyneet yläasteelle ja joku aineenopettajamme sairastui äkisti kesken päivää ja meillä olikin useampi hyppytunti, kävelimme metsän ja kallion yli tervehtimään ala-asteen opettajia, ja myös tätä käsityön opettajaa, vaikka itselläni ei häntä ollutkaan tullut ikävä (ja yläasteen kässänope oli oikein mukava ja taitava ja opin monta asiaa, joista oli vuosia vain huudettu, että ei tämä voi olla niin vaikeaa). Mutta voihan sitä silti olla ystävällinen vaikkei jotakuta henkilökohtaisesti arvostaisikaan. Tällä vierailulla ala-asteen kässänope hehkutti ala-astelaisille, miten taitavia me olimme olleet, oppineet kaiken vips vaan. Teki mieli huutaa, että tuo on kyllä vale, mutta opettaja näytti itse niin vakuuttuneelta tarinastaan, että vain tuijotin häntä mykistyneenä ja ajattelin, että hänpä mahtaakin elää kummallisessa maailmassa, jossa ennen oli kaikki aina hyvin ja nyt kaikki kovin pielessä ja minkäpä tuolle mahtaisi.

En tiedä, mitä tapahtuisi, jos joutuisin työkseni korjaamaan jälkiäni, joista ei vaivauduttaisi edes osoittamaan, missä virhe on. Toki sattuneet virheet korjataan, se on eri asia. 

Näen naapurista, miten ylpeä hän on tarkkuudestaan, hän sanoo sen sillä tavalla, että näkee hänen nauttivan sen sanomisesta. Toki onkin parempi, että hän pitää arvossa tapaansa suhtautua, parempi se kuin olla solmussa itsensä kanssa. Mutta kyllä maailma on jännittävä paikka! Niin monenlaisin asentein me täällä käyskentelemme. 

Onneksi naapurit ovat mukavampia kuin käsityön opettaja, tai ehkä se on vain se, ettemme ole sellaisessa suhteessa, jossa heidän tarkkuutensa pääsisi yliotteeseen. Joka tapauksessa, he ovat kesällä käyneet vieraanamme pihassa ja me heidän vieraanaan syntymäpäivillä ja jutustelemme sopuisasti tontinrajan yli milloin mistäkin. 

Ja onhan minullakin omat kontrollifantasiani, totisesti on. Ne onneksi keskittyvät aika pieneen osaan maailmaa, akateemiseen tekstiin. Kaikessa muussa olen kai onnistunut pitkälti sulkeistamaan ne ja nauramaan niille. Mutta jotain kummallista tapahtuu siinä kohdin, jossa minun pitäisi äkisti kirjoittaa kannattavani jotain sellaista kantaa, jota en osaa kannattaa ja jota ehkä pidän vahingollisenakin. Ikään kuin sillä lopulta olisi väliä. Tai se muuttaisi mitään, todennäköisesti. Mutta jotain kummallista tapahtuu, ja siinä vaiheessa olen aivan samanlainen kuin naapurimme, väännän vaikka yöhön saakka ja muut pyöritelkööt silmiään sinne saakka, että olemme päässeet konsensukseen, jonka pystyn allekirjoittamaan, johonkin niin väljään ja epämääräiseen, ettei se ahdista. Tämä on yksi syyni luovia poispäin tutkimuksen maailmasta: en ole vakuuttunut, että haluaisin vahvistaa juuri tuota puolta itsessäni ja elämässäni. 

Kun pyöräilen tänään kohti junaa ja työtä, voin katsella betoninsuikaleita ja kerrata mielessäni sitä hämmentävää tosiasiaa, että jonkun mieli tekee juuri niiden kohdalla samanlaisen umpisolmun kuin omani silloin kun minut koetetaan saada kirjoittamaan ryhmäesseeseen, että maailma kaikkine ilmiöineen on sosiaalisesti konstruoitu. Niin erilaiset kohdat, niin samanlainen reaktio! Onhan se hurmaavaa. 

Monsuuni

Alan kehrätä hypoteesia parisuhteista ja monogaamisesta elämäntavasta. En muiden, mutta omastani. No, seuraavaksi joku huomauttaa, etten elä monogaamisesti. Totta sekin, mutta elän hyvin sitoutuneesti, tai olen elänyt sillä tavalla, suuren osan elämästäni. En halua sitä ja sitten lipsun siihen kuitenkin. Ja tosiaan, nyt kehittelen hypoteesia siitä, miksi teen sillä tavalla.

Surin pitkään Faunin menettämistä. Tai oikeastaan, sen välittömän yhteyden menettämistä, joka aluksi luonnehti suhdettamme. Kesän lopulla lakkasin suremasta. Tai ehkä suru lakkasi suremasta minua. Kierukka lähti liikkumaan, keho työnsi sen itsekseen kohdunsuuhun ja lääkäri nyppäisi sen sieltä pois häiritsemästä kipuratoja. Aloin haistaa, maistaa, nähdä, kuulla, tuntea selvemmin. Liikkeeni muuttuivat keveämmiksi ja tempoilevammiksi. Jaksoin enemmän. Ei tehnyt mieli makeaa eikä rasvaista. Innostuin, lauloin matkalla töihin.

(Laulan edelleen, olen edelleen tässä tilassa.)

Mutta olin jumittuneessa tilanteessa vuosia. Miksi?

Se on minusta äärimmäisen tärkeä kysymys, koska tästä laulavasta tilasta käsin tarkastellen tuntuu hyvin selvältä, etten halua uudestaan jumitilaan. Ja että olen juuttunut sinne useita kertoja elämäni aikana. Kuuntelen tarinaa, jota kerron ihmisille puhuessani heidän kanssaan ihmissuhteista, vuodesta ja tilanteesta toiseen, ja kuuntelen erityisen tarkasti fraasia, jonka haluan sanoa lähes jokaisessa näistä keskusteluista: "En ole ikinä halunnut sitoutua kehenkään. Sitten niin vain on käynyt." Puhun siinä totta. Ja osaan havaita tämän totuuden jopa siitä todellisuudesta käsin, jossa olen sitoutunut. Muistan, miltä tuntuu tajuta, että juuttuu, tästä toisesta tilasta käsin.

(Tästäkin on kirjoitettu Maija Poppasessa, ei Platonin tuotannossa vaan Maija Poppasessa. No, Platonin tuotannossa ehkä myös, mutta paremmin Maija Poppasessa: Punainen lehmä.)

Sitoutuminen: sitoutuminen toiseen enemmän kuin itseen. Sitoutuminen kompromisseihin, tylsyyteen, karkeuteen, aistideprivaatioon, hitaaseen tukehtumisen tunteeseen. Se kaikki alkaa valtavana voimapulssina, vapauden tuntona, haluna heittäytyä, heittäytymisenä, ja päättyy kerta toisensa jälkeen siihen, että haukkoo happea yhä pienemmäksi käyneessä tilassa. Entä jos sitoutuisikin itseensä? Omaan hyvinvointiinsa?

Miten se tapahtuu?

Onko se mahdollista?

Ja, ennen kaikkea: vaikka on ihan selvää, että elämässään tajuaa oikein hyvin, että haluaa sitoutua juuri omaan hyvinvointiinsa, ennen kaikkea, ja ettei toisellekaan ole oikein mitään annettavaa, ellei ensin sitoudu itseen, miksi silti käytännössä ajautuu ripustautumaan toiseen ja ripustautuu tylsyyteen, varmuuteen, pelkuruuteen, mukavuudenhaluun?

Tähän kaikkeen etsin vastausta. Ja mietin, onko syynä emootiomonsuuni. Kuten sanoin, aistin tarkemmin, olen enemmän hereillä. Tajuan valtani ja nautin sen käyttelemisestä, vaikka toki koetankin samalla olla varovainen ja pehmeä, keveä ja kommunikatiivinen sen suhteen, että liikun yksin, yksikseni, ja kiepun lujasti. Voisiko olla mahdollista, että olen valinnut monet kerrat tukahtumisen ja silmälappusitoutumisen siitä yksinkertaisesta syystä, että tässä tilassa emootiot tulvivat niin valtavina ja pidäkkeettöminä, että olen ajoittain pulassa niiden kanssa? Että työstä ei välillä ole tulla mitään, että huomaan haluavani halata asiakkaita tai kieriä pitkin lattiaa silkasta hykerrytyksestä? Minulla on sikäli onnea, että olen naimisissa ihmisen kanssa, joka ei osaa tukahduttaa emootiomonsuuniaan, vaikka on monesti sanallistanut halunsa tehdä niin, mikäli se vain olisi mahdollista. (Ja kuinka moni onkaan sanonut minulle ettei voisi elää tällaisen ihmisen kanssa suhteessa - se on hämmentävää. Arvostan Vompsussa juuri tuota monsuunia vaikka onkin ihan selvää etten pysty yksinään mitenkään masinoimaan sitä tai tyydyttämään kaikkia sen siittämiä haluja.) Jossain toisessa avioliitossa tai liitossa tällainen tila toisessa osapuolessa olisi katastrofi. Tässä suhteessa se on toisen normitila ja nyt, tällä hetkellä, minunkin tilani.

Emootiomonsuunia on vaikeaa hallinnoida. Sekö siinä pelottaa? Onko pelottavaa käytännön seksuaalietiikka vai mikä? Se, että tapahtuu uusia, jännittäviä asioita? Että tapaa ihmisiä, joista ei tiedä, hyväksyvätkö he omia näkemyksiä ja temperamenttia, tapaa liukua lähelle ja kauemmas? (Olen onnekas, minut on hyväksytty niin täysillä monissa suhteissani, ja silti osaan pelätä tätä.) Vai onko pelottavaa se, että emootiomonsuuniin saattaa olla sisäänrakennettuna rullaporrasmalli, joka aktivoituu, ellei pidä varaansa? Olisinko jo riittävän hyvä purkamaan mallia? Ja enkö tavallaan ole tässä yhdessä suhteessani onnistunutkin purkamaan sitä vaikka suhteessa Fauniin molemmilla taisi olla siitä joitain oireita?

Koen olevani parempi eläin ja siten myös parempi ihminen monsuunin vallitessa. Miksi? Aivan yksinkertaisesti siitä syystä, että havainnoin tarkemmin, panen merkille. Jaksan kuunnella paremmin enkä osaa tuomita yhtään ratkaisua omasta kaaoksestani käsin. (No, en kyllä erityisesti tuomitse siitä toisestakaan tilasta, mutta kuitenkin ehkä hitusen helpommin kuin tästä, ja sellainen tuomitseminen ja preferointi väsyttää itseäni tavattomasti.) Tunnen paljon selvemmin impulsaation itsessäni. (Kirjoitinkohan täällä jo siitä, miten jouduin sairaalaan seurattuani yhtä impulssiani iloisen harkitsematta? Sitten itkuisena ja täristen sairaalassa pyytelin tätä Vompsulta anteeksi tätä outouttani, ja hän vain halasi ja sanoi, että rakastaa minua juuri sen takia, että olen sillä lailla hullu, että annan vaan mennä sen sijaan että himmailisin.) Arvostan tuon impulsaation tuntemista: siitä voi oppia. En halua satuttaa ketään muuta, en itseänikään, mutta jos pitää valita, miten ihmisiä satutan, ja oletan, että niin joka tapauksessa käy, ehkä on kuitenkin parempi satuttaa heitä levottomuudella kuin möllöttämisellä ja jumittamisella.

Mitä ihmiselle tapahtuu siinä vaiheessa kun hän alkaa jumittaa ja möllöttää? Mitä minulle tapahtui? En halua, että sujahdan uudestaan siihen tilaan.

Pidän aivan mahdollisena, että pelkään emootioitani ja niihin liittyviä voimakkaita kuvia ja unia niin paljon, että jossain vaiheessa valitsen taas niiden poissulkemisen. Se on kummallista, koska en nyt vaikuta pelkäävän niitä. Mutta väsyykö niihin jossain vaiheessa? Siitäkö on kyse?

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Ja silti, kyse on elämän peruskysymyksistä, oman elämän suuntaamisesta lempeästi suostutellen kohti tilaa, joka tuntuu palvelevan paremmin hereillä pysymistä, ystävyyttä, rakkautta, kekseliäisyyttä. 

Sydänprässi

Ehkä vuosien kuluttua muistelen tätä talvea yhtenä elämäni karmeimmista. Ehkä en. Enhän vielä tiedä, mitä myöhemmin tapahtuu. Ehkä muistikuvat lakkaavat joskus palaamasta, ja sitten ajattelen vain oppineeni.

Vuosia sitten Intiassa istuimme iltaa ja hieman provosoin joukkiota sanomalla, että minusta eroaminen on parasta suhteissa. Siitä oppii paljon, nopeasti ja hyvin konkreettisella tavalla. Ennen kaikkea oppii itsestään. Ja pitämään huolta itsestään. Sitten hymyilin ilkikurisesti, vaikka silloinen suhteeni olikin jo osoittanut pieniä hankaloitumisen ennusmerkkejä. Tai ehkä puhun vain mielestäni tätäkin selkeämmin: se, miten suhteen hahmotin, tapahtui tietenkin mieleni kautta. Ja mieleni kysyi jo silloin hätääntyneenä: miksi nämä ja nämä asiat muuttuvat ja miksi se tuntuu niin vaikealta. Kun sillä tavalla hymyilin, olin varmaankin unohtanut edellisen erotalven pahimmat vibat. Ne, jotka palaavat mielen vain silloin, kun mieliala on valmiiksi viritetty.

Surua vastaan ei voi sanoa mitään. Se tulee ja ottaa aikansa. Se ei kauheasti kysele aikaa eikä paikkaa. Tosin niin kauan kuin teen jotain hyvin keskittyneesti, se pysyttelee silmänurkissa vipinänä, outona kaulan jännityksenä kurkunpään ympärillä. Pidätetty itku, sitä se on. Ja kun päästän irti - ja minähän päästän irti - itken liikennevaloissa, yliopiston rakennuksia yhdistävässä käytävässä, tietokoneella, kotona sängyssä kerällä.

Edellisen kerran käytin erilaisia menetelmiä surun katkaisemiseen. Alkoholia, esimerkiksi. Se turruttaa moneksi päiväksi. Nyt haluan vain katsoa, mitä kaikkea tästä kaivosta nousee. Tänään aloin metapelätä (enkä ensimmäistä kertaa), että entäpä jos kyseessä onkin pohjaton kaivo. Jospa minua ei ikinä lakkaa itkettämästä. Jospa maailma ei koskaan enää virtaa, jos kaikki jää irtonaiseksi sensedataksi, jota mieli ei jaksa kursia kertomuksiksi etenemisistä. Jos elämäni loppuun saakka mietin ahdistuneena tuntikausia, miten pystyn kohtaamaan tietyn ihmisen hajoamatta palasiksi. Tai kun kuulen muiden mainitsevan hänet - miten silloin hymyillään tai ollaan itkemättä?

Panen merkille sanat aina ja ei koskaan. Sydänprässissä ne aktivoituvat helposti ja tekevät informaationkäsittelystä epäluotettavaa.

On iltoja. Iltaisin sydän tuntuu niin sisäänpainuneelta ja väsyneeltä, että hetkittäin pelkään sen lakkaavan lyömästä silkkaa onnettomuuttani. Makaan kerällä ja kysyn itseltäni kysymyksiä: Miksi tämä tarkalleen tuntuu niin pahalta? Kumpi loukkaa enemmän, se, miten helppoa toiselle on katkaista yhteydenpito, vai se, miten paljon se sattuu itseäni? Luultavasti jälkimmäinen. Miksi tuntuu väärältä, ettei osaa katkaista välittämistään? Miksi kaikki on niin tyhjää ja hajanaista?

Vaikka eihän kaikki tietenkään ole tyhjää ja hajanaista. Kunhan mieleni on. Kävin joogaopettajakoulutuksen ensimmäisessä osiossa. Kuuntelin tarkasti ja katselin videoita ruumiinavauksista ja leikkauksista. Nyökkäsin mielessäni opettajan sanoessa, että harjoittelemme ennen kaikkea kuolemista. Olen leikkinyt ajatuksella ennenkin itsekseni. Varmaankin niin on tapahtunut sen takia, että irti päästäminen tuntuu usein karmivalta ja välillä on todella vaikeaa ojentaa ryhtinsä ja muistuttaa itseään siitä, että tapahtumien ja tuntemusten leimaaminen hyviksi ja huonoiksi, toivotuiksi ja ei-toivotuiksi, on lähinnä turhaa ja itsensä kiusaamista. Kaikesta voi oppia, myös tästä tilanteesta, jossa elämästä on kadonnut mielekkyys ja hetkittäin jopa ilo. Ja kaikki liukuu ohi hurjaa vauhtia, ja on vain yksi elämä. Joko sitä murehtii tai juhlii. Välillä toista, välillä molempia yhtäaikaa.

Huomaan olevani taas aiempaa enemmän hereillä toisten tuntemuksille. Hetkittäin kaupungilla kulkiessa vastaantulijoiden pienten ilmelihasten supistumiset tuntuvat kehoa järistävän voimakkaina. Meditaatiossa silmät kiinni istuessani kuulen toisten hengityksestä asioita heidän vireystilastaan. Kuulen, kuinka jonkun kimppuun käy vaikea ajatus. Joskus unohdun kuuntelemaan toisten hengitystä niin että unohdan omani, ja kuvittelen pienen hetken kuolleeni. Se on vapauttava, kiitollinen ajatus.

Suru tekee visuaalisemmaksi ja auditiivisemmaksi, pelkistää sensedataa tarinoista. Suru kuorii tarinoita.

Mutta en pidä siitä, miltä se tuntuu rintakehässä. On kuin joku olisi naulannut luihin pieniä nauloja ja kuronut niiden välille lankaa, jota kiristetään vähän kerrallaan.

Edellisen kerran, sitä paitsi, suru alkoi alusta saakka muodostaa sanoja, tarinoita, maisemia. Erilaisia kuin ennen, ja sikäli kipeitä, mutta kuitenkin. Nyt tuntuu vain siltä, kuin rintakehää kiristettäisiin ja kurkkua pienennettäisiin päivä päivältä. Hullunkuriset pelot risteilevät päässäni kuin kölittömät kumiveneet törmäillen toisiinsa. Entä jos lakkaan kokonaan puhumasta? Entä jos vain lähtisin kauas-pois? Olenko kadottamassa viimeisetkin suunnat, ja sanat lisäksi? Ja innon tehdä kuvia, kuvata? Kuinka kerkeästi onnettomuuteni siirtyy koiraan? Entä kämppiksiin?

Vaikka tietysti kysymykset ja pelot istuvat sternumilla lähinnä silloin kun olen yksin. Kun on ilta. Kun olen väsynyt ja nälkäinen tai molempia. Kun tuntuu vaikealta ajatella, että minun itseni on riitettävä itselleni ja on typerää haluta mitään muuta. Kun en ole varma, onko pulma siinä, riitänkö, vai siinä, että olen liikaa. Mutta tietenkin olen juuri sellainen kuin kullakin hetkellä olen. Ja hyväksyn sen, hyväksyn kaikki viemärinniljaiset ajatuskudelmat ja palat kurkussa, ymmärtämättömyydet, rikkinäisyyden, ulvovan halun kuulua laumaan, nukahtaa syliin, liikkua jonkun toisen rytmissä. Mutta tuntuu valtavan vaikealta hyväksyä sitä, että tämä kaikki voi olla muille liikaa tai liian vähän. Tai mistä muista minä nyt kirjoitan. On ollut ihmisiä, jotka ovat osanneet olla kanssani. Ja joiden kanssa olen tullut äkisti toiveikkaaksi sen suhteen, että riitän itse itselleni tai en ole liikaa itselleni, että se mikä on, on, se mikä tapahtuu, tapahtuu, eikä se ole hyvä eikä huono asia. Ja sitten on näitä kohtia, joissa on äkisti toivoton ja hukkumaisillaan.

Mutta uskon, etteivät mielen kysymykset ole tyhmiä. Tyhmiä kysymyksiä ei ole. Kysymykset piinaavat tasan niin kauan, että saan koukutettua niiden logiikan ja kudon niistä tarinan. Sitten pukeudun tarinan paitaan eikä enää palele.

Voi olla, että kuvittelen vain havaitsevani muiden tuntemukset tarkemmin. Voi olla, että se johtuu vain siitä, että takerrun heihin katseella epätoivoisesti, kun koetan pitää itseni asfaltin yläpuolella, loskan universumissa.

Ja hengitän. Hengitys hengitykseltä pistän vastaan sydänprässille. Väitän vastaan. Selviän, ihan varmasti selviän. Jos nyt mitään minää on. Jokin selviää, jotain selviää. Mitä selviäminen edes on? Selventymistä? Onko se enemmän jonkin kiinteämmäksi käymistä vai katoamista?

On hetkiä, jolloin mieleni haluaa kysyä, tuleeko koskaan sellaista päivää, jolloin joku tarttuu käteeni ja se on yksinkertaista ja tuntuu hyvältä. Tuijotan sisäänpäin mieltä ja koetan jaksaa olla kiinnostunut siitä, miksi se haluaa kääntää veistä haavassa. Miksi se haluaa muistuttaa joka päivä siitä, ettei toinen sanonut enää pitkiin aikoihin rakastavansa? Miksi se haluaa muistuttaa siitä, miten tarmokkaasti halusin kuvitella, että se johtui jostain muusta kuin siitä, ettei hän voinut sanoa niin, koska se ei olisi ollut totta. (Ja tietysti juuri tuo rehellisyys, sen kaltaiset asiat, tekevät tästä kaikesta niin paljon hankalampaa - saan syyttää vain itseäni. Hölmö fasaani.)

Istun käsivarren mitan päässä tästä kaikesta ja katselen hämmentyneenä, mitä kaikkea mieleni touhuaa. Hetkittäin haluaisin heittää hyvästit moiselle aktiviteetille, mutta tietenkin voin vain istua ja katsella. Tuntuu pyörryttävältä ajatella, että muidenkin ihmisten päässä surisee samanlaisia ampiaispesiä. Ilmankos heidän ilmelihaksensa supistuvat ja rentoutuvat. Ja he liikkuvat katua ylös ja alas ja en tunne heitä, mutta silti heidän ilmeensä liikuttavat.

Ilmankos ihmiset tuntuvat tällä erää jotenkin vaarallisilta.

Vanhenemisesta ja riittämisestä

Tekemällä jollakin tavalla muuttaa katsantokantaansa. Usein se tuntuu olevan itselleni myös ainoa keino todella muuttaa sitä katsantokantaa. Mikä heijastuu siihen, etten oikein pysty uskomaan, että se, mitä teen, olisi mitään niin pysyvää, että sille voisi rakentaa mitään konsistenttia, tietynlaista itseä. Sitten kun ei usko mihinkään henkiin tai sieluihinkaan, itse jää aika ankkuroitumattomaksi. No, uskon kyllä kehoon ja siihen, että eri kehot reagoivat eri tavoin.

Lupiini kirjoittaa kovin tutun tuntuisesti tekolisäkkeistä. Ripsistä, kynsistä. Lisäisin hiukset ja silikoniset tissit. Ja keinotekoiset vähennykset, rasvaimut. Ja muovaamiset, kuten nenäleikkaukset. Ne kaikki ovat kuuluneet siihen ihmisten piiriin, jossa olen liikkunut, työskennellyt, ollut perhettä, keskustellut. Kuten myös meikkaaminen. Naisilla.

Nyt kun en ole meikannut pitkiin aikoihin (en edes serkun häihin viime kesänä) ja olen lakannut värjäämästä naama- ja pääkarvojakin, huomaan havaintoni muuttuneen. Se on samalla hupaisaa ja traagista. Huomaan katselevani ihmisten kuvia paljon mietteliäämpänä kuin ennen. Miksi tuokin nainen on suhrannut kulmiaan ja silmänympäryksiään? Siinä missä ennen saatoin ajatella jostakusta, että voi hitsit, jos hän vähän yrittäisi, hän voisi näyttää paljon sievemmältä ja virkummalta, huomaan ajattelevani nykyään, että miksihän tämä ihminen koettaa niin kovasti näyttää sievemmältä ja virkummalta (ja näyttää oikeastaan vain omituisen tuhritulta). Ja miksi itse halusin sellaista? Ikään kuin sitä ei erottaisi, mikä on väriä ja mikä silmä.

Kokeilin yhtenä päivänä ripsiväriä mutta kasvoni näyttivät niin räikeiltä, että pesin värin pois. (Meikkivoiteen kanssa olen oireillut aina näin - en kestä ihon tasavärisyyttä, en kykene ihmisten ilmoille tuntiessani valehtelevani niin räikeästi olevani muovia.) Oli vaikeaa ymmärtää, että niin, vielä pari vuotta sitten se olisi ollut normaali, standardi. Ja tällainen vaaleasilmäisyys ja -kulmaisuus, jossa nyt elän, olisi saanut minut tuntemaan itseni satavuotiseksi ja ehkä herättänyt epäilyksiä masennuksesta, toimintakyvyn notkahduksesta, itsekunnioituksen puutteesta tai jostain muusta vakavan kuuloisesta tilasta tai taipumuksesta. Ja kuitenkin, mielialani ei ole silloin oikeastaan eronnut nykyisestä juuri missään olennaisessa suhteessa. En ole oivaltanut mitään suurta. Kunhan jätin meikit pois.

Ja samalla tavalla - jossain vaiheessa jätin muitakin asioita pois tai kiinnityin muihin.

Tuntui pahalta kun opiskeltuani pari vuotta yliopistolla emme enää löytäneet yhteistä säveltä muutaman pitkäaikaisen ystävän kanssa, jotka opiskelivat kovin toisenlaisia aloja. Heitä inhotti jotenkin se, miten kovasti tahdoin käsitteellistää asioita, problematisoida, tonkia. Olin hämmentynyt - olen tehnyt sellaista silloinkin kun olimme vielä ystäviä välittömällä tavalla. Nykyään ajattelen, että kyse oli paljolti kielestä. Aloin puhua sanoilla, joita he eivät ymmärtäneet. En hahmottanut, etteivät he ymmärtäneet, eivätkä he sanallistaneet sitä niin vaan puhuivat kaiken problematisoinnista. Opin. Nykyään koetan olla varovaisempi kielen kanssa.

Olemme ystävystyneet uudestaan toisen heistä kanssa.

Emme ole muuttuneet paljonkaan siitä, mitä olimme lapsina.

Melkoisen ominaisuudettomia. Epäkoherentteja. Muuttuvia. Uteliaita. Kumpikaan meistä ei osaa sieviä kynsiä.

Vanhenemisessa on parasta se, että on elänyt niin monenlaisen vaiheen läpi. Tietää, miltä ne näyttävät sisältäkäsin ja ulkoapäin. Tai ainakin tietää tietyn käytännön kokemuksen kautta jotain näkökulmia siitä, miltä ne voivat näyttää sisältä- ja ulkoakäsin. On kummallista, miten seesteiseksi elämä on käynyt johonkin aiempaan verraten. Tarkoitan: Sitä riittää itselleen. Ainakin itselleen. Ainakin useimmiten, ja silloin kun ei riitä, sillekin voi kohauttaa harteitaan. Ei ole tavoitetta näyttää tietynlaiselta, kuulostaa tietynlaiselta, osua oikeaan. Ei ole tarvetta kokea onnellisuutta hetkestä toiseen, kauhistua kiukkua tai surua, toivottomuutta tai häpeää.

Tuntuu oudolta ajatella, miten on joskus arastellut puhua ääneen puhevian takia. Tai pelännyt uimarantaa, koska vatsa ja käsivarret ovat aina olleet enemmän pehmeän- kuin jäntevänsorttiset. Samastanut oman arvon siihen, mitä ja miten tekee asiat. (Ne ovat vain tekemisiä. Ei niitä pidä väheksyäkään, toki, mutta silti - ne ovat vain tekemisiä ja muuttuvat herkästi.) Ylipäänsä ajatellut, että itsellä on jokin arvo. Tai omalla elämällä. Ja että siitä pitäisi ymmärtää jotain ja sen eteen ponnistella.

Ja sitä lukee toisten sanallistuksia ja ajattelee: Niin, kaunis kuva, mutta ei meistä kukkia ja hunajaa puhkea, vaan selluliittia ja jonninjoutavia työhypoteeseja. Joskus intiimeinä hetkinä toinen saattaa tuoksua uskomattoman makealle, mutta silloinkin saattaa mieleen tulla orkidea, joka saa hyönteiset parittelemaan kanssaan. Silloin voi tuntea itsensä huonoksi ihmiseksi tai huvittua. Nykyään valitsen jälkimmäisen.

Nyt on helppoa tuntea seesteisyyttä, koska on aamu ja on käynyt hyvää sähköpostikeskustelua. Jokin toinen hetki maailma vaikuttaa toisenlaiselta. Mutta nyt, juuri nyt, olen kiitollinen vanhenemisestani ja riittämisestäni. Ne tuntuvat ihmeellisiltä kaiken sen koleerisen kouhotuksen jälkeen.

Sinne saakka että unohdan iloita niistä. 

Anekdootti

 "Älä selitä vaan näytä." Mutta enkö selittämällä näytä? Eikö juuri se kohdista valokeilan siihen älyttömään sisäiseen vellontaan (aah, saan pitää ohjaksia tiukalla, etten kirjoita dialogiin, huh) joka vääristelee niin innokkaasti kaikkea, mikä tapahtuu? Eikö tuo vellonta ole osa sitä, mikä tapahtuu? Se, mistä voi ajatella, että se on väärin ja epäluotettavaa ja epätodellista. Tai että se on vain hyväksyttävä, että siihen kiinnittää vähemmän itseään juuri siten, että sen sallii näkyä itselleen. Ja jopa muille, ehkä kannus onkin suunnattu näiden kylkiluiden väliin, myös muille.

Eivät sinun ajatuksesi tästä kiinnosta ketään, ehkä siinä koetetaankin sanoa niin. Eivätkö? Höpsis. Jos ne kiinnostavat edes yhtä, ja sattuu itse olemaan se yksi, se riittää. Ei sisäisestä vellonnasta kukaan maksa, tietenkään. Ihmiset maksavat yhtä sun toista ja tekevät monenlaisia harjoitteita päästäkseen siitä edes hieman kauemmas. Ja yhtäkaikkisesti se jatkuu.

Minusta tietysti selitykset ovat kiinnostavia. Juuri selitykset, enemmän kuin se muu. Sen muunhan voin mainiosti havainnoida itsekin, etenkin hyvällä tuulella. Huonolla tuulella on hankalaa havainnoida muuta kuin sitä selityspuuroa, ainakin ennen kävelylle lähtemistä. Tai kirjoittamista. Hullua kyllä, juuri kirjoittaminen, jossa selityksille annetaan valta, usein riistää niiltä yksinoikeuden määritellä seuraavaksi tapahtuvaa. On aamu, ja mietin ohimenevästi, että tietty osa vellonnastani muistuttaa vuosi vuodelta enemmän sitä terapeuttista eetosta, että on ihan sama, puhuuko toinen totta vai ei. Valeessakin on kiinnostava sen rakenne, siinä esitettyjen kohtaamisten logiikka, tapahtumisen tunnelma ja rytmi. Vale, tarina, hypoteesi, teoria.

Bioroskiksestä lähtenyt hedelmäkärpänen lentää kohtuullisen määrätietoisesti huoneen luoteisnurkasta koillisnurkkaan. Pesin eilen kaikki ikkunat, ilmankos nyt ajattelen näinkin selkeästi.

Työhukka

Siitä on viikko, kun hukkasin työhuoneen avaimet. Hukkasin, kuvittelin hukanneeni. Katsoin avainrengasta sen jälkeen kun olin sulkenut jo oven takanani, jättänyt hoitokissan avaimet sinne pöydälle. Tajusin: näin vähän avaimia, sinne taisivat jäädä lukkojen taa kissan luo myös työavaimet. Tarkistin avaimet nipussani vielä useita kertoja. Niitä oli kuusi kappaletta. Joukossa ei ollut työpaikan avaimia.

Laitoin sähköpostia hoitokissan omistajalle ja ilmoitin voivani tulla hakemaan avaimet, kunhan he saapuvat. Hyvä on, sain vastauksen, tule vain, kunhan ensin löydämme avaimesi. Heidän nipussaan ei nimittäin ollut heille vieraita avaimia. Etsin laukuista ja verkkarien taskuista, kaikista mahdollisista paikoista kotoa. Lopulta keksin katsoa uudestaan avainrengasta, ihan kuin vain vakuuttuakseni, etten ole hömelö tai kävele unissani tai jotain.

Siinähän ne killuivat, kaksi tuttua työhuoneen avainta, toinen riippulukkoon ja toinen oven lukkoon. Miten ne olivat siihen tulleet? Laskin avaimet. Kuusi kappaletta, joista kaksi työhuoneen avaimia. Tuijotin avainnippua epäuskoisena. Ei auttanut kuin kuin uskoa, että siinä ne olivat majailleet kaiken aikaa. Mikään alushousutonttu ei ollut ottanut niitä kurillaan pois ja sitten palauttanut siihen. En vain ollut tunnistanut niitä, nimennyt niitä työhuoneen avaimiksi. En siis nähnyt niiden työhuoneenavaimeutta. Ne olivat vain kaksi arvotonta killua, nimettömiä kilisijöitä renkaassa, josta puuttuivat työhuoneen avaimet. Haaskametallia. Kunnes tunnistin ne uudelleen, tässä, nyt.

Kun sitten pääsin työhuoneelle, totesin kassini kadonneen siivouskomerosta. Kassissa oli neljä tai viisi kertakäyttölakanaa (jotka nimestään huolimatta ovat kestokäytössä; ne kuivuvat hurjan paljon nopeammin kuin oikeat lakanat, joten suosin niitä), sydänkuvioinen huopa ja kaksi hierontaöljypulloa. En osaa kuvitella, kuka avaimet oveen omistavista ihmisistä haluaisi viedä tuon kassin. Ovi on oikeastaan aina lukossa, joten ei kassia kukaan ulkopuolinen varmaankaan ole ottanut. Eikä siellä ollut mitään arvokasta - mutta yhtä kaikki se on nyt hukassa.

Jos on. Tietystä syystä epäilen, että kassi on kuitenkin työhuoneella. Etten vain tunnista sitä kassikseni. Jospa annan muutaman päivän kulua, odottelen. Kassikin odottelee. Sitten ehkä näen sen taas.

Jäätyneet lätäköt, huulipunaa kaakelissa

Rentoutumisessa parhaalta tuntuu se, miten ehtii huomata. Vaikka poljen pyörän koululle suunnilleen samassa ajassa kuin aiemminkin, ehdin havaita seikat matkan varrelta, hämmästyä niistä, huomata tunteiden hulmahtavan kehossa. (Ajattelen niiden hulmahtamista pyykin jäljeltä viikattavan lakanan hulmauttelun kautta, tuuli tarttuu lakanaan käsiparien välissä ja lakana kiristyy, räpsyy purjeena, ennen kuin se siististi taitellaan ja pyöritellään kaapin hämärään.)

Eräänä aamuna osa lätäköistä on jäässä. Jää on tasainen, tumma pinta, uurtumaton lasi, sen sisään jäänyt lehti jähmeä kaksiulotteinen säilyke. Kun jää sulaa, lehdestä jää jäljelle limainen lätyskä, jonka aurinko nopeasti haalistaa epämääräiseksi riekaleeksi. Jäätyneissä lätäköissä on jotakin surullista. Samana aamuna metsän suojassa piileksivä lätäkkö kimmeltää kuitenkin vielä sulana. Ja kun pyöräilen loivaan ylämäkeen, ehdin ensimmäistä kertaa luokitella aiemmin vihreät lehtimassaiset puut hevoskastanjoiksi: suuret kultaiset lehtikämmenet kimmeltävät myöhäistetyn aamuauringon vastavalossa. Kun huomaan puiden lajin, koetan tunnustella, miksi ne aiemmin kuvittelin. Mutta en muista kuvitelleeni mitään, olen tässä kohdin vain tuntenut läkähdystä, sillä juuri tällä kohdin on jo kuuma ja hengästys, unen jäljiltä leppoisa hengitys ja verenkiertojärjestelmä eivät ole vielä aivan päivän ponnistusten tasalla, olen vain ajatellut puut, lehdet, polje polje polje, ja hevoskastanjuus on jäänyt huomaamatta.

Samana päivänä, niin luulen, mutta voi se olla jokin toinenkin päivä, päivistä on paha mennä takuuseen, pääsen kotiin jo aikaisin, ja ehdin ihmetellä, miten matalalla lojuu keskipäivän aurinko. Lapset hiekkakentällä pelaavan koulupalloa, heidän varjonsa venyttäytyvät hiekalle pitkinä ja hailakoina. Koetan etsiä muistikuvaa siitä, mitä tuollaiset varjot tarkoittaisivat kesällä, iltaa varmaankin, tai varhaista aamua, niin varhain on harvoin liikkeellä. Kesäisin ei muista tai ei halua miettiä, miten talvisin, hämärän puolella, vaisu kesän iltavalo tuntuu huikaisevan kirkkaalta päivältä, sellaiselta, jona tuntee miltei heräävänsä monen matalapaineisen päivän jälkeen. Kesäisin mieli ei karkaile. Poljen hitaammin lasten kohdalla, kierrän kentän viertä. Kesä on kai nyt viimein lopullisesti ohi, erehtymättömällä tavalla.

Tuon kirkkaan päivän täytyy muuten olla eilinen, eikö eilen valo sukeltanut ensimmäistä kertaa? Vai olisiko se ollut sittenkin toissapäivänä? Toissapäivänä, jolloin en ollut saanut kunnolla unta, koska Fauni oli menossa leikkaukseen eikä näyttänyt jännittävän tai ei ainakaan näyttänyt jännittämistään, ja koska en voinut ottaa jännityksen lievittäjän roolia, aloin itse jännittää sellaisella kierolla tasolla, jossa mielessä ei tunnu hitustakaan levottomuutta, mutta kehoa janottaa jatkuvasti, janottaa ja nälättää ja pissattaa ja nukkuminen käy sen takia mahdottomaksi. Nyt leikkaus on ohitse. Voi taas laskeutua.

Eilen tai keskiviikkona, miten lie, ja onko sillä väliäkään, vuosien kuluttua tämäkin syksy on yksi epämääräinen kausi, josta muistaa tuskin mitään, ellei nyt sitten ehkä jonkin kappaleen myötä, luultavasti ei paljonkaan, kouluasiat turruttavat muuta mahdollista kokemusta, joka tapauksessa, eilen tai keskiviikkona huomaan uimahallin syvässä altaassa jonkun suudelleen yhtä altaan reunuskaakeleista. Pystysuoraan kaakeliin hieman vesirajan yläpuolelle on jäänyt selvä huulipunatahra. Vesijuoksen hetken paikallani tahran luona tarkastellen uteliaana ja epäuskoisena tahran yksityiskohtia. Ei, en usko, että kukaan saisi tehtyä huulten uurteet noin aidosti tahraan muuten kuin muiskauttamalla tahran suulla. Mutta miksi ihmeessä joku on suudellut kaakelia?

Kaupunki ympärillä hyörii ja hyrisee erilaisten riittien kourissa. Myöhään yöllä kadut hiljenevät, muutaman yksinäisen kulkijan heittää kotiin taksi, vieraat ovat lähteneet, aamulla harakka hyppii vastakkaisen talon katonreunaa kirkkaudessa, kaivelee jotakin varmuuslankkujen alta. Musiikin voisi laittaa päälle, jos jaksaisi nousta sängystä ja kävellä kaksi metriä stereoille. Mutta en jaksa, jaksan vain nousta tekemään leivän ja hakemaan puhelimen ja vessaan. Miksi stereoille on pidempi matka? Eikö musiikki muka ole yhtä tärkeä tai tärkeämpikin? Ei, vastaa keho omalla tavallaan, jaksamattomuudella. Ei juuri nyt, ei tässä hetkessä.

Vompsu tekee avoimia työhakemuksia ja koetan olla vaiti silloinkin kun haluaisin sanoa oikeastaan jotakin. Muistan, millaista oli saada gradu valmiiksi. Vaikka tietysti Vompsun tilanne on toisenlainen, hän saattaa ihan oikeasti saada tutkintonsa avulla töitä ja joka tapauksessa opiskelee jo toista tutkintoa, hän tekee asiat järkevästi, ihan eri lailla kuin minä olen tehnyt. (Vaikka olenkin tarvinnut oman tapani, olen siitä varma, olen tarvinnut irrallaan olemisen, ajelehtimisen, epävarmuuden, kutsun niitä vapaudeksi ja käyn melko pian tukkoiseksi ilman niitä.) Tänään on äidin ja isän nelikymmenvuotishääpäivä, äiti on kertonut tehneensä soijasuikale-kantarelli-siitakepataa ja jälkiruoaksi vegaanista tyrnijuustokakkua. Äiti haluaisi oikeastaan syödä ravintolassa, mutta isä valittaa ravintoloissa joka kerta kovaan ääneen, miten kalliiksi ulkona syöminen tulee, eivätkä pöperöt edes olleet niin kummoiset, eivät ne isästä koskaan ole. (Inhoan ruoan sanomista pöperöiksi, se kuulostaa jotenkin loukkaavalta, loukkaannun, huvittavaa kyllä, ruoan puolesta, ruoan, joka on hampaissa tuntuvaa ja kauniin väristä ja aseteltu jännittäviin lämpäreisiin suurille valkoisille lautasille.) Äiti tekee mieluummin ruoan itse, siihen menee paljon aikaa, kuin kuuntelee isän marmatusta koko juhlaillallisen ajan. Joskus minun tekisi mieli huutaa, että teidän olisi pitänyt erota jo aikapäivää sitten, mutta en enää huuda niin. Joskus huusin, ei se mitään auttanut. Kullakin oma käsityksensä velvollisuuksista ja hyvästä elämästä. Usein vanhempien luona kyläillessä tuntuu kuin liikkuisi toisessa universumissa. Happi on niukassa ja varmuuksia joka puolella, ehkä siksi en osaa pitää varmuuksista.

Saamme koulussa anatomian kokeen takaisin, sekin on tapahtunut. Vastaukset ovat muuten oikein, mutta yksi piste jää puuttumaan, koska en ole löytänyt kuvasta kaikkia numeroita, jotka pitää kirjoittaa kuvan viereen numeron osoittaman kohdan suomen- ja latinankielisen nimen kanssa. Olisin kyllä osannut senkin numeron, mutta en jaksa harmistua. Riittää, että tiedän, että osaan. Muistan, kuinka tarkastin vielä kuvan, mutten löytänyt numeroa yhdeksän. Olin sokeutunut sille. Joskus aiemminkin on käynyt niin. Muistan ala-asteen biologian kokeen, jossa oli neljä kysymystä. En nähnyt niistä ensimmäistä lainkaan, näin sen vasta, kun koe palautettiin. Vanhemmat suuttuivat, kun sanoin totuudenmukaisesti, että olen varma, ettei sitä kysymystä ollut paperissa koetilanteessa. (Katso nyt: varmuus omista havainnoista voi herättää aggressioita.) Tämä ajoittainen sokeutuminen ennalta-arvaamattomille seikoille on yksi syy siihen, miksi halusin vielä lääkäriajatuksella leikkiessäni, yläasteella siis, erikoistua patologiksi. Aivokirurgiakin kuulosti houkuttelevalta, mutta entä jos siellä unohtaisi jonkun jutskan tuosta noin vain, ei näkisi jotakin oleellista? Kuolleita potilaita ei ainakaan pystyisi enää tappamaan. Olin helpottunut päästessäni taidelukioon, koska se tarkoitti, ettei minusta tarvitisi tulla vastuullista lääkäriä vaan voisin ryhtyä hulttiomaisesti taiteilijaksi. Taitelijathan eivät ajattele tappavansa vahingossa ketään tai ylipäänsä vahingoittavansa toisia millään tavalla silkkaa hötöpäisyyttään.

Tuntuu kummalliselta, miten monella elämällä on leikkinyt ajatuksen tasolla, heijastellut sitä päiviin ja vuosiin, ja miten sokkona sitä sitten kuitenkin juoksee maailmassa, miten yllättää itsensä valinnoillaan kerta toisensa jälkeen, miten kaikki paljastuu aivan erilaiseksi kuin olisi kuvitellut, miten nopeasti kuvitelmat hukkaa, ellei niitä kirjoita ylös... jos ei kirjoittaisi ylös, muistaisiko noita kummallisia nuljahduksia, muistaisiko, miten väärässä on kerta toisensa jälkeen, miten nolostuttavasti ymmärtää asiat nurinkurin? Äh, en oikeastaan tiedä paljon mistään mitään, mutta ei se tunnu erityisen uhkaavalta, koska en ole ennenkään tiennyt, en edes silloin, kun olen ollut mielestäni kovinkin varma jostakin, enkä oikein usko, että muutkaan sen kummemmin tietäisivät. (Vaikka ulkokäsin se saattaakin näyttää siltä, jos ihminen soveltaa innokkaasti itsepäisyyden metodia. Minusta on tullut sen metodin suhteen viime aikoina vähän laiska ellei lasketa sitä, että ponnistelen edelleen itsepäisesti iloon, tahdon tehdä niin, ja ehkä sitten myös, että aika itsepäisesti pidän kiinni myös avoimuudesta läheissuhteista; ei luotettavuudesta eikä lupauksista, vaan avoimuudesta. En uskalla luvata kellekään oikein mitään paitsi ehkä että lähentyminen ilahduttaa minua ja loitontuminen tekee surulliseksi, kerta toisensa jälkeen, silloinkin kun se kaikkien mielestä on kaikkein parhaaksi.)

Ihanan kirkas päivä tänään, ja huomiseksikin on luvattu kirpeää syyspoutaa. Tunnin päästä pitää alkaa pukeutua päivävaatteisiin ja valmistella lähtöä. Vanhempien luokse on yhdeksän kilometriä mukavia teitä, hyvä lounasta edeltävän päiväkävelyn mitta. Koska Vompsu ei silloin voi tehdä työhakemuksia, ehdimme pitkästä aikaa puhua kunnolla. Jos pitäisin laatuajan käsitteestä (näin ei ole), varmasti kuvaisin juuri kävelemistä laatuajaksi. Mutta miksi omaksua laatuajan käsite, kun voi puhua levollisuudesta, kävelemisestä, havaitsemisesta, maailman yksityiskohtien rikkaudesta, ilossa karehtimisesta niissä?

Näin sen omin silmin

Kun käyn lyhyesti päiväntaitteen aikaan kotona, pysähdyn hetkeksi pyörien luokse lukittuani ensin oman menopelini. Mitä ihmettä... pyörien luona asfaltissa on vaaleampia kehiä. Itse asiassa huomaan melkein heti, että nuo kehät muistuttavat visuaaliselta muodoltaan pyörien renkaita. Katson kehiä ja renkaita ja pyöriä. Mitä on tapahtunut? Onko ehkä seinä käyty hiekkapesemässä? Ja pyöriä ei ole korjattu edestä pois, ja sitten kun hiekka on kuivunut, se on varissut maahan ellipseiksi. Mutta miksi se on varissut noin ja miksi sitä ei ole alunperin tarttunut runkoihin?

Tuijotan renkaita, ja sitten äkkiä tajuan. Renkaat eivät ole mitään vaaleampaa ainetta asfaltin pinnassa. Ei, kyse on heijastuksista. Päivän kirkkaus heijastuu pyörien metallivanteista. Siksi kuviot ovat muodoltaankin vanteiden mukaiset.

Astun hämärään rappuun ja hymähtelen edelleen hyväntuulisena havainnolleni. Mitä Mead kirjoittikaan? Että havahdumme havainnon päättelyosuuteen vasta kun teemme virheen. Näemme ellipsinmuotoisen kolikon pyöreänä, koska tiedämme kolikon pyöreäksi. Näemme ihmisten päät ilman että niistä kasvaa puhelinpylväitä ja koivuja, koska, no, ihmisten päistä ei kasva puhelinpylväitä eikä koivuja. Kameran käyttämisen taidossa olennaisimpia askelmia on ymmärtää, ettei kameralla ole mielipidettä siitä, kasvaako jonkun päästä koivu. Se vain tallentaa heijastuneen valon sellaisena kuin se suotuu linssin lävitse. Siinä ei ole häivytystoimintoa, joka nojaa kokemustietoon.

Joskus tekee havaintovirheen ja ymmärtää salamannopeasti ja intuitiivisesti, miten suuri osa havainnoista on virheellisiä. Niiden ääreen ei vain välttämättä tule pysähdyttyä. Eikä virheellisyyttä sittemmin muista... niin, on oltava armollinen. Sellaista on havaita. Parempi näin kuin että olisi ikikorrekti tallentaja, joka ei oppisi, ettei puu kasva ihmisen päästä.

Ja siinä hämäriä portaita kivutessani ajattelen sitäkin, miten miltei aina ja kaikki nähty on jotakin hyvin abstraktia, kolmiulotteistettua, objektivoitua. Porras, kaide, tuuletusparvekkeen ovi. Ovenkahva, kaula-aukon rypytys. Toinen ihminen, kaksi kissaa, soittorasia huoneeksi. Mahdollisuuksia lähestyä tai loitontua.

Ja mitä Mead kirjoittikaan? We know the world in handfuls.

Silloin kun olin viimeksi rakastumassa, tajusin ajattelustani jotakin hyvin oleellista. Ymmärsin äkkiä, miksi pidin Meadista ja miksi ärisin, kunnes sain luvan ottaa hänet yhdeksi gradu-ukoksi, vaikka Mead on vähemmän tunnettu heppu, joka ei koskaan edennyt maisteriutta pidemmälle. Mead ymmärsi kosketuksen ensisijaisuuden paremmin kuin yksikään toinen lukemani filosofi. Ja hän on tarkka ja konkreettinen. Ja minä tarvitsen konkreettisuutta, valtavan paljon enemmän konkreettisuutta kuin moni tuttavani. Ja niin siinä metsässä, jossa olin rakastumassa ja joka oli yhtä solakkaa koivunrunkoa ja pitkospuuta ja nokkosta, juoksin kauemmas ja lähemmäs ja aina kun pääsin luokse, kosketin. Mies seisoi ja nauroi ja oli ehkä vähän hämmentynyt tästä käyttäytymisestäni. Mutta rauhoitin häntä, että minulle on nyt tärkeää konkreettisesti saada lähentyä ja loitontua, todeta se mahdolliseksi, saada luottaa toisen pysyvyyteen. Kaukana poimaisin aina nokkosen, ja koska emme olleet muistaneet ottaa kumihanskoja mukaan, sormia kirpaisi jokainen kerta, ja juoksin äilehtivin sormin luokse ja laitoin nokkosen hattuun - ei meillä ollut pussiakaan, mitä me oikein ajattelimme, kun kuitenkin lähdimme juuri nokkosia keräämään? - ja sitten halasin ja juoksin taas kauemmas kauemmas riemukkaasti ja kevyesti, kerta kerralta luottavaisemmin, harjoittelin miltä tuntuu juosta sellaisen äidin luo, joka ei ole väsynyt eikä huolissaan, vaan nauraa vain ja ottaa vastaan kerta toisensa jälkeen.



On vaikeaa luottaa siihen, minkä näkee tai kokee tai aistii tai havaitsee, ellei sitten aisti liikkumisen ja koskettamisen kautta.

(Onneksi Vompsu ei myöhemmin loukkaantunut, kun sanoin hänelle, että onhan hänen peloissaan tietysti perääkin, siinä ettei hän osaa puhua filosofiaa kanssani eikä lue runoja eikä muuta tuommoista, mutta että kannattaa muistaa, että rakastan elämää kanssani jakaneita kissoja ja koiriakin, vaikka nekään eivät puhu filosofiasta eivätkä väittele eivätkä koskaan siteeraa ketään, jotka vain ovat läsnä ja hyväksyvät ja kommunikoivat omalla tavallaan. Ja että se puoli minussakin on tunkeutunut vuosi vuodelta vahvemmin esiin. Eläimenkeho. Halusin tai en, eläimenkeho päättää viime kädessä, viihdynkö jonkun kanssa vai en. Sitä ei vakuuteta siteeraamalla valikoituja heppuleita.)

Varasin paikan kontakti-impron tiiviskurssilta ensimmäistä kertaa nyt, vaikka olen ollut jo tosi kauan liike- ja kosketuskeskeinen ja vaikka minulle on ennenkin suositeltu kontakti-improvisaation koettamista. En ole aiemmin jotenkin hennonut, koska minusta tuntui pitkään valjulta, että olisin tavannut KI:a suositelleen kauan-sitten-nettideittini; jotenkin minusta tuntui vain niin julmalta, että ihmisillä voi olla suuria deittiodotuksia ja sitten ne joutuvat tällaisen maanisen otuksen kanssa kävelylle ja väittelyyn (oikeastaan sellaisen maanisen otuksen; en ole ollenkaan maaninen nyt kitkettyäni tuntikausia) sen sijaan, että heille sukeutuisi jotakin stressitöntä yhteyden tuntua ja kenties elämänkumppani tai mitä nyt kukin etsii. Vähän kuin olisin petkuttanut vaikka itsekin toki toivoin löytäväni seuraa deitti-ilmolla. Tajusin vain tosi nopeasti, ettei semmoinen homma toimi kohdallani. Kun en heti pääse näkemään, miten toinen liikkuu, enkä koskettamaan häntä, asiat mutkistuvat! Mutta nyt olen kuitenkin menossa kontakti-improon, koska tapasin vähän yli viikko sitten bileissä mukavan tyypin, jonka kanssa tanssin estetiikasta keskustellessa tajusin, että aika iso osa luovasta tanssista, jolla viime syksyn kävin, oli kontakti-improa. Lisäksi sain tietää, ettei tuo ammoinen nettideittini ainakaan enää harrasta lajia intensiivisesti. (Hassua muuten, että heti kun jännitykseni laukesi, tajusin, etten enää edes muista, miltä mies näytti, noin niin kuin kuvamaisessa mielessä. Muistan kyllä, miten hän kaataa teetä termoksesta ja miten hän oli kuorinut porkkanoita leipäpussiin mukaan, mutta en muista hänen kasvojaan ollenkaan. Niinpä vaikka törmäisin häneen, hyvä jos muistaisin, ja tuskin alkaisin ainakaan enää syyllistää itseäni siitä, että olin niin muulimainen väittelyssämme: kertakaikkisen kummallinen deittikumppani.) Haa, tie on siis selvä!

Suhtaudun asiaan varovaisen innostuneesti, sillä sain kurssin vetäjältä ohjeistuksen, että polvisuojat on hyvä ottaa mukaan, jos sellaiset sattuu omistamaan. Laupias taivas! Yksi ystävä kommentoikin kyllä, että enkö ole vähän vanha kontakti-improvisaatioon, ilmeisesti sillä on jonkinlainen maine tietynikäisten ihmisten harrastuksena, ja nyt minua vähän hirvittää, johtuuko maine ehkä jostakin akrobaattisuudesta. En ole missään nimessä akrobaatti, vaikka tykkäänkin tutkia ihmisten välistä tilaa ja kosketusta läheten ja loitontuen, koskettaen, nojaten ja ottaen vastaan toisen painoa. Toisaalta, jos kyse on vain imagologiasta, huoleen ei liene syytä. Olen ennenkin tottunut olemaan tanssikoulussa sellainen hassu vanha täti, joka suostuu esityksiin (eikä vain suostu vaan hinkuu niihin: pidän siitä vaiheesta kun tanssin koreografiasta alkaa tulla siinä määrin oma, että sitä voi tanssia, ei vain työstää läpi), ja yksi vuosi eksäni kommentoikin esityksen jälkeen vähän happamasti kuunneltuaan ja katseltuaan steppiharjoitteluani viikkotolkulla, että onhan se tavallaan kiinnostavaa, kun ainoat kaksi täysi-ikäistä esiintyjää olivat Sara Heinämaa (joka tanssi hiphoppia) ja minä. Ei ollenkaan huono seura, sanoisin. En ole sillä lailla tuntenut itseäni erityisen vanhaksi teinien seurassa. Ehkä se johtuu siitä, että monet niistä ovat paljon rauhallisempia temperamentiltaan...

On hauskaa ja jännittävää, kun viimeinkin ottaa jonkin askeleen, jota on miettinyt pitkään. On oikeastaan aika hämmentävää, että niinkin paljon kun olen pohtinut kehollisuutta ja kosketusta ja kohtaamista ja tanssia ja lähentymistä ja loitontumista, vastaanottavaisuutta ja komppaamista, en ole aiemmin onnistunut kanavoimaan näitä kiinnostuksenkohtiani käytännön toimiin luovan tanssin kurssia, perinteisten tanssilajien pohtimista ja tanssista silloin tällöin kirjoittamista lukuun ottamatta. Nyt minulla tietysti on selkeämpi motivaatiokin, koska alan syksyllä opiskella koskettamalla parantamista (no, mitä muutakaan hierominen on?) mikä on aika erilainen suunta kuin aiempi kustannusmaailmasta jalansijan tamppaaminen.

Tuntuu jotenkin siltä, että tämä uusi suunta on luontevampi. Vaikka ei tietenkään se voi pyyhkiä eikä onneksi pyyhi pois niitä oivalluksia, joita sain jo aiemmassa suunnassa. Kuten tajua siitä, että nähdessään hevosen tuntee sen kaulan karvat kämmentä vasten. Tajua siitä, miten suuri osa havainnoista sisältää päätelmiä, joiden tekemistä ei mitenkään voi huomata ennen kuin päättelee väärin ja jää siitä kiinni.

Näkee omin silmin, miten pyörien alle on varissut hiekkaa ellipsinmuotoisiksi renkaiksi.

Ja kaikki nähty on vain heijastunutta valoa.

Ehkä minun olisi pitänyt kyykistyä tai kumartua heti ja koskettaa ellipsejä. Olisin huomannut. Mutta huomasin näinkin. Ja havahduin taas siihen, miten kokemukseni sisältää ääneenlausumattomia ja piileskeleviä ennakko-oletuksia ja odotuksia.

Kädet irti, tylsyys!

Huh, mitenkä siten viriääkin maanisuuteen pääsykokeissa! Se on sama viritys kuin tenteissä, pyörä polkeutuu itsestään ja jossain vaiheessa havahtuu siihen, että päässä asiat myllertävät värikkäinä, pesukoneen pyöreä ikkuna, männyt ohi, mäntyjen välistä. Askeltaa eteiseen, käytävään, hymyilee, sydän hakkaa. Kuin olisi rakastumassa. Sama jalkojenleijutus, kykenemättömyys syödä, lievä huimaus, epätodellinen tunne. Kuka tämä on?

Pidän jännityksestä, tästä elämästä, kihelmöinnistä, voimasta. Pidän siitä, että en tiedä, kuinka käy. Olisin huolestuneempi jos olisin rauhallisempi, yhtä rauhallinen kuin joskus työhaastattelussa, silloin tiedän jo etukäteen suhtautuvani piittaamattomasti työhön. Nyt katselen muitan pyrkijöitä uteliaasti, he piirtyvät jotenkin epätodellisen todellisina (ääh, mikä ilmaisu) ympäristöstä esiin, heillä on kasvonpiirteet. (Useimmilla tapaamillani ihmisillä ei ole kasvonpiirteitä, he ovat ihmisiä ylipäänsä, en havaitse heitä.) Voisin vielä viikon päästä piirtää heidän muotokuvansa lyijykynällä tai hiilellä. Sitten he haihtuvat. Mutta olemme vielä tässä käytävässä. Kas, tuo poika asettelee laukkunsa noin. Eräällä miehellä on uskomattoman kapeat reidet. Ja tuolla tytöllä kukkahuivi, hänessä on jotakin tavattoman hymyilevää. (Myöhemmin käy ilmi, että hän on rentoutusohjaaja ammatiltaan. Harmillista, ettei se tule esiin aamupäivällä. Olisin voinut ostaa häneltä ruokatauolla mieluusti kymmenen minuutin rentoutuksen...) Joku sanoo ääneen olevansa ujo ja toinen vastaa, että hänen nimensä perään on ehkä vedetty siitä miinus, miten epäreilua, ei sellainen saisi vaikuttaa.

Mutta ovatpa he rauhallisia! Se tuntuu niin omituiselta. Tai ehkä hekin kiehuvat sisäisesti. Mutta heidän kasvonsa ovat aika levollisia, ja joku vastaa kysymykseen, ettei jännitä ollenkaan. Kun opettaja kysyy, että niinkö kaikilla, vastaan että tietysti jänskättää ihan kauheasti, ja että se on musta hyvä merkki, osoittaa miten tärkeä juttu tämä on. Huomaan kasvojeni elävän jatkuvasti hymyjä, pelleilyjä, kaikkea sellaista. Mitä minä sanoin, ihan kuin olisin rakastumassa.

Äkkiä jokin energia, jokin selittämätön voima, joka on nukkunut minussa viime aikoina liikaa, purskuu esiin jokaisessa eleessä. Iltapäivällä muut alkavat nurkua kahvia, ja ihmettelen hiljaa ja itsekseni, miten eri tavalla he reagoivatkaan jännitteeseen. Itse olen enemmän jonkin rauhoittavan tarpeessa... paitsi ettei sellaista rauhoittavaa ole! Olen niin jännittynyt ja täynnä voimaa, että puen aamulla lempivillapaidan, jossa on vatsan kohdalla iso reikä, ja ajattelen, että sitten voin kertoa koulutuksen tärkeydestä osoittamalla paitaa ja nauramalla, että katsokaa nyt, mihin maagisuuksiin asti sitä voikaan mennä, kun jokin tuntuu todella tärkeältä, ja sitten haastatteluissa unohdan mainita paidasta, niin että olen sittenkin vain virttyneeseen ja mahareikäiseen villapaitaan pukeutunut tyyppi, joka vaistomaisesti vilkaisee reikää siinä ryhmäkeskustelun vaiheessa, kun joku listaa hyvän hierojan ominaisuudeksi henkilökohtaisen siisteyden. Muistan sentään mainita sen, että jos tämä ei tärppää, haen samanlaiseen koulutukseen Jyväskylään ja sitten pakkaan kissat ja aviomiehen ja muutamme koko konkkaronkka kaupunkia ja jätämme taakse myös miehen vakituisen työsopimuksen (ei tosin omalle alalle, mut silti, vakkarisopimuksia ei ole ihan joka oksalla). Se kiteyttää mielestäni aika selkeästi ja konkreettisesti sen, kuinka motivoitunut olen kouluttautumaan hierojaksi. Sitä paitsi se on totta.

On kauheaa ja samalla jotenkin kiihdyttävää olla tuollaisessa tilaisuudessa, jossa oma minuus ja sen tiedot ja taidot ovat huomion keskipisteessä ja arvioitavana. Se on jotenkin... päihdyttävää. Yleensä itsetietoisuus tuntuu tukalalta, mutta ei tässä. Tanssityttöminuus ponkaisee estradille, viihdyttää, hauskuuttaa, lausuu välillä jotakin syvällistä. Ja herranjumala mitä tahtia kädet huitovat ja huiskivat! Sydämen pikajuna juntskaa kiskolaulua, yhtälöt ratkeavat tarpeeksi tuijottaen, toisten puhetta kuunnellessani huomaan taas, miten eri lailla käsittelen tehtäviä päässäni, mutta nyt olen siitä iloinen, pääsinpä sisään tai en. Hapsutukkainen tyttö tilittää, mitä ihmettä tarkoittavat arvot, joita kannattaa, ja arvot, joita ei suostu kunnioittamaan, eihän sellaisia voi keksiä. Minulta meinasi loppua tila kesken siinä kohdin. Kuten oikeastaan muissakin kohdissa. Kirjoitan ja piirrän nopeasti ja olen siitä kauhean iloinen, että näillä kirjoituksilla ja piirroksilla on funktio. (Taas on projektiivinen testi, jossa saa piirtää, kerron psykologillekin, että ne on musta aina superjee. Tällä kerralla piirrän ensimmäiseksi kuvan nimeltä "kuralätäköt ja sade on kivoja kunhan on oikeat ulkoiluvarusteet päällä" - siinä seisoo sadetakkinen, kumisaappainen ja sateenvarjoinen henkilö hymyillen lätäkössä ja varjon ympärillä sataa esterin ahterista.)

Välillä iskee kauhu - en saisi olla näin innokas, näin leikkisä. Voiko olla oikein kokea, että on rakastumassa? Tämähän on valintakoe, laupias taivas... mutta energiat ovat jo riistäytyneet irti, ja mitä James tästä kirjoittikaan Deweyn siteeraamana? "Kädet irti" on ainoa käsky, joka silloin voidaan antaa!

Ihminen, joka tekee ratkaisut, on saanut saman koulutuksen kuin minäkin ja haluaa korostaa, etteivät he usko sellaiseen asiaan kuin ylikoulutettuus. Hyvä, sanon, koska jos he uskoisivat, saattaisin sanoa painavan vastalauseen asiaan. Myöhemmin hän on opiskellut psykologiksi, koska filosofit eivät silloin oikein saaneet töitä, no, eivät saa nytkään, nauran takaisin... puhumme hetken filosofiastakin. Tunnemme samoja setiä. Hän sentään saattaa ymmärtää, kun kerron kiinnostuksestani kehollisuuteen ja siitä, että oikeastaan tämä hierojakoulutus on minusta aivan luonteva jatko filosofian ja sosiaalipsykologian opinnoilleni.

Sitten on viimeinen haastattelu, saa lähteä. Pelmahdan pihalle ja pyörälle, poljen taas jonkin jumalallisen voiman siivittämänä, varmasti se on lähinnä turhautumiseni ja umpikujani purkautumista, jumitilanteeni hajoamista pirstaleiksi tuntiessani taas innostuksen ja toiveikkuuden elämäni suhteen. Vaikka tulos olisi eioota, ei se mitään. Voinhan osallistua aina uusiin pääsykokeisiin... tajuan äkkiä, miten olen kaivannut tällaista koetosta, tällaista yhden päivän suurten asioiden ratkaisua, tällaista selkä seinää vasten, tässä ja nyt -fiilistä. Hittolainen, enkö vain olekin jotenkin koukussa Suuriin Ratkaisuihin, siihen että on vain minä ja sen minkä nyt tiedän ja keksin sanoa tässä ja nyt ja siitä riippuu paljon? Kyllä vain!

Ei siitä mihinkään pääse: ei ole mitään niin kummallista ja kiihdyttävää kuin tällainen jännitys, ja äkisti siinä, kesken pyöräilyn, tajuan monta asiaa, joita olen käännellyt sinne ja tänne päättämättömänä ja päätän muutenkin nyt oikaista elämääni tällä voimalla, jonka tiedän olevan olemassa, jonka tunnen taas selvästi. Mitenkä saatoinkin unohtaa niin pitkäksi aikaa moton ylipäänsä, unohda tylsyys? Ehkä se on tämä parisuhteellisuus, mikään ei kai ole niin vaarallista kuin elää parisuhteessa, siinä jotenkin taipuu helposti sellaiseen tilaan, jossa vain koettaa kuunnella toista ja hyväksyä kaiken. Hitto, mitä paskaa. Ei siis koko parisuhde, mutta se siitä lähtevä vaikutus, joka aaltoilee muualle omaan maailmaan. Haluan puhua tästä Vompsun kanssa ja äkkiä, koska minusta hän kärsii aivan samanlaista varovaisuuslannistuneisuutta. Se on ihan perseestä! Ei kumpikaan meistä halua sitä ja varmasti suhde on mahdollinen ilman sitäkin!

Äkkiä muistan senkin, miten pelkäsin hevosia vuosikaudet ja kävin silti ratsastamassa, jouduin viikoittain tähän kuohuntaan ja kiinnityin siihen. Tarvitsen tavoitteen, suunnan, pelkoa... tarvitsen ne sisältäkäsin, en jonkin työn asettamana. Kädet irti! Tai ainakin tarvitsen irtioton, kunnon repäisyn, siitä maailmasta, jonka osaksi en mistään hinnasta tahdo tulla ja jonka rajan omaan elämääni merkitsen tympeällä inholla. Kuten talvi Kyproksella, se oli sopivan pähkähullua ja suurieleistä pitääkseen hyvällä tuulella. (Vaikka sen seuraukset olivatkin karseat - metodeja on hiottava, kuinkas muutenkaan.)

Kuohunta ei laske, kohta on ilta, pitäisi tehdä huomista esitelmää, mutta olen liian levoton, liian onnellinen levottomuudestani. Että minä vihaan tasaisuutta! Että se on raivostuttavaa, kauheaa, lannistavaa!

En tiedä, ehkä menen toiseenkin pääsykokeeseen, vaikka pääsisinkin tänne sisään jo, jos saan sinne kutsun. Tuntuu vain niin ihmeellisen virkistävältä kävellä tuollaiseen kokeeseen ja ponnistella, olla täysin läsnä. Vai onko se osittain sitä, että luin Deweyn pitkästä aikaa ja muistin aiemman ärtymykseni kyökkipsykologian ja aika suuren osan psykoterapiaa tunneteorian suhteen ja olin taas sen kanssa yhtä mieltä ja ymmärsin, miten vahingollisten ajatusten kanssa olin ollut tekemisissä lukiessani jonkun kirjoituksia vihasta tai surusta tai ilosta? (Kirjoitan tästä taas joku päivä, kunhan tokenen.) Ja heitin sen myötä aika paljon huoliani laidan yli, plumps, käsitteellisenä sekoiluna, joka oli kohdistanut huomiotani ja voimiani turhalle silmukalle.

Joka tapauksessa, nyt se on taas muistissa: Ylipäänsä, unohda tylsyys.