Mummona tunkiolla

Pionien kodin sivulta:

Miksen saa kasvatettua yhtä komeita pioneja kuin mummolla oli?

Mummon mökki oli siellä mäen päällä soraisessa maassa. Siinä olivat sopivat ja läpäisevät kosteusolosuhteet pioneille. Pionit kasvavat heikoimmin tasaisella maalla ja ostomullassa, joka on poikkeuksetta hyvin turvepitoista. Lisäksi mummolla ei ollut kalkkia, keinolannoitteita eikä vesiletkua.

Tämäpä tämä. Pitää oppia olemaan huolehtimatta niin hirvittävästi. Koko kevään olen seurannut, miten ihmiset pillastuvat kasviryhmissä milloin mistäkin. Pitääkö heittää roskiin, jos lehden reuna kellertyy, tulee kirva tai pari, kasvu häiriintyy. 

Ne ovat vain kasveja. Joo, ne yhteyttävät meille hapen, sitovat auringon energian ravinnoksi ja niin edelleen, mutta silti, jos johonkin jonkun tyypin kasviin tulee ödeemaa liikahoivan takia, ei se happi lopu. Eikä taimi useimmiten mene pilalle vaikka vähän källejä kävisikin matkalla. 

Katkaisin ehkä eniten odottamani tomaatin taimen just kun siinä oli vain yksi lehti sirkkalehtien jälkeen. No, tökkäsin sen kummemmin harmittelematta juurettoman pienen pätkäreppanan multaan ja se on ulkoillut vahingoittumattomien ikätoveriensa kanssa päivittäin. Näyttää siltä, että juuria tehdään, koska eipä tuo ole kuollutkaan. Ei se ole tietysti kasvanutkaan maanpäällisiltä osiltaan, koska sen pitää kasvattaa niitä juuria. Mutta kyllä se ehtii kesän juhliin aivan varmasti mukaan. 

Jos siis päättää elää. Yleensä ne päättävät. 

Toki olen itkuni minäkin itkenyt katkenneiden taimien kanssa, ei siinä mitään. Mutta vuosi vuodelta oppinut yhä enemmän odottamaan ja katsomaan, josko sittenkin. Viime vuoden sardinialainen kirsikkatomaatti opetti paljon, se sienitaudin saanut reppana, jonka viskasin näillämain vuotta (tosin vuosi oli lämpimämpi muttei vielä tomaattilämmin) uv-karaisemattomana rhodon juureen ja ajattelin, että en voi sua pitää muiden kanssa, etteivät ne saa sulta tartuntaa, mutta annetaan nyt kuitenkin sulle mahdollisuus elää, jos haluat: tässä on sulle puolivarjo, ja kylmät yöt, katso itse, olisiko niistä elinympäristöksi. Olin riipinyt reppanoista kaikki mähmäiset lehdetkin pois ja päissä oli vain ihan minitupsulehdet. Kaksi kolmesta taimesta selvisi, ja ne olivatkin sitten viime vuoden maukkaimmat tomaatit. Ilman sardinialaisia viime vuonna olisin ehkä nakannut roskiin sen katkenneen Meili de Nuhain. No, saas nähdä, kuinka hän selviytyy... halua kyllä tuntuu riittävän. Ei vaan saa hoivata puhki. Pitää antaa kuivahtaa kunnolla välissä niiden pienten juurien, että ne saavat yllykkeen venyä ja kasvaa oikein mahtaviksi.

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa mennyt ihan ilman mitään ostolannoitteita ja lannoittanut pissalla (myös sisäkasvit, ei haise, kun ei losottele liikaa). Kukkia on tullut enemmän kuin koskaan (no, luultavasti kyllä uuden kodin ikkunatilan ansiota valtaosin). Ja koska töitä on piisannut, on kastelukannukin heilunut aika laiskanpulskeasti. Pari kertaa on muutama kasvi tiputtanut lehtiään kuivana mutta kyllähän ne siitä virkoavat. Taimia on niin hervoton määrä, kiitos viljelystä innostuneen ystävän siemenkirjeen, että ei tässä ole ehtinyt todellakaan hyysäämään ketään tai mitään erikoiskohtelulla. Isommat ruukut on ehditty laittaa vasta siinä vaiheessa kun taimiparat ovat ihan letturalla jo.

Kun pionin juurakko saapuu tänne, pitää tehdä mummot ja kasata kivinen, sorainen kohopenkki, ei juurikaan ostomultaa, ehkä vähän kookosrouhetta ja tuota savimaata ja soraa, soraa, soraa.

Samanlainen, erilainen...

Nyt kun elän tällaista jännittävää ja kummallista ja itseni ällikällä lyönyttä elämänvaihetta, että minulla on samaan aikaan kaksi rakasta (muttei kumpikaan ole mikään salarakas, paitsi vanhempien suuntaan - miten voimakkaana ihmisessä onkaan halu olla järkyttämättä noita olentoja, jotka vetäisevät melonin nenään pienimmästäkin ärsykkeestä - ei, ei ihme, etten itse tahdo vanhemmaksi), olen tarkkaillut uteliaana ihmisten reaktioita kaikkeen tuollaiseen pieneen, mitä suhteisiin liittyy. Miten he reagoivat siihen, että mainitsen menevänikin nyt yöksi muualle kuin kotiin tai miten he reagoivat, jos kävelen käsi kädessä jonkun muun kuin aviosiippani kanssa. Miten he sanallistavat asian, kun kerron tapahtuneesta. Millaisia kysymyksiä minulta, aviomieheltäni ja Faunilta kysytään.

Ihmiset ovat tahdikkaita ja varovaisia. Se pistää heti ensimmäiseksi silmään. He käyttävät sellaisia fraaseja kuin että eivät voisi itse kuvitella elävänsä noin mutta että varmasti se on ihan ookoo jos kerran kaikki tietävät ja se on kaikille okei. Tai että tuohan on hurjan vapaamielistä, jos se kerran oikeasti tuntuu toimivan. Kuitenkin aika usein sanojen taustalla on jähmettynyt ilme ja asento, joista näkee selvästi, että sanoja tasapainoilee liukkaalla maastolla, joka on selkeän hiekkatien sijaan sateenjälkeisiä astinkiviä purossa. Ehkä se johtuu siitäkin, että tarkkailen niin selkeästi. Tarkkailun kohteena on vaikeaa pysyä luontevana. Mutta en usko, että kyse on vain siitä.

Tuntuu nimittäin kummalliselta, että vain muutama ihminen on aidosti hihkaissut, että onpa ihanaa tai loistavaa. Yleensähän näin käy, kun kertoo löytäneensä ihmisen, josta aidosti pitää ja joka pitää itsestä, että on solahtanut läheisyyteen ja että haluaa sitä lisää. Nytkin useimmat ihmiset ovat kohteliaita ja tahdikkaita ja ymmärtäviä ja kuuntelevia, mutta heissä ei ole sitä samaa hehkutusta, joka niin helposti lähtee käyntiin silloin kun on elänyt jonkin aikaa yksin ja sitten löytänyt jonkun. Faunilta joku tuttava oli jopa kysynyt suoraan, mitä tämä kuvitteli voivansa saavuttaa suhteesta naiseen, joka on toisaalle naimisissa. Fauni oli tokaissut vähän äkäisesti, että mitähän nyt ihmiset ylipäänsä kuvittelevat saavuttavansa ihmissuhteistaan. Kysyjä ei muistaakseni ollut sanonut siihen oikein mitään.

Muutama ihminen on kysynyt minulta suoraan, onko tällainen rakastuminen tai rakastaminen jotenkin erilaista kuin se, että rakastaa vain yhtä ihmistä kerrallaan. Minun on ollut vaikeaa vastata kysymykseen, koska samanlaisen ja erilaisen käsitteet ovat niin hankalat. Leibnizin mukaan kukin olio on identtinen vain itsensä kanssa. Kai se pätee rakkaussuhteisiinkin. Jokainen rakkaussuhteeni on ollut häikäisevän erilainen. Olen toivonut ja pelännyt eri suhteissa aivan eri lailla, tila ja samalla yhteys toisen ja itsen välillä on ollut eri muotoinen, tuoksuinen, kuuloinen, tuntuinen. Hellyys, jota olen kokenut, on sävyttynyt eri lailla groteskista pilailusta mielijohteesta hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen pelkoon ja toisaalta pyhään ja hyrisevään lämpöön ja koko maailmaan vuotavaan onneen ja toiveikkuuteen ja kärsivällisyyteen, kuuntelemiseen, vastaanottavuuteen... Miten voisin vastata, onko erilaisuus tässä uudessa rakkaudessa jotakin erilaisuutta vain siksi koska rakkaussuhteet ovat niin löyhän perheyhtäläisiä vai kenties myös siksi, että tilanne on niin erilainen kuin ennen suhdekaavion kannalta? Miten voin poissulkea senkään, että olen oppinut koko ajan, joka päivä, lisää ja uusia asioita, että hahmotan asiat eri lailla kuin pari vuotta sitten, mistä tiedän, ettei ero johdu valtaosin siitä?

(Mitkä ovat, ylipäänsä, perusteeni kutsua jotakin suhdetta rakkaussuhteeksi? Väittäisin tunnistavani sen omasta kehotilastani. Mutta jollakulla toisella saattaa olla tyystin toisenlainen kehotila tai hän saattaa jäsentää hormonaalisesti saman kehotilan aivan toisin; enkö juuri lukenutkin uutisen siitä, miten esimerkiksi meditaatio voi vaikuttaa kipukokemukseen ja kivun voimakkuuden arvioimiseen.)

Koetan kuunnella, mitä kysymys tällaisen suhdejärjestelyn puitteissa tapahtuvan rakastamisen erilaisuudesta voisi tarkoittaa. Taustoittaako kysymystä kenties halu saada vahvistusta jollekin hypoteesille? (Vastaukseni taitaa antaa vahvistusta vain sille hypoteesille, etten osaa muodostaa mitään kiinteää minää, joka olisi aina ja eri ihmisiä kohtaan se yksi ja sama, vuodesta toiseen... ei minulla ole mitään vertailupistettä, ei mitään vakiota eikä mittapuuta!) Mille suhdehypoteesille? Olen utelias. En oleta, että toiset hahmottavat hypoteesiaan itsekään. Ei, yleensä hypoteesejaan ei hahmota. Hahmotin oman suhdehypoteesini ikiaikaiset jäänteet, joille olin älyllisesti mielestäni antanut palttua jo ajat sitten, vasta vähän aikaa sitten, siinä vaiheessa kun käyttäydyin itse tavalla, joka ei sopinut siihen mennessä itsestäänselvyytenä vallinneeseen kuvaan siitä, miten nämä asiat sujuvat ja miltä ne tuntuvat omalla kohdallani.

Toisaalta on selvää, että tietyt piirteet kyllä toistuvat: en kai muuten puhuisi rakkaussuhteesta. Mutta on myös mielenkiintoista huomata, etten tällä kerralla halua enkä yritä työntää toista kauemmas, että jaksan oikeasti tuhahtaa automaattipelolle toisen rikkomisesta, etten säpsy yöllä hereille olettaen, että jo pian minuun suututaan jostakin syystä, jota en pysty millään ennakoimaan. (Toki nuo automaattiajatukset pilkahtelevat esiin, mutta ne ovat heikkoja eivätkä vuoda käyttäytymiseen saakka ja ensimmäistä kertaa uskallan myös puhua niistä suoraan ja sellaisenaan, mikä aika tehokkaasti riisuu niiltä niiden kauhistuttavan mykän vallan.) En ole juurikaan huolissani! Se on aika ihmeellistä, sillä monissa askareissani huolet ohjaavat käyttäytymistäni tai vähintäänkin herättelevät aamuyöstä, jos kieltäydyn tottelemasta niitä lammasmaisesti. En juurikaan näe samanlaisia kauhu-unia kuin aiemmissa rakastumisissani. Minulla ei ole tunnetta, että silmäni ovat sidotut ja joku johdattelee minua kaulapannasta mukulakivikatua. (Sanalla sanoen, en erityisemmin pidä siitä tunteesta ja sen vuoksi olen aiemmin kirjoittanutkin silloin tällöin, etten pidä rakastumisista, vaikka minusta onkin antoisaa rakastaa.)

En tietysti nytkään tiedä, miten käy, mutta en jotenkin jaksa häiriintyä siitä samassa mittakaavassa kuin joskus aiemmin.

Olen kyllä huolissani suhteessa Vompsuun, mutta niin olen ollut alusta saakka. Siinä suhteessa vallitsevat aivan samat pulmat kuin ennenkin, mutta jaksan niitä nyt paljon kärsivällisemmin, uteliaammin ja kiinnostuneemmin. Noilla pulmilla tai haasteilla ei enää ole samaa traagista kaikua, koska hahmotan nyt myös käytännössä entistä selvemmin, miten vaatimaton tukipylväs toiselle yksi ihminen voi olla. Vähän kuin koettaisi seistä yhdellä jalalla, kun kuitenkin jalkoja voisi olla kaksi tai vaikka sata! (No, en nyt tietenkään tarkoita, että kaikkien kanssa pitäisi maata. Välttämättä...) Tiukkaa parillisuutta korostava suhtautuminen tuskin auttaa pysymään toiveikkaana, ei ainakaan minua näytä auttavan, ja ilman toiveikkuutta on vaikeaa motivoitua työskentelemään rauhallisesti ja suunnitelmallisesti ongelmien ratkaisemiseksi. On myös mukavaa, että Vompsu voi olla avoimesti ja pelkäämättä kiinnostunut muistakin kuin minusta ja ettei hänen tarvitse tuntea siitä mitään epämääräistä syyllisyyttä ja että hän uskaltaa puhuakin sellaisista asioista. Tällainen lähentää minusta paljon enemmän kuin mykkä syyllisyys ja pelkääminen ja ajoittain päätään nostava toive, että voi kun joku tulisi ja tempaisisi minut tästä pois, että tätäkö tämä loppuelämä on vain, tämän ihmisen jaksamista ilman hetken hengähdystaukoa.

Vompsu oli puhunut tilanteestamme työkaverilleen, joka oli järkyttynyt ikihyvikseen. Tuo parikymppinen tyttö haaveili "sen oikean" löytymisestä ja prinsessaisista häistä ja järkyttyi pahasti kuullessaan, että Vompsu oli mennyt kanssani naimisiin osittain juuri sen takia, ettei minulla ainakaan ollut mitään tuommoisia illuusioita (vaikka onkin todettava, etten sentään kuvitellut, että asiat ihan näinkään menisivät... en ole ollut ennemmin elänyt tällaisessa kuviossa ja jotenkin ajattelin, etten osaisi rakastaa kahta ihmistä samaan aikaan, että yksinkertaisesti kuormittuisin aivan älyttömissä määrin heidän tunnesäätelystään; en ollut osannut ennakoida, että nehän tunnesäätelevät myös toisiaan ja sitä paitsi myös itseään tömäkämmin, ettei minun tarvitse tehdä ihan kaikkea itse - pelkäsin, että niin siinä kuitenkin käy, vaikka kuinka koettaisin päättää toisin). Tyttö oli sanonut myös jotakin aika kuvaavaa: että hän tunsi itsensä hurjan naiiviksi mutta että sellainen hän nyt vain on, kun haluaa ehdottoman yksiavioisen suhteen, joka kestää kuolemaan saakka. Ehkä tällainen järjestely, joka tuntuu itsestä iloiselta ja vapauttavalta, saattaa saada jonkun toisen tuntemaan itsensä naiiviksi? Miten turhaa, tietysti. Tai en tiedä, en minä jotenkin hahmota naiiviksi sellaista oletusta. Ehkä vähän kummalliseksi, kun se muodostetaan ilman että on tavannut sellaista ihmistä, johon tuollainen toive kohdistuisi, rakkaussuhteet kun tosiaan tuntuvat hurjan erilaisilta ja kutsuvat esiin hurjan erilaisen itsen. Mutta kyllä minäkin kuvittelin Kissan kanssa eläessäni, että todennäköisesti elän hänen kanssaan loppuelämäni (vaikken olisi ikinä uskaltanut lupautua naimisiin hänen kanssaan, koska en olisi voinut luvata täysin varmasti ja se olisi silloin jotenkin tuntunut loukkaavalta sen suhteen normit huomioon ottaen), eikä siinä minusta ole mitään naiiviuden vivahdetta, vaikka kuinka asiaa kääntelen - pikemminkin päinvastoin, jotakin inhorealistista. Aivan kuin se, ettei meillä ole enää järjestettyjä avioliittoja, saisi ihmiset punomaan itselleen sieviä pikku pakkopaitoja, itsejärjestettyjä liittoja, joissa tunteita pitää lakata kuuntelemasta, jotta muodosta voidaan pitää kunnialla kiinni.

Vaikka voi tietysti vain olla niinkin, että joillekuille avioliitto ja yksiavioisuus on oikeasti sopivaa ja helppoa koko elämänkaaren mittaisesti. Ettei siinä hierrä mikään, ei älyllisesti eikä käytöksen tasolla eikä toiveikkuutta vähentävästi, ei emotionaalisesti eikä virkeystasolla eikä imagologisesti. Tai että jos hiertääkin, se ei ole niin pahaa hiertämistä, että siitä silppuuntuisi totaalisesti, ja että vaikeudet kohtaa ilolla vuodesta toiseen. Kuulostaa aika onnelliselta tilalta! Mutta myös aika vaikeasti kuviteltavalta, minusta. (No, enhän ole koskaan ymmärtänyt paras kaveri -systeemiäkään täysin. Olen yrittänyt sitä joitakin kertoja ja kauhistunut. Bestiksiydessä on monta piirrettä, jotka kavahduttavat minut etäämmälle, ja siitä etäisyyden riuhtaisemisesta seuraa välittömästi rangaistus, jota en katso ansainneeni, ja siinä vaiheessa alan rimpuilla kauemmas yhä päättäväisemmin ja lopulta huokaisen helpotuksesta, kun moisesta riesasta on päästy. Mikä ei tietenkään tarkoittaisi, ettenkö jäisi kaipaamaan hyviä hetkiä; pidän vain niiden hintaa liian korkeana. Moni muu ei pidä, he hahmottavat tilanteen jotenkin eri lailla.)

Ylipäänsä, koko rakkaussuhteista puhuminen saa jollakin tavalla tajuamaan, miten erilainen rakkauskäsitys ihmisillä voi olla. Mikä on sopivaa, suotavaa, toivottavaa. Mikä on hieman epäillyttävää. (Ja tietysti joku aina epäillyttää. Epäillyttäähän minuakin ajatus siitä, että voisin oikeasti hahmottaa tulevaisuutta niin hyvin, että voisin luvata jollekulle, että meidän suhteemme kestää etupäässä myönteisenä hamaan loppuun saakka! En ole luvannut kellekään sellaista, enkä aio luvatakaan. Sen pitää riittää, että olen avoin ja että olen saatavilla niin kauan kuin vakaasti kuvittelen, että se on hyväksi.) Mikä on todella epäillyttävää ja kypsymätöntä ja roistomaista. Mikä on naisellista ja mikä miehistä.

Niin että kun sitten sanon jotakin sen suuntaista kuin että ei tämä mielestäni millään tavalla eroa muista rakkaussuhteistani minusta oleellisissa asioissa kuten toisen kunnioittamisessa ja kuuntelemisessa, lämmössä ja läheisyydessä ja luottamuksessa, paitsi että tietysti tämä kaikki on taas aivan erilaista ja ainutkertaista ja ihmeellistä, en oikeastaan tiedä lainkaan, miten nuo sanani tulkitaan.

Mitä se kysymys oikeastaan edes tarkoittaa? Erilainen, samanlainen?

En tiedä muuta kuin että minusta me kaikki kolme voimme hyvin. Ongelmia on, mutta niitä on muutenkin, parisuhteissakin. Vieläpä pitkälti samoja ongelmia, menneiden ihmissuhdeoletusten haamuja. Senkin tiedän, että minusta tuntuu hyvältä. Yllättyneeltä, avoimemmalta, helpottuneelta. Ikään kuin se, mitä ajattelen, tunnen ja teen, olisivat nyt hienommin tasapainossa, harmonisemmat keskenään. Vompsusta toki tiedän, että hänelle tämä harmonia on vielä hakusessa, vaikka hän on periaatteessa tilanteesta monella tasolla mielissäänkin ja haluaa katsoa, mihin se kehittyy. Fauni taas on edelleen hyvin hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta, ja muutenkin niin katkeruudesta vapaa, että hän kuplii usein iloa. (Varmasti se tuntuu kummalliselta, onhan hän lukenut tätä blogiakin monta vuotta, ja sitten päätti tutustua tajuttuaan, että asumme samassa talossa ja kaikkea, ja äkisti lähenimmekin valtavasti: se on kummallista, en ole ennen tavannut ikinä ihmistä, jota minusta olisi niin helppo ymmärtää, meissä on valtavasti samoja kummallisuuksia. Hmm, taidan ylikäyttää sanaa "kummallinen". Mutta se on hyvä sana elämää kuvattaessa!)

Jotenkin tämä suhde, nyt kun siitä kirjoitan ja tulin maininneeksi Leibnizinkin, tämä suhde tuo mieleen monadologian ja monadit.

Toivottavasti kukaan ei nyt kysy, että millä lailla tuo suhdekuvatus päässäni on samanlainen kuin monadologia ja että millä lailla kukin meistä tässä läheistilassa, jossa illalla lojumme, Vompsu käpistelytehtäviään ratkoen ja välillä Faunilta neuvoa tivaten, minä pää Faunin sylissä hänen setviessään hiuksiani sormin, milloin kukakin ketäkin mimäköiden tai kutittaen, millä lailla kukin meistä heijastelee toisiaan kuin monadi, mikä siinä on samaa. Tai siis, saa kysyä, mutta en osaa vastata. Ja silti nämä asiat liittyvät toisiinsa siinä, miten ajattelen, enkä saa enää selville, johtuuko se maininnasta samassa kirjeessä vai mistä.

Irti päästäminen ja muuta omituista

Kirjoitan ystävälle pitkää kirjettä. Koetan pitää sen lyhyenä, mutta välillä meinaan tempaantua. Jokin minussa kuitenkin pidättelee, koska tiedän, että on parempi puhua sitten pitkään kun hän palaa, istua jossakin puistossa, istua ja puhua ja kuunnella vähintään yhtä paljon, kuulla kuinka sanoo itse asioita, joita ei tiennyt tietävänsä. Kirjoittaessakin se on mahdollista, mutta sitä ei huomaa samalla tavalla. Sen huomaa vasta jälkeenpäin, jos malttaa lukea läpi kokonaisuudessaan sen, mitä kirjoitti. Hämmennys: Onko minulla tämmöisiä ajatuksi? Ihanko todella?'

Ehkä sanan "minulla" voisi poistaa tai ainakin korvata sanoilla "minun ulottuvillani". Eivät ajatukset ole omiani, eivät edes nämä sormet, jotka painelevat näppäinkirjaimia tai kirjainnäppäimiä, miksi toisin on oikein ja toisin muka väärin, kuka ei muka ymmärrä näppäinkirjaimia... mutta ajatukset voivat olla ulottuvillani tai voi olla, etten saa niistä kiinni. Miksi jostakin ajatuksesta ei saa kiinni? Termit voivat olla vieraita tai ne voi käsittää väärin tai sitten on riidanhaluisella tuulella ja saivartelee niiden merkityksen kanssa ja räksyttää päänsisäisesti. (Onneksi sitä enää harvemmin, ajattelen sitä ammattitautina, josta nyt voin kasvaa poispäin.) (Ah, ja sitten alan saivarrella sanasta "minulla", sen omistusoletuksesta... dear, dear.) (Nyt lopetan tästä aiheesta. HETI.)

Koetan pitää kirjeen keveänä, luettavana. Vaikka luettavuus taitaa olla enemmän tilanteen kuin kirjeen ominaisuus, sanojen nälkää.

Takerrun siihen mistä aloitan, vaikka koetan kirjoittaa jostakin muusta, irti päästämisestä. Siitä nimittäin koetan kirjoittaa. Enkä tiedä, onnistunko. (Mutta tiedän, että sinä luet tämän ja ehkä tämä onkin se toinen näkökulma, joka päästää sinut sisäänsä. Mistä sen voi tietää.) Mutta minusta tuntuu, kun olen ajatellut lukemaani päivän tai kaksi ja sulatellut sitä kuten boa jotakin suurta ruhoa, hiljaisena ja tyytyväisenä, auringonläikässä (kyllä vain, myös sateella, sade on minun aurinkoani myös, valokeila, joka tuo ihoni ja kehollisuuteni esiin, tanssittaa), että eikö tässä kaikessa olekin eräs kuvio, suuri ja toistuva ja raivostuttava ja silti kauhean inhimillinen ja ymmärrettävä ja helposti armahdettava, nimittäin takertumisen kuvio, ja että takertuminen on kuitenkin jotakin, jota ei tehdä näpein, ei paitsi silloin kun säikähtää oikeasti jotakin, tämä on mielikuvituksella takertumista, ja että sitä luonnehtii ennen kaikkea yksi pelko.

Mitä enemmän olen puhunut ystävien kanssa aiheesta, sitä selkeämmäksi alkaa käydä, että tämä pelko voisi olla nimeltään "olen vahingoittanut häntä, olen toiminut typerästi, annetaanko minulle enää anteeksi" tai jotakin sinnepäin. Vompsulla pelon nimi on ilman sitalopraamia tai sertraliinia suunnilleen "jälkeeni on jäänyt konkreettinen vana ruumiita, jotka ovat kohdanneet , tuhonsa silkkaa omaa ajattelemattomuuttani ja huolettomuuttani, vastuuttomuuttani" ja omani on ehkä "tuhoan sinut ennemmin tai myöhemmin vaikken tarkoitakaan mitään pahaa, jokin vain menee pieleen, olen ajattelematon ja vähän kömpelö". Se on raivostuttava pelko, koska se hajottaa läsnäoloa tilanteissa. Tarvitaan monta altistusta tietyn ihmisen läsnäololle, hänen jota pelkää vahingoittaneensa, ennen kuin pelko vähitellen löysää puristustaan ja kykenee aistimaan ja päättelemään, että ei, arpi jonka jätin tähän ihmiseen, ei ole kuolettava. Siihen ei ehkä enää tartu aurinko, mutta entäs sitten. Sitä ei huomaa, ellei sitä hakemalla hae.

Kukaan ei ole koskaan särkenyt sydäntäni. Olen tullut surulliseksi, ollut vihainen, tuntenut itseni laiminlyödyksi ja hylätyksi, mutta kukaan ei ole särkenyt sydäntäni. Se on jyskyttänyt sormenpäissä, korvalehdissä, tuntunut riittämättömältä paineessaan joinain huonostinukuttujen öiden aamuina.

Ja ne möykyt, joita minulla on ollut, tai jotka ovat olleet ulottuvillani, hah, tässäpä hyvä itsen piikittelykeino, lempeä ja naurava - niin, ongelmat ulottuvillani - ovat olleet omaa anteeksiantamattomuuttani lähes läpikotaisin. Tietysti sitä on välillä ruokittukin, mutta olen itse päättänyt nielaista vihjaukset ja syytökset ja möykynnyt itselleni, mutta sanonu enimmäkseen ääneen, että minulla on vaikeaa nykyään olla sen ja sen kanssa. Eihän minun nyt tarvitsisi olla huolissani siitä, että ystävä ei vaikka nähdessä hymyile kertaakaan tai vaikuttaa jäykältä ja jotenkin vihaiselta, ei se ole minun asiani, en todennäköisesti saa asiaa muuttumaan miksikään. Se on siinä tilanteessa, niin vain on, voisin silti sanoa, mitä haluan sanoa. Joskus se onnistuukin. (Tänään saan yhden asiakkaan nauramaan hänen syytellessään synkeänä säätä. Menen siihen mukaan ja synkeilen niin antaumuksella, että hän herahtaa nauruun. Ja sitten sanon virnistäen: "Mut puut tykkää!" Ja asiakas nauraa ja kiittää, huiskaisee paperilla. Mikä hänet tarkalleen saa nauramaan, en tiedä. Mutta tulen itsekin hyvin iloiseksi.) Mutta jos toisen vaikeana oleminen tuntuu vaikealta, pian ollaan vaikeuden pyörteessä. Kuka uisi ensiksi rannalle ja ojentaisi naurun nyörin toiselle?

Jotenkin mitä enemmän tätä asiaa pyöritän, minua alkaa pyörryttää. Mihin mieli takertuu? Johonkin kuvitelmaan. (Sen huomaa selkeästi kuvitelmaksi silloin kun havahtuu.) Omaan kuvitelmaan, joka ei siedä päivänvaloa ja jota siksi suojelee tarkasti, piilottaa sen pimeään komeroon ja käy siellä hiplailemassa sitä. Minä olen niin kauhea ihminen, byhyy.

Miten se sopii yhteen sen kanssa, että maailma on tanssi, jossa tuulet kääntyvät ja vuodenajat pyörähtelevät sylipainia ja rusokirsikkapuu niiaa tuulta ja pudottaa sateella terälehdet, ja ihmiset kohtaavat aukioilla ja kaduilla, eleet pulppuavat heistä esiin silloinkin kun sanat pyrkivät kieltämään kaiken? Miten, kysynpä vain! Rusokirsikat eivät odota minulta mitään. Eikä pilvien vana (joka on joskus alhaalla roikkuva tukahduttava peitto). Miksi sitten odotan itseltäni jotakin? Odotanko joltakulta toiseltakin? Ehkä joskus, mutta se on aika haurasta toivomista. Mutta vähemmän, toiset ihmiset, heille on helpompi antaa anteeksi, kun he luettelevat tekemiään karmeuksia, häivähtää hämmästys: mikä tässä nyt niin karmeaa tai vakavaa on? Itsensä kohdalla tekee jonkin kumman poikkeuksen ja tolkuttaa: niinmutku kukaan muu ei voi muuttaa mua, niinmutku jonkun pitää välittää, niinmutku jotakin on tehtävä, en saa satuttaa toisia.

Ja silti satutan toisia, ihan huomaamattakin.

Entä jos en halua satuttaa toisia, mutta jotenkin niin vain käy? Pystynkö päästämään irti surusta ja siitä möykystä, että voi hitto, nyt olen taas kömpelyyttäni jotenkin saanut asiat kaaokseen? En nimittäin usko, että suru ja pelko ovat hyviä opettajia. Eivät ne suuntaa innokkaasti uusiin asioihin. Niiden luota voi paeta, mutta pakeneminen ei ole innokasta. Siitä puuttuu kiinnostus, paneutuminen, se hetki, läsnäolo siinä hetkessä.

Yksi päivä seurasin vesijuoksualtaassa erään miehen edesottamuksia. Hän jutteli kaikille juoksijoille. Jo pitkältä saattoi erottaa, miten moni jäykistyi, lasitti katseensa ja katsoi toisaalle tai virittäytyi vastaamaan tavalla, joka tukkisi toisen suun. Koska eihän se nyt käy, että vesijuostessa jutellaan, ihan tuntematon tyyppi! Aluksi kun en vielä kuullut, mitä mies sanoi, ajattelin hänen ehkä kommentoivan naisten kehoja, sen verran lukossa monen kehonkieli oli. Mutta kun liikuimme hitaasti lähemmäs vastakkaisia kaistoja pitkin, kuulinkin hänen puhuvan säästä! Niinpä kun hän puhui minulle säästä ja säärystimistäni, vastasin ystävällisesti ja helpottuneena. Minusta oli oikeastaan aika mukavaa tulla puhutelluksi sillä lailla. Mutta suurimmasta osasta altaassa olijoita ei selvästi ollut. Ja tulin mietteliääksi, että tajusikohan se mies, miten moni nainen pelkäsi hänen lähestymistään? Mies oli toisen miehen seurassa, ja tälle toiselle puhuessaan hän vaikutti jotenkin soveliaammalta. Kuitenkin kuulin, miten hän puhui ihan samoja asioita tälle toiselle miehelle kuin ohittamilleen naisillekin, niille, jotka jäykistyivät ja olivat hyvin kiusaantuneen näköisiä. Tuo seuramies ei vain reagoinut häneen inhoten, ja siksi silloin hän vaikutti jotenkin - no, vähemmän aggressiiviselta. Se oli jotenkin antoisaa tarkkailua, koska tajusin, miten aggressiiviselta vaikuttaminen riippuu paljon siitä, miten se, jolle puhutaan tai elehditään, suhtautuu saamaansa huomioon. Olisi uteloittavaa tietää myös, ajattelivatko muut juoksijat, ne jotka jotenkin jäykistyivät, että tunsin miehen ennestään tai jotain, koska suhtauduin häneen neutraalin ystävällisesti.

Tietysti he saattoivat ajatella, että olen yhtä kajahtanut, jotakin sellaista he kai ajattelivat nimittäin, puhua nyt vieraille ihmisille noin, miehen puheessa oli oudon soittorasiamainen sävy, jotenkin hieman hysteerinen, sekö heidät säikäytti? Itse olin kuitenkin hyvin tyytyväinen siitä, että yksinkertaisesti päätin olla huolestumatta ja ajattelin, että voin aivan mainiosti jutustella ystävälliseen sävyyn ja että jos tilanne jotenkin kehittyy uhkaavaksi, reagoin vasta sitten torjuvasti. Useimmat eivät tehneet tällaista päätöstä. Ehkä heidän elämänsä on kiireisempää. Minulla on nyt aikaa ja rauha. Tilanteeni on jokseenkin hyvä. Sen pitäisi säteillä toimintaankin, ja tuossa ainakin niin tapahtuikin.

Kummallisinta miehessä oli se, että hän lähestyi kaikkein kärkkäimmin juuri niitä, jotka torjuivat hänet inhoavimman näköisinä. Silti minusta miehen elekieli ei ollut kiusaajan elekieltä. Ei, hän haki kontaktia. Ja minulle hän ei sanonut enää mitään yhden ystävällisen juttutuokion päätteeksi. Kai hän totesi jo saaneensa kontaktin ja halusi sen kaikkiin. Omituinen tapaus, mutta tavallaan hyvin ymmärrettävä. Minulla on joskus ollut miesten suhteen vähän tuommoinen vinouma. No, enää ei kyllä ole. Nykyään kutsun töykeyttä ja varautuneisuutta ihan töykeydeksi ja varautuneisuudeksi, en arvoituksellisuudeksi tai miksi nyt sitä sitten olisin kutsunutkaan. Siitä on niin kauan etten oikein muista enkä ymmärrä, mikä kotkotus sekin lie ollut.

Hmm, ajauduin tähän jotenkin irti päästämisestä.

Ei aavistustakaan, miten.

No, ainakin osaan päästää irti aiheestani... ;)

Toivon, että tänään saan rapatanssia kunnolla Maailma kylässä -festareilla. Tanssiminen on vain niin ihmeellistä. Se päästää irti kaikesta siitä, mitä on oppinut aikuisesta liikkumistyylistä. Haa, äkkiä kädet heiluvat, jalat rummuttavat, pää kallistelee, torso lieruaa eestaas.

Joskus herkkinä hetkinä minua itkettää se yksi lause, jonka mukaan ainoastaan Merleau-Ponty tanssi kaikista niistä sen ajan ranskalaisista filosofeista... Voiko se olla totta? Tuntuu kauhealta ja synkeältä. Mitkä ovat ne ajatukset, jotka estävät kehoa liikahtelemasta musiikin tahtiin, sulautumasta siihen, tulemasta yhdeksi tilanteen ja koko maailman kanssa? Ovatko ne samoja tai sukua niille, jotka äkkiä räväyttävät kesken ilon ja innostuksen silmien eteen tuomiopäivämäisiä näkyjä, joissa ystävät suuttuvat ja pyörittelevät päätään, jälkeen jää loukkaantuneiden ja kauhistuneiden ihmisten vana ja jossa inhoaa itseään elämänsä loppuun saakka?

Miten turhia ja vahingollisia ajatuksia.

En erotu muille niin, en pistä esiin maisemasta, olen osa ihmismassoja tai puiston kasvillisuutta, melkein kiinnikasvanut siihen. Kuljen puiden lomitse ja alitse ja katselen rastaita ja oravia ja kukkia ja huolestus lakkaa.

On myös ihmisiä, joiden kanssa en tunne huolestusta.

Heidän seuransa tekee hyvää, auttaa päästämään irti. Havahtumaan, ravistamaan tomua turkista. Näitä ihmisiä ei ole paljon, mutta muutamakin saa aikaan paljon.