Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutostekijät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutostekijät. Näytä kaikki tekstit

lauantai 22. elokuuta 2009

Nestemäistä ainesta

Motivaatio ja muutokseen suuntautuminen ja muutoksen työstäminen ei ole selvästi mitään kiinteää ja järkälemäistä ainesta. Enemmän tulee mieleen nestemäisyys, ailahtelevuus. Nesteissä on se hyvä puoli, että jos ne pakenevat herkästi, ne valahtavat herkästi takaisinkin, kun tason painopiste vaihtuu.

Siinä kirjassa, jota käänsin viime talven, puhuttiin muutostekijöistä esiin pilkahtavina ja sitten taas päiväkausiksi katoavina. Minulle siitä tulee mieleen piilosleikki, jokin niin ennustamaton, ettei tuo metafora oikein osaa lohduttaa minua. Ja kuitenkin muutostekijät on määritelty siten, että niihin on pääsy kaikilla. Muutosta ei tarvitse osata sanallistaa, se voi tapahtua käyttäytymisenkin tasolla tai tuntua epämääräisenä helpotuksena tai - kuten minulle nyt käy - motivaation palautumisena.

Motivaatio on valunut tajunnassani havainnon piirin ulkopuolelle, koska tajuntani on taso, joka kallistelee tätä nykyä villien myrskyjen kourissa. Mutta tarvitaan hyvin pieni ärsyke, kun taso taas kallistuu niin, että vilvoittava neste valahtaa tuntopisteiden ylitse, silittää oloa.

Perjantaina pyöräilen kouluun epämääräisessä tilassa. Haluan mennä, haluan oppia, haluan sietää ahdistukseni, luovia päättäväisesti sen halki sitä kieltämättä ja sitä säikähtämättä, haluan suhtautua kokemaani uteliaasti ja osata asettaa sen laajempaan kontekstiin. Ja samalla tunnen surua ja väsymystä ja halua luovuttaa, halua riistäytyä irti ja palata - mutta ei ole tarkalleen mitään, mihin voisi palata, ei ole tuttua eikä turvallista, niistä on jo edetty toisaalle. Niinpä poljen sinnikkäästi eteenpäin pienen metsätaipaleen verran, haistelen männyt ohi kiitäessäni ja kuuntelen hiekan rahinaa kumin alla. Sekunti kerrallaan, lohdutan, sekunti kerrallaan vuodet kuluvat. Pitkät hetket, lyhyet vuodet ja vuosikymmenet. Ajattelen: Pyöräilen kohti vapautta. Suurempaa vapautta kuin se, joka nyt tuntuisi ilmeiseltä, vapautta kääntyä ja oireilla ja alistua oireilleen.

Aamu alkaa sillä, että meidät hierotaan. Iloinen ja ystävällinen nainen valitsee minut jonosta, jossa värjöttelemme koettaen näyttää reippailta. Hän nyökkää ja hymyilee ja sanoo: "Tuletko vaikka sä tänne?" Ja vastaan hymyyn ja purjehdin hänen verhoeriöönsä ja pidän hänestä, koska hän haluaa hieroa juuri minut, hän jostakin syystä kutsuu minua, eikä hänessä ole mitään pelottavaa eikä torjuvaa. Jo keskustellessamme huomaan, että vaikka me käsittelemmekin tietoa kovin eri tavalla, monet lähentymisen strategiamme ovat samantapaisia. Kai sen voisi sanoa niinkin, että meillä synkkaa. Molempien pieni jännitys purkautuu ja hihittelemme yhdessä tilanteen absurdiudelle. Seison alusvaatteisillani ja hän tutkii selän ja raajojen linjaukset. Kuuntelen ja tutkin häntä toisesta näkökulmasta kuin hän minua: Hän on opiskellut tällä samalla linjalla tasan puoli vuotta pidempään kuin minä, eli jotakin tuollaista ehkä osaan itsekin sitten kun olen jaksanut koulua puoli vuotta. Tiedän, ettei minusta voi tulla noin huoletonta eikä ronskia, vai voiko, ehkä en voi olla siitäkään niin varma, ehkä jokin rooli tempaisee minut aidosti hilpeäksi, hilpeyttä tartuttavaksi, nyt siihen on vain vaikeaa uskoa. Mutta minäkin osaan katsoa linjauksia ja tunnustella, onko nikamien liikerata normaali ja ovatko puolet tasassa. (Voi apua, en osaa katsoa ollenkaan, onko taulu ripustettu suoraan, opinkohan tuotakaan?) Osaan lihasten ja luiden nimet, osaan kysellä oireita ja tehdä hoitosuunnitelman.

Heti ensimmäiseksi saan kuulla jotakin helpottavaa: Se skolioosi, joka minulla kouluikäisenä todettiin, on kadonnut selästäni. Selkäni on juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Ainoa vinous syntyy siitä, että vasen nilkkani pettää sisäänpäin ilman tukipohjallista. Mutta tukipohjallinen korjaa senkin. (Tämä motivoi aika tavalla tukipohjallisten käyttöön!) Ryhtini on hyvä ja lihakset ovat elastiset ja vahvat, juuri sellaiset kuin pitääkin olla. Liikelaajuudet, jotka olen itse hahmottanut jotenkin suppeiksi ja ehkä vähän riittämättömiksi, ilmaisevatkin sen, että olen jaksanut venytellä ja liikun säännöllisesti ja osaan pitää vartalon tukikorsetin tiukkana juuri siinä, missä tukikorsettia tarvitaankin. Edes karmivat lapani, joita olen pitänyt toivottomina kohtina, eivät ole mitenkään erityisen hankalat vaan liikeradoiltaan mainiot. Hierojaa myös vähän naurattaa, kun selitän, miten vakavasti olen suhtautunut siihen, että jokin paikka naksuu tai rahisee, kun kuitenkin on niinkin, ettei mihinkään satu. Se ei kuulemma ole ihan tavallista, ettei satu. (Kauheaa.) Sekin, että käännyn oikealle niin paljon jäykemmin kuin vasemmalle, johtuu vain siitä, että vasemman käteni motoriikka on heikompi ja sen takia lavan säätely on heikompi (mutta silti hyvä) vasemmalla puolella, ja lavan alueen jännitteet heijastuvat pitkään selkälihakseen, joka kinnaa oikealle kiertymisessä vastaan.

Käyn ilouutisista hämmentyneenä päinmakuulle ja tuijotan hierontapöydän raosta lattiaa. Saan ristiselän päälle (os sacrum, ristiluu, outo röpyliäinen klöntti) ihanan savilöllölämmön, sen rakastava paahde leviää hitaasti viikon aikana epäergonomisilla tuoleilla könöttämisestä suuttunutta selkää (tai ehkä on tosiaan väärin sanoa suuttunut, kun mihinkään ei satu, mutta olo on tukkoinen, en pidä siitä) ylöspäin. Ja sitten kädet alkavat tehdä töitä. Ne käyvät tutkivasti läpi lihaksia kuin jonkin vieraan lajin tuntosarvet. Ne tunnustelevat kiinnityskohtia ja kireyttä ja tassuttelevat, rullaavat, vaivaavat, taputtelevat, venyttävät, vanuttavat. Muodostamme yhteisymmärryksen siitä, että vaikka klassisessa hieronnassa ei asiakkaan hengitystä periaatteessa oteta avuksi lukkojen avaamisessa, me kuitenkin nyt teemme niin, me kaksi tässä. Syvähengitän ja kun puhallan ilmaa ulos, kädet painavat venyttävät auttavat kehoa päästämään irti jännitteistään, kiskovat varovasti elastista komponenttia rypyttömäksi ja kampaavat supistuvaa komponenttia takuilta.

Välillä hierojan hikeä sataa selälleni. Hän pyytelee anteeksi, mutta vastaan nauraen ja sanoen, että ei minua yhdellä hikisateella säikäytetä. Kerron myös siitä luovan tanssin tunnista, jolla rentouduttiin makaamalla lattialla niin että kaksi muuta satoi sormenpääpisaroin selkää ylös (superior/cranialis, sori, kertaan samalla anatomian suuntia) alas (inferior/caudalis) sivuille (lateralis) keskemmälle (medialis) rops rops rops, välillä ryöppyinä ja välillä tihkuna, ja että hikeenhän voi toki suhtautua myös niin, vaikka hän itse käyttääkin tilanteessa kiinalaisen pisara pisaralta -kidutustekniikan metaforaa.

Hieroja jotenkin liikuttuu siitä, miten kiltisti ja kiitollisina lihakseni huoahtavat ja päästävät kireydestään. "Miten ne voi rentoutua näin hyvin?" hän ihmettelee. Minusta taas tuntuu ihmeelliseltä, jos lihakseni eivät tekisi niin. Rentoutuvathan ne yleensä ihan niinkin, että itse vain liikun ja sitten tietoisesti rentoutan ilman kenenkään auttavaa kosketusta. Ja kosketus avaa lukot, kerta toisensa jälkeen. Se voi olla pienikin kosketus ja jopa kosketus toiselle puolen kehoa. Joskus riittää se, että joku halaa tai joskus pienempikin. Sekin voi riittää, että toinen kietoo käden harteisille. Tai selvittää takun hiuksistani. Takareidet saattavat höltyä jo sillä. On hyvä pitää päässä muutamaa takkua siltä varalta, että joku tahtoisi setviä hiukseni ne nähdessään. (En halua siistiä ja kovetettua kampausta, joka kirkuu omassa tulkinnassani: Älä sotke kuvioitani!)

On melkein kuin verhoeriö keinuisi, niin nautinnollista on tulla hierotuksi. Hämmästyn käsien taitavuutta, niiden varovaista tunnustelevuutta, joka vähitellen paisuu silkaksi varmaksi venytysvoimaksi tiettyyn suuntaan. Tuon hämmästyksen myötä tapahtuu se, mitä koetan kuvata - se, että äkkiä tajunnan taso on kallistunut sillä lailla, että motivaation ja muutostahdon piiloihin lurahtanut neste valuu hitaasti ja viipyillen takaisin tuntopisteiden ylitse ja tulee tunnistetuksi. Kyllä vain, jos tässä koulussa oppii koskettamaan toisen ihmisen kehoa tällä tavalla tai edes viitteellisesti vastaavalla tavalla, kaikki ahdistukset ja turhaumat ja uuvuttavat tekijät saavat aikamoisen vastapisteen ja suhteutuskohdan. On jokin tulevaisuus, jonka tahdon. Tulevaisuus, jossa osaan koskettaa tuolla tavalla, puhua lihasten kieltä, joka on yhtä ehdoton ja lempeä kuin tähtien tai lehtien tai lintujen lentokuvioiden kieli. Puhua lihasta, hengittää lihasta, koskettaa lihasta, lihaksen ja lihaskalvon kautta luuta, koko ihmistä, joka makaa ja elää ja hengittää ja tuntee, miten jännitys sulaa, miten keho keinuu, maailma tuudittaa.

Kun hieronta loppuu, haluan kiittää jollakin tavalla kaikesta tästä omaa suuntaani vahvistavasta. Pyydän saada halata hierojaa, on aivan selvää, ettei hän panisi sitä pahakseen, ei hän ole sen tyyppinen, ja kun saan luvan, myös halaan. Syleilemme toisiamme hetken enkä välitä tippaakaan siitä, miltä eleeni ehkä vaikuttaa niistä toisista, jotka eivät saa tällaisia ylitulvivan voimakkaita kiitollisuuden ja liikutuksen tuntemuksia. Ja vielä monta tuntia sen jälkeen olen pehmeää nyyhkylullua ja tunnen, että viimein tähän kouluun on mahdollista solahtaa sisään, tulla hyväksytyksi karvoineen kaikkineen. Hieronnasta toikkaroivat kurssitoverit näyttävät toisenlaisilta, pehmeämmiltä, haaveellisemmilta, lähestyttävämmiltä. Iltapäivällä istumme yhdessä aurinkoisella sisäpihalla ja juttelemme, ja on kuin ainakin yksi kalvo kelmua olisi poistettu väliltämme. Hyväksyvä kosketus kaikuu vielä meissä kaikissa voimakkaana. Uskallan nojata hetken päätäni yhden tytön olkapäähän, se on enemmän eleen matkimista kuin itse ele, mutta en tule torjutuksi ja hänkin kallistaa päätään hivenen minua kohti, ja olen taas piirun verran luottavaisempi sen suhteen, että vielä tämä koulu alkaa sujua, että näistä ihmisistä tulee tukipisteitä vieraita kasvoja vilisevissä auloissa ja portaikoissa, ja on vain maltettava, edettävä kärsivällisesti, siedettävä ahdistusta sinne saakka.

Muutostahtoa ja toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen on valunut takaisin ja niiden myötä ahdistus ei tunnu enää niin kaikkivoipaiselta.