Valashengittelyä ja tuntosarvisormia

Kuullessani velkaisen ystävän pohtivan päähierontaan menoa älähdän, että meille voi kyllä tulla hierottavaksi ihan ilmaiseksikin, olemmehan me Vompsun kanssa käyneet päähierontakurssin. Junassa kotiin jalkapallosta hihittelen sitä seikkaa, että nyt sitten tiskaan ja siivoan kotia harmonisemmaksi hieroakseni ilmaiseksi jonkun pään. Se on tietysti vain kärjistys, koska onhan sekin tekemisenä ja jäljiltään mukavaa, että aina välillä hieman siivoaa. (Ehkä tätä siivoamishommaa voisi pohtia enemmänkin, jotakin kummallista siinä on, että pitää jostakin tekemisestä ja jopa sen jäljistä, mutta silti välttelee tuota tekemistä sinne saakka, että saa ulkoisen dediksen.)

Ystävä saapuu, kun tiskien huuhteleminen ja pyykkikoneen purkaminen ovat vielä kesken. Huuhdon tiskit, pesen ja rasvaan kädet, istutan vieraan satulatuolille ja päästän sormien tuntosarvet ihmettelemään ja tutkimaan. Ne panevat merkille monia asioita, joita on oikeastaan aika turhaa ja vaikeaa sanallistaa. Ehkä on kuitenkin mahollista luonnehtia, että koskettaessa toista tuolla lailla rauhassa ja keskittyneenä törmää kerrostalonkokoiseen hämmästykseen siitä, miten ainutkertaisia kehot ovat. Täysin omanlaisiaan. Vaikka olkapää: en ole tavannut kahta samanlaista olkapäätä.

Ja silti tuo toisenlaisuus ei muodostu kalvoksi. Vaikka kehomme ovat erilaiset ja tässä eri roolissa, toinen istuvana ja vastaanottavana, toinen seisaallaan, takana, tukevana ja tunnustelevana, ne hengittävät samaa ilmaa, hakevat samaa rytmiä, vastustavat toisiaan kappaleina. Eikö muka ole omituista, että toisen luisella kallolla, nahalla hiusten alla retkeilee toisen luisevia, pehmytkudospäisiä raajaulokkeita vuoroin kuopsuttaen, nyppien, tukistellen, raapien ja näkymätöntä ja tuntematonta shampoota hieroen? Ja että jossain kirjassa kirjoitettiin, että nämä aerobiset eliöt ovat paljon nuorempia kuin anaerobiset ja että ehkä me olemme vain suolistobakteeriemme petrimaljoja, ainakin suolistobakteerien elokulmasta? (En tiedä, onko järkevää puhua näkökulmasta silloin kun puhutaan olennoista, jotka eivät näe.)

Hengityksemme tasaantuu, syvenee, etsii samaa rytmiä. En tiedä, etsiikö toinen sitä, itse annan sen vain tapahtua, se tapahtuu huomaamatta ja ponnistelematta, samalla lailla kuin samaan tahtiin kävelemään virittyminen tai äänen virittyminen juuri tiettyyn sävyyn juuri tietylle ystävälle puhuessa. Mutta kun rytmi on löytynyt, käyn siihen käsiksi, hidastan ja syvennän sitä. Ajattelen hengittäväni tuota toista itseni lisäksi. Kuin valas.

Olen alkanut kuvitella, ei, se on väärä sana, uneksia valaita hengittäessäni syvään. Ne vain tulevat luokseni, nuo valaiden mielikuvat, suuret liukuvat mannerlaattamaiset varjot veden alla, ja sitten äkkiä merestä kohoava luoto, tumma ja kiiltävä, ja valaan huokaus, purskahtava vesipatsas. Ne monet päivän hetket, jolloin hengitän tietoisesti, kutsuvat valaat. Ehkä se on metaforan alku. Valaskin on enimmäkseen uppeluksissa veden alla ja nousee pintaan vain välillä.

Hieronnan jälkeen teemme sellaisia asioita, joita ystävät yleensä tekevät yhdessä. Makaamme puistossa koiran kanssa, keskustelemme, löydämme kadulla konttaavan humalaisen miehen, jonka päässä on pahan näköinen avohaava ja jolle soitamme poliisit, teemme artisokkapizzaa. Vompsukin syö pizzaa töistä päästyään.

Yöllä näen unta valaista. En ole yksikään niistä, mutta hengitän silti niiden keuhkoin, tunnen niiden hengityksen pidättelemisen ja vapaan hengittelyn. Ne liikkuvat niin rannan tuntumassa unessa, että kaikkeen polskuttelun ja hierovan veden iloon yhdistyy aavistus ahdistusta siitä, että voimakkaampi aallokko voisi heittää jonkun valaista rannalle. Rannalla olisi mahdollista hengittää kaiken aikaa, mutta iho kuivuisi, se olisi loppu, ja toiset saattaisivat liittyä seuraan. On niin monta kehoa, joista joku saattaa viettyä alueelle, jossa se ei selviä. Kenen ahdistusta se on, kun unessa ei ole mitään hahmoa tai kehoa tai edes mieltä, joka olisin ja jolle attribuoisin tuntemisen? Onko se meren ahdistusta vai jotakin valaiden välillä? Mitä on ahdistus, jota kukaan ei koe, mutta joka kutoutuu seittimäiseksi verkoksi veden päileeseen ja suurten kylkien tuntumaan?

Tuntuu kummalta herätä ja katsella suuresta ikkunasta taivasta, joka on meristä höyrystynyttä pilvimassaa, kuin toinen meri siinä yläpuolella, ja siinä pääskyset viiltävinä ja heittäytyvinä, pääskyset kuin ei mitkään kalat, niin vastuksettoman oloisina, ja kuitenkin ilman kantava pinta liukusiipien alla, putoamatta.

Nauru, itku ja hiljaisuus

Muistan edelleen sen keskustelun, jossa yritän selittää ystävälle, miksi minusta se, että nauran ja houkuttelen naurua esiin, ei osoita, etten ota asiaa vakavasti. Tapaus ällistyttää ja tekee varovaiseksi. En ole edelleenkään selvillä siitä, oliko ajoitus väärä tai olinko jotenkin väärä ihminen, jotenkin sopimaton. (Tiedän olevani sopimaton monenkin mielestä monellakin lailla, joskus palaute on aika suoraa, mutta ennen kaikkea kai minun pitääkin sopia omaan temperamenttiini ja siihen ihannemaailmaan, jota kohti pusken itsepäisesti silloinkin kun en osaa olla varma, onko se itsellenikään hyväksi. On vain yksi elämä, ei voi jäädä virumaan epätietoisuuteen, perustella sillä jähmettymistä.) Tai oliko meillä erilainen naurukäsitys, erilainen tunnekäsitys.

Kuten kirjoitin muutama päivä sitten, uskoni perustunteisiin on sillä lailla suhteellistettu, etten usko kahteen samanlaiseen suruun vaan ajattelen perustunneniputuksen kyllä jotenkin biologisesti viritetyksi mutta samalla ihan hirvittävän abstraktiksi ja tulkintojen vääristymiä sallivaksi. Ja minulla ilo ja suru ovat aika lähellä toisiaan, samoin itku ja nauru. Haluaisin taas naurumeditoida seurassa, koska se vaihdos, jossa kesken yhtäjaksoista hohottamista ja silmitöntä huvittuneisuutta ja hyvää oloa äkisti jokin vaihtuu aivan keveästi, syvä liikutus ja avuttomuus puskee pintaan ja itken muiden nauraessa, ja sitten liu'un vähitellen takaisin huvitukseen, on tutkimisen arvoinen. En tiedä, toistuisiko se, mutta eihän uteliaisuutta voi sammuttaa sanomalla, että jokin ei ole varmaa.

Olen jotenkin helpottunut ja onnellinen siitä kirjasta, jonka käänsin talvella, koska siinä käsiteltiin naurun terapeuttisuutta ja minusta alkoi tuntua siltä, etten ole ihan defensiivinen hirviö, vaikka tosiaan saatankin nauraa vaikeille asioille. Lopulta kyse on pienestä liikahduksesta vain. Siitä, että tulkinnan traaginen sävy vaihdetaan vaudevillekomedian reseptioon. Ei se siinä pysy tietysti ikuisuutta, mutta jos tilanteen huvittavat puolet näkee hetkenkin ajan, sellainen puuduttava vakavuus hieman hellittää ja usein sitä ponteentuu edistämään asioita ja tekemään järkeviä ratkaisuja.

Tai ehkä näkemyseroissa on kyse juuri tästä: toisen mielestä on paatunutta ja kovasydämistä pitää asioiden edistämistä ja järkeviin ratkaisuihin pyrkimistä sellaisena tavoitteena, joka ajaa oikeuden surra edelle. Ehkä jonkun maailma on sellainen, että hänen oikeutensa surra tuntuu helposti uhatulta. Minä en osaa vain kuvitella, miltä tuntuisi maailma, josta tuollainen oikeus pystyttäisiin riistämään. Se ehkä tekee minusta vähän kovan tuntuisen. Tietty suruni on ottanut tilan niin tanakasti, että olen vain iloinen, jos joku auttaa kärräämään siitä grammankin pois.

Jännittävää, kuten kommunikaatio ja toisten maailmojen kohtaaminen kai aina on.

Enemmän kuin että kontrastoisin naurun ja itkun ymmärrän ne perheeksi, joka eroaa hiljaisuudesta. Eilen olin hiljainen. En tyyni enkä rauhallinen mutta hiljainen, en tunteeton, oikeastaan hyvinkin liikuttunut, mutta ilman huvittunutta tai murheellista sävyä. Kävelin eri puolilla kaupunkia, katselin tarkasti kasveja ja ihmisiä, ilmeitä ja eleitä, kävin haistelemassa kasvitieteellisessä kaikki siellä nyt kukkivat pionit sekä wisterian ja herttavirmajuuren. Joskus pitkäkestoinen syvähengittäminen saa aikaan tuollaisen oudon hiljaisen liikutuksen tilan. Pidän siitä, tila on hyvin problematisoimaton ja sanaton, hyvin yksinkertainen ja vastaanottavainen. Ja juuri tuosta tilasta nousee oivallus siitä, että tämä ei ole omistamisen maailma. Hymyileminen tai itku eivät kuulu kellekään, ei myöskään kauneus, vauraus, onnellisuus, rakkaus ja sensellaiset asiat, joiden turvaamiseksi nähdään paljon vaivaa. Niistä voi nauttia, mutta tarkalleen ottaen niitä ei voi omistaa eikä turvata. Niiden edellytyksiä voidaan kyllä turvata, ja siksi minusta on tärkeää käydä esimerkiksi äänestämässä.

En muista, milloin koin ensimmäisen kerran tuon tilan, varmaankin jo ihan lapsena. Myöhemmin yhdistin sen seksuaalisuuteen, se kai on helpoin reitti tuohon tilaan tai ainakin tässä yhteiskunnassa tyypillinen. Siten kun löysin syvähengittämisen, ajattelinkin ensin suorittavani jotakin henkilökohtaista, yksityistä seksuaalista vallankumousta. (Tosiaan, tuskin olisin uskaltanut erota ilman syvähengittämisen oppimista ja tajua siitä, ettei välttämättä sellainen olo liitykään jonkun tietyn ihmisen rakastamiseen tai ainakin sen yrittämiseen, ja että on mahdollista olla sillä lailla hiljainen ja liikuttunut myös ihan vain hengittämisen avulla.) Vasta nyt vuosien kuluessa olen alkanut hahmottaa, ettei kyse ole mistään seksuaalisesta, ellei sitten kaikki ihmisen aikuiskokemus ole seksuaalista jollakin tavalla tai tasolla. Että kyse on jostakin muusta - en oikein tiedä, miten se pitäisi sanallistaa. On kuin olisi jokin tunne, mutta se ei yksilöidy. Ei, en halua puhua tunteesta, koska siitä tulee mieleen nimetty tunne. Virittyneisyydestä ehkä. Liikutuksesta. Itsen soimisesta.

Mutta vaikka tuo liikuttunut hiljaisuus onkin käynyt rakkaaksi, en ole tyyni enkä halua olla, enkä haluaisi olla vain liikuttuneesti hiljaa, haluan myös nauraa ja itkeä ja ehkä olla väsynyt ja turtakin välillä, en halua yhtäkaikkista puuroliikutusta. Ja silti, aina kun olen liikuttunut ja hiljaa, se on kummallista, minusta tuntuu, ettei minulla ole kiire mihinkään, että asiat sujuvat itsestään, että katoan, että oikeastaan on vain hengitys ja jalkojen kumu maahan ja siinä se, siinä kaikki, ryhtikin sujuu itsestään, oikeastaan hengitys ja jalatkin, ne ovat kuin rikkoontumattoman sydämen rauhallinen maininki, jolle voin ihan yhtä vähän kuin meren liikkeelle. Voin haluta olla hiljainen ja liikuttunut ja soida, mutta siinä tilassa en voi haluta itkeä enkä nauraa. En kyllä tiedä, voinko haluta itkeä ja nauraa muutenkaan, ehkä joskus. Mutta se on toisenlaista, niissä kuvissa näkee itsensä ikään kuin ulkoa käsin, kun taas hiljaisuus on tuntu, pulssi, liikutus, jotakin äärettömän sisältäkäsin koettua.

Äh, ehkä kukaan ei tajua yhtään, mitä koetan sanoa. Mutta olen huomannut, että en itse pääse koskaan hiljaisuuteen itkun kautta, en yksipuolisen itkun. Itkunaurun kautta ehkä, naurun kautta todennäköisemmin. Miksi? Ja: meneekö se jollakulla toisinpäin?