Viisikymmensenttinen

Pukuhuoneessa viisikymmensenttinen vierähtää takkini taskusta ja poukkaa lattialle päästäen kirkkaan äänen. (Vai lattiako äänen päästää? Ei kai kumpikaan yksinään; tästä näkee, miten helppoa on käyttää epätäsmällistä kieltä.) Nainen kääntyy katsomaan kolikkoa ahneesti, kuin refleksinä. Sitten hän vilkaisee minua alta kulmiensa. "No, etkö aio nostaa sitä?"

Pudistan päätäni ja hymyilen. Sillä hetkellä, kun olen tajunnut rahan putoavan, olen päättänyt jättää sen siihen. "Ei, antaa olla. Ehkä löytäjä ilahtuu. Tämähän on normaalisti lasten pukuhuone. Niille viisikymmentä senttiä on niin paljon enemmän." Naisen ilme muuttuu nyreäksi. "Vai lapsille... sitä ennen tässä kyllä varmasti käy siivooja." Kohautan hartioita ja vilkaisen naista ystävällisesti samalla kun sullon jumppamattoa kassiin. "No kai se siivoojakin siitä voi ilahtua. Monestihan siivojana on maahanmuuttajia, heille ehkä raha on isompi kuin minulle."

Nainen alkaa silminnähden ärtyä, ja äkkiä muistan elokuvan Seitsemäs manner ja sen kaikkein eniten kohua aiheuttaneen kohtauksen, jossa rahaa vedetään vessanpöntöstä alas. Se, että koko perhe teki itsemurhan (tai mitenkä se nyt ilmaistaisikaan teknisesti, päätti tappaa itsensä perheen kesken) ei järkyttänyt katsojia yhtä paljon kuin se, että seteleitä sullottiin vesiklosettiin ja kiskaistiin nupista. Ehkä olen päässyt tuon hämmästelemäni asenteen äärelle.

Kun katson häntä odottaen ja uteliaana, hän kivahtaa: "Ei rahaa voi noin vain kylvää lattioille.Ei niin vain VOI tehdä!" Se on hassu väite, koska eikö se, että asia on juuri tapahtunut hänen läsnäollessaan ja todistaessaan, ole kaikista paras falsifikaatio ajatukselle, ettei niin voi tehdä. Jos niin tapahtuu, taatusti niin voi tapahtua. Jos joku vain kertoisi asiasta, hän voisi sentään väittää tämän valehdelleen. Mutta mitä hän aikoo nyt tehdä? Väittää aistiensa valehdelleen? Väittää minun jotenkin huijanneen, että kolikon kiille olikin kissankultaa ja kilahdus nauhoitettu ja esiripun (minkä esiripun?) toiselta puolen (ehkä suihkuhuoneesta?) ja kaikki ennaltasuunniteltua hänen petkuttamisekseen? Vai aikooko hän - tämä on tietysti kutkuttavin skenaario - väittää, että itse todellisuus tai Jumala tai minkä hän nyt sitten ajatteleekin perustavanlaatuiseksi pilailee hänen kustannuksellaan, ja että hän on oikeassa ja todellisuus väärässä?

Naisen kiihtymys alkaa olla sitä tasoa, etten vastaa kivahdukseen kuinkaan. Ei ole enää minun velvollisuuteni todistaa, että niin voi tehdä; olenhan todistanut sen jo vakuuttavimmalla mahdollisella keinolla. Mutta toisaalta tuntuu kurjalta, että olen aiheuttanut moisen tunteenkuohun, etenkin kun olen itse vetreä ja virkeä ja rauhallinen ja hyväntuulinen. En taatusti halua naisen kokevan noin suurta levottomuutta. Siksi sanon hieman kysyvään sävyyn: "No, voithan sinäkin toki ottaa sen?"

Nainen kumartuu ja kaappaa rahan taskuunsa. Hän ei enää katso silmiin. Sanon hei, joku vastaa, nainen ei. Lähden. Ulkona sataa lempeää tihkua. Ajattelen naista, joka ajattelee tarvitsevansa viisikymmensenttisen enemmän kuin alakoululainen tai siivoojamamu. Toivon koko sydämestäni, etten itse iske noin ahnaasti kiinni mihinkään. Eihän raha, lopulta ja tarkasti ajatellen, ole minun. Muistaakseni - tai en voi muistaa, mutta olettaisin näin käyneen, sillä käsittääkseni vauvat syntyvät sillä lailla - olen tullut tähän maailmaan ilman pennin hyrrää, ja kun minusta aika jättää, en taatusti saa mukaani kolikkoakaan. On minustakin toki mukavaa, että voin ostaa kaupasta leipää ja herneitä silloin kun on nälkä, mutta jos lakkaisin olemasta kiitollinen noista seikoista - ne eivät ole itsestäänselvyys kaikille tämän maailman asukkaille, eivät edes ihmisasukkaille - enkö olisi silloin jo vakavasti turmeltunut?

Sitten käännän ajatuksen ympäri. Ehkä olenkin nyt turmeltunut, koska minulla on määräysvalta itseeni, lähestulkoon varaukseton määräysvalta, ja kuten kuuluisa sanonta asian esittää, jos valta turmelee, ehdoton valta turmelee ehdottomasti. (Onneksi minulla ei ole ehdotonta valtaa itseeni, ehkä turmeltuneisuuteni on siis vain osittaista.) Ehkä olen turmeltunut, koska minulla on valta jättää kolikko lattialle, vaikka nainen koettaa kaikin pinnistyksin saada minut nostamaan sen sieltä ja olemaan sillä lailla järkyttämättä hänen maailmankuvaansa.

Kumpi on vaarallisempaa, takertua omaisuuteen vai järkyttää ihmisiä olemalla takertumatta tuollaiseen pieneen osaan omaisuutta?

Voi tietysti olla, että kadun kolikon lattialle jättämistä sitten jos tarjouksemme pulpettikattoisesta talosta hyväksytään ja meillä on äkisti useiden kymmenientuhansien eurojen laina. Mutta eikö katumus vasta olisikin turmeltunutta? Katua iloista, keveää ajatusta? Enhän voi enää muuttaa tapahtunutta. Voin sanoa, että tein typerästi, mutta tarkalleen ottaen, en usko, että osaisin katua. En ole varma, olenko koskaan katunut mitään. Olen ollut pahoillani, mutta en ole oikeastaan halunnut tehdä toisin, koska minulla ei ole aavistustakaan, mitä se olisi tai mitä se tarkoittaisi. (Luultavasti ainakin sitä, että kaikki virheistä oppimani sihahtaisi siinä silmänräpäyksessä pois tajunnastani.) Eikä kyse ole siitä, etten haluaisi katua. Tunnen monta ihmistä, jotka katuvat vaikka mitä, eikä se vaikuta yhtään hullummalta hommalta. Mutta minä en osaa. Vielä. Ja toivottavasti minun ei tarvitsekaan oppia katumaan.

Sinänsä tietysti minun olisi kai pitänyt kumartua poimimaan kolikko lattialta, että saan seuraavan palkkapussini vasta maaliskuussa. Mutta onhan minulla tuo opiskelijamies, joka istuu kaupan kassalla tahkoamassa meille ruokarahan maaliskuulle saakka.

Ja ehkä tuo nainen tarvitsi kolikon enemmän, voihan olla niin. Ehkä hän tarvitsi sen todistamaan jotakin. Tai sitten se oli pelkkä refleksi, jolle hän itse on sokea. Ja kuten Dewey kirjoittaa (epäilemättä Alexander-tekniikan innoittamana), voimme muuttaa vain niitä luontumuksia, joista olemme tulleet tietoisiksi. Ehkä hän haluaa poimia kolikot. Monet ihmiset haluavat. Minä en yleensä poimi kolikoita, koska ajattelen jonkun muun todennäköisesti ilahtuvan niistä enemmän.

Ilahdun enemmän ajatuksista, jotka saavat minut epävarmaksi siitä, olenko turmeltunut vai en.

Kun kerron Vompsulle, hän on sitä mieltä, että olen saivarrellut ja takertuntut sanoihin keskustelussa naisen kanssa ja että tämän noin ei voi tehdä on tarkoittanut noin ei pidä tehdä. Voi olla, vastaan, voi olla niin. Voi olla, että tämä kirottu koulutus saa minut kuuntelemaan liian täsmällisesti (ja kuulen omassa puheessani usein saman raivostuttavan joka suuntaan harottamisen mutta annan sen anteeksi, vaikka haastankin sen siitä kiinni saadessani; tässä kirjoittaessani Veloenaan en tahdo saada siitä kiinni enkä sensuroida sitä, koska ensin minun pitää tehdä siitä näkyvä, jotta voi tarttua siitä kiinni ja puistella lempeästi asia merkille panemalla), mutta yhtäkaikkisesti - ja tätä en sano, tämän vain kirjoitan - minusta tuntuu siltä, että sitä, mitä ei voi tehdä, ja sitä mitä ei pidä tehdä, ei kannattaisi sekoittaa. Puhumattakaan siitä, että soppaan heitetään myös ei kannattaisi tehdä. Tai ei ole taloudellisesti kannattavaa tehdä.

Huomaan tapauksen kutkuttavan mieltäni vielä päiviä kilahduksen jälkeen. Mutta toisin kuin runoilijaystävä, en suostu ajattelemaan, etten tajuaisi rahaa. Minusta ei ole vain yhtä oikeaa tapaa, jolla raha pitäisi mieltää.

Enemmän minua kiinnostaa se, rikonko vahingossa ihmisiä, jotka kohtaan ohimennen. Voiko niin tapahtua ihan siitä syystä, että kieltäytyy hyväksymästä yksitotista todellisuutta? Pelko on naurettava, jos sitä kääntelee tarkemmin, mutta yhtä kaikki se nostaa päänsä kerran toisensa jälkeen. On hankalaa olla näin vaivalloinen. Mutta olisi hankalaa varmasti myös koettaa piiloutua väkijoukkoon ja teeskennellä kuuluvansa siihen saumattomasti. Luulen, että se tuntuisi vielä ahdistavammalta.