Normaaliin palaamisesta ja omiin muroihin kusemisesta

Kriisin yhteydessä käydyissä keskusteluissa minulle on käynyt selväksi, että on sellainen ilmaus kuin "omiin muroihin kuseminen" ja että sitä pidetään täällä monissa piireissä jokseenkin kamalimpana asiana, jonka voi tehdä. Eli: vaikka tietäisin, että organisaationi kanta on täyttä kakkaa, en voi kritisoida sitä tai mielellään edes yksityishenkilönä ottaa kantaa siihen, miksen täysin osta tuota kantaa, koska se olisi tätä omiin muroihin kusemista.

No, olen tajunnut tässä sopassa myös sen, että arvostan itse juuri näitä omiin muroihin kusijoita paljon enemmän kuin ihmisiä, jotka odottavat maagisesti toimintalinjaa muuttavaa konsensuspäätöstä ennen kuin vihjaavatkaan olevansa itse asiassa eri mieltä kuin heidän joidenkin samperin ryhmäsidonnaisuuksien nojalla oletetaan olevan. Koska eihän niihin muroihin kusta, koska se on kivaa vaan koska jos kukaan ei kuse muroihin, tapahtuu paljon ikävämpiä asioita kuin on valmis hyväksymään tapahtuvan vain siksi, että saa itse olla enemmän jeeshenkilö jos pitää suunsa kiinni.

Koska arvostukseni nyt menevät juuri tällä tavalla, kirjoitan jotain, mitä varmaan joogaohjaajan ei haluta kirjoittavan (ja se viimeisestäkin yrityksestä pitää joogablogia, mitä aina välillä mulle suositellaan, kun olisi niin mukavaa lukea jooga-ajatuksiani): Jooga ei ole lähiryhmätuntiliikuntana varmasti mikään välttämättömyys kenenkään hyvinvoinnille. (Ei edes joogaohjaajan, se on työ ja kuten kaikki työt, saattaa hävitä hetkellisesti tai pysyvämmin - psykologisesti joustava joogaohjaaja osaa kyllä järjestää elantonsa toisellakin tavalla ja jos ei ole sen vertaa psykologista joustavuutta, miten ihmeessä voi kuvitella osaavansa sitä muillekaan jakaa?) Millaista mielenrauhaa on sellainen, jota opiskellaan juuri tietyn muotoisena silläkin riskillä, että oman toimintamuodon valinnan seurauksena joku toinen ehkä kuolee tai vaurioituu pysyvästi? Aika mielenkiintoista mielenrauhaa - mutta ei ehkä niin erilaista kuin lentokoneilla toimitetut retriitit toisella puolella maailmaa jne.

Saas nähdä, vaihdanko taas kohta ammattia, sen verran nämä murot herättävät kuseskeluhaluja.

Ajattelin jo, että olen löytänyt lokeron, jossa voin tehdä hommia muiden hyväksi ja jossa tietty eettisyys on ikään kuin ihan eka stepping stone, mutta paskan marjat. Eikö vaan tässäkin yhteisössä esitetä, että kun vain noudattaa lakia ja viranomaisohjeita, niin se on sitten siinä eikä muuta vaadita. Ja me tehdään niin tärkeää työtä, tämä on ihmisille eritysen oleellista nyt kun on kriisi ja niin edelleen. Mikäs siinä, varmaan joku onkin niin heiveröinen, että tarvitsee juuri näitä ja näitä sanoja yhdistettynä hiljaa itsekseen keskittyen olemiseen - mutta riskittömämpää se silti etänä olisi.

Kyllästyttää koko suomalainen meininki - ihmiset, joilla on maskit kyllä ostettuna, muttei kehdata käyttää niitä ennen kuin tulee viranomaissuositus, ettei leimauduta friikeiksi. Tai ehkä ettei leimauduta just niihin muroihin kusijoiksi, koska kyllähän suomalaiset nyt viruksen päihittävät ilman että tarvitsee apinoida aasialaisia? Useimpina päivinä ihmiskunta tai ainakin sen suomalainen siivu aiheuttaa vakavaa kulttuurishokkia. Ihmiset - vähemmistö sentään -, jotka eivät seuraa koronauutisointia, koska siitä tulee paha mieli - ja epäilemättä vieläkin suurempi osa, joka seuraa vain kotimaisten tiedotusvälineiden uutisointia eikä ole edes tietoinen siitä, miten eri tavalla eri maissa näistä asioista puhutaan. Toivottavasti ei tule paha mieli sitten kun tajuaa, että on ollut osallisena ketjuissa, joiden seurauksena joku kuolee tai hänen keuhkonsa ja sisäelimensä vaurioituvat pysyvästi. Ei voi sanoa, ettei voinut tietää. Se, ettei halunnut tietää, on eri asia kuin ettei voinut tietää.

Selväksi on käynyt myös se, miten moni mittaa tilanteen vaarallisuutta epidemiamallien, R0:n ja K:n pohtimisen ja päivittäisten paikallisten tartuntatautitilastojen ristiinpohdinnan sijaan katsomalla vertaisiaan. Vertaisia, jotka pyytävät piknikille, kävelylle tai ehkä kohta kyläänkin. (Kesä on hyvä aika piknikata, mutta syksykin tulee.) Jos tuo voi tehdä noin, minäkin voin. Me, jotka emme tapaa ketään, emme tietysti pyydä ketään mihinkään tai ilmaise tehneemme mitään normaaliin palaamista edistävää. Me vain katoamme. Huomaan, miten rasittavia zoompuhelutkin usein ovat, koska minun odotetaan sanovan, että minäkin olen alkanut liikkua julkisilla ja tavata taas enemmän ihmisiä. Mutta olenkin ilkeä muroihinkusija, joka sanon, että epidemiatilanne on sellainen, että itse ainakin teen kaikkeni tukahduttaakseni, en lietsoakseni epidemiaa. Olen siitäkin hankala, että luen tutkimusta jatkuvasti ja tunteja päivässä. Tutkimusta nimenomaan taudista ja sen leviämisestä, syistä miksi tautiin voi olla vaikeaa saada ihan optimaalisesti toimivaa rokotetta ja tietysti filosofisista taustaoletuksista erilaisten tautia koskevien kantojen takana. Varmaan minun olisi hyvä lukea vielä enemmän suomalaisesta muroonkusemattomuuskulttuurista, mutta en yksinkertaisesti kestä yhtään enempää jahkailua kuin ympärilläni tapahtuu noin muutenkin.

Olen saanut syksylle kolme etätuntia viikossa. Mietinnässä on edelleen, mitä teen lähituntien kanssa, jos epidemia ei ole kurissa siinä vaiheessa, kun opetusten pitäisi alkaa. Vaikuttaa uskomattomalta, että se olisi kurissa. Ja jos se ei ole, ei ole paluuta normaaliin. Mietin vielä, mitä se tarkalleen tarkoittaa.

Sentään hyviäkin uutisia on: Laumasuojastrategia on alkanut vaikuttaa täysin naurettavalta ja hallitus on sanoutunut siitä irti. (Väitetään, ettei siihen ikinä pyritty. On kyllä vaikeaa uskoa, kun on nähnyt tv-esiintymisiä ja lukenut lehtiä koko ajan. En ymmärrä edelleenkään, miksi on niin vaikeaa myöntää, että oho, oltiin väärässä, sori, nyt korjattiin kurssia.) Viimein myös Suomen lehdistössä on alettu julkaista tutkimuksia ilmateitse leviämisestä - vaikkei THL:n sivuilla siitä edellenkään juuri mainita saati että ohjeistuksissa otettaisiin sitä mitenkään huomioon. On tässä vielä syksyyn aikaa.

Kesäksi minua on pyydetty lähiopettamaan mutta olen kieltäytynyt jyrkästi. Saas nähdä, onko niistä toimijoista enää yhteistyökumppaneita jäljellä. Ja saas nähdä, mitä kriisin edetessä tapahtuu ihan tälle kaikelle: omalle ammatille, asuinpaikalle, poliittiselle kannalle.

Melkoinen myllerrys, mutta tapani mukaan ajattelen, että on hyväkin vähän ravistella luutuneita kaavoja. Maailma kusi muroihin, ei sen kummempaa. Nyt on muutettava strategiaa. Mitään normaalia ei ole olemassakaan. 

Opettajuus

Puolimatkan kirjassa on epätoivon parahduksien aiheuttajien lisäksi myös paljon timangeja. Yksi näistä kohdista kiteyttää sen, mitä olen monesti ajatellut epämääräisesti haahuten, mutta jonka sanallistamiseen minussa ei ole ollut ytyä. Siteeraan:

Tiedon viestimiseen tarvitaan monia älyllisiä hyveitä kuten oivalluskykyä, kykyä ilmaista ajatuksensa hyvin ja tehdä täsmällisiä erotteluja. Tähän ryhmään kuuluvat myös älylliset hyveet, joita voidaan kutsua pedagogisiksi hyveiksi. Tällaisia ovat kyky esittää asioita selkeästi ja ymmärrettävästi, kyky sopeuttaa opetus luovasti opittavan asian vaatimuksiin ja oppilaiden kehitystasoon, kyky suhtautua empaattisesti oppilaisiin ja ymmärtää heidän erilaisia tarpeitaan ja lähtökohtiaan, vilpittömyys ja oppilaiden kunnioittaminen, nöyryys ja valmius oppia oppilailtaan ja kuunnella heitä. Eivät kaikki, jotka ovat taitavia urheilussa, musiikissa, shakissa tai jollain muulla alalla, pysty välttämättä opettamaan toisille osaamistaan. Toisaalta taas taitava opettaja ei välttämättä ole itse huipputason osaaja. Dorothy Delay on yksi maailman kuuluisimmista viulunsoiton opettajista. Hänellä itsellään ei koskaan ollut konserttiuraa. Hänen oppilaansa ihailivat hänen kykyään kommunikoida, auttaa heitä kypsymään taidoissaan ja itsenäisessä arvostelukyvyssään, tunteissaan ja tyylissään, auttaa heitä ymmärtämään yleisöään ja tietyn esityksen vaatimuksia. Erään hänen oppilaansa kuvauksen mukaan Delaylla on "hyvin terävä analyyttinen mieli ja verraton kyky diagnosoida ja ratkaista mikä tahansa soittotekninen ongelma". (Tapio Puolimatka, Kasvatus, arvot ja tunteet, s. 133.)

 Kuka tahansa yliopistossa opiskellut tietää, että lausunto pitää paikkansa. Ja oikeastaan ei tarvitse kuin analyyttisella mielellä mennä tanssitunneille, kun jo pian törmää samaan seikkaan. Kaikki huippuosaajat eivät tosiaankaan osaa kommunikoida oivalluksiaan eteenpäin eli ymmärrä, että toisille pitäisi saada opetustilanteessa pedattua tilanne, jossa he saavat itse oivaltaa. Ja sitten on opettajia, joita ei pidetä huippuosaajina, koska heidän huippuosaamisensa on juuri opettamisessa, ei välttämättä taidossa itsessään. He seuraavat oppilaan tekemisiä tarkkasilmäisesti, keskeyttävät, hakevat metaforia ja esimerkkejä toisenlaiseen tekemisen tapaan, korostavat, mitä pitäisi priorisoida minkä edelle. Välttämättä he eivät osu heti oikeaan (ei kai kukaan osu), mutta vähitellen he oppivat hahmottamaan, mikä mättää.

Úsein tuntuu jopa siltä, että jos jollekulle jokin seikka on aina ollut helposti aukeava, hän on (ainakin aluksi) huono opettamaan sitä. Muistan joitain saamiani kommentteja: "Yritä vaan, kyllä se sieltä tulee." - Vastaus teknisen neuvon kysymiseen. Tai: "Kun sä käyt täällä pari vuotta lisää, homma alkaa vähitellen aueta sulle." Tai: "Ei se VOI olla noin vaikeaa." Tietysti voi olla, etten ole onnistunut kysymään tarpeeksi selkeästi, mutta mielestäni siitä ei ole ollut kyse. Jos oppilas ei osaa kysyä tarpeeksi selkeästi, eikö olisi tavallaan opettajan tehtävä auttaa kysymyksen sanallistamisessa? Todennäköisesti opettajalla on siihen paremmat valmiudet. Tai no, ainakin opettajalla ja oppilaalla on yhdessä kahden ihmisen valmiudet: toinen tuntee ongelman nahoissaan ja toinen on hankkinut osaamista juuri ongelman alueelta.

Pahimpia ovat opettajat, jotka haluavat itse loistaa ja keskittyvät siihen. Sitä lajia en katsele kovinkaan montaa kertaa, en missään ympäristössä. Aikuisena on onneksi varaa valita. Kauhistuin jokin aika sitten, kun eräs opetustyötä tekevä tuttavani korosti juuri tätä puolta - että on oltava taitavampi kuin muut, ja että jos joku muu tekee paremmin, sitten on opettamassa todistetusti väärä ihminen. (Samassa yhteydessä kävi ilmi, miten tämä ihminen panostaa täysillä siihen, että myös pysyy parhaana opetustilanteessa.) Ei välttämättä, ajattelin, mutta en osannut sanallistaa asiaa niin että olisin ollut ilmaisuihini tyytyväinen. Kas, minä kun en usko, että kukaan olisi valmis tai ainakaan että se olisi opettajan tehtävä. Tai että opettajan tulisi olla parhaiten perillä kaikesta johonkin asiaan liittyvästä. Joskus esimerkiksi jollain alueella, jota on työstänyt pitkän aikaa, hionut taitojaan ja tullut kohtalaisen varmaksi omasta osaamisestaan (ahhahhaa, näitä alueita saa kyllä suurennuslasilla hakea...), saan oikein hyödyllisen huomautuksen ihmiseltä, joka katselee tekemisiä aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Silloin hänestä tulee hetkeksi opettaja. Samalla tavalla oppii siitä, että toinen ei osaa jotakin. Mikä siinä tarkalleen niihkaa, kysyy. Toinen selvittää. Usein juuri tässä vaiheessa huomaa suhtautuneensa yksilöityyn vaiheeseen aiemmin itse ylimalkaisesti, jättäneensä kokonaan huomiotta tiettyjä pieniä päätelmiä tai vartalon liikkeitä. On edennyt tottumuksenvaraisesti ja onnen kaupalla se on sujunut suotuisasti. Omaan taitavuuteensa takertunut opettaja ei osaisi kysyä tuota kysymystä. Hän vain katsoisi päältä, että okei, jees, oikein menee.

Se, mikä on automaattista, tiedostamatonta, ei myöskään ole korjattavissa eikä kehitettävissä. Ei ennen kuin sen tiedostaa. Usein toisten kysymykset avaavat mahdollisuuden tiedostaa. Usein kyllä menee aika tavalla aikaa ennen kuin alkaa hahmottaa, mihin vaikeuksiin tai hämmennyksen aiheisiin ne tarkalleen liittyvät. Ei tietenkään kohdasta, jonka tiedostaa, välttämättä löydy korjattavaa. Mutta niin kauan kuin tuo kohta on sokea piste, siitä ei ainakaan voi löytää korjattavaa.

Esimerkiksi tanssiesitysten suhteen olen saanut parhaat kommentit yllättäen äidiltä, joka suorasukaisesti luonnehti tyyliäni tavalla, jonka tunnistin välittömästi osuvan oikeaan. Kukaan huippuopettajista ei ollut sanonut noista piirteistä mitään. Äiti ne sen sijaan näki ja hänen huomautuksensa avulla opin säätelemään itseäni tarkemmin huomautetun asian suhteen. (No, äidillä tietysti oli kotikenttäetu, onhan hän tarkkaillut minua kauan; ehkä hän oli pannut saman asian merkille aiemminkin ja nyt vain sanoi sen.) Samalla tavalla, paras venyttelyopettajani ei ollut kovin venyvä itse, saati sporttisen oloinen. Itse asiassa hän oli niin keskivartalolihava, että hänen näyttäessään liikkeet niiden nyansseista oli vaikeaa saada tolkkua. Hän kuitenkin osasi sanallistaa hyvin, eriyttää venytyksen syventämisen vaiheen vaiheelta ja perustella vaiheet. (Ainakin minun on helpompi kestää venytyskipua, kun tekeminen tuntuu perustellulta.) Enhän minä sinne mennyt häntä ja hänen venymistään tai kuuluisuuttaan fanittamaan vaan ymmärtämään, miten lihaksia on lähestyttävä niiden rentouttamiseksi ja liikkuvuuden ylläpitämiseksi. (Onkohan muuten ihmisiä, jotka käyvät fanittamassa sitä tosiseikkaa, että ovat huipun tunnilla? Riittääkö se heille, vaikkeivät he sillä lailla huomaisikaan saavansa huipulta mitään uusia kysymyksiä tai fokuksia omaan tekemiseensä?)

Pedagogiset hyveet - niin. Sitä olisin halunnut sanoa ystävälle siinä tilanteessa. Että pedagogiset hyveet ovat tärkeämpiä kuin se, onko opettaja paras opetettavan asian suorittaja opetustilanteessa. Ehkä käymme keskustelun uudelleen myöhemmin. Sitten voin aloittaa keskustelun jäsennellymmin. 

Automaattivaihteella

Kokeessa käsi kirjoittaa, mutta siitäkään ei oikeastaan vallitse tietoisuutta. Näen toki käteni, mutta se liikkuu ikään kuin jo jossakin toisessa maailmassa. Ja mistä vastaukset tulevat? Unestako? Unessa johtajaopettaja seisoo koulun ovensuussa vastaanottamassa meitä, me tulemme satiinisortseissa, nyrkkeilijän pyyhe kaulassa, hän juoksee kanssamme kohti yläkerran luokkaa (monta kertaa senkin tarkistin?) ja kertoo samalla, että on juuri julkaistu uusia tutkimustuloksia siitä, että nyt tämän ja tämän lihaksen origot ja insertiot ovatkin paljastuneet sijoittuviksi sinne, tänne, tuonne, kaikkialle muualle kuin on haukionkalatettu mieleen tai muistiin tai kehoon tai uneen tai minne nämä asiat nyt menevätkään.

Nyt ne menevät paperille, kirjoittuvat siihen lyijytäytekynällä. o, i, f, suomeksi, latinaksi. Jossain kohden tuntuu samalta kuin uneen mennessä, kun äkisti astuu näkymättömään, vain tuntoaistilliseen kuoppaan samalla kun makaa selkä tiiviisti sängyn pintaa vasten. (Sen nimi on patja, rakkaani, patja... olen tänään hieman tohinassa, tulen juuri tentistä, istun alakerran tietokoneella.) Olen saanut kuulla, että se on tuntoaistimuksellinen puoli siitä, että aivot lähettävät kerralla rentoutumiskäskyn isommalle lihasryhmälle ja lihakset sätkähtävät ennen tension laukeamista lepotasolle. (Sekin on jännitteinen.) Mutta nyt ei tapahdu lihaksen rentoutumista vaan äkillinen muistin tai mieleen palauttamisen kuoppa. (Mistä ne palautetaan mieleen? Työmuistista, joka on tungettu mappiin öö, lihasmuistiin, ehkä silmän liikkeiden osalta, ehkä ossa digitorum manusin hienomotoriikan muistiin kirjoittamisesta?) Jokin ei automaattikirjoitu. En muista nikaman välilevyä latinaksi, koska olen oppinut sen alunperin väärin ryhmätyössä jonkun keksiessä sille pelleilynimen ja muistan vain sen väärän nimen, jonka tiedän vääräksi, siinä tulee pysähdys. Enkä muista paria lihasta suomeksi lainkaan, latinaksi vain. Hyppään näiden kohtien yli ja katselen taas käteni säännöllistä liikehdintää, tanssia kynän ja paperin kanssa.

Käsialani on kokeissa kummallinen, olenko ehkä maininnut siitä ennenkin. Siihen ilmestyy pedanttius, joka siitä arjessa puuttuu. (Että minua harmittaa, ettei koneella kirjoitettaessa käsiala näy. En ymmärrä, miten tämä voisi kuulua intiimiin, kun ei kerran käsialakaan näy. Tekstillä voi valehdella, tekstillä voi valehdella, älä unohda, sillä voi valehdella itselleenkin, käsialan jäädessä johtolangaksi se on hankalampaa. Teeskentelyn ja jäykistelyn erottaa omasta käsialastaan hyvin helposti.) Sanat näyttävät filigraanikoruilta. Niissä on sopivan hienomotorinen klangi käsittelyaluetta ajatellen.

Tarkastan vielä kaiken kirjoittamani, arvaan pari suomenkielistä nimeä ja välilevyn latinankielisen nimen, eräänlaista lottoa, jolla ei ole oikeastaan väliä, koska olen jo varma siitä, että tentti menee läpi. Ei se minua enää huolestuta, enemmän askarruttaa se, mistä ne vastaukset tulevat, muistaminen ja mieleenpalauttaminen, adrenaliini ja automaatio, se miten koko keho katoaa havainnonkentästä ja vain filigraanisanat tanssahtelevat, tulevat todellisiksi siinä katseen alla. Nousen seisomaan, tunnen pulssin korvalehdissä, samanlainen olo on joskus kun keskellä yötä herää siihen, että rakastelee jonkun kanssa eikä muista, miten siihen on päädytty (ja yleensä toinenkaan ei muista, niin on tapahtunut jossakin unen ja valveen rajalla, keholla on omat metkunsa), kuljetan käsissäni papereita, joilla sanat lepäävät, ojennan paperin opettajalle, en jaksa puhua kenenkään kanssa nyt, koska haluan tunnustella sanojen tulemista kuvien kutsumina.

Enkä haluaisi päästää irti, helpottua, koska kurkkuni on ilmoitellut itsestään kivulla ja limalla jo pari päivää, ja olisi niin tyypillistä sairastua heti jännityksen lauetessa.

Keskittyminen, kiitollisuus

Viimeinen päivä kiinteää ruokaa. Nälkä hyökkää äkisti, mutta nujertuu pian. Pureksin punaista, mehevää paprikaa lohko lohkolta. Pureksin pitkästä aikaa sillä lailla kuin minut opetettiin lapsena syömään: keskittyen pureksimiseen, jokaista suupalaa neljäkymmentä jauhaisua hampailla, jotta sylki sekoittuu kunnolla. Keskittyen siihen, mitä on suussani, miltä se maistuu ja miten se on kasvatettu (vanhempani ovat aina ostaneet paljon biodynaamista ja myöhemmin luomua ja seuraan samoja jälkiä) ja mieluusti mitä lajiketta se on ja sitten tietysti vielä siihen, että voisi olla niinkin, ettei minulle olisi ruokaa.

Tulen äkkiä kylläiseksi, paprika on ihmeellisen makea ja aromikas. Ajattelen seuraavia päiviä, jolloin pureksin mehua ja kasvislientä. Ajattelen myös niitä päiviä, jolloin olen istunut pöydän ääressä ja tehnyt tekstityötä niin topakasti päämäärää tuijottaen, että olen huomannut ruoan kadonneen itseeni vasta kun lusikka on raapinut tyhjää lautasta ja tullut tyhjänä suuhun. Joinakin noista kerroista olen hämmästynyt: olen huomannut, että minun on ollut pakko katsoa lautaseen jääneitä tahroja tietääkseni, mitä olen syönyt.

On ehkä väärin sanoa, ettei tämä paastoamiseni olisi henkistä tai hengellistä, vaikkei se tietysti sillä lailla uskonnollista olekaan, että kukaan toinen voisi tulla minulle kertomaan, miksi minun pitää tehdä näin. Onko mitään henkisempää harjoitetta kuin keskittyminen ja kiitollisuus siihen, mitä juuri nyt on käsissäni ja kehossani ja ympärilläni, ulottuvissani, mahdollisuuksien rajoissa? En ole kovinkaan etevä tuollaisessa asenteessa. Saatan olla hurjan kiukkuinen, haluta jotakin lisää tai eri tavalla, saatan joku päivä unohtaa ihan kokonaan sen, ettei tämä mikään ole itsestäänselvyyttä.

Muistan sen iltapäivän, kun seisoin krapulassa Auschwitzissa ja luin raskasta fyysistä työtä tehneen vangin aamupalasta. Tai kun katselin kenkäröykkiöitä. En oikeastaan ajatellut niinkään sitä, miten kauheaa tuhoa siellä oli tehty, vaan sitä, olivatkohan ne ihmiset olleet tyytyväisiä noihin kenkiinsä. Oliko heitä harmittanut jokin tietty saumaus tai koron linttaantuminen, varpaat kokoon purista malli tai se, että koristenauhaus oli tehty suklaanruskealla mustan sijaan? Tarkoitan: ennen leirille joutumista, tietysti. Todennäköisesti. Ja silti ne olivat kasa kauniita kenkiä. Ei sellaisia saa enää mistään.

Myöhemmin yritin selittää muutamalle ihmiselle, ettei minulle tullut siellä mitenkään paha olo. Ei, vaikka tiesin, että isoäiti oli hiuskarvan päässä tuollaiselle leirille joutumisesta. Seisoin siellä ja katselin kenkiä ja ajattelin, miten lähellä oli se, etten olisi koskaan syntynyt. Olin pettynyt siitä, että olin elossa. Silloin. Tarvittiin vielä koko joukko toisia tapahtumia, että äkkiä ymmärsin voivani valita asioita, voivani suunnata elämääni. Kohtaloon ei tarvitse suhtautua on/off -valintana, jossa off tarkoittaa kuolemista tai syntymättömyyttä ja on asioiden vietävänä olemista. En osaa sanoa, miten suhtautuisin Auschwitziin nyt. Tuskin koskaan kuitenkaan tulen ihmiseksi, joka osaisi surra kuolleita. Elävien harkitsemattomia ratkaisuja kyllä suren usein. Esimerkiksi sitä, miten helposti jätän huomaamatta yksityiskohtia ja saatan olla huikaisevan tyytymätön.

Ei minun tarvitse hyväksyä hutiloivuuttani ja kiittämättömyyttäni. Paasto tuntuu hyvältä keinolta keskittyä kiitollisuuteen siitä, mitä on. Ruoka ei ole mikään itsestäänselvyys. Se ei ole ollut sitä ennen eikä se kenties lähitulevaisuudessakaan ole itsestäänselvyys. Kai kaikki ovat lukeneet ilmastonmuutoksen mahdollisista vaikutuksista viljelyyn (no okei, tiivistämisvaraa on, meilläkin peltopinta-alasta 80 % kasvaa eläintuotannon rehua, luki Vompsu ääneen eilen jostakin), väestömäärän kasvusta, öljytalouden romahtamisesta tai hiipumisesta... on todella vaikeaa kuvitella, millaista elämä on kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Kenties ruoasta on tullut uudestaan arvokasta ja ajatus sen pilaantumisesta on käynyt jälleen moraalisesti sietämättömäksi? (Minua hävikki hirvittää jo nyt. Yhteenlaskettu luku siitä ruoasta, joka kolhiintuu kuljetuksissa kelvottomaksi, viskataan kaupasta jäteastiaan ja mätänee kuluttajien jääkaappeihin, voisi olla aika masentava. En lainkaan hämmästyisi, jos se olisi kymmenys tai ylikin. Olen nähnyt joitakin yksittäisiä lukuja vain keskimmäisestä suureesta, kaupan hävikistä, ja joudun tekemään arvaukseni sen pohjalta.)

En usko, että paastoamiseni vaikuttaa pitkään. Mutta ehkä se virittää minussa hetkeksi taas tarpeellisen kunnioituksen ruokaa kohtaan. Että maltan istua ja mutustella paprikaa auringonläikässä kiitollisena siitä, että voin tehdä niin. Muistan jo ennalta, miten paaston aikana ruoat tulveksivat uniin ja mielikuviin. Odotan sitä, koska tarvitsen sitä. Sehän on juuri se, mitä haluan: että jaksan keskittyä perusasioihin, muistaa ne, olla niistä kiitollinen.

Jotkut ihmiset tekevät sellaisia harjoituksia, etteivät puhu vaikkapa viikkoon. Minusta tuntuu, että minulle se ei olisi kovin vaikeaa. Olen elänyt joitakin viikkoja puhumatta kellekään, koska en ole halunnut tavata ketään. Ei se tunnu pahalta, jos saa lukea ja kirjoittaa. Joskus se on hyvin helpottavaakin. Tietysti jos kieltäisi kaiken lukemisen ja kirjoittamisenkin... no, silti voisi varmasti ajatella. Luultavasti itselleni olisi kuitenkin suurempi haaste tavata vaikka viikon ajan joka päivä enemmän kuin kolme ihmistä ja puhua näiden kanssa. Mutta ei se rauhoittaisi, en usko. Ei jäisi aikaa ajatella ja myötätunto olisi vain entistäkin vaikeampaa. Syöminen on jotenkin konkreettisempaa ja siihen kiteytyy ainakin itselläni enemmän ongelmia kuin puhumiseen. Harvemmin kuitenkaan puhun suutani niin puhtaaksi, että olen sen jälkeen lukossa. Syömisen kanssa niin taas käy helposti. Ja välillä ostan jotakin epäterveellistä, vaikka suolattuja pähkinöitä tai popcornia. Ne maistuvat pahalta oikeastaan jo suussa kahden ensimmäisen suupalan jälkeen. Miksi niitä tulee syöneeksi? Kumma juttu!

Nyt tuntuu hyvältä mitellä omaa nälkä-äkäänsä eli sitä kiukkuisuutta, joka liittyy verensokerin tipahtamiseen. Toivottavasti Vompsu kestää ja minä myös. Ja ehkä myös tunnustella, millaista on ilman verensokerikierroksia. Huomaan ne todella selkeästi normaaliruokavaliolla, ja tiedän, että jos olen perusstressaantunut jostakin asiasta tai tahdon vältellä jonkin asian käsittelemistä, pakenen helposti napostelemiseen ja siitä seuraavaan mielihyvän leviämiseen. Se tekee minusta jotenkin tasaisen ja välinpitämättömän. Mutta en pidä tasaisuudesta enkä välinpitämättömyydestä. Haluan kohdata ahdistukset, painia niiden kanssa.

Haluan keskittyä noihin kummallisiin, heikkoihin oloihin, tuntea niiden mielikuvat. En halua vain painella automaattivaihteella läpi elämän. Ja tietysti pelkään, että paasto epäonnistuu, niin kävi kerran, oloni meni niin kurjaksi, että katsoin parhaaksi lopettaa, sen jälkeen en ole uskaltanut kokeilla uudelleen... mutta en tiedä, onko minulla enää koskaan näin hyvää saumaa: paljon vaikeita asioita mielessä, perusturvallinen parisuhde, ei töitä, ei kiirettä mihinkään, ei tiiviitä ystävyyssuhteita eli ei tarvitse nähdä oikeastaan paljon ketään, kissojen suoma läheisyys. Miksei siis nyt?

On hauskaa aloittaa paastoon laskeutuminen ja huomata, miten tietoisuus siitä, ettei seuraavina päivinä aio syödä lainkaan kiinteää ruokaa, muokkaa jo tänään sen, miten tarkasti ja uteliaasti suhtaudun pureksimaani paprikaan.

Valaan selkä

Oikeastaan en ole varma, oliko hyvä idea hankkia alkuperäisversio "Walking in the air" -laulusta. On todella vaikeaa olla itkemättä siinä kohdassa, jossa valaat (vaiko vain yksi?) näkyvät animaatiossa veden pinnan alla suurina hahmoina. Tässä vaiheessa olen tainnut aina olla jo enimmäkseen solmussa oman itkuni kanssa, ja valas on lopullinen räjäyttäjä. Näköjään pelkkä kappale saa saman aikaan.

Onko mitään niin surullista kuin valaat? Nuo suunnattoman suuret, lempeät ja älykkäät olennot, joista ei ehkä ehditä tietää kovinkaan paljon. "Mighty monster", joopa joo. Jos valaat ja ihmiset laitettaisiin punnittaviksi hirviömäisyyden suhteen, veikkaisin kyllä, että valaat selviäisivät puhtaammin paperein. (Olkoonkin, että esimerkiksi delfiinien keskuudessa tiedetään tapahtuvan raiskauksia; no, niin ihmistenkin.)

Olen itkeskelystäni huolimatta toipunut sen verran hyvin, että uskaltaudun illan glögeille ystävien luokse. Tuntuu hyvältä huuhtoa suihkussa kaikki oudonhajuinen hiki itsestään. Ja puhtaat hiukset, mitä luksusta. Saa nyt sitten nähdä, miten keho tähän arkeen palaamiseen suhtautuu, mutta en tunne itseäni enää sairaaksi, ja huomenna olisi joka tapauksessa pitänyt viimeistään peseytyä, sillä uskaltaudun skypejoululauluun tai en (ajattelin huomenna soittaa neuvovaan lääkäripuhelimeen, koska eiköhän lääkäri osaa vastata tartuttamiskysymykseen asiantuntevimmin), aion mennä ulkosalle ja ehkä syödä synttärilounaat jossain kivassa ravintolassa Vompatin kanssa. Vapaapäivä, loistavaa...

Tänään olen latonut normaalipituisen työpäivän ja ollut siitä ihan normaalin puutunut. Huvittavaa, kuinka latoessa ei välttämättä tajua ollenkaan, mitä latoo. Silti teksti tuntuu siirtyvän varsin uskollisesti kirjan lähdeluettelosta koneelleni. Kummallista, mikä kaikki voikaan automatisoitua.

Myös kyyneleet.