Mielipiteistä monimutkaisemmin

Mikä tätä maailmaa vaivaa? Tarkoitan maailmalla nyt maailmaa, joka rakastaa rautalankamalleja ja hissipuheita, jossa lehtijuttu ei saa sisältää liian monta sanaa eikä ainakaan useampia näkökulmia ja jossa isotkin poliittiset mielipiteet typistetään herkästi muotoon puolesta tai vastaan asiaa x.

Mielipiteet tulivat mieleen kun kävin taannoin Alkossa. Viime visiitistä onkin aikaa yli viisi vuotta. Olen olettanut, että suomalainen alpo - alkoholipolitiikka - voi edelleen paksusti. Ja kenties voikin, mutta näyttää nyt erilaiselta satunnaiskävijän silmiin. Menin viinakauppaan, koska omaan kaamosaikaani kuuluu kaikenlainen suklaata ja rommia tiukkuva leivonta. (Hormonit, hormonit.) Olen tähän saakka ostanut päivittäistavarakaupasta niitä minipulloja rommiesanssia, mutta eihän se ole kovin ekologista, kaikki ne muoviset minipullot, eikä itse asiassa taloudellisestikaan järkevää. Joten ei kun alkoon kun kerran olin siinä kompleksissa jo valmiiksi postipaketteja hakemassa. (Tempehkulttuuri, nattokulttuuri.)

Tulin pulloineni kassalle. "Jaaha, totikautta pukkaa!" sanoi myyjä iloisesti. Vastasin yhtä iloiseen sävyyn, että itse asiassa ei, että minä vaan tykkään leipoa. No jotain muuta juomapuolelle sitten, hän ehdotti. Ei kiitos, vastasin. Tämä jotenkin tuntui harmittavan myyjää. Ensin hän alkoi saarnata siitä, että rommi käy muuallekin kuin leivontaan, esimerkiksi ruoanlaittoon. Joo, tiedän, kiitos, sanoin käänteestä hieman hämmentyneenä, lompakko valmiiksi esillä. Mutta sen sijaan, että olisi lyönyt ostokseni kassaan, hän alkoi antaa vinkkejä siitä, millä kaikella lantringilla rommin saa alas vaikkei mausta välittäisikään. Tuijotin hämmästyneenä. Saa alas? Kohta hän sentään piippasi pullon koneelle niin että saatoin maksaa, jatkaen samalla vinkkimonologiaan. Ei ole tarvetta saada alas, vastasin jo astetta jurommin. Kun sulloin pullon laukkuuni ja kävelin kassalta pois, hän huuteli vielä perään, että kannattaa kuitenkin kokeilla vaikka kaakaon sekaan. 

Ehkä tuo on jokin kampanja, jossa koetetaan purkaa alkoholiin liittyviä syyllisyydentuntoja tai häpeää? Tai jossa koetetaan tehdä Alkossa asioinnista niin kepeää ja miellyttävää, ettei kukaan enää natisisi siitä, ettei viinejä saa ruokakaupasta? (Mikä on jotenkin hassua koska kaikkien isompien ruokakauppojen kyljessä tuntuu joka tapauksessa olevan Alko.) Luultavasti kohdallani kävi kuitenkin nyt niin, että sitten joskus kun tuo rommipullo loppuu, matkustan mielummin vaikka Tallinnaan ostamaan seuraavan pullon kenenkään siitä piittaamatta kuin joudun moisen puheoksennuksen kohteeksi. Ehkä täällä on yksinkertaisesti mahdotonta ihan vain neutraalisti myydä se pullo, etenkään jos joku epäilyttävästi väittää käyttävänsä viinaa vain leivontaan, kaikella tällä historialla? Ja tietysti introvertti ei arvosta samoja asioita kuin ekstrovertimpi vertaisensa... enimmäkseen haluan kulkea rauhassa. Siksi liikun lähinnä metsässä, en väkijoukoissa, ja opetan lajeja, joissa rauhoitutaan ja keskitytään hiljaisuudessa, sen sijaan, että olisin jossain pälätyksen keskellä.

Mutta niin, mielipiteistä. Kieltämättä ajattelin Alkosta pois lampsiessani, että olisin ostanut rommini mieluummin kaupasta, niin ei olisi tarvinnut kuunnella mainospuhetta. Mutta laajemmin, esimerkiksi kysymyksessä pitäisikö viinit tuoda päivittäistavarakauppoihin, en osaa sanoa ehdoitta juuta enkä jaata. (Enkä siis myöskään eitä, sitähän tuo tarkoittaa vaikka siinä onkin kaksi myönnön sanaa; kieli on omituinen epeli.) Minullahan on näitä sukulaisia, jotka ovat jo haudan rauhassa. Heidän elämäänsä viina kaikissa muodoissaan pyöritti siinä määrin, että lapsena sain paniikin vanhempieni ottaessa saunakaljan. (Tämä raitisti vanhempani lopullisesti, tämän kauhun näkeminen. Kai he siinä tajusivat, miten pelottavaa heidänkin oli ollut nähdä sitä lapsena? Tai siis, ei vain nähdä. Tulla ajetuksi lumeen ja pakkaseen pyjamassa ja niin edelleen. Päihdehelvettejä ei katsella siististi päältäpäin tai ulkoakäsin vaan oikeasti ulkoa käsin, kuunnellen rikkoutuvien sisustusten ääniä, varpaat jäässä, miettien, kenen luokse kehtaisi mennä hakemaan turvaa.) Jos alkoholia olisi ollut helpommin saatavilla, he ehkä olisivat juoneet vieläkin enemmän, langenneet useammin putkeen. Ehkä. Mutta toisaalta, ei se säännöstely näyttänyt heitä hirveästi pitelevän myöskään. Riippuvuus keksii keinot. Mistä tulen siihen, että minusta sen sijaan, että vängätään jostain jonninjoutavasta viinien kauppoihin ottamisesta, olisi hyvä keskustella jostain ihan muusta, jostain sellaisesta, jolla voitaisiin oikeasti puuttua riippuvuuksiin, kuten juuri alkoholiriippuvuus. Sehän se siellä kauppaistamisen taustalla kuitenkin häämöttää mörkönä. Esimerkiksi, milloin aiotaan ihan kunnolla tarjota päihdekuntoutusta hyödyntäen psilosybiinejä. Tutkimusdataahan on. Mutta puhutaanko tästä? Ei, puhe on juuttunut kysymykseen, pitäisikö viinit sallia päivittäistavarakauppoihin. (Rommista kukaan ei ole edes puhunut.)

Ja hieman samanlainen outo kiekura on vaikkapa pandemiapolitiikassa. Nyt väännetään terveen aikuisväestön neljänsistä rokotuksista, joista tiedetään, etteivät ne estä tartuntoja eivätkä kovin hyvin taudin pitkää muotoakaan. Ilmahygienia vaikuttaisi näihin, ilmanpuhdistus, ilmanvaihdon tehostaminen ja hengityssuojaimet, mutta näistäpä ei haluta lausua halaistua sanaa. Nämä toimet estäisivät myös riskiryhmäläisten ja vanhusten kuolemia mutta ketään ei tunnu kiinnostavan. Sen sijaan vääntö kohdistuu rokotuksiin, vaikka sekä WHO että kansainvälinen tutkijapaneeli ovat korostaneet, etteivät rokotteet yksin riitä tilanteen hallinnassa. Etenkin ilmanvaihdon tehostamisen ja ilman HEPA-puhdistamisen kohdalla on vaikeaa kuvitella, ketä ne haittaisivat henkilökohtaisen kokemuksen tasolla. Ketä haittaavat vähemmät hengitysteiden tulehdukset, oikeasti? Tietysti investoinnit maksavat mutta ei se sairastaminenkaan ilmaista ole, ei rahassa eikä kokemuksen valuutassa. 

Sähkö, sama juttu. Hirveä vääntö siitä, millä menetelmillä sitä on parasta tuottaa. Ja sitten, ennen näitä hintoja, säästämiseen ei juuri kiinnitetty huomiota. Hintojen nousu on vaikuttanut järkevästi ihmisten kulutukseen ja sehän leikkaantui parissa kuukaudessa liki viidenneksen. Mutta täytyy kyllä sanoa sähköä koko aikuiselämäni säästäneenä, että tuntuu jotenkin aivan uskomattoman typerältä, miten moni on vasta nyt ruvennut ajattelemaan kokonaiskuvaa, vasta nyt, kun sakot ajattelemattomuudesta kuormittavat kukkaroa rajummin. Ei se sähkö ennenkään ole ollut päästötöntä, ei missään muodossa. Kaikki tavat tuottaa ja kuljettaa sähköä vaativat melkoisen infran. Metalleja: kaivosteollisuus. Kaikki se jättää jälkensä tähän planeettaan ja jos ei omalla takapihalla niin sitten jonkun toisen. 

(Näin muuten jotain todella dystooppista Myyrmannissa käydessäni. Opetan siinä lähistöllä ja kävin sieltä hakemasta tilkettä rännien saumojen vuotokohtiin. Myyrmannin alatasanteella on kännykänvaihtoautomaatti nimeltään swappie. Tuijotin automaattia jonkin aikaa hiljaista hetkeä viettäen, kunnes tajusin, että saatan vaikuttaa hieman oudolta, ja siivosin luuni. Kulutuskulttuuri on todella mennyt niin pitkälle, etten oikein tiedä, mitä sanoa. Ehkä tässäkin tarvitaan lopulta sitten joku kunnon romahdus tai kallistuminen, että ihmiset tajuavat ettei kännykkä tule automaatista tai kaupasta vaan siihen on käytetty raaka-aineita, joiden hankkiminen ei useimmiten ole mitään sievää ja kivaa, harmitonta puuhastelua.)

En muista, että esimerkiksi vaalikoneissa olisi sähkökysymyksissä ollut vaihtoehtoa, että sähkön säästämistä tulee edistää. Ja tällä löperöllä linjalla on tietysti seurauksensa - esimerkiksi tämän talon arkkitehtuuria ja ilmanvaihtoa ei ole suunniteltu sitä silmällä pitäen, että osa huoneista voitaisiin talvisin pitää kylminä. Vanhoissa taloissa tällainen on aivan tavallista. 

No, Siperia opettaa. 

Saattaa olla, että mekin rakennamme väliseiniä jossain vaiheessa. 

Ja luultavasti en koskaan tule tekemään yhtään vaalikonetta, jossa osaisin vastata niihin likertteihin. Koska ei minulla ole semmoisia mielipiteitä että ehdottomasti tämä tai ehdottomasti ei tuota toimintapolitiikkaa. Ennemminkin niin, että tämä on ok näillä ennakkoehdoilla ja tuo noilla. Ja enimmäkseen ihmisten toiminta saa jotenkin surulliseksi ja luimukorvaiseksi eikä kauheasti luo uskoa siihen, että ennakkoehdot täyttyisivät oikein missään vaihtoehdossa. Asiaa ei helpota se, että Vompsu on korkean tason päätöksentekijöiden kanssa samoissa kokouksissa ja hämmästelee jälkikäteen sitä, miten he eivät ymmärrä ihan perusjuttujakaan.

(Kyynisempi varmaan sanoisi, että perusjuttuja ymmärtävät ihmiset eivät hakeudukaan tuollaisiin positioihin, mutta se on liian surullinen ajatus, ehdottomasti. Vaikka hyvinkin taolainen pohjavireeltään.)

Kautta jäljellä kaksi viikkoa, talo kuin pommin jäljiltä. Lumisadetta luvattu eli prioriteettilistan kärjessä on nastarengaiden vaihto asemallepyöräilypyörään. 

Margaret Atwood nörttiydestä & cetera

Mikä siinä on, että joillakuilla on tarkat silmät? Ajattelen nyt Atwoodia. Eikö jokaisesta hänen kirjastaan löydykin kohtia, jotka kehystäisi epäröimättä kotinsa seinälle, jos sellaista mietelmäpolitiikkaa harrastaisi? No, nyt tässä uusimmassa, Herran tarhurit, on kerrassaan riemastuttava kohta, josta koen polttavaa pakkoa blogata.

Mikä tekisi meidät onnelliseksi? se kysyi. Oliko onni lähempänä kiihkoa vai tyydytystä? Oliko onni ihmisen sisimmässä vai jossain ulkopuolella? Kuuluiko siihen puita? oliko lähellä solisevaa vettä? Oliko liiallinen onni ikävystyttävää? Starlite ja Crimson Petal yrittivät keksiä mitä Glenn halusi kuulla, jotta osaisivat valehdella juuri niin kuin piti. "Ei", minä sanoin. Minä tiesin millainen Glenn oli. "Tyyppi on nörtti. Se haluaa tietää mitä mieltä me ihan oikeasti ollaan." Tytöt olivat ihan ulalla.

Kyllä vain. Tuo on tunnistettavaa. Minä olen tuossa mielessä nörtti ja pidän melko yksitotisesti vain tuossa mielessä nörteistä tyypeistä. Se tarkoittaa sitä, että minulle on vaikeaa myydä mitään imagoarvopuppua ja että toisaalta en itsekään osaa semmoista myydä. Esimerkiksi nytkin kun koukutuin uudessa työpaikassa sellaiseen avaruusajan puuteriin, joka on pelkkää hienoa silicajauhetta, läpinäkyvää kiillonsyöjää, ei puhettakaan, että olisin halunnut ostaa sen kalliisti hienossa ammattilaismeikkifirman pakkauksessa. Höpsis. Googlaan asiaa vähän ja tilaan saman jauheen neljännesosalla hinnasta - joka oli jo ennestään tukkuhintainen, työsuhde-etuja - Yhdysvalloista (tuo neljännesosa pitää sisällään postikulutkin). Pii on nimittäin maailman toiseksi yleisin alkuaine, ja minun on vaikeaa uskoa, että sen jauhatus olisi aivan noin arvokasta. Pakkauksesta taas en koe halua maksaa.

Niin, ja mitä ihmisiin tulee - pidän heidän pekuliariteeteistaan. Jopa omistani. Jopa niistä, jotka välillä vääntävät minut viikoksi tai kahdeksi tai kuukaudeksikin solmuun. (Sitten kirjoitan asiasta ja se on ohi. Hahaa, niin kävi myös vaikeuksilleni mieltää itseni seksuaalisubjektiksi uusien hiusten kanssa. Tarvitsee vain kirjoittaa... suosittelen. Mutten lupaa sen toimivan sinulla. Minulla se jostain syystä toimii. Ainakin hetken. Kunnes solmeudun uudestaan.) Miten hupsuja käänteitä. Ei niitä keksisi millään.

Tuossa sit. kohdassa ulalla olevat tytöt ovat jonkinlaisia prostituoituja tai seuralaispalvelutyttöjä. En oikein tiedä, kuinka tituleerata heitä. No, joka tapauksessa, he näyttävät sisäistäneen palveluammatillisuuden munaskujaan myöten. Siinä määrin, että palvelu alkaa takkuilla. Sillä eikö lopulta kuitenkin itse kunkin suurin palvelutehtävä liity toisten elämisen, ymmärryksen ja ihmisyyden tukemiseen eikä suinkaan heidän kuluttaja-asenteidensa palvelemiseen? Tai sitten olen käsittänyt jotakin aivan väärin. No, minusta kuitenkin onnellisuus on tärkeämpi kuin lyhyen tähtäimen tyydytys. Tai suosio. Tai edes toisten hyväksyntä tietyssä jaetussa tilanteessa.

Töissä sattui kummallinen juttu. Pyysin uutta asiakasta riisuutumaan alushoususilleen, jotta voimme katsoa puolieroja ja kehon yleistä seisoma-asentoa. Mies kiskoikin päältään aivan kaiken ja vielä ketkutteli kalustojaan. Tuijotin häntä hetken ja päätin nopeasti, että ei, me emme tänään sittenkään katso puolieroja. "Ole hyvä ja käy siihen vatsallesi, kasvot kasvoaukkoon", sanoin hyvin neutraalisti ja ystävällisesti osoittaen sormella kasvoaukkoa. Mies kävi siihen nopeasti. Siinäpä tilanne kaikessa lyhykäisyydessään ja kummallisuudessaan. Siirryin normaaliin elämäntapojen kyselemiseen ja lihasten palpointiin ja lämmittämiseen ja keskustelimme hoidon mittaan muun muassa koulun liikuntakasvatuksesta. Emme palanneet alun aiheeseen enää muuten kuin miehen kysyessä, voisinko hetkeksi keskeyttää, koska hänen munansa on rutussa ja hän haluaa oikaista sen niin ettei satu. Siinä vaiheessa en voinut olla toteamatta, että alushousuilla on tosiaan tietty funktionsa hieronnassakin. Hän ei vastannut siihen mitään. Loppukäynti sujui aivan ystävällisesti ja normaalisti, mitä nyt minua muutaman kerran hiljaisina hetkinä alkoi hihityttää eräs video, jota juhannusseurueessa katseltiin ja josta eräs seurueen jäsen kysyi, mistä voi olla niin varma siitä, että se on homoseksuaalisille miehille suunnattu ja eikö heteronainenkin voisi tuommoisesta innostua. (Tätä oli vaikea kuvitella kaikkien läsnäolleiden naisarvioijien mielestä.) Minulle nimittäin tuli tuon miehen yllättävästä eleestä mieleen lähinnä tämä video. Sitä mielikuvaa tai käyttäytymisseuraamusta hän tuskin haki.

Tai mistä minä siitä tiedän. Joka tapauksessa, pohdin sitten kotiin pyöräillessä, että nyt tämäkin on sitten nähty ja että oikeastaan reagoin aika siihen tyyliin kuin ajattelinkin reagoivani; niin kauan kuin koen, ettei minuun kajota, en koe itseäni erityisen uhatuksi eikä minulla ole tarvetta kieltää toiselta asioita. (Tosin käskin hänet kyllä aika nopeasti plintille, jotta hän käsittäisi, etten myöskään erityisesti halua katsella hänen ketkumistaan vaan huollan mieluummin hänen pehmytkudostaan niistä kohdista, joissa esiintyy kipuja.) Koulussa keskusteltiin tästä aiheesta paljon ja useimmat vanhemmat hierojat, joiden kanssa olen jutellut, ovat toistaneet samaa asiaa: meihin heijastetaan kaikkea sellaista, millä ei ole mitään tekemistä sen lihashuollon kanssa, jota annamme. Ja tottahan se on, että tavallaan ei olekaan. Mutta toisaalta emmehän me lihashuolla jostain matkan päästä koneita, me koskemme ihmisiä. Me koskemme ihoa, ja on paljon ihmisiä, joille sekin on seksualisoitunut asia. (Ja piru vie, ei minusta ole tässä syyttämään vain heitä.) Voin sanoa, etten halua miesten heiluvan vastaanotolla munasilteen, mutta toisaalta ei minusta ole sitä erityisesti tuomitsemaankaan niin kauan kuin se ei loukkaa yksityisyyttäni ja turvallisuudentunnettani. Eikä tuossa kohtaamisessa ollut mitään erityisen uhkaavaa. Jokin saa minut uskomaan jopa niin, että seuraavan kerran hän pitää pöksyt jalassa. En osaa sanoa, miksi niin arvelen. Mutta siltä tuntuu.

Pyöräillessä ajattelin sitäkin, miten hyvää valmistusta tähän kaikkeen on koko sukuhistoria. Isoäiti kylvetti miehiä yleisessä saunassa, pesi selkiä ja höpötti jatkuvasti siitä, miten jotkut käsittävät sen väärin. (Isoäidin ja ukin saunasta oli tehty rikosilmoituskin, parituksesta. Sellaista ei tietenkään tapahtunut, siitä olen aika varma. Kunhan joku oli kyllästynyt isoäidin suoriin mielipiteisiin, ehkä. Tai siihen, ettei siellä tapahtunut sellaista.) Olen kuunnellut tuota puhetta jo alle kouluikäisenä. Ja äidilläkin on ollut tuommoisia keikkoja, että joku mies on kiskaissut housut kinttuihin ja kysynyt että mitäs tykkäät. He ovat selvinneet niistä diskreetisti ja sen kummemmin traumatisoitumatta ja niin näytän minäkin selviävän. Tosin hieman erilaisella eetoksella. Enemmän isoäidin kuin äidin kaltaisella eetoksella. Minullekin on tärkeää se, että tuollaisista erehdyksistä voidaan edetä ketään nolaamatta. Seksuaalisuudet ovat niin hauraita, niitä pitää jotenkin suojella, ja vaikken itse ymmärtäisikään jonkun mieltymyksiä, ei minulla ole aihetta rätistä niistä, elleivät ne loukkaa omia intressejäni.

Hullunkurista sinänsä että koen tuollaisen paljastelijan vähemmän kajoamisena kuin sen, miten yksi aiempi kumppanini kirjoitti toisaalta kirjeessä seurustelumme alkuaikoina ajattelevansa kehoani, ja kuvasi siitä aiheutunutta tilaansa tavalla, joka jotenkin sai minut voimaan pahoin. No, ehkä olin vain silloin nuorempi. Tai se kerta, kun yliopistolla monen ihmisen kuullen eräs tyyppi kertoi masturboineensa ajatellan jalkojani. Halusin hetken leikata jalat pois tai ainakin oksentaa tai kadota näkymättömiin häpeästä. Ehkä se liittyy siihen, että tässä tilanteessa minulla oli toimintamalli valmiina, niissä toisissa ei? Tai olisiko sillä tekemistä sen kanssa, että niissä toisissa tilanteissa kajoaja oli joku, jonka ajattelin itseni kanssa solidaariseksi ja samalla tavalla roolittuneeksi ja luotettavaksi, ja sitten petyin noissa odotuksissa? (Äh, tätä on vaikeaa sanallistaa.) Ja että he olivat molemmat korkeakoulutettuja ja sivistyneen oloisia ja luulin heidänkin olevan kiinnostuneempia, no, ideologioista ja käsityksistä kuin lihasta ja sitten järkytyin kun tajusin, etteivät he olekaan yhtään semmoisia kuin olin kuvitellut (ja jollaiseksi toivoin itsekin muuttuvani kunhan keksisin, miten). Hmm. Vaikeaa sanoa! (Nykyään en kai odota kenenkään enää olevan sillä tavalla sivistynyt.) Tarkoitan: ammattirooli on aikamoinen pelastus. Mutta miten suhtaudutaan ystävyyteen, toveruuteen ja kollegiaalisuuteen ammatillisesti? Eipä siinä taida löytyä semmoista takaporttia!

Enkä tiedä, olisiko semmoinen hyväksikään. Tarkoitan: järkytykset kasvattavat, elleivät liiaksi järisytä. Ja jos haluaa tietää, mitä toiset oikeasti ajattelevat, järkytyksiä on luvassa.

Niitä päin!

Lopuksi vielä jotain kummallista: mainos. Tänään on DTM:ssä vaahtobileet. Niitä on Helsingissä aika harvoin. Showtime alkaa klo 22. Mitä oikeasti ajattelen: haluan sinne.