Pysähtyminen

Tämä saattaa olla viimeinen päivä, kun harmaa kolli Lohi on täällä. Toivon, ettei niin ole, mutta en tiedä. Huomenna aamulla otamme bussin heti aamulla puoli seitsemän aikaan ja ajamme Viikkiin pieneläinsairaalaan kissan kanssa. Olen varautunut kaikkeen. Tai voiko kaikkeen varautua? Mutta olen varautunut siihen, että kun haen kissan iltapäivällä, kuulen informaatiota, joka saattaa tarkoittaa, että minun on pystyttävä päättämään mahdollisesta eutanasiasta.

Toivoisin voivani sanoa, että filosofian opinnot jotenkin olisivat esillä tätä asiaa harkittaessa ja tähän valmistautuessa. Mutta en voi väittää niin. Ei: läsnä on aivan toisia kuvia, paljon merkittävämpiä ja syvempiä, sellaisia, joihin ei ehkä pysty mikään argumentaatio eikä järkeily. Kuvia lapsuuden kesistä, viileistä sateisista kesistä, kesistä joina opettelin kasvien sielujen tuntemusta ja koetin tuijottaa puista kuolleiden kasvoja, joita isoäiti näki niissä pinnistelemättä. (Myöhemmin lakkasin yrittämästä ja olen koettanut sulkea koko idean maailmani ulkopuolelle koska haluan uskoa, että elävät elävät ja ilmaisevat itseään ja kuolleet ovat lakanneet olemasta eivätkä siten ilmaise itseään kuinkaan, mutta kyllä se unissa palaa edelleen. Ja joissain kuvissa. Mutta minun kuolleeni ovat hyväntahtoisia eivätkä vaadi mitään. Tiedän että minua on rakastettu ja että olen rakastanut takaisin.) Pyysin isoäidiltä, että hän eläisi yhtä pitkään kuin minä. Meni monta vuotta ennen kuin ymmärsin, miksi ihmeessä sellaista pyysin. Vain hänen kanssaan sain olla juuri sitä mitä olin, tuntea juuri kuten tunsin, sain säikkyä ja itkeä ja käpertyä sänkyyn, olla vain. Hän ei jaksanut tai halunnut pyytää mitään sen kummempaa kuin että pidin kädestä kun sydämeen koski. Ja niin me sitten istuimme ja pyysin, ettei hän kuolisi.

Kun isoäiti sitten kuoli - monien rakkaiden hevosten kuolemisen jälkeen; hevoset pistään helposti makkaraksi, kun niistä ei enää ole juoksemaan täysiä tunteja, onhan niiden ylläpito kallista - tuntui jotenkin typerältä, että ihmiset itkivät hautajaisissa. Arkulle oli viritetty Inkerinmaan lippu. Oli vaikeaa ymmärtää, mitä ne kaikki puheet tarkoittivat. Vasta myöhemmin tajusin, ettei isoäiti ehkä kaikille samoja asioita puhunut. Ei hän minullekaan puhunut kauneusleikkauksistaan. Sen kuulin vasta myöhemmin, kun äiti itki siskon nenäleikkausta. Että samat asiat, samat kiroukset, toistuvat, vaikka ne koetetaan vaieta pois. (Siinäpä yksi syy, miksen usko vaikenemiseen.)

En osannut itkeä isoäitiä, mutta jollain tavalla surin ja ajelehdin kyllä. Vähän hautajaisten jälkeen halusin kuolla itsekin, koska tuntui, ettei ollut enää ketään tai mitään syytä elää, etten jaksanut, että olin jäänyt täysin yksin. (Totta vie siihen liittyi etupäässä muuta, mutta ilman isoäidin olemassaoloa minusta tuntui jotenkin siltä, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin niellä kaikki vastaantuleva, ja sitähän riitti nieltäväksi.)

Vasta myöhemmin, vuosia myöhemmin, kun menin hakemaan kissataloon toista kissaa seuraksi Negaatio siilipallolle, tajusin, miten paljon olin isoäitiä kaivannut. Se johtui Lohesta. Heti kun näin sen, olin varma, että se oli isoäitini. Jollain kummallisella tavalla. Sillä on samanlainen katse ja olemus. Se halusi heti mukaamme, ja kotona asettui heti taloksi ja kipusi sänkyyn kanssani nukkumaan niin että kun heräsin keskellä yötä, ihmettelin unenpöppörössä, miten avokin pää oli niin pieni ja ... kehräävä. Ennen kuin tajusin, että se oli Lohi, joka makasi siinä pää tyynyllä, katseli minua ja hyrisi.

Eron jälkeen aloin kursiutua kokoon, kun voimaannuin hakemaan Lohen itselleni. En osannut sanoa haluavani muuta, en osannut toivoa eksältä mitään, tunsin syyllisyyttä lähtemisestäni ja minusta olisi ollut ihan okei jos eksä olisi tuhonnut kaiken, vaatteet, taulut, keramiikat, ihan kaiken, olisin ymmärtänyt sen, mutta ei hän ole sen tuhoavampi kuin minäkään. Olin vain niin kauhuissani käyttäytymisestäni etten aluksi oikein kokenut olevani oikeutettu oikein minkään asian mukaani ottamiseen, mutta Lohen osasin muutamien kuukausien päästä haluta, ja heti kun osasin haluta sen takaisin, hain sen (ja myös sain sen). (Nykyisin kaipailen esimerkiksi jo jäätelökonettakin, joten ehkä alan olla palautunut erosta ja maadoittunut takaisin materiaaliseen kulutustodellisuuteen. No, onhan siitä tietysti seitsemän vuottakin.)

Nyt kun saattaa olla viimeinen päivä Lohen kanssa, olen koettanut makoilla sen vierellä, silitellä, hengittää sen läsnäoloa. Kummallinen, upottava olo: elämässä on niin isoja asioita kiinni niin pienissä asioissa. Entä jos olisimme menneet kissataloon päivää aiemmin? Lohi olisi ollut edelleen karanteenissa ja olisimme tulleet kotiin toisen kissan kanssa. Olisin kiintynyt siihenkin, tietysti, mutta se ei olisi ollut isoäitini enkä olisi saanut sen myötä takaisin tunnetta, että olen tervetullut kotiin. Pystynkö säilyttämään sen tunnun sitten kun kissan on aika lähteä? Tai kadota? Joka tapauksessa, päätökseni hoitosuunnitelmasta ei voi perustua levottomuudelleni eikä epäilyksilleni tämän asian suhteen.

Isoäiti puhui kuolemisesta kaiken aikaa. Teema askarrutti häntä. Hän oli valmis lähtemään, hän väitti. Silti hän tappeli vimmaisesti luovuttamista vastaan. Hän itki ja lysähti kasaan, makasi patjalla ja huusi haluavansa kuolla nyt, ja sitten seuraavaksi hän teki kaikkensa hoitaakseen itseään ja kipujaan, säilyäkseen järjissä. Ehkä se on tyypillistä vaikeasti sairaille aikoina, jolloin kipulääkitykseen suhtaudutaan välinpitämättömästi ja korostetaan mieluummin potilaan mahdollista opiaattiriippuvuutta kuin hänen elämänlaatuaan.

Isoäiti suuttui, kun pyysin häntä elämään vähän kauemmin vielä. En pyytänyt monta kertaa, luovutin aiheen hänen päätettäväkseen jo kauan ennen kuin hän sitten lopulta kuoli koomassa molemmat jalat amputoituna. Kun soudimme ja huopasimme kirkkaalla rotkojärvellä nostaen verkkoja ja katiskoja värikkäät kirpputorivaatteet päällämme ja huivit hiusten suojana, katselin hänen käsiään ja kasvojaan ja ajattelin, että hän haluaa kuolla. Etten saa toivoa hänen pysyvän elävänä. Selvä. En toivo.

Se kaikki palautuu kummallisella tavalla tähän päivään, jolloin ilma tuntuu olevan niin ohutta, ettei syväänkään hengittämällä saa täytettyä kehon hapentarvetta. Rintakehä on jähmettynyt odottamaan iskua, maankamaraa, kehoni elää edelleen pienen apinanpoikasen vaistonvaraista reaktiota putoamisen tunteeseen. (En tiedä, uskonko tuohonkaan, tuo on Feldenkraisin päätelmiä, onko sillä väliä, mihin uskoo, joka tapauksessa tuo puppu tulee kutsumatta paikalle ja selittää selittämistään.) Sade putoaa ulkona, koira haluaa tunkea itsensä ensimmäiseksi silitysjonossa, kissa väistää. Eivät ne tiedä huomisesta ja vaikka tietäisivät, välittäisivätkö ne, kuka sen tietää. Haluaisin olla kuten ne, mutta tiedän huomisen. Elämisen ja kuolemisen suhteen tiedän yhtä vähän kuin ne.

En tiedä sitäkään, haluaisinko olla elossa vai en.

Mistä sen voi tietää, jos ei tiedä, mitä nuo asiat tarkoittavat?

Joka tapauksessa, olen elossa ja on hengitettävä siitäkin huolimatta että ilma tuntuu korvikkeelta.

Ilta käy myöhemmäksi, Vompsu nousee lentokoneeseen Lapissa, palaa, Fauni kuuntelee konsertissa populaarimusiikkia, harmaa kolli nuolee tassujaan, on herännyt uniltaan. Huomenna matkaan sen kirousten saattamana heittelehtivissä, aamunkylmissä busseissa ja koetan pysyä päivän ajan järjissäni, pilatestunnilla, lounaalla ja kirjoittaessani kasvatussosiologian oppimispäiväkirjaa, ja yritän ehkä jopa osallistua keskusteluun laadullisen tutkimuksen luennolla.

On selkeää, ettei kissalla ole tällä erää minkäänlaisia kipuja. Se tuntuu tärkeältä. Se katselee kummissaan alakuloani ja levottomuuttani, väsymystäni. Sinä lohdutit minua kun olin sairas, sanon sille, sinä lohdutit kun olin sairas ja surullinen ja menettänyt rakkaitani, sinä olit aina siinä, hyrisit ja puskit. Nyt minä lohdutan sinua, kun olet sairas, ja sitten kun sinä menet, on toisia, jotka tulevat lohduttamaan, sinä tiesit sen ennen kuin minä tiesin, aina on joku joka katsoo suoraan silmiin ja tulee ja koskettaa, kantaa sen kaiken ylitse, keinuttaa sylissään tai puskee päällään, työntää kehonsa niin lähelle, että oma heikentyvä lämpö saa uudelleen kiinni elämästä. Ja sitten kun minä menen jonkun elämästä, heilläkin on aina joitakuita, jotka tulevat lohduttamaan, pitelevät tai silittävät.

Sitten kun minä menen, se ei ole enää minun pulmani. Ja kun sinä menet, kissa hyvä, se ei ole sinun pulmasi. Sitten sinä tulet unessa luokseni ja ehkä minäkin tulen niiden uniin, jotka luulevat menettäneensä minut jo nyt. 

Synkeitä kohtaamisia ja kontrollimietteitä

Muutamina viime päivinä olen miettinyt paljon uutista metaanikuplavanoista. Se muuttaa kohtaamiset ihmisten kanssa vähän synkeiksi. Toivottavasti Korhola on oikeassa eikä kyse ole klatraateista. Tämänkokoisten uutisten kanssa on hankalaa tulla toimeen: ensiksi tulee halu kiistää, että ei käy, ei tämä voi olla totta, ja sitten seuraavaksi turta myöntymys, että onhan tästä puhuttu jo vaikka miten kauan, ja sitten ainoastaan levoton epävarmuus. Mitä tarkalleen voidaan päätellä? Mitä eri skenaariot nyt tarkoittaisivat? Onko jotain, mitä voisin tehdä varautuakseni todennäköisiin skenaarioihin? Sekin on kummallista, ettei metaanikuplavanajuttu kiiku ykkösuutisena kaikkialla. Se saa epäröimään, kuinka luotettava uutinen itse asiassa onkaan.

Ystävä käy hierottavana. Mainitsen uutisesta. Hän kiroilee ja rupeaa pohtimaan, mistä päin pitäisi ostaa maatila. Jostain kaukaa, sanon. Jostain missä ei tarvitsisi seistä talikon kanssa pellonlaidassa vahdissa kaikkina päivinä ja öinä. Mutta - eihän tarvita kuin kerta, kun joku käy viemässä sadon. Toivottavasti se ei tapahdu, ystävä sanoo kasvoaukkoon. Toivottavasti ne ovat vain tulkinneet jotain väärin. Järkevän ja harkitsevan ystävän maatilapohdinnot laukaisevat liikkeelle sen minun, joka välillä pohtii näitä asioita ja koettaa opetella perustaitoja hengissä selviämiseen yksin metsässä. Ihmisistä tulee petoja, kun systeemi romahtaa, jatkuu monologi kasvoaukkoon. Niin, sanon. Viittaan lyhyesti isoäidin kokemuksiin toisen maailmansodan aikana. Paljain jaloin pakoon marssimiseen, vankileiriin, jatkuvaan raiskatuksi tulemisen uhkaan. Niin, toivottavasti ne ovat väärässä.

Kotiin kävellessäni ei sada mutta kaikki kiiluu kosteana. Mietin Szymborskan kertomaa, Szymborskan reaktiota siihen miten hän nuorena tyttönä vastasi tankkien kotikaupunkinsa kaduille vyörymiseen. Joko taas, hän oli ajatellut. Ei hän ollut sellaista tietenkään nähnyt itse ennen, mutta se kaikki oli niin kirjoitettu häneen jo valmiiksi, ettei hän mitenkään jaksanut järkyttyä näkemästään.

Lähimmilleni en jaksa puhua asiasta juurikaan. Fauni ei oikein saa kiinni tästä osasta maailmaani vaikka tietääkin varsin mainiosti sen panoksesta siihen, miten tarkastelen maailmaa ihmisineen. Huomasin sen kun keskustelimme Atwoodin kirjasta Herran tarhurit. En tiedä, miten hän tuon reunalla olemiseni selittää tai jättääkö hän sen vain avoimeksi, hupaisaksi anekdootiksi. Selvää kuitenkin on, ettei hänellä ole sellaista viitekehystä. Vompsulla taas on suhdekuvionsa ja varmasti tarpeeksi ajateltavaa sen tiimoilta. Joten huomaan toisinaan tuijottavani tyhjään ja miettiväni itsekseni, mikä olisi järkevin muoto varastoida ruokaa. Maatiaishärkäpapuja, joita voisi paitsi syödä, myös hätätapauksessa kylvää? Entä viljat? Myimme jokin aika sitten käsikäyttöisen viljamyllynkin pois, koska emme kuitenkaan tulleet käyttäneeksi sitä. Olisiko se vienyt vinnissä muka niin paljon tilaa?

Otan mekaanisesti talteen yliopiston ruokalan eteisestä sinne kierrätettäviksi jätetyt isot lasipurkit, ne jotka saan sullottua reppuuni. Ajattelen ostaa niihin ainakin härkäpapua.

Ei vaan vuohia, sanon ystävälle, joka miettii ääneen, että sinne maatilalle pitäisi hankkia pari lehmää. Vuohet ovat kestävämpiä ja syövät vähemmän. Eikä siinä maailmassa ole heinäpaaleja kaupan. On palattava köyhien ihmisten ikiaikaisiin ratkaisuihin: Pariin maatiaiskanaan, vuoheen, kalastamiseen, kerppujen keräämiseen. (Onneksi tiedän kalastamisesta aika paljon, kiitos lapsuuden erämökillä oleskelun.) Luonnonvaraisten kasvien hyödyntämiseen. On oltava paljon villavaatteita. Kaikki muu alkaa löyhkätä nopeammin. Puuvilla ei sovi ääriolosuhteisiin lainkaan. On osattava keittää salisyylihappoteetä. Salix.

Tuntuu jotenkin pyörryttävältä, miten paljon ja pitkään me olemme miettineet asiaa ja koettaneet varautua siihen tiedollisesti ja taidollisesti. Ja miten olemattomia ja huonoja nuo tiedot ja taidot silti ovat. Miten huonosti olemme valmistautuneet. Minunkin muokattu maaplänttini on Helsingissä, jossa en mitenkään pystyisi suojelemaan sitä. Ja menee monta vuotta ennen kuin maa alkaa tuottaa kunnolla, muuttuu muhevaksi, matoja kiemurtavaksi mullaksi. No, olen sentään taas kunnossa. Jaksan kävellä ja pyöräillä pitkään. Tiedän ja osaan enemmän kuin moni muu. Ja toivon, etten koskaan tule tarvitsemaan noita tiedonpätkiä. Etten koskaan joutuisi niiden varaan.

Kotiin päästyäni olen niin väsynyt, että makaan ulkovaatteet ja ulkokengät päällä sängyllä vatsallani ja jyrsin piparkakkutalosta taitettuja paloja, mistä tulee aina huono olo. Vompsu tulee kotiin, on ollut syömässä tyttöystävänsä kanssa thairavintolassa. Kuljemme puistojen halki kävellyttäen pientä kurakoiraa. Koetan hymyillä ja keskustella järkevän oloisesti.

Järkevä: En tiedä, mikä tässä maailmassa olisi järkevää.

Toinen seikka, josta olen keskustellut lähipäivinä, liittyy kontrollintarpeeseen. (No eikö tuo ylle kirjoitettu sekin liity?) Olen havainnoinut lähipäivinä useitakin sanomisia ja asioita tästä näkökulmasta ja miettinyt sitä, miksi minun olisi jokseenkin mahdotonta sanallistaa sellaisia asioita kuin että rakennan oman onnellisuuteni edellytyksiä. En vain osaa uskoa sellaiseen niin systemaattisesti rakennettuun onnellisuuteen, etenkin jos sivumerkityksenä tuntuu olevan, että onnellisuus on jotain, joka rakennetaan itse ja itsen varaan, omat ja oman elämän rajat tiukasti asettaen. Toki pidän rajojen asettamista tavallaan tärkeänä, etenkin sen takia, kun itse olen rynnistellyt milloin mihinkin vaikeuksiin juuri rajoittamattomuuteni takia, mutta jotenkin ajattelen sitä kuitenkin hirvittävän hetkellisenä ja intuitiivisena toimituksena, joka on parasta olla valmis kumoamaan heti kun siltä vaikuttaa. Osaan itse asettaa rajat lähinnä vain silloin kun oikeasti suutun, ja sitä tapahtuu harvoin. Enimmäkseen en siten näytä kaipaavan rajoja juurikaan. Jotenkin pidän ilmeisesti parempana tai mielenkiintoisempana (ja siltä se tosiaan tuntuu, kun tutkiskelen ajatuksiani ja elämässäni tapahtuneita asioita) antaa mennä ja kehittyä ja tapahtua. Joskus se johtaa kauheisiin tilanteisiin, mutta ei toisaalta vielä mihinkään semmoiseen, joka olisi saanut minut sanomaan, että äh, nyt en kyllä enää koskaan heittäydy sattuman varaan.

Toisaalta huomaan haluavani kyllä minäkin kontrolloida maailmaani ja olemistani, mutta eri tavalla kuin toisten kanssa jaettuja tapahtumakulkuja tietoisesti ja suunnitelmallisesti kontrolloivat ihmiset. Olen hyvin halukas kontrolloimaan omia pelkojani siitä, että olen jotenkin tilanteisiin sopimattoman hankala. Pääasiallinen menetelmäni tässä on valmistautua: koettaa etukäteen kuvitella läpi mahdollisia skenaarioita ja miten niissä voisi toimia tavalla, jota ei myöhemmin olisi liian vaikeaa hyväksyä. Ei, se on huono sanallistus. Hyväksyn nimittäin aika hyvin sellaisetkin asiat, joista monet jumittavat vuosikausia. Minullahan on lupa epäonnistua. Lupa olla hupsu kalkkuna ja täysi ääliö, kunhan opin jotakin. Olisikohan tässä enemmän itua: koettaa kuvitella, miten noissa erilaisissa tilanteissa voisi toimia tavalla, joka olisi jotenkin parempi kuin valmistautumattomampi tapa. (Joka saattaisi lähestyä äkäistä murinaa.) Minusta on mukavampi mennä tilanteisiin jollain tavalla valmistautuneena, pidän itsestäni enemmän sillä tavalla niihin mennessäni. (Ja ei, en pidä itsestäni erityisesti silloin kun jäsennän itseni hankalaksi, jos pidän dogmaattisesti kiinni joistain rajoista, jotka tapaavat olla aika imaginaarisia: Olen hyvä kuvittelemaan itseni paljon vähemmän kolahduksenkestäväksi kuin mitä kaiken keräämäni empirian todistuksen mukaan olen. Tuon tuosta selviän tilanteista, joissa olen kuvitellut hajoavani. Tuon tuosta keksin ratkaisuja ja onnistun pysymään järkevänä, vaikka kuinka muuta kuvittelisin.)

En nyt ota mitään kantaa siihen, onko tämä oma tapani hyvä tai mitenkään järkevä. Huomaan vain näin tapahtuvan. Ja tiedostan, että minun on hyvin, hyvin hankalaa pitää itsestäni silloin kun miellän itseni tiukkapipoksi ja kontrollifriikiksi, kuten helposti käy, jos alan asettaa sosiaalisille yhteyksille ehtoja. Vaikka muille tietysti suon ilomielin tällaisen rajojen asettamisen ja sanon, että totta kai niin pitää tehdä, jos se tuntuu oikealta ja suhteet sillä lailla sujuvat jouhevammin. Ehkä tässä onkin jutun juju: minun kohdallani se ei tunnu oikealta. Voi tottumusta. Eikä se itse asiassa toistenkaan kohdalla tunnu oikealta, jos se toinen on tarpeeksi lähellä, kuten vaikkapa joku, jonka kanssa jakaa elämäänsä. Luultavasti en alkaisi suhteeseen, jos kokisin toisen tekevän noin. (Tosin täytyy muistaa, miten oksitosiinihumala vaikuttaa: hyvästi arvostelukyky!)

Koetan tivata Faunilta, olenko hänen mielestään voimakkaasti kontrolloiva. Ja uskooko hän, että ihmisten kontrollintarve vaihtelee. Vai että onko niin, että kontrolli jotenkin sijoittuu vain eri kohtiin psyyken operaatioissa. "Jos tarkoitat, että ajattelenko että on jokin ennaltamäärätty kontrolli ja että kyse on vain sen balanssista niin ei, en usko sellaiseen", vastaa Fauni. Noin muotoiltuna se toki kuulostaakin järkevältä. "Mutta ehkä kaikki jollain tavalla kontrolloivat?" tiedustelen. Ikään kuin Fauni osaisi vastata kaikkiin näihin kysymyksiin. Ikään kuin ne edes jollain tavalla olisivat relevantteja vain siksi, että ne äkkiä alkavat askarruttaa minua.

Huomaan, etten oikein pidä koko kontrollin ajatuksesta. Että siinä on jotain epämiellyttävää, epäillyttävää. Ja samalla tiedän, miten moni asia vaatii suunnitelmallisuutta ja paneutumista enemmän kuin hetken intuitio tai kiinnostus sille takaa. Miten joskus on vain aikataulutettava ja edettävä sen mukaan. Ja miten sekään ei yleensä tunnu kohtuuttoman vaikealta, vaikka pidänkin aina tarkasti huolen siitä, ettei elämä silti ala vaikuttaa liian automatisoiduilta... vaikkapa seisten ikkunan ääressä, juoksuttaen sormenpäitä ikkunalaudan tunnussa. Ja tiedän, että monessa suhteessa arvostan kontrollia enemmän kuin kaaosrepsahtelua. Suuri osa kontrollia omassa elämässäni tuntuu vain muuttuneen näkymättömiksi luontumuksiksi, joita ei tarvitse juurikaan ajatella. Kertapäätös, kuten vaikka kasvissyönti, ei tarkoita minkään kontrollia enää. En vain kykene ajattelemaan voivani ostaa ja syödä ruumiita kalatiskiltä. Eihän se ole ruokaa, ei tässä tilanteessa. Sitäkään on vaikeaa ajatella kontrollina, että on vaikkapa opetellut mieluummin sieniä, kasveja ja pitänyt itseään kunnossa kuin istunut baarissa hyvänä relana tyyppinä. (En osaa relata baareissa, joten tuo taitaisi muutenkin osoittautua mahdottomaksi tai ainakin vaatisi rajua harjoittelujaksoa.) Ja silti tajuan, että niin, on ihmisiä, jotka taatusti jäsentävät tämän kontrolliksi toisaalta käsin.

Ja että se, minkä itse ymmärrän toisten kontrollipyrkimyksiksi, saattaa olla heille vain osa maailmaa, joka on: kyseenalaistamaton tapa toimia, se miten minä nyt vain tapahtuu kerta toisensa jälkeen.

Joskus tuntuu kuin mitään kohtaamispintoja ei olisikaan, ei näin abstrakteissa asioissa. On vain halu luottaa siihen, että jos jotain pahaa tapahtuu, on mahdollista pakata reppunsa ja nyörittää jalkoihin kestävimmät kengät ja lähteä kulkemaan kohti muutaman ystävän ovea rinkuttamaan ovikelloa ja kysymään, kulkisivatko he samaa matkaa.

Tyhjiin sanallistumisen pelosta

Kun kävelen luentoviikon kirkasta säätä koiran kanssa kieltäydyttyäni rahatyöstä - käveleminen on tärkeämpää ja tenttiinkin pitää valmistautua, tänäänkin - luettuani monenkirjavia sitaatteja, monet kirjailijoilta, joita arvostan kovasti, alan taas ihmetellä yhtä seikkaa tai uskomusta, johon tulen törmänneeksi tuon tuosta. Ei minulla ole sille hyvää nimeä. Arvoituksellisuusparadigma, ehkä. Tai sanomatta jättämisen periaate. Tai jotain. Mutta en voi mitään sille, että olen elänyt omaa elämääni pienenä pelokkaana eläimenä, ja siten tulen itse sanoittaneeksi tuon uskomuksen tai disposition tyhjiin sanallistumisen peloksi. Se, kuten muutkin sanallistukset, on huono, koska kantaa muassaan konnotaatioita ja haaroo sopimattomiin suuntiin (ihan kuin me ihmisetkin).

Lyhyesti: Kysymys on ajatuksesta, ettei itsestään sovi kertoa toisille kaikkea. Että itsen ydin on se, mikä jätetään sanomatta. (Huomaa: "jätetään", ei "jää".) Että juuri sen nojalla, että tietää itse jotakin, jota muut eivät tiedä, tuntee itsensä.

En osaa kuvata kunnolla hämmennystäni tämän ajatuksen edessä. Lyhyesti, taaskin, ainakin yritän lyhyttä, koska olisi luettava tenttiin, eikä tämä näennäisesti liity siihen mitenkään (mutta mistä vetoa ymppään tätä taas tenttivastaukseen ja liittyyhän tämä tenttiaineistoon ajallisesti): Ensinnäkin, jos ihminen uskoo, että kokemus on aina sanallistuksiaan laajempi (ja minä uskon niin, ja se on niitä harvoja asioita, joista olen varma), ei ole mahdollista kertoa toisille kaikkea. Itselleenkään on hyvin vaikeaa kertoa kaikkea. Kuten Dewey kirjoittaa, ei ole kielen funktiokaan kuvata kaikkea, mikä tapahtuu. Kieli on vain oikopolku. (Ja polut johtavat joskus harhaan ja joka tapauksessa eivät kata koko metsää.) Toiseksi, jos itse joka tapauksessa tuntuu olevan jotakin, joka vaikuttuu tilanteista enemmän kuin tilanteet siitä (ja tästäkin olen melko varma alustavien kolmenkymmenenkuuden vuoden tutkimusten nojalla), tuntuu järkevältä antaa tilanteet kanssaan jakaville käyttöohjeita, jotta tilanteista muovautuisi miellyttäviä. Silläkin uhalla, että he käyttävät niitä omien tarkoitusperiensä ajamiseen. (Missä määrin muuten tarkoitusperät ovat heidän "omiaan"?) Minusta tuntuu järkevämmältä olettaa ihmiset hyväntahtoisiksi kuin patologisiksi manipuloijiksi. Tällaisilla oletuksilla kun saattaa olla heijastuksensa vuorovaikutustyyliin ja siten tilanteen rakentumiseen ja - itseään toteuttavana ennusteena - heidän roolinsa siinä rakentumiseen.

Tavallaan kuvittelen ymmärtäväni neuvosta jotakin. Saattaa tuntua hurjalta ja kammottavalta lukea itsensä sanallistettuna. Siinä on jotain samaa kuin oman äänensä nauhalta kuulemisessa (tai vielä halvaannuttavammin, kun oman äänen kaiun kuulee luurista samalla kun koettaa käydä puhelua). Tekee mieli sanoa: ei, ei se noin mene. Sitä voi olla vähän loukkaantunutkin, vaikka siinä ei ole mitään loukkaantumisen arvoista. (Siitä on helppoa vakuuttua, kun asiaa kielellistää ja veivaa eestaas - aika harvoin lopulta loukkaantumiselle on hyviä perusteita. Silti sitä tapahtuu, se on enemmän kuin parahdus: seis, tarvitsen aikalisän. Kun aikalisän saa, ainakin minun on useimmiten helppoa käydä leppoisaksi taas. Barbara Kingsolver on kirjoittanut tästä hyvin: on paljon arvokkaampaa, että ystävä pitää kädestä ja latelee ihan vääriä, loukkaavia sanoja, kuin että kukaan ei tule pitämään kädestä tai sanomaan mitään silloin kun tarvitsee tukea.)

Yksi olennainen oivallus oman tekstin suhteen on ollut, että itse asiassa senkin kanssa tekee aina välillä mieli sanoa: ei, ei se noin mene. Kunhan sanojen lumo, sanoilla ajatteleminen katoaa. Ajattelee: Oho, näinkö mä sen jäsensin. Tältäkö se tuntui. Ja on vähän epäluuloinen, vaikka sitä toki liudentaa muistikuva tällä tavalla kirjoittamisesta. Mutta että juuri tällaisin sanoin, jotenkin käsittämätöntä! Moni ystäväni deletoi säännönmukaisesti: blogista, jopa facebookista vanhoja päivityksiä. Koska ovat muuttaneet mieltään tai eivät enää osaa samastua kirjoittamaansa, miten sen nyt sitten tahtookin sanallistaa. Eivätkä he halua, että muut ajattelevat heitä sellaisina. Jännittävä käytäntö (ja tietysti aivan oikeutettu, vaikken onnistukaan oikein ymmärtämään, mikä sanoissa on niin vaarallista). Minustakin välillä tuntuu, että jokin kirjoittamani on tyhmää ja hävettävää, mutta toistaiseksi olen ajatellut, että so what, kuka ei tee typeryyksiä, ja miksi minun pitäisi vaikuttaa jotenkin paremmalta kuin olen. En minä tahdo ihailua. Tahdon ystävyyttä ja tasavertaisuutta ja ajatustenvaihtoa. Tietysti minäkin pelkään huonoina päivinä, että jokin päivä hallinto vaihtuu ja joudun tilille kirjoittamistani epäsuotuisista ajatuksista ja tekemisistäni. Sehän tuntuu olevan läpi historian toistuva teema. Eikä minulla ole hinkua marttyyriksi. Mutta olen ajatellut näin: niin kauan kuin en deletoi sanomisiani ja koetan elää sananvapauden periaatteen mukaisesti muutenkin kuin kaunopuheissani, minulla on taatusti intressi tarkkailla näitä asioita akuutimmin kuin jos tukkisin turpani systemaattisesti. Olen aika laiska ihminen. Jos vaikenisin varmuuden vuoksi, saattaa hyvinkin olla, etten seuraisi niin tarkasti sananvapautta koskevia lausuntoja tai kokisi niiden mitenkään liittyvän hyvään elämään ja sen mahdollisuuksiin.

Tottakai olen laumaeläin ja minua kauhistuttaa, mitä muut ajattelevat minusta. Mutta ajattelevat he jotain, vaikken kirjoittaisikaan. Luulen, että he voivat ymmärtää minua paremmin ja meillä voi olla hauskempaa yhdessä, jos kirjoitan edes yrittäen kuvata joitain piirteistöjä siitä, mitä tapahtuu. Ja: Jos he ovat hyväsydämisiä ja haluavat ymmärtää, he suhtautuvat ymmärtäväisesti pöljyyteenikin. Jos he taas haluavat tuomita ja halveksia, en keksi mitään hyvää syytä, miksi minun pitäisi olla tiiviissä tekemisissä heidän kanssaan. Keskustella toki voi, jos luvassa on keskustelua eikä limittäismonologia. Harvemmin tuomitsevan äänen kanssa keskustellaan. Vai?

Silloin kauan sitten kun vielä elin Kissan kanssa, hän säikähti kirjoittamistani. Sitä ennen äiti säikähti sitä ja kielsi eksplisiittisesti kirjoittamasta. Lopulta kuitenkin Kissa onnistui kehittämään uskomuksen, että vaikka kaikki muut bloggaajat jotenkin saisivat vakavia mielenterveyden häiriöitä tästä epäilyttävästä itsetutkistelustaan, minä varmasti olisin niin umpiluu, että selviäisin. Ajatus nauratti silloin minua kovasti. Nykyään tietysti vielä enemmän. Koska ei ole kyse umpiluutumisesta, päinvastoin. On kyse siitä, ettei linnoittaudu ja puolustaudu kaiken aikaa. Että avaa ovet ja sanoo tervetuloa. Että uskoo, ettei ole mitään psyykeä, joka pitäisi pelastaa. Mitään elämää, joka pitäisi johtaa turvallisiin uomiin. Tiettyyn valmiiksi pureksittuun, naurettuun ja sieväksi nyöritettyyn muotoon.

(Niin, se on huvittavaa: samalla kun en usko siihen, että kielellä voitaisiin kuvata kaikki, ja ettei se edes ole kielen tehtävä, tosiaan, uskon kyllä siihen, että se on kelpo työkalu esimerkiksi itsen ja toisten suuntaamiseen, politiikan tekemiseen, loukkauksien ylitse luovimiseen ja välittämisen osoittamiseen. Tärkeitä asioita nekin!)

Ulkona kävellessä yksittäisiä mielteitä risteilee aistihavaintojen lomassa. Esimerkiksi: jos on taipuvainen tarkkailemaan ja rummuttelemaan polyrytmejä kävellessään, mitenkä sitä nyt olisi yhtäkkisesti kiinnostunut yksiäänisyydestä argumentaatiossa tai ajattelussa. Ja: eikö olekin kiinnostavaa, että kahden kuukauden kasvatustieteiden opintojen aikana ei ole kertaakaan mainittu sanoja rauhankasvatus tai ympäristökasvatus. Ja: että puhutaan oppimisesta ja kasvatuksesta tavoitteellisena toimintana muttei pureuduta terrierin sinnikkyydellä siihen, mitä nuo tavoitteet ovat tai voisivat olla. Siitä tulee mieleen Daniel Quinnin tarina.

Ei ole käynyt niin, että nämä kaikki vuodet kirjoitettuani olisin käynyt itselleni selkeämmäksi tai jopa tyhjentynyt intiimistä. Niin kovasti kuin toivoisinkin voivani ojentaa sinulle hitusen kokemustani sen täydellisessä koostumuksessa, ainutkertaisena ja kehoon kirjoittuvana, se taitaa olla mahdotonta. Entä itse? Onko se kadonnut jonnekin? Valitettavasti ei. Se poukkoilee ja polyrytmeilee ihan yhtä mahdottomasti kuin ennenkin. Mutta minun on helpompaa suhtautua sen tempautumisiin. Ikään kuin se muistuttaisi enemmän koko ajan jotain vähän kahisevia haapoja polun varressa kuin oman äänen kaikua puhelimen luurissa, kun pitäisi osata sanoa jotain uuttakin, kurottua kohti toista, ja kaiku mykistää.

Monimerkityksisyydestä

Vietän aikaa yhteisössä, jossa eroan toisista ulkoisin tuntomerkein. No, tietysti en missään ole identtinen muiden kanssa, mutta tarkoitan nyt sellaista eroamista, joka on kiinni omista tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Toiset meikkaavat, laittavat hiuksiaan, revityttävät karvansa ja heillä on sellaiset tekokynnet, jotka minusta näyttävät poikkeuksetta paitsi epäkäteviltä, myös visuaalisesti aivan karmeilta. Muuten yhteisö ihmisineen on mukava, reilu ja salliva. Tai siis, on se tässäkin reilu ja salliva: suoraa painostusta laittautumiseen ei ole ja monesti on todettu ääneen, että vaikka jokainen on omalla ulkoasullaan tietysti bisneksen paras käyntikortti, niin tietysti sellainen kannattaa olla vain siinä määrin kuin löytyy fiiliksiä siihen. Silti on vaikeaa olla erottamatta jatkuvasti, miten voimakas esteettinen erimielisyys näyttäytyy ilmiasujemme välillä. Toisilla on fiiliksiä käyntikorttina toimimiseen. Minä menen tukkoon, koska en osaa fiilistyä.

Olen monesti kirjoittanut vaikeuksistani mieltää itseäni naiselliseksi. Tai edes mukiinmenevän näköiseksi naisena. (Olen ihan mukiinmenevän näköinen ihmisenä ja etenkin eläimenä, mutta naisena... luoja paratkoon.) Sikäli tuntuukin huvittavalta, että nyt sitten taas näyn hakeutuneen yhteisöön, jossa tämä kysymys korostuu ja ajoittain hyppii silmille ja hermostuttaa. Arjessa se kaikki vielä sujuu: en pidä mitenkään mielekkäänä laittautua päivittäin. Jos joku toinen niin tekee, se on okei eikä ihmeemmin möykytytä. Mutta juhlat. Voi, juhlat. Juhlat joissa oikeasti pitäisi edustaa ja hehkua. PITÄISI: inhoan tuota sanaa. Ei, ei se tuohon kuulu. Mutta kummallinen ryhmäpaine rakentuu kun toiset vertailevat pitkin viikkoa uusia tukkia, kynsiä ja ripsiään. Sama paine, jota äiti rakensi systemaattisesti ennen juhlia. Joka noudatti tiettyä rituaalia: kampaajalla käyminen, uuden mekon hankkiminen, mustelmien välttäminen, iloisena pysyminen, ujouden heittäminen romukoppaan.

Koetan tunnustella tuota painetta perinpohjin. Koettelen mielessäni erilaisia skenaarioita: koettaa laittautua, viitata kintaalla ulkoisella asullaan ja niin edelleen. Koetan jopa, osaisinko meikata tai laittaa hiukset, mutta peilistä tuijottaa takaisin niin epätoivoisen ja pahoinvoivan näköinen suttura, että pesen naaman saman tien.

Jos olisikin yksi suhtautuminen laittautumiseen, olisi ehkä helpompaa. Mutta tämäkin asia pysyttäytyy monimerkityksisenä. On päiviä ja kausia, jolloin tuntuu hauskalta vetää silmäviivat tai tällätä huulipunaa. Enimmäkseen noina kausina ei tunnu ulkoista painetta mihinkään tällaiseen toimintaan. Tai silmäviivat on vedettävä, jotta uskaltaudun johonkin tilanteeseen. Niinkin päin joskus käy. Ja sitten on päiviä ja kausia, jolloin kasvot näyttävät yksinkertaisesti halvoilta heti jos niille tekee mitään muuta kuin pesee ja rasvaa. Saatan tuntea pettäneeni itseni, jos laitan silkkaa epävarmuuttani huulikiiltoa. Jotenkin koko asia on äärettömän virittynyt, merkityksiltään vaihteleva ja milloin mihinkin sojottava. Joskus kaikki tuntuu leikiltä, lalallallala, joskus saattaa vuoroin maalata suun ja pestä pois, maalata ja pestä pois, ja tuntea itsensä pähkähulluksi ja hajoavaksi, koska ei sellaisilla asioilla ole lopulta merkitystä, mutta tuntuu, ettei mitenkään mikään onnistu, joten kai niillä sitten on kuitenkin painoarvoa.

Katsellessani tekokynsien fantasiakavalkadia minun on erikseen muistutettava itseäni, että hei höppänä, eivät kaikki suhtaudu tähän niin latautuneesti. Huomaan siskon heittelehtivän samassa limbossa kuin itsekin. Äiti ei heittelehdi: hän muurautuu meikkivoiteen ja kampausnesteen taakse, kestopigmentoitien ja mikroneulausten tulosten taakse ja vihaa antaumuksella läskejä ja ryppyjä. Minulle tulee siitä jotenkin surullinen olo. Loputtoman surullinen olo. Haluaisin välillä parkua, että miksi me ihmiset emme voi riittää sellaisenaan. Miksi meidän pitäisi - taas tuo sana - olla sievempiä? (Ja pätevämpiä ja pitkämielisempiä ja suvereenimpia... aargh!)

Hetkittäin koen leijuvani jonnekin muualle, jonnekin turvaan toiseen maailmaan. Katselen sieltä kaukaa tuota vellovaa massaa naisia, jotka osaavat olla ahdistumatta, ehkä, tai jotka välillä ahdistuvat ja välillä leikkivät, mutta osaavat kuitenkin ahdistua ainakin niin vähän etteivät saa samanlaista voimakasta kuvotusta, joka pakottaa pesemään kasvoilta värin pois, siellä seassa pyörin itsekin, olen leikannut hiukset lyhyiksi fiskarseilla ja ihon näpyt ja epätasainen väri erottuvat selvästi ja ymmärrän äidin epätoivon, mutta en jaksa enää koettaa elää pitäisiä. En ole enää äidin käyntikortti. Ei minusta oikein ole kauneudenhoitoalan käyntikortiksi. Ylipäänsä, en ole käyntikortti. Eivätkä nämä muutkaan ole. Luultavasti heidän jotkin merkitysrakenteensa vain ovat helpommin käyntikorttiuden kanssa linjautuvia.

Joillekin se saattaa olla itsenäistymisen osoitus. Joidenkin meikkaamista on paheksuttu tai väheksytty tai sen tyyliä arvosteltu ja siitä on tullut itsensä asettamisen, rajojen asettamisen väline. Ja jotkut kykenevät kokemaan itsensä kauniiksi. (Sitä on vaikeaa kuvitella, millaista se saattaisi olla muuten kuin kauniin-eläimyyden mielessä ja se taas tarkoittaa ainakin minulla enemmän toimivuutta, voimakkuutta, innon ja epätoivon kuohahtelua, ei mitään mitä voisi lisätä ihon pintaan tai hiuksiin tai poistaa niistä erilaisin käsittelyin.)

Huomaan jäsentäväni itse laittautumista, omaa laittautumistani siis, valeminän termein. Olisi kauhean helppoa ja houkuttelevaa piilottaa koko naiseusasiaan liittyvä kauhu - enimmäkseen en näet muista, että olen nainen ("et sinä mikään tyttö ole vaan hevosenpuolikas", totesi äiti joskus pettyneenä ryvettyäni kaikki vaatteet päällä kuralätäkössä ala-asteikäisenä; fantasialeikit tapasivat tempaista mukaansa ja siinä unohtui, miten tarkkaan hyvää-tyttöyttäni vahdittiin, "miksette te voi leikkiä niin kuin muut tytöt, leikkiä kotia ja barbeilla, miksi pitää aina olla tämmöinen helvetin sotku") - ja omaksua jäykkä suhtautuminen asiaan: päättää vain, että joko laittautuu aina tai ei ikinä. Mutta mitä hyötyä siitä olisi, paitsi se, ettei joutuisi miettimään käytännössä, laittautuuko nyt vai ei ja tunteeko sitten petkuttavansa itseään vai ei? Ja: eikö ole hyödyllisempää pohtia näitä asioita, tunnustella niitä? Koen jotenkin hyödyllisemmäksi käyttää tätä möykkyä työkaluna. Laittautumiseen liittyy aina onttoa pettymystä, mutta se tuntuu jonkun muun pettymykseltä, lopulta. Miksi tunnen tuon pettymyksen silloin, kun toimin toivotulla tavalla, toisin sanoen yritän pyristellä johonkin, jonka koen vieraaksi ja hivenen vihamieliseksi? Eikö minun silloin kaiken järjen mukaan kuuluisi tuntea itseni hyväksi tytöksi? Vai onko tuo ontto suruhämmennyspettymys jotain, joka ei kuulukaan tilanteeseen, jotain jota en ole ikinä pystynyt ignoroimaan riittävästi sosiaalistuakseni täysmittaiseksi naiseksi? (Sellaiseksi joka mieltää olevansa nainen.)

Ja mitä sekin on, että kaikki laittautuminen ei ole hyvää, että jossain kohdin kulkee näkymätön - minulle näkymätön - raja? Muistan erään keskustelun tanssikoulun pukuhuoneessa. Paikalla olematonta tyttöä haukuttiin lutkamaiseksi, koska hänellä oli semmoiset vaatteet ja semmoiset hiukset. Itse en ollut koskaan hahmottanut hänen edustavan mitenkään eri tyyliä kuin näiden muiden, jotka nyt nimittelivät häntä. Oliko ärsytyksen syy oikeasti laittautumisessa vai jossain muussa? Koetin kuunnella oikein tarkasti, mutta en saanut asiasta selkoa. (En osallistunut keskusteluun, en osallistu sellaisiin keskusteluihin. En osaa sanoa mitään tuommoisissa tilanteissa, enkä muutenkaan tilanteissa, joissa säännöllisesti laittautuvat naiset arvioivat toisten naisten ulkonäköä ja laittautumista. Minun on vaikeaa paheksua vaikkapa Tuksua, koska en erota, missä menee tuo näkymätön raja. Jyskähdän vaan samaan surullisuuteen ja osaamattomuuteen.)

Muistan kun lukiossa äidinkielenopettaja kehotti osallistumaan jonkin naistenlehden kirjoituskilpailuun, jossa aiheena oli tyyliin naiseuden riemu. Kirjoitin vakavan esseen, jossa ilmoitin, etten muistanut pyytäneeni sukupuolittua millään tavalla. Ja että voisin harkita sukupuolenvaihdosleikkausta jos keksisin jonkin hyvän päämääräsukupuolen, mutta kun ei sellaista taida olla; en halua olla mies enkä taatusti koe itseäni mieheksikään. (Naiseuden riemuni ei innostanut arvosteluraatia, ymmärrettävistä syistä.) Ylipäänsä tilanteissa, joissa sukupuoliroolit korostuvat voimakkaasti, haluaisin lähinnä juosta karkuun tai lakata olemasta, pim! (Käytännön seksissä ei onneksi tarvitse korostaa sukupuolirooleja juuri kuinkaan. Ei se onneksi minua ahdista samalla tavalla kuin paine käyttäytyä tietyllä tavalla, koska tähän ja tähän ryhmään kuuluvan nyt oletetaan muokkaavan itseään tietyn verran osoittaakseen kuuluvansa joukkoon.)

No jopa nyt eksyin kauas. Koetin kirjoittaa meikkaamisen ja laittautumisen monimerkityksisyydestä. Siihen on syynsä. Olen eilen ja tänään hengitellyt vähän pinnallisemmin aina kun en ole muistuttanut itseäni asiasta. Tänään illalla on juhlatilaisuus, jossa pitäisi edustaa. Kaksi ja puoli tuntia siihen, nyt. Onneksi on tonglen! Möykyt tuntuvat heti paljon pienemmiltä, kun projisoi ne laajemmin maailmaan: niin, on muitakin jotka kokevat paineita eri asioiden suhteen tehdessään ja eläessään eri tavalla kuin muut ympärillä ja osittain paineet ovat varmasti vain omaa hurinaa, kuten tässä, omaa henkilöhistoriaa ja perhehistoriaa, ja ne tilanteet menevät ohi, niistä selviää hengissä, ei tarvitse edes kiskaista kunnon känniä unohtaakseen, että ei tiedä, miten ovesta selvitään ulos juhlimaan, voi vain hengittää ja katsella, mihin tilanne kehittyy ja on tämä työkalu, se helpottaa.

Olen pessyt hiukset ja vesijuossut, koska liikunta lievittää ahdistusta. Ja olen lähtenyt eilen bileistä kotiin yksin, ennen muita, kävellyt elämää kuhisevan kesäiltaisen Kallion läpi kotiin, kuunnellut lintuja ja askelrytmiä ja ollut vaan ja hengittänyt vaan ja antanut pohjattoman surun ja hentoisen kaipuun huuhtoa ylitseni. Sallinut hetken tympeän vihaisuuden kierähtää anteeksiantoon ja suhteuttamiseen. Monessa muussa mielessä minulla on ollut hyvä koti ja kasvuympäristö, mutta tässä kohdin, tässä nimenomaisessa pisteessä, paineet ovat olleet liikaa eikä minua ole osattu rakastaa tämmöisenä rapamönkiäisenä kuin olen. Ja syykin on selkeä: eivät vanhempani osaa itseäänkään rakastaa tässä, heilläkin on tällä kohden suuri kireä möykky, pelkoa kelpaamattomuudesta, se heijastuu lapsiin, vaikka vanhemmat eivät varmasti haluaisikaan siirtää ikinä itsevihaa ja pelkojaan lapsiinsa. Niin moni muu elää samat ahdistukset läpi tai samantapaiset. Ja ahdistuu monista muista asioista, semmoisista, joista en osaa kuinkaan kuvitellakaan ahdistusta.

Niin, menen juhliin pestyissä itse fiskarssaksituissa hiuksissa, teepaidassa ja farkuissa ja punaisissa vegaanikengissä, koruttomana. En ole vielä päättänyt, vedänkö silmäviivat, värittömän huulirasvan kyllä laitan. Katsotaan nyt. En halua runnoa päätöstä. En halua runnoa mitään. Haluan kuunnella, kuulla pienetkin nyanssit. Huomaan huolehtivani toisista yhteisössä, katselevani heidän esteettisiä lisäkkeitään mietteliäänä ja pohtivani, miten he ne kokevat. Tuntuuko heistä joskus vaikealta ja väärältä? Tuntevatko he tyytymättömyyttä kasvoihinsa ja vartaloihinsa? Missä tilanteissa niin tapahtuu? Miten he siihen tuntuun vastaavat? Toivon, etteivät he kokisi arki- ja kenties myös juhlameikittömyyttäni uhkaavana. Tai huoltani ja uteliaisuuttani häiritsevänä.

Minä tulen vaan niin toisenlaisista ympyröistä. Sellaisista, joissa juhliinkaan ei vain mennä niin laittautuneena kuin he menevät töihin. Ei niin, ettei niin saisi laittautua, varmasti saa ja varmasti sitä yritettäisiin ymmärtää. Mutta niin ei vaan tapahdu. Sen minäkin huomaan, vaikka en oikein tiedä, miksi näin on.

Olisi kätevää olla näkymätön tulkitsija, pelkkä puhe puhuvan pään ja kupruavan kehon sijaan. Joskus keho vaan kuplii niin näyttävästi, että tulkintakyky, toimintakyvystä nyt puhumattakaan, uhkaa mennä tukkoon. Eikä se välttämättä näy päälle, ellei istu alas ja kirjoita. Kirjoita sitä kaikkea, ettei sitä tarvitsisi heijastaa tulkintoihin toisista. Ei ainakaan niin suurissa määrin. On kirjoitettava, että on tämä surullisuus, joka puristaa kurkkua ja hätä ja ne ovat jostain toisesta tilanteesta, maailmasta kauan sitten, ja ne saavat kaikua, kerran toisensa jälkeen. On kirjoitettava, jotta pystyy kantamaan itsensä, uskaltaa astua sisään ja ehkä onnistuu hymyilemään muutenkin kuin surumielisesti.

... laukussa pillerirasioita vaan ...

Kasaan muovimatolle viimeisten päivien kasaa ja matkakasoja. Yksi kasa käsittää vaatteet, joita käytän ennen matkaa. Toisessa on matkapäivän vaatteet, lentovaatteet. Kolmannessa on matkalaukkuun menevää kamaa, neljännessä käsimatkatavara-asiaa. Suurimman yksittäisen luokan matkalle mukaan tulevasta roinasta muodostaa valtava arsenaali erilaisia terveyden ylläpitoon tähtääviä tuotteita: kuukautiskupittelukamat putsausliinoineen, vedenkeittimineen jne., käsidesit, haavasprayt, hyttysmyrkyt, särky- ja ripulilääkkeet, malarianestolääkkeet, niiden jälkivaikutusta nitistämään hiivalääkkeet, laastarit, rakkolaastarit, ihoteippi, useamman ruumiinaukon maitohappobakteerikapselit, pinsetit, sakset. Pitäisiköhän vessapaperikin laskea tähän? Sitä on tosin vain kaksi rullaa. Se riittäköön aluksi.

Intian naisten asustetyyliin sopivia housuja on kahdet ja ja paitoja kaksi, samoin epämääräisiä tunikoja kaksi. Sillä pärjää, tuumaan, koska jo Mumbaissa on kaksi kauppaa, jotka vaikuttavat vaihtoehtoja eettisemmiltä: Mother Earthin luomukauppa, jossa myydään luomupuuvillasta tehtyjä sekä länsimaisen että paikallisen tyylisiä vaatteita, sekä väkivaltaisista liitoista paenneiden slumminaisten vaatetusosuuskunta. Eiköhän niistä löydy muutamat salwar kameezit, ja sitten voikin lakata stressaamasta vaateasioista loppumatkan ajaksi. Ei oikein tee mieli ostostella uusia vaatteita, vaikka ne kauniita ovatkin. Tuotanto ei nimittäin vaikuta kovinkaan kauniilta.

Uh, matkustamisessa on jotakin rasittavaa, ainakin näin etukäteen. Toisaalta taas asiat alkavat ratketa kuin itsestään, kun on lähdössä toisaalle. Ehkä ensi loppukeväästä voin hieroa sellaisessa paikassa, joka kuulostaa jokseenkin unelmatyöyhteisöltä. Ja Vompsu, joka on tuntunut tarvitsevan aina vain lisää ja lisää etäisyyttä ja omaa aikaa, päästää äkisti minut takaisin lähelleen. Ja kaikki tämä tapahtuu muutama päivä ennen kuin lähden... juuri kun olen kerennyt ajatella ohimennen, että voi tätä elämää, kun ei ole mitään alustaviakaan kaavoja siitä, mitä tapahtuu, kun palaan. Lentoliput Brasiliaankin on ostettu. No. Muuttuiko mikään silti? Mikään ei tietysti ole varmaa.

Eihän mikään koskaan taida olla varmaa.

Mutta jotenkin tuntuu levollisemmalta!

Toisaalta on varmaa ainakin se, että pakaasini näyttää toiselta kuin ystävän pakaasi hänen matkatessaan; hän ei varustautunut millään lääkkeillä lähtiessään ja suunnitteli kaiken vasta paikan päällä. Tavallaan niin varmaan nytkin käy, mutta tykkään kyllä perehtyä, lukea paljon ja sitten tunnistaa asioita sen sijaan että vain pällistelisin ymmärtämättömänä. Ja pakko minun on lukeakin, koska Fauni taas ei kauheasti halua perehtyä. Hän ei esimerkiksi tykkää etukäteen katsella kuvia paikoista, etteivät ne vaikuttaisi itse kokemukseen paikan päällä. Minä unohdan niin nopeasti ja tehokkaasti, ettei minun tarvitse kauheasti huolehtia mistään tuommoisesta. Ja joka tapauksessa ympäristökokemus on itselleni aina niin erilainen, sisäänsäsulkeva, ettei mikään kuva voi kuin vihjata sellaisen mahdollisuudesta.

Luen yhdestä ashramista, jonne halusin, mutten luettuani enää tiedä, haluanko sittenkään. Siellä on ilmeisesti kova rahastusmeininki ja isolompakkoisille seuraajille on luvattu ihmeparantumisia. En halua ehkä kuitenkaan kantaa rahojani sellaiseen bisnekseen. Mieluummin vaikka käy joissain pienissä kylissä tai muuta vastaavaa, istuu ja mietiskelee vain itsekseen. Tiedän tarvitsevani sillointällöittäistä tukea ja uusia virikkeitä hengitys- ja rentoutusharjoituksissa, mutten ehkä kuitenkaan etsi tukea niin kiihkeästi, että rupeaisin vastineeksi tukemaan mitään sellaista, mihin liittyy kultin piirteitä. Ei siksi, että pitäisin kovinkaan mahdollisena omaa hurahtamistani. Mutta maailmassa on niin monia, joiden hurahtamisedellytykset ovat oikein mainiot.

Kun tarkastelen kriittisesti kasojani, en voi tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että ainoa asia, johon näyn olevan hurahtamassa Intian suhteen, on haluttomuus kuolla kivuliaaseen hiivaripuliin. Ehkä kun tuota kiveä raahaa mukanaan, mikään sairaus ei iske. Toivoa sopii!

Unilaulu

Nukahdan pitkästä aikaa vaikeuksitta. En pitkäksi aikaa, mutta kuitenkin. Ehkä nyt kehoni on koonnut riittävästi väsymystä ja tasoittuu.

Unessa istun turkoosiksi maalatulla penkillä keskellä valtavaa sinivaleunikkopeltoa, jonka Swendolyne on uhonnut istuttavansa makuuhuoneen ikkunansa alle. Puut heijaavat, tervalepät, mutta joku on istuttanut tuoksusta päätellen myös balsamipoppelia. Täytyy olla elokuu, on niin pimeä ja lämmin. Päälläni on se valkoinen yöpaita, jota käytin erottuani, se joka liestyi lopulta rievuiksi ja oli annettava pois, yöpaita joka tuntui melkein siltä kuin joku olisi pidellyt minua, vaikka koetin nukkua yksin.

Talon takaa kuuluu jonkin eläinlauman kellojen kalketta. Vaikken käänny katsomaan, tiedän Atlas-vuoriston rinteiden nousevan heti siitä. Kellot soivat unettavasti, vesi liplaa kauempana edessä, sieltä kuuluu sitä kilkettä, jota purjeveneet pitävät tuulisella säällä. Vaikkei tuule.

Unessa olen yksin, viiltävän yksin. Nostelen hiuksiini kukkia, josko se vaikka auttaisi, sinivaleunikoiden uskomatonta sineä. Unikkopellon punainen on vaihtunut valeunikkopellon siniseen. Sitten nostan katseeni ja etsin komeettaa. Mutta taivas on mykkä, kuu kelluu omahyväisenä ja tähdet ovat kaukana. Ja äkisti uni liipaisee laulun, jota kuuntelin keikalla pari päivää aiemmin, Kaukana, niin kaukana on kuu ja tähdet ja niin kaukana on koko avaruu-uu-uu-uu-uus, ja näen tähtien hitaasti loittonevan ja sammuvan ja kellotkin talon takaa Atlas-vuorilta vaikenevat. On aivan hiljaista, vain puut suhisevat. Valun kyyneliä, aivan kuten keikallakin. Miten valtava, hiljainen tila, ja niin pieni ja hauras keho sen kaiken sisään piilotettuna. Miten kaukana ovatkaan toiset mantereet, toiset eläimet, toiset kehot. Olen juossut heistä niin kauas, peloissani.

Nousen seisomaan, kokoan varovasti helmat, astun askeleen eteenpäin kavioillani, jotka ovat kipeytyneet liiasta juoksemisesta. Koetan kurotella taivasta tarkemmin katseellani, mutta on kuin tähdet himmenisivät yhä, vetäytyisivät pois.

Haluaisin seurata niitä.

Ja sitten lasken katseeni ja katselen jalkojani, kavioita. Ja äkkiä minussa kasvaa päättäisyys ja nostan kasvoni ja huudan tähdille, huudan niille ilman sanoja, pelkkää ääntä, metallista ja voimakasta, ja tapahtuu jotakin kummallista: äkkiä tähdet alkavat syöksyä päin polttavana, valkaisevana massana, pienet himmeät pisteet voimistuvat ja lähestyvät, ja juoksen sisään taloon ja sen läpi vuorille ja kuulen, miten kellot taas kilkattavat, nyt juoksutahtia, eläimet ovat vaistonneet tähtien tulevan, ne juoksevat kompastellen varvikoissa, ja liityn niiden seuraan, kapuan rinnettä uskaltamatta vilkaista taivasta, tajuten vain, miten maailma käy yhä valoisammaksi, ja näen raitiovaunun odottavan seuraavan harjanteen päällä, uskon selviytyväni, jos ehdin sen kyytiin, mutta se nytkähtääkin liikkeelle ja näen ystäviä sen sisällä istumassa, katsomassa suoraan eteenpäin, ja haluaisin huutaa niin lujasti, että he tajuaisivat odottaa minua ja pysäyttää vaunun, mutta en uskalla, koska se voisi vauhdittaa tähtiä lisää. Niinpä vain kompuroin rinnettä ylös, tuoksuu timjamilta, ja sitten käännyn ja näen tähtien muodostaneen valtavan valkoisen roihun taivaalle, mutta tuntuu, ettei se enää lähesty.

Ja niin istun rinteeseen ja huomaan talon kadonneen, veden kadonneen. On vain rinne. Ja jalat sen pinnalla, ne näen, ja istuinluilla paino, sen tunnen. Ja timjamin tuoksu.

Ja äkisti en ole yksin, lohdullisuus tulvahtaa jostakin. Ilma on kietonut kätensä ympärilleni ja ujuttautuu keuhkoihini, matkaa suonissani, maa allani viettää loivasti alaspäin. Ja taivas on valkeaa roihua siinä melkein kädenojennuksen päässä. Tapahtuu niin, että alan vihellellä, unessa se hämmentää itseäni kovasti, koska en ponnista enkä tahdo viheltää, vaan on kuin joku ulkoinen vihellyttäisi minua. Koetan myös muistaa, miten jouduin rinteeseen, mutta en kykene.

Muistan sen vasta kun herään ja hämmästyn, miten märkä naamani on. Kyynelehtimisestä tällä kertaa, ei kuolasta. Mutta herääminen tuntuu hauskalta. Ja on jännittävää huomata, miten unet jo valmistelevat sunnuntaiseen retkeen runoilijan taloon, steppikenkien mukaan ottamiseen ja musiikin tulvimiseen sillä tavalla, että voin nyt ehkä itsekin tehdä jotakin asian hyväksi, kun minulla on soittimeni, omat kavioni, mukana. Ja miten mennyt sekoittuu uneen myös, muutama viimeinen päivä: laulun liipaisema liikutus keikalla, kuva avaruuden kaukaisuudesta, raitiovaunujen epäluotettavuus (olen nyt kahdesti tempoillut niiden ovien kanssa: kerran en päässyt sisään ja toisen kerran en meinannut päästä ulos), tiivis vapaan tahdon ajatuksen pyörittäminen ja tuntu siitä, että olen taas löytänyt jalkani, itsenäisyyteni, varovasti ja ehkä vähän ahdistuneesti, mutta kuitenkin.

Ideaan kiintyminen

Välillä sitä loukuttaa itsensä ihan hassusti.

Jokin aika sitten nimensä muuttanut ystävä piti omat nimpparinsa puistossa, ja päätin, että minäkin voisin pitää sellaiset, koska etunimen vaihtaminen on ollut elämäni parhaita päätöksiä. Sitten päätin päivän ja paikan. Paikaksi puiston, koska puistossa juhliminen on keveämpää järjestää ja sitä paitsi kesäisin niin paljon elämyksellisempää kuin sisällä könöttäminen. Eikä tarvitse siivota! (Ei siihen menisi kuin pari tuntia, mutta.)

Ensin ajatus oli kevyt ja hilpeä, ja tuumasin, että jos sataa, niin ei sitten.

Mutta kas, kun on kulunut muutama päivä ja sääennustukset elävät kuten ne täällä tapaavat elää, huomaankin huolestuneeni siitä, että entäs jos sataa. Huomaan odottavani juhlaa aika tavalla. Vaikka kyse on vain puistossa istumisesta, idea on saanut odotusaikansa takia vankemman merkityksen kuin puolessa tunnissa improttu istuminen. Tuntuu hullulta, että parin päivän asian pyörittely saa aikaan tämmöisiä seuraamuksia! Nyt nimittäin pohdin jo, että jos sataakin, haluan juhlan silti jonnekin.

Se jonnekin taitaa tarkoittaa meille kotiin. Täällä on sottuista.

Ei kai auta kuin siivota, ihan varmuuden varalta. Ja onhan sillä myönteisiä vaikutuksia muutenkin: voi taas ensi viikolla kutsua ihmisiä kylään, ainakin jos lauantai onkin poutainen ilta ja juhlat eivät tuki asuntoa taas sotkuun.

Mitenkä tässä nyt näin kävi?

Ei hanamia, mutta toisia oivalluksia

Meillä oli maanantaina suhteen vuosipäivä. Kirjoitin sen facebookiinkin ja sitten yksi ystävä kysyi, että mikä vuosipäivä, ja kun vähän mietin, jouduin toteamaan, että kaipa seurustelun, vaikka vastaus ei oikein tyydyttänytkään minua. Olimmehan Vompsun kanssa tunteneet toisemme kuitenkin jo pari vuotta ennen kuin aloimme maata keskenämme ja alusta lähtien oli kai molemmille selvää, että välillämme kulki jonkinlainen sähköinen linja, jota pitkin toisen ilmeet ja eleet siirtyivät omaan tietoisuuteen poikkeuksellisen vahvoina, siinä määrin, että saattoi unohtaa itsensä toisen kanssa keskustellessa. En jotenkin hennonut kirjoittaa Facebookiin, että vuosipäivä juhlisti konkreettisen seksin alkamista. Se olisi kuulostanut aika morbidilta. Kirjoitin kuitenkin, että kaipa seurustelun, vaikkemme me aluksi kaavailleetkaan, että alkaisimme seurustella, mutta että kai se aina menee niin ihmisillä. Tai ainakin minulla menee. En ole koskaan halunnut seurustella, niin vain käy. Ei huonompi juttu, toisaalta. Mutta kolme vuotta sitten tunsin kyllä oloni jotenkin kummaksi: toisaalta olin ihmeissäni siitä, miten voimakkaasti reagoin kaikkeen ja toisaalta tunsin itseni ilkeäksi seksituristiksi, joka matkasi vieraaseen kaupunkiin runsaasti nuoremman miehen luokse ja tämän alkaessa kysellä, mitä sitten tapahtuisi, vastaili vain, että on parempi, ettei ainakaan mitään kiintymistä tapahdu. Olin vielä ihan liian rikki aloittamaan suhdetta, mutta niin kyllä oli Vompsukin. Minä olin rikki edellisestä suhteestani, Vompsu siitä, ettei kukaan halunnut suhdetta hänen kanssaan.

Ja mitä sitten tapahtui? En osaa tarkalleen vastata. Vompsu halusi tulla vastavierailulle, ja siinä vaiheessa huokaisin ja annoin periksi ja ajattelin, että katsotaan nyt sitten, mitä tästä tulee. En ole kovin hyvä sanomaan ihmisille, että näiden pitäisi suksia kuuseen tai että haluan vielä tasapainoistua ja itsenäistyä lisää ennen kuin syöksyn suhteeseen kenenkään kanssa. Hieman yli puolen vuoden päästä Vompsu muutti luokseni käytyään sitä ennen toisesta kaupungista joka viikonloppu (minä en voinut matkustaa sinne, koska olin lauantaisin täällä töissä). Olin asiaankuuluvan ahdistunut, mutta tiesin, että ahdistukseni liittyi enemmän siihen, miten edellisessä suhteessa oli käynyt, kuin siihen, mitä oli tapahtumassa. Enkä halunnut silloinkaan antaa peloilleni valtaa.

Kaikesta tästä juhlinnan syyn epäselvyydestä huolimatta juhlimme eilen vuosipäivää, koska maanantaina Vompsulla oli kaksi lääkäriä ja työ, ja silloin ehdimme vain pikaisesti vesijuosta yhdessä lääkäriaikojen välissä. Koska rusokirsikat kukkivat Kumpulassa ja Annalassa, päätimme tehdä pyöräretken Roihuvuoren japanilaistyyliseen puistoon. Keitimme mukaan valkoinen kruunu -oolongia termokseen, sen parempaa teetä en keksinyt, kun olimme jo aamulla hörppineet ihanaa keltaista teetä, ja halusin jotakin muuta. Sencha oli harmittavasti loppunut. Kukicha olisi ollut täydellistä, mutta sitäkään ei juuri nyt ole, ja haluaisin juoda vanhat pois ennen kuin ostan uutta.

Puisto oli aivan mahtava! Se piiloutui kerrostalojen väliin, mutta sen sisällä oli helppoa siirtyä jonnekin aivan toisaalle. Rusokirsikat olivat vielä nupullaan, joten jäimme paitsi klassista hanamia. Teenkin joimme penkillä istuen sen sijaan että olisimme nojailleet selkiä kukkivien rusokirsikoiden runkoihin. Mutta ei lainkaan hassumpaa sekään - selkämme takana oli tiheikkö marjakuusta, jonka suojassa oli ainakin talitiaisen ja varpusen pesä. Poikaset pitivät meteliä ja vanhemmat kuskasivat syötävää. Lennon varjot leikkasivat hiekkamaahan alkukesän kuvion. Puistossa oli paljon koettavaa. Siellä oli monia rakenteita, joista olen aiemmin lukenut vain ympäristöestetiikan teorian yhteydessä: kuunportti, kivinen mainingeille haravoitu meri, vekille taitetut pitkospuut. Kun huudahtelin ilosta näistä asioista, Vompsu intoontui kysymään, miksi ne on tehty näin ja näin, ja yllätyksekseni huomasin muistavani asiasta yhtä sun toista. Ja kun siinä selitin, tajusin taas konkreettisesti, miten lähellä hierojaksi kouluttautuminen on aiempaa tietäni, miten saumattomasti: kosketuskin on keino tuoda tähän-nyt, juurruttaa mieli uudestaan kehon tuntemuksiin. Monet ympäristöestetiikan pohdinnat koskevat ihan samaa asiaa.

Tuntuu hauskalta sillä lailla vierailla puutarhassa ja huomata äkkiä, miten paljon tietää erilaisista rytmin ja mittakaavan vaihdoksista, jotka auttavat näkemään sen, mitä on tässä ja nyt, uusin, innokkaammin silmin, haistamaan, maistamaan, liikahtelemaan kivenmurikan ympäri, kiipeämään ja laskeutumaan, pujahtamaan läpi, keskittymään askeliin, jottei astuisi sivuun astinkiviltä tai vain jyskyttäisi menemään suoraan pitkospuiden tehdessä vekin. Ja siinä kun ajattelin näitä apukeinoja muuttaa puistossakulkijan rytmejä ja hänen havaintonsa mittakaavaa, tajusin äkkiä, miten tavallaan vaikeuksiin ja vaikeisiin ihmisiin voisi suhtautua samalla lailla, muistuttaa itseään siitä, että kaiken muun lisäksi he auttavat itseä pysähtymään hetkeen tässä ja nyt ja kokemaan voimakkaasti, hahmottamaan omat toiveet rajoista ja niiden linjauksista, samoin rajattomuudesta ja asioiden soljumisesta. Hahmottamaan, etteivät omat toiveet ja maailma pidä yhtä.

Olen tietysti miettinyt tätä kehotusta aiemminkin, mutta en puutarhan estetiikan yhteydessä. Nyt kun saan sen suhteellistettua johonkin jo aiemmin tuntemaani ja hyödylliseksi kokemaani, on ehkä helpompi oikeasti ilahtua vaikeuksista ihmissuhteissa. Tai työelämässä, tai missä vaan.

On ihmeellistä istua kauniissa puistossa ja kuunnella lintuja ja mummoja ja muutamaa juoppoa ja kulkea kuunportin läpi ja kiertää kivisen zenpuutarhan alueen ympäri ja ihmetellä, miten kivenmurikkasaaret muuttavat luonnettaan, kun itse hieman liikkuu. En usko, että kokemus olisi yhtä vaikuttava, jos ei olisi lukenut nivaskoittain puutarhojen estetiikasta tai ei olisi miettinyt useita vuosia ennen kaikkea työvälineitä muokata kokemusta kohdentumaan siihen, mikä on tässä ja nyt. Ja toisaalta, voisihan se mennä pieleen toisinkin tavoin: niin, että sitten puutarhassa vain pedantistai kävisi läpi mielessään kaikki lukemansa teoriat ja tunnistaisi rakenteet näiksi-ja-näiksi ja jäisi kokonaan ihmetyksen ulkopuolelle. Mutta niin ei nyt käy. Kaikki aiemmin luettu sulaa saumattomaksi kiinnostukseksi, joka etenee määrätietoisesti kuin soraan haravoitu aalto ja pyyhkii eri puutarhan puolia.

Yhden kivisen saaren lipan alla kasvaa pieni yksinäinen orvokki. Lokki saapastelee yli elämänmeren kävellen vetten päällä. Vomponautti valittaa, että on vaikeaa olla zen, kun juopot mökästävät, ja vastaan huvittuneesti, että sekin taitaa kyllä on zen, että on mökästäviä juoppoja ja että heihin ärtyy. (Juopot ovat muuten aika tehokkaita tuomaan tähän ja nyt, ei ehkä hyväksyvällä tavalla, mutta kohtaamaan tämän hetken ja sen haasteet.) Rusokirsikoiden nuput ovat kovat ja kiinteät ja tummat ja sileät. Koivujen neonvihreä kiiltää kuin ilmaan heitettyjen paljettien ryöppy uhkaavan pilvenharmaan edessä.

Päätämme palata kesän hieman edettyä takaisin. Ei vielä sakuran aikaan, siihen on varmasti vain muutama päivä, ja olemmehan jo retkeilleet rusokirsikoiden alla tänä keväänä. Mutta myöhemmin, kun vihreä on syventynyt ja laajentunut. Ehkä kangasajuruoho soran laitamilla aikoo silloin kukkia? Ja silloin voisi mukaan pakata varovaisesti pyyhkeisiin käärittyinä tekemäni rakukupit, termokseen kukichaa tai senchaa, mukaan matchaa ja mocheja ja ostaa lähikaupasta soijajäätelöä ja lilliä matchaa siihen sekaan...

Vähitellen puutarhasta voisi tehdä vanhan tutun, johon liittyisi sama ihmetys kuin Fleminginkatuun: Miten erilainen se on talvella ja kesällä! Miten vähän aikaa sitten siinä kulkeminen oli epämiellyttävää, silmät veteen pieksävää! Miten erilaisia värejä nyt näkee kuin silloin! Miten erilainen on kävelyn tuntu tukevin talvikengin ja pyöreäpohjaisin sandaalein... Miten erilaista on, kun sade ja maa tuoksuvat.

Hyvä mieli

Tulen hyvälle mielelle siitä, että vaikka toimeni ovat epätäydellisiä, pystyn kuitenkin toimimaan enkä vain myöhemmin sadattelemaan sitä, etten uskaltanut, kuten on monesti aiemmin käynyt, jos asiat ovatkin olleet pielessä ja olen vain koettanut vakuuttaa itselleni, etten osaa enkä uskalla ja ettei minulla voi olla roolia niiden selviämisessä ja "että kyllä kaikki kuitenkin varmasti menee ihan hyvin". Ja kun pyydän apua, toinen pystyy auttamaan minua. Saan keskustelusta myös uuden ajatuksen, kai se on jotenkin ollut muotoutumassa, mutta nyt pystyn sanallistamaan sen: sattuman ja suunnitelman välissä on harmaa alue, ja kun inhoan kohtalonomaisuutta (ja oikeastaan ehkä kohtalo on vielä kauempana suunnitelmasta kuin sattuma, tarkemmin ajatellen, se tulee mieleen vasta nyt), ehkä sitä kohtaa voisi kutsua tervetulleeksi toivottamiseksi.

Jatkumolla pisteet olisivat siis näin:
Kohtalo (näin oli tarkoitettu tapahtumaan) --- sattuma (niin nyt vaan kävi ja sen kanssa on kai vaan elettävä) --- tervetulleeksi toivottaminen (niin nyt vaan kävi mutta se on hyvä juttu ja aion järjestää tulevaisuuteni sen mukaisesti ja odotinkin vain jonkin tällaisen tapahtumista torhistautuakseni sen avulla) --- suunnitelma (minusta tämä on hyvä ratkaisu, olen tehnyt kaikkeni eliminoidakseni suunnitelmaan liittyvät riskit, suunnitelman vaiheista on jo selvät sävelet ja tiedän tahtovani järjestää elämäni tämän mukaan).

Käymääni keskusteluun (jonka taustatilanne valvotti minua pari yötä sitten) sisältyy oivallus, josta tulen pompahtelevan iloiseksi: aika monet merkityskiistat versovat siitä, että ihmiset mieltävät jonkin asian kuuluvan eri kohtaan tuota jatkumoa. Ja jos toinen asettaa ne toiselle kohdin, se herättää levottomuutta. Tuo levottomuus kuuluu kai kaikkeen ihmisten kommunikaatioon sinne saakka, että levottomuuden kohta saadaan paikannettua ja sanallistettua.

Minun tapauksessani käy tyypillisesti niin, että haluan suunnitella (tai vähintään toivottaa tervetulleeksi, jos kyse on jostakin joka koskee vain itseäni; toisaalta on vaikeaa keksiä asioita jotka koskisivat vain itseäni, sillä kyllähän mallioppimista tapahtuu kaiken aikaa ja jos osoitan käyttäytymiselläni, että minusta tietty jutska on okei, muutkin saattavat alkaa toimia niin, ja tämä tuottaa ainakin itselleni päänvaivaa rutkasti, koska en haluaisi, että muut joutuisivat painiskelemaan samojen pulmien ja sivuvaikutusten kanssa kuin itse painiskelen - kaikki ratkaisuni eivät ole olleet tervetulleiksi toivotettuja eivätkä etenkään suunniteltuja ja olen kauhean tietoinen siitä, miten olen hyvin keskeneräinen kaiken aikaa enkä tahtoisi kenenkään ainakaan ajattelevan, että sitä kannattaisi ainakaan matkia) ja hämmennyn ja jotenkin ahdistun, kun joku ei koe suunnittelemisen olevan aiheellista sellaisissa kysymyksissä, jotka minusta rajaavat tulevaisuutta todella suurieleisesti. Esimerkiksi kiistat äidin kanssa noudattavat tyypillisesti tätä kaavaa. Äidistä minun pitäisi vain toivottaa tervetulleeksi monet asiat, joita en tahdo ja joihin alistuminen saisi minusta esiin vain katkeraa narisemista. (En tahdo tuota on minussa usein voimakkaana ja selkeänä, se piirtää rajani varsin paksulla kajalilla. Siitä on paljon helpompaa olla varma kuin tahtomisesta.) Olen myös aika arka ryhtymään asioihin, joista en osaa muodostaa toimintasuunnitelmaa - haluan olla valmistautunut hyvin kaikkeen edessä olevaan, jotta reagoisin järkevällä tavalla, tavalla jonka voin hyväksyä myöhemminkin. Toisaalta äiti säätelee eri kohdin tunteitaan paljon raisummalla kädellä kuin itse teen; hän tahtoo paljon enemmän suunnitella sen, miten muut hänet kokevat, esimerkiksi, ja sen seurauksena hän on aika yksinäinen ja välillä pohjattoman surullinen. Minusta taas en voi kuin toivottaa tervetulleiksi toisten reaktiot itseeni. Ne ovat määräysvaltani ulkopuolella ja voin ottaa niistä kaiken irti, oppia niistä ja haluta kuulla ne. Se, miten noihin reaktioihin itse suhtaudun, on minun aluettani ja haluan siinä olla suunnitelmallinen. Oikeastaan ainoa seikka, minkä voin yksin siitä päättäen tehdä toiselle ihmiselle, on päättää jättää hänet taakseni, jos arvelen, että lähinnä vahingoitamme toisiamme. Kaikki muut toista ihmistä koskevat seikat sisältävät myös hänen (vähintään viestieni tulkintaan liittyviä) päätöksiään. (Tai sattumia tai tervetulleiksi toivottamista jos se on heidän tyylinsä... kohtaloa en laske mukaan, koska se näyttää saavan ihmisistä esiin lähinnä katkeruutta enkä toivo sitä itselleni enkä muille. Minua hämmästyttää kerta toisensa jälkeen se, miten kohtalonomaisesti monet suhtautuvat esimerkiksi omaan tunne-elämäänsä ja merkitysrakenteisiinsa. Minulla ei ole ollut siihen varaa, enkä luovuttaisi mistään hinnasta määräysvaltaani näistä seikoista enkä luopuisi myöskään niiden keskittyneestä ja uteliaasta tutkiskelusta.)

Kuljen ulkona iloisesti koiran kanssa, hihitän, heittelen lunta ilmaan, koira loikkaa ja nappaa lumen hampaisiinsa, naks. Tunnen itseni vapaammaksi kuin aikoihin, onnelliseksi kaiken ratkettua odottamattoman hyvällä tavalla. Ja: tämä on ennen kaikkea vapautta jostakin. Vapautta huolesta, että asiat menevät pieleen, jos ei itse uskalla toimia, kysyä ja ihmetellä ääneen jostakin ahdistuttuaan. Vapautta, koska toinen osoittaa rajansa selkeästi ja ilmoittaa huolehtivansa niistä itse. Jos asiat menevät pieleen, en joudu osoittamaan itseäni sormella ja sanomaan: ja sinä, sinä siinä, sinä et tehnyt mitään, senkin pelkuri. Olen tehnyt niin monta kertaa elämässäni. Minun surutyöni liittyvät lähinnä tähän väärään passiivisuuteen. Mutta ehkä minun ei enää tarvitse. Ei ainakaan tässä kohdin.

Tuntuu ihanalta päästää huolesta irti ihan kokonaan ja vielä näin oikeutetun oloisesti, ei vain tunkea sitä jonnekin lipastonlaatikkoon putkahtamaan uudestaan ulos.

Voisi sen tietysti toisinkin sanoa: kognitiivinen dissonanssi haihtuu huomatessani, että pystyn päättämään siitä, millaisen roolin haluan ottaa, ja pystyessäni kartoittamaan ja hyväksymään, että siihen liittyy oletettavasti tietynlaisia seuraamuksia, ja hyväksyessäni ne, tuli mitä tuli ja kävi miten kävi, koska minun on joka tapauksessa parasta toimia tietyllä tavalla voidakseni kokea toimineeni, kuten vastuullinen ja harkitseva ihminen toimisi, tai ehkä pikemminkin, kun yksilölliset tyylit muistetaan, siten että voin tuntea itseni vastuulliseksi ja harkitsevaksi ihmiseksi. Kunpa olisin aina näin päättäväinen ja suunnitelmallinen asioissani... No, ainakin tämä mielentila ja keskustelun eteneminen palkitsee yritykseni, joten voisin kuvitella päättäväisyyteni tästä vain kohentuvan.

Eh, tästä voisi ehkä todeta vain sen, että suunnitelmallisuus ja päättäväisyys vahvistavat itseään... niin kai onkin. Toivottavasti se ei tarkoita, että kävisin entistä enemmän solmulle sattumien ja tervetulleeksi toivottamisten kanssa. Uh, mikä ajatus. No, nyt aion antaa sille monoa, koska olen muuten niin hyvällä tuulella ja koska joka tapauksessa olen nuorempana nojannut ihan liikaa sattumiin ja tervetulleeksi toivottamisiin ja siten suistunut hetkellisesti aika karseisiin olosuhteisiin. Haluan kuitenkin päättää siitä, mitä tahdon. Ja tahdon olla päättäväisempi ja tahdon, että edetessäni suunnitelmissani minulla on sen verran selvät sävelet, että takaiskutkin tuntuvat ihan siedettäviltä ja pysyn niidenkin kanssa hyvällä tuulella. Minusta tuntuu, että tietyn elämänvaiheeni alakulo oli aika paljon seurausta siitä, että asiat vain tapahtuivat ja tunsin voimattomuutta niiden suhteen ja jälkeenpäin koin itseni varsinaiseksi latuskaksi. Ehkä suunnitelmallisuuteen ja päättäväisyyteen voisi jopa virittää itseään tietoisesti... ehkä pitäisi kuunnella enemmän Bachia, vaikka kyllä Ditty Bopskin pontevoittaa, MOT.

Juoppotesti ja valmistautuminen

En ole kirjoittanut muutamaan päivään, koska olen purrut hammasta ja sietänyt kummallisia oloja. Viime yönä kyllästyin, kun en huimaukseltani pystynyt nukkumaan. Tai on oikeastaan vähän jälkiviisasta kirjoittaa kyllästymisestä, kun oikeasti pidin rystyset valkoisena kiinni patjasta tipahtaessani sillä kolme kertaa sekunnissa lattian läpi ja huusin äitiä. Huimaus oli niin pahaa, etten nukkunut silmänräpäystäkään koko yönä. Ja jos jostain on pidettävä kiinni, sitten unesta. Tiedän, miten tolkuttomaksi käyn unen puutteessa. (Kuten nyt!)

Minulle ei ensin annettu lääkärinaikaa, mutta kuvattuani oireeni terveydenhoitajalle hän myönsi, että voisi olla tarpeen käydä lääkärin pakeilla "jos se kerran estää nukkumisenkin täysin". Se oli onni, koska terveydenhoitajan johtohypoteesi tuntui olevan, että minulla on vatsaflunssa, jonka vatsaoireita en vain huomaa. (Kuulostaa aika siunatulta tilalta, yleensähän vatsaflunssan vatsaoireet ovat varsin keskeisinä tietoisuudessa.) Intin itsepäisesti, ettei vatsassani ole mitään kummallista, ja pääsin lääkäriin.

Lääkärissä teimme kummallisia kokeita ja sain kuulla elimistöstäni taas aivan uusia asioita. Esimerkiksi tärykalvoni ovat aivan täynnä arpia. Lääkäri näkee pelkästään korviini kurkistamalla, että olen sairastanut julmetun monta korvatulehdusta lapsena. Mitään ihmeempää ei löytänyt, mutta testit olivat kyllä hauskoja. Polvia ja kantapäitä näksittiin refleksivasaralla, äänirautaa pidettiin eri kohdissa kalloa. Välillä kallonpohja resonoi sen kanssa ja välillä ei. Minun piti seistä silmät kiinni ja kädet eteen ojennettuina. Sitten minun piti siirtää paino jalalta toiselle silmät kiinni. Hauskin kohta oli, kun lääkäri pyysi minua sulkemaan silmät ja levittämään kädet sivuille. "Ja sitten kosket nenänpäätä ensin toisella, sitten toisella etusormella." Hihkaisin silmät kiinni: "Oo, juoppotesti!" Lääkäri mutisi jotakin nimeämistäni vastaan, ties minkä takia. Suoriuduin hienosti, vaikka tajusin nenätestissä, etten ole harjoitellut sitä ikinä.

Juoppotesti tuntui sikälikin sopivalta nimeltä, että oloni muistuttaa suunnattomasti sitä iloisen illan hetkeä, jolloin maisema alkaa sahata silmissä eestaas ja yrppäys pyrkii kurkkuun ja on myönnettävä, että on hermostuksissaan kumonnut aivan liikaa alkoholia kurkustaan alas. Tämä ei ole enää hauskaa, tässä saa tehdä täysillä töitä, ettei kaatuisi holtittomasti johonkin suuntaan.

Nyt tietysti huimaukseen on sitäkin hankalampi suhtautua, koska sitä ei ole edeltänyt mikään iloinen pikkujoulutunnelma; päinvastoin, riistämällä edellisen yön unet huimaus sai aikaan sen, että päätin olla menemättä kustannustalon pikkujouluihin, jotka alkaisivat tunnin ja kolmen minuutin kuluttua. En tahdo vaikuttaa vahvasti pohjia vetäneeltä. Voin hyvin kuvitella, kuinka kesken jonkin henkevän ajatuksenvaihdon (jonka ajan luultavasti olisin lähinnä kuuntelevana osapuolena) kaatuisin varoittamatta suorin koivin selälleni, PUM. (Se saattaisi näyttää siltä kuin information overload todella olisi tyrmännyt minut.)

Lääkäri tosin evästi minut ohjeella, etten saa antaa huimauksen tai huimauksenpelon invalidisoida itseäni: On vain rohkeasti ja sinnikkäästi mentävä ja tehtävä kaikki, mitä muutenkin tekisin. Jos jossakin asennossa huimaakin, tuota asentoa on koeteltava muutamia kertoja päivässä siten, että huimaavaan asentoon mennään, pysytään siinä, kunnes huimaus katoaa, poistutaan asennosta, ja toistetaan tämä vielä neljästi heti perään. Mutta toisaalta, en ehkä ilman huimaustakaan tuntisi olevani juhlakunnossa yhdet yöunet täysin väliin jättäneenä.

Diagnoosihypoteesin kuultuani (joitakin neurologisia kokeita suoritetaan tulevina viikkoina vakavampien mutta epätodennäköisten syiden poissulkemiseksi) kävelin mäkeä ylös kotiin vollottaen; se rohkeudesta ja sinnikkyydestä. Äitini sairastelee on-off tätä samaa hyvänlaatuista asentohuimausta. Jos tämä nyt on sitä. Äiti parantuu aina muutamiksi kuukausiksi ja sitten vaiva uusii. Ei se häntä näy ihmeemmin pidättelevän, eikä se varmasti pidättele kohta minuakaan, kunhan nyt ensin totun siihen, että uusi tapani olla sisältää olennaisena ainesosanaan saman pyörrytyksen ja oksetuksen tunteen, jonka olen liittänyt lähinnä "TÄTÄ TULEE VÄLTTÄÄ" -lapulla mielessäni varustettuihin venkslottimiin kuten keinuihin ja ketjukaruselleihin.

Kotiin tultuani kävin heti käsiksi huimaukseen. Ohjelapussa lukee:

Huimauksen paranemista voi nopeuttaa harjoituksilla, joissa päätä kallistetaan useita kertoja päivässä monen kallistuksen sarjana siihen asentoon, jossa huimaus käynnistyy.

(Lapussa lukee myös, että vaiva kestää keskimäärin 10 viikkoa - motivaatiota parenemisen vauhdittamiseen luulisi löytyvän - ja että varsinaista hoitoa kallistusharjoitusten lisäksi ei ole, ei liioin ehkäisyä.)

Kun menin huimaaviin makuuasentoihin vapaaehtoisesti, huomasin jännittävän seikan: huimaus ei tunnu ollenkaan niin kamalalta, kun siihen valmistautuu ja altistuu sille tahdonalaisesti. (Vapaaehtoisesti tuntuisi liian vahvalta kannanotolta, koska aistin itsessäni tiettyä pakottamista ja kurinalaisuutta. Valmistautumisen vaikutuksesta tällä tavoin - ahdistusta vähentävästi - on kirjoitettu psykologiassa paljon, mutta en olettanut vaikutuksen sentään ulottuvan huimaukseen. Tavallaan typerää, etten olettanut, koska huomaan kestäväni lääketieteellisiin toimenpiteisiin liittyvän kivunkin paljon paremmin, jos tiedän tarkasti, mihin se liittyy, kauanko se tulee kestämään ja kuinka voimakasta se osapuilleen on. Mutta kenties ajatus huimaukseen valmistautumisesta ei vain tuntunut mahdolliselta.) Kokemus eroaa kovasti satunnaisesta lattian läpi putoamisesta patjoineen päivineen - tästä tahallisesta huimautumisesta puuttuu täysin edelliseen liittyvä kauhu putoamisen tunteen yllättäessä. Niinpä kallistelen rauhallisena ja tunnen huimauksen, tuen käsillä lattiaan, odotan huimauksen katoavan ja sitten koettelen uudelleen tätä tunnetta. En voi kuvata tuntemusta miellyttäväksi, mutta siitä puuttuu se sanaton, nimetön kauhu, joka tekee huimauksesta normaalisti niin karmean tuntemuksen.

Vaikka vaiva tuntuukin ikävältä, siinä on myös hauskoja puolia. Esimerkiksi, kun tarpeeksi poisherkistän itseäni putoamisen ja kieppumisen tuntemuksiin liittyvästä kauhusta, käyköhän lopulta niin, että lakkaan kokemasta silmitöntä kauhua liukastumisissa? (Minusta melkein mikään ei ole niin pelottavaa kuin liukastuminen. Se hetki, jona tajuaa livenneensä ja putoavansa, on täynnä epämääräisiä kirkaisuja ja pelkoa siitä, että kieli menee poikki yhteen naksahtavien hampaiden välissä tai lonkka murtuu tai ranne murtuu tai tapahtuu jotakin vielä kamalampaa, se maistuu tältä, vähän kuin raudalta ja tulitikunpäiltä, se hetki on pidempi kuin mikään muu, mutta sitten kauhu onneksi hellittää samalla hetkellä kun maa ottaa kehon vastaan kovana ja nirhaavana, mutta onneksi se on siinä. Ei mikään ihme sekään, että tunnen tämän maun ja pelon tarkasti - pelkäsin ja maistoin sen ainakin kolme ensimmäistä vuotta ratsastustunneilla, aina sinne saakka, että putosin ensimmäisen kerran hevosen selästä ja totesin, ettei se ole ollenkaan niin kauhistuttavaa kuin liukastuminen. Minusta tuntui ihan hullulta, kun jotkut päivittelivät, eikö minua pelota, että tipahdan. Mitä se heitä saattoi liikuttaa, hehän uskalsivat kävellä talvella kadulla...)

Tämä käy mielenkiintoiseksi. Saapa nähdä, alanko pian hykerrellä ennen uloslähtöä siitä mahdollisuudesta, että ehkä nyt saan liukastua ja testata hypoteesiani. Sitä on vaikeaa uskoa, mutta toisaalta, en olisi uskonut neljä vuotta sitten sitäkään, että menen vapaaehtoisesti veden varaan uimahallissa useita kertoja viikossa.

Jotta elämä ei suistuisi raiteiltaan, ajattelin kokeilla huomenna vesijuoksemista. Siinä kaatuminen ei ainakaan satu.