Epookkien vaihtuessa

Nopeasti ne nousevat ja painuvat, pääskystävät taivaalla. Mielet, moodit, mielialat. Tuli mieleen yksi päivä, että tämä on sama taivas, sen saman kaupunginosan taivas, josta olen muuttanut ja josta toiset muuttavat pois ja jonne vyöryin takaisin ja josta muutin pois uudestaan vain muuttaakseni takaisin ensi tilassa. Varmasti pääskysiä on muuallakin. Varmasti. Mutta muistan muualta kesistä lähinnä lampun paperivarjostimen sisään eksyvät osakarvaiset yökköset, hömpät ruskeaharmaasiipiset ohuet ötit ja kiurunkannushurman keväässä.

Ehkä se liittyy auditiivisen piiriin, kiviseinien akustisiin tapahtumiin. (Meinasin kirjoittaa ominaisuus mutta se tuntui kokonaiseen metafysiikkaan sitoutumiselta ja peräännyin.) Pääskyset sopivat kivitaloihin, kivikaupunkiin, vaikka muistan niitä muualtakin.

Keskiviikkoillan keikalla hämmästelemme sisäpihan akustiikkaa. Pyydän ystävää heijaamaan hetken eestaas kappaleen tahdissa sillä tavalla kuin me ennenkin heijasimme. Ennenkin: sinä vuonna kun kaikkien elämä kääntelehti jyrkästi ja kaikki tuntui olevan liikkeessä ja kutsuin ystävän juoksemaan jäätä ja hän melkein huusi kiihtymyksestä, että mitä ihmettä te oikein teette, miksi sinä nyt sillä tavalla olet menetellyt, ja sitten vain nauroimme sille kaikelle vaikka ympärillä oli vain lunta ja jäätä ja teoreettinen jäänalisen merivirran mahdollisuus. Muistan hyvin tuon vuoden kevään: olimme keikalla, tekisi mieli sanoa samalla keikalla, ja heijasimme ja hymyilimme surumielisesti ja toiveikkaasti musiikin yli ja hetken musiikki kantoi meitä ja se, että kukin palaa sen loputtua yksin eriöönsä, tuntui kaukaiselta ennusteelta. (Sillä keikalla lauloimme mukana kappaletta Kevät, ja en usko, että sen kappaleen tulkinta enää siitä hetkahtaa mihinkään. Sinä tarjosit salmiakkia, minä olin hölmö, panin peliin koko elämän. Eikö jokainen lausuttu sana ole tätä? Ja kupla: se, ettei näe, miten toisetkin tekevät niin, kaiken aikaa. On helppoa sulkea silmänsä haavoittuvuudelta. Sinne asti, että sen tiedostaa. Sen jälkeen silmien sulkeminen käy yhä vaikeammaksi. Eikä sitä edes tahdo tehdä.)

Sama ja eri. Samanlainen, erilainen. Eikö tämä ole sama kysymys, johon päädyin gradun lopuksi: Miten voidaan sanoa, että kahden eri ajattelijan (mutta entä jos minuuksia ei ole...) systeemin malli on peruspiirteiltään sama, vaikka eroaakin tietyissä sanallistuksissa, ehkä johtuen epookin vaihtumisesta toisenlaiseksi? Mitä vaaditaan samuuteen? Kuinka paljon saman ilmiön kaksi eri sanallistusta voi muistuttaa toisiaan? Kuohahtavatko he, sanallistajat, samalla tavalla seksuaalisessa nautinnossa tai veistosta kiertäessään? (Kuohahtavatko he vain kun eivät juuri ole sanallistamassa?) Niin ja ymmärtävätkö he ilmiön samaksi ja kuvaavatko he sitä samoin? Mistä me saamme varmuuden näihin? Tarvitsemmeko varmuutta näistä? Haluan ajatella, että tämä on sama keikka. Mutta epookki on vaihtumassa joten vaikka heilumme siinä, ei se voi siltikään olla sama.

Mistä se tuntu tulee? Siitäkö, että äkkiä avautuu kokemusten labyrintti, jonne olisi helppo harhautua siitä hetkestä, musiikista sisäpihalla? Muistan juhlat, joissa makasimme lattialla ja selitimme selittämistämme. Hiljaisia iltoja kirjastossa. Ja toisia ihmisiä, koko joukon toisia ihmisiä, joita en ole nähnyt aikoihin. Tavan kutsua ihmisiä pulkkamäkeen ja kaakaolle. Koko sen joukon, joka auttoi minua väsäämään kirjahyllyjä kiinni kiviseiniin muutettuani takaisin hevoskastanjakukkulalle. Eikä suuttunut, vaikka työneuvottelussa halasin. Miten kylmä oli pyöräillä töihin. Miten pimeää ja jäistä, kaksi tai kolme kertaa viikossa, editointipaperit laukussa.

Silloin epookki oli vaihtunut yhden vuorokauden aikana. Nyt se on hitaasti vaihtumassa (venytetty nykyhetki, eikös tätä ole jatkunut ainakin, mitä kolme vuotta tai jotain). Eikä se kai ole yhteismitallinen kenenkään muun epookkien kanssa. Satun vain palaamaan yliopistolle juuri samaan aikaan kuin ystävä muuttaa ulkomaille. Emme ole edes nähneet niin tiuhaan, mutta mahdollisuus tiiviimmästä näkemisestä on kuitenkin häilynyt kokemuksen rajalla.

("Häilyä kokemuksen rajoilla": Minua vaivaa jokin kuva, joka on pilkahtanut mieleeni kolmesti. Kerran vesijuostessa, kerran pyöräillessä ja nyt toissaedellistä kappaletta kirjoittaessani. Jokin, joka vaatisi sanallistamista. Mutta kuva on liukas ja karttelee saalistajaansa. Ensi kerralla sen tullessa täytyy keskeyttää kaikki ja tarttua muistiinpanovälineisiin. Lausettakaan ei saa jatkaa loppuunsa. Tai sitten - tai sitten olen vain väsynyt ja mieleni temppuilee ja kuvittelen kuvan puskevan läpi vaikkei se teekään niin. Tai sitten se on kolkutellut jo monta kertaa ja käpristyy sanattomuuteen, koteloituu. - Ja äkisti, kun kirjoitan tätä, kuva aukeaa, satunnaiselta tuntuneen sanan koteloitua kautta. Kuva elämästä ja perhosesta, elämävaiheista, sukupuolitetun ajan teoriasta ja siitä, miten perhonen olisi miestäkin miehisemmän ajan edustaja. Keskeytän blogin kirjoittamisen täksi hetkeksi. Jokin eläinten kuvissa ja niiden usein ylenkatsottujen yksityiskohtien tutkimisessa kiehtoo.)

Niin, tuntuu kuin epookin vaihtuminen konkretisoituisi tässä kohdin. Ensimmäinen keikka ja viimeinen keikka. (Paitsi ettei se toinen, sama ja eri, ollut ensimmäinen keikka, mutta kuitenkin.) Irtautuminen oppimisesta ajatukseen aikuiselämästä. Palaaminen opintoihin, jotta hahmottaisi tarkemmin tilanteita, pystyisi ehkä vaikuttamaan jotenkin maailmankulkuun. On hyvä, että joku systematisoi lukuohjelmaani kaikkea ei heti niin mieltä ylentävää, koska muuten uppoan syvemmälle omaan kuplaani enkä osaa puhkoa sitä tarpeeksi taitavasti itse. (Ja minulla harvemmin keskustelut puhkaisevat mitään: repliikit jäävät aina liian lyhyiksi, tarvitsen paljon perusteluita ja liikaa aikaa, jotta kukaan jaksaisi puhkoa kuplaani keskusteluissa. Etenkin kun ei minulla ole niissä oikein mitään annettavaa toisille, ei sillä tavalla vahvoja mielipiteitä tai briljantteja kiteytyksiä.)

Sinua tulee ikävä, sanon ystävälle. Käymme syömässä ennen keikkaa. Keikalla on koko joukko ystäviä. Niin paljon, äkisti, niin paljon. Valtavia kiitollisuudenpuuskia. Yksi brasilialaisista kysyy, mistä tunnemme laulajan. Blogin kautta, vastaan. Millaista on tuntea niin monia ihmisiä kirjoittamansa kautta, hän kysyy uteliaana. Tosiaan, havahdun. Miten kummallista. En muista sellaista yleensä. Se on kummallista ystävyyttä, syvää ja luottamuksellista. Sitä arvostaa helposti enemmän, huomaamatta ja ajattelematta, kuin sellaista toista (yhtä uutta) toveruutta, joka syntyy siitä, että jaetaan tilaa uudestaan ja uudestaan ja vähitellen aletaan vakuuttua siitä, että tuo toinen aikoo sietää minua ja käyttäytyä mukavasti jatkossakin. Että ehkä saan tuntea ja kokea näin ja jopa joskus yltyä ilmaisemaan sitä jollakin tavalla. (Tosin on edelleen vaikeaa olla säikähtämättä tuon tuosta, että jos joku nyt loukkaantuu, kun vain ajattelen ääneen, päteekö siihenkin rikkoontumisen ja korjaamisen laki, koska ei se mikään ihmeliima sentään ole.) (Ihmeliima! Mistähän tuokin tuli?) Minulle on edelleen uusi asia, ettei ajatusrikoksia ole. Mitä tarkoitan uudella? No, ehkä jotain kuuden-seitsemän vuoden vanhaa. Niin uutta, että joudun muistuttelemaan itseäni asiasta tuon tuosta.

Vai sekö virittää epookkitunnelman, että kotona on taas parveke? Hellesäällä kasvustot imevät kuusikymmentä litraa vettä päivässä. Parvekkeettomasta kaudesta parvekkeelliseen.

Loppukesä, melkein syksy. Tämä on jostain syystä se kohta vuodenkierrossa, jolloin äkisti kaiken menettämisen edessä aistii kaiken keskittyneemmin, terävämmin. Tahtoisi vielä kerran sukeltaa polkujen pilkkuvarjostoon ja liukua mutaista suonhajuista lampea naudan tyyneydellä. Huomata tahdin höllentyneen, ihmisten kadonneen. Nähdä laput lasioven nurjalla puolen.

Millainen määrä lämpöä voikaan hohkata ihmisistä ja musiikista. Ja ehkä kaikki kaudet ovat pohjimmiltaan samoja - ei, huomaan, ettei tähän pysty tarttumaan. Eivät ne ole. On hädän kausia, kauhun kausia, kieltämisen ja imagonluonnin kausia, epätoivon ja abstraktioihin pakenemisen kausia, rauhoittumisen ja asettumisen ja varovaiseen rakkauteen ja konkretiaan kasvamisen kausia, pettymyksen ja turhautumisen ja siltä päättäväisen silmien sulkemisen kausia, kaiken ahdistuksen ja haavoittuvuuden ja samalla ilon ja ystävyyden kipeyden roppakaupalla kohtaamisen kausia ja - - nähtäväksi jää, mitä sitten. Kaikki ne ovat poikenneet toisistaan laadultaan niin paljon, että sanoisin, että olen enemmän näiden kausien läpikäynyt ihminen kuin että ne olisivat minun kausiani, jonkin minun, joka on säilynyt niiden läpi noita kausia määräävämpänä.

Joskus kauan sitten kävin toisella keikalla. Olin alle kahdenkymmenen ja sen ikäisethän hehkuttavat usein elävänsä elämän mahtavinta aikaa, tai ainakin sen aikaisessa ystäväpiirissäni niin tehtiin. Mistähän syystä? Vaikeaa kuvitella. Tuolla keikalla laulaja hihkaisi lopuksi mikrofoniin: "Kiitos teille, mahtava yleisö! Ootte ihania, rakastan teitä kaikkia!" Pidin sitä silloin teennäisyyden huippuna, koska en osannut kuvitella, että joku voisi tuntea niin. Jokin kuitenkin hihkaisun sävyssä jäi kaihertamaan, jokin joka ei oikein istunut tulkintaani. Laulaja nimittäin näytti siltä kuin olisi ihan tosissaan tarkoittanut tuota. Mutta miten ihmeessä, ajattelin, eihän semmoista voi tapahtua. Eiväthän ihmiset rakasta toisiaan. Ja vielä ventovieraita. Jotka ovat todennäköisesti aivan yhtä karmeita paskiaisia kuin itsekin, ja ansaitsevat aivan yhtä vähän elää. (Tosin olen aina ajatellut, että kunkin elämä on hänen oma murheensa enkä ole suhtautunut muihin kuin itseeni murhanhimoisesti. Itsessäni on ollut ihan tarpeeksi kiinnihirttävää ainesta jotta olisin kauheasti ehtinyt vihata muita.)

On hyvin vaikeaa ymmärtää, että tuo ihminen olisi sama kuin se, joka nyt kirjoittaa.

Muistan senkin kerran, kun kysyin lääkäriltä, pitäisiköhän minun ehkä hakea apua johonkin epämääräiseen ahdistushäiriöön, kun tunnen näin ja näin ja näin, ja huomaan stressin välillä jumauttavan kehoni täysin ja itkettää ja niin edelleen. Lääkäri kuunteli huolellisesti ja sanoi sitten, että hänestä tuo kuulostaa ihan normaalilta stressiin reagoinnilta ja että se, että pystyn puhumaan asiasta ja käsittelemään sitä noin, saa hänet ajattelemaan, että selviän asian kanssa oikein mainiosti. Ajattelin hetken, että käsken häntä tänne katsomaan, mitä kirjoitan diipatessani, mutta sitten tajusin, että ihan totta: onhan minulla tämmöinenkin selviytymiskeino. (Vaikka välillä tunnen karmeutta siitä että saatan levittää pahaa oloa.) Ja: olin tietysti lääkärin pakeilla aivan väärän kauden aikana, ahdistuksen roppakaupalla kohtaamisen kaudessa ja vieläpä siinä vaiheessa, kun aloin olla jo aika sinut sen kanssa, että pelkoja ja fiksaatioitahan riittää eikä niiden tiedostaminen nyt niin karmeaa ole. Epätoivon kautena minun olisi pitänyt hakea apua. Mutta eihän ihminen, joka ei osaa aavistaakaan, että joku voisi välittää ja tarjota apua, osaa tietenkään hakea apua. Sellainen käsite ja ilmiö vain puuttuvat siitä maailmankaikkeuskuplasta, joka kuuluu epätoivon kauteen. Kupla. Ehkä nyt keksin, miten voin puhua siitä. Elämismaailmana.

Tietysti voi olla, että epookit ovat vain tämän illan ja aamun kupla, viitekehys joka nielee havainnot hetkeksi unohtuakseen sitten. Eikä varmasti ainoa oikea tapa jäsennellä tapahtunutta.

Keikalla oli ystävätär, joka oli niinikään leikannut hiuksensa. Hänellä oli samoja pukeutumisen vaikeuksia kuin minullakin. Mutta kyse on enemmästä kuin siitä, mikä paita sopii puolipitkiin hiuksiin. Muistan keskustellessamme äkisti piirrokset ja maalaukset, joiden pohjana on itselläni useimmiten toistuva uni. Sinipukuinen kasvien nainen, punainen nainen, koiratar, komeettahiuksinen... heillä kaikilla on leikkaamattomat hiukset. Nyt unet ovat palanneet. Mutta viime yön unessa tapahtuu jotakin kummallista. Komeetta putoaa eikä sitä pysty kiinnittämään hiuksiin. Se pyörii sähisten unikaupungin katua ja juoksen sen perässä ja laukut ja vaatteet kuoriutuvat yltäni vauhdissa, ja kesken juoksun nostan toista kättäni ja haron hiuksiani ja tajuan, ettei kertakaikkisesti löydy mitään kärheä, jonka komeetta pystyisi tunkemaan tuohon sänkeen - unessa se on paljon lyhyempi kuin valveessa - ja ohi ajavien raitiovaunujen sisältä tuijottavat säikähtäneet naiset, kukin laukkuaan puristaen ja mykkänä. Ja pimeässä näen hissien koppien huojahtelevan epäluotettavissa vaijereissaan matkalla taloista toisiin, ja sitten keskellä sitä kiirehdintää komeetan perään alan nauraa, kaoottisesti ja riemukkaasti, ja tunnen kuinka jalkani versovat koirankäpäliä, jotka nelistävät nelistävät

ja istun kalliolla ja punainen koira ja musta koira tulevat luokseni nelistäen

ja sitten säpsähdän hereille, sillä taivaan, tämän kaupunginosan taivaan pääskyset suvaitsevat kirkua asfalttimiesten koneiden ylitsekin ja on vielä kesä ja parveke kaipaa vettä, komeettaa tai ei, ja lämpö konsertista ja siitä, että epookkia on vielä muutaman viikon ajan virallisen tiedotteen mukaisesti, se tuntuu kaikkialla kehossa. On mahdotonta nukkua, on kirjoitettava. Herättävä.

Samanlainen, erilainen...

Nyt kun elän tällaista jännittävää ja kummallista ja itseni ällikällä lyönyttä elämänvaihetta, että minulla on samaan aikaan kaksi rakasta (muttei kumpikaan ole mikään salarakas, paitsi vanhempien suuntaan - miten voimakkaana ihmisessä onkaan halu olla järkyttämättä noita olentoja, jotka vetäisevät melonin nenään pienimmästäkin ärsykkeestä - ei, ei ihme, etten itse tahdo vanhemmaksi), olen tarkkaillut uteliaana ihmisten reaktioita kaikkeen tuollaiseen pieneen, mitä suhteisiin liittyy. Miten he reagoivat siihen, että mainitsen menevänikin nyt yöksi muualle kuin kotiin tai miten he reagoivat, jos kävelen käsi kädessä jonkun muun kuin aviosiippani kanssa. Miten he sanallistavat asian, kun kerron tapahtuneesta. Millaisia kysymyksiä minulta, aviomieheltäni ja Faunilta kysytään.

Ihmiset ovat tahdikkaita ja varovaisia. Se pistää heti ensimmäiseksi silmään. He käyttävät sellaisia fraaseja kuin että eivät voisi itse kuvitella elävänsä noin mutta että varmasti se on ihan ookoo jos kerran kaikki tietävät ja se on kaikille okei. Tai että tuohan on hurjan vapaamielistä, jos se kerran oikeasti tuntuu toimivan. Kuitenkin aika usein sanojen taustalla on jähmettynyt ilme ja asento, joista näkee selvästi, että sanoja tasapainoilee liukkaalla maastolla, joka on selkeän hiekkatien sijaan sateenjälkeisiä astinkiviä purossa. Ehkä se johtuu siitäkin, että tarkkailen niin selkeästi. Tarkkailun kohteena on vaikeaa pysyä luontevana. Mutta en usko, että kyse on vain siitä.

Tuntuu nimittäin kummalliselta, että vain muutama ihminen on aidosti hihkaissut, että onpa ihanaa tai loistavaa. Yleensähän näin käy, kun kertoo löytäneensä ihmisen, josta aidosti pitää ja joka pitää itsestä, että on solahtanut läheisyyteen ja että haluaa sitä lisää. Nytkin useimmat ihmiset ovat kohteliaita ja tahdikkaita ja ymmärtäviä ja kuuntelevia, mutta heissä ei ole sitä samaa hehkutusta, joka niin helposti lähtee käyntiin silloin kun on elänyt jonkin aikaa yksin ja sitten löytänyt jonkun. Faunilta joku tuttava oli jopa kysynyt suoraan, mitä tämä kuvitteli voivansa saavuttaa suhteesta naiseen, joka on toisaalle naimisissa. Fauni oli tokaissut vähän äkäisesti, että mitähän nyt ihmiset ylipäänsä kuvittelevat saavuttavansa ihmissuhteistaan. Kysyjä ei muistaakseni ollut sanonut siihen oikein mitään.

Muutama ihminen on kysynyt minulta suoraan, onko tällainen rakastuminen tai rakastaminen jotenkin erilaista kuin se, että rakastaa vain yhtä ihmistä kerrallaan. Minun on ollut vaikeaa vastata kysymykseen, koska samanlaisen ja erilaisen käsitteet ovat niin hankalat. Leibnizin mukaan kukin olio on identtinen vain itsensä kanssa. Kai se pätee rakkaussuhteisiinkin. Jokainen rakkaussuhteeni on ollut häikäisevän erilainen. Olen toivonut ja pelännyt eri suhteissa aivan eri lailla, tila ja samalla yhteys toisen ja itsen välillä on ollut eri muotoinen, tuoksuinen, kuuloinen, tuntuinen. Hellyys, jota olen kokenut, on sävyttynyt eri lailla groteskista pilailusta mielijohteesta hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen pelkoon ja toisaalta pyhään ja hyrisevään lämpöön ja koko maailmaan vuotavaan onneen ja toiveikkuuteen ja kärsivällisyyteen, kuuntelemiseen, vastaanottavuuteen... Miten voisin vastata, onko erilaisuus tässä uudessa rakkaudessa jotakin erilaisuutta vain siksi koska rakkaussuhteet ovat niin löyhän perheyhtäläisiä vai kenties myös siksi, että tilanne on niin erilainen kuin ennen suhdekaavion kannalta? Miten voin poissulkea senkään, että olen oppinut koko ajan, joka päivä, lisää ja uusia asioita, että hahmotan asiat eri lailla kuin pari vuotta sitten, mistä tiedän, ettei ero johdu valtaosin siitä?

(Mitkä ovat, ylipäänsä, perusteeni kutsua jotakin suhdetta rakkaussuhteeksi? Väittäisin tunnistavani sen omasta kehotilastani. Mutta jollakulla toisella saattaa olla tyystin toisenlainen kehotila tai hän saattaa jäsentää hormonaalisesti saman kehotilan aivan toisin; enkö juuri lukenutkin uutisen siitä, miten esimerkiksi meditaatio voi vaikuttaa kipukokemukseen ja kivun voimakkuuden arvioimiseen.)

Koetan kuunnella, mitä kysymys tällaisen suhdejärjestelyn puitteissa tapahtuvan rakastamisen erilaisuudesta voisi tarkoittaa. Taustoittaako kysymystä kenties halu saada vahvistusta jollekin hypoteesille? (Vastaukseni taitaa antaa vahvistusta vain sille hypoteesille, etten osaa muodostaa mitään kiinteää minää, joka olisi aina ja eri ihmisiä kohtaan se yksi ja sama, vuodesta toiseen... ei minulla ole mitään vertailupistettä, ei mitään vakiota eikä mittapuuta!) Mille suhdehypoteesille? Olen utelias. En oleta, että toiset hahmottavat hypoteesiaan itsekään. Ei, yleensä hypoteesejaan ei hahmota. Hahmotin oman suhdehypoteesini ikiaikaiset jäänteet, joille olin älyllisesti mielestäni antanut palttua jo ajat sitten, vasta vähän aikaa sitten, siinä vaiheessa kun käyttäydyin itse tavalla, joka ei sopinut siihen mennessä itsestäänselvyytenä vallinneeseen kuvaan siitä, miten nämä asiat sujuvat ja miltä ne tuntuvat omalla kohdallani.

Toisaalta on selvää, että tietyt piirteet kyllä toistuvat: en kai muuten puhuisi rakkaussuhteesta. Mutta on myös mielenkiintoista huomata, etten tällä kerralla halua enkä yritä työntää toista kauemmas, että jaksan oikeasti tuhahtaa automaattipelolle toisen rikkomisesta, etten säpsy yöllä hereille olettaen, että jo pian minuun suututaan jostakin syystä, jota en pysty millään ennakoimaan. (Toki nuo automaattiajatukset pilkahtelevat esiin, mutta ne ovat heikkoja eivätkä vuoda käyttäytymiseen saakka ja ensimmäistä kertaa uskallan myös puhua niistä suoraan ja sellaisenaan, mikä aika tehokkaasti riisuu niiltä niiden kauhistuttavan mykän vallan.) En ole juurikaan huolissani! Se on aika ihmeellistä, sillä monissa askareissani huolet ohjaavat käyttäytymistäni tai vähintäänkin herättelevät aamuyöstä, jos kieltäydyn tottelemasta niitä lammasmaisesti. En juurikaan näe samanlaisia kauhu-unia kuin aiemmissa rakastumisissani. Minulla ei ole tunnetta, että silmäni ovat sidotut ja joku johdattelee minua kaulapannasta mukulakivikatua. (Sanalla sanoen, en erityisemmin pidä siitä tunteesta ja sen vuoksi olen aiemmin kirjoittanutkin silloin tällöin, etten pidä rakastumisista, vaikka minusta onkin antoisaa rakastaa.)

En tietysti nytkään tiedä, miten käy, mutta en jotenkin jaksa häiriintyä siitä samassa mittakaavassa kuin joskus aiemmin.

Olen kyllä huolissani suhteessa Vompsuun, mutta niin olen ollut alusta saakka. Siinä suhteessa vallitsevat aivan samat pulmat kuin ennenkin, mutta jaksan niitä nyt paljon kärsivällisemmin, uteliaammin ja kiinnostuneemmin. Noilla pulmilla tai haasteilla ei enää ole samaa traagista kaikua, koska hahmotan nyt myös käytännössä entistä selvemmin, miten vaatimaton tukipylväs toiselle yksi ihminen voi olla. Vähän kuin koettaisi seistä yhdellä jalalla, kun kuitenkin jalkoja voisi olla kaksi tai vaikka sata! (No, en nyt tietenkään tarkoita, että kaikkien kanssa pitäisi maata. Välttämättä...) Tiukkaa parillisuutta korostava suhtautuminen tuskin auttaa pysymään toiveikkaana, ei ainakaan minua näytä auttavan, ja ilman toiveikkuutta on vaikeaa motivoitua työskentelemään rauhallisesti ja suunnitelmallisesti ongelmien ratkaisemiseksi. On myös mukavaa, että Vompsu voi olla avoimesti ja pelkäämättä kiinnostunut muistakin kuin minusta ja ettei hänen tarvitse tuntea siitä mitään epämääräistä syyllisyyttä ja että hän uskaltaa puhuakin sellaisista asioista. Tällainen lähentää minusta paljon enemmän kuin mykkä syyllisyys ja pelkääminen ja ajoittain päätään nostava toive, että voi kun joku tulisi ja tempaisisi minut tästä pois, että tätäkö tämä loppuelämä on vain, tämän ihmisen jaksamista ilman hetken hengähdystaukoa.

Vompsu oli puhunut tilanteestamme työkaverilleen, joka oli järkyttynyt ikihyvikseen. Tuo parikymppinen tyttö haaveili "sen oikean" löytymisestä ja prinsessaisista häistä ja järkyttyi pahasti kuullessaan, että Vompsu oli mennyt kanssani naimisiin osittain juuri sen takia, ettei minulla ainakaan ollut mitään tuommoisia illuusioita (vaikka onkin todettava, etten sentään kuvitellut, että asiat ihan näinkään menisivät... en ole ollut ennemmin elänyt tällaisessa kuviossa ja jotenkin ajattelin, etten osaisi rakastaa kahta ihmistä samaan aikaan, että yksinkertaisesti kuormittuisin aivan älyttömissä määrin heidän tunnesäätelystään; en ollut osannut ennakoida, että nehän tunnesäätelevät myös toisiaan ja sitä paitsi myös itseään tömäkämmin, ettei minun tarvitse tehdä ihan kaikkea itse - pelkäsin, että niin siinä kuitenkin käy, vaikka kuinka koettaisin päättää toisin). Tyttö oli sanonut myös jotakin aika kuvaavaa: että hän tunsi itsensä hurjan naiiviksi mutta että sellainen hän nyt vain on, kun haluaa ehdottoman yksiavioisen suhteen, joka kestää kuolemaan saakka. Ehkä tällainen järjestely, joka tuntuu itsestä iloiselta ja vapauttavalta, saattaa saada jonkun toisen tuntemaan itsensä naiiviksi? Miten turhaa, tietysti. Tai en tiedä, en minä jotenkin hahmota naiiviksi sellaista oletusta. Ehkä vähän kummalliseksi, kun se muodostetaan ilman että on tavannut sellaista ihmistä, johon tuollainen toive kohdistuisi, rakkaussuhteet kun tosiaan tuntuvat hurjan erilaisilta ja kutsuvat esiin hurjan erilaisen itsen. Mutta kyllä minäkin kuvittelin Kissan kanssa eläessäni, että todennäköisesti elän hänen kanssaan loppuelämäni (vaikken olisi ikinä uskaltanut lupautua naimisiin hänen kanssaan, koska en olisi voinut luvata täysin varmasti ja se olisi silloin jotenkin tuntunut loukkaavalta sen suhteen normit huomioon ottaen), eikä siinä minusta ole mitään naiiviuden vivahdetta, vaikka kuinka asiaa kääntelen - pikemminkin päinvastoin, jotakin inhorealistista. Aivan kuin se, ettei meillä ole enää järjestettyjä avioliittoja, saisi ihmiset punomaan itselleen sieviä pikku pakkopaitoja, itsejärjestettyjä liittoja, joissa tunteita pitää lakata kuuntelemasta, jotta muodosta voidaan pitää kunnialla kiinni.

Vaikka voi tietysti vain olla niinkin, että joillekuille avioliitto ja yksiavioisuus on oikeasti sopivaa ja helppoa koko elämänkaaren mittaisesti. Ettei siinä hierrä mikään, ei älyllisesti eikä käytöksen tasolla eikä toiveikkuutta vähentävästi, ei emotionaalisesti eikä virkeystasolla eikä imagologisesti. Tai että jos hiertääkin, se ei ole niin pahaa hiertämistä, että siitä silppuuntuisi totaalisesti, ja että vaikeudet kohtaa ilolla vuodesta toiseen. Kuulostaa aika onnelliselta tilalta! Mutta myös aika vaikeasti kuviteltavalta, minusta. (No, enhän ole koskaan ymmärtänyt paras kaveri -systeemiäkään täysin. Olen yrittänyt sitä joitakin kertoja ja kauhistunut. Bestiksiydessä on monta piirrettä, jotka kavahduttavat minut etäämmälle, ja siitä etäisyyden riuhtaisemisesta seuraa välittömästi rangaistus, jota en katso ansainneeni, ja siinä vaiheessa alan rimpuilla kauemmas yhä päättäväisemmin ja lopulta huokaisen helpotuksesta, kun moisesta riesasta on päästy. Mikä ei tietenkään tarkoittaisi, ettenkö jäisi kaipaamaan hyviä hetkiä; pidän vain niiden hintaa liian korkeana. Moni muu ei pidä, he hahmottavat tilanteen jotenkin eri lailla.)

Ylipäänsä, koko rakkaussuhteista puhuminen saa jollakin tavalla tajuamaan, miten erilainen rakkauskäsitys ihmisillä voi olla. Mikä on sopivaa, suotavaa, toivottavaa. Mikä on hieman epäillyttävää. (Ja tietysti joku aina epäillyttää. Epäillyttäähän minuakin ajatus siitä, että voisin oikeasti hahmottaa tulevaisuutta niin hyvin, että voisin luvata jollekulle, että meidän suhteemme kestää etupäässä myönteisenä hamaan loppuun saakka! En ole luvannut kellekään sellaista, enkä aio luvatakaan. Sen pitää riittää, että olen avoin ja että olen saatavilla niin kauan kuin vakaasti kuvittelen, että se on hyväksi.) Mikä on todella epäillyttävää ja kypsymätöntä ja roistomaista. Mikä on naisellista ja mikä miehistä.

Niin että kun sitten sanon jotakin sen suuntaista kuin että ei tämä mielestäni millään tavalla eroa muista rakkaussuhteistani minusta oleellisissa asioissa kuten toisen kunnioittamisessa ja kuuntelemisessa, lämmössä ja läheisyydessä ja luottamuksessa, paitsi että tietysti tämä kaikki on taas aivan erilaista ja ainutkertaista ja ihmeellistä, en oikeastaan tiedä lainkaan, miten nuo sanani tulkitaan.

Mitä se kysymys oikeastaan edes tarkoittaa? Erilainen, samanlainen?

En tiedä muuta kuin että minusta me kaikki kolme voimme hyvin. Ongelmia on, mutta niitä on muutenkin, parisuhteissakin. Vieläpä pitkälti samoja ongelmia, menneiden ihmissuhdeoletusten haamuja. Senkin tiedän, että minusta tuntuu hyvältä. Yllättyneeltä, avoimemmalta, helpottuneelta. Ikään kuin se, mitä ajattelen, tunnen ja teen, olisivat nyt hienommin tasapainossa, harmonisemmat keskenään. Vompsusta toki tiedän, että hänelle tämä harmonia on vielä hakusessa, vaikka hän on periaatteessa tilanteesta monella tasolla mielissäänkin ja haluaa katsoa, mihin se kehittyy. Fauni taas on edelleen hyvin hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta, ja muutenkin niin katkeruudesta vapaa, että hän kuplii usein iloa. (Varmasti se tuntuu kummalliselta, onhan hän lukenut tätä blogiakin monta vuotta, ja sitten päätti tutustua tajuttuaan, että asumme samassa talossa ja kaikkea, ja äkisti lähenimmekin valtavasti: se on kummallista, en ole ennen tavannut ikinä ihmistä, jota minusta olisi niin helppo ymmärtää, meissä on valtavasti samoja kummallisuuksia. Hmm, taidan ylikäyttää sanaa "kummallinen". Mutta se on hyvä sana elämää kuvattaessa!)

Jotenkin tämä suhde, nyt kun siitä kirjoitan ja tulin maininneeksi Leibnizinkin, tämä suhde tuo mieleen monadologian ja monadit.

Toivottavasti kukaan ei nyt kysy, että millä lailla tuo suhdekuvatus päässäni on samanlainen kuin monadologia ja että millä lailla kukin meistä tässä läheistilassa, jossa illalla lojumme, Vompsu käpistelytehtäviään ratkoen ja välillä Faunilta neuvoa tivaten, minä pää Faunin sylissä hänen setviessään hiuksiani sormin, milloin kukakin ketäkin mimäköiden tai kutittaen, millä lailla kukin meistä heijastelee toisiaan kuin monadi, mikä siinä on samaa. Tai siis, saa kysyä, mutta en osaa vastata. Ja silti nämä asiat liittyvät toisiinsa siinä, miten ajattelen, enkä saa enää selville, johtuuko se maininnasta samassa kirjeessä vai mistä.