Riippuvat pilvet saivat nimet

Ortopediltä ulos kävellessä - kävellessä, hitaasti, mutta ei enää mummotöpöttäessä, tässä on kokemuksellisesti iso ero, vaikka edelleen seniorit painelevat ohitseni, kun matelen magneettikuvaan ja lääkärille - tunnen helpotusta: viimein vaivalla on nimi, se on todennettu magneettikuvassa, enkä ole enää se hulluämmä, joka käy itkemässä mysteerijalkojaan ja väittämässä, ettei pysty. Totta kai osa minusta tiesi, että jotain on pielessä, kun ei pysty olemaan jalkojen päällä ja aiemmin problematisoimaton käy vaikeaksi ja kivuliaaksi, mutta sitten osa myös kysyi, että entäs jos kuvitteletkin kaiken? (Lapsuuden kaikuja; oletko nyt ihan varma, että maha on oikeasti kipeä, oletko varma ettet pysty menemään kouluun, mitä jos menisit vaan, usein tulee parempi olo kun menee vaan. Ja sitten takaisin kotiin lähettäminen, kun oksentaa tai yskii niin kovasti, että koulussa ei haluta katsella sitä.) Että entäs jos oletkin jotenkin - - harhainen, spesifisti omien jalkojesi suhteen? 

Mutta tosiasiassa en ole ollut yhtään harhainen. Itse asiassa diagnoosi on juuri se, josta sanoin alusta saakka hoitoon hakeutuessani, että oletan tämän olevan x, koska näin ja näin.  

Ortopedillä kaikki kuulostaa vielä kovin valoisalta ja helpolta. Ensinnäkin, on aamu, jalkani eivät ilmoittele. Toiseksi, ne ovat olleet edellisinä päivinä huomattavasti leppoisammat. Olen päässyt kävelemään muutaman minikoiralenkinkin, todella hitaasti ja lyhyesti, mutta silti: kyllä tämä sittenkin on elämää. Kolmanneksi, nyt on nimi ja voidaan alkaa kuntouttaa täsmällisesti. Neljänneksi, ortopedi on kanssani samaa mieltä, että työhön voisi lähteä hitaasti palailemaan, jotenkin vaiheittaisesti tai asteittaisesti, sillä kuntoutus on tässä vaivassa pikemminkin kuukausien kuin viikkojen souvi. (Mutta olen kuntoutettavissa, se on tärkeintä.) Hän neuvoo etenemään varoen: nyt kun tuntuu jo vähän paremmalta, ei kannata innostua liikaa. Aloittaa osalla töistä, se leppoistaa työhön palaamista, kun ei tarvitse edetä on/off. 

Kaikki vaikuttaa hyvältä, melkein liian hyvältä. Juttelen muutaman työnantajankin kanssa tuosta mahdollisuudesta, että voisi alkaa palailla kevennetysti. 

Sitten tarkistan vielä Kelasta, mitä tapahtuu oikeudelleni sairauspäivärahaan, jos lähden kokeilemaan kevennettyä työtä. Kun tietoni ja työsuhteideni tiedot on katsottu läpi, selviää, että ei tässä olekaan mahdollisuuksia mihinkään osasairauspäivärahaan, sitä voidaan myöntää vain vähintään 30 tuntia viikossa työskenteleville. Kohdallani on siis vain täysi sairauspäiväraha mahdollinen, ja kaiken pitää mennä on/off. Joko olen työhöni täysin kyvytön tai sitten täysin kykenevä. (Tätä muotoilua virkailija ei sano ääneen, mutta sitähän se käytännössä tarkoittaa.) Ja arvio koskee koko kutakin sairauspäivärahakautta kerrallaan, eli jos opettaisin vaikka ne kolme kurssia, joissa minun ei käytännössä tarvitse olla jalkojeni päällä, ja joiden kohdalla "ryhmäliikunta" on vähän hassu kuvaus, kun jengi lojuu liikkumattomana, Kela katsoisi, että olen ollut koko viikon ja liikkuvampienkin kurssieni opetuksen osalta työkykyinen, ja siltä viikon sairauslomalta ei voitaisi myöntää lainkaan sairauspäivärahaa. Kevennetyn työn sairauslomatodistuksella saan kokeilla tunnin tai kahden työtä viikossa, se ei vielä veisi päivärahaoikeutta. 

Enää kaikki ei vaikutakaan niin selvittävältä kuukausissa mitattavine kuntoutuksineen. Mutta yhtäkaikkisesti tästäkin jotenkin selvitään. No, kokeilen ensi viikolla opettaa sen yhden kaikista keveimmän tunnin, jos isompaa takapakkia ei sitä ennen tule. (Vaan saattaapa tullakin, kun maanantain fysioterapiassa käydään puhuttelemaan kipeää kohtaa.) Sittenpähän nähdään, mitä jalka siitä toteaa. 

Tämän maailman kokoaikatyöfetissi tuntuu vuodesta toiseen yhtä uskomattomammalta. Siitä huolimatta en osaa katua omia järjestelyitäni. Olen vain koettanut pysyä hyvinvoivana, terveenä ja jopa iloisena. Hitot siitä, että aina välillä ahdistaa, kun huomaa, että jokin hyvä asia jää saamatta siksi, että olen järjestänyt työni toisin kuin jonkun toisen mielestä pitäisi.

Sataa, pilvet riippuvat alhaalla. Aamun kivuttomuus on vaihtunut iltapäivän jomotukseksi. 

Katselen taas ikkunan läpi, koska jalalla - toinen on jo kivuton - on mielipiteensä eilisestä magneettirallista ja tämän päivän lääkärirallista. No joo, ei tällä ehkä ihan heti opeteta. Ensi viikoksi on kirjoitettu sairauslomaa.

Ei toimiala yritystä pahenna, vai miten se nyt menikään...

Ensimmäinen posti yritykselleni saapuu. Se on veroviranomaisen rekisteröinti-ilmoitus, jossa lukee, että yritykseni toimiala on aikakauslehtien kustantaminen. Suljen silmäni ja sitten katson paperia uudelleen. Ehei, mielikuvitukseni ei temppuile. Olen ilmoittanut päätoimialaksi versaalikirjaimin KUSTANNUSTOIMITTAMINEN, ja nyt sitten ilmeisesti joku byrokratian ratas on tehnyt tästä ihan selkeästä työvoimahallinnon ammattinetistäkin löytyvään ammattinimikkeeseen (kustannustoimittaja) viittaavasta luonnehdinnasta aika kauaskantoisen, valitettavasti myös pieleen menneen tulkinnan. Kas kun eivät soittaneet tai laittaneet meiliä ja kysyneet, jos eivät tienneet. Tai googlanneet: ainakin minä saan googlaamalla useammasta lähteestä käsityksen siitä, että kustannustoimittaja "suunnittelee ja toteuttaa erilaisia kustannustuotteita, esimerkiksi kirjoja. Tehtävä voi sisältää sekä toimituksellista että visuaalista suunnittelua. Kustannustoimittaja tekee yhteistyötä tekijöiden, teknisen valmistuksen ja markkinoinnin kanssa."

Sen minä kyllä vain sanon, ettei vielä mikään elämässäni ole osoittautunut niin absurdiksi kuin yrityksen perustaminen.

No, ottia katsoa tuota. Ajattelin loppiaisen jälkeen soittaa ja kysellä tämän tulkinnan perään, josko sen nyt saisi vaihdettua. Onhan se näet ikävää, jos minulle aletaan lähetellä joitakin lehtijuttuja "aikakauslehdissäni julkaistaviksi" tai muuta vastaavaa. Mutta ainakaan en aio maksaa päätoimialan vaihtamisesta. Eivätköhän siellä sivutoimialoina ole kuitenkin ne, jotka kirjasin perustamisilmoitukseen: kustannustoimittaminen (jonka tosin erittelin päätoimialaksi, liekö tässäkin kohdassa käännetty lehtien kustantamiseksi), kirjallisuuden kääntäminen, kielenhuolto, oikoluku, lehtijuttujen kirjoittaminen ja näihin liittyvä koulutus. (Tuo viimeinen on hullunkurista ennakointia mutta mistäs sitä koskaan tietää...) Toisaalta voihan tietysti olla, että niistäkin on tehty jokin hiuksianostattava tulkinta. Ehkä minua piankin pyydetään jonnekin simultaanitulkiksi tai joku haluaa oiontaa hampaisiinsa... ;)

Herramunjee tämä elämä on täynnä yllätyksiä!

Hankalakala

Tänään olo alkaa olla hieman siedettävämpi. Eilen sen sijaan olin siinä pisteessä väsymystä, uupumusta ja toivottomuutta, että mielessäni käväisi pari kertaa, että haluaisin oikeastaan istua jalkakäytävälle itkemään, koska silloin joku ehkä äkkäisi, miten väsynyt ja avun tarpeessa olen. Olen nimittäin juossut joulukuussa yritysneuvojalla ja eilen päätin viedä yrityksen perustamisilmoituksen. Lomakkeen täyttämiseen meni ehkä kolme ja puoli tuntia, koska minun piti paitsi katsoa perustamisohjeet, myös googlata useita siinä esiintyneitä termejä varmistuakseni siitä, mitä oikein menen allekirjoittamaan. Lähetin myös useita tarjouspyyntöjä kirjanpitäjille. (Jos jollakulla on suositella osittain alvittomia tekijänpalkkioita ja osittain alvillisia työlaskutuksia saavalle ammatinharjoittajalle sopivaa kirjanpitäjää, otan mielelläni suosituksia vastaan, sillä en löytänyt yhtään tällä asialla mainostavaa kirjanpitäjää.) Jossain vaiheessa tajusin, että kumman hutelo ja mitäänymmärtämätön olo voi johtua siitäkin, etten ole hermostustani syönyt aamiaista. Söin siis sämpylän ja sitten läksin tarpomaan pimeään joulukuuhun.

Ensin tarvoin verottajalle, koska en täyttöohjeista huolimatta ymmärtänyt, mitä tarkoitti yrityksen perustamisilmoituksen mystinen fraasi "elinkeinonharjoittajan muut tulot kalenterivuonna". Ajattelin, että verottajallahan tämä taidetaan. Sen he toki taisivatkin, mutta sitten viattomat pikku sivukysymykseni kirjanpitoon liittyen osoittivat, että yritysneuvojan kovasti mainostama "työasioideni ryhdistyminen ja yksinkertaistuminen" ei aivan pitänyt paikkaansa. Virkailija ei osannut tehdä minulle verokorttia eikä yrittäjän ennakkoverolippua eikä ymmärtänyt kysymystäni tekijänpalkkijoista ja ostojen jyvittämisestä alvillisille ja alvittomille tuloille. Apuun kutsuttiin kokeneempi virkailija, joka kuunteli kysymykseni huolellisesti, kysyi minulta ehkä parikymmentä lisäkysymystä ja huokasi sitten synkän näköisenä: "Älä missään nimessä anna tätä kelle hyvänsä kirjanpitäjälle, koska tämä sinun yrityksesi on kyllä melkoinen soppa alviverotuksen kannalta. Ja sinä olet siitä vastuussa, ei kirjanpitäjä." Kysyin, olisiko sitä mitenkään mahdollista virtaviivaistaa, ja hän mietti hetken ja esitti sitten, että ei oikeastaan, jos aion tehdä näitä töitä, joita teen. Mutta mistä minä voin tietää vuoden alussa, millaisia keikkoja tulen saamaan, kysyin. "No, sitä varten on yrityssuunnitelma, eikös?" kysyi täti hilpeästi takaisin. Mietin sekunnin murto-osan, kysyisinkö purevasti, saako ennustajaeukkojen palkkiot vähentää verotuksessa, koska eihän tuohon kysymykseen, kuinka monta käännöskeikkaa ja kuinka monta kustannustoimituskeikkaa saan ensi vuonna, voi kukaan muu kuin ennustajaeukko vastata. Mutta jätin kysymättä, koska olen tottunut jo siihen, ettei kukaan ymmärrä, mitä teen, miksi teen näitä töitä ja miten niihin oikeastaan pitäisi suhtautua ja millaista on koettaa haalia itselleen töitä, joista pitää. Ei ole tätien syy, että systeemit on tehty toisenlaisia yrityksiä ajatellen, mutta ei se minunkaan syyni taatusti ole. Enkä ole vielä niin hyvä kummassakaan toimialassa, että voisin pitäytyä vain toiseen, ja näin alustavasti arvioituna kääntäminen tuntuu paljon mukavammalta kuin kustannustoimittaminen, vaikka sen tuntiansiot jäävätkin varmaan puoleen toimittamisen ansioista. No, sain sentään ennakkoverolipun ja ensi vuoden verokortin. Verovirastossa meni yli tunti.

Tässä vaiheessa väsymys iski ja minua alkoi itkettää ihan tuhottomasti. Jos työasiani ovat olleet yhtä sotkua freelancerina, nytpä ne vasta sotkuksi sitten ilmeisesti äityvätkin. Ja minä kun olin odottanut, että asiat selkiytyisivät. Ajattelin sitä kaikkea taloudellista vastuuta, jota työhöni liittyi, ja sitä, miten monta työhakemusta olen lähettänyt kaikenkarvaisiin toimistohommiin, joita en tunnu saavan, koska eihän minulla taas ole sellaista työkokemusta. Sain tosissaan taistella itketyksen kanssa patentti- ja rekisterihallituksen asiakaspalveluun saakka. Siellä sitten maksoin ystävällisesti hymyilevälle tädille kaupparekisterin käsittelymaksun, minkä jälkeen suuntasin pää tyhjänä ja kumisevana ulos. Kävelin katuja eestaas päämäärättä, laukku painoi, koetin saada mieltäni kuriin, mutta kurkkua kuristi ja mielessä kiersivät monet kuvat ja sanat: äidin ääni puhelimessa sanomassa, että on kurjaa, jos joudun alvien piiriin, yritysneuvojan ystävällinen tuki, että kaikki kyllä järjestyy, verovirkailijan kuiva toteamus, että olen itse vastuussa virheistä asiassa, josta en ymmärrä höläsen pöläystä, ammatinvalintapsykologin vakuuttuneisuus siitä, että tarmokkuuteni ja monipuolinen osaamiseni (joka on itselleni täysin näkymätöntä) saisi parhaimman kanavansa yrittäjyyden kautta, veroviraston aloittelevan yrittäjän esitteen yrittäjätestin kornit kysymykset tyyliin "kun innostun jostakin, tarvitsen tavallista vähemmän unta" - ikään kuin matala stressikynnys olisi yrittäjälle hyväksi - ja lopulta vielä yritysneuvojan varoitus, että kaupparekisteriin tulemisen päivästä lähtien puhelimeni pirisisi ja sähköpostini tulvisi kaikenmaailman mainontaa ja muuta kannaltani epäoleellista kauppaavista tarjouksista ja ettei minulle enää yrittäjänä ole mitään mahdollisuutta asettaa itseäni suoramarkkinointikieltoon, koska sellaiset suojaavat vain kuluttajia, eivät ammatinharjoittajaa.

Toisaalta onnistuin pysymään itkemättä ja menin kahvilaan sitten kun minua alkoi paleltaa ja väsyttää kaikki se käveleminen. Istuin ja join vihreää teetä ja tuijotin pimeää ja siinä risteileviä joulunalusihmisiä. Viereisen pöydän sedät puhuivat sijoittamisesta ja yrittäjäasenteesta ja halusin kävellä heidän luokseen ja kirkua suoraa huutoa, mutta panin vain tämän halun merkille ja jatkoin teeni siemailemista. Myöhemmin näin tuttavan toisessa kahvilassa ja kykenin esittämään tilanteeni jo huumorilla höystettynä. Illallakaan en sitten itkenyt, kun kerroin kaikesta Vompsulle.

Mutta tiedän olostani sen, että ennemmin tai myöhemmin jokin keikauttaa minut itkun puolelle, vaikka osaankin olla närkästynyt ja nauraa sille, että näemmä tein mitä tahansa ja järjestin asiani mielestäni mahdollisen kunniallisesti ja ramppasin vaikka minkä ammattilaisten ja neuvojien pakeilla ja seurasin heidän suosituksiaan, olen edelleen se sama hankalakala, se lapsi, jonka nimeen peruskoulun luokanvalvoja liitti etuliitteen Jännä- (viime päivinä olen ajatellut, että se kenties oli viimeinen naula entisen ristimänimeni arkkuun ja että ainakin se oli aika harkitsematonta ja törttöä ammattikasvattajalta) ja jota omat vanhemmatkaan eivät ymmärrä muuten kuin "olet sinä aina outo ollutkin, eli eihän tämä nyt siitä linjasta poikkea" -asenteella. Hitto, että olen siihen kyllästynyt. En ymmärrä, mikä minussa on vialla ja miksi en onnistu sopeutumaan tämän maailman normikoloihin. Miksi ihmeessä en saa tavallisia palkkatöitä ja miksi ihmeessä en osannut kiinnostua aloista, joista olisi voinut saada pohjaa normaalien työpaikkojen hakemiseen. Ja miksi en osaa mieltää rahaa ja isoa asuntoa ja sensellaista tärkeämmäksi kuin omaa mielenrauhaani ja miksi ihmeessä pidän tärkeänä saada käyttää töissä villasukkia ja pidän tyhmänä, jos minulle huomautetaan, että muut tytöt täällä kyllä käyttävät meikkivoidetta ja puuteria, huom huom. Miksi asiani eivät vain voi sujua sievästi ja yksinkertaisesti ja normisti ja miksi ihmeessä halusin taidelukioon ja niin edelleen, loputtomiin saakka. Sillä kuitenkin tiedän myös, etten ole mikään kovin vaikea ihminen ja että haluan enimmäkseen olla näkymätön mutta saada antaa ajatusteni tulla ja mennä. (Luulen kyllä, että halu olla näkymätön on enimmäkseen välttämistavoite; näkymättömänä välttää paljon ikäviä asioita. Välttämistavoitteita ei kannata tukea, sen nyt ainakin olen oppinut psykologian tutkimuksista, ja näkymättömyyteni onkin saanut mukavasti huutia esimerkiksi tässä blogissa, johon olen kirjoittanut tuhansia asioita, joita en olisi saanut sanottua ääneen ainakaan ennen niiden kirjoittamista ja joista monia minun on vaikeaa ottaa puheeksi edelleenkään, vaikka osaankin nyt jo kertoa niistä jonkun toisen kysyessä.) En ole mielestäni missään vaiheessa halunnut olla erilainen enkä erottua joukosta enkä ymmärrä, miksi yritykseni naamioitua joukkoon eivät tuota tulosta. (No okei, se on kyllä myönnettävä, että ihan kaikissa asioissa en halua naamioitua joukkoon. Mielestäni vahingolliset käytännöt ja mielipiteet ovat sellaisia, etten tahdo edes teeskennellä omaksuneeni niitä. Ja jos näen ilahduttamisen mahdollisuuksia, saatan seurata niitä melko härkäpäisesti välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.)

Kotiin päästyä väsymys oli miltei muovailtavissa käsin.

Tänään herään sen sijaan melko valoisin mielin. Jos käykin niin, että alviarvioni menevät metsään ja makselen tonnin verran mätkyjä, ehkä olen saanut tonnin verran itsetuntemustakin vastineeksi. Tuntuu kyllä hullunkuriselta, että kaikki neuvontapalvelut eivät yhdessäkään osaa sanoa tilanteestani ja työstäni yhtään mitään järkevää. Ehkei kirjallisuuden kustannustoimittaja-kääntäjiä sitten ole niin paljon, että tilanteeni olisi tyypillinen? Se tuntuu omituiselta, koska kirjoja kuitenkin julkaistaan paljon. Koetan nyt psyykata itseäni asenteeseen, että tilanne on oikeastaan aika mielenkiintoinen ja että ainakin saan tehdä kiinnostavaa työtä ja että työkontaktini ovat mukavia ja ymmärtäväisiä ja ettei minun tarvitse murehtia joistain puutereista tai virkavaatteista. Kaipa kaikissa töissä on omat murheenkryyninsä, vaikka ehkä toimistoduunissa ei olekaan mahdollista joutua vastuuseen omista virhearvioistaan siinä määrin kuin yrittäjänä.

Saa nyt nähdä, kauanko tämä "vaikeudet haasteina" -mieliala kantaa. Tuskin loputtomiin (ja se lienee ihan normaalia). Mutta auttaa kyllä tajuta, että aiemminkin on tuntunut vaikealta ja että aina asiat ovat ratkenneet jotenkin ja etten vielä ole koskaan onnistunut sullomaan itseäni mihinkään peruuttamattomaan ellei sitten elämää yleensä lasketa (enkä tarkalleen ottaen ole valinnut tänne sulloutumista vaan se on ollut vanhempieni päätös). Joskus on joutunut maksamaan itsensä ulos umpikujista, mutta niistäkin kerroista on oppinut monia arvokkaita asioita. Kunpa ei vain kävisi niin, että kaikki nämä kerrat kallistaisivat minua enemmän siihen suuntaan, josta olen koettanut määrätietoisesti pyristellä toiseen suuntaan, eli siitä ajatuksesta, että ihminen jää lopulta aina yksin ongelmiensa (tai haasteidensa, ehheh) kanssa ja että toiset eivät välitä. Koska sellainen mielenmaisema syntyy aika helposti kun ramppaa neuvojalta toiselle näissä työasioissaan ja alkaa aistia heidän lievän ärtymyksensä siitä, ettei itse kauhean helposti solahda mihinkään valmiiseen muottiin ja saa yhdeltä ensin neuvon kysyä toiselta, joka sitten olisi halukas pompauttamaan itsensä pakeille neuvoneelle takaisin. Eikä sellainen ydinuskomus ole lainkaan hyväksi, sen tiedän kokemuksesta varsin mainiosti.

Ehkä nyt on vain aktiivisesti muistutettava itseään kaikesta siitä tuesta, jonka on toisilta kaikkina elinvuosinaan saanut ja jota edelleen saa. Tunnen kyllä itseni kauhean pieneksi ja riippuvaiseksi, koska tällaisissa tilanteissa tajuan, miten kovasti tarvitsen ihmisiä, jotka rutistavat tai hymyilevät tai nauravat huvittuneesti: "TOTTA KAI sinä selviät!" Voin kuvitella yksitellen kaikki tärkeät sanomassa näin, mutta se ei ole sama asia kuin että he oikeasti sanoisivat niin. Vielä helpompaa on kuvitella ihmiset kauhistelemaan, miten karmeaa ja vaikeaa tämä kaikki on ja kuinka he eivät ymmärrä, miten jaksan. Se nyt ei auta yhtään mihinkään, koska se on juuri se tunnetila, joka minun nyt pitäisi pystyä kieräyttämään rintakehääni painamasta. Ja sitä paitsi, totta kai minä selviän jaksan, mutta en halua kantaa kaikkea yksin. En taatusti!