Hevosvalve

Pyöräilen töihin Laakson kentän ohi. Aavistelen jo kirjastoon hiljaista päivää, vappu on liian lähellä, jotta ihmiset tahtoisivat tänään tehdä opinnäytetöitään. Ja kaunis ilma, ja lauantai.

Kentällä on tyttö hevosineen. Vaalea kimo on kaunis sillä tavalla kuin vain hevonen voi olla. Se on sopusuhtainen, voimakas, täynnä arvokasta tarmoa, se tanssahtelee, tarkasti nypitty harja liepsahtelee ja valppuu kaulan toiselta puolen toiselle. Sen silmät ovat suuret ja tyynet, sieraimissa värisee piilotettu neuroosi. Oikeastaan en juurikaan näe tyttöä, panen vain merkille, ettei hevonen ole yksin, karussa. Jos olisi, olisi minun pyöräiltävä kentälle, kutsuttava sitä, käveltävä sen luokse muina miehinä, tartuttava sen harjaan, nuuhkittava se, ystävänpuhallettava sieraimeen, soitettava työkaverille ja talutettava se harjasta pitäen Ruskeasuon talleille.

Hevosella on päässään suitset ja selässään ohut juoksutusvyö, johon apuohjakset on kiinnitetty sivulle. Tyttö taluttaa hevosta väljässä liinassa, sen liikehdintä noudattaa sen halujen kaavaa, he vasta lämmittelevät. Olen pysäyttänyt pyörän katsomon viereen, hengittelen aamua ja töihinmenoa, vuosien kokemuksella on helppoa nähdä, että kyse on lämmittelystä, ei jäähdyttelystä. Samalla tavalla osaan sanoa alastomista ihmisistä, lämmittelevätkö vai jäähdyttelevätkö nämä, samoin usein puetuistakin.

Näen hevosen oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni korostetun seksuaalisena metaforana. Se on omituista, koska kyllähän minun mieheni ovat kaikki kysyneet, eikö naiselle hevonen muka ole sellainen. Ja olen vastannut ei. Sillä kun hevoseen koskee, kun sitä sukii, hikikaapii, pintelöi, shakkiruuduttaa, letittää, pesee letkulla ja sienellä ja sampoolla, kun sen suitset ja satulan purkaa ja pesee ja rasvaa ja kokoaa, kun sen lantaa luo ja kantaa sille kostutettua heinää paalinsiivuissa ja litistettyä kauraa saunakuupassa, se ei muistuta juurikaan mitään seksuaalista, vaan pikemminkin jotain josta pidetään huolta, joka suljetaan halauksiin, rapsutuksiin, paijauksiin ja niskankaarelle suukkoihin. Se on enemmän lapsi kuin mies, suuri pöhkö lapsukainen, joka hupsuilee säikähdellen postilaatikoita ja variksia.

Katselen lähestulkoon valkeaa eläintä ja mietin, mikä siinä tarkalleen on seksuaalista. Onnistun erittelemään muutaman seikan. Ensinnäkin, en tunne eläintä yksilönä eikä se ole minuun hoivasuhteessa. Toiseksi, se on nuori ja terve: sopusuhtainen, sulavaliikkeinen ja vireä, sen lihakset erottaa juuri ja juuri terveen rasvakerroksen alta, kylkiluut eivät näy mutta ne tuntisi koskettaessa. Kolmanneksi, sen päällä olevat suitset ja juoksutusvyö eivät riittäisi pitelemään sitä mitenkään, jos se päättäisi riehaantua. Mitä tarkemmin katselen, sen enemmän attribuoin seksuaalisuutta juoksutusvyöhön. Hevosen kyljet ovat pitkät ja vaaleat, ja ne katkaisee yksi ohukainen vyö, josta pingottuu hihna sen suussa makaavaan rautaan. Apuohja pakottaa kaulan kaarelle ja liikkeet tanssillisiksi. Satula ja suitset normaalein ohjaksin assosioituvat minulla liian voimakkaasti ratsastamiseen, hoitamiseen ja kaikkeen tuttuun, lapsuuteen, ettei seksuaalisuuden esitys onnistuisi niiden kanssa mitenkään. Eiväthän lapset vanhempiaankaan sillä tavalla osaa nähdä, vaikka nämä olisivat intersubjektiivisesti kuinka haluttuja tahansa.

On jo hieman kiire, joten lähden uudestaan liikkeelle. Poljen pyörän kukkulan yli ja klinikoiden ohi. Ja mietin, hieman naureskellen, sitä ystävyyden mallia, jota imin hevoskirjoista koko lapsuuteni ajan. Usein näissä kirjoissa oli tyttö ja tytöllä hevonen. Inhosin kirjoja, joissa sotkettiin mukaan poikia, sellainen oli mielestäni aivan typerää. Jos sankarittaret touhusivat jotakin niin ala-arvoista kuin miesten perässä juokseminen, sen olisi voinut edes ymmärtää jättää mainitsematta, koska yök yök. (Minua huvittaa edelleen se, kuinka latenssivaiheeni muistuttaa kovin elävästi eräiden tuntemieni aikuisten miesten suhtautumista naisjuttuihinsa. Ehkä tästä syystä monen naisen on vaikeaa ajatella miesten koskaan kasvavan aikuisiksi?) Usein kirjojen tytöt ratsastivat vain yhtä tai korkeintaan kahta hevosta.

Tämä herätti tietysti kysymyksiä, koska ratsastuskoulussa opettaja yksinkertaisesti määräsi, mikä hevonen kulloinkin piti ottaa. Eri hevonen joka kerta, tietysti. Kerran tai kaksi vuodessa sai toivoa, millä hevosella halusi mennä, se oli miltei skumppanjan paikka. Ystävätär halusi aina sen menevän, hutveltavan hevosen, jolla silmät pyörivät päässä ja joka tohvelsi aivan hulvattomasti, minä sellaisen hieman flegmaattisen ja itsepäisen hevosen, joka kuitenkin oli suostuteltavissa laukkaan ja joka vauhtiin päästyään kuumui ihan älyttömästi, pärski ja liikkui täsmällisesti itsepäisten kantapäitteni, eteenpäinhoputtavien ja varovasti kallistumista pyytävien istuinluideni ja suostuttelevien sormieni välissä. Sitten sai taas odottaa ainakin puoli vuotta, että pääsi uudestaan tuon hevosen selkään. Kävi vain viemässä sille puolikkaan porkkanan silloin tällöin, tai omenanpalasen. Se rouskutti sen suihinsa olematta sen kummemmin kiitollinen.

Tavoite oli kai kehittyä mahdollisimman hyväksi ratsastajaksi, sellaiseksi joka osaa käsitellä hevosta kuin hevosta, tekee niistä tasalaatuisia liikkujia, pakottaa ne ottamaan kulmat kunnolla ja siirtymään askellajista toiseen juuri oikean kirjaimen kohdalla näyttäen samalla itse siltä, kun mikään ei voisi minua järkyttää. Minua siinä agendassa tökki jokin koko matkan ajan. Myönsin kyllä, että ohjelmassa oli tietty järki, mutta en olisi jaksanut tohottavia hyperhevosia tai kaikesta periaatteen takia niskuroivia poneja lainkaan. Suostuttele nyt sitten sellaista. En tahtonut käyttää raippaa, ainakaan koko ajan. Kumma kyllä hevoset tottelivat ilmankin. Joskus sain erään ruunan, joka oli kuulu vastentahtoisuudestaan, hyppäämään hyvin korkean okserin yli. "Miten sinä tuon teit?" kysyi opettaja hölmistyneenä, korotti korottamistaan, eikä hevonen edes yrittänyt kieltäytyä vaan loikkasi kerta toisensa jälkeen luottavaisena. Hieroin näppylähanskalla nenänvarttani enkä osannut vastata muuta kuin että kai se tietää, miten paljon siitä pidän. Opettaja näytti tyrmistyneeltä vastauksen epäanalyyttisyydestä. Ja olin tyytyväinen, koska pidän ihmeiden tekemisestä. Olisi aivan tylsää mennä hevosella, jonka tietää tekevän varmasti sen, mitä pyytää. Jotain jännitystä olla pitää. Ja toisaalta, käsitykseni jännityksestä ei ole sellainen, jossa mietitään, montako kättä tänään murtuu.

Kun kaarran kirjaston pihaan, olen ehtinyt kelata läpi oikeastaan kaiken olennaisen hevosista ja niihin liityvät yli kymmenen vuotta elämästäni. (Ajatella, että olen elänyt hevos- ja mieskulteissa lähes yhtä pitkän ajan. Ihmeen vähän olen hevosista kirjoittanut, siihen nähden. Mutta koirasta olen kirjoittanut, koirasta moraalisena guruna, eikä ihme: koirakultti on pitkäaikaisin yhteisöni.) Luulen, etten enää osaisi kääriä oikeaoppisesti harjoitus- ja lääkintäpinteliä, en ehkä tunnistaisi väärää laukkaa istuinluin vaan pitäisi vilkuilla lapoja. Muistaisinkohan edes, mihin nojata, jotta hevonen nostaisi kavionsa maasta putsattavaksi?

Olen kertakaikkisen järkyttynyt siitä, että olen nähnyt hevosen seksuaalisena symbolina, ja astun kirjaston hämärään lievän närkästyneenä omista ajatuksistani.