lauantai 29. huhtikuuta 2006

Hevosvalve

Pyöräilen töihin Laakson kentän ohi. Aavistelen jo kirjastoon hiljaista päivää, vappu on liian lähellä, jotta ihmiset tahtoisivat tänään tehdä opinnäytetöitään. Ja kaunis ilma, ja lauantai.

Kentällä on tyttö hevosineen. Vaalea kimo on kaunis sillä tavalla kuin vain hevonen voi olla. Se on sopusuhtainen, voimakas, täynnä arvokasta tarmoa, se tanssahtelee, tarkasti nypitty harja liepsahtelee ja valppuu kaulan toiselta puolen toiselle. Sen silmät ovat suuret ja tyynet, sieraimissa värisee piilotettu neuroosi. Oikeastaan en juurikaan näe tyttöä, panen vain merkille, ettei hevonen ole yksin, karussa. Jos olisi, olisi minun pyöräiltävä kentälle, kutsuttava sitä, käveltävä sen luokse muina miehinä, tartuttava sen harjaan, nuuhkittava se, ystävänpuhallettava sieraimeen, soitettava työkaverille ja talutettava se harjasta pitäen Ruskeasuon talleille.

Hevosella on päässään suitset ja selässään ohut juoksutusvyö, johon apuohjakset on kiinnitetty sivulle. Tyttö taluttaa hevosta väljässä liinassa, sen liikehdintä noudattaa sen halujen kaavaa, he vasta lämmittelevät. Olen pysäyttänyt pyörän katsomon viereen, hengittelen aamua ja töihinmenoa, vuosien kokemuksella on helppoa nähdä, että kyse on lämmittelystä, ei jäähdyttelystä. Samalla tavalla osaan sanoa alastomista ihmisistä, lämmittelevätkö vai jäähdyttelevätkö nämä, samoin usein puetuistakin.

Näen hevosen oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni korostetun seksuaalisena metaforana. Se on omituista, koska kyllähän minun mieheni ovat kaikki kysyneet, eikö naiselle hevonen muka ole sellainen. Ja olen vastannut ei. Sillä kun hevoseen koskee, kun sitä sukii, hikikaapii, pintelöi, shakkiruuduttaa, letittää, pesee letkulla ja sienellä ja sampoolla, kun sen suitset ja satulan purkaa ja pesee ja rasvaa ja kokoaa, kun sen lantaa luo ja kantaa sille kostutettua heinää paalinsiivuissa ja litistettyä kauraa saunakuupassa, se ei muistuta juurikaan mitään seksuaalista, vaan pikemminkin jotain josta pidetään huolta, joka suljetaan halauksiin, rapsutuksiin, paijauksiin ja niskankaarelle suukkoihin. Se on enemmän lapsi kuin mies, suuri pöhkö lapsukainen, joka hupsuilee säikähdellen postilaatikoita ja variksia.

Katselen lähestulkoon valkeaa eläintä ja mietin, mikä siinä tarkalleen on seksuaalista. Onnistun erittelemään muutaman seikan. Ensinnäkin, en tunne eläintä yksilönä eikä se ole minuun hoivasuhteessa. Toiseksi, se on nuori ja terve: sopusuhtainen, sulavaliikkeinen ja vireä, sen lihakset erottaa juuri ja juuri terveen rasvakerroksen alta, kylkiluut eivät näy mutta ne tuntisi koskettaessa. Kolmanneksi, sen päällä olevat suitset ja juoksutusvyö eivät riittäisi pitelemään sitä mitenkään, jos se päättäisi riehaantua. Mitä tarkemmin katselen, sen enemmän attribuoin seksuaalisuutta juoksutusvyöhön. Hevosen kyljet ovat pitkät ja vaaleat, ja ne katkaisee yksi ohukainen vyö, josta pingottuu hihna sen suussa makaavaan rautaan. Apuohja pakottaa kaulan kaarelle ja liikkeet tanssillisiksi. Satula ja suitset normaalein ohjaksin assosioituvat minulla liian voimakkaasti ratsastamiseen, hoitamiseen ja kaikkeen tuttuun, lapsuuteen, ettei seksuaalisuuden esitys onnistuisi niiden kanssa mitenkään. Eiväthän lapset vanhempiaankaan sillä tavalla osaa nähdä, vaikka nämä olisivat intersubjektiivisesti kuinka haluttuja tahansa.

On jo hieman kiire, joten lähden uudestaan liikkeelle. Poljen pyörän kukkulan yli ja klinikoiden ohi. Ja mietin, hieman naureskellen, sitä ystävyyden mallia, jota imin hevoskirjoista koko lapsuuteni ajan. Usein näissä kirjoissa oli tyttö ja tytöllä hevonen. Inhosin kirjoja, joissa sotkettiin mukaan poikia, sellainen oli mielestäni aivan typerää. Jos sankarittaret touhusivat jotakin niin ala-arvoista kuin miesten perässä juokseminen, sen olisi voinut edes ymmärtää jättää mainitsematta, koska yök yök. (Minua huvittaa edelleen se, kuinka latenssivaiheeni muistuttaa kovin elävästi eräiden tuntemieni aikuisten miesten suhtautumista naisjuttuihinsa. Ehkä tästä syystä monen naisen on vaikeaa ajatella miesten koskaan kasvavan aikuisiksi?) Usein kirjojen tytöt ratsastivat vain yhtä tai korkeintaan kahta hevosta.

Tämä herätti tietysti kysymyksiä, koska ratsastuskoulussa opettaja yksinkertaisesti määräsi, mikä hevonen kulloinkin piti ottaa. Eri hevonen joka kerta, tietysti. Kerran tai kaksi vuodessa sai toivoa, millä hevosella halusi mennä, se oli miltei skumppanjan paikka. Ystävätär halusi aina sen menevän, hutveltavan hevosen, jolla silmät pyörivät päässä ja joka tohvelsi aivan hulvattomasti, minä sellaisen hieman flegmaattisen ja itsepäisen hevosen, joka kuitenkin oli suostuteltavissa laukkaan ja joka vauhtiin päästyään kuumui ihan älyttömästi, pärski ja liikkui täsmällisesti itsepäisten kantapäitteni, eteenpäinhoputtavien ja varovasti kallistumista pyytävien istuinluideni ja suostuttelevien sormieni välissä. Sitten sai taas odottaa ainakin puoli vuotta, että pääsi uudestaan tuon hevosen selkään. Kävi vain viemässä sille puolikkaan porkkanan silloin tällöin, tai omenanpalasen. Se rouskutti sen suihinsa olematta sen kummemmin kiitollinen.

Tavoite oli kai kehittyä mahdollisimman hyväksi ratsastajaksi, sellaiseksi joka osaa käsitellä hevosta kuin hevosta, tekee niistä tasalaatuisia liikkujia, pakottaa ne ottamaan kulmat kunnolla ja siirtymään askellajista toiseen juuri oikean kirjaimen kohdalla näyttäen samalla itse siltä, kun mikään ei voisi minua järkyttää. Minua siinä agendassa tökki jokin koko matkan ajan. Myönsin kyllä, että ohjelmassa oli tietty järki, mutta en olisi jaksanut tohottavia hyperhevosia tai kaikesta periaatteen takia niskuroivia poneja lainkaan. Suostuttele nyt sitten sellaista. En tahtonut käyttää raippaa, ainakaan koko ajan. Kumma kyllä hevoset tottelivat ilmankin. Joskus sain erään ruunan, joka oli kuulu vastentahtoisuudestaan, hyppäämään hyvin korkean okserin yli. "Miten sinä tuon teit?" kysyi opettaja hölmistyneenä, korotti korottamistaan, eikä hevonen edes yrittänyt kieltäytyä vaan loikkasi kerta toisensa jälkeen luottavaisena. Hieroin näppylähanskalla nenänvarttani enkä osannut vastata muuta kuin että kai se tietää, miten paljon siitä pidän. Opettaja näytti tyrmistyneeltä vastauksen epäanalyyttisyydestä. Ja olin tyytyväinen, koska pidän ihmeiden tekemisestä. Olisi aivan tylsää mennä hevosella, jonka tietää tekevän varmasti sen, mitä pyytää. Jotain jännitystä olla pitää. Ja toisaalta, käsitykseni jännityksestä ei ole sellainen, jossa mietitään, montako kättä tänään murtuu.

Kun kaarran kirjaston pihaan, olen ehtinyt kelata läpi oikeastaan kaiken olennaisen hevosista ja niihin liityvät yli kymmenen vuotta elämästäni. (Ajatella, että olen elänyt hevos- ja mieskulteissa lähes yhtä pitkän ajan. Ihmeen vähän olen hevosista kirjoittanut, siihen nähden. Mutta koirasta olen kirjoittanut, koirasta moraalisena guruna, eikä ihme: koirakultti on pitkäaikaisin yhteisöni.) Luulen, etten enää osaisi kääriä oikeaoppisesti harjoitus- ja lääkintäpinteliä, en ehkä tunnistaisi väärää laukkaa istuinluin vaan pitäisi vilkuilla lapoja. Muistaisinkohan edes, mihin nojata, jotta hevonen nostaisi kavionsa maasta putsattavaksi?

Olen kertakaikkisen järkyttynyt siitä, että olen nähnyt hevosen seksuaalisena symbolina, ja astun kirjaston hämärään lievän närkästyneenä omista ajatuksistani.

19 kommenttia:

Mikko kirjoitti...

Ehkä tästä syystä monen naisen on vaikeaa ajatella miesten koskaan kasvavan aikuisiksi?

Olen miettinyt tätä jonkun verran viimeaikoina. Kiinnostaa siis suunnattomasti, millaisia ominaisuuksia miehiltä puuttuu, että he kasvaisivat aikuisiksi?

Mikko kirjoitti...

Olen lueskellut koemielessä muutamaa miehen kirjoittamaa omaelmäkertaa ja miettinyt sitä, kuinka ohuessa roolissa naiset ovat miesten KERROTUSSA elämässä. (Ovatko näiden ajatuksissa, on toinen juttu kertakaikkisesti, siihen en ota kantaa. Luulen, etteivät, ja hypoteettinen epäsuhta näiden alueiden välillä on kiinnostava.) Jopa sellainen häntäveikko kuin Lande Lindfors kuvaa naiset todella lyhyesti ja hieman häpeillen, ikään kuin naisiin olisi sotkeentunut vain hänen häntänsä, ei pää.

Toisaalta, jos lueskelemme naisten kuvauksia elämästä, miehet ja ihmissuhteet ovat yleensä varsin keskeisellä sijalla, ainakin noin keskimäärin huomattavasti keskeisemmällä kuin miesten keskimäärin.


Olisi kiinnostavaa tietää, miten tämä näkyy maskuliinisten naisten, vaikkapa Kirsti Paakkasen, elämänkerroissa.

Mikko kirjoitti...

Naiset näyttävät mieltävän tunteidenhallinnan (josta ns. tunnepuhe on osa; enimmäkseen kyllä naiset puhuvat asenteista ja käytösmalleista käyttäessään sanaa "tunne" - mieleni tekisi varata se teknisempään käyttöön, mutta enhän minä voi sellaista määrätä ja päättää) taidoksi, jota on harjoitettava ja kehitettävä määrätietoisesti, aivan samalla tavoin kuin päässälaskutaitoa, sulokasta liikehdintää ja muitakin taitoja.

Eittämättä tunteidenhallinta on hyvä taito. Mutta eikö hallinassa ole kyse vain suppressiosta, vai voiko tunteita herättääkin?

Kyllähän tuo tavallaan liittyy miehiinkin. Stereotypian mukaan mies ei itke. Suuttumuskin on pystyttävä pitämään kurissa. Näitä on harjoiteltu niin pienestä pitäen, että kyllähän ne sujuvat ihan hyvin. Vaikka joskus tekeekin tiukkaa.

Mutta ilmeisesti tarkoitit sillä jotain muuta?


Tosin suuri osa harjoitetusta tunnepuheesta on jotakin aivan järkyttävää ja tuomitsevaa, kyseenalaistamatonta ja kokemusta ja sen epävarmuuskohtia kuuntelematonta dogmaattista manifestia. Sellaisesta en minäkään pidä.


Tuolle tasolle yleistettynä sama taitaa koskea myös miesten tunnepuhetta. Se vaikuttaa olevan niin toimintaorientoitunutta, suoraa ja vahvasti naisia loukkaavaa, että lienee mahdotonta tunnistaa sitä tunnepuheeksi jos ei tiedä mitä etsii.

Onko metafora (aikuinen-lapsi) tässä oleellinen? Olen lukenut joskus väitteen mies on rikkinäinen nainen. Siihen liittyy vähemmän mielikuvia, ja kuvittelin että siinä puhutaan samasta asiasta.

Tuo mitä kirjoitat tunteiden kätkemisestä... voisiko sille olla joku evolutiivinen syy?

Eufemia kirjoitti...

Mutta eikö hallinassa ole kyse vain suppressiosta, vai voiko tunteita herättääkin?

Voi. Tuskin täydellisesti, mutta ilman muuta voi. Esimerkiksi suru ja angsti on monessa tilanteessa helppo korvata kikatutuksella.

Veloena, minä en muista aikaa, jolloin pojat olisivat minusta oikeasti olleet jotenkin inhottavia. Esitin tietysti joskus niin, mutta se on eri juttu. Tämä voi liittyä siihen, että alkaen ajalta, jota en muista, aina noin kymmenvuotiaaksi asti paras ystäväni (ja tietysti ensirakkauteni) oli poika.

ginger kirjoitti...

Hevosen näkeminen seksuaalisymbolina on varmaan suoraa seurausta siitä, ettei sinulla (ilmeisesti) ole enää suoraa suhdetta siihen urheiluvälineenä/hoivan kohteena. Ylipäänsä symboliuteen kai liittyy yleensä etäännytys; liian läheinen tai arkinen ei voi koskaan olla kiihottavaa.

minh kirjoitti...

Hassua, päätin tänään kirjoittaa hevosista, koska olen nähnyt unia niistä niin paljon. ja ei, en pidä niitä seksuaaliina unina, vaan enemmänkin kaipuuna siihen aikaan, latenssivaiheeseen, kun hevoset olivat niitä, joita rakastin, rakastin ja hoivasin, kunnioitin ja opettelin tuntemaan. En nyt sitten kirjoittanutkaan hevosista tällä kertaa, mutta onneksi sinä sen teit. Sanoja, joita en ole kuullut tai lukenut vuosikausiin, kuten pinteli tai kimo. Ihanaa!
-minh-

Veloena kirjoitti...

"Onko metafora (aikuinen-lapsi) tässä oleellinen? Olen lukenut joskus väitteen mies on rikkinäinen nainen. Siihen liittyy vähemmän mielikuvia, ja kuvittelin että siinä puhutaan samasta asiasta."

Jaa, en osaa tuohon sanoa. En ole itse kuullut tuollaista väitettä lainkaan. Rikkinäinen nainen kuulostaa kyllä aika arvottavalta.

"Tuo mitä kirjoitat tunteiden kätkemisestä... voisiko sille olla joku evolutiivinen syy?"

Naiset rakastavat renttuja? No ei, kenties pyrkimys hedelmöittää mahdollisimman monta naista elinaikana... enpä osaa sanoa. En kyllä usko, että salailu parantaa mahdollisuuksia miesten kohdalla. AInakaan enää, kun naiset eivät ihan vähästä säikähdä. (Tai ehkä olisi parempi olla yleistämättä, en ole kosiskellut itse naisia miehenä joten en tiedä, yksi ystäväni kyllä väittää, etten tiedä naisista miehiä kohtaan yhtikäs mitään. Kuten on totta. Tiedän vain naisten tarinat ja oman käytökseni eikä se käsittääkseni ole riittävän norminmukaista jotta siitä kannattaisi erityisemmin yleistellä.) Minuun kyllä vetoaa suorapuheisuus ja rehellisyys ja itkeminen enemmän kuin coolin esittäminen. Koleus on niin helvetin tylsää.

Hmm, tietysti on erittäin hyvä, että viha sentään saadaan pidettyä kurissa, mutta voisin kyllä arvella, että kurinpitometodeja on monia ja toiset hedelmällisempiä kuin toiset (kääntää viha assosiaatioltaan huvittavaksi, esimerkiksi, sen sijaan, että kalvatuttaa sillä sydänjuuriaan ja pahinta kyllä ei edes tunnusta sitä kellekään).

Mikko, miksi kuvittelet, ettei naisten t-puhe ole TOIMINTAorientoitunutta? Jestas, miten morbidi ajatus. Pöh, ei tunteissa voi vanua, ne kestävät yleensä vain muutamia sekunteja, sitten puhutaan jo asenteesta tai käytösmallista.

Eufemia, sinua on lykästänyt. Luultavasti minä olisin onnellisempi, jos olisin löytänyt pojat ystävänä ennen kuin täytin kaksikymmentä. Mutta kohtalot ovat omalaatuisia eikä kodistani saanut erityisen hyviä malleja itsen kehittämiseen tällaisissa seikoissa. Hmm, taidan olla vähän kaikessa myöhään heräävä.

Eufemia kirjoitti...

Kyllä se poika sitten ehti minut hylätä, eihän tytöstä ollut ystäväksi 10-vuotiaalle pojalle. Joten kehitin ongemia poikiin ystävinä luottamisessa sitten vähän myöhemmin. Mutta en muista koskaan inhonneeni.

Veloena kirjoitti...

Minä luulen että se inho on klassinen tuntemattoman pelko yhdistettynä siihen tosiseikkaan, että pojat kommunikoivat minuun päin yksinomaan negatiivisesti. Koulussa ottivat hämähäkin kiinni ja repivät sen silmieni edessä kappaleiksi tajuttuaan, että se saa minut pois tolaltani toisin kuin jokin nipistely tai huutelu.

Tietysti oli liian helppoa ajatella, että ne ovat hirviöitä. Koska ei niiden käytöstä osannut muuten selittää. Miksi ne halusivat vain satuttaa? Sitä oli vaikeaa tajuta. Tyttöjen kiusaamisen vielä jotenkin tajusi, se liittyi nokkimisjärjestykseen, joka vaikkei kiinnostukseni kohde ole ikinä ollutkaan, kuului sentään hämärästi kognitiiviseen universumiin. Mutta pojat ja kiusaaminen, en tajua. Enhän voinut uhata heitä millään tavalla. Ehkä siinä oli kyse jostain heidän nokkimisjärjestyksestään ja minä olin vain helppo uhri pienenä ja arkana ja helposti hämähäkin repimisellä itketettävänä.

En voi mitään sille, että olen edelleen samoilla linjoilla kuin ala-asteella joissain asioissa ja sikäli koherentti ystävänkirjaminän kanssa: inhoan sotaa ja eläinrääkkäystä.

Olipa kurjaa, että poika hylkäsi sinut ystävänä. Pöh, omituinen päätös. Minutkin on kyllä hylätty ystävänä. Sellainen tuntuu tajuttoman pahalta.

Poikia en enää inhoa. :D

aaltoilija kirjoitti...

Olisit tullu ede samomaan jotakin, että olisin edes nähnyt sinut, olen melkoisen likinäköinen :D

Veloena kirjoitti...

Öh, olimmeko äsken kenties samoissa juhlissa?

Anonymous kirjoitti...

Ei oltu, mutta kiitos kun vastasit, helpottaa oloani todella paljon.

Veloena kirjoitti...

Ginger: hevonen URHEILUVÄLINEENÄ kuulostaa kyllä aika hurjalta kannalta. Ei eläin voi (minulle) olla ikinä (vain eikä ensisijaisesti) väline - kyllä se on oman aikansa ja tilansa lähde, oman muotonsa toteuttaja, elämää, kunnioitettava sellaisenaan ensiksi, sitten vasta jotakin jonka kanssa voi tehdä jotakin.

minh: niin, hevossanoissa kaikuu toinen aika.

Kim kirjoitti...

Pari mahdollisen epätieteellistä evoluutioidean aihiota:

Ainakin jollain apinalajeilla muut kun alfauros salailevat suhteitaan naaraisiin siksi, että jos homma käy ilmi, tulee satikutia.
(Sitten on tietenkin esimerkiksi kääpiösimpanssit, luomakunnan täydellisimmät luomukset, jotka sekoittavat pakan aika täydellisesti...)

Tähän voi kanssa ehkä laumaeläimillä liittyä epävarmuus isyydestä ja sen vaikutus siihen, miten urokset suhtautuvat poikasiin. Eli olisiko evolutiivisesti joskus kannattavaa salata isyytensä?

Ihmisethän puolestaan ovat eri hyviä rakentamaan kulttuurisia käytösmalleja ja sisäisiä selityksiä teoilleen lajihistoriallisten viettiensä pohjalta...

(en ole niitä, jotka haluavat typistää ihmisen pelkäksi biologiseksi automaatiksi, mutta ei hittovie kaksi miljoonaa vuotta lajihistoriaa katoa mihinkään heti kun opitaan kirjoittamaan haikuja ja soittamaan kitaraa...)

Veloena kirjoitti...

Jaa-a, tuo on todella morbidi kommentti tuo alfaurous. Ehkäpä seuraavalle salailijalle voisikin sanoa suoraan, että mitäh, etkö olekaan alfa?

(Tietääkö sellaista enää kukaan, ainakaan tässä kulttuurissa?)

Huh, tuo olisi aika paha tölväisy.

Mikko kirjoitti...

Bonoboillakin (eli kääpiösimpansseilla) on jotain vastaavaa (Frans De Waal & Frans Lanting: Bonobo -- The forgotten ape). Bonobot parittelevat enemmän kuin simpanssit. Mutta iso osa parittelusta on sosiaalisia tensioita vähentävää, tarkoitus ei ole lisääntyä. Bonobonaaraiden sukuelimistä näkee, milloin he ovat hedelmällisiä. Silloin korkeamman statuksen urokset eivät suhtaudu kovin suopeasti paritteluun.

Frans De Waal yms. primatologit ja evoluutiobiologithan ovat esittäneet, että ihmisillä homma menisi jotenkin niin, että naaras pariutuu yleensä betauroksen kanssa, koska alfauroksia ei riitä kaikille. Betauroksen kanssa kasvatetaan yhteiset jälkeläiset yhdessä. Mutta naaras kävisi sitten hedelmällisenä ollessaan salaa parittelemassa korkeamman statuksen uroksen kanssa, saaden sekä elättäjän että jälkeläisilleen paremmat geenit. Ja betauros tietysti yrittäisi estää tätä, vahtimalla naarasta ja uhkailemalla mustasukkaisuuskohtauksella.

Ihmisten yhteiskunta on niin iso, että termi alfauros on vähän epämääräinen. Mutta onhan jokaisessa sosiaalisissa tilanteessa selvästi nähtävissä tietty statushierarkia, joka sekin voi tosin vaihdella samoilla henkilöillä mielialan mukaan. Mutta kyllä usein kahden uroksen välinen statusero on olemassa. Juuri tästä syystä improvisaatioteatteri on niin kiinnostavaa. Statuksen käsite on siellä ihan olennainen.

Mikko kirjoitti...

Tämän paperin alussa on aika hyvä intro asiaan.

alkmene kirjoitti...

http://vasynytmuttaonnellinen.blogspot.com/2006/03/julian_21.html

Veloena kirjoitti...

Ah Julian.

Hyvä kun Mikko oikaisit. Eli jos haluan lyödä sanoilla, sanonkin luuletko olevasi jokin alfa vai.

Ja ne voisivat vastata, etteivät luule.

No niin, tämä on tietysti minun ongelmani, ei siitä ole mitään epäselvyyttä. Olen jo aiemminkin paikantanut sen moneen kertaan: etsin alfauroksia voidakseni päihittää ne machoilussa mennen tullen. Hitto vie, jokin käytösmallissani mättää. On pelottavaa havaita nämä piirteet itsessään. Miksi ihmeessä kiintyä miehiin, joilla on vallanhalua? (Sanomisen halu on vallanhalu niinikään.) Onko se vain tajua siitä, ettei tahdo tanssittaa toista aivan omaan tahtiin, ja että on itsepäinen kuin valtameri?

Ja vielä flegmaattisehkoihin alfoihin, jotka eivät ole selvillä siitä, kuinka korkeita esteitä ne voisivat ylittää, jos niitä vähän hämäisi kaikelle ihmisapinan juonikkuudella. Huoh.

(Minusta ei olisi ikinä alfaksi. Minua on nokittu koko elämäni ja se, ettei sitä nyt tapahdu, on seurausta erakoitumisestani.)

Hemmetti soikoon. En ymmärrä, miksi olen omituinen ja irrationaalinen.