Kinostunut jännitys

Jännitys kinostuu kehoon. Huomenna alkaa iso koulutus, jota olen odottanut pitkään. Keho vastaa tulevaan ponnistukseen vetäytymällä, luimistamalla korviaan.

Jossain vaiheessa jännitys purkautuu.

Eläminen muistuttaa tanssia. Ei sillä tavalla, että se sujuisi tuosta noin vain ja laukkaisi kulmasta toiseen vaivattoman ja suorastaan painovoimaa uhmaavan oloisesti, viuhtoen ja kopisten, vaan sillä tavalla, että keho vuoroin kyyristyy ja oikenee, jännittyy ja singahtaa matkaan, vetäytyy ja lähestyy. Pidempiä pysähdyksiä ei tule. Ulkopuolelta se voi näyttää kuolemaa uhmaavalta laukalta, joka vääjäämättä etenee kulmasta toiseen mutta sisältä käsin tuntee vaijerien kiristymisen, nivelkivun, uupumuksen, tärinän ja välillä tulvivan vapautuksen.

Tapaan tärkeän ihmisen ja kaikki menee pieleen, jos pieleen meneminen tarkoittaa sitä, että molemmat poistumme tilanteesta levottomampina ja ärtyisämpinä. Ja kuitenkin: eikö juuri näissä kohdissa tai oikeastaan niiden vanassa tapahdu oppimista? Tilanteessa tapahtuu jotain niin arkkityyppistä, että väsähdän täysin. Toinen huomauttaa ikävästi enkä äkkiä jaksakaan yrittää auttaa häntä - kysyä, pettyikö hän, esimerkiksi. Koen pientä surisevaa syyllisyyttä siitä, etten ala kätilöidä yhteisymmärrystä, mutta väsymys on suurempi, se huuhtoo kaiken syyllisyyden ylitse enkä vain jaksa tarttua asiaan. Niinpä vetäydyn, peräännyn, tajuan liian myöhään, että ehkä olisi ollut parempi sanoa, että ei, en jaksa tänään nähdä sinua. Jonkun muun olisin jaksanut nähdä, sinua en. Mutta ei sekään paikkaansa: jaksan hyvin nähdä, jaksan hyvin jutella, ja ainoa, mitä en jaksa, on ottaa vastaan protestia ja purkaa sen pommia hellävaroen. En juuri tässä hetkessä.

Juuri se tekee minusta inhimillisen: kun joku toinen ei jaksa alkaa purkaa minun pommejani, ei minulla ole ainakaan mitään perustetta väittää, että minä en kyllä ikinä toimi noin jurposti ja että pitäisi ja että onpa kammottavaa. Tiedän ainakin, miten hidasta oppiminen on. Ja miten takapakkia tapahtuu tuon tuosta.

Tässä tunnistan kasvaneeni: Tunnistan, miten ennen reagoin tällaisiin kohtiin ja että tapa on muuttunut. Ennen jotenkin toitotin ja vaadin oikeutta ja puhkuin itseni suureksi. En osaa sanoa, seurasiko siitä paljonkaan hyvää. Sen osaan sanoa, että siitä seurasi paljon pahaa mieltä ja paljon hidastetta omaan prosessiini - puhkuin nimittäin itseni suureksi eniten itseäni varten, ollakseni varma ja selvä. Tuntuu instant-hyvältä olla varma ja selvä ja silloin voi kuvitella tajunneensa jotain oleellista itsestään. Ehkä jollakin tuo münchhausenmainen temppu jopa onnistuu, mutta minulla se ei toiminut. Sain lähinnä taistelukalakrapulan ja tajusin, että tämä ei ainakaan ole tie, jota haluan kulkea. On löydyttävä jotain muuta.

On hankalaa olla prosessissa. Mietin vuorenkokoisia asioita. Uskon vakaasti, että Laotse on oikeassa kirjoittaessaan viisaalle kaikkien asioiden olevan vaikeita ja vaativia ja asioiden sen vuoksi kuitenkin soljuvan eteenpäin. Iso alkaa pienestä - siksi pienen pommin voisi yrittää purkaa ensiksi. Jos jaksaisi!

Kehoparka. Tämäkin vielä kinostetaan siihen.

Seuraavat kolme päivää vietän prosessin keskellä tiiviillä kurssilla koettaen omaksua jotain hyvin teknistä ja tarkkaa. Pelkään, että alan itkeä kesken kaiken samalla tavalla kuin viimeisellä tosi tosi tärkeällä kurssilla - että taas vaan itken enkä osaa hetkeen lopettaa. Se on kummallinen pelko - itkuhan purkaa jännitystä tosi hyvin. Mieluummin itkisin yksin kotona kurssipäivän jälkeen mutta aina ei saa valita. Ja itkupelkokin on parempi kuin halu pysytellä kantimissa, jossa minua ei voisi mikään järkyttää.  (Hassua, miten vastakkaiset tavoitteet ovat kuin sillä nuorella olennolla, jonka myös ajattelen otokseksi itsestäni.) On ikävää, jos toiset joutuvat kannattelemaan tunnetartunnan hankalia kärhiä kehoissaan. Jälkiä asioista, jotka eivät oikeastaan liity heihin mitenkään.

Tuntuu kummalliselta, että huomenna astun uudelle alueelle, uuteen koulutukseen. Se on globaalisti ottaen hyvin kummallista, kun ajattelee, miten huonot koulutusmahdollisuudet tytöillä monissa maissa on ja miten heitä ajatellaan lapsentekokoneina. 

"Rakasta itseäsi kuin lähimmäistäsi"

Että Feldenkrais kirjoittaa mainiosti. Ei se yllätä. Luen opinnäytetyökirjallisuutta ja välillä olen vähällä loikata lentoon silkasta innostuksesta.

Esimerkiksi tämä, mitä hän kirjoittaa monien uskontojen peruskehotuksesta rakastaa lähimmäistä kuten itseään. Rakastammeko me itseämme nyt niin mainiosti, hän kysyy. Emmekö me muka usein vaadi itseltämme suorituksia hyvin ankarasti, harjoita jäykkää ja ehdotonta kontrollimaniaa? Haluaisimmeko oikeasti suhtautua yhtä kompleksisesti ja neuroottisesti toisiin saadessamme heidän kiinni epäonnistumisesta, ajatteluvirheestä tai päättämättömyydestä? Feldenkrais tekee loistavan tempun - hän kääntää vanhan kehotuksen päälaelleen. Ja kas, se tuntuu heti paljon järkevämmältä.

Itse asiassa tämä, mihin törmään, on jotakin, jolla olen jo pitkään suostutellut itseäni suhtautumaan vähemmän kuohahtelevasti omiin kummallisuuksiini. Olen kysynyt: No niin, ystävä hyvä, jos joku hyvä ystäväsi käyttäytyisi tällä lailla, olisitko hänestä yhtä huolissaan? Tuntisitko tarvetta kutsua häntä ääliömäiseksi tai hävetä hänen kontrolloimatonta innostustaan? Tuntuisiko sinusta tosiaan, että hän ei osaa mitään, ei ole koskaan onnistunut missään, että hän ansaitsisi ainoastaan vihaisuutta ja rankaisemista? Tuntuisiko sinusta siltä, että kun kerran muut eivät tuomitse häntä, hänen pitäisi itsensä olla ilkeä orjapiiskuri itseään kohtaan. Ja tietysti parahdan joka kysymykseen säännönmukaisesti, että ei, eihän se nyt tuolla lailla voi mennä, ei sitten mitenkään.

En ole vain koskaan itse keksinyt, että tuon mainioksi osoittautuneen tekniikan voisi sanallistaa näinkin: "Rakasta itseäsi kuin lähimmäistäsi." Kärsivällisesti, sietäen, huvittuen.

Mikä eron synnyttää? Onko se vastuun tunne? Ei, en ole ihan sitä mieltä. Ehkä se on se, ettei toisiin heijasteta pitäisi -toteamuksia. (Olen monesti ennenkin kirjoittanut, etten usko pitämisiin.) Feldenkrais kirjoittaa tästä hyvin:

Sometimes we are unable to enact certain motives because we wat them only too vaguely; we feel the sensation of "ought to want" instead of "want". In such cases, we do not enact anything because "ought to" already contains the element of "I do not want to"; the sensations "ought to" or "ought not to" are inhibitory in character". (Lähde, s. 4)

Muistan lukeneeni vastaavan ajatusketjun ilmaisusta "haluaisin haluta". Silloin en oikein ostanut ketjua, mutta tämän pitämisketjun kyllä ostan. (Mitähän se kertoo haluamisen ja pitämisen ymmärryksestäni? Ehkä tämänkin vielä joskus selviää!)

Feldenkrais kirjoittaa myös kolmen(aargh!)laisesta tekemisestä:

In certain acts, we are aware of something resembling "taking off the brakes"; in others, we have to start our executive machine. In still others, we find ourselves acting before we know what we are doing. In general, it is more or less immaterial how we do things - but to the person who does them it is of the greatest importance. (emt, 7)

Useimmissa toistuvissa tekemisissäni (jos ne kategorisoidaan tyyliin tanssiminen, blogin kirjoittaminen, ystävään yhteyden ottaminen, lopputyön työstäminen) on läsnä kaikkia näitä moodeja. Vuorotellen, päivästä riippuen. Kun luen Feldenkraisin tekstikappaleen, oivallan äkisti jotakin tärkeää: silloin, kun puhun tahtomisesta, puhun tuon ensimmäisen maininnan tekemisestä: jarrupalat pois tieltä, nyt lähtee! Tai Deweyn maininta siitä, että kun jokin on muhinut pinnan alla pitkään ja puskee esiin taiteellisena ilmaisuna tai vastaavana, "kädet irti ja antaa sen tapahtua" on ainoa järkevä neuvo. Kun tahdon jotakin, toiminta on tapahtumaisillaan, mutta erotan sen tahtomisena, koska sitä jarruttaa jokin vastus. Epäilemättä voitaisiin sanoa, että "tahdon" tehdä myös ne asiat, jotka vain tapahtuvat - kuten esimerkiksi tämän lauseen kirjoittaminen, se juoksee niin itsestään tänne näkyviin - mutta en ole ihan varma, onko semmoinen ilmaus järkevä. Tai varmasti on, mutta itse jotenkin olen tottunut kutsumaan tahdoksi (heh, ihan kuin tottumukseni olisivat erityisen järkeviä... hihitystä) sitä painetta, joka edeltää esteiden tieltä raivaamista toiminnan ulos purskauttamiseksi. Jotenkin en miellä ehtiväni tahtoa, jos haluni sulaa heti tyydytyksensä muotoihin...

Tuo koneen käynnistäminen on kaikista hankalin. Siitä harvemmin seuraa muuta kuin lihaskivistyksiä, ellei sitten koneen käynnistämisen moodi vaihdu jo pian tahtomisen ja tapahtumisen moodeihin. Onneksi niin usein tapahtuukin. Ja jos jonkin toiminnon yhteydessä niin ei tapahdu, tuskin tuohon toimintoon palataan kerta toisensa, vuosi toisensa jälkeen. (Minua hämmentävät ihmiset, jotka käyvät viisi tai kymmenenkin vuotta työssä, jossa eivät opi viihtymään. Toki oppimiselle pitää antaa aikansa, mutta olen itse huomannut, että viimeistään puolessa vuodessa alan saada melko hyvää kuvaa siitä, voinko lähentyä näiden ihmisten kanssa, opinko säätelemään temperamenttiani tämän työn puitteissa, saanko unta kierroksiltani ja niin edelleen. Ja jos näyttää siltä, etten viihdy jossakin ja että tulen vain onnettomammaksi ja aloitekyvyttömämmäksi, en jää sinne töihin. Oikeastaan minun ei varmaan pitäisi hämmentyä tästä, koska olen itse harjoittanut samanlaista päättämättömyytä ja itsesuojelun puutteellisuutta ihmissuhteissa. Toivottavasti ymmärrän jo sen riskin ja osaan monitoroida tilannetta tarkemmin. Huh.)

Nyt ehkä jatkan lukemista eteenpäin.