Keittoa maalaukselle

Aktivistit heittävät keittoa maalaukselle, mutta keittoa ei tietenkään mene maalauksen pinnalle saakka, koska päällä on suojalasi. (Tosin suojalasista luemme vasta myöhemmin; joka tapauksessa minusta on alusta saakka hyvä, että keittoa on heitetty öljyvärityölle, ei akvarellille - se olisi paljon hankalammin korjattavissa oleva teko.)

Huomaan Vompsun kiihtymyksestä ja sittemmin monen twitterhenkilön kiihtymyksestä (naamastoa en enimmäkseen edelleenkään jaksa) heidän hahmottavan tilanteen jotenkin olennaisesti eri kehyksessä kuin itse hahmotan. 

Tarkoitan tätä: Kun kuulen maalaukselle tarjoillusta keitosta, en ajattele, mitä tämä teettää ympäristöliikkeelle (huonoa!!!). En protestoi, että eihän maalaus metsiä tuhoa tai soita, miksette te ole öljy-yhtiöitä sottaamassa keitolla. En pidä tekoa mielettömänä tuhovimmana tai minäminäminäjulkisuustempauksena. Ei. Hätkähdän ja tuntuu virkistävältä, että tapahtuu IRL se, mistä luin teoriassa joskus varmaankin viime vuosituhannen puolella, ja että silloinen järisyttävästi silmiä avannut ajatusleikki on nyt tässä konkretiana (paitsi tietysti ettei mitään tuhottu oikeasti, paitsi ehkä joidenkin mielenrauha mutta varmaankin vain hetkeksi koska eiväthän ihmiset enää välitä siitäkään, vaikka sairastuisivat monta kertaa vuodessa tautiin, joka joidenkin arvioiden mukaan vanhentaa sisäelimiä useiden vuosien verran joka kierroksella). Vähän samalla tavalla kuin silloin alkuun tuntui virkistävältä, että elän keskellä kuolemantaudin tanssia, joka kuitenkin on ihmiselle ehkä historiallisesti tyypillisempi kokemushorisontti kuin elää vaikkapa kauppakeskuksissa ja kulttuuririennoissa käyden, tarvitsematta miettiä liki koskaan perusasioita, ellei sitten käy niin käpläkästi, että sairastuu eipandeemisessa jaksossa juuri itse jotenkin vakavammin muun maailman vain jatkaessa rallattelua ympärillä. 

Tästä on kauan. Luen sitä paperia - onko se artikkeli vai kirja, ja kenen, en muista, koska mieleni näyttää harrastavan joutoaikoinaan sitä samaa, mitä Esa Saarinen joskus teki systemaattisesti, yliviivaa ajatusten esittäjien nimet, kai jotta ajatusta itsessään päästäisiin pyörittämään, tai jotain; emmehän me kukaan voi sanoja omistaa, liekö ajatuksiakaan, voimmeko mitään - jostain ympäristöetiikan tai -estetiikan tekstikorpuksesta ja pysähdyn sen äärelle, että tottahan on perverssiä, että taideteoksen vandalisointi herättää intohimoja ja syytteitä raakalaismaisuudesta ja ajattelemattomuudesta mutta metsän vandalisoinnista palkitaan rahatukuin eikä ketään oikeasti kiinnosta, paitsi ehkä sitä tiettyä metsää rakastaneita, jolloin heitä voi syyttää itsekkäästä nimbyilystä ja osoittaa, että matkaamalla tunnin bussilla tiettyyn suuntaan pääset ulkoilualueelle jossa on jopa isot soratiet kulkea. Silloin en ole tietenkään vielä valmistunut korkeakoulusta enkä oikein usko valmistuvanikaan, se tuntuu jotenkin kovin kaukaiselta, jokin oppineisuus. Mutta ajatusleikki saa kuvotuksen nousemaan kurkkuun. Ajattelen, etten halua olla tuollainen ihminen. Etten halua olla osa kulttuuria, jonka arvostukset ovat näin älyttömät. En osaa sanoa, alkaako juuri tuosta tekstistä se juopa, joka vähitellen syöpyy minun ja kulutustaiteen välille. Että alan pitää taidetta jotenkin - no, loismaisena olentona. Kiinnostavana, toisinaan, kyllä. Luksuksena, jota voi tehdä, jonka tekeminen usein tuntuu suorastaan pelastavan itsen, mutta ei oikeastaan minään mitä kauheasti kiinnostaisi kuluttaa, kirjoja lukuunottamatta. (Ja että alan hävetä, lievästi mutta silti erottuvasti, sitä miten jossain vaiheessa halusin juuri taiteilijaksi.) Kirjojakin taidan lukea vain koska olen niin utelias. Ei minua kiinnosta se, pidetäänkö niitä korkeakulttuurisina tai merkittävinä tai mitä näitä nyt on - nämä ovat valtaosin sen kulttuurin arvioita, joista on ok raiskata metsä mutta karmivaa barbariaa tarjoilla vanhalle maalaukselle kulaus keittoa. Mutta olen liian utelias sen suhteen, miten maailmaa voi jäsentää, jotta malttaisin jättää kirjat rauhaan. Ja tietysti minulla on pienestä lapsesta saakka ollut lukemisen paha tapa.

Kirjoitan "paha tapa", koska keittoa maalaukselle -keskustelua seuratessani tajuan, että kas, on vaikka millaisia puheenvuoroja, mutta ne eivät kauheasti - ei vielä kukaan? en ole kovin tarmolla perehtynytkään, olen koettanut vähän siivota - viittaa siihen teoreettiseen esimerkkiin joskus parisenkymmentä vuotta sitten. Ja että toisaalta oma tulkintani ja sen myötä reaktioni on sellainen, jonka moni näistä teosta kiihtyneistä varmasti tuomitsisi oikopäätä. Lukemisen paha tapa on johdattanut minut vaihtoehtoisen tarkastelutavan ääreen, ulkopuoliseksi, yhteisestä kiihkosta kieltäytyjäksi. Ehkä jotenkin jopa symbolisesti ja emotionaalisesti, sisäisesti, syrjäytyneeksi, jonkinlaiseen pitkitettyyn kulttuurishokkiin? Osana tätä kulttuurishokkia kysyn kuin unen läpi, ettekö te tosiaan näe suuttumuksessanne mitään epäilyttävää.

Mietin itsekseni metsästä löytyneitä sieniä paistaessani, ovatko aktivistit lukeneet tuon tekstin, jonka minäkin luin kauan sitten. Tai joku, jonka kanssa he ovat puhuneet asiasta. Mietin, kenen kanssa olen itse viitannut tuohon esimerkkiin keskusteluissa. Osaan nimetä ainakin muutaman ihmisen. 

(Sanottakoon, etten pidä itseäni mitenkään radikaalina.

Yhtään mitenkään.

Sen sijaan pidän ympäröivää ihmis- ja kulttuurikeskeistä kulutuskulttuuria äärimmäisen vaarallisena ja radikaalina. Semminkin kun näemmä kuitenkin haluaisin säästää joka ikisen ihmisen hengen ja terveyden typerässä inkoherenssissani. Ehkä ajattelen heidän potevan jotain Tukholma-syndroomaa? Emmekö me kaikki ideologioiden, ajatusten, meemien kanssa?) 

Sitten vielä sanotaan, olen kuullut sanottavan, ettei tietyillä aloilla, kuten juuri vaikkapa filosofialla, estetiikalla jne. ole väliä. Etteivät ne vaikuta todellisuuteen, jossa elämme. Nyt vaikuttavat. Eikö tulkinta ole todellisuudessa? Eikö aktivismi ole todellisuudessa (edellyttäen heidän jotain kautta olleen kosketuksessa tuohon tekstiin)?

Moni kommentoija on netissä tuntenut suurta epämukavuutta siitä, että kulttuuri ja luonto on asetettu (heidän tulkinnassaan) teossa vastakkaisiksi. He haluavat ajatella molemmat hyvinä, tärkeinä, välttämättöminä. Mutta kiistääkö teko sen? Eikö se ainoastaan pyri osoittamaan, että preferenssimme ovat tosisasiassa enimmäkseen taiteen puolella, koska taide on hyvä ja harmiton ja jees, ja yleensä kukaan ei ärähdä, jos paheksuu sananvapauden kaventamisen uhkaa taiteessa? (Paitsi totalitaarisissa valtioissa.) Ja antaa aina niin sivistyneen kuvan, kun kertoo nauttineensa siitä, tästä tai tuosta taide-elämyksestä; mökkeilyä tai metsärämmintää ylistämällä ei voi saavuttaa samaa statusta, sekin on sympaattista mutta vivahde on aivan toisenlainen. Ja auta armias, jos hakkaa metsää sileäksi isommankin alan, kukaan ei tule kertomaan, että nämä hakkaajat ovat kyllä nyt sinetöineet oman tulevaisuutensa ja onkohan noilla edes mitään kotia, jossa olisi kasvatettu. Tarkoitan tätä: Eikö teko vain koeta nostaa peilin yhteiskunnan eteen, tekoon reagoivien eteen? Jos peilissä nähty ei miellytä, turha siitä on peiliä syyttää. Vaikka tietysti - en ajattele, että uskollisesti toistavia peilejä on olemassakaan. Ihmisen näkökykykin on biologisesti kovin rajattu, emme esimerkiksi näe UV-valoa toisin kuin pölyttäjähyönteiset. Ja meillä liki kaikilla on oma peili-ilmeemme, jolta voi pelastaa vain se, että peili nostetaan niin äkisti, ettei tuota ilmettä kerkiä ottaa. Kuten nyt kävi, paitsi meille jotka olimme lukeneet tekstimme jo kauan sitten ja siten valmistatuneet tällaiseen tapahtumainkulun mahdollisuuteen ajatusleikin läpieläen. (Peili-ilmeestä: Siksi kai salaa näpsäistyt valokuvat ovat niin kiusallisia. Ei ole nostanut ryhtiä eikä miellyttävää ilmettä, harhailee kyyryssä vainoharhaisen talonpojan kasvoin. Tämäkin: meidät on onnistuttu sisäistämään, että ryhti on jotain staattista, että kaiken aikaa pitäisi levitoida jossain pelottomassa toimintavalmiudessa rintakehä avoinna ja kasvot laupeassa hymyssä kuin jokin enkelipatsas. Ei tarvitse! Riittää ettei satuta itseään eikä muita tuntoisia olentoja, suoraan eikä välillisesti heidän elinolosuhteitaan tuhoamalla.)

Jos muistan lukemani esimerkin tarkalleen ja oikein, siitä tekstistä, siinä taisi kyllä olla niin, että teoksen tuhosi sen laillinen omistaja. Että hänellä on taidehistoriallisesti mittaamattoman arvokas teos, jonka hän päättää omistajanoikeudellaan mielivaltaisesti tuhota. (Ja sama metsän kohdalla.) En osaa sanoa, onko muistiini luottamista. Olen varmaan jäävi arvioimaan tämmöisiä. Mutta huomaan ajattelevani, että ehkä aktivistit kyllästyivät odottamaan, että National Gallery teeskentelisi itse aikovansa tuhota teoksen herättääkseen ihmiset pohtimaan kulttuurimme outoja moraalipainotuksia. Tehokkaampaahan se niin olisi. (Eipä taida taidemaailma haluta tällaista konsultaatiota, vaikka vakavasti ottaen, juuri tämä saattaisi tehdä siitä kosolti kiinnostavamman puhekumppanin.)

Minun silmissäni auringonkukkamaalaus pienenä öljyvärityönä on toki oikeastaan tuhottu jo ajat päivät sitten. Galleriassa on suloinen reliikki (jonka tuhoamista en siis nyt ehdota, koska ei sillä lopulta hetken kiihkoamisen jälkeen olisi juuri merkitystä, ja miksi tuhlata voimiaan johonkin, jolla ei ole juuri merkitystä, kun voi tuhlata voimansa jonkin järkevämpäänkin - lisäksi historialla on paha tapa nousta haudasta vainoamaan niitä, jotka koettavat tuhota sen tai haudata sen hiljaisuuteen). Teos elää enimmäkseen vihkojen kansissa, kännyköiden taustakuvissa ja kuorissa, postikorteissa ja jopa koltuissa. Samalla tavalla kuin viktoriaaniseen aikaan taide on taas kävellyt ulos kehyksistään ja rönsyilee objektien pinnoissa ja etenkin näytöillä. Näin saa olla. Jossain mielessä juuri nämä monen banaaleina väheksymät ilmentymät teoksesta tuovat sen ihmisten ulottuville ilman että kaikkien tarvitsee matkustaa (oletettavasti lentokoneella) National Galleryyn tuijottamaan alkuperäisteosta, tekevät siitä saavutettavan ja läheisen, osan arkea. 

Tietysti tiedän senkin, mitä Szymborska on kirjoittanut taiteesta ja eräästä maalauksesta. Näitä vasten voi hyvinkin ajatella, että teolla on todella onnistuttu symbolitasolla sohaisemaan muurahaispesään, johonkin taidettakin suurempaan. Ei tarvitse kuin ajatella, miten kulttuurimme arvottaa pysyvän suhteessa ohikiitävään ja muuttuvaan ja millaisen kuplan Platon niistä onnistuu kehittämään otsaansa: suorastaan sarven. Jos aletaan hävittää sitä, minkä tarkoitus oli juuri säilyttää - - - olkoonkin, että säilykkeet maistuvat säilykkeiltä, ei siltä, mikä säilöttiin. (Muistan Deweyn kirjoittaneen, ettei yksinkertaisintakaan tapahtumaa voi kuvata kielellisesti sillä kuvaus vain jatkuisi ja jatkuisi tapahtumaan täysin sisäänsä sulkemaan pystymättä. Tämä alkaa oikeastaan kuulostaa hieman samalta mitä tapahtuu, kun alan kirjoittaa. Haluaisin laittaa sulkuja sulkujen sisään moneen kerrokseen. Etikkahanat kiinni.)

Jos olisin yliopistoon hakiessani tajunnut, millaisen outlierin kaikkien niiden tekstien lukeminen, ja ei vaan lukeminen, läpieläminen, saa aikaan, olisinko hakenut? Olisinko valinnut vieroittumisen siitä, tästä ja tuosta? En osaa lainkaan sanoa. No, ainakin normaaliuspaineista on saanut hieman vapautua, siitä olen kiitollinen, mutta olisin tuskin sitä osannut haluta etukäteen. 

Kirjoitin jokin teksti sitten vaikeudestani ihailla ihmisiä mutta että tekoja kyllä ihailen. Maalaukselle keiton tarjoamista ihailen. Ei minusta olisi sellaiseen suoruuteen. Ei tarpeeksi uskoa eikä uskallusta. Onneksi on ihmisiä, joilla niitäkin riittää. 

Parahtava naurahdus / naurahtava parahdus

Koetan saada Bourdieusta selkoa oppimispäiväkirjaa varten. (Oppimispäiväkirjaa on hankalaa kirjoittaa jos ei tunne oppineensa mitään.) Olen lueskellut kurssilukemistona saamaamme esseetä ja paria lähdeteosta ja mielestäni alkanut ymmärtää vähän, mitä setä väittää. (Sitä en kyllä ymmärrä, miksi hän niin haluaa väittää, mutta eipä ole ensimmäinen heppuli, jonka kohdalla nostan vähän toista kulmakarvaa ja kysyn, miksi ihmeessä tämmöinen jäsennys. Miksi esimerkiksi ihmiset esitetään ensisijaisesti keskenään kamppailevina? Vai onko niin, että olen lakannut kamppailemasta ja luisunut johonkin syrjäytyneiden iloiseen kasaan, jossa resursseista ei erityisemmin tarvitse tapella koska niitä ei kuitenkaan miellä itselleen mahdollisiksi - eikä usein edes toivottaviksi?) Esimerkiksi kulttuurinen pääoma: se esiintyy kolmessa muodossa, ruumiillistuneena, objektifioituneena ja institutionaalistuneena. Esimerkit näihin muotoihin ovat useammassakin lähteessä olleet käytöstavat (ruumiillistuminen), kirjat ja maalaukset (objektifioituminen) ja tutkinnot (institutionaalistuminen).

No: mitenkä sitten olen tämän mielestäni oikein ymmärtänyt? Kas, olen ajatellut kyllä ruumiillistumisesta ihan järkevästi, näemmä, ja samoin tutkinnoista. Mutta kirjat ja maalaukset - niiden kohdalla olen tuntenut surua siitä, että niin moni jää kulttuurisen pääoman ulkopuolelle. Olen näet ajatellut, että niiden pitää objektifioitua omasta toiminnasta: ne pitää itse kirjoittaa ja maalata.

Kun keskustelemme kurssitoverin kanssa kahvilassa aamulla Bourdieusta, ihmettelen hänen ilmaustaan "koko hyllyllinen kirjoja". Ajattelen, että ei semmoisia kirjailijoita niin monia liene, jotka koko hyllyn tuosta noin vain täyttäisivät.

Vasta myöhemmin asia valkenee minulle. Että joku voisi oikeasti kelpuuttaa kulttuuriseksi pääomaksi sellaiset asiat, joita voi ostaa. Ensin olen melkein tuohtunut. Eihän jonkun kirjan tai maalauksen ostaminen vielä kerro mitään! Paitsi että oli rahat siihen; sikäli kyllä sopii teoriaan, jossa korostetaan pääomalajien kääntymistä toisiksi pääoman lajeiksi. Olin ajatellut, että kääntäminen tässä yhteydessä sujuisi niin, että jos rahavarallisuutta on kyllin, on helpompaa ottaa aikaa luoville prosesseilleen murehtimatta samaan hengenvetoon siitä, mitä syödä ja miten suoriutua vuokrasta.

En osaa kuvata valkenemisen myötä itsestäni purkautuvaa ääntä muuksi kuin parahtavaksi naurahdukseksi tai naurahtavaksi parahdukseksi. (En osaa päättää, kumpi kuulostaisi enemmän ääneltä.) En osaa kuvata myöskään kantaani muuten kuin joksikin oudoksi ite-elitismiksi. Vaikka vierastan institutionaalistuneiden statusten merkityksellistämistä ja korostamista, näyn pitävän tärkeänä itse aktiivisesti tekemistä ja asiaan osallistumista, ei pelkkää kulttuurin kuluttamista. (Siihen suhtaudun huomattavan epäilevästi, vaikken osaa sanoa, mikä siinä tarkalleen minua epäillyttää. Sekö, miten koen itse saavani irti lähinnä taiteenlajeista ja taidonnäytteistä, joihin minulla on ollut jonkinlainen kosketus oman tekemisen kautta? Toisaalta teemankin tuttuus auttaa, kuten edellisessä päreessä mietin. Olen harvoin itselleni niin vihainen kuin silloin kun olen jossain taideriennossa, joka ei erityisemmin puhuttele tai innosta, ja tajuan menneeni sinne alunperinkin siksi, että niin kuuluu tehdä ettei ihan tipahda kärreiltä. Tuossa kohdin syytän itseäni small talk -aiheiden kalastelusta ja jonkinlaisen sivistyneen minäkuvan kyhäelemisestä. On aika masentavaa tarkastella itseään sellaisessa valossa. En oleta, että taidetapahtumissa käyvät jäsentäisivät asian valtaosin näin, varmasti he kokevat saavansa siitä jotenkin helpommin ja useammin irti jotain, eivät he muuten yksinkertaisesti voisi jaksaa käydä säännöllisesti. Olisi jännittävää tietää, miten tarkalleen he sen jäsentävät. Tai edes jotkut heistä. Tiedän vaikkapa Vompsusta ja Faunista, miten hurjan eri tavalla he kokevat monet tilanteet. Ei sitä voi arvata. Mutta lähtökohtaisesti suhtaudun epäillen kulttuuririentämiseen - varmastikin koska en tajua siitä höläsen pöläystä.)

Ajattelen synkeästi, periytyyköhän tämäkin outo lukutapa helvetillisestä yrittäjämentaliteetista, jollaiseen minua on kasvatettu ja jossa kaikki tai ainakin mahdollisimman paljon on tehty itse. Mistäpä vanhemmat olisivat voineet arvata, että heidän lapsensa mittaa kaikkea paikallisen valuutan sijaan sanoissa ja kuvissa, ja suuntaa aktiviteettinsa ja mielenkiintonsakin sitten tuolla tavalla hullunkurisesti sellaisiin asioihin, joissa mahdollisimman paljon itse tekeminen saa koomisia piirteitä! Hehän ajattelivat, että ottaisin osaa jommankumman yritykseen. Mutta ehei: sen sijaan raahin pyykeitä ja lakanoita pyykkiin, hieron raajoja ja torsoja ja kallonpohjia - siinä on vielä jotain järkeä toimia itsellisesti - ja sitten kulttuurihörhöilen ja hajotan jalkojani tanssimalla. Ja luen Bourdieuta väärin jotenkin kuvaavan tyypillisellä tavalla.

Voih. Mitähän tästäkin oppimispäiväkirjasta oikein tulee? Saankohan sen kanssa pelätä samalla tavalla kuin melkein kaikkien kirjallisten töideni kohdalla, tuleeko hylky vai ei? (Jokin pirullinen minussa haluaa repiä itsestäänselvyyksiä kappaleiksi, terrieriravistella, ja on vaikeaa arvata, onko tarttunut sallittuun objektiin vai johonkin pyhään. Hemmetti, kesäkurssin esseestä ei vieläkään arvosanaa eikä palautetta. Mielessäni olen hylännyt itseni jo moneen kertaan. Miksi hemmetissä minun pitää kyseenalaistaa traditioiden pyhiä kirjoituksia niin kärkkäästi? Koska en ymmärrä, mitä myötäilyllä voisi saavuttaa? Ei hemmetti, en kestä omia toimintatapojani kovinkaan hyvin. Ja miksi ihmeessä pidän kiinni kirjoittamisen puheenomaisuudesta ja kieltäydyn osoittamasta, että osaisin kyllä tietyn tyylin, jos haluaisin? Miksen halua?)

Vaikka ei oppimispäiväkirja ole todellinen huolenaihe, ei nyt; todellinen huolenaihe on laadullisten menetelmien kurssin tentti. Väitän vastaan suurelle osalle tenttikirjojen lauseista. Siitäkin huolimatta, että mieluusti luen laadullista tutkimusta ja jossain määrin jopa ajattelen tehneeni sellaista tiettyjen omien koettujen merkitysrakenteideni suhteeni. Minun on vain vaikeaa nielaista tiettyjä uskomuksia ja kehotuksia. Tai edes nielaista sitä, miten moni on halukas nielaisemaan nuo uskomukset ja kehotukset. On vaikeaa ymmärtää, miksi tietyn pienen tutkielman tekeminen vaatisi samantien selostusta omista epistemologisista ja ontologisista vakaumuksista koko todellisuutta koskien. (Ikään kuin todellisuus olisi yhtenäinen klöntti.) Miksei riitä, että toteaa tutkineensa aihetta tästä näkökulmasta, josta voidaan tavoittaa asioiden tämä aspekti ja että tämä on toki vain yksi aspekteista? (Kyllä, olen hyvin pragmaattinen, mitä tulee tutkimuksen filosofisiin sitoumuksiin: minusta on vallan ymmärrettävää ajatella, että yksittäinen tutkimus voidaan ymmärtää järkevästi hyvinkin monesta filosofisesta kannasta lähtien, moninlaisin tausta-ajatuksin tai, pirhana soikoon, jopa tausta-ajatuksetta. Siksi ajattelen, ettei myöskään niiden omien tausta-ajatusten erittely olisi välttämätöntä. Jos olen ollut läsnä ja havainnoinut tiettyä käyttäytymistä ja mallintanut ja tyypitellyt sitä näiden ja näiden periaatteiden mukaan ja esittänyt tutkimusprosessini läpinäkyvästi, mitä lisäinformaatiota lukija saa siitä seikasta, uskonko todellisuuden olevan olemassa itsekseen vai enkö tai sitoudunko vaikkapa johonkin aivan hassuun kantaan, vaikkapa solipsismiin. Eihän se sitä tutkimusprosessia ole välttämättä mihinkään suuntaan vinkuroittanut. Tietysti jos on, sitten on aihetta mainita asiasta. Mutta jos ei, miksi moinen poriseminen - aika usein tutkimuksia lehteillessä minulle tulee olo, että tämä olisi toiminut yhtä hyvin ellei paremminkin ilman tätä ympäripyöreää ja kaikkeasyleilevää ismeihin sitoutumista.) (Tietysti joku voisi sanoa tätä sitoutumiskammoksi: kyllä, minulla on sitoutumiskammo ismeihin.) (Siksen halua olla myöskään blogisti, bloggaaja sopii paremmin. Minä vaan teen tätä. Muut voivat nimitellä, mutta itseäni en ala ismittää.)

(Paitsi että vähän aikaa sitten taisin kutsua itseäni elitistiksi. Pahus.)

No, yritän nyt kuvitella, miten joku mieltäisi ostetut esineet kulttuuriseksi pääomaksi. Tai että niin tosiaan tehdään. Siitä tulee vähän vaisu ja kuulosteleva olo, koska äkisti tuntuu, etten ymmärrä normaalia äidinkielistäni tekstiä. Kuinkahan paljon ymmärrän ihmisiä ympärilläni? Ei auta kuin lukea eteenpäin, ties minkä väärinlukien.

Parhaana aiheena "ei mitään erityistä"

Käymme teatterissa Vompsun kanssa katsomassa Lispectorin Tähden hetken dramatisoinnin. Lakkaan istumasta katsomossa samalla hetkellä kuin näytelmä alkaa. Huudan hiljaa niin kovaa kuin pystyn. Hiljaa: ettei häiritse toisia.

Kummallista, miten teatteri parhaimmillaan toimii. Tämä on kolmas kerta, kun niin käy. Että rajat täysin lakkaavat olemasta. Että on jokainen henkilö näyttämöllä, tuntee heidän sisäiset pienet ja suuret banaalit myrskynsä, heittelehtii niiden mukana ja on vähällä tempautua seisaalle ja harhailemaan näyttämölle. Ja koska kieltää sen itseltään, ehkä vain itkee hieman ja huomaamattomasti. Ja samalla kokee jotain niin väkevää iloa, että sitä on vaikeaa kannatella.

Jälkikäteen olen tyhjä enkä osaa sanoa mitään. Ehkä sen, että tämä on top kolmosta teatterinäkemisistäni Tampereen työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheen ja Generaattorin Mustan lesken kanssa. Vielä vähän myöhemmin säpsähdän hereille siihen seikkaan, että näitä näytelmiähän yhdistää muutamakin asia. Ensinnäkin kaikkien taustalla on itselleni tuttuja ja ennestään tärkeitä tekstejä (Apologia, Szymborskan runot, Tähden hetki), jotka ovat liikauttaneet teksteinäkin, tuntuneet koskettavan jotakin olennaista. Toiseksi, kaikki nämä tekstit sisältävät jonkinlaista ydintekstiä elämisen ja kuolemisen jännitteestä. Mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä on epävarman, värisevän elämän voima kuolemisen ainoaa varmuutta vasten?

Vompsu masentuu näytelmästä ja puhuu sen jälkeen sävyyn, jota kutsuu itse kyyniseksi. Hän kysyy, johtuvatko pakko-oireet vain siitä, että on arvottanut elämää niin paljon enemmän kuin sitä seuraavaa kuolemaa. Hän tuntuu tuomitsevan aiemman käsityksensä. En osaa sanoa siihen mitään, hämmästelen vain hiljaa itsekseni, miten päinvastaisella tavalla teksti ja esitys painavat jälkensä itseeni. Miten juuri kuolemisen varmuus ja iholle tuleminen saavat nostamaan niskaa ylpeästi ja mahdollistavat kehon painon kannattelemisen. Ei se ole kuollutta painoa. Kaikkea tuota varmuutta, ainoaa (mutta hyvin tuntematonta) varmuuttamme, vasten hahmottuu sykkeen ja hengityksen päättäväisyys.

Ja kuuntelemalla toisen sanoja löytää itsensä. Hahmottaa: kas niin, tämä minua kiinnostaa. Se miten ihminen elää ennen kuolemistaan. Ei mikään suuri juonikuvio, ei. Ennemminkin asenne, jonkinlainen keveä itsensäunohtaminen, jota tapahtuu päivittäin tuntikausia, ja jonka vallitessa elämä jatkuu särähdellen, nuljuen, enemmän nimeämätön havainto ja tuntemus kerrallaan kuin tavoitteisesti tai suunnattuna. Samaan syssyyn mietin sitäkin, mitä olen potenut teinistä saakka, ainakin siitä saakka kuin äidinkielen opettaja pyysi minua harkitsemaan vakavasti kirjoittamista työnä. Kauhua siitä, ettei minulla ole mitään aihetta. Ei ole mitään historiallista vaihetta, josta haluaisin kertoa totuuden (koska en hahmota sellaisia asioita, en ainakaan usko hahmottavani). Ei ole oikein mitään asennettakaan, tai ideologiaa, jonka haluaisin laittaa tekstin tulikokeeseen. Eivät minua niin kiinnosta ihmissuhteet tai itsensä kehittäminen, koulutuspolitiikasta puhumattakaan. Tasa-arvonkin suhteen epäröin: minusta tuntuu, että ihmisten kokemuksia on tajuttoman vaikeaa verrata, ja että jo senkin saaminen selville, mikä heille on todellinen, koettu mahdollisuus, käy varsin vaativaksi ellei suorastaan mahdottomaksi.

Ehkä siksi Lispector ja monet runot tuntuvat tärkeiltä. Eihän niissä sillä lailla puhuta mistään erityisestä. Kun puhutaan jostain erityisestä, se voi tuntua tutulta tai vieraalta, ihailtavalta tai epäillyttävältä. Mutta kun ei puhuta mistään erityisestä, on mahdollista tai helppoa tai luontevaa (tai mitä se nyt sitten onkaan) solahtaa siihen ei-mihinkään-erityiseen, hengittää sitä, kadottaa ero itsen ja tekstin välillä, kokea kerrankin tiedostaen ja sanallistettuna tilaa, jonka yleensä ohittaa huomaamatta, taustatunnetta, jota ei voi nimetä vielä minkään eriytetyn tunteen nimellä.

Ja kun tarkemmin vaivaan päätäni, juuri tähänhän ympäristöestetiikkakin kehottaa suuntaamaan havaintoa: taustaan, ympäristöön, tuntemuksiin joita tuskin hahmottaa.

Sitä en kyllä tiedä, miksi juuri ne tuntuvat kiinnostavilta. 

Dialektiikkatyttöys

Ystävän luona juodut teekupilliset (seurassa huolimattomuus tiivistyy, ajattelee, että ehkä mä nyt nukahdan, vaikka joku osa kehosta epäilee jo silloin) saavat valvomaan kahden tunnin unisäpsyntää lukuunottamatta. Aamulla herään kuudelta, sunnuntaiaamu, tämän piti olla lepopäivä ennen rankinta viikkoa pitkiin aikoihin (seitsemän viikkoa ennen matkaa ja haluaisin viimeisellä matkaa edeltävällä viikolla levätä jo hieman etten sitten Italiassa ole aivan henkihieverissä), teen ensin esseetä, vastaan kurssitoverin kysymyksiin tilasto-ohjelman käytöstä, koetan kestää leijuvaa hälykehoa ja ääniharhoja, olen kasvanut niistä piittaamattomammaksi sen jälkeen kun olen ymmärtänyt niiden kuuluvan elimellisenä osana käsiä tärisyttämättömienkin piristeiden (tee) käyttöön ja etteivät ne millään lailla indikoi välitöntä kajahtamisvaaraa. (Sitä paitsi toisinaan minun on vaikeaa hahmottaa, miten tarkalleen voisin mitoittaa, olenko kajahtanut vai en.) Sitten alan lukea yhden kurssin ylimääräisiä vapaaehtoisia handouteja, ja piru vie, maailmani kääntää kylkeä.

Mukana on tekstinpätkä Tim Ingoldin kirjasta. Tekstiä käytetään esimerkkinä dialektisesta tavasta hahmottaa maailmaa. Havahdun. Piru vie, eikö vain olekin niin, että olen käyttänyt hyvin dialektisia hahmotustapoja jo kauan. Enkä ole tiennyt sitä. Tai en ole osannut nimetä asiaa näin. Luimistan korvia keskittyneesti mielenmaisemassa, samalla ilmeellä jolla harmaa kissa asettuu soittamaan tuolin selkänojaa kynsiharpulla. Kiirehdin Wallace Stevensin luo ja luen ja makustelen ja mietin kokemusta kauan sitten, niissä yliopiston pääsykokeissa, joilla kävelin sisään silloin. Kokeissa piti analysoida Stevensin runo, josta olen kirjoittanut blogissakin monesti.

Oikeastaan nyt kun luen dialektiikasta, on palattava takaisin tuohon päivään, tuohon heinäkuuhun ja orastavaan jännityspissahätään Porthanian suuressa salissa. Tekstiin, jota katson ensin tekstinä ja johon sitten astun sisään kuten en ole ennen astunut minkään sisään, varustettuna teoriakirjasta kiireesti mukaan hutkaistuilla työnimillä, mutta ennen kaikkea jollain häilyvällä, epävarmalla kysymyksellä, tuleeko tästä elämääni. (Tuli siitä, vastasin kyllä, huomaamattani, ja osaltaan siksi, että äiti avasi kotiin tulleen yliopiston kirjeen, jossa kerrottiin minun päässeen kaikkiin pyrkimiini aineisiin, ja siten kirjallisuustieteeseen, joka oli preferenssilistan ensimmäisenä, ja vanhempani ilmoittivat aika suorasukaisesti, että Italiasta jo hankkimastani hotellisiivoojan paikasta oli siis luovuttava, ja tavallaan se ehkä tuntui helpottavaltakin, koska siinä sopimisessa oli niin paljon epämääräistä jo silloisenkin mittapuun mukaan - nykyään pidän täysin mahdollisena, että kyseessä olisi voinut olla suurinpiirtein ihmiskaupastakin, niin epämääräisin tiedoin olisin ollut valmis lähtemään, yhden puhelinnumeron ja päivämäärän varassa, eikä heitä tuntunut kiinnostavan tarkemmin mikään muu kuin saapumisaikani.) Kysyn tekstiltä, saanko tulla tanssimaan sitä, ja se myöntyy.

Siitä tuli pääsykokeessa minun runoni ja minusta sen runon dialektiikkatyttö.

On ihmisiä, kirjoittaa Platon, jotka rakastuvat ruumiiltaan ja kantavat lapsia, ja ihmisiä, jotka rakastuvat, siittävät ja synnyttävät toisella tapaa, ideoissa. En usko kahtiajakoon, ja tuskin uskoi Platonkaan, vai uskoiko? Voiko joku tulla niin mystikoksi? En tiedä. Mutta joka tapauksessa, painotuksia varmasti on. On niitä, jotka sanovat teoria yök ja haluavat nyrkkisääntöjä ja ohjelmanjulistuksia ja sitten niitä, jotka tuijottavat ohjelmanjulistuksia ja nyrkkisääntöjä lähtökohtaisesti hieman epäröivinä ja miettien, mihin oikeastaan tulen sitoutuneeksi, jos sitoudun tällaiseen. Taannoisessa tieteenfilosofian tentissä huomasin tällaista ulottuvuutta voivan käyttää. Kun minulta kysyttiin, miten olen jaksanut opiskella perusteita ja vastaperusteita ja niiden relevanssikiistelyä, huomasin vastaavani pitäväni sellaisesta. No, tarkalleen ottaen: se on aika väsyttävää ja rasittavaa, mutta kyllä minulle mielekkäämpää kuin ilman sitä eteneminen kaikkien näiden yksinäisten kysymysten kanssa. Ainakin noiden keskustelujen läpikäyminen auttaa huomaamaan jotain hyvin räikeitä virheitä omissa ajatusmalleissa ja antaa kuvan siitä, ettei ole ainoa, joka vaivaantuu samoista aiheista.

Eteneminen kysymysten ja vastausten suossa on ollut aika vaivalloista, ja nyt kun luen dialektiikka-artikkelia, tajuan joitain pieniä syitä siihen. (Ei pitäisi vissiin esittää kausaaliväitteitä, mutta menköön... väsymyspöppöröhorina-aamu.) Esimerkiksi Stevensiin leimautuminen ja sen parissa saatuihin kokemuksiin sopivan teorian löytyminen ovat jarruttaneet kovasti kykyäni pitää joitain toisille hyvinkin relevantteja kysymyksiä erityisen kiinnostavina. Minulla on ollut nämä omat häikäisevän konkreettiset kokemukseni, joiden haluan tulevan selitetyiksi havainnon teoriassa, mielen teoriassa, kielen kuvauksessa, kokemuksen mallissa. Nuorempana en osannut kyllä tätäkään sanallistaa. Ihmettelin vain, miksi niin monet teoriat tuntuvat niin kaukaisilta ja vieraantuneilta, miksi ne eivät tuntuneet sanovan mitään mistään oleellisesta (eipä taida löytyä universaalimittaria oleelliselle...). (Myöhemmin toki olen silloittanut kuiluja ja onnistun nykyään käynnistymään aika monesta pienestä huomiosta. En osaa sanoa, onko se hyvä asia, mutta ainakin nykyään tunnun löytävän kaikista tekemisistä, oppisisällöistä ja teorioista kohtia, joihin voin tarttua eksplisiittisestikin, kysyä ja hämmästellä ja probleemata ja välillä jopa riemastua.)

Vähitellen löysin kuvauksia, joista tunnistin maailmaa - kysymyksiäni - edes jotenkin. Tuntuu jännittävältä lukea nyt vuosia jälkeenpäin, vuosia noiden teorioiden kautta asioita jäsentäneenä, että kyse on dialektisesta tavasta hahmottaa maailmaa, elämää ja kokemusta. Että muutoksen kuvaus on dialektista. Olenko lukenut sen aiemmin jostain? Tai siis, onko se lukenut jossain aiemmin lukemassani mutta olenko vain loikkinut kohdan yli kuten saatan loikkia kohtien yli silloin kun luettavana on satoja sivuja ja aikataulukorsetti puristaa hengitystä ja "on keskityttävä oleelliseen". Eikä kukaan koskaan tarttunut hartioista, ravistanut ja karjunut vasten naamaa, että tuo on hei dialektiikkaa. (Olisinko silloinkaan kuullut? Ehkä en.) Muistan lukeneeni kyllä Deweyn hegeliläisestä nuoruudesta ja siitä, että se heijastuu esteettisen kokemuksen kuvauksessa. Mutta siinäpä se. En jotenkin ajatellut sitä oleelliseksi ajatukseksi.

Tarvitaan niin paljon aikaa ja hiljaisuutta, niin paljon tilaa ja vapautta olla yrittämättä suoriutua, ennen kuin tällaiset asiat alkavat avautua minulle edes tällaisena esiymmärryksenä. (Puhumattakaan siitä, että onnistuisi kehittämään jonkin "oman kannan", jonkin systemaattisen ja erityisen näkökulman sanallistettuna, jonkun josta joku toinen voisi rikastaa ymmärrystään. Sellaiseen en odota pystyväni mutten aio antaa sen edelleenkään häiritä rakkauttani tutkimiseen, tunnustelemiseen ja keskustelemiseen, yritykseen ymmärtää tekemistä ja tehdä ymmärrystä kehräävästi ja siihen tukeutuen.) Tarvitaan niin paljon tanssia ja runoutta ja kuvia hevosenkavioisista tytöistä (kuva "24 hours shift", joku jakaa uneni, kiitos Eufemialle linkistä) ja vierautta ja tuskastumista ja erilaisia ja eri muodoissa jäsennettyjä ihmis- ja eläinsuhteita, niin monia kallioita ja sammalia ja jumalansormia ja maasta tunkevia versoja, epäonnistumisia ja oivalluksia, ennen kuin alkaa huomata, mitä oikeastaan etsii, mitkä ovat niitä kokemuksia, joista ja joiden alustavasta jäsennyksestä ei suostu luopumaan barokinsystemaattisten ja -pateettisten perusteluidenkaan edessä.

Hupsua tämä elämä. Olen oppinut kävelemään sisään moniin erilaisiin tilanteisiin ja tekemään itseni niissä hyödylliseksi. Silti en usko siihen, että palautuisin lopulta tuohon hyödyllisyyteen. Käsitykseni ja identiteettini toki nojaavat paljonkin noihin kokemuksiin, niiden rakenteeseen ja liikahduksiin, niiden lävitse kasvamiseen, mutta pohjimmiltaan, lopulta, luulen, että vielä enemmän palautuu siihen hiljaiseen, hiljaisella tavalla kysyvään tilaan - tai aikaan - tai mikä se sitten onkaan - suuntaan, joka pyörteilee ympäriinsä näennäisen sekavasti eikä vielä ole ehtinyt leimahtaa maailmaan niin että olisi painellut koivet suorana hetken johonkin suuntaan, metsänlaitaan tai luentosaliin tai tietyn ajatuksen helmoihin kyöhnäämään. Se on jokin tietty avoimuus, arvaamattomuus, tuntematon manner kaiken minusta pursuvan tapahtumisen alla, enkä ole varma, teenkö vääryyttää mantereen metaforalla, se kuulostaa jotenkin niin... kiinteältä. Mutta mantereet seilaavat kiehuvassa laavassa. Se on ulkoapäin itsensä katsomista. Katsoa itseään kuin toista. Dewey kirjoittaa impulssien pulsaatiosta, se on ehkä sisäisempi metafora. Purskuminen. Jotakin tapahtuu, suuntautuu, muttei vielä tiedä, mitä ja miten.

Joskus kun on valvonut liikaa ja lukee tekstiä ja silmiin sattuu ja sulkee silmät hetkeksi ja valot vilistävät ja välkkyvät luomien sisäpuolella ja ajatus viivähtää hetken synapsinapsunnassa ja vaihtaa painoa kaviolta toiselle, melkein tavoittaa tuon jonkin, tuon oleellisen avoimuuden ja arvaamattomuuden.

Ja ei - tämä ei oikeastaan ole ollenkaan teoreettista eikä abstraktia. En tiedä, uskaltaisinko keskustella ihmisten kanssa tai koskettaa heitä kuten nyt teen, jos en olisi kulkenut noita teitä ja opetellut keveäkavioiseksi ja nauranut itselleni ojennellessani käsiä ennaltamäärättyjen liikkeiden mukaan ja koettanut jäsentää kieltä kuten geometrista todistelua, rakkautta kuten portaita, jos en olisi kysynyt kysymistäni, mitä haluan selitettävän ja mitä oikeastaan vain kuvattavan, ja jos en olisi tajunnut, että siitä huolimatta, sen rinnalla, maailma tapahtuu ja että siihenkin voi sanoa jotakin.

On ihanaa, että on mahdollisuus kirjoittaa. En tunne montaa ihmistä, jolle osaisin puhua näistä ja näin. Tämä on liian haparoivaa ja sanallistavaa.

Mutta tänään hämmennyin, tosiaan, koska tajusin pitäneeni jo kauan dialektisista kuvauksista. En vain ollut tiennyt, että ne kuvaukset voidaan niputtaa siten.

Näyttämö/katsomo

Kiirehdimme pimeään, käännymme vasemmalle, kierrämme katsomon reunan ympäri ja varaamme paikat ensimmäiseltä penkkiriviltä. Lattialle näyttää olevan levitetty tanssimattoa, mikä lupaa hyvää näytelmän fyysisyyden kannalta. (Koska teemana on Helvetin ja Kiirastulen kautta Paratiisiin pääsy, en pidä ajatuksesta, että matka kuljettaisiin puhuvina päinä.) Näyttämö on samalla tasolla tuoliemme kanssa ja jatkuu syvälle. Sitä reunustavat suuret, vääristävät peililevyt. Keskellä näyttämöä, tuossa vain muutaman metrin päässä, istuu mies. Hän istuu tuolilla ja lukee kirjaa. Kirja on suuri ja painava ja vanhan oloinen, toisin kuin se Jumalainen näytelmä, jota luin kirjallisuushistorian tenttiin. Se oli monta eriväriskantista paperipokkaria. Välilä mies vilkuilee meitä, jotka olemme valuneet tuoleille ja istuutuneet.

Ensimmäinen rivi on vaikea paikka. Ei siksi, että joutuu kohtaamaan näyttelijöiden katseita heidän rynnätessään tai ryömiessään kohti katsomoa. Ei: pidän siitä, etteivät he tapahdu kaukana, vaan kohtaavat. Mutta se on vaikea, koska minulla on menneisyyteni. Olen katsonut näytelmää, Sokrateen puolustuspuhetta, juuri Apologian tenttiin luettuani, ja koska istuin ensimmäisellä rivillä, unohdin olevani teatterissa ja olin jo ponkaisemassa tennareilleni ja vastaamassa Sokrateen kysymykseen valtavalla paatoksella ja epäilemättä huutaen, kun silloinen poikaystävä veti minut takaisin istumaan paidanliepeestä, pum vaan, ja katsoi niin vihaisesti, että äkisti muistin, kuka ja missä olin. Ei, ei yksi Ateenan vapaista miehistä, sittenkään, vaan filosofian opiskelija, jonka elämä kääntyi, taas kerran, kun sai nähdä ihmisen, joka kulki polkuaan pelolleen kompromissia suomatta. Mutta tuosta teatteriesityksestä lähtien jokin muuttui.

En ollut aiemmin istunut eturivissä. Laupias taivas, kaukana siitä. Kuilu näyttämön ja katsomon välilläkään ei riittänyt. Ei: oli istuttava turvallisesti kauempana, ettei joutuisi tempaistuksi. (Ehkä tämä on jäänne lastenteattereista, joista en pitänyt ja joissa kaikki energia kului sen kauhuamiseen, että jos joutuu poimituksi lavalle; jostain syystä se tuntui kauhealta, vaikka sirkuksessa nousin salamana seisomaan, kun kysyttiin, kuka haluaa ratsastaa norsulla. Loistavaa. Minut saavat liikkeelle norsut ja filosofit, näemmä.)

Mutta Sokrateen puolustuspuheen jälkeen olen aina mennyt teatterissa eturiviin, jos se on mahdollista. Silti useimmissa näytelmissä näyttämön ja katsomon raja pitää, pidättää. Joskus se murtuu. Tuntuu henkeäsalpaavalta, että on ihan realistinen mahdollisuus tempautua näytelmään joutumatta kompuroimaan useiden penkkirivien yli. Mutta kyse ei ole vain tästä heittäytymisestä. Perspektiivi näyttämön tapahtumiin on erilainen, etenkin jos näyttämö ei ole korokkeella. On selvästi jatkumossa sen kanssa. Ei ole mitään puomia tai köyttä, ei edes maahan liidulla piirrettyä viivaa. Tanssimatto jatkuu oman tuolin alle.

Tahtoisin kirjoittaa: niin kuin merkitykset jatkuvat, merkityksellistyminen jatkuu, sanat jatkuvat, fraasit, fragmentit.

Niin kuin tunnelmat jatkuvat.

Sen jälkeen kun opin teatterissa istumaan eturiville, alan kirjoittaa, mutta pysähdyn epäilemään. Menikö se sittenkään niin? Tarinallisesti se sopisi hyvin, ja elämä on tarinaa, muistaminen tarinan kertomista. Mitenkä sitten. Ehkä se alkoikin siitä, miten joku sanoi yliopistolla, että kannattaa mennä istumaan eturiviin. Perustelua en enää muista. Mutta opin sen Sokrateen puolustuspuheesta tai yliopistolta, olen huomannut luennoilla saman tapahtuman. Jos istun takana, katselen takaraivoja ja kauloja (ja nykyään mietin c-rankaa siellä piilossa, sen asentoa) ja tajuan olevani huoneessa, jossa on monta ihmistä, ja en uskalla kommentoida mitään, koska tuntuisi hyvin tilaa ottavalta sanoa jotakin ei-muotoiltua ja ei-perusteltua ja viedä tuollaisen joukon aikaa moiseen - - en löydä sanaa, en tarpeeksi täsmällisesti - - moiseen hubbabubbaan ja ääneen harhailemiseen. On niin paljon ihmisiä, jotka haluavat asiansa säntillisissä haukkupaloissa. Minulla on harvemmin tarjota niitä. (Ja silloinkin kun on, tarjoilen kitsaasti ja valikoiden: ne käsitetään helposti väärin eikä mikään tunnu yhtä ikävältä kuin kuulla kolmannelta sanoneensa toiselle näin ja näin, kun on yrittänyt sanoa jotain ihan muuta. Jos minulla on mieli, jonka haluan ehdottomasti menevän perille, laajasanaistun.) (Kommunikoida mieltä ei tunnu muuten samalta asialta kuin että on yksiääninen mielipide.)

Ehkä kyseessä on myös jonkinlainen visuaalinen hierarkian esitys. Jos näen, että se, jolle voisin sanoa jotain, on suurille joukoille puhuva opettaja, minun voi olla vaikeaa mieltä meitä vertaisiksi. Ja sitten tuntuu siltä, että eihän minulla voi olla tähän mitään sanottavaa: jos hän puhuu hyvin ja haluaisin puhua kanssa, tunnen itseni pieneksi ja hölmöksi ja ajattelen, että tottahan hän nyt nämä asiat oivaltaa minun niistä mainitsemattanikin, ja jos hän puhuu huonosti, ajattelen että voi ei, mitä tauhkaa, mutta että näköjään häntä nyt kuitenkin arvostetaan eikä hänellä varmasti ole syytä siis kuunnella yhtä soraääntä yleisöstään. Vaikka nykyään tiedän tällaisen kuvitelman hupsuuden, se nousee helposti esiin. Ehkä taustalla on koulukin, jossa sielläkin jako näyttämöön ja katsomoon saattaa olla hyvin ehdoton, ja jotakin sopimattomalla tavalla ehdottava katsoja saa aika helposti kurinpalautuksen katsojan rooliinsa.

Asettuminen samalle tasolle, asettuminen keskusteluun, asettuminen alttiiksi. Asettuminen näyttämön reunalle, jalat jo tanssimaton päällä.

Mutta nyt en nouse. Ei ole mitään parahdettavaa. Ei ole, toisin kuin työssä oppimisen kurssilla, jolla kommenttini siitä, kenen tarpeista työssä oppimisessa puhutaan, tulkittiin päin prinkkalaa (enkä jaksanut oikaista) siten, että työntekijän tarpeet työssä oppimiseen liittyisivät aina työn hallintaan ja tehostamiseen. Kun minä tietysti koin puhuneeni aivan muusta: kasvusta ihmisenä, tilasta hengittää ja seurata tärkeäksi kokemiaan eettisiä ohjenuoria, toisten kohtaamisesta tasavertaisena, byrokratian taakse piiloutumatta. (Ensi kerralla on kommentoitava siis tarkemmin ja piru vie laajasanaisemmin!) Ei, nyt ei esitetä mitään yhtä pöyristyttävää tai muutettavaa, ja olen lukenut Danteni ja tiedän, että eteneminenhän sujuu.

Paratiisikohtauksessa lintujen äänet valtaavat salin. Meinaan kirjoittaa näyttämön, mutta eihän se voi pitää paikkaansa. Vaikka näyttelijöiden kehot ja meidän kehomme kunnioittavat näkymätöntä rajaa, äänet ja tuoksut ja tuntemukset matkaavat rajan yli siitä mitenkään piittaamatta. Keltainen läikkävalo, metsävalo. Kesän ikävä lävistää kaiken. Näyttelijä puhuu linnuista, ja ajattelen Vompsun kertomaa hänen improryhmänsä harjoituksista: sitä miten joku otti esitettäväksi eläinluonteekseen linnun sen kummemmin tarkentamatta. Ja ajattelen Ranganathittua, krokotiilia joka makasi haikaroiden pesimäpuun alla paistattamassa päivää suu auki lonksottaen, jos vaikka joku poikasista sattuisi suoraan putoamaan suuhun. Ja kun ajattelen Ranganathittua, mieleeni tulee myös paluumatka sieltä. Ja tuijotan paratiisiin loppuunkuluneen raivon ja epätoivon takaa, annan niiden tulla uudestaan, pyyhkäistä, kauhtua.

Ja mietin, ohimenevästi ja keveästi, kuinka monta kertaa vielä on käveltävä Helvetin ja Kiirastulen läpi. Muistan sen talven, kun olin eronnut ja satoi lunta sisäpihalle, pyörä talvirenkaineen oli kaivettava kinoksesta ja tajusin matkaavani, mutten vielä tiennyt missä, ja nyt tiedän - muodostumassa, kokoontumassa, kiinteytymässä, käymässä ihmiseksi jälleen mykän ahdistuksen ja epätoivon jälkeen - ja miten siihen kaikkeen liittyi valtava määrä toivoa ja sen ailahtelua, yrittämistä ja haparointia, täyttä keskeneräisyyttä niin pelkistettynä, että hampaat miltei kalkattivat.

Ja muistan sen päivän, kun tajusin luovineeni surun läpi. Seuraavana iltana tapasin Vompsun ensimmäistä kertaa muutenkin kuin vanhana ystävänä ja toisen vielä vanhemman ystävän veljenä.

Ja ajattelen sitä, mitä en osannut ajatella Jumalaista näytelmää tenttiin lukiessani, koska olin silloin vielä liian nuori ja kulkematon. Ajattelen sitä, mitä monet matkat tapahtuvat näennäisesti paikallaan. Että paikkana ja tilana kuvatut olot kuvittavatkin jotain sisäistä ja osittain päätäntävallan alaista: suuntaa, asennetta, kurkottumista, sitkeyttä harjoitella ja harjoittaa, armoa ja sellaisenaan hyväksymistä. Ja sitä, miten erilaiselta jokin liikkeiden, sanojen ja eleiden kokoelma, jatkumo, voi näyttää ja kuulostaa ja tuntua. Että Helvetistä tekee Helvetin usein juuri näkymätön rajalinja näyttämön ja katsomon välillä.

Triviaalien todistusten hinku ja fyysinen taidekokemus

Olen jo pidempään leikitellyt ajatuksesta perustaa triviaalien todistusten blogi. Sen pitäisi olla yhteisyritelmä, totta kai. (Olen huono keksimään.) Tässä on ensimmäinen triviaali todistukseni, en nimittäin luota muistin kantavuuteen (enkä ala perustamaan uutta blogia keskiyöllä, vaikka sekä kukkuu että kehittyvä ovatkin luvanneet osallistua bloginpitoon): Kun Freudin teoriat saivat ensi kertaa kirjallisen muotonsa ja levisivät kriitikoiden käsiin, niistä sanottiin aluksi, että kenties moiset perversiot kuvaavat juutalaista psyykeä, mutta että meidän muiden alitajuisia prosesseja ne eivät kyllä kuvaa. (Antisemitismiä on ollut kauan ja monin tavoin.) Nyttemmin meillä on internet, jota kutsutaan joskus ehkä hieman leikkisästi kollektiiviseksi alitajunnaksi. Jonkin uutisen mukaan jopa reilu 40 prosenttia internetin sivuista liittyy jotenkin pornografiaan. Tuskin nämä kaikki ovat juutalaisten tuottamia.

Kävimme tänään taidenäyttelyssä Faunukaisen kanssa. Näyttelyssä pyöri paljon taideporukkaa, kuten toveri Timo, Swendolyne, Pau, Juhana Vähänen, taidemaalareita, kulttuurihörhöjä. Muiden kanssa en oikein osannut jutella (en ole hyvä taidepuheessa ja usein mietin, miten ihmeessä keksin erikoistua estetiikan filosofiaan näistä lähtökohdista käsin), mutta Faunin kanssa juttelin. Hän piti runosta, jota kuuntelimme. Minä en pitänyt siitä. Tai siis, pidin sitä kyllä voimakkaana ja paikoin hyvinkin vaikuttavana, mutta halusin työntää sen oksentaman tunteen ja kuvavyyhden kauemmas enkä kyennyt. Sulattelin vaikutelmiani hiljaisena yli tunnin vaipuen monimutkaisiin ja synkeisiin pohdintoihin elämäntehtävistä ja eri elämien perustarinoiden eroista. Lopulta tulin siihen tulokseen, että olisi parasta, jos voisin samantien ilmoittautua sellaiseen elintenluovutusohjelmaan, jonka kaltaista kuvataan Ishiguron romaanissa Ole luonani ain. Pragmaattisena, ja taannoisen brittialoitteen muistaen, ilmoitin asian alkajaisiksi ääneen haluavani luovuttaa munuaiseni. Fauni-parka järkyttyi. Hänen on vaikeaa ymmärtää sitä, miten vaikeaa on tuntea, että on ookoo olla elossa ja tällainen. Että siinä ei ole mitään lähtökohtaisesti epäillyttävää tai väärää. (Minulla on tuo tunne erehdyksestä läsnä lähes kaiken aikaa mutta enimmäkseen en tee siitä mitään numeroa. Sitten kun joskus puhun siitä, ihmiset tapaavat järkyttyä ja sanoa jotain sen tapaista kuin että ei niin pidä tai saa kokea; olen oppinut vaikenemaan.) Että voi tuntea tuskaa siitä, miten vähän osaa olla hyödyksi. En tiedä, mitä asiasta ajattelisin nyt kun sain taas ruokaa eikä kaikki enää itketä samalla tavalla. Joka tapauksessa koen kummallista iloa siitä, että vaikka maailmassa teurastetaan erään arvion mukaan vuosittain 60 miljardia tuotantoeläintä, en sentään enää tue tuota toimintaa rahallisesti lihan osalta ja nahkankin osalta vain silloin kun edelliset kävelykengät ovat menneet jo aivan tilsiintyneiksi.

Meinaan kirjoittaa, että tuntuu hieman hullunkuriselta samastua enemmän tuotantoeläimiin kuin taideinstituutioon, mutta eihän se oikeastaan ole lainkaan hullunkurista. Tai kummallista.

No kyllä minä sen ymmärrän, mikset sinä pidä siitä runosta, sanoo Fauni siinä vaiheessa kun olen saanut selvitettyä, miten munuaisenluovutusajatus liittyy kuultuun runoon. Hän ei koe sitä sillä lailla. Eivätkä kokeneet nekään naiset, jotka vessan edessä juttelivat, että niin niin, aihe oli toki raskas, mutta itse runo keveä ja taiturimainen, täydellinen.

Joskus minusta tuntuu, että minulta puuttuu jokin suomusto tai panssari tai yksinkertaisesti normaali happovaippa ihosta, kun jotkut asiat, joita näen tai kuulen tai tunnen, tällä tavalla voivat saada minut niin äärirajoille, että äkisti päätänkin olla sietämättä enää hetkeäkään kokemustani. Jotenkin se liittyy kokemusten läpitunkevuuteen ja voimakkuuteen. En osaa pitää niitä käsivarrenmitan päässä. (Niin kuin en oikein toisia ihmisiäkään osaa pitää kaukana, paitsi vahingossa, ujouttani tai tökeröyttäni.)

Ei se tietenkään ole mikään pitäisi.

Mutta olisi kätevää olla teflonimpi useissa tilanteissa. Tavoittaa niistä sama leikkisyys kuin triviaaleista todistuksista.

Vaikutelmia kesäpäivästä

Kolmea erilaista valkoista: pilvet, lokit, poppelinlumi. Kolmea valkoista pään päällä, turkoosia kaikkialla iholla kaulasta alaspäin. Ei, ei tässä voi ryhtyä mustavalkoisen kuvan vakavaksi, säälliseksi. Liikeneuvotteluleikissä en tiedä, mitä odotetaan, joten leikin, etten omaksu mitään roolia. Mitä se voisi tarkoittaa? Kai sitä, että jos joku rooli tulee, se tulee vastauksena.

Vastaan pituuteen, hoikkuuteen ja pisamiin. Arvuuttelen päänsisäisesti, kumpi on vanhempi. Tämä sopisi kummaan huumorintajuuni, arvioin ääneen.

Myöhemmin venytysasennossa mietin, mikä tekee arvauksesta arvion. Jos vastaus vetoaa arvauksen valistuneisuuteen, jää enää kysymys valistuneisuuden kriteereistä.

Liikeneuvotteluleikeissä ei sentään kysytä työhaastatteluleikkiasioita kuten että missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua. Ei tarvitse kosahtaa samaan vastaukseen kuin aiemmin roolittomuusroolileikissä, siihen, etten näe tulevaisuuteen, ja jos näkisin, tekisin siitä bisneksen. Höpsismiä kysymys ja vastaus. Mutta kaikki kysyjät eivät koe sitä höpsisminä. Jotkut jäsentävät vastauksen aggressiiviseksi, leikkiin kuulumattomaksi. Mutta mitä tekemistä viiden vuoden päästä ajalla on, kun puhutaan kolmen viikon sesonkityöstä tai jopa viikon sesonkityöstä?

Joten kaikki sujuu hyvin, kai. Ahdistun vähän hiuksistani mutta tolkutan, etteivät muut näe niitä samalla tavalla tuhkasäkin päähän kumoamisena ja voimainkoetoksena (joka on osoittautumassa turhan vaativaksi). Saan ainakin ilmaisen lasillisen kivennäisvettä, ja saan annostaa sen itse hanasta. Moista ihmettä en ole aiemmin kokenut, joten ainakaan seitsemäntoista kilometrin pyörälenkki ei mene hukkaan.

Ja sitten näen valkoiset ja taivaan laki on huomattavasti ääriään tummempi ja koetan hahmottaa ilmakehän optisia ominaisuuksia keskellä vesikehää, jossa painovoima melkein katoaa. Mutta vain melkein. Vähän vettä vetäytyy nenään. Suihkuissa ystävätär yhyttää minut ja sovimme treffit seuraavaksi aamuksi.

Saan viettää illan yksin. Viimeinen ilta kotona pitkään aikaan. Tuhlaan vähän hetkiä imurointiin, jotta lattialla on mukavampi maata.

Makaamiseenkin kyllästyy.

Kävelemme koiran kanssa merenlahden ympäri. Hanhenpallerot töpöttävät karkuun, koiraa ei kiinnosta mutta hanhivanhempia kiinnostaa. Ne kärisevät nokka auki ja vaappuvat uhkaillen suuntaamme. Kiihdytämme tahtia. Kotimäessä ystävä pysähtyy hetkeksi pyörällä tervehtimään. Koira huutaa hänelle vertahyytävää uu-uutaan ja vähän luimistelee, kun kysyn, eikö kannattaisi ensin katsoa, kuka siinä on. Ystävä kiihdyttää mäkeen ja nyt koira tahtoisikaan mukaan matkaan, teutaroi ja loikkii takajaloillaan vilkuttaen vimmatusti etukäpälillään. Tahtoo, tahtoo, tahtoo. Äkkiä keksin: Kas niin, nyt tiedän, miksi tämä koira vaikuttaa typerämmältä kuin muut tuntemani. Olen aiemmin kuvannut ystäville ajattelevani, ettei sitä ole kohdeltu järjellisenä olentona. Ja totta vie: se muistuttaa enemmän ihmistä kuin mikään tuntemani koira.

Kotona en osaa päättää, lukisinko mahdollista tulevaa työpestiäni vai feminististä esseekokoelmaa, joka käsittelee ruumiillisuutta ja jonka useita asenteita minun on vaikeaa ymmärtää mutta jonka lukemista pidän juuri sen vuoksi tarpeellisena urakkana.

Tuntuu kuin olisin jättämässä hyvästejä jollekin. Kunpa vain tietäisin, mille. Kummallista kaihoa.

Lehmukset tuoksuvat ja valo putoaa niihin ja ruohikon pehmeältä vaikuttavaan pinnalta vaikuttavaan sekamelskaan. Se kaikki tuo mieleen maalauksen pienessä nelikulmaisessa taidekirjassa. Jokin venäläinen mestari. Harvoja tauluja, jotka voi haistaa ja kuulla. (Olisikohan minusta tullut namedroppaaja paremmalla faktamuistilla?)

Kesä liikuttaa ja pakahduttaa.

Seinävaate

Jokaista pientä hevosnorsurivin osanottajaa vastaa toisessa rivissä, ulkokehällä (ovatko kehät ja rivit samastettavissa) suurempi norsu. Norsuilla on suppilonmalliset korvat. Entäpä nuo suipeat muodot, esittävätkö ne lehtisilmuja, tai peräti ensimmäistä sirkkalehtien jälkeistä kasvupistettä? Niiden sisällä odottavat kukat ja lehdet, mustia ja keltaisia mykyjä. Kukat on asetettu aina kahteen sisäkkäiseen kehään. Ne on kuvattu viitaten terälehtiin ja niiden tunnistettavaan muotoon. Kuten lasten kuvissa, kukkien funktionaalinen puoli, heteet ja emit, laiminlyödään. Kenties ei haluta ajateltavan sukuelimiä tai sitten tyhjä ympyrä juuri heijastaa tilaa assosioida siittäminen ja synnyttäminen. Suuressa kukkakehässä kasvien sukuelinten kohta on valkean sijaan musta ympyrä. Nämä kukat näyttävät ilotulituksen rätisevältä kruunulta. Ilotulikukkia yhdistää kaksi paksua napanuoraa. Onko ylempi oikean vai vasemman kukan? Vai, kun puhe on kehästä, pitäisikö puhua kellonsuuntaisesta ja vastapäiväisestä kukasta? Ilotulikukkien lomaan on ripoteltu valkoherukoiden terttuja. En usko, että siellä viljellään valkoherukoita, mutta niiltä ne näytttävät. Ja sitten suuressa kukkakehässä on vielä tulkinnallinen ongelma, josta en osaa päättää, onko kyseessä kentie todella kömpelösti kuvattu teehibiskuksen kukka vai punainen, kolmijalkainen ja mustapäinen lammas.

Koko kuvaelma tapahtuu kukkaniityn keskellä. Tai onhan niityllä aina muutakin kuin kukkia. Ruskeita ja mustia lehtiä, esimerkiksi. Jonkun pitäisi yhteyttää ravintoa. Tällä niityllä maa on valkea. Ehkä kaikki versoo lumen läpi samalla tavalla kuin päättäväiset sipulikukkien lehdet keväisin. Niittyä rajaa paksu musta rantu. Ehkä se on muuri. Ehkä tämä esittää paratiisia. Se voisi olla näin; silmiin pistää ettei muurin sisään ole päästetty yhtään ihmistä, vaikka eläinten päällä on erotettavissa jonkin sortin artefakteja: loimia, satuloita, päitsiä, kulkuslänkiä, säärystimiä, ja vaikka sisäkkäisten kehien symmetria saakin ajattelemaan, että ne on kyhännyt jokin paitsi materiaalinen, myös kohtuullisen järjellinen olento esimerkiksi rautakankea ja narua apunaan käyttäen.

Mikä on tuo keskus? Kahdeksansakarainen ontto lokerikas tähti? Fraktaalisyylä?

Mitä makuuhuoneen seinällä on, saattaa joku kysyä. Niin, sitä on hieman vaikeaa selittää. Siinä on aukko toiseen universumiin. Toisella seinällä roikkuu kuva temppelistä. Tai kuva rauniosta. Tai kuva taivaasta ja sen alisesta. Unikot kukkivat, katto on sortunut aikaa sitten. Promiskuöösit jumalat karkasivat tiehensä. Pilvet vain lupaavat sadetta. Perspektiivi skulaa.

On seinillä muutakin, mutta en ehdi selittää sitä pidemmin. Tänään pidämme tupaantulijaiset ja olisi myös siivottava, ei vain tutkittava seinävaatetta, joka on pingotettu aiemman asukkaan jättämien isojen reikien ja ruuvitulppien päälle. Emme halunneet patjan yläpuolelle seinäkomuuttia, koska se voisi tipahtaa.

Taidekävelyllä koiran kanssa

Viikonloppuna mökillä koira sai ja antoi hammasta isäntäväen koiran kanssa. Sellaisia koirat toisinaan ovat: käänteishammaskeijuja, jotka antavat hammasta ja sitten menee rahaa antibiootteihin ja kipulääkkeisiin. Niiden riidat muistuttavat paljon ihmisten riitoja. Usein on kyse tulkinnan ongelmista, niin tässäkin ainakin toisessa yhteenkarkaamisessa muuten ongelmattoman oloisen yhdessäelon keskellä. Toinen murisee tuntiessaan rajojaan loukatun, muttei koskaan kävisi kiinni. Toinen tulkitsee murinan paljon vihamielisemmäksi kuin se itse asiassa on, ja käy kiinni. Molemmat painivat, purevat ja räyhäävät minkä ehtivät. Sivullisilla on täysi työ kiskoa ne takakoivista irti toisistaan. Onneksi kukaan sivullinen ei saanut hammasta. Jälkeenpäin koirat murjottavat vähän hämmentyneen ja pelokkaan oloisina. Mummokoiraa pelottaa ja se ryömii nukkumaan laverin alle ennen aikojaan. (Ja kun olen itse kuunnellut eläinlottopelin yhden kuvan tulkintakiistan - onko tumma alue kuvassa kissanpennun korva vai häntä - ja nähnyt koirarähinän, en saa itse unta ajatukselta, että miltei kaikki vuorovaikutus on väkivaltaista törmäämistä ja junttaamista, ja arvaa vaan, haluaisinko paeta metsiin...)

Koirien antibiootit ovat vahvoja. Ne rasittavat elimistöä. Lisäksi koiramummelin päässä on reikä toisen korvan alapuolella, repeämä, josta näkee lihaksia peittävät kalvot. Ei siis voi uida eikä riehua. Päätämme antaa koiran määrätä tahdin ja lenkkien pituuden, itsehän se on paras asiantuntija oman vointinsa suhteen. (Paitsi silloin kun sen korvahaavaa pitää desinfioida; se ei kertakaikkisesti ymmärrä, miksi sitä kirvelevää suihkekamaa tungetaan kipeään kohtaan. Se sietää käsittelyn juuri ja juuri, irvistellen ja muristen, lihapullan toivossa. Mietin repeämää desinfioidessani, olenko itsekään paras asiantuntija sillä hetkellä, kun minulle suoritetaan kivuliasta toimenpidettä, jonka juuri ja juuri siedän.)

Aluksi koira vähän tuntuu ihmettelevän, ettei sitä juuri ohjailla. Se kuulostelee ja vilkuilee taaksepäin, ja me koetamme hiipiä sen perässä sillä tavalla, etteivät katseemme tai mitkään muut aiheuttaisi askeleisiin painonsiirtymää, josta se voisi tunnistaa meidän preferenssimme kulkusuunnasta. Koira johdattelee meitä mutkittelevasti ja virtsajälkien hajumajakoita seuraten puiston halki, oppilaitoksen viertä. Se tietää, että katu ylitetään suojatien kohdalta ja että suojatielle ei syöksytä vaan vauhtia vähän hidastetaan ennen sille astumista. Ei se sentään liikennettä katso, mutta muuten sen suojatiekäytös osoittaa sen varsin mainiosti tietävän, miten autotiet ylitetään koiran osalta. On jännittävää seurata sen edesottamuksia teiden ylitysten suhteen. Mistä se tunnistaa suojatiet? Hajuista asfaltilla vai paikkamuististaan vai ymmärtääkö se asfalttiin maalatut raidat merkiksi? Samapa tuo - sen suhtautuminen suojateihin on varsin systemaattista. Se lintsaa niistä ainoastaan hyvin pienillä lähikaduilla sekä oman talomme kulmalla - siinä missä itsekin saattaisin niistä lintsata.

Koiraa kiinnostaisivat monet ei koirille -alueet, se selviää melko pian. Se haluaisi tutustua niihin istutuksiin ja nurmikoihin, joihin on isketty kieltokyltti. Valitettavasti joudumme tässä vaiheessa kiristämään hihnaa sen verran, ettei se tepsuta suoraan kiellon alta istutuksiin. Ehkä kanit lymyävät siellä. Seuraavaksi se suuntaa jonnekin määrätietoisesti. Eläinlääkäriinkö se, ihmettelen jo hetken, mutta sitten alan ounastella, että koiran määränpäänä on videovuokraamo. Kyllä vain! Se on kiipeämässä jo vuohenketterästi Makuunin portaita, kun meidän täytyy taas pysäyttää sen tarmokas eteneminen. Fauni on aivan ihastuksissaan koiran edesottamuksista. "Se on niin viisas", hän hämmästelee seuratessamme koiran sivistynyttä kaupunkilaiskäytöstä. Ei sitä kiinnostaa tungeksia ruoantuoksun perässä, sitä kiinnostavat selvästi kohteet, jotka ovat jääneet lähiympäristössä mustiksi aukoiksi. Kun se ei pääse videovuokraamoon, se kääntyy lyhimmälle reitille kohti kotia.

Keskustelemme siitä, miten hankalaa on, kun koiraa ei voi päästää niihin kohteisiin, joihin se haluaisi tutustua sivistyneesti ja kiireettömästi. Ehkä meidän pitäisi kutsua tätä taiteeksi, josko silloin olisi mahdollista suunnistaa vaikka istutusten halki pissimättä ja varovaisesti, ehdotan. Sillä onhan tässä jotakin hieman taidemaisella tavalla ympäristöä tutkivaa otetta.

Seuraavana päivänä päätämme ottaa taidekävelyn uusiksi, mutta matkaan tulee vähän mutkia. Koira on nimittäin oivaltanut saavansa päättää, minne mennään. Nyt se ottaa suunnan heti päättäväisesti ja sievästi tepsuttamisen sijaan kiskoo remmiä kuin höyryveturi. Tajuan, minne se on menossa: eksän vanhemmille, jossa saa jääkaapin eteen istahtamalla palan kinkkua. Jossain vaiheessa pakotamme koiran pysähtymään ja valitsemaan uuden suunnan, koska on aamu, pian on ehdittävä töihin ja niin edelleen. Koira seisoskelee ja katselee ympärilleen valppaana. Sitten se valitsee suunnan ja lähtee jolkottelemaan. Vielä uudelleen se korjaisi kurssia alkuperäistä kohdetta päin, mutta pysymme lujina. Taide tarvitsee kuratointia, ehkä tämä on nähtävissä niinkin. Kävelemme kotiin mielenkiintoista reittiä, jota emme tulisi itse valinneeksi. Kuratointia tarvitaan muutamassakin kohtaa.

Kolmannella taidekävelyllä koira johdattaa meidät aivan yllättävälle reitille. Se haluaisi mennä ensin metroon ja sitten raitiovaunuun, mutta kuratoimme sen metron sisäänkäynniltä ja raitiovaunupysäkiltä eteenpäin. Kun kyytioptio on menetetty, se suuntaa teollisuusalueelle ja hinkuu pusikoihin, joissa elää harvinaisen tiheälti kaneja. Siihenkään ei lähdetä, koska pusikot sijaitsevat vilkasliikenteisten teiden keskellä eikä sinne ole tarkoitettu tehtäväksi kävelyretkiä. Vaikka ei olekaan ruuhka, autot lähestyvät ja suhahtavat ohi liian lujaa, jotta uskaltautuisimme koiran ehdottamaan paikkaan. Huokaus, uusi suuntautuminen. Nyt koiralla on selvästi taas jotakin mielessä. Kun turisemme keskenämme koirien edesottamuksista ja koiran itseohjautuvuuden muutoksesta - miten määrätietoinen siitä on tullutkaan! - eläin johdattaa meidät polveillen mutta määrätietoisesti Kuvataideakatemian ovelle. Siihen se seisahtuu ja hämmästelee nauruamme. Kylläpä sen kyldyyritietoisuus on kohentunut! Päivässä Makuunin karkkia ja leffaa ahmivasta vastaanottajasta Kuvataideakatemiaan aktiiviseksi taiteen tuottajaksi ja suuntaajaksi! Liekö noussut pissi päähän, ainakin sen hajuja on impattu tarmolla, naureskelemme. Koira ei välitä. Se tietää olevansa erinomainen taidekävelijä.

Kolmannellakin taidekävelyllä koiraa pitää hieman kuratoida Kuvataideakatemian jälkeen, jotta pääsisimme ennen keskiyötä kotosalle.

Tänään aikomus on retkeillä paikkaan, jonne me ihmiset haluamme. Saa nähdä, mitä siitä tulee nyt kun koira on huomannut, miten mukavaa on saada itse sommitella kävelynsä tai ainakin suurin osa siitä.

Kasvillisuusräjähdys ja unettomuutta

Selviämme Vompsun kanssa palstalle pitkästä aikaa. "Ai palstalle?" kysyy Vompsu hämmästyneenä, kun ilmoitan päiväsuunnitelman. Nyökkään. Edellisestä kerrasta onkin aikaa. Ja nyt kaikki on taatusti kasvanut valtavasti. Palsta on pilkahdellut mieleeni epätasaisesti, olen tullut ajatelleeksi, mutta päättänyt sitten tarmokkaasti, että koska syksy ja seuraavat kymmenen kuukautta on yhtä hemmetin motivaatiopuristusta ja vaahtokarkkitestiä, saan viettää viimeiset lomaviikkoni kuten tahdon. Olkoonkin, että se tarkoittaisi sitä, että rikkaruohot kasvavat valtaviksi ja kenties jokin sato menee yli ja sen sellaista - juuri sinä kesänä, kun olen etukäteen riemuinnut mahdollisuudestani istua vaikka aamusta iltaan palstalla kitkukoukku kädessä tonkimassa savimaata. Eihän elämää voi ennustaa eikä kahlita. Tai voisi kai, mutta en oikein pidä neuroottisuudesta ja kontrollimaniasta, en muissa enkä etenkään itsessäni.

Ei ole mikään yllätys, että palsta tosiaan rehottaa. Kitkemme sankoihin hiki hatussa pahimmat rikat, siemenvaiheelle ehtineet, tungemme ne kompostiin ja katkomme parsakaaleista koviksi kukkineet varret. Mehiläisten, kimalaisten ja perhosten riemuksi kukkaan avautuvaa piparminttua on siunaantunut muutama kuutiollinen, eli jos joku haluaa kokeilla esimerkiksi vihtomista piparminttuvastalla, kommenttilaatikkoon saa jättää toiveen tuollaisen vastan noutopäivästä... Rucolat ovat ehtineet kukkaan, samoin pari tammenlehväsalaattia, mutta mikäs siinä: ehkä ne nyt sitten ehtivät kunnolla siementää ja kylväytyvät ensi vuodeksikin. Ei minulla ole mitään sitä vastaan! Pavut ja kurpitsat kukkivat, kurpitsoista moni on kasvattanut palstatauon aikana monimetriset lonkerovarret raakileineen. Punainen roomansalaatti on kasvattanut kupunsa lapsen pään kokoisiksi palleroiksi. Ja mistä maata kääntääkin, kaikkialla kuhisee maamuurahaisten pesiä. Siinä missä aiemmin kesällä muurahaiset tarttuivat muniin ja juoksuttivat ne turvaan, nyt maan alta paljastuu siivekkäitä muurahaisia, jotka lähtevät jotenkin tahmaisen oloisina ryömimään toistensa päältä. Jännittävää!

Palaamme kotiin valtavassa ruokalastissa ja päätämme, että salaatin tuhoamiseksi on pidettävä juhlat. Koska salaatti ei säily, juhlat on pidettävä heti! Illalla menemme pelaamaan jalkapalloa ja sen jälkeen meille kokoontuu sekalainen joukko ystäviä. Juhla alkaa dekadentisti puoli yhdentoista aikaan illalla. Syömme salaattia ja juomme skumppaa ja otamme jälkkäriksi vaniljasoijajäätelöä sitruunatimjamilla ja appelsiiniliköörillä. Ilta pimenee, koneella soivat zurnat. Olen aamulla viimein ryhdistäytynyt ja tilannut tuollaisen soittimen - sen saman, jota ihastelin kyproslaisten bussikuskien suosimassa jamittelumusiikissa ja jonka kuvia katselin uteliaana teininä Kiovasta ostamissani ja nyt jo kirppiksellä eteenpäin myydyissä kaukasuslaisissa väripainokuvissa, joissa punapukuiset naiset kantavat aprikooseja ja rypäleitä ja granaattiomenia ja litteitä vehnäleipiään (ja hadzapureja! - siitä on ikuisuus, kun olen tehnyt hadzapuria, mutta ehkä voisin ryhdistäytyä ja tehdä sitä lehmänmaidottomana nyt kun meillä on uuni kerrosta ylempänä) pöytään ja perinneasuiset miehet soittavat noita hassuja leveneviä tsurniaan ja juhlat näyttävät jatkuvat pitkälle yöhön. Kiehtovaa, että nuo kuvat ja kyproslaisten kamikazebussikuskien suosiman musiikin äänet punoutuvat tuohon samaan soittimeen, joka varmaan ensi viikon alussa saapuu kotiini. Kuulemma tsurna on hyvin vaikea soittaa, mutta eipä tässä maailmassa kai mikään ole kovin helppoa. Ja ainakin standardini ovat matalalla! Kunhan jotakin ääntä syntyy, noin aluksi. Myöhemmin kuulemma pitäisi opetella kiertoilmahengitys. Heh, mitähän siitäkin oikein tulee! Olisi ainakin aika tuhoisaa, jos oppisi puhumaan kiertoilmahengittäen...

Pieneen huoneeseen mahdutettu ihmispaljous - meitä on kymmenen kutsun hätäisyydestä huolimatta - vie sitten tietysti yöunet. Avokommuunimme alkaa näyttää kyntensä: Vompsu saa mennä Faunille nukkumaan, siellä on mahdollista pimentää ja hiljentää huone ja vallata kokonainen pehmeä sänky. Muut vieraat lähtevät aamun jo vähän kallistuessa valoisampaan päin, ja me jäämme heidän lähdettyään Faunin kanssa kuuntelemaan jazzia ja zurnia ja höpöttämään maanisesti sinne saakka, että kello on seitsemän ja tuntuu hyvältä idealta juoda vähän espressoa - jos vaikka päivä siitä kunnolla valkenisi. On kyllä vähän tuhoisaa, että sillä lailla keskustelee yön yli, yleensä olen valvonut itsekseni, ja silloin on olemassa pieni mahdollisuus, että jossain vaiheessa nukahtaa, mutta keskustellessa (kuten myös lukiessa) mahdollisuus käy aika olemattomaksi, koska toinen sanoo aina jotakin mielenkiintoista ja asia polveilee eteenpäin ja sitä piristyy kerran toisensa jälkeen ja tulee mietteliääksi eikä pääse pitkästymään, kun ajatukset eivät vain kierrä tuttua kehäänsä. Toisaalta on kyllä hauskempaa keskustella kuin maata yksinään pimeässä kuuntelemassa toisen unihengitystä ja sadattelemassa omaa kyvyttömyyttään osallistua levollisuuteen juuri tässä hetkessä.

Uuh, nyt olosta kyllä huomaa unen puuttumisen, vaikka nukahdankin kymmenen jälkeen tietokone sylissä sängylle ikään kuin lähdössä maauimalaan. Hullunkurista, että sentään melkein kunnon yöunet nukkunut Vompsu on taas paljon väsyneempi kuin itse olen. (Fauni-parka on lähtenyt töihin. Ajatuskin on käsittämätön, särisevä ja rasittava.) No, ehkä illalla roolit kääntyvät tämän väsymysasian suhteen päälaelleen.

Nyt taidan koota itseni maauimalaan, jos vaikka siitä tulisi vähemmän keinuva ja painoton olo.

Taidenäyttelyn avajaisissa

Nainen istuu ikkunalaudalla. Hänellä on kellervänbeiget avokkaat. Oikea polvi on nostettu vasemman päälle. Oikea jalkaterä keinuu ja varpaat osoittavat tennistossuista miestä kohti. Tennistossut liikahtelevat levottomasti. Mustat kävelykengät taas seisovat tukevasti. Toisen kärki on lievästi naiseen päin, toisen lievästi tennistossumieheen päin suuntautunut. Katselen kenkien koreografiaa. Vompsu on levoton jostakin, osaan arvata, mistä ehkä, mutta en ole varma. Ahdistus vuotaa hänen rajojensa ylitse ja ponnistelen, jotten uuttuisi sitä täyteen.

Olemme istuneet mustassa huoneessa, jota on vaikeaa kuvitella muuksi kuin näyttämöksi, vaikka seinille onkin ripustettu maalauksia ja valot osuvat maalauksiin. Sisäänkin on pujahdettu pimennysverhon raosta, aivan samalla tavalla kuin näyttämöille mennään, hiljaa ja uteliaasti, hieman jännittyneinä. Lattia, seinät ja katto ovat mustaa ja kohdevalot piirtävät esiin lähes painottomasti leijuvia kuvia. Lattia ei haise kumilta, kuten tanssimatot haisevat. Silti ryhti ojentuu kuin itsestään ja viereisen huoneen kaikuvaa sorinaa kuulostelee levottomana, koettaa laskea yleisön koon ja mielialan.

Olemme puhuneet teoksen ja tilanteen, teoksen ja ympäristön erottamisen vaikeudesta, taiteeseen valmistautumisesta ja sen sellaisesta. Oikeastaan on aika pitkä aika siitä, kun olen puhunut estetiikasta, ja jollakin lailla näyttely aktivoi taas nuo kerrostumat. Keskittymisen, tarkkailun, kieltäytymisen ymmärrystoiveista. Luokse tulemisen, suuntautumisen. Kysymyksen: "kutsutko sinä minua?"

Pimeä huone, näyttämöhuone kutsuu ainakin. Se synnyttää välittömän halun ojentua varpailleen, loikata ja kierähtää siitä pehmeästi lattialle, pyöriä ehkä vähän ja ponnahtaa sitten taas kintuilleen. Mutta taidenäyttelyissä ei käyttäydytä niin. Niinpä istumme penkillä ja keskustelemme, Vompsu istuu lattialla ja sulkeutuu äkisti, säikähtää jotakin sanottua. Koetan silittää häntä, mutta levotonta ahdistusta ei ole aivan helppoa silittää hetkessä pois.

Asiaa ei paranna se, että viereisessä seurueessa on syvennytty statuspuheeseen, joka saa minut vähän vihaiseksi ja levottomaksi. Hittoako nämä tyypit täällä pönöttävät, eivät edes koeta kokea tauluja, pröystäilevät vain kalliilla stereoillaan. Ei se, mitä sanotaan, mutta äänensävy: siinä on jotakin alentuvaa. Ja toiset nokittavat. Taulut tuijottavat seiniltä suurina pintoina ja rytmeinä. Unikoiden varret valuvat turkooseina. Kultaisen taulun kyynelistä yksi uhmaa painovoimaa ja vuotaa ylöspäin. Laivan keula toisessa huoneessa on valoa. Nestemäisen jeesusteippivuoren kylkeen on kiinnitetty varoitusmerkki siitä, ettei vuori jatku ikuisesti vaan kiipeäminen päättyy joskus. Taulut tunkevat kuvansa käsityskykyyn, sormeilevat silmien taustaa. Vuori voi tarkoittaa tietä, varoitusmerkki peruutuspeiliä. Mutta kun katsoo hetken toisaalle ja palaa, se on taas vuori, itsepäisesti mutta avoimesti. Ensin se on aina vuori. Eikä taiteilija enää omista sitä, ei voi sanoa, mistä siinä on kyse. Ei se ole kenenkään sanottavissa. Ei enää. Taulu esittää minulle vuoren. Toiselle se antaa tien.

Unet lakkaavat olemasta omia, eleet lakkaavat olemasta omia. Keiden ovat sanat, katseet, suunnat? Taulut tuntuvat sentään sisältävän jotakin olennaista: rytmejä, viivoja, väripintoja. Ne lepäävät niissä enemmän kuin me ruumiinosissamme tai tavoissamme hymyillä ja asettua tiloihin. Taulut eivät elä.

Ehkä siksi ihmiset katselevat toisiaan mieluummin kuin tauluja, vaikka ihmisetkin ovat tavallaan läpitunkemattomia, ja joskus joutuu käymään keskustelun, miksi on kuvannut aivan väärin tai vähintäänkin häiritsevän omaleimaisesti jotkut ihmiset ja miten he käyttäytyvät. (Kai sellaiseen voisi vastata: Koska he ovat käyttäytyneet niin minulle, esittäneet minulle sellaista ihmistä, se on niin yksinkertaista. Koska minulla on tietynlaiset vastaanottamiskyvyt, ja huomaan varsin tarkasti tietyt asiat, kuten tietyt ideologiset rakenteet, ja sitten olen huvittavan sokea toisille asioille, kuten ihmisten ihastuksille. Kutsun tietynlaista käyttäytymistä.)

Tauluille ei käy vastaan väittäminen. Niihin tehoaa vain suora aggressio, esimerkiksi silpominen tai tuolinjalan kankaan läpi pakottaminen tai polttaminen, mutta ei taidenäyttelyissä niinkään käyttäydytä. Sitä paitsi taidetta tuhoamalla saa arvelluttavamman maineen kuin esimerkiksi lieron ongenkoukkuun työntämällä. Kirjarovio kiehtoo pöyristyttävänä kuvana enemmän kuin tehoeläintuotanto. Joskus tulee ajatelleeksi, kuinka moni kuulee synkeänsynkeän ironian sanonnassa "vapaa kuin taivaan lintu"; kaksi häkkikanaa aanelosella, ihmiset jotka kutsuvat broilerin lihaa valkoiseksi, on siinäkin kielikuva, maanantaina ostin ystävälle kauppalistan mukaan broilerisuikaleita, koska en haluaisi tuomita hänen kieltäytymistään näkemästä tekojensa kausaaliyhteyksiä, ja se tuntui pahemmalta kuin mikään pitkiin aikoihin. Yksi pieni rasia. En edelleenkään tiedä, olisiko minun pitänyt vain jättää hänen kärsimyksensä tuomatta.

En voi näemmä käydä taidenäyttelyn avajaisissakaan ilman näitä kausaaliketjuja, jotka juoksevat sukkapakona mielessäni.

Aggressioiden ja tuhon pohtimisen myötä mieleen nousee eräs kohta kirjasta, jota käänsin talvenselän yli. Siinä siteerataan psykoterapian tutkijaa, joka ilmoittaa, että terapiakoulutus vastaa usein luontaisesti hyvät vuorovaikutustaidot omaksuneiden alan opiskelijoiden kohdalla sitä, että menisi arvokkaan taideteoksen luo spraykannun kanssa ja vähän lisäsomistaisi teosta. Katselen teoksia uteliaasti: mihin itse suihkuttaisin maalia lisää. En usko, että mihinkään. Nehän ovat toisen ihmisen unia, en osaa täydentää toisen unta muuten kuin käsittämällä sen tietyllä tavalla ja yrittämällä venyttää käsittämistäni saamieni käyttöohjeiden mukaan. Mutta mistäs sen tietää, ehkä vielä käyn niinkin suuruudenhulluksi joskus vanhemmiten, että tiedän paremmin, miten ihmisten pitäisi uneksia ja sitten otan spraytölkin ja näytän sen.

Ei niinkään käyttäydytä taidenäyttelyssä.

Ikkunalaudalle on nostettu oliivi-, sipsi- ja joidenkin kuolleideneläintenpalaskulhojen ja viinitöniköiden lisäksi vieraskirjat: gallerian ja näyttelyn maalarin vieraskirjat. Maalarin omassa vieraskirjassa on pitkiä muistilistoja ja aina välillä sivun ylälaidassa business vocabulary ja juokseva numero, yhdestä yhdeksäiseen saakka. Vasta puolessavälin vihkoa on äkisti avajaispäivämäärä ja sitten ihmisten nimiä. Koska tuntuu hullulta kirjoittaa nimmari, josta kukaan ei kuitenkaan saa mitään selvää ja vaikka saisikin, joka ei merkitse kellekään mitään, kirjoitan omalta osaltani vihkoon jotakin ymmärrettävämpää, nimittäin business vocabulary 10, jotta kontribuutioni olisi linjassa vihon aiemman identiteetin kanssa ja yhdistäisi mielenkiintoisesti valmistelun ja näyttelyn itsensä - eivätkö potentiaaliset ostajat ja maineen rummuttajatkin muka ole tavallaan business vokabulaariin sopivia?

Muun muassa näin käyttäydytään taidenäyttelyissä.

Vompsu kirjoittaa vihkoon ROI ja perään V. Fauni katsoo hämmentyneenä Vompsua ja minua ja hihittää. Minäkin katselen Vompsua hämmentyneenä. Mitä ihmettä...? Mikä tämän motivaatio nyt on? Ja tietääkö Vompsu sittenkin taiteesta enemmän kuin olen kuvitellut?

Sitten siirrymme ulos ja valumme markettiin ostamaan ruokaa. Punaviini tekee nimittäin nälkäiseksi. Matkalla selviää, että Vompsu on ajatellut vain jatkavansa business vocabularya. ROI tarkoittaa kuulemma return of investment ja V on ollut anglosaksiseen tapaan merkattu ruksi, että homma on hoidossa. Vompsua on hämmentänyt meidän hihittelymme ja meitä Vompsun temppu. Olemme nähneet merkkijonossa ROI V aivan eri asian. Merkkijono on samalla lailla itsepäinen ja läpitunkematon kuin taulutkin seinillä.

Näyttelyn avajaiset ovat tarkalleen ottaen ohitse.

Vompsukin rauhoittuu, kunhan pääsee ylitse levottomasta tunteestaan, ettei osaa eikä ymmärrä tarpeeksi, että on puutteellinen jossakin oleellisessa suhteessa. Ikään kuin nykytaiteen ymmärtäminen tai sen luona viihtyminen tai siitä oppineesti tai edes syventyneesti keskusteleminen olisi kauhean oleellista, lopulta. Kun koetamme lohduttaa häntä Faunin kanssa (missä Fauni on täysin peittoamaton, tai ainakin paljon edistyneempi kuin itse olen) ja onnistummekin siinä ihan siedettävästi, saan kosketuksen siihen vastahankaisuuteen, johon jumahdan aina kun joku ehdottaa, että kokoaisin kuvia tai tekstejä joksikin oikeaksi: valokuvanäyttelyksi, kirjaksi... kosketuksen tuohon ihmisten vaivaannukseen, kun on tultava katsomaan jotakin ystävän tekemää, josta ei oikein osaa itse innostua samalla lailla. Tiedän tunteen itsekin. Haluaisi sanoa jotakin ylistävää, mutta ei oikein pääse koko juttuun sisään ja sitten tuntee vain lievää surua, koska tietää, miten tärkeä juttu on toiselle, mutta ei osaa hahmottaa, miksi, tai miten siitä voisi itse innostua. En haluaisi ainakaan kenenkään tuntevan tuollaista surua sen takia, että teen kummallisia asioita ja saan niistä voimaa ja apua.

Oikeastaan koko ajatuskuvio saa miettimään uudestaan omaa taidesuuntautumista. Taitaa olla niin, että toisten esittämä musiikki on ainoa taidemuoto, johon tunnen kytkeytyväni täysin välittömästi ja vaivaantumatta (ellei sitten kyseessä ole jokin genre, johon en vain pääse sisään). Saan vain siitä niin paljon enemmän kuin mistään muusta, että ero on oikeastaan aika hämmentävä, kun sitä tarkastelee. Ei ehkä kovin yllättävää, että päädyin tekemään lopputyötä sellaisesta estetiikasta, jonka hahmottelija on paitsi filosofi, myös säveltäjä. Seuraavaksi kai tulevat runot. Muu onkin sitten paljon kaukaisempaa, vaikeammin lähestyttävää. Se on jotenkin kummallista, kun ajattelee, miten paljon olen harrastanut kuvataiteita ja tanssia (vaikka tietysti tanssi onkin juuri musiikin reseptiota parhaimmillaan ja konkreettisimmillaan).

Hullunkurista.

Olisi kauhean hauskaa saada tietää, millaisia häränsilmiä taidenäyttelyn avajaisissa käyminen on piirtänyt toisiin kehoihin, joiden koreografioita tilassa seurasin sen minkä painottoman kultakyyneleen miettimiseltä ehdin. Osaavatko he puhua kokemuksestaan, saako se heidät tutkimaan uteliaasti maailmaa ja asennoitumista siihen, sen sellaista. Minusta tuntuu, etten oikein osaa kuvata tyydyttävästi taidenäyttelyn avajaisissa käymistä, koska tilassa on niin häly ja monta ihmistä ja ahdistusta ja iloa ja välinpitämättömyyttä sekoittuneena, ja lasi punaviiniäkin, ja en oikein tiedä edes, pitäisikö taiteesta niin puhua, olisiko tärkeämpää vain ottaa kädestä kiinni ja johdattaa taiteen luo ja kehottaa uteliaisuuteen.