Raportti läikikkäältä planeetalta

On aikakausia siitä, kun olen ehtinyt kirjoittaa. Ehkä tämä kommuunielämä imee kaiken. Tai gradu. Tai pelottava somekeskustelu. Tai talvi. Ei, ei se voi talvi olla - talvellahan ulkoillaan vähemmän.

Nyt makaan sängyssä lämpöillen ties monetta päivää (olen seonnut laskuissa), joten ehdin, ihan varmasti.

Tuntuu hauskalta asua jugendtalossa, puhumattakaan siitä, että entisessä asunnossamme asuu nyt vuokralla Näkymätön Tyttö. Tosin jugendtalossa on jekkunsa, kuten että rapun alakerran patteri - jonka siis pitäisi kaiken järjen mukaan lämmittää kylmempää ilmaa ympärillään - räjähti jäädyttyään, ilmanvaihto ei vain toimi ja huutonetistä halvalla haalimaamme videotykkiä on ensin esilämmiteltävä patteria vasten, jotta se suostuu hurahtamaan käyntiin. Luvalla sanoen: täällä on aika holotnaa! Yhdet villasukat eivät missään nimessä riitä.

Toisaalta ikkunasta näkyy oopperatalo ja huonekorkeutta riittää. Epäilemättä se lämmin ilmapatja lilluu siellä katonrajassa. Jugend, alan ymmärtää, on visuaalinen valinta. Ei tuntoaistillinen! Eikä, luoja paratkoon, olfaktorinen.

Kommuuni tuo elämään erilaista säpinää. Tässä kommuuniasetelmassa en ole kokenut samanlaisia kuristavia vihan tunteita kuin edellisessä yritelmässä, en ole pelännyt kuolevani väsymyksestä unenpuutteen takia enkä muuta sellaista hupsua. Ehkä nyt tiesin odottaa vaikeuksia ja tapani mukaan vähän liioittelin huolissani. Kuvitelmia vasten pienet riitamme ovat vaikuttaneet suorastaan hupaisalta salonkikomedialta. Ehkä sitä on vähän oppinut itsekin asettamaan selkeämmin rajojaan, pyytämään asioita ja kuuntelemaan toisia, ehkä jopa fasilitoimaan heidän pyyntöjään niin ettei tarvitse vain arvailla, mistä erimielisyydet oikein sikiävät.

Mutta hullujenhuone tämä on! Iloinen sellainen, tosin. Siitä ei ole epäilystäkään. Kun asukkien ikäero venyttyy liki kolmeenkymmeneen vuoteen ja kunkin temperamentit ovat aika erilaisia, kaikilla on yhteiselossa oppimisen paikka. Joskus se näyttää tältä: Ulkoilemasta tuleva kämppis tuskastuu tunkkaisuuteen, repii kaikki ikkunat auki. Koska olen kuumeinen, vedän päänikin peiton alle ja kalkattelen siellä hampaita. Tuuletettuaan kämppis paistaa pannulla kananmunia keittiön ovi kiinni, ettei tunkkainen haisu leviäisi kaikkialle muualle asuntoon. Kaunis ajatus, mutta käryt jäävät umpioituun keittiöön. Niinpä mennessäni sinne mittaamaan kuumetta ja ottamaan kupin pakurihaudetta meinaan oksentaa hajun voimakkuudesta. Ei kun läpiveto taas päälle, salongin ja keittiön ikkunat auki. Tässä vaiheessa huvittaa. Ja palelee. Paljon. Pakenen peiton alle tuuletettuani. Ei tee enää mieli edes pakuriteetä. Entä sitten tämä: Kaksi kämppistä kinaa yhdestä ovesta, onko sen hyvä olla kiinni vai auki. (Tai no, heillä on eri näkemys asiasta, ja keskustelevat siitä kohteliaasti, mutta mikään ei muutu kummankaan asenteissa tai käyttäytymisessä. Ehkä se on jonkinlaista kinaa, ehkä ei?) Ymmärrän kummankin kannan, mutta välttääkseni kajahtamista ja kaunaantumista kieltäydyn välittäjäksi ryhtymisestä. Se ei ole edes vaikeaa. Sen kun vain muistutan itselleni, ettei minulla itselläni ole ongelmaa oven kanssa. Ratkaiskoot he sen, miten lystäävät.

Aika monesti täällä törmää siihen, miten se, mitä toinen ei edes huomaa, on toiselle riittävä liipaisin syöksyä toivottomuuteen tai kokea, ettei tämä voi olla koti. Puhumme näitä asioita ääneen. Nähtäväksi jää, opinko ikinä näkemään ne seikat, jotka häiritsevät yhtä kämppiksistä. Yritän ottaa ne huomioon, mutta ne asiat, joita en yksinkertaisesti huomaa, on aika vaikeaa ottaa huomioon. Ehkä opin vähitellen näkemään asiat siistimpien ihmisten tavalla, niin vaikeaa kun onkin ymmärtää, miksi kodin pitäisi koko ajan olla valmis tyyliin sisustuskuvauksiin. On ihan mukavaa, ettei kaikkialla ole kaiken aikaa tahmaista ja tomuista, mutta minun on vaikeaa ymmärtää, miten jokin muki lavuaarissa tai muru pöydällä voi kaataa jonkun kodin tunnun. Ja samalla näen selvästi, että kyllä, jollekulle se on näin. Heidän pitää saada viikottainen ylläpitosiivous ja he aistivat sen parantaneen siisteystasoa, siinä missä itse viikkosiivotessani koen motivaatiopuutetta siitä, ettei alku- ja lähtötilanteen välillä ole himpun verran eroa. Tai siis: etten itse osaa mitenkään huomata sitä.

On myös jännittävää tarkkailla, miten kodinpidon normit sukupuolittuisivat herkästi, ellen olisi täällä. Siivouksen suhteenhan olen aina kieltäytynyt naisen roolista. Se on liikaa, minusta. Kun katsoo niitä tilastoja, kuinka paljon naiset ja miehet keskimäärin pistävät aikaa kodinhoitoon päivittäin, en osaa kuin ihmetellä, miten itsemurhia tehdään niin vähän. Varmasti lapset muuttavat tilannetta - itselleni se on aina ollut ihan riittävä syy suhtautua lasten hankkimiseen hyvin varauksellisesti. En vain halua vilijonkkaelämää tai arjen pyörittämistä. Itselleni on ihan riittävän vaikeaa poimia edes yksi kulma tästä kolmiosta. Jo kahden jonglööraamisen yrittäminen saa kysymään, miksi ihmeessä, kolmen rohmuamisesta puhumattakaan.

En kai ole ikinä ajatellut, että kukaan tarkkailisi tai arvottaisi minua kodinhoitotekojeni nojalla (paitsi ehkä ne, jotka mieltävät sellaiset asiat tärkeiksi - ja heidän mielipiteensä ei erityisemmin kiinnosta). Tai monen muunkaan asian nojalla, oikeastaan. Viime aikoina olen hahmottanut entistä enemmän, kuinka yksinkertaisen aasimaisen piittaamaton olen suhteessa moniin asioihin, joista moni ihminen selvästi stressaa vaikka millä mitalla. Olen todennut tämän lukiessani graduaineistoani, keskustellessani kommuunissa, kuunnellessani ihmisiä, katsoessani yle areenasta sairaana ikäisteni naisten elämästä kertovaa dokkaria ja muuta sellaista. Voi tietysti olla, että olen sokea omille neuroottisuuksilleni. Epäilemättä - pidän niitä varmaan niin itsestäänselvyyksinä, etten vain tajua! Tai ainakin muutama ystävä naureskelee, kun sanon heistä jotain hassua. Kuten että en haluaisi mennä gradussa yli siitä, missä aita on matalin. Heidän on jotenkin vaikeaa kuvitella, että osaisin, vaikka haluaisinkin. Ehkä he ovat siinä oikeassa. Ehkä ajattelen, että minua arvotetaan sen nojalla, miten utelias ja asioita auki repivä jaksan olla. Miten härisevä lohikäärme.

Sen sijaan en jaksa olla erityisen kiinnostunut siitä, näytänkö muista väsyneeltä vain siksi, etten enää jaksa meikata, en edes kestovärjätä ripsiä ja kulmia. (Sen kummempaan minusta ei ole muutenkaan yleensä ollut.) En oikein ymmärrä sitäkään, miksen saisi olla väsynyt, vanha, laiska, omituinen ja niin edelleen. Umpihullu.

Elämä ainakin on umpihullua. Asua nyt tällä tavalla. Edetä ilman sen kummempia tavoitteita. Olla surullisen hämmentynyt siitä tosiseikasta, että nukkuu yöt muualla kuin sen luona, jonka luona haluaisi ne nukkua. Ilmoittautua joogaohjaajakoulutukseen juuri siksi, että on ollut niin liikuntakammoinen ja kroonisen sairauden takia hivenen liikuntarajoitteinenkin ja muutenkin maailman jäykin ja huonoin ohjatusti rentoutuja. (Mietin pitkään, jooga vai feldenkrais vai pilates, ja sitten valitsin joogan, koska minulla on sen kanssa isompi kana kynittävänä kuin noiden toisten. Taistelukala!) Kämppis kysyi, eikö minua huoleta, mitä ihmiset minusta ajattelevat, kun kerron ohjaavani joogaa. Että eikö se vaikuta hörhöltä. Nauroin niin että spora raikui. Mitähän sellaista en olisi tässä elämässä tehnyt, että se vaikuttaa hörhöltä, jos sellaista tulokulmaa etsii? Sanoin vakavoiduttuani ystävällisesti, että minusta kaikki ihmiset ovat hörhöjä omilla tavoillaan. Ja ehkä kaikista hörhöintä on antaa periksi vaistomaiselle, nalkuttavalle pelolleen siitä, että jos teen näin, minut ulossuljetaan liian omituisena. Itsestäänhän ne ulossulkijat kertovat. Sitä voi ajatella testinäkin, vaikka tietysti pohjimmiltaan kyse on siitä, että haluaa tehdä jotain ja sitten tekee kaikkensa sen eteen, että saa  edetä siihen suuntaan.

Liityimme hetkeksi tinderiin Vompsun kanssa. Vompsu on siellä edelleen ja tinderöi. Itse en kestänyt. Se, mitä ystävät kuvasivat itsetuntoa kohentavana trippinä, osoittautui kohdallani suoksi, johon upposin 36 tunniksi alkaen äkkiä potea universaalin yksinäisyyden tuskaa ja halua pelastaa kaikki siellä tapetut eläimet kädessään pönöttävät kaljut ukkelit, joiden kanssa en kuitenkaan oikeasti haluaisi juttusille, koska tajuan ihan hyvin, etten voi mennä tinder-treffeille jokaisen kuvistani etäisesti kiinnostuneen tinderin käyttäjän kanssa, ja vaikka menisinkin, ei se yritykseni suhtautua heihin empaattisesti ja olla heille läsnä johtaisi mihinkään muuhun kuin siihen, että seuraavaksi kokisin syyllisyyttä siitä, että olen antanut turhaa toivoa menemällä treffeille, kun en kuitenkaan halua heidän kanssaan mitään sen syvempää tai vakavampaa. Eikä yhdessä keskustelussa vielä korjata kenenkään yksinäisyyttä ja kaipausta elää suhteessa, jossa tulee rakastetuksi. Tai ainakaan minulla ei ole semmoisia taitoja. (Jos olisi, en ehkä pistäisi pahakseni sitä, vaikka palaisin loppuun moisessa hommassa - mutta ei ole.) Ehkä olen oman tilanteeni takia herkistynyt sille seikalle, miten kauheaa on, etteivät kaikki saa nukkua suurta osaa öistään sellaisen ihmisen vieressä, jonka kanssa he tuntevat olonsa turvalliseksi, onnelliseksi, huomatuksi ja ymmärretyksi. Ja samalla haluttavaksi ja haluavaksi.

Ymmärsin Tinderissä myös sen, miten huiman etuoikeutettua elämää vietän. Miten kivassa kämpässä, keskellä kaupunkia elän. Miten minulla ei ole huollettavia, hankalia eksiä, valtavia esteitä haaveideni edessä (no, mitähän ne haaveet ovat? öh.), miten ympärilläni on huolehtivia, lämpimiä, analyyttisia, keskustelevia, avomielisiä ihmisiä roppakaupalla. Miten minun ei tarvitse ajatella Paulo Coelhon sitaattien kautta eteneväni henkistä polkua tai muuta sellaista, koska minulla on välineet ajatella, että kaikissa tilanteissa, kaikilla poluilla oppii, hautaan saakka, eikä siihen tarvita minkään elämänalueen henkiseksi nimeämistä. (Paskan marjat joogan opettaminenkaan mitään henkistä on - kunhan pakoilen istumatyöläisyyttä!) Tunnen itseni hyvin, hyvin etuoikeutetuksi siitäkin huolimatta, että viime viikolla minun oli kahtena päivänä raahauduttava luennolle kuumeisena, koska läsnäolopakko.

Muutenkin olen kokenut kihelmöivää etuoikeutettuutta - siinä on samaan aikaan suunnatonta helpotusta että epämukavuutta sen suhteen, ettei sama näytä osuvan kaikkien osaksi; etenkin kun en näiden asioiden suhteen ajattele erityisesti ponnistelleeni ne ansaitakseni vaan ajattelen niiden syntyneen ihan muiden prosessien sivutuotteina, jotka tuntuvat melkoisilta lahjoilta - kahden viimeaikaisen somen feminismiä liippaavan keskustelun suhteeen, sekä lääppimiskeskustelun (olen ollut hämmentynyt, miten moni nainen saa kokea niinkin paljon epäasiallista kohtelua, kun itse olen välttynyt sellaiselta suuren osan elämääni) että sen Vaaras-keskustelun, jossa minulle tuli täytenä yllätyksenä se, miten väsyneitä monet naiset kokevat olevansa; itse en tunnista tuollaista väsymystä lainkaan.

Pidin ja pidän edelleen Vaarasen kirjoitusta paitsi rauhansolminnan eleenä (jonka jotkut kuulevat sotahuutona - niin erilaisia me olemme, tai sitten vain erilaisissa tilanteissa, tiedä tuosta), myös hyvänä kiteytyksenä siitä, mitä olen joskus kutsunut sukupuolten välisen sodan lietsonnan naisten tahoksi. Joidenkin miesten taholta varmasti tehdään myös toimenpiteitä poteroiden syventämiseksi, siitä ei ole epäilystäkään - mutta Vaarasen kuvaama väheksyvä puhe miehistä ei ole ainakaan itselleni vieras ilmiö. Kun luin Vaarasen mielipidekirjoituksen, tunsin helpotusta siitä, että joku toinenkin näki ja vielä sanallisti selkeästi itselleni tutun ilmiön. Minun on ollut jo kauan hyvin vaikeaa suhtautua siihen, koska en kuule sen sävyistä puhetta lainkaan ratkaisuhakuisena tai rauhaa rakentavana vaan pikemminkin omaa turhautumista ja vihaisuutta oikeuttavana ja kasvattavana. Ymmärrän toki emootioiden säätelystä luettuani, mikä on vihan funktio kiistatilanteissa - se parantaa omia voittomahdollisuuksia kiistassa. Oma näkökulmani tilanteeseen on vain hyvin erilainen: ei ole kiistaa, on yhteistyötä, jossa on puutteita, jotka pitäisi saada nostaa pöydälle tarkasteltavaksi ja joiden suhteen jokaisen olisi otettava vastuuta ja keksittävä kehitysehdotuksia. (Epäilen kyllä, että oma kehitysehdotukseni - saman suuntainen kuin Vaarasella - näyttää monista täysin sopimattomalta. Mutta on täysin mahdollista kieltäytyä tekemästä sen enempää kuin toinenkaan tekee ja tuhahtaa niille, jotka tuomitsevat itsen sen perusteella. En sano, että se olisi paras tie, ja varmasti useita teitä ja lähestymistapoja tarvitaan. Mutta minulle tuollainen tie on toiminut hyvin. Etenkin kun en ole ikinä erityisemmin halunnut lapsiperhettä. Varmaan se olisi hankalampaa lasten kanssa.) Tämäkin on ilmiö, joka tulee esiin emootioiden säätelyn paradigman instrumentaalisen säätelyn mallissa: ne, jotka ajattelevan tilanteen kiistana hahmottamisen virheeksi, pyrkivät säätelemään kiukkuaan vähemmäksi, eivät enemmäksi.

En jaksa kuunnella ns. naisvalitusta (ainakaan yliyleistävässä muodossaan) kovinkaan paljon, mikä on rajoittanut ystävyyksiäni naisten kanssa monissakin tapauksissa: minua on vaikeaa saada komppaamaan, koska jään ihmettelemään, että jos joku nyt tosiaan näkee toisen sukupuolen noin toivottomina torveloina, miksi ihmeessä he haluavat elää niiden tyyppien kanssa. Miksei vain muuttaa all-women -tyypiseen kommuuniin? Tai vaihtoehtoisesti tinkiä omista ennakko-oletuksistaan ja opetella elämään jonkun kanssa (toki edellyttäen, että se toinenkin on halukas tinkimään niistä ennakko-oletuksistaan)? Onhan se tietysti vaikeaa, mutta mikä on sen vaihtoehto? Sukupuolten välisen suhteen lähinnä taisteluna näkeminen? En ole ihan varma siitä, onko tuollainen yleisempi paradigma kovin hyvä tausta niille yksittäisen suhteen neuvotteluille, joita jossain vaiheessa suhdetta joka tapauksessa viriää. (Varmaan olen itsekin uusfamilisti - joskin polysellainen :D - koska miellän intiimisuhteiden neuvottelut tärkeämmiksi kuin ei-erotisoituneiden ystävyyssuhteiden neuvottelut. Ne ovat paljon, paljon polttavampia, luottamuksellisempia neuvotteluita. Ystävyyssuhteet ovat usein pidempiä mutta myös aika tavalla laihempia ja vähemmän merkityksellisiä. Niin merkityksellisiä kuin ne ovatkin ja niin kuin ne voivatkin usein auttaa vaikeissa paikoissa, kumppanuus intiimisuhteissa on silti jotakin paljon syvempää ja tärkeämpää, ainakin itselleni. En sano, että tämä olisi ainoa oikea malli. Itse vain tunnun reagoivan näin. Sydämeni laulaa, kun saan nukkua sellaisen vieressä, jota osaan rakastaa kaikilla tasoilla. Ei mikään ystäväpiiri luo samanlaista turvaa ja keveyttä, niin kovin kuin ystäviäkin osaan kaivata ja arvostaa ja niin kovin kuin haluan heidänkin tukenaan olla - elleivät he minusta ole kovin konfliktihakuisia...)

Tästä on muuten tosi pelottavaa kirjoittaa. Tuntuu hankalalta tajuta, että on monen mielestä varmasti aivan kamalan taantumuksellinen tai jotain. Naisia syyttävä tai kotitöiden painottumisen kieltävä. Jälkimmäisestä on paljon faktaa enkä kiellä sitä - mietin vain, voisiko kotitöistä ihan tahdonalaisesti laistaa enemmän ja siten tasata tilastoja? Ehkä näin ehdottaessani syytänkin naisia. Voi olla. Onhan heidän puhetapansa ahdistanut minua jo pitkään. Joskus muulloin voin syyttää miehiä samalla tavalla: sanoa, että hei, minusta tuo ei nyt rakenna hyvää alkua keskustelulle. Ehkä se juuri hämmentää Vaarasen kommentin vastaanotossa - ettei sitä nähty lyhyenä kommenttina, tietyn ilmiön kuvauksena, vaan kaikenkattavana analyysina tasa-arvon tilanteesta Suomessa vuonna 2016. (Meinasin kirjoittaa 2015, mikä kuvaa sitä, kuinka pihalla tapaan olla.) No, minun ahdistuksiani tai rallatteluitani ei ainakaan kannata pitää yrityksinä kaikenkattaviin analyyseihin, koska se ei mitenkään ole tässä tavoitteena. Kunhan hämmästelen lonkalta sitä, miten erilaisia ovat tulokulmat keskusteluihin, näkemykset, maailmanhahmotukset. Tiedän hyvin, miten vaikeaa minun on hahmottaa suurta osaa sosiologiaakin, koska se hahmottaa sosiaalista sfääriä niin paljolti irl-ryhmien intressikonfliktien kautta, niin ihmiskeskeisesti.  Kirjoitin tästäkin asiasta lähinnä siksi, että minua pelotti - kirjaimellisesti pelotti - kirjoittaa aiheesta. Miksi ihmeessä? Koska olen monista väärässä? No, saavathan he olla sitä mieltä. En kuitenkaan ole kovin varmasti ja vakaasti mitään mieltä, paitsi ehkä sitä mieltä, etten ryhdy taatusti siivoamaan ja joulukortteilemaan sen enempää kuin joku muukaan. Koska pelotti, oli kirjoitettava. Emmin kirjoittaessani, mikä osoitti vain, kuinka tarpeellista se oli. En halua elää saksansämpylän maailmassa.

Kuinka vaikeaa onkaan muistaa, että toisetkin tietävät, ettemme kiteydy yhteen kirjoitukseemme. (Vaikka välillä tekstikiistoissa siltä näyttääkin. Mutta täytyyhän ihmisten se tietää jollakin tasolla, eikö?) Ettei yhden kirjoituksen perusteella pureta ystävyyssuhteita (ellei se kirjoitus ole tappouhkaus tms. hävyttömyys).

Ehkä tästä kirjoittaminen sopii hyvin tähän umpihulluun vaiheeseen. No, nyt aviosiippani tuli takaisin Tinder-deitiltään ja tekee minulle keittiössä salaattia. Koska hän pelkää tehdä salaattia, menen auttamaan. Ehkä jatkan kirjoittamista huomenna, ehkä en. Ehkä myöhemmin viikolla, ehkä en. Joskus vielä palaan. Luulen kyllä, että gradu se kirjoitusasiaa syö eniten.

Se etenee.

Se selkenee.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tuotan tekstiä, jossa on rakenne. Se tuntuu omituiselta. En hahmota sitä mitenkään itseeni liittyväksi tekstiksi. On kuin asioita hämmentäisi näkymätön, asiallisen kuuloinen käsi. Ja istuisin jossain kulisseissa pidättelemässä henkeä sen suhteen, mitä kaikkea teksti uskaltaakaan esittää. Siinä alkaa olla väliotsikoitakin, mutta toki vain osassa lukuja.

Itsepäisyydestä lyhyesti

Eilen kotiin kävellessäni mietin, miten ihmeessä tässä elämässä tuntuukin käyvän kerta toisensa niin, että ne asiat, joista saan moitteita, johtuvat itsepäisyydestä. Tarkoitan sellaista itsepäisyyttä, että ymmärtää, että olisi hyvä taipua tiettyyn normiin, se helpottaisi asioiden sujumista rutkasti, mutta että silti päättää tehdä toisin, koska se tuntuu - no, oikealta tai itseltä tai mitä sanaa nyt sitten haluaisikaan tuohon käyttää, että päättää kuunnella intuitiotaan tai sydäntään tai jalkojaan tai vastenmielisyyden tuntojaan enemmän kuin huolta siitä, sopeutuuko. Että sitä jaksaakin hakata päätä seinään vuosi toisensa jälkeen kaiken maailman yksityiskohdissa.

Mutta: jos niin ei tekisi, pystyisikö asioita lähestymään tässä määrin kiinnostuksen, uteliaisuuden ja ilon kautta?

(Ehkä muut ovat parempia motivoimaan itseään sellaisten tavoitteiden eteen, joiden mielekkyyttä eivät heti hahmota? Jossakin tutkimuksessa esitettiin, että optimismiin kuuluu huono motivoituminen tehtäviin, jotka eivät ole linjassa henkilökohtaisten tavoitteiden kanssa. Noin about sanallistettuna, toivoisin muistavani paremmin, mutta kirja taitaa olla ystävällä Turussa lainassa.)

Ja sitten äkkään siinä metsän läpi kohti kotia edetessäni, miten paitsi vastoinkäymiseni, myös ne asiat, joita pidän saavutuksinani, pulppuilevat tuosta samasta itsepäisyydestä. En sitten mennyt opiskelemaan teknillistä alaa enkä lukenut aineenopettajan pätevyyttä, en suostunut ministeriöön jakkupukutöihin, olen saanut tehdä paljon mielenkiintoisemmilta tuntuvia juttuja, aina on ollut aikaa käydä keskellä päivää ystävien kanssa teellä ja talvipuutarhassa ihmettelemässä niitä isoja kamelioita jotka ovat melkein puita, on voinut ja saanut valita matalan aineellisen elintason ja paljon vapaata aikaa ajatuksille ja kehon liikehdinnälle, rakkaudelle ja ystävyydelle. Ei se ole itsestäänselvyys; siihen on tarvittu rutkasti tuota samaa jääräpäisyyttä ja omasta tärkeysjärjestyksestä kiinni pitämistä.

Äkkiä huomaan olevani kiitollinen siitä, miten sitkeää kissanlihaa saatan välillä olla. Hittojako muutamista yhteentörmäyksistä maailman ja sen asujaimen ennakko-oletusten kanssa, jos saan vastineeksi vaikka mitä mielekästä.

keväinen päivä

Aamulla tarvon maistraattiin hakemaan väestörekisteriotteen. Otetta tarvitaan, koska perin osaltani erään vanhan sukulaisen omaisuutta hänen kuoltuaan aiemmin viime vuoden puolella. Kävellessäni mietin sanaa perijätär, siinä on jotenkin höyrylaiva-aikauden tuntua, öisin kimmeltävien uusien mantereiden ja hämyisien jazzluolien tuoksuja. Tuntuu hauskalta olla perijätär, vaikka peritty omaisuus onkin aika pieni, sellainen puolen vuoden palkka minulle, ja normaaleissa kokopäivätöissä käyvälle se olisi epäilemättä vain parin kuukauden palkka.

Kävelen kantakaupunkia pohjoiseen, sujahdan äidin liikeeseen sisään. Täydellisen kauniit kasvot, päivettyneet ja huvittuneesti melkein hymyilevät tuijottavat seinän julisteesta. Äiti liisteröi asiakkaan kasvoille paksua valkeaa mönjää. Vilkuttelen verhon takaa, odotan. Huomaan äidin olevan ilahtunut. Kohtaaminen, jota olen jännittänyt vähän (koska äiti oli kauhistunut uusista suunnitelmistani ja siitä, harkitsenko asioita ollenkaan perinpohjin ja rationaalisesti), näyttää siis sujuvan mutkitta. Kun äiti viimein tulee luokseni ja menemme takahuoneeseen supattamaan, huomaan hänen olevan taas avoimempi ja iloisempi kuin aikoihin. Kumpikaan ei pyytele anteeksi, se on hyvä merkki. Äidin vastarinta suunnitelmiini on auttanut minua ojentautumaan tomerasti ja asettamaan rajani, ja kun äiti on saanut purkaa huoliaan ja tyrmistystään päätöksestäni, hän on taas hyvällä tuulella, koska tietää, että voin päätöksessäni ottaa huomioon hänen mainitsemansa näkökannat (joista osa on relevantteja ja osa mielestäni täyttä taikauskoista kukkua tai ainakin premisseiltään irrelevantteja; tiedän silti, että hänen näkökulmastaan ne ovat relevantteja kaikki). Tiedän itsekin tuon huolestuneen tunteen, vaikka inhoan sitä, että ajaudun välittämään ihmisistä niin paljon, että alan kaitsea heitä. Järkevintä kai olisi paeta, minkä jaloistaan pääsee... mutta sillä lailla ei taitaisi jäädä kovinkaan montaa ihmissuhdetta jäljelle ja saisi olla kaiken aikaa vain pinkomassa kauemmas. No, onneksi asioita voi prosessoida! Täällähän me olemme toisiamme sparraamassa, hämmentämässä, kasvattamassa, tukemassa. Mutta ei se ole staattista, vaan suhteissa aaltoilevat paremmat ja huonommat päivät, kauhistumiset ja tyyntymiset, ärähdykset ja sovittelut.

Viime päivinä olen silti ajatellut enimmäkseen, että tahtoisin etääntyä kauas, kauas. Ei se auta mitään, ei se muuta tilannetta kuinkaan. Uusien ihmisten kanssa toistaisi samat vaikeudet. Paras koettaa ratkaista ne vanhojen ihmisten kanssa, siis, niin kauan kuin he jaksavat jumpata. Hassuinta kyllä, mitä kauemmin ja rajummin jonkun kanssa on työstänyt asioita, sen luottavaisemmin heihin osaa suhtautua. Joskus tuntuu jopa siltä, ettei mikään ole vahingollisempaa kuin ystävyyssuhde, jossa vieraskoreusvaihe venyy liian pitkäksi ja lopulta ei uskalla oikein edes hengittää ja molemmat ovat luopuneet oikeudestaan omiin ajatuksiin ja oikeudestaan saada toiselta tukea tunnesäätelyssä.

Olen miettinyt tätä paljon viime päivinä, kun yksi ihmissuhteistani ei suostu selviämään päässäni yhtään mitenkään (ja toinen osapuoli ei tunnu kovin halukkaalta auttamaan selvittelytöissä, ehkä siitä pitäisi tehdä jokin johtopäätös, mutta sekin tuntuisi kohtuuttomalta, koska ehkä hänellä on vain kauheasti kiireitä tai hän haluaa toistaiseksi välimatkaa pääni sotkuisuuteen, mikä ei ihmetyttäisi, koska minäkin haluaisin mutta kun en toisaalta enää usko itseni deletoimista hyväksi ongelmanratkaisuksi, se jätettäköön konditionaaliin: ei auta kuin työstää asioita). Tuntuu karmealta, miten ihmissuhteissa kaikki voi mennä pieleen niin täysillä. En edes osaa sanoa, miksi piittaan niin paljon ihmisestä, johon en oikein osaa enää luottaa, ja tuo piittaaminen ärsyttää minua suunnattomasti. Äh, vaikeaa. No, ehkä vähitellen tämä tästä lutviutuu, yleensähän parin viikon tai viimeistään puolen vuoden päästä huolet lähinnä hihityttävät pöljyydessään. En vain jotenkin hahmota, miten voisin yksin saada selkoa tilanteesta. En tavallaan tahtoisi katkaista välejä, koska haluaisin oppia tulemaan toimeen ja meillä on kivojakin yhteisiä muistoja ja minusta tuntuu, ettemme me oikeastaan ikinä tutustuneet kunnolla tuon ystävän kanssa, ja sen lisäksi näen kriisin olevan täynnä mahdollisuuksia suunnata suhdetta ihan uusille urille, mutta toisaalta sekä mies että vanhat ystävät ovat sitä mieltä, että jos olen niin levoton ja neuvoton jonkun kanssa ja meillä on niin eritahtinen temperamentti ja eri universumista kotoisin oleva maailmankuva ja arvot ja tyyli olla ihmisuhteissa ja jos minulla on epämääräisesti paha olla asian kanssa kaiken aikaa, eikö nyt vain kannattaisi yhdessä sopia, ettei siitä kaveruudesta mitään tule. Huuooh. En ole tottunut luovuttamaan helposti, saatan olla ihmissuhteissa liian jääräpäinen ja tiedän sen hyvin. Mutta jokin saa minut epäröimään, koska en haluaisi ainakaan kenenkään kanssa sellaisia välejä, että ihmiset joutuvat miettimään, voiko meidät kutsua samoihin juhliin. Hittolainen... tämä itsepäisyys.... etukäteen ei voi lainkaan tietää, onko tässä mitään säilyttämisen arvoista vai ei. Ei voi tietää, harmitteleeko myöhemmin väärää itsepintaisuuttaan vai katuuko liian helppoa luovuttamistaan. (Niinkin olen välillä tehnyt. Höh.) No, ei kai auta kuin seisottaa asiaa. Se tuntuu todella raivostuttavalta, haluaisin nyt heti paikalla selvät sävelet, ja kun niitä ei ole, koen suurta halua ilmoittaa, että ilman mitään suunnitelmaa en etene mihinkään ja anti olla koko paskan. Ikään kuin uskoisin suunnitelmaankaan... en uskoisi, mutta se antaisi sentään systemaattisuuden tunnun, kaavan jolla kestää ahdistusta. Mikä jumi!

Onneksi sentään äidin kanssa asiat ratkeavat. Me olemme hitsautuneet hyvin yhteen. Suutumme toisillemme tuon tuosta ja ennen kaikkea olemme hurjan huolissamme toisistamme, mutta sitten se kaikki purkautuu elähdyttävänä pulssina ja äkkiä olemme taas äiti ja lapsi, iloiset toistemme näkemisestä, ylpeät ja omanarvontuntoiset ja mielissämme toisesta ja tämän itsepäisyydestä ja rohkeudesta käydä ongelmia päin.

Vaihdamme äidin kanssa nopeasti kuulumiset, sitten lähden kotia kohtia iloisena ja keveänä, miltei ilmaan pompahtelevana. Onko mitään yhtä ihanaa kuin sovitus, rajojen ja käsitysten selkeä piirtyminen vaivaamisen, kitkaamisen ja tinkaamisen jälkeen? Ei, ei kai ole! Onnellisuus on liikahdus parempaan suuntaan... merenlahden jään päällä makaa kirkas lumi, kevät tuoksuu ilmassa, pipo ja lapaset ovat ylimitoitetut. Ehkä kohta voi siirtyä kevättakkiin! Virkkasin eilen siihen sopivan baskerin. En pidä virkkaamisesta, mutta osaan tehdä kivan mallisen hatun itselleni sillä tavalla, ja kun näin isossa kaupassa kaunista, ihan takin väristä lankaa, päätin ottaa ristikseni tuollaisen käsityön. Onneksi baskeri valmistuu parissa tunnissa eli ennen kuin täysin raivostun siitä, miten inhottavalta virkkaaminen tuntuu kosketusaistillisesti ja miten raivostuttavan nököttävää puuhaa se on. Ehkä jos olisi kehittyneempi virkkaaja, voisi samalla tehdä vaikka timestepiä tai askelkyykkyjä. Toistaiseksi kuitenkin virkkaamus vaatii kaiken huomioni, mikä on jokseenkin raivostuttavaa, koska virkkaaminen on hyvin yksitotista puuhaa. Kumma juttu, miten leipominen, huovuttaminen ja keramiikkatyöt eivät ollenkaan saa minua tylsistymään ja raivoisaksi tällä tapaa. Ehkä se johtuu siitä, että märkä villa ja sävilälli tuntuvat kivemmalta käteen kuin lanka? Niissä on anarkistisen sotkemisen mahdollisuus eivätkä ne assosioidu alistuneiden naisten asemaan.

Kotona odottaa kutsu vappupiknikille, sinne on enää seitsemän viikkoa, ja vuokrapalstan maksulappu, jonka tahdon maksaa heti, etten vain unohda. Jos vappuun on vain seitsemän viikkoa, se tarkoittaa, että kohta pääsen maankin kimppuun, kääntämään sitä ja viskomaan sitä uusiksi aalloiksi. Voi ihanuus! Olen ostellut lisää siemeniä, löysin oranssinvärisen mangoldinkin siemeniä ja tilasin eBaystä Mrs. Collierin pyöreitä, kovia herneitä.

Saattaa olla, että saan erään lyhyen työn, että käyn parina sunnuntaina maalaamassa erään liiketilan katon ja seinät. Se ilahduttaa: maalaaminen on hauskaa, ronskia hommaa! Vähän kyllä kauhistuttaa, josko onnistun roiskimaan kattomaaleja kaikille kalliille esittelypöydille ja myytäville tavaroille, kun olen sillä lailla enemmän innokas kuin huolellinen tuollaisissa motorisissa hommissa, mutta kai ne kalusteet nyt onnistuu jotenkin peittämään. Ehkä pitää käydä ostamassa jostain muovisuojuksia niiden päälle levitettäviksi. Nyt pitää vaan ottaa selvää, voinko laskuttaa tuon työn toiminimeni kautta, kun kuitenkin yritysrekisteriin toimialakseni ei ole kirjattu "maalaustöitä" eikä mitään sinne viittaavaakaan, vai pitääkö minun ensin maksaa siitä, että muutan toimialaani. Tulisi se silti ihan kannattavaksi urakaksi.

Näen myös taas Napaketun, menemme uimahalliin yhdessä. Hänkin viettää aikaansa nyt vapaalla, tutkailee uusia mahdollisuuksia, mutta ennen kaikkea vain elää ja hengittää, kokee ja fiilistelee edellisistä kuukausista säästyneillä palkkarahoilla. Kerrankin ystävä, joka on samassa elämäntilanteessa... kaikki mahdollisimman avoinna, kaikki vaiheissa. Se tuntuu rentouttavalta kaiken levottomuuden, itsensä kelvottomaksi ystäväksi ja ihmiseksi tuntemisen sekä ainaisten ulkopuolisuuden olojen jälkeen.