Tie Lontooseen ja lapsuuteen

Tänään aamulla elän Lontoota pitkästä aikaa. Herään kyljeltäni ilman tyynyä, patja lattialla, lakanassa kuolalammikko, ikkunasta vetää päähän. Koikkelehdin koiville, herätyskello soisi kolmen minuutin kuluttua. Kiskon vaatteet vessassa, ettei vastapäinen joudu seuraamaan strippausta. Luimuillen tulen takaisin, teen kupin teetä, kiskon farkkurotsin niskaan, klonksutan DrMartenseissani raitiovaunuun, sateenvarjo avoinna, sitä ohimennen pyöritellen.

Tuijotan ikkunasta ulos. Kaupunki on harmaata kevättä. On aamuja, jotka tuntuvat aamuihmisestä illoilta. Tämä on niitä. Niitä on Lontoossa töissä ollessani runsaasti. Sataa harmaata, on vapaapuolipäivä eri päivänä kuin AMS:llä Pohjois-Lontoossaan, kuljeksin ympäriinsä yksinäisenä ja täysin tietämättömänä, kuka olen, minne menen, mitä minusta voisi tulla, onko mitään minää ja niin edelleen. Kävelen päivittäin Kew Gardensissa, menen istumaan palmuhuoneen kellariin, siellä on akvaariossa merihevosia, ne keinahtelevat allasvirrassa pyrstö pohjan oksan ympäri kiedottuna, nukkuvat. Katson niitä tuntikausia tuon syksyn aikana. Olisinpa merihevonen, ajattelen, nukkuisin pyrstö oksan ympärillä.

Äiti soittaa ehkä kerran kuussa, kysyy, mitä aion seuraavaksi tehdä. Minun aivoillani ei kuulemma saa vain paeta ulkomaille siivoamaan ja hoitamaan lapsia. Jokainen kykyjensä mukaan ja niin edelleen. Joulukuun alussa yskin verta. Ajattelen typerässä romantismissani, että olen saanut tuberkuloosin, vaikka minut on tietysti rokotettu kuten kaikki muutkin Suomessa ja olemme Herkkupepun kanssa yhdessä tarkastelleet pullistumia käsivarren sisäpuolella, kummankin pahkura kasvaa liian hitaasti ja joutuu uudestaan seiso-suorassa-äläkä-vengo- ja-nyt-kurkistan-alushousuihisi-onko-kaikki-kunnossa -terveydenhoitajalle. Uusinnassa selviää, että tubivaste on sittenkin riittävä. Tieteellisyys ei silti oikein vakuuta, kun pahkuroita mitataan kankaisella mittanauhalla. Lontoontaudissa kyseessä on tietysti vain pitkittynyt yskä, paha keuhkoputkentulehdus, korvatulehdus ja poskiontelontulehdus, joudun jouluksi ja tammikuuksi tiukkaan vuodelepoon, koska kuume vain nousee ja nousee ja lääkäri lausuu vakavia sanoja siitä, mitä aivokalvontulehdus tai sydänlihaksen tulehdus saattaa teettää.

Vielä huhtikuussa olen heikko, pyhän Patrikin päivänä hummaamme Tavastialla tanssien reelejä, keuhkot tuntuvat repeytyviltä, saan itkukohtauksen jatkoilla, koska en ole suomenruotsalainen, tuntuu pahalta kun hengästyttää pelkkä dösikselle käveleminen, samanlaista on viime keväänä, jalka paskana, tänä keväänä siihen sattuu enää vain tällaisina päivinä, kun olen aamulla illassa, ja vihaan iltojen hitautta, ei hitto kun en tajua, miten tämä asia menee, antakaa pussi mikropopkornia, en jaksa enää, tämä on PMS-simulaatio, kiinnittäkää turvavyöt. Joku saisi suukapuloida minut iltaisin, kun olen muutosta väsynyt.

Äiti käskee ajatella positiivisesti, sanoo: "Pim! Pim! Pim!"

Ehkä sen on tarkoitus piristää, mutta sanon vain vihaisesti: "Vedä kuule pimppi päähäs." Äiti nauraa. Timo, joka on hakemassa lainalevyjään takaisin, ei tiedä, onko okei nauraa. Äiti sanoo: "Noh noh!" Ja punaisia portaita ylös, kaappaan kassit matkaan, viimeinen muuttokuorma Tähtitorninmäeltä, ensi viikolla pesänjakoa Käpylässä. Hyvästit avoliitolle ja parvekkeelle. Vihaan itseäni jo siinä portailla, ei äideille saisi noin sanoa. Äiti on kiltti, hössöttää hyvää tahtoaan. Äiti koluaa perässä, paapattaa uskomattomalla virrallaan katkeamatta siitä, miksen jätä hänelle kannettavaa, mihin hän nyt kätensä panee.

"Pane ne suuhusi, niin et puhuisi niin paljon", jatkan verbaalisen väkivallan linjaa.

Ei ihme, että tänään aamu on silkkaa Lontoota, olen morkkiksissa. Autossa vyörymme lahjaorkideaa ja levyjään kantavan Timon ohi. "Vilkuta nyt Timolle, Timolle tulee sinua ikävä kun sinä muutat pois", äiti tohottaa. "Äiti, en ole muuttamassa Pohjoisnavalle", tiedotan, "ja Kallioon on kävelymatka Timolta." Äiti ei tietenkään usko, etten seurustele Timon kanssa. Ja niiden kaikkien muiden, jotka ovat käännelleet asunnossani ruuveja. Äidin päähän ei mahdu, että joku mies voi olla ystäväni. Tai ylipäänsä, että on ystäviä, jotka eivät ole edes sukua. Heillä ei olekaan, äidillä ja isällä.

Matkalla Kallioon äiti puhuu niin säälivästi elämäntilanteestani, että olen ratketa pahantuulisuuteeni. "Ennen kaikki oli niin paljon yksinkertaisempaa. Työn sai tuosta noin vain." Äiti ei ymmärrä, etten haluaisi tuostanoinvaintyötä. Hän ei ymmärrä myöskään, miksi olen kutsunut tupaantulijaisiini yli yhdeksänkymmentä ihmistä. "Ei niistä tule kuin murto-osa", koetan selittää. Ihmiset ovat aina ulkomailla, matkoilla ja työmatkoilla, seminaarimatkoilla ja syntymäpäivillä, jos saan asuntooni parikymmentä yhdeksästäkymmenestä, saan olla onnellinen. Jurpin takapenkillä, sisko on kielinyt kutsulistan pituudesta, äiti kysyy, montako kakkua pitää leipoa.

En edelleenkään tiedä, saanko laverin kuljetettua asuntooni. Ehkä kannan sen jonkun kanssa Kyläsaaren kierrätyskeskuksesta saakka. Sinä päivänä sopisi olla pouta. Tai ehkä nukun lattiapatjalla lopun ikäni.

"Voinko tehdä vielä jotakin?" koettaa äiti pitkittää läsnäoloaan Kalliossa, kello on varmaan jo jotakin kymmenen pintaa, vastaan, että hän voisi jo lähteä kotiinsa, itkettää joka ikinen sekunti, pitäisi jaksaa olla kiltti ja ystävällinen, mutta olen aivan lopussa, nukahdan heti vanhempani ulos heitettyäni, Timo soittaa ja herättää minut juuri nukahdettuani, murisen vihaisesti puhelimeen jostain toisesta kerrasta ja heihei ja aamulla herään ikään kuin Lontoossa.

Kävelen raitiovaunusta töihin velloen omalaatuisessa väsymyksessä, vakuutan, että muuttaessa saa ollakin väsynyt, mutta en usko vakuutteluihini itsekään. Tuoksuu keväältä, viheltelen ja pyöritän sateenvarjoa, mutta olen yhtäkaikkisesti aivan uupunut. Poikkean Alepaan ja ostan tofutoffeetuutin, jonka syön työmatkalla ahneesti. Yleensä syön aamulla kauralesettä omenamehussa, nyt jokin on toisin.

Kirjastossa nökötän palvelutiskillä samalla tavalla kuin Lontoossa au pairina nökötän keittiönjakkaralla, katselemassa tarjoiluikkunan läpi perheen toimintoja olohuoneessa, haukotellen ja miettien, mikä ihme paikka tässä maailmassa minulle olisi, ei tämäkään nyt oikein ole sitä, kirjoitan kirjettä ja muistikirjaa, vähintään kirje päivässä, pitää vireänä, kuumeessa käsiala paakkuuntuu. Mutta nyt ei ole kuumetta, en usko, on vain sokea väsymys. Listaan päässäni kaikkea, mitä pitää vielä hankkia. Multaa. Vermikuliittia. CD-kaappi. Pieni lokerikko vessanseinälle. Sitä. Tätä. Tuota. Saan porata vielä ainakin kymmenen reikää, se on KIVAA, mutta sitten niihin pitää saada vääntymään ruuvit, se on KAMALAA.

Tupaantulijaisiin on tasan viikko, on kerittävä Lontoosta kotiin sitä ennen. Äitiä suututtaa, kun en soita, mutta soittamattomuudelleni on sama syy kuin Lontoossakin: en halua kuluttaa sähköä itkemällä puhelimessa. Livenä äidille on helpompi suuttua, puhelimessa on vain yksin ja toinen on kaukana. Tänä talvena irtoan äidistä ja ystävistä samalla tavalla kuin irtoan heistä tuona Lontoon syksynäkin.

Mieleeni palautuu taas hylkäämisen ja ikävän tunteita valtavina hyökyaaltoina, kiedon hännän pohjaoksiin, heityn eestaas rajusti, ei tässä paljon nukuta, muistan kuinka lapsena epäröin sormi puhelimen numerorinkulalla, etusormi jo kuutosreiässä, jos sille ei käykään taaskaan, se on kuitenkin mieluummin Saaran kanssa, viitsinkö edes koittaa, illat joita yritti pitkittää vitsi vitsiltä ystävättären kanssa, ulkona jo mustaa, pahus viimeinen yöbussi meni, voinko jäädä yöksi, eivät ne uloskaan voi tuupata, maataan vierekkäin hyväntuoksuisissa lakanoissa, ystävättären äiti avaa oven jo viidettä kertaa ja käskee lopettaa supatuksen, aamulla on töitä ja teilläkin koulua, aamulla lähtee eikä ole kulttuuria halata, vaikka haluaisi, jo silloin, sanoo vain heihei ja pidä hauskaa ja nähdään taas, diskossa seistään seinänviertä ja katsotaan hitaita tanssivia tyttöjä, ne tietävät jotakin mitä me emme, mitä on olla rakastettu, uuush hyökyaaltoina kaikki yhtenä sekamelskana, huonekalut vyöryvät kukkulalta toiselle, on pidettävä tiukka ote pohjaoksista, ettei huuhtoudu avomerelle, kämmenet kylmää ikkunaa vasten erkkerissä, miksei auto jo kaarra pihalle ja äiti astu pimeään iltaan avaamaan autotallin ovia, sitten äänet tulisivat rappukäytävää ylös, lukko raksahtaisi, sydän olisi pakahtua riemusta, mutta auto ei kaarra pihalle vieläkään, suljen silmät, lasken kymmeneen, sitten se on varmasti takaisin, se ei ole takaisin vaikka laskin varmuuden vuoksi kahteenkymmeneen.

Muistan tänä talvena, miltä tuntuu katsoa ihmistä suoraan silmiin ja sanoa hei hei, kun kumpikin haluaisi oikeastaan jäädä, pitkittää ja pitkittyä, että aika pysäyttäisi sormet teekupin lämmön ympärille, mutta aina huuhtoutuu matkoihinsa, palaa pieneen koppiinsa, käy patjalle ja ajattelee, olisiko olo hauskempi jos jalat nostaisikin tällä kertaa tyynylle, kulunut vitsi, ha ha, ei yhtään naurata, itkettää vähäsen. Tuo yksinäisyys on olennainen osa minua, se on piilotettua lapsuutta. Yksinäisyys kulkea ulkona ja potkiskella hiekkatietä punaisten solkikenkien kärjillä, sininen duffelitakki, skottiruutukaulaliina, neulepipo, on aika kamalaa, että minulla on aikuisena täsmälleen samat vaatteet, äidin pikku elouai, kävellä orapihlaja-aidan viertä, ilahtua liiaksi varpusten olemassaolosta. Uuden kerrostalon lapset pelaavat pesäpalloa kentällä, kiljuvat ja juoksevat. Syön aroonioita pensaasta, ne huutavat: "Hullu, ne on myrkyllisii!"

Järkeilen, ettei kaupunkiin istuteta myrkkymarjoja, täällä on liikaa lapsia. Olen syönyt jo monesti enkä vielä ikinä kuollut. Jo lapsena olen empiristi, muistan.

Jäljitän surua, mistä se alkaa, miten se kertautuu ja tekee sisäkkäisiä kehiä. Englanninkielinen leikkikoulu, jossa en ymmärrä, mitä sanotaan. Ala-aste, jonne en sovi sitten millään, minulla on ystävä siellä vain ihan hetken, sitten hän keplottelee piireihin. Lukio, on niin paha olla, ettei aina vain voi mennä kouluun, kaikki se toisten valoisuus ja lahjakkuus ja itsevarmuus on liikaa. Lontoo, totaalinen yksinäisyys, tätäkö on lähteä lapsuudenkodista, kuolemanpelon kouristuksia. Ensimmäinen yli vuoden suhde, tunnen itseni kömpelönlihavaksi ja liian vanhaksi, mies sanoo Big Mamaksi ja valittaa, että olen liian vanha lyömään kirjallisesti läpi, olenhan jo kahdenkymmenen. Ensimmäisen koirani kuolema, siitä on pian neljä vuotta, vai jo pidempään, siitä alkaa nykyinen suruni, jonka olen koettanut tukkia, laatikoida, jonka päälle olen suihkutellut huoneenraikastimia ja maalannut uuden kerroksen pesemättä hometta. Tämä talvi, kun kaikki purkautuu otettuani ratkojan käteeni. Vai onko se vain sitä, että luen runot läpi ja koetan tehdä niille jotakin.

Ja ystävä sanoo: "Tämä on niin raastavaa lukea! Tämä on kirjoitettu nyt syksyllä, eikö vaan?"

Ja vastaan: "Ei, se on kirjoitettu jo... odotahan... siitä taitaa olla neljä vuotta."

Olen monta vuotta elänyt elämää, jossa olen ollut näkymätön avec. Ei ihme, etteivät ihmiset ole muistaneet minua, minussa ei ole ollut kaipausta, johon he olisivat voineet vastata. "Me olemme kyllä tavanneet." Hiljaisuus. "Ai missä?" Selvennys: "Olen tuon hujopin tyttöystävä", ostensio Kissaa päin. Ja sitten: "Ai niin - tosiaan, hänellä taisi olla joku viime bileissä mukana." Tämä toistui niin usein, että aloin todella uskoa näkymättömyyteeni.

Olen löytämässä jotakin oleellista tästä yksinäisyydestä. Moneen vuoteen en muistanut, mitä on kaipaus sellaisena kuin se suuntautuu ystäviin. Muistin vain, millaista on kaivata miestä tämän ollessa matkalla, kaivata niin, että tuntee tulevansa hulluksi, ei pysty nukkumaan yksin eikä osaa nukahtaa ennen kuin toinen hengittää unihengitystä ja voi nukahtaa, toinen on suojeltu uneen saakka. En muistanut tätä tunnetta, kun seisomme ovella tai raitiovaunussa tai metroasemalla, ja ehkä halaamme, ja sanomme: "No, nähdään taas pian." Ja kaikki on epävarmaa. On monia seurueita, joihin käy, ne kutsuvat esiin aina erilaista tyttöä, ei ole vakituisen suhteen pohjaa, joka kutsuisi illasta toiseen saman ihmisen, joka nurisee liian myöhään nukkumaan menemisestä ja soittelee, mikset ole jo, ruoka on jäähtynyt.

Tänään aamulla tulen ajatelleeksi sitä, kuinka Lontoossa kaikkien oletusten vastaisesti osaan laskea etäisyydet myös itä-länsisuunnassa, sivuttaissuunnassa. Miten en eilen muista Lontoota? Olenhan asunutkin siellä, ollut laittomasti töissä. Klonkklonk, raitiovaunu ohi laulutupalauran talon. Tuntuu omituiselta elää taas hetken estetiikkaa ilman kiintopisteitä, kieppua turvaköysi omassa kädessä. Tulen ajatelleeksi myös sitä, kuinka tavaroiden ja tarinoiden ohella elän myös kuutiometrejä, pitoisuuksia ja massoja. Kramppaava hauislihakseni auttaa hahmottamaan tarinoiden painon. Kirjalaatikoita en silti osaa kirota, isäni hoitaa sen puolen.

Nuupotan kirjastossa ja ajattelen ensi lauantaita, jolloin torkun istualteni valmistautuen illan juhlintaan ystävien kanssa uudessa kodissa.