Facebook mediana

Aina välillä törmää tyyppeihin, jotka tympeilevät facebookille. Ymmärrän kyllä etäisesti joitakin huolenaiheista, kuten pelon oman identiteetin tahriintumisesta, mutta en sitä, miten niin usein ihmisiltä jää huomaamatta, että juuri ne kohdat, joissa oma pelko tihentyy, tarjoavat usein hyviä avaimia noiden pelkojen käsittelemiseen, täsmentämiseen, purkamiseen. Enkä nyt tarkoita, ettei minusta saisi pelätä (siihen olisin oikeasti huonoin mahdollinen vaatija - minä pelkään joka kerta portaita alas rampatessanikin, että kaadun ja kallo halkeaa) tai että pitäisi aina ja joka paikassa olla valmis vuoroin murisemaan pelolleen, vuoroin silittämään sitä, kunnes se asettuu järkeviin mittasuhteisiin ja muuttuu pelosta joksikin muuksi, kuten vaikka preferenssiksi toimia tietyllä tavalla, koska jokin seikka on todettu itselle vaikeaksi. (Vaikeudet ja epämukavuudet eivät aina liity pelkoihin. Tai siltä ainakin minusta tuntuu. Voi kyllä olla, että olen huiman väärässä. Mutta ehkä palaan tähän joskus, jos muistan eli jos se osoittautuu tärkeäksi ajatukseksi tässä tai jossain muussa vaiheessa.) Mutta jännittävän usein facebook herättää pelot.

Osa tympeilee facebookille sen takia, että sitä pidetään "pinnallisena", "narsistisena" ja "siellä ei voi käydä kunnon keskustelua". En tiedä, miten he ovat tällaisen kuvan saaneet, mutta se ei oikein vastaa sitä empiriaa, jonka itse kohtaan äfbeessä. Noin kuukausi sitten muistan käydyn keskustelua mm. siitä, miksi Tuksu-julkisuudesta tulee helposti paha ja surullinen olo ja nyt viimeksi eilen sitten siitä, miten muistaminen oikeastaan toimiikaan ja onko niin, että parisuhteen voi jakaa kaksi ihmistä vai onko siinä lopulta kaksi eri suhdetta. Ja että jos ei menneisyydestään onnistu palauttamaan mieleen jotain tapahtumaketjua, onko niin, ettei se siellä toimiva tyyppi minä olekaan, ei ainakaan tietyssä itseidentiteetin mielessä. (En nyt ole siirtämässä legaalista vastuuta minnekään vaan ajattelen enemmän minuutta kokemuksena, itseidentiteettiä, minäkuvaa.) Mistä oli pakko polveilla siihen, että entäs sitten ne tilanteet, joissa esimerkiksi jonkun asian hoksaa ja tajuaa sen hiertäneen ja oireilleen vaikka kehollisella tasolla jo pidemmän aikaa, heijastuneen epämääräisenä ärtymyksenä ja niin edelleen? Onhan se vain myönnettävä, että siinä on ollut kokemus pahasti jakautunut, toisaalta tiedostetun yksi sävel ja toisaalta kehollisen kokemuksen, tunteiden, vireystilan jne. aivan toinen kokemus asiasta. Yksi vaihtoehto olisi tietysti yhtenäistää kokemusta sillä tavalla, että määrittelisi kokemuksen vain tiedostetuksi, mutta tuskin se ratkaisu olisi kovinkaan toimiva sitten, kun koettaisi selittää vaikkapa aistihavaintoa, asioiden nousemista tiedostettuun kokemukseen, esitietoista valikointia siitä, mikä päätyy tietoisuuteen. Niin että ei kai auta kuin hyväksyä, että kokemukseni voi välillä olla kahtalainen. Tai vieläkin useampirantuinen. Ja ettei siinä ole mitään epänormaalia eikä traagista: kiinteä, täysin läpinäkyvä ja synkassa kylkeva minuus on vain aika huonolta vaikuttava metafora. Ja mitä kokemuksen eri rantujen eroihin tulee (tai voisi kai sanoa myös "itsen kokemusten eroihin") niin ehkä sekin on hyvä kun ne edes joskus päivittyvät samaan rytmiin. Tuon päivittymisen tunnistan ainakin itse semmoisesta huvittuneesta ja joskus vähän pöllämystyneestä ahaa-elämyksestä, joka seuraa jälkikäteen kokemusten välistä kuilua ja siitä aiheutuneita venytystuskien oireita.

En minä nyt tietysti tiedä, ehkä jostakusta tuo on pinnallista kelailua, mutta itse olen kokenut monet tämäntyyppisistä ajatuksista ja keskusteluista sytyttävinä. Monesti jokin lyhyt kommentti väärinkäsitettynä avaa hedelmällisen keskustelun mahdollisuuden. Eläköön väärinkäsitykset! Toiset lisäilevät pointseja ja uusia näkökulmia asiaan. Kynnys on matala, mikä mahdollistaa välillä todellisia ristivalotuksia johonkin aiheeseen.

Joskus keskusteluissa avautuu hauskasti jokin vanha myytti, kuten ajatus nerojen ja tavallista älykkäämpien ihmisten tuskasta, kun pohdinta etenee siihen, että eikö ongelmanratkaisumielessä älykkäällä ihmisellä tavallaan kuitenkin pitäisi niin halutessaan olla paremmat edellytykset koetun ongelman täsmälliseen muotoilemiseen ja luovaan ratkaisemiseen. (Ja näkymätön jatkokysymys loistaa ainakin tässä kohdin minulle: Mikä tyrehdyttää siis tuon halun ratkaista ongelma? Usko siihen, ettei siitä mitään tulisi? Vai pelko siirtyä epämukavuusalueelle, jossa minä pitäisikin ratkaisun myötä käsittää ihan uudella tavalla? - Se on raskasta, ei siinä pelossa ole mitään huvittavaa, ja kai me kaikki sen kanssa jollakin tavalla nokittelemme vähän väliä. Vai vastenmielisyys, koska ongelman ratkaisussa turvauduttaisiin ulkoakäsin tarkasteltuna sellaisiin arvoihin, jotka kokee jostain syystä ällöttävinä tai epäsopivina tai vain totaalisen itselle vieraina, ja ei halua missään nimessä näyttää toisten silmissä tällaisia asioita kannattavalta. Heh, minun ei tarvitse kuin ajatella aiempaa haluttomuuttani ratkaista pyöräillessä kastuminen ja vilustuminen... kaikki vain sen takia, että ahdisti niin helvetisti, että joku saattaisi pitää sporttisena, jos käyttääkin villakangastakin sijaan goretexiä! Onneksi minuutta voi väljentää varovaisin siirroin. Jos haluaa. Ehkä osa fb-tympeydestä on haluttomuutta sovittaa itseen niitä määreitä, joita kokee fb:n säteilevän ympärilleen?) Ah, ja onko onnellisempaa, ettei tiedosta ongelmaansa vai että tiedostaa sen muttei oikein osaa tarttua sen askel askeleelta ratkaisemisen puuhaan?

Tietysti facebook mediana tekee muutakin kuin keskusteluttaa sisällään (ja ulkopuolellaan). Se, mistä en pidä, on sen ylivoimainen kätevyys kutsujen järjestelemisessä. Eikö kuulostakin kummalta perusteelta? Mutta niin siinä vaan on monesti päässyt käymään, että ne, jotka eivät ole halunneet tulla facebookiin, unohtuvat kutsulistoilta helposti. Sitten kun heihin törmää jossain, muistaa heti, että hemmetti, haluaisin kyllä pitää yhteyksiä yllä tähänkin tyyppiin. Ja niin helposti se silti unohtuu ennen seuraavaa tilaisuutta kutsua tuota ihmistä syömään, bilestämään, pelaamaan jalkapalloa kaverien kesken. Se jaksaa harmittaa. Pitkään elin itsekin sosiaalisessa paitsiossa, koska minulla ei ollut kännykkää. Kuulosti vähän ankealta saada kuulla monia kertoja, että olisi ollut kiva, jos olisin ollut jossain, mutta he eivät olleet tulleet kutsuneeksi, koska minulle ei voinut lähettää sitä samaa tekstaria kuin muille. Se synnytti ainakin itsessäni vastareaktion ja ajattelin, etten halua muuttua tuollaiseksi kätevyysidiootiksi. Meni vuosikausia ennen kuin suostuin hankkimaan kännykän. No, juuri sellaiseksi kätevyysidiootiksi näyn nyt sitten kuitenkin vaivihkaa ja salakavalasti muuttuneen. Höh. Yritän parantaa tapani, jos muistan.

Oma lukunsa ovat ihmissuhteet, joista osa tuskin olisi syventynyt ilman tuota mediaa (tärkeimpänä ainakin minulla suhde siskoon). Itse en ole erityisemmin huomannut sitä vaikutusta, jota moni valittaa: että olisi vähemmän aikaa nähdä ihmisiä oikeasti tai ettei heihin koe tarvetta ottaa yhteyttä, koska fb:n kautta he joka tapauksessa ovat ystävinä "varmoja" tai "turvattuja". Ennen facebookia minulla ainakin oli aika harva ihminen, joita pidin tuolla lailla niin likeisinä ihmisinä, että uskalsin ottaa heihin yhteyttä. Nyt tuntuu jotenkin paljon selvemmältä, että on iso joukko ihmisiä, joiden kanssa vallitsevat valtapuolin tai täysin myönteiset keskinäiset suhteet ja joita voi siten pyytää jonnekin, minne he ehkä voisivat olla kiinnostuneita tulemaan. Tietysti olen edelleen aika laiska ja haluton kutsumaan ihmisiä; en itse asiassa edes toivo sen muuttuvan mihinkään suuntaan. Arvostan yksinoloa kovasti. Väliin tulee kausia, jolloin toivon näkeväni enemmän ihmisiä, nyt se on helppoa järjestää. Mutta useimmiten olen varsin tyytyväinen siihen ihmisten näkemiseen tasoon, joka vallitsee. (Tähän muuten liittyy aika kiinnostava keskustelutyyli: Kun kaverukset kohtaavat, molemmat pahoittelevat, ettei ole viime aikoina oikein jaksanut nähdä toisia tai järjestää mitään. Huomaan itsekin välillä sanovani jotain tuon suuntaista, en kyllä erityisen pahoittelevaan sävyyn vaan useimmiten kai aika toteavasti. Mistä pahoittelussa on perimmiltään kyse? Tyytymättömyydestä siihen, että työ vie niin pitkälti mehut? Vai epämääräisestä tunteesta, että pitäisi nähdä enemmän ihmisiä? Vai mistä? Ikävä sitä itseä, joka ehtii ja jaksaa ja kikattaa kahvilassa?)

Joskus olen vastannut tympeään lausuntoon puolustaen facebookia lyhyesti, ilmaissut noita samoja asioita kuin äskenkin. Aika usein vastaus on kyllä, mutta -muotoinen. Harvoin muttuudet kuitenkaan täysin onnistuu selittämään minulle, miksi tarkalleen haitat koetaan etuja suuremmiksi. On kuin joitain osia arvotuksista, painotuksista ja merkityksistä olisi piilossa. Tässä, kuten usein muutenkin iskee ikävä vihlaisu siitä, että jotta tuota perustelua voisi ymmärtää edes hivenen paremmin, olisi hyvä tuntea tämä ihminen paremmin, ja kun hänen ilmaisujaan ei voi sen tarkemmin penkoa esimerkiksi facebookista... no, arvoitukseksihan se jää. Ei erityisen ärsyttävää, mutta kylläkin arvoituksellista.

Joskus on joku todennut niinkin, että kovin helposti sinne keveästi syydetty ymmärretään väärin. (Mutta hei, mitä ymmärretään oikein? Mitä edes tarkoittaa oikein ymmärtäminen? Onko tietyn tekstin merkityssisältö oikeasti tekijän päätettävissä? Eikös tämmöisestä ajatuksesta ole luovuttu jo ajat sitten esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksessa ja arkkitehtuurin tutkimuksessa?) Että se tulkitaan ilkeästi. Ihan ymmärrettävä pelko kyllä, kun ajattelee, miten ihmiset toisinaan puhuvat sellaisista, joita eivät tunne mutta joiden edesottamuksia he pystyvät jonkin median kautta tutkimaan. Totta kai materiaalilla voidaan ruokkia niin kiintymyksen kasvua kuin vihailun ylläpitämistäkin. Jotenkin vain ainakin itse suutahdan tässä kohdin, koska jos alkaa liikaa sensuroida sanomisiaan ja tekemisiään sen takia, ettei tule väärintulkituksi ja ettei noita tulkintoja sitten joskus myöhemmin käytetä omien mahdollisuuksien torpedointiin ja maineen mustaamiseen... aargh! En halua sellaista yhteiskuntaa ja yhteisöä, jossa ei tarvita edes isoaveljeä valvomaan, koska kaikki ovat hiivatti soikoon omia isojaveljiään! Otan myös oikeuden muuttaa mieltäni - mitä tapahtuu aika usein. Jos kannatan jotain ihan pönttöä ideaa, on ihan hyvä, että saan tietää, mitä ongelmia tuohon kantaan liittyy. (Voi olla, etten pysty heti nielaisemaan kaikkea kerralla, mutta ajan kanssa kritiikistä saa vähitellen imeksittyä ydinmehuja ja silloin syttyy motivaatio muuttaa kantaa tuon asian suhteen.) Ei minun tarvitse olla valmis.

Jotenkin koen facebookin antavan hyvät eväät tähän keskeneräisyyteen. Groteskiuteen, mieleenjuolahduksiin, huumoriin. Ja koen sen myönteiseksi piirteeksi. Jännä juttu. Totisesti elämme jännittäviä aikoja muunkin kuin lajikadon, ilmastonmuutoksen, maahanmuuttokeskustelun sekä sukupuolisen ja seksuaalisen tasa-arvon määrittelemisen suhteen.