Vieraus

Nyt kun olen onnistunut taas innokkaasti tanssien turiloimaan vasemman jalan astumiskelvottomaksi (ja matkaan lähtemiseen on viikko aikaa, mitähän vuoristopoluista tulee?), makaan sängyssä jalka kylmäkohohoidossa, pyydän yrttiteetä ja suolatikkuja sänkyyn (suolatikut ovat LOHTURUOKAA melkein parhaimmillaan, ainoastaan pakasteherneet ja kuivahtanut jälkiuunileipä pieksävät ne) ja luen vessaanontumismatkalta mukaan kaapattua s-ryhmän asiakasomistajalehteä. Lehti jurppii, tai ehkä se on jalka, ja heijastan sen vain lehteen.

Joka tapauksessa lehdessä on mainos ABC-liikenneasemien äitienpäivän noutopöydästä. Kuva on jotenkin täysin absurdi. Yhdistän äitienpäivän kiireettömyyteen ja siihen, että koska äiti saa valita, musiikkiakaan ei soiteta. Täysin mahdotonta jotenkin kuvitella se kaikki huoltoasemalle, jossa on rumat ikkunanäkymät ja kaiken maailman jalat haralla lampsivia viiksiukkoja. Koska huoltoasema on myös se paikka, jossa olen nähnyt äitiä ahdisteltavan seksuaalisesti, pidän niitä edelleen jokseenkin naisvihamielisinä paikkoina. (Puhumattakaan siitä, että asemat on suunniteltu autoilijoiden tarpeita silmälläpitäen; jos on jotain, mihin en osaa identifioitua, niin yksityisautoilijuus. Minusta autolla matkustaminen on kurjaa ja sen ajaminen vielä hirvittävämpää.) Ajatus siitä, että joku vietäisiin sinne äitienpäivälounaalle, tuntuu melkein loukkaavalta.

Ja silti: varmasti on ihmisiä, joiden intuitiot osoittavat päinvastaiseen suuntaan. Eikä se ole vakavaa.

Huoltoasema on sikäli mielenkiintoinen paikka, että sen kohdalla tajuaa hyvin selkeästi kohderyhmään kuulumattomuutensa. Niillä tulee piipahdettua oikeastaan vain silloin kun muuttaa ja vuokrapakettiauto on tankattava. Aseman webbisivukin hämmentää. Sisäänheittosivun kuvasta tulee mieleen kristillisten lahkojen esitteet. (Maanantaina minut pysäytettiin, kun olin tarpomassa hammaslääkäriin, ja sain tällaisen ryhmän esitteen. Kannessa oli vähän ABC:mäinen kuva, paitsi että äidin paikalla oli vain valkoista. Puuttuuko  taivaallisesta perheestä jotain, kysyi esite. Eikö äiti nyt puutu tästä? Teki mieli vastata, että ihan yhtä hyvin niiltä voi puuttua kissoja tai kasveja tai arvostelukykyä. Tai toinen isä, valkoisen aukon muodosta päätellen hevaritukkainen isä.)

(Itse asiassa autoihin liittyy kyllä minustakin yksi kiva asia, nimittäin pesutunneliin ajaminen. Lapsena pyörivien harjojen seuraaminen tuntui tajuttoman jännittävältä, jopa niin jännittävältä, että autonsisuksen hajun kuvottavuuden unohti pieneksi hetkeksi.)

(Onkohan niitä enää?)

Nyt oikeastaan kaikki muu paitsi yksi essee on paketissa. Saan kyllä esseenkin tehtyä, etenkin nyt kun jalkaa on lepuutettava. (Olen käärinyt jalan keräkaaliin ja kiinnittänyt kaalikääreen vetämällä villasukan koko komeuden päälle. Koirasta oli jonkin verran vaivaa - se vainusi kaalin ja halusi syödä sen, ja tökki kipeää jalkaa kuonollaan, kunnen ärähdin.)

Yhteen kirjoista minulla on aivan yhtä suuri vieraus kuin ABC-asemaankin. En vain voi ymmärtää, miksi kristinuskossa ajatellaan ihmisissä olevan pahuutta. Ellei sitten sitä kautta, että siitä syntyvä kauhistus on hyvä lähtökohta sen anteeksisaamisen ajatuksestakin veteläksi menemiselle. Ymmärrän kyllä huonot ratkaisut ja sen, että ne vahingoittavat toisia, ja että silloin voi olla vaikeaa olla ja sietää itseään, koska on ollut niin lyhytnäköinen, huono ja tyhmä. (Minun on nytkin vaikeaa sietää itseäni, kun olen ollut niin tyhmä, että olen onnistunut turiloimaan jalan näin vähän ennen lähtöä. Se juili viikko sitten myös, miksi ihmeessä en odottanut Italiaan asti riehumista ja vaikka vain vesijuossut siihen asti?) Mutta että se kertoisi pahuudesta itsessä tai toisissa. Ei, en minä oikein onnistu sitä ymmärtämään. Eikä silti kuvani ihmisistä ole kovin hääppöinen tai ihannoiva. En vain usko niin ehdottomaan kahtiajakoon. En hyväksy läheskään kaikkea, minkä ihmiset ovat tehneet ja tekevät, suutun tuon tuosta itselleni jostain asiasta.... ja silti, en osaa mitenkään ymmärtää, miten se olisi pahuutta jossain tekojen takana, motiivien takana, jossain ytimessä. (Itse asiassa siihen ytimeenkään on aika vaikeaa uskoa.) Ja jotain tarkoituksellista, ei vain itsekkyyttä vaan julmuutta.

Nyt käyn nukkumaan, koska en enää näytä valveillakaan pysyvän.

Lomakeskusoutoutta

Mamallapuramin luona huokaa meri, toinen meri kuin ennen. Bengalinlahti sylkee hiekalle erilaisia kotiloita ja simpukoita kuin Arabianmeri. Kaupunki tai kylä, pieni tämä ainakin on, tuntuu jotenkin unohdetulta ja pölyiseltä. Turistikauppoja on vaikka millä mitalla, mutta turistit ovat kadonneet jonnekin, vaikka on vielä sesongin loppurippeitä.

Ensimmäistä kertaa tunnelmassa on jotakin ahdistavaa. Kaduilla päivystää mustalaislasten laumoja, jotka eivät tahdo päästää kulkemaan ohitse. Tuloerot kiipeävät silmille. Lapset ovat oikeasti likaisia ja rääsyissä, aikuiset aliravittuja. Eivät kaikki - puhun nyt kerjäläisistä. Heitä on paljon. Jos istuu rannalle hetkeksikin lukemaan, ympärillä kuhisee pian lauma ihmisiä, jotka haluavat kokeilla vähintään aurinkolaseja, vaihtaa nimiä ja mieluiten myydä santelipuuhelmiä, ja jos niitä ei osta, he pyytävät tuomaan kilon riisiä lahjaksi, jotta olisi syötävää. Näiden ihmisten käytös on puolihyökkäävää.

Mamallapuramilla on huono maine. Kaupunkiin ja sen laitamille on perustettu lukuisia orpokoteja, joissa on ilmeisesti tapahtunut lasten seksuaalsista hyväksikäyttöä, ja vielä useammin turistien rahojen niistämistä johonkin ihan muuhun kuin orpolasten koulutukseen.

Toisaalta kaupungissa on myös Unescon maailmanperintöarkkitehtuuria. Ja meri. Ja mahdollisuus vieläpä loikoilla rannalla hetken ja hengitellä rauhassa pelkäämättä riksan jostain tuututtavan päälle. Nämä vetävät meitä sinne.

Mutta heti huomaa, miten toisenlainen meininki on kuin vaikkapa Goalla tai Varkalassa, jotka ovat toisia käymiämme turistoituneita rantapaikkoja. Täällä tulijaa arvioidaan ihan toisella tavalla. Jos käyttää kameraa tai läppäriä, ilmestyy aika nopeasti paikalle tyyppejä, jotka hypistelevät housunsaumaa laitetta nälkäisinä tuijottaen. Lasten kerjäys, myös muiden kuin kadulla asuvien pikku mustalaislapsireppanoiden, on hyökkäävää ja takertuvaa. Kun pyöräilee heidän ohitseen, he koettavat pysäyttää pyörän vaikka väkisin koettamalla tarttua sarviin tai tarakkaan ja kiljuvat vaativaan äänensävyyn "give me school pen" tai "bon bon" tai "madam give money". Eipä siinä mitään, mieluusti vaikka tukisinkin koulutusta täällä, mutta luettuani aika monta kertomusta siitä, miten näitä school penejä sitten myydään kauppaan tai kadulla toisille turisteille ja miten paikalliset aikuiset eivät pidä ollenkaan siitä, että heidän lapsiaan rohkaistaan kerjäämään, pidän järkevämpänä suunnata apuyritykseni jotenkin systemaattisemmin. On aivan eri asia antaa lahja pyytämättä kuin antaa sellainen sitä röyhkeästi kärttävälle. Kun pyöräilin yhden poikajoukon ohi ja vain väistin heidän pyörää tavoittelevia käsiään, yksi pojista juoksi perääni ja iski nyrkillä selkääni. Kirskautin jarrut pohjaan ja totisesti pysähdyin ja karjaisin, ettei toista ihmistä saa lyödä. Ettei se nyt vain käy. Pojat luikkivat pakoon vähän säikähtäneinä tilanteen saamasta käänteestä koettaen nauraa pollean oloisina, mutta elekieli kyllä kertoi heidän tietävän menneensä liian pitkälle ja pelkäävän nyt seuraamuksia. Nämä pojat olivat siisteissä koulu-univormuissa ja pestyjä ja hyvin ruokittuja. Eivät he nälkäänsä kerjänneet.

Viime yönä sitten tämä rahamassina liikkuminen ja oleminen realisoitui entistä selkeämmin, kun hotellihuoneemme ikkunasta tunkeutui huonetilaan tietä tunnusteleva, lukon aukaisua etsivä sormi. Hotellihuoneen ikkunassa ei ole laseja, vaan pelkät kalterit ja ikkunaluukut. Kalterit ovat niin harvat, että käsivarren saa työnnettyä helposti sisään kainaloa myöten. Jos sängyn laidalla ikkunan edessä sattuu olemaan lompakko tai kamera tai puhelin, sen voi helposti kiskaista ulos kaiken kansan kuljettavissa olevalle luhtiparvekkeelle kalterien välistä. Yksi ikkunaluukuista on rikki; siitä puuttu haka. Luukku oli köytetty kiinni, mutta en tajunnut tarkistaa köyttä - joka paljastui elastiseksi kuminaruksi, joka tietysti jousti, kun luukusta tungettiin kättä sisään. Satuimme istumaan sängyllä kasvot ikkunaa kohti, joten näimme sormen työntyvän sisään. Fauni hyökkäsi luhtiparvekkeelle ja näki jonkun lurahtavan portaita alas kadulle. Hän meni vielä kadulle perään ja löysi sieltä pimeästä jonkun, jolta kyseli, oliko tämä ollut ylhäällä parvekkeella ja mitä asiaa tällä oli siellä. Tyyppi oli vaikuttanut säikähtäneeltä ja painellut matkaansa.

Hämmästelimme vielä tapahtunutta, kun ikkunan eteen vedetty verho liikkui taas alareunastaan - eikö joku taas ollut tunkemassa rikkinäisestä ikkunaluukusta sisään! Nyt tiesimme toimia nopeammin, viimeksi tuijotimme sormea liian kauan ja pidimme niin kovaa meteliä, että se omistajineen kerkisi karkuun ennen varmaa tunnistamista. Fauni riuhtaisi oven auki ja ponkaisin mukaan perässä. Luhtitasanteella luimuili hämärän suojissa esimurrosikäinen poika, joka oli hengaillut hotellin alatasanteella niin monet kerrat, että olin mieltänyt hänet jo kalustoon kuuluvaksi, ehkä omistajan tai alakerran ravintolan kokin lapseksi, ja alkanut moikata häntä ohikulkiessamme. Poika ei vastannut kysymyksiin, mitä tämä nyt oli tarkoittavinaan, nosteli vaan hartioitaan ja pakeni paikalta selvästi kauhusta jähmeänä. Palasimme sisään ja nyt kiskoin kelvottoman kuminauhan pois ikkunasta ja sidoin luukun tiukasti tiinni pellavanarulla, jota on mukana suuri kerä moskiittoverkkojen virittelemistä varten.

Ikkunastatunkeutumisyritys tuntui entistä hurjemmalta, kun se tapahtui sellaisen päivän päätteeksi, joka alkoi aamulla siitä, että kuvasin pientä skorpionia ja työnsin kameraa sitä lähemmäksi ja tarkensin ja yhtäkkiä elikko oli hävinnyt etsimestä, ja kun taivastelin, mihin se oikein oli pompannut, tajusin sen pompanneen kameralle ja matkaavan kohti naamaani pyrstö pystyssä ja tarttumaraajat heiluen. Mitään ei onneksi sattunut, sain saateltua kameran aika pehmeästi asfaltille ja Fauni houkutteli skorpionin kameralta pois. Nähtävyyksillä meille koetti tarjota palveluitaan opas, jonka englannista ei saanut mitään selvää, joten sanoimme kiitos ei, etenkin kun meidän tietämyspohjallemme ihan riittävät informaatiot löytyvät opaskirjasta ja paikoissa kuitenkin kiinnostaa itseä enemmän tunnelma ja veistosten esteettinen tyyli kuin hallitsijoiden nimet tai kuvien uskonnollinen merkitys, joihin useimmat sivukorvalle kuulemamme esitykset tuntuvat keskittyvän. Kieltäytyminen sai opastarjokkaan raivostumaan ja purkautumaan meille siitä, miten perseestä länsimaiset ihmiset ovat ja miten emme ymmärrä mistään mitään ja arvostamme ihan vääriä asioita (epäilemättä: tässäkin kohteessa vaikuttavimpia olivat vuohi- ja koiravauvat, apinalauma ja koululaiset, jotka menivät sekaisin sileänliukkaasta kalliosta, jota saattoi liukua alas) ja miten pihistelemme rahojamme väärissä paikoissa toisin kuin intialaiset, jotka aina auliisti ottavat oppaan (mikä ei selvästi pidä paikkaansa). Niin niin, vastasimme ja totesimme, että emme silti aio ostaa hänen palveluksiaan. Ja kun palasimme hotellille, hotellinpitäjä ilmoitti, että mehän lähdemme huomenna. Mihin vastasimme, että ei kun ylihuomenna. Teidän olisi sitten pitänyt heti sanoa haluavanne viettää täällä kolme yötä, hän valisti ystävällisen isällisesti. Mutta niinhän me sanoimme, vastasimme hämmentyinä. No, katsotaan nyt, hän sanoi, ehkä tämä järjestyy... niin, sanoimme, ehkä joo. No problem. Varmasti kyse oli väärinkäsityksestä, joka ei ollut kenenkään syytä. Mutta ajatus kamojen pakkaamisesta päivää aiemmin ei ilahduttanut. Ja kun oikein tarkasti muistelimme hotellille tuloa, tajusimme äkisti, miten auki kaikki oli jäänyt. "Kahdeksi yöksi?" oli pitäjä kysynyt. "Kolmeksi, onko se mahdollista", kysyimme. "Ai kahdeksi?" hän vastasi. "Ei kun kolmeksi", korjasimme. "Yes this is the room", hän sanoi ja avasi huoneen oven. "Look, no bad? You want it?" Ja me otimme sen kuvitellen sopineemme kolmesta yöstä.

Sormiepisodin ja muutenkin pitkän päivän jälkeen pidin jopa aivan suotuisana ajatusta hotellista nopeasti lähtemisestä. Aamulla silti ilahduin hotellinpitäjän tullessa ilmoittamaan naama leveässä virneessä, että hän on saanut junailtua asiat niin että saammekin pysyä tässä huoneessa. Jotkut toiset saivat siirtyä, huomasimme. Liekö armo käynyt sen takia, että otimme väärinkäsityksen niin hyvin, sitä ei tiedä kukaan muu kuin hotellinpitäjä.

Sormen huoneeseen tunkeutumisessa oli jotain kumman uhkaavaa. Vaikken oikeastaan syvemmin usko omistamiseen tai ainakaan minkään omaisuuden täydelliseen koskemattomuuteen, huomaan kyllä järkyttyväni, jos jonkun omaisuuteen kajotaan. Kun pyöräni on varastettu, olen ollut helposti lamassa useita päiviä. Tai kun koira on karannut. Vaikka koiran kanssa on entistäkin selvempää, ettei sen omaisuudellisuus voi tarkoittaa oikein mitään. Sehän on itsellinen elävä olento, jonka kiintymystä ei voi ostaa. (Paitsi ehkä lihapullilla ja vastaavilla, mutta ei niillä vielä sen kunnioitusta eikä täyttä luottamusta saa. Niihin tarvitaan enemmän koherenssia ja lempeyttä ja vakautta vaativissa tilanteissa.) Ja vaikken usko siihen, että omistaisin tämän kehon (enemmän se minut - mikä tuo minä sitten onkaan - omistaa), en voi ajatella hyväksyttävänä sitä, että tätä kehoa kohdeltaisiin miten vaan. Samalla tavalla, tulee niljainen, avuton ja turvaton olo silloinkin jos näkee toisen tekevän jotain minkä tietää järkyttävän jotain toista. Satuttavan tuota toista sanoin tai teoin. Se voi tarkoittaa vaikka pyöränkumien tyhjentämistä tai ilkeää kuittailua. Tuossa olossa on jotakin kumman levotonta ja epäuskoista, eihän se noin voi mennää.

Ehkä tuon levottomuuden ja turvattomuuden avulla on helpompaa yrittää ymmärtää niitä ihmisiä, jotka suurten tuloerojen maissa halulla linnoittautuvat piikkilankojen, muurien ja kalterien sisään, bunkkeroituvat ja poteroituvat turvaan, koskemattomuuteen, näkymättömyyteen. Sillä turva, koskemattomuus ja näkymättömyys ovat esimerkiksi täällä seikkoja, joita ei juurikaan saa kadulle jalkautuessaan. Jos sattuu tällaisessa yhteiskunnassa syntymään rikkaampaan perheeseen, se epäilemättä näkyy vaatteissa, puhetavassa ja ties missä ja sen seurauksena kaduilla saa samantapaista kohtelua kuin mekin saamme; häiritsevän paljon kohtelua kävelevänä pankkiautomaattina.

Ennen tällaisessa yhteiskunnassa matkaamista on helppoa ihmetellä, miksi rikkaat ajavat kaikkialle yksityisautoillaan, tapaavat vain toisia rikkaita, pitävät tarkasti kiinni luokkansa mukaisesta tasosta syömä- ja ulkoilupaikkojen valinnassa ja koettavat vältellä kaikkia muita. Nyt kun täällä matkaa, moinen käytösmalli alkaa hahmottua yhä ymmärrettävämmäksi. Kuka haluaisi kaiket päivät nieleksiä pistävää pakokaasukatkoa ja väistellä pientareella riksoja, jotka tulevat kohti töötöttäen ja olettaen, että totta vie jalankulkija väistää katuojaan, koska jos törmätään, häntähän sattuisi pahemmin, kun vaihtoehtona on autossa kaaoksen läpi vaivatta lipuminen vaikkapa kännykällä nettiä selaillen tai ystävän kanssa jutellen? Kuka haluaa syödä kolmenkymmenen miehen tuijottaessa suu auki ja kaivellessa sepaluksiaan, jos voi mennä hienon hotellin ravintolaan, jossa ruoka on tehty oikeasti tuoreista aineksista eikä kukaan viitsi tuijottaa epähienosti toisia, olivat nämä kuinka rikkaan tai miten muuten vain poikkeavan oloisia. Eikä kukaan kirnua räkäänsä ja sylkäise sitä sitten lattialle oman kengän viereen. Ja listalle olevia ruokalajeja oikeasti saa toisin kuin kansanpaikoissa, joissa voi hyvinkin olla tarjolla vain kahta annosta kolmenkymmenen kohdan listalta. Ja kuka haluaa matkustaa junalla osastossa, joka on sullottu niin täyteen ihmisiä, että kymmenenkin ihmistä voi roikkua vaunun ulkopuolella junan portaissa ja pitää kahvasta kiinni tunninkin matkan ajan ja sisällä kaikki hinkkaavat toisiaan vasten pystyen tuskin tungokselta hengittämään ja ulos päästessä vaatteet ovat aivan rypyssä ja vieraiden ihmisten hiessä.

(En ole tainnutkaan kirjoittaa junamatkastamme ilman paikkalippua. Matka kesti tunnin, maksoi kolmekymmentä senttiä ja oli aiheuttaa paniikkia työmatkalaisissa, koska vastoin paikallisten tapoja tungin määrittelemättömään vaunuun vaikka minua erikseen koetettiin paimentaa ladies-vaunuun. Mutta en voinut riskeerata Faunista eksymistä suurkaupungin väärälle asemalle... yksin, kännykän akku lopussa, ilman passia ja taskussa kaksi kymmenen rupian seteliä. Joten sanoin no no it is not necessary ja kapusin yleiseen vaunuun ja työmatkamiesparat koettivat parhaansa mukaan olla osumatta minuun siinä tungoksessa. Fauni oli kovassa puristuksessa ja minun ympärilläni oli kauhua uhoava, sangen kapea, mutta kuitenkin tuntoaistillisesti selkeä tyhjä rinki.)

Niin, äkkiä paikallinen yläluokka käy ymmärrettävämmäksi.

Tänään vuokrasimme pyörät ja pyöräilimme kartasta katsomallemme niemennokalle, johon oli präntätty backwaters. Kuvittelimme löytävämme metsää ja lintuja mutta tulimmekin Kalpakkamin ydinasejalostamon/ydinvoimalan suojavyöhykkeen portille ja jouduimme kääntymään takaisin. Tutkimme karttaa lisää ja päätimme suunnistaa motaria pitkin pohjoiseen. (Motarilla kulkee täällä pyöräilijöiden lisäksi lehmiä, kävelijöitä, riksoja, härkävankkureita, kolmimetrisiä putkia mopolla kuljettavia äijiä ja niin edelleen. Aina välillä joku moottoriajoneuvo tulee vastaan väärän puolen piennarta pitkin ja torvi soiden.) Motarin varrelta löysimme modernin kahvilan, josta löytyi jopa vegaaninen jäälatte. Sen voimalla jatkoimme eteenpäin katsomaan kivestä hakettua teatteria 600-luvulta. Kotimatkalla poikkesimme pikkutielle, joka näytti kartassa pistotieltä keskelle maaseutua. Tien päästä löytyi kaatopaikka, jonka kytevää muovijätettä mäyhtivät kymmenet naudat. Muuten niin lempeät otukset raivostuivat kuvaamisestani, ehkä ne kuvittelivat minun havittelevan niiden jäteateriaa. Pakenimme paikalta vikkelästi.

Pyörät palautettuamme peseydyimme ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Kolusimme muutaman lupaavan näköisen paikan, mutta kun yksi oli kiinni ja toinen, kaukaisempi, tarjoili vain iänikuista dosalättyä, kimpaannuimme ja marssimme Radissonin rantaresorttiin sisään ja kysyimme turvamiehiltä, onkohan heillä siellä ravintolaa. Ensiksi piti tarkistaa, voiko maksaa kortilla, koska vaikka mukana oli rahaa ehkä kuuteen normi-illalliseen, ei meillä ollut mitään käsitystä paikan hintatasosta eikä buffetmenussa ollut ilmoitettu lainkaan hintaa. Onneksi Radissoneissa voi tietenkin maksaa kortilla. Tarjoilija puhutteli minua koko ajan "sir" (ehkä joku on kertonut heille, miten raivostuttavaa on olla päivästä toiseen mrrdam buy this mrrdam taxii mrrdam, mrrdam mrrdam look here hey hello; tosin on kyllä raivostuttavaa tulla puhutelluksi babynäkin; ehkä se on yritystä olla kohtelias, mutta pohjoismaisena on vaikeaa olla kuulematta sukupuolitusta jotenkin puolittavana), mikä oli hieman huvittavaa. Koska tapaan olla päättäväisempi ja jämptimpi kuin aina ystävällinen Fauni, minusta taisi tulla seurueen sir. Laskukin tuotiin minulle.

Hyvä, että tarkistimme korttimaksun mahdollisuuden. Lasku ylitti roimasti käteisvaramme. Itse asiassa se oli täsmälleen saman verran kuin koko edellisen viikon majoitukset yhteensä. Ja silti vain puolet siitä, mitä maksaisi syöminen Ruotsin-laivan buffetissa. Ruoka oli hyvää, kunnolla tehtyä, kasvisvaihtoehtoja oli lukematon määrä, salaattipöytä sai melkein itkemään ilosta ja jälkiruokiakin tarjoiltiin kiitettävissä määrin ja laaduin. En ole tainnut ikinä syödä yhtä hyvää illallista. Palanpainikkeeksi juomani intialainen merlot oli merlota paremmasta päästä. Se maksoi lasilta hotelliyön verran, muttei samaa kuin viinilasillinen talon viiniä Helsingissä. Ja toden totta, ruoka ja viini tuntuivat hintansa arvoisilta. Äkkiä aloin ymmärtää diplomaattipiireissä pyörinyttä ystävää paremmin, hänen väsymystään höyryisiin kansanpaikkoihin, maiskuttamiseen, epäkohteliaisiin huomautuksiin. Ja samalla tajusin myös, miten vaikeaa pohjoismaisen ihmisen on hyväksyä tällainen reaktio itsessään. Koska minusta tuntui, että eihän tämä ole mitenkään ansaittua eikä hyväksyttävää. Että me täällä vaan mälläämme vaikka rahat voisi kuluttaa johonkin yhteishyvään. Miten tämä muka hyödyttää ketään paikallisia? Enkö nyt muka ole yhtä kauhea kuin koko luokkayhteiskunnan rakennetta kynsin hampain säilyttävä yläluokka tai se joukko Euroopassa, joka ei halua purkaa maataloustukiaisia, koska meidän pitää saada olla rikkaita näiden ihmisten täällä kustannuksella. (Täällä maatalous on monissa paikoin ajettu alas.)

Kiitimme ruokaa erinomaiseksi, toikkaroimme ulos ruokaonnellisina mutta vähän hämmentyneinä ja näimme kotimatkalla lehmän, joka repi betoniaitaan liimattua poliittista julistetta ja söi siitä yhden hymyilevän silmälasipäisen sedän naaman. Toiset naudat makailivat kylätien varrella. Monien sarvet oli möllätty sinisellä, punaisella tai vihreällä värillä pongalin kunniaksi. Joillain valkeilla lehmillä oli kaulapanta täynnä kulkusia. Monen sierainten läpi oli ujutettu karheaa kookoskuituköyttä; en tiedä, onko tuollaisen riimun takia tehtävä reikää sierainten väliseinään vai saako narun pujotettua jotenkin rauhanomaisemmin hengitysteitä pitkin, onnistuuhan nenäkannulla huuhtominkin ihmisiltä ilman mitään väliseinien puhkomisia.

Kylätie vaikutti monin verroin sympaattisemmalta keskellä yötä, kun autoliikenne oli hiljentynyt. Liikkeellä oli vain hupsuja kulkukoiria ja muutama ukko jalan. Yksinäinen lehmä ahdisteli puodinpitäjän sulkemistoimia ja märisi römäkästi rrröööö rrrrööööö seisten alasvedettävän peltioven tiellä. Kuu möllötti taivaalla, sen täyteys on alkanut sulaa yläpäästä ja kohta se epäilemättä taas virnistää taivaalla silmittä, nenittä ja lihoitta. Hotellille vievän tien varressa nukkui mustalaisia suurina läjinä. Joku mies huusi ravintolan suljetulta terassilta humalaisella römeydellä: "Good morning, good morning!"

Kello oli hieman yli yhdentoista.

Täysi yö täkäläisten mielestä.

Riskienhallintaa jne.

Riskienhallinta on yksi seikka, jota tulee miettineeksi Intiassa paljon terävämmin kuin Suomessa. Aika monet perustoimenpiteet kuten paikasta toiseen liikkuminen, syöminen ja jossakin nukkuminen nimittäin tuntuvat sisältävän käsinkosketeltavia riskejä.

Intialainen liikenne lienee pieni shokki jokaiselle tänne saapuvalle. Siitä huolimatta sen virtaan on vain sukellettava kulkuneuvoitta tai ilman. Usein "ilman" tuntuu turvallisemmalta vaihtoehdolta. Silloin voi sentään säädellä sitä, kuinka ahtaaseen rakoon itsensä tunkee. Autoriksat tuntuvat kuitenkin sen verran huterilta ja kiikkeriltä kavereilta, että törmäyskurssilla melkein minkä vaan kanssa ne taitavat kärsiä matkustajineen. Mutta vaikka liikenne on, mitä on, mylvivä hullunmylly, jossa moottoritiellä u-käännöksen tekeminen ja vastasuuntaan ajaminen ei ole mitenkään erityistä tai pahkesuttavaa, emme ihme kyllä ole nähneet vielä yhtään kolaria. Läheltä piti -tilanteita kyllä on nähty. Äkkijarrutuksissa on saanut pitää laukuistaan kiinni, etteivät ne sinkoa tielle töröhirviön hampaisiin. Koska riskit eivät oikein ole "hallittavissa", ne on vain hyväksyttävä ja sitten käyttäydyttävä ikään kuin niitä ei olisikaan. Se osoittautuu yllättävän helpoksi. Jotenkin ehkä liikenne on jo niin absurdi kaaos, että on helppoa ottaa lehmämäisen itsepäinen asenne ja vain kävellä kadun poikki sillä kehonkielellä, että minä kyllä menen nyt ja tehän hemmetti väistätte. Naudat käyttävät tätä tekniikkaa. Ne tosin ovat pyhiä ja me emme. Mutta toistaiseksi olemme säästyneet.

Olenkohan muistanut kertoa liikuttavasta naudasta, joka hetken oikein pahaa liikennepuuroa levollisesti silmäiltyään nytkähti laiskaan käyntiin ja luovi autojen väliin mylväisten säännöllisin väliajoin? Sillä oli selkeä käsitys siitä, että intialaisen liikennekulttuurin keskeinen viestintäväline on tööttäys. Sen kummempia sääntöjä, suuntamerkkejä tai muuta ei tarvita. Mutta ääntä on päästeltävä!

Syöminen lakkasi tuntumasta riskiltä melko pian. Ensimmäiset päivät olin vähän varpaillani ja pidin tiukasti kiinni pulloveden vaatimuksesta. Aika pian kuitenkin höllyin tuorepuristetuille hedelmämehuille, ja kun ne kerran tarjotaan samoista laseista kuin ravintoloiden kannuissa tarjoilema puhdistettu vesikin, myös kannuvedelle. Ehkä tämä on virhe, joka vielä kostautuu raskaasti, mutta toistaiseksi näillä eväillä on matkattu kuukausi ilman kummankaan ripulia. Pientä vatsanväännettä on ollut ehkä kerran tai kaksi, mutta tosiaan, meikäläisen vatsa tapaa rututa tuon verran Suomessakin. Salaattia ja tuorevihanneksiakin olen syönyt melkein päivittäin. Jos olen paikassa, jossa on paljon länsituristeja, ja löydän jonkun länkkärin pitämän ravintolan, olen uskaltanut syödä siellä salaatin (joka harvemmin on siis salaatista, yleensä se on tomaattia ja kaalia ja kurkkua ja porkkanaa suikaleina). Ja kun itse ensin pesee kraanavedellä, sitten kuivaa ja kuorii ja viimeiseksi vielä huuhtoo juomavedellä vihannekset, tuntuu proseduuri aika turvalliselta. Täällä myös tulisi hulluksi, jos uskaltautuisi syömään pelkät ruoan kuumennetut osiot. Tarkoitan: usein maku tulee chutneyn tai pikkelsin muodossa. Eikä sitä kuumenneta.

Luen nyt toista kotoa saakka mukaan rahtaamaani matkakirjaa, Matti Rämön kertomusta Polkupyörällä Intiassa. Sitä lukiessa tunnen syvää helpotusta siitä, etten ole keksinyt lähteä tänne pyörälomalle. Ja hämmennystä, sillä setä tuntuu juovan pelkkää cokista ja syövän ensin rusinamantelia, energiapatukoita, omenia ja banaania sekä pääruokana paahtoleipiä ketsupilla ja sitten uskaltautuvan melkein itsekin hurjapäisyyttään ihmetellen tilaamaan riisiä ja linssipataa. Samaa ruokaa aamu, päivä ja ilta toisensa jälkeen! Ehkä tämä on riskienhallintaa ja meidän toimintamme taas riskienhyväksyntää? Olen aina kuvitellut itseni jotenkin hieman ärsyttävän turvallisuushakuiseksi olennoksi, mutta toisen paljon tiukemman kontrollin havaitseminen saa ajattelemaan, että kenties sittenkin omasta kontrollihakuisuudesta löytyy aika paljon joustovaraa.

Nukkuminenkin sisältää riskejä. Yöllä vaanivat malariahyönteiset. Olemme nyt edenneet varsinaisen malariariskialueen ulkopuolelle ja lakanneet syömästä estolääkitystä. Silti täälläkin voi huonolla tuurilla saada malarian. Hyttyset levittävät myös muita vakavia tarttuvia tauteja, kuten dengue-kuumetta ja japanin aivokuumetta, johon minulla on rokotesuoja mutta Faunilla ei. (Matkamme loppupuolella palaamme uudestaan alueelle, jolla vallitsee kohonnut malariariski, joskaan ei sentään samaa antibioottiresistenttiä malariaa kuin Pohjois-Goalla. Reittimme nimittäin muuttui yllättäen, ja sen seurauksena meillä on tosiaan tiedossa yksi malariamaaseutukohde. Sen päiviksi on juuri ja juuri malariatabletit, mutta niitähän pitäisi syödä viikko alueelta poistumisen jälkeenkin. Mutta ehkä täsmätableteistakin on jotain iloa... tai sitten pitää vaappua lääkäriin kinuamaan doksisykliinikuuria. Malaronea ei täällä nimittäin myydä ollenkaan. Tätä pitää vielä puntaroida ja tutkailla epideemisiä tilastoja.) Olemme koettaneet valita verkotettuja hotelleja, koska vaikka meillä on hyvät permetriinikäsitellyt verkot, on käynyt selväksi, ettei Fauni oikein osaa nukkua verkon alla. Ilmastointi ei tule kysymykseenkään, se vain hankaloittaa ilmastoon sopeutumista Faunilla ja minut taas saa flunssaan. Ja tuuletin puolestaan estää minun nukahtamisen. Siispä tiivis, verkotettu hotelli olkoon ratkaisu! Tämäkin hotelli, jossa nyt asumme, mainostaa verkotettuja huoneita. Sekä tässä että edellisessä oli sama ongelma: avointen ikkunoiden eteen on kyllä niitattu verkot, mutta ne on niitattu kiinni vain yläpäästään ja sieltäkin harvakseltaan. Alareuna liehuu tuulen mukana eestaas miten sattuu. Ensimmäinen toimenpide verkotettuun hotelliin tullessa näyttääkin olevan säännönmukaisesti leveän teipin esiinkaivaminen ja verkon huolellinen kiinnitys ikkunanpuitteisiin. Korkeissa hotelleissa tätä ongelmaa ei olisi, maanpinnassahan hyttyset viihtyvät, mutta olemme enimmäkseen asuneet pienissä majataloissa ja nytkin siis maantasossa.

Luteita emme ole missään nähneet. Olin valmistautunut siihenkin mielessäni, mutta toistaiseksi turhaan. Torakoitakin olemme nähneet vain kahdessa paikassa. Eilen näimme täällä mitä mahtavimman torakan. Se on semmoinen ehkä nelisen senttiä pitkä ruumiiltaan. Kuori on sievä, kapea ovaali. Torakka on kauniin suklaanruskea ja sen niskassa kulkee oranssihtava raita. Kun katselimme sitä, se kiinnostui siitä heti. Se kääntyi puolittain meitä päin ja saimme nähdä, ettei sen pää ole kaulatta kiinni selkäpanssarissa vaan että sillä on joustava, panssaroitu kaula, jonka varassa se totisesti voi kääntää päätään. Tässä vaiheessa kävin epäröiväksi, saattoiko kyseessä sittenkään olla TORAKKA. Tuijottelimme toisiamme hetken, sitten eläin äkisti ponnisti ilmaan ja surahti lentoon toiselle puolen huonetta ja kipitti verhon taa. Kohtaaminen sai sen jollakin tapaa levottomaksi, koska se surahteli huoneen poikki vielä muutaman kerran. Hotellinpitäjä istui siinä ihan vieressä, joten menimme kysymään häneltä, tietäisikö hän ehkä tämän jännittävän ja kiinnostavan eläimen nimen. Hotellinpitäjä harmistui, kiroili ja ilmoitti, että torakka se on ja että se pitää tappaa. Eikö sen kuitenkin voisi vain ottaa kiinni ja heittää ulos, Fauni pyysi. Hotellinpitäjä mulkaisi häntä tuskastuneen näköisenä, kaappasi pienen muoviämpärin ja alkoi jahdata jättitorakkaa, joka paljastui paitsi taitavaksi lentäjäksi, myös oikein vikkeläksi juoksijaksi. Selvästi se tiesi, että se aiottiin tappaa ja kuka sen aikoi tappaa. Se pinkoi valtavaa vauhtia mutkitellen huonekalujen välistä, surahti maton alle ja toiselta puolen taas ulos, katosi suuren pöydän alle eikä sitä sitten enää löytynyt hotellinpitäjän harmistukseksi. Me taas olimme tyytyväiset hienon suuren torakan säästyttyä.

Tänään on viimeinen lepopäivä rannalla. Eilinen on ehtinyt jo tehdä hyvää. Täällä saa vieläpä olla rauhassa kaupustelijoilta. Eikä tarvitse ottaa aurinkotuolia vaan voi levittää viltin maahan ja nukkua siinä.

Uusi vuosi

Odotan uudelta vuodelta kaaosta, ja sitä totisesti saamme. (Kaaosten ja yllätysten odottaminen tuntuu olevan pomminvarmaa toimintaa. Silloin saa, mitä tilaa.)

Lounastamme myöhäisen lounaan hotellin alakerrassa sijaitsevassa katubaarissa, jonka pitäjä on henkilökohtaisesti tullut mainostamaan baarinsa edullisuutta ja monipuolisuutta. Fauni haikailisi kävellä pidemmälle, mutta aamupäivän keskeytymättömän marssin jäljiltä olen haluton kävelemään pidemmälle syömään, etenkin kun pidemmällä sijaitsevat kehutut kasvisravintolat edustavat udupi-keittiötä, ja olemme kuitenkin seuraavaksi siirtymässä Udupiin itseensä. Niinpä päädymme alakertaan. Se tarkoittaa, että istumme muovisilla pihatuoleilla valtatien penkalla. Saamme seurata, miten lehmät taas kerran mäyhtävät ja sitten märehtivät epävirallisen kaatopaikan roskia, törmäilevät liikenteen sekaan, miten autot bassojytkeessään jonottavat tyhjäkäynnillä ja liikkuvat kohti määränpäätään hitaammin kuin juuri ryömimään oppinut vauva liikkuisi. Ruoka, jota saamme, ei maksa paljon mitään ja on parempaa kuin vielä mikään intiassa maistamamme.

Myöhäisten päiväunten jälkeen lähdemme kohti rantaa, jossa kuulemamme mukaan kaikki tapahtuu. Kieltämättä väkijoukko tiivistyykin, mitä lähemmäs rantaa päästään. Mutta melkein kaikki liikkeellä olijat ovat miehiä, heidän suhteensa naisiin on ehkä 50:1. Etsimme thairavintolaa, jota on kehuttu ehkä koko Intian parhaaksi, mutta ei se enää ole siellä, mihin sen oli ilmoitettu sijoittuvan. Niinpä menemme syömään paikkaan nimeltä sähkökissat. Valitsemme sen nimen perusteella. Katselemme terassilta ihmisten parveilua, siemailemme paperisateenvarjollista drinkkiä nimeltään One for the Beach (cashewfeniä, kookosmaitoa, ananas- ja appelsiinimehua) ja arvuuttelemme, josko rantabulevardin lammas nyt on paennut toisaalle.

Ja pian jo tunkeudumme joukkoon ja saamme todeta, että ei, pässi edelleen hengaa mestoilla. Se on nähnyt selvästi aivan kaiken eikä aio nytkään hetkahtaa tapahtumista. Pommit paukkuvat, raketit viuhahtelevat taivaalle ja ennen kaikkea tuhansia ihmisiä kuhisee. Pässi seistä tököttää sen kaiken keskellä provosoitumatta mitenkään. Otan siitä kuvan, ja joku maistissa oleva intialainen mies ilmeisesti provosoituu moisesta, koska hänen on mentävä ja lyötävä pässiä ja sitten tuijotettava meitä voitonriemuisesti hetken ennen kuin hänen ystävänsä vetävät hänet paikalta pois. Pässi vain mulkaisee miestä ja palaa sitten takaisin silmät puoliummessa meditointiinsa. (Miten erilaista käytöstä kuin peruslampailla, jotka tuntuvat säikkyvän vähän kaikkea.)

Rannassa suosittu baari soittaa kovalla musiikkia. Sen ympärille on muodostunut tanssiva joukkio. Muuten ihmiset vaikuttavat tukevasti humalaisilta. Hiekalla istuu ja makaa puolitajuisina epäilemättä kymmeniätuhansia ihmisiä. Toinen mokoma haahuaa rantaa eestaas seikkailuita etsien. Koko alue on tietysti pilkkopimeä, vain satunnaiset nuotiot täplittävät näkymää. Varsinaiset maailmanlopun festarit! Vuoden vaihtumiseen on aikaa vielä tunti. Tässä vaiheessa mietimme vielä, mihin olisi hyvä pysähtyä. Selvästikään yksittäisiä istujia ei väistetä, pitäisi istua isommassa rykelmässä. Mutta me olemme ulkopuolisia, sen huomaa tuijotuksesta. Jotkut toiset taas ovat aivan liian innokkaita tuppautumaan seuraamme tai pikemminkin takapuoleeni. Tuntuu jotenkin hätkäyttävältä, että vaikka olen pukeutunut hyvin peittävästi ja sullonut hiuksetkin pipon sisään ja oikeastaan minusta näkyy vain naama ja kämmenet, silti takapuoltani kouritaan melkein jatkuvasti. Ja kun käännähdän ärtyneenä, kohtaan vain monen tuijotuksen ilmeettömän muurin. Siinä tulee vähän paranoidiksi, huomaa kiskovansa kävellessä lantiota jopa vähän etukenoon ikään kuin se veisi takapuolen kourijoiden ulottumattomiin.

Lopullisesti mitta täyttyy, kun saamme kunnon stalkkerin. Hän käy ensin kourimassa pariin otteeseen, ja kun sitten spurttaamme hänestä kauemmas, hän kiertää toista kautta sivustalle ja tarttuu kovasti kiinni kyynärvarrestani ja koettaa kiskoa minut jonnekin. Pistän hanttiin minkä pystyn. Onneksi hieronta kasvattaa voimia. Saan kiskaistua käteni irti, ja kun hän koettaa uudestaan tarttua siihen, tungen kädet torjuvaan asentoon ja hän vilkaisee naamaani, jolla taitaa olla niin vihainen ilme, että hän perääntyy. Mutta sitten huomaamme, että ei, hän seuraa edelleen meitä, vaikka miten mutkittelisimme väkijoukossa. Ja huutelee kaiken aikaa. Koetan vilkuilla ympärilleni, olisiko jossain pelastavaa kolkkaa. Mutta kaikkialta tuijotetaan ilmeettömästi tai puuhataan omiaan. Ei auta kuin suunnistaa meren äärestä kohti rantamajojen terasseja. Siellä sitten tarjoilija tulee luettelemaan heidän uuden vuoden spessujaan, ja näen silmäkulmasta miehen pysähtyvän hetkeksi vähän kauemmas. Kun hän kääntyy pois, tartun Faunia ranteesta ja kiskaisen hänet juoksujalkaa sivummalle, ison väkijoukon taakse, ja stalkkeri putoaa jäljiltämme. Ei, emme enää halua jäädä tänne. Tämä on vähän kuin jokin örkkipeli. Ennemmin tai myöhemmin tapahtumat taitaisivat viedä käsirysyyn, mikä ei ole intresseissämme.

Ja niin kapuamme vastavirtaan portaita rantakadulle ja puskemme itsemme halki väkijoukkojen, ohi pässin. Haluamme kuitenkin viettää uudenvuoden hetken muualla kuin ankeassa majapaikassamme, joka haisee liuottimille. Ja kas, tuossahan on pääkadun varressa mehu- ja jäätelöbaari. Sinne vaan terassille! Meille pitävät terassiseuraa papurikko lehmä ja kaihinen laiha koiravanhus. Seuraamme tapahtumia. Tuhansia ihmisiä lappaa rannalle. Joukossa on myös neljä länsimaista naista, joista kaksi on pukeutunut tiukkaan bodyyn ja pupunkorviin ja toiset kaksi minimekkoihin. Voin vain kuvitella, millaista säpinää he rannalla aiheuttavat, kun minäkin muodottomissa vaatteissani kohtasin ahdistelua. Huh. On mukavaa istua siinä kaikessa rauhassa, imeksiä pillillä tuorepuristettua mosambimehua ja olla tapahtumista vähän syrjemmässä.

Lehmä märisee ja tuijottaa baariin sisään, kuten lehmät täällä usein tekevät. Lopulta sitä alkaa jurppia, ettei se vielä ole saanut mitään lahjuksia, ja se alkaa uhitella sarvillaan asiakkaita. Tässä vaiheessa jätskibaarinpitäjä jutustelee lehmälle ja tuo sille pesuvadillisen hedelmien kuoria. Lehmä alkaa mutustella tyytyväisenä ja lajistereotypialleen sopivammalla lauhkeudella. Olisi mielenkiintoista tietää, ymmärtääkö baarinpitäjä juuri vahvistaneensa lehmän käyttäytymismallia uhitella sarvillaan.

Satunnaiset asiakkaat astuvat portaiden edessä nukkuvan vanhan koiran päälle. Kaksi astuu sen hännänpäälle ja yksi etujalalle. Koira ei jaksa silti edes liikkua. Mitähän se odottaa, mietin. Sitten äkisti se nousee seisomaan, kiskottelee ja heiluttaa meille häntää. (Olemme tietysti jo hyvän aikaa puhuneet siitä, ja se selvästi tietää tämän.) Se kävelee luoksemme ja asettuu silitettäväksi. Sillä on perhoskoiran korvat, se on siro ja pienempi kuin kulkukoirat yleensä, mutta kuitenkin perhoskoiraa paljon suurempi. Sen silmiä peittää siniharmaa ketto, joten se ei paljon enää näe. Luut tuntuvat selvästi ohuen, pölyisen turkin läpi. Hyvää uutta vuotta, koira, sanoo Fauni. Tämä on sen viimeinen vuosi, sanon. Silitämme koiraa ja terassilla on hiljaista ja rauhallista ja ohitse kulkee satoja humalaisia ihmisiä minuutissa. Koko juhannus- tai vappumeininkiä kaihoava intialainen keskiluokka tuntuu pakkaantuneen juhlimaan tänne, missä bileet saavat kestää aamuneljään ja viina virtaa. Koiraa hermostuttaa pauke ja joukon suuruus, se säpsähtää hivenen rakettien paukauksia ja sen nenä heiluu villisti kaikkien ohikulkijoiden hajuista. Mutta sormet turkissa pitävät sen rauhallisesti siinä tuoliemme välissä.

Lopulta koira nousee ja käy pissalla nurkan takana. Sitten se palaa terassille ja alkaa louskuttaa ohikulkijoille. Taas baarinpitäjä tulee hätiin. Tämä pyylevä kuusikymppinen keltaiseen sariin pukeutunut täti kyykistyy koiran viereen ja silittelee sitä ja juttelee sille ja pyytää sitä sitten portaiden viereen. Hän koettaa käskeä jotain, koira vain nauraa. Sitten hän painaa kädellä koiran takamuksen maahan. Koira urahtelee tyytymättömänä, mutta kun täti on aikansa jutellut, se päättää asettua siihen rauhassa. Tuntuu hyvältä saada tietää, että koiravanhuksella on joku, joka selvästi pitää siitä huolta.

Keskiyön hetkellä raketit paukkuvat hieman tavallista enemmän, mutta mitään muuta muutosta ei tapahdu. Väkijoukko tunkee edelleen rannalle katkeamattomana rintamana. Me tungemme pian toiseen suuntaan, kohti hotellia. Tunnen onnellisuutta siitä, että huomenna matkustamme toisaalle. On vaikeaa pitää Calangutesta, sen kaduilla pyörivästä punaisesta pölystä, kaiken kaupallisuudesta, ja ihmisten käsittämättömästä humalatilasta. (Täällä aikuisetkin selvästi jäävät vähän teineiksi, mitä viinaan tulee. Sitä saa niin harvassa paikassa vapaasti, että kun sitä saa, meininki on täysin viinakeskeistä.)

Matkapäivä Calangute-Udupi

Juna Udupiin lähtee Margaon asemalta, joka sijaitsee nelisenkymmnentä kilometriä Calangutesta. Asemaa on netissä haukuttu karmeaksi ja likaiseksi, mutta onneksi totuus on toisenlainen: harvoinpa missään kohtaa yhtä siistiä assanvessaa, kirjakauppoja ja loistavaa ravintolaa, jossa syöminen maksaa kymmenesosan siitä, mitä edellisessä ruokapaikassa.Juna tulee myöhässä, mikä on kai aivan olettavaakin. Istumme laiturilla siinä paikassa, johon elektroniset opasteet ohjaavat sleeper ykkösen matkustajat. (Tosiaan, junat ovat valtavan pitkiä ja siksipä vaunujen paikat on merkitty valotauluin laiturin sivustaan.) Aina välillä kuulutus tiedottaa Maru Sagar Expressin olevan juuri saapumassa laiturille. Se synnyttää kanssamatkustajissa kiihkoa. He rynnistävät laiturin laidalle ja koettavat tähyillä kauas horisonttiin. Me istumme. Meidän vaunumme pitäisi olla järjestyksessä kahdeskymmenes, joten ehdimme kyllä varsin mainosti nousta sittenkin, kun junan etupää jyrää jo ohitsemme. Paikat on joka tapauksessa numeroitu, joten paikatta jäämisen uhkaa ei ole.

Viimein juna saapuukin. Mutta vaunu, joka pysähtyy kohdallemme, ei suinkaan ole s1 vaan ilmastoitu makuuvaunu. Sleepereitä on valunut ohitsemme, joten ei auta kuin tempaista laukut mukaan ja lähteä raivaamaan tietään tungoksisella laiturilla kohti junan etupäätä. Puolimatkassa rautatieunivormuinen tyyppi pysäyttää meidät ja kysyy, mitä vaunua etsimme. S1-vaunua, vastaamme. Väärä suunta, hän ilmoittaa, ja viittoo takaisin sinne, mistä tulimme juuri. Se on tuo aivan viimeinen vaunu, hän opastaa. Muut sleeperit ovat olleet numerojärjestyksessä toisessa suunnassa, mutta myönnymme rautatiehenkilön asiantuntemuksen edessä. Hulluja nämä intialaiset, toteamme. Miksei samantien laittaa vaunuja loogiseen numerojärjestykseen? Käännymme kannoillamme ja lähdemme vipeltämään kohti junan peräpäätä. Mutta ei siellä ole sleeper ykköstä. Joten käännymme taas ja nyt juoksemme asemalaituria niin kovaa kuin kintuista pääsee, väistelemme laukkukuormattuja työntölavoja ja voileivänmyyjiä ja teenmyyjiä ja junasta juuri nousseiden matkustajien vastaanottokomiteoita ja toisia vaunuaan etsiviä ryntäilijöitä. Sleeper kymmenen, sleeper yhdeksän, sleeper kahdeksan, tavaan vaunujen ohi juostessani. Ykkösen on pakko olla toisessa päässä! Ensimmäinen vaunu! Ja viimein olemme sen kohdalla ja totta vie, siinähän se on. Koko juna on vaan koottu aivan eri tavalla kuin asemahenkilökuntaa on tiedotettu. (Emme suinkaan ole ainoat laiturilla juoksijat.) Ehkä se johtuu uudenvuodenpäivän ekstravaunuista?

No, joka tapausessa nousemme vaunuumme hikeä uhoten. Yläpedeille, jonne liput ovat, on jo kavunnut nukkujia. Arvomme liian kauan, mennäkö ja herättää heidät, mutta huomaan suhtautuvani kourintarannan jäljiltä edelleen vähän säikysti intialaisiin miehiin. Niinpä avaan kirjan ja alan lukea. Olemme ensimmäisessä vaunussa veturin jälkeen. Ikkunat ovat avoimet ja dieselinkatku puskee vahvana sisään. Kun juna sukeltaa tunneleihin, katku käy sietämättömäksi, kirvelee silmiä ja kurkkua. Koetan piiloutua pashminahuivin taakse, minkä pystyn. Lattialla juoksee hiiri. Roskiksia ei ole, vaan ihmiset nakkaavat roskat suoraan lattialle. Juna jyskää ja keinuu eteenpäin. Ikkunat saisi myös kiinni, huomaan; yksi miehistä, jonka hengitys hinkuu liinankin takana, on sulkenut oman ikkunaluukkunsa, mutta paljonpa se auttaa, kun sulkee yhden ikkunan kolmestakymmenestä.

Hauskuus alkaa oikeastaan vasta kun yläpedin nukkujat heräävät ja pääsemme jutustelemaan. Saamme matkavinkkejä. Hämmästyttää vain, miksi kaikki täällä antavat samat matkavinkit. Selvästi jotkut kohteet ovat sillä tavalla arvostettuja, että paikallisten mielestä olisi sulaa hulluutta mennä jonnekin muualle, vaikka tuolla toisaalla kenties olisikin vähemmän turistifasiliteetteja ja siten vähemmän kerjäämistä, nostettuja hintoja ja mautonta ruokaa.

Äkisti juna onkin Udupissa. Onneksi matkaseurue on paremmin perillä junan liikkeistä, sillä meillä ei ole tulostettuna junareitistä karttaa eikä asemia mitenkään kuuluteta. Valoisan aikana näkee sentään, mitä rataa aseman luona reunustavaan aitaan on maalattu. Mutta kun tulee pimeä, ei ole mitään keinoa tietää, mille asemalle juna seisahtuu. Tai ainakaan Udupin asemalla ei ole valaistua kylttiä. Kokoamme tavarat ja rynnimme ulos. Ihmiset tungeksuvat laiturilla. Missään ei ole viitoitusta, kumpaan suuntaan lähteä, joten toteamme, että molemmista päistä laituria päässee jonnekin ja lähdemme kävelemään toiseen suuntaan sen kummemmin problematisoimatta. Löydämmekin pian riksat, ja kun asetumme jonoon, yksi kuskeista tulee poimimaan meidät sieltä ohi jonon, ilmeisesti siinä toivossa, että olisimme menossa läheiseen rantakohteeseen. Mutta ei, me suuntaammekin kaupunkiin. Mies kohauttaa hartioitaan ja hyväksyy kohteemme ja ottaa meidät silti ohi jonon. Koska riksakyyti on niin halpa, emme taida maksaa edes turistilisää.

Mikähän magneetti meissä oikein on, kun kaikki kuskimme ovat täysiä raivohulluja liikenteessä? Tämäkin riksa haluaa koukata motarin kautta sen sijaan, että luovisi pikkuteitä pitkin. Ja motarilla kuski kiihdyttää riksan valtavaan vauhtiin ja ryhtyy ohittelemaan autoja. Asfaltti ei ole mitenkään erityisen tasaista, joten pieni, keveä ajoneuvo poukkoilee villisti ja sisällä saa tehdä täyden työn, ettei valahda penkin sivulta takapuoli edellä moottoritielle. Koska molemmissa käsissä on pakaasi, joista on pidettävä tiukasti kiinni kuoppaisessa kyydissä, ainoa oman kehon vakauttamiseen sopiva raaja on ulkojalka, jonka pönkitän ajajan istuimen takakulmaan ja jolla koetan työntää itseäni yhä keskemmälle liukkaalla, kapealla penkillä. Täällä ei tule huvipuistoa ikävä, koska samat vaarakicksit saa joka ikisellä motoroidulla kyydillä.

Hotelli paljastuu suureksi. Aula on loistelias, marmoriportaita ja upottavia sohvia ja kullattuja peilejä. Huone maksaa silti kuusi euroa yöltä. Syykin paljastuu nopeasti: Loisto on rajattu aulaan. Portaissa näkyy jo paljasta betonia ja vesivahinkojen jälkiä. Ja huone on siroteltu täyteen inhoja valkeita rakeita, joiden on ilmeisesti tarkoitus tappaa torakat. (Torakat eivät näytä piittaavan niistä juuri mitenkään.) Rakeet haisevat kammottavasti liuottimilta, ja tunnistan hajun samaksi kuin edellisessä majapaikassa. Voin pahoin hajusta, joten kerään vessapaperilla rakeet kaikkialta, mistä niitä löydän, ja heitän ne ulos ikkunasta. Miksi ihmeessä pitää hajurakeet, kun eivät ne kuitenkaan estä torakoita puuhastelemasta tyytyväisinä omia juttujaan?

Olemme saapuneet kaupunkiin, josta meillä ei ole karttaa. Niinpä lähdemme harhailemaan Udupin yöhön summamutikassa. Kaupunki on tosiaan tärkeä temppelikaupunki. Temppelirituaaleihin liittyen siellä on kehittynyt Intian tunnetuin kasviskeittiö, mikä on varsinainen syy kohdevalintaamme. Lisäksi tiedämme, että elintaso on täällä Karnatakan osavaltion korkein ja että lukutaito on hyvässä jamassa. Vauraus todella näkyy. Esimerkiksi jalkakäytävissä: täällä on jalkakäytävät. Ja kaupunkirakenne on väljä eikä ihmisiä ole mahdottomia määriä kadulla. Kaupankäynnissäkin on kiireetön meininki. Osumme pian myös nettikahvilaan, jonne sukellamme puoleksi tunniksi katsomaan karttaa ja pähkäilemään illastuspaikkaa. Valitsemme yhden kehutuista kasvisravintoloista hotellin läheltä. Mutta emmehän me sitä pimeässä löydä, vaikka löydämmekin teatterin ja bensa-aseman, joiden luona sen pitäisi sijaita. (Kaupunkisuunnittelullisesti teatterin ja bensa-aseman naapuruus tuntuu eksoottiselta.) Niinpä luovimme lopulta vain Holiday Park -hotellin alakerran ravintolaan, joka on kuitenkin pure veg. Ja onneksi näin - saamme nimittäin kerrankin hyvää, tulista ruokaa. Hinta on taas vain murto-osan siitä, mitä Goalla. Ja palvelu nopeaa ja tehokasta.

Chilionnellisuus hiipii tajuntaan. Ehkä vähitellen, kun etenemme kauemmas turistoituneista alueista, alamme saada oikeasti intialaisittain maustettua ruokaa eikä laimeaa turistikamaa, johon verrattuna kotimaan intialaisten tarjonta tuntuu asiallisen ärhäkältä.

Udupin temppeli ja Woodlands restaurant

Etsimme temppeliä aikamme. Meillähän ei ole kaupungin karttaa, ja jalkauduttuamme toisiin kaupunginosiin huomaamme, miten hatara muisti saattaakaan olla. Olemme toki illalla katselleet google mapsia, mutta kun emme löydä temppeliä ja törmäämme military campiin, sadattelen sitä, ettemme piirtäneet pientä karttaa edes näiden instituutioiden suhteesta toisiinsa. Muistan nimittäin nähneeni sotilaskasarmit kartalla, mutta mielikuva siitä, että ne sijaitsivat alas ja vasemmalle temppelistä, on melkoisen hatara. Toisaalta, ei ole myöskään kiire mihinkään ja kaiken näkemämme Intian jälkeen Udupissa on mahtavaa kävellä. Se on hiljainen, rauhallinen ja hyvin vehreä kaupunki.

Viimein törmäämme kadulle, jolla on Woodlands restaurantin viitta. Seuraamme viitoitusta, koska Woodlands on aivan temppelin luona. Mutta menemmekin ensin ravintolaan aamiaiselle. Se on loistava, maukas ja tulinen. Banana buns paljastuu banaanimunkeiksi, joiden kanssa tarjoillaan tujusti valkosipulilla ja chilillä terästettyä kookoskastiketta.

Aamiaisen jälkeen löydämme viimein temppelin seuraamalla varjojamme. (Temppeli on siihen nähden sopivassa ilmansuunnassa.) Tulemme takaportista sisään ja törmäilemme ympäriinsä aluetta, joka on täynnä pieniä pyhättöjä, rukoushuoneita, ilmaisia temppelilounaita tarjoavia huoneita, ja, kummallista kyllä, taloustarvikekauppoja. Tiedäthän, siivilöitä, perunanuijia ja niin edelleen. Ehkä se johtuu siitä, että tälle Krishnalle on laitettu joka päivä erilaista ruokaa (ja juuri siksi täällä on kehittynyt loistava kasviskeittiö). Ehkä siksi ruoanvalmistusvälineitä on taajan kaupan temppelialueella. Mutta mistä myös vessaharjat ja teippirullat ovat ajautuneet tänne? Lienevätkö ne vain keittiötarvikkeiden kylkiäisiä? Tuskin Krishnasta sentään on sellaisia legendoja, että hänen jäljiltään pönttö on parasta harjata huolella. Etenkin kun monessa opaskirjassa on korostettu, miten temppeleihin ei pidä viedä pidätyskyvyttömässä iässä olevia lapsia, koska jos he tekevät tarpeensa temppelissä vaikka vaippaankin, temppeli on saastutettu ja se pitää puhdistaa monimutkaisin ja kallein rituaalein. Joihinkin temppeleihin ei haluta myöskään naisia, joilla on kuukautiset.

Vanhin temppeleistä on 1200-luvulta, mutta jono sinne on tainnuttava. Tyydymme siten vain kurkistamaan kaikkein pyhintä pienestä kurkistusluukusta, joka on suotu laiskoille matkaajille. Näemme hämärässä pyörivän väkijoukon, saripukuisia naisia ja paidattomia miehiä lannevaatteissaan. Joidenkin miesten lannevaatteet ovat roiskeläppämallia. Se ei tunnu estävän heidän kumarteluaan.

Temppelialueella tapahtuu paljon kaikkea kummaa. Munkit tai bramiinit, en ole varma, kummista on kyse, ovat kyhänneet temppelien sisäpihojen pylväskäytäviin nuotioita, rummuttavat ja heittelevät tuleen tuoksuvia yrttejä. Ihmiset maksavat siitä, että saavat rukoilla ja kurkistaa pyhimyksenkuvia pienistä luukuista. Kaikkialla pitää olla ilman kenkiä. Astun melko pian purukumiin, joka kiitos kuuman ilman ei suostu irtoamaan kantapäästä vaan leviää tahmeaksi kalvoksi. Lehmät ja sonnit häiriköivät banaanimyyjän kopilla. Hänen on heiteltävä banaaneja vähän kauemmas jatkuvalla syötöllä, jotta eläimet eivät vain kävelisi kojuun sisään ja söisi kaikkea myyntitavaraa. Syötyään itsensä kylläisiksi naudat käyvät makaamaan banaanikojun edustalle, ilmeisesti seuraavaa vatsankurnetta odottaen. Pari nuorta sonnia haastaa riitaa. Suitsukkeet leyhyttävät imelänraskasta tuoksua, joka sekoittuu lehmänpaskan juurevaan aromiin.

Koikkelehdimme joukon mukana ja pujahdamme paljain jaloin pyhättöihin. Emme sentään kumartele tai osta siunauksia. (Vaikka hetken mietinkin, olisiko hyvä asia ostaa temppelielefantin siunaus.) Seisomme pitkään tuijottamassa elefanttia. Sen kärsänäppäryys hämmentää. Ja sen suu - en ole koskaan tajunnut, miten paljon norsun suu näyttää emättimen suuaukolta. Paljonkohan norsun kieli painaa? Pystyisikö se edes halutessaan näyttämään kieltä? Vuorenkokoinen eläin irrottelee sokeriruo'oista herkät lehdet ja nostaa ne sirosti kärsää kiertäen suuhunsa. Jossain vaiheessa se syö myös jonkun ajattelemattoman pyhiinvaeltajan maahan heittämän helmiketjun. Yksi norsusiunauksen ostajista haluaisi antaa norsulle paahtoleipää - hän on tuonut mukanaan kokonaisen perhepakkauksen - mutta norsumies kieltää ehdottomasti antamasta leipää. Aika ymmärrettävää: jos norsun maha sekoaa, se tietää taatusti melkoista lisätyötä. Norsun lisäksi vaikuttavin näky temppelialueella on yhden pyhätön kissanpentukaksikko. Kilpikonnanväriset pikku rääpäleet lymyävät ovensuussa sisemmäs luostariin. Yksi munkeista käy silittämässä kissanpentuja jalallaan. Välillä hän painaa jalalla kissapienen päätä asfalttiin vähän aikaa, kunnes kissanpoika lakkaa rimpuilemasta ja alistuu kohtaloonsa. Sitten hän palaa takaisin hellään silittämiseen. Ei mitään arvausta, miksi. Kierrämme temppelin keskusta vastapäivään. Meitä tuijotetaan peittelemättömän uteliaasti. Nuoret tulevat kättelemään ja kysymään nimiämme.

Tuntuu kummalliselta, miten oma retkemme temppeliin tuntuu vinksauttavan etenkin lasten ja nuorten retken ihan sijoiltaan. Sen sijaan, että he mietiskelisivät näkemäänsä, keskittyisivät kilistämään kelloja ja asettelemaan kukkauhreja tai miten se nyt heillä sitten meneekään, he tuijottavat meitä valkonaamoja ja haluavat kätellä ja vaihtaa esittelyitä. Pyhiinvaellus tuppaa vähän unohtumaan.

Ja toisaalta, joukkio pieniä lapsia hälisee lähellämme temppelikierroksen jälkeen. He kuikuilevat ujosti. Menen kysymään, saisiko heistä ottaa kuvan. He lähtevät juoksemaan pakoon. Onneksi paikalla on munkki, joka ymmärtää yskän ja huudahtaa lapsille muutaman jutun ja auttaa lopulta järjestämään heidät ryhmään kuvausta varten. Riemu repeää jälleen, kun näytän kameran näytöltä juuri ottamani kuvan. Kuvaan pääseminenkin näyttää monesta tuntuvan hienolta, mutta otetun kuvan katselu samantien tuntuu vielä selkeämmin ilahduttavan.

Lounas meinaa mennä pieleen, koska nyt Woodlandsissa, jonne toikkaroimme ilahtuneina aamiaisen tulisuudesta, häärää tarjoilijoiden päällikkö, joka tekee jonkin sortin pr-työtä asiakkaiden suhteen. Tarjoilija suosittelee pyynnöstä oikein tulisia annoksia ja kirjaa muistiin pyynnön niiden tulisuudesta. Sitten hän menee viemään tilausta kokeille, mutta joutuukin päällikön hampaisiin. Päällikkö läksyttää tarjoilijaa ja raahaa tämän hihansuusta pöytämme luo. "These foods you ordered are chilli foods. Chilli-hot! There must have been some mistake!" Ilmoitamme jääräpäisesti mutta ystävällisesti, että ei tässä mitään väärinkäsitystä ole syntynyt, kyllä tarjoilija aivan oikein on ymmärtänyt. Me näet haluamme ruokamme chilisenä. Ukko tuijottaa hetken selkeästi pettyneen oloisena, repäisee sitten lapun tarjoilijan kädestä ja jatkaa tarkistusta. "And he has written that the pineapple juice comes without ice and sugar." Niin, se on aivan oikein, toteamme lehmämäisellä kärsivällisyydellä. Ukko tuhahtaa, tunkaisee lapun takaisin tarjoilijan käteen ja porhaltaa toisaalle kyttäämään, josko joku muu tarjoilija tekisi virheen. Keittiöstä porhaltaa pian vielä yksi ukko lisää ja kysyy, eikö ananasmehuun tosiaankaan tule sokeria eikä jäitä. Ei tule, ei. Onneksi ruoat ovat saapuessaan tulisia, kuten pyydettiin. Mutta koko episodista jää tympeä maku. Kaikki toimi niin hyvin ilman tuota pr-ukkoa.

Pienemmissä, halvemmissa paikoissa ei tietenkään ole varaa palkata ketään kyttäämään. Päätämme suosia niitä, koska totta puhuen Summer Park -hotellin Campus Veg Treat oli mauiltaan ainakin Woodlands-klassikon tasoa ja tunnelma on verrattomasti parempi. Klassikko on nyt maistettu ja kansankeittiöt kutsuvat!

Päiväunilta herääminen saa yllättävän käänteen, kun Fauni epäilee kuumaa tuntuaan ja mittaa kuumeen. Sitähän riittää. Hänellä ei koskaan aikuisena ole ollut tuollaista yli kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumetta. Vielä kummallisempaa on, ettei mitään muita oireita löydy. Pelkkä kuume vain. Ehkä se on lämpöhalvaus, arvelen, ja komennan Fauni-paran kylmään suihkuun. Se kuitenkin vain nostaa kuumetta. Kun mittari on kavunnut kolmeenkymmeneenyhdeksään ja puoleen, määrään särkylääkkeen. En halua kaitsea kuumehoureista. Onnistumme jotenkin syömään hotellin ravintolassa, ja sitten käymme nukkumaan. Ehkä kuume laskee aamuksi...

Udupissa edelleen, Fauni sairaana

Aamulla kuume ei ole laskenut yhtään mihinkään. Nyt mennään lääkäriin, totean. Vähän kyllä hirvittää, riittävätkö rahamme, niitä on vain pari tuhatta, enkä muista nähneeni kaupungissa automaatteja muuta kuin temppelialueella. Ja tietysti, kun on vähän hätä toisen sairaudesta, alan arpoa, muistinko sittenkään, miten sinne käveltiin. Lopulta olen niin hermostunut, että totean, että minun on mentävä selvittämään asioita, koska tehdessä ahdistus tapaa laantua ja muuttua päättäväisyydeksi. Mutta jos jää kipristelemään paikoilleen, ahdistuksesta kasvaa huima möykky, joka saa lopulta epäilemään suunnilleen sitäkin, osaako hengittää.

Hotellin säännöissä on epäsympaattinen kohta, jonka mukaan hotellissa ei saa asua, jos sairastaa tarttuvaa tautia. Silläkin uhalla, että meidät viskataan pellolle, on mentävä kysymään respasta, onko lähellä luotettavaa lääkäriä tai sairaalaa. Onneksi säännöt tuntuvat olevan sääntöjä ja kaukana käytännöistä. Respasta neuvotaan ystävällisesti tie Gandhi-sairaalaan, joka sijaitsee samassa korttelissa. Käyn huoneessa hakemassa Faunin ja lähdemme. Kai ne rahat riittävät, päätän, ja jos eivät riitä, voin tilauttaa sairaalaan riksan ja pyytää sitä viemään minut automaatille. Varmasti automaatteja on enemmänkin, en vain tiedä, missä. Sairaalasta osataan varmasti neuvoa.

Kierrämme korttelin muttemme löydä sairaalaa. Kysyn hedelmänmyyjiltä, jotka vain viittovat, että kulman takana, siellä mistä juuri tulimme. Menemme uudestaan tuohon kohtaan, parin rapistuneen hotellin luo, ja kas, tosiaan, siitä vie tie sisäpihalle, korttelin keskelle, jossa nököttää oikein modernin näköinen, sievä pieni sairaala. Ei sitä tieltä käsin kyllä mitenkään näe, pitää mennä sisäpihalle, jotta sen löytää.

Itse lääkärissäkäynti muistuttaa omaa visiittiäni Panajissa. Fauni määrätään ensiapuosaston sänkyyn kumilakanan päälle, minut määrätään riisumaan hänen sandaalinsa. Verenpaine, syke ja kuume mitataan. (Täällä kuume ilmoitetaan fahrenheiteina, kun Goalla se ilmoitettiin celsiusasteina. Silläkin tavalla siis siirtomaaperinnön ero näkyy käytännöissä.) Se on vain flunssa, toteaa lääkäri. Kuumetta alentavia lääkkeitä, hän määrää. Enintään yksi illalla ja yksi aamulla. Enintään kaksi kappaletta päivässä. Jännitän vähän maksua, onhan sairaala huimasti modernimpi ja siistimpi kuin Panajin vastineensa, mutta turhaan: tuhansien rupioiden sijaan hinta on neljäkymmentä rupiaa. Lääkkeet puolestaan maksavat huimat kuusi rupiaa. Alle eurolla siis selvitään... lääkärinpalkkion tapauksessa alle viidesosalla siitä, mitä sama palvelu maksoi Panajissa.

Fauni ei haluaisi syödä lääkettä ennen sen googlaamista. Lopulta saan hänet kuitenkin suostuteltua sen nielaisemiseen: kyseessä on sentään kansainvälisen lääkefirman tuote, laillistetun lääkärin määräämänä. Ei se nyt sentään mitään lsd:tä ole. Ei tosiaankaan: kun Fauni hotellilla tarkistaa asian puhelimensa netistä, selviää, että hänelle on määrätty lapsille ja yli 82-vuotiaille vanhuksille suunnattu parasetamolitabletti, jonka vaikuttavan aineen pitoisuus vastaa normaaleja käsikauppaparasetamoleja Suomessa. Hieman kyllä huvittaa lääkärin vannottaminen, ettei lääkettä saa ottaa kuin kaksi tablettia päivässä. Ainakin Suomessa annokset saattavat olla korkeampia. Muistaakseni söin itse viime keväänä tupla-annosta ja siihen vielä päälle toista särkylääkettä. Vaikka tietysti niukkuuden periaate on hyvä lääkkeiden kanssa; mitäpä sitä turhaan rasittamaan elimistöä, jos vähemmälläkin pärjää.

Arvoitukseksi jää, miksi Faunille määrättiin lasten lääke, joka on hyvänmakuinen ja josta sen vuoksi on tilastoitu paljon yliannostuksia lapsilla, jotka ovat kipeinä ja valvomatta napsineet muutaman "karkin" lisää. (Ehkä se selittää lääkärin varoitukset siitä, ettei kahden tabletin päiväannosta saa ylittää...)

Nyt istumme yksinaisten paivakavelyideni jalkeen nettikahvilassa, koska meilla on tosiaan hotla, joka maksaa 6 egea yolta eli ei nettia. Parasetamoli nayttaa purevan. Tai sitten Faunin on vaan paastava nettiin hinnalla milla hyvansa.

Saapuminen Intiaan

Mumbai töröää, kilisee ja tarjoaa kymmenen kohteen kolmen tunnin taksiajeluja.

Saavumme keskelle yötä. Odotamme laukkuja suunnilleen tunnin. Sitten jonotamme prepaid-taksia toisen. Ja niin sitten viimein kiidämme kohti eteläkaupunkia. Taksissa on seeprakuvioiset penkit ja sen nimi on cool cab. Aluksi Mumbai voisi olla Ateena tai vaikka Lemesoskin. Mutta sitten alkaa hahmottua toisenlaisia piirteitä: hökkeleitä, kaduilla nukkuvien paljous. Ei, ei tämä voisi sijaita missään lähempänä.

Kummallisimmalta tuntuu, ettei täällä oikein haise miltään. Niin monet Intiassa käyneet toistavat hajusta. Mutta ei tämä ihmeemmin miltään haise. Pakokaasuilta kyllä silloin kun istuu taksissa keskellä liikennettä ja joudutaan seisomaan valoissa ja viereinen ja edellinen taksi kaasuttelevat aikansa kuluksi vaihde tyhjällä ja moottoripyöräukotkin vääntelevät kädensijojaan. Taksin ikkunat ovat melkein aina ikuisesti auki.

Alle vuorokausi ja olemme olleet jo vaikka minkämoisen taksin kyydissä. Emme mainostetuilla ajeluilla, mutta muuten. Liikenteestä en suostu sanomaan muuta kuin että se on livetörmäilyautoilua. Tosin törmäilyautoissakin on paremmat turvalaitteet. Mutta samalla tavalla monta kaistaa rinnakkain kaartaa risteyksen yli torvia töröttäen ja jokseenkin ajolinjauksista välittämättä. Ja moottoriajoneuvojen välissä puikkelehtii muutama satunnainen työmatkapyöräilijä flipflopit polkimia painellen, kangaslasti tarakalla tai pään päällä. Busseista ei oikein saa selkoa. Ei kyllä aina takseistakaan.

Löydämme ekokauppaan, ostan kaksi luomu- ja reilun kaupan tunikaa ja yhdet churidarit. Ostamme myös mandariineilta näyttäviä intialaisia appelsiineja, sapotilloja ja amloja. (Nämä ovat siis kaikki hedelmiä.) Maistamme bhel puria ja methi tikkiä ja tofu masalaa. Parasta on silti hauska mintunmakuinen riisipannukakku, joka tehdään kahden banaaninlehden väliin, vähän kuin meikäläinen lepuska. Olen luvannut itselleni olla riskeeraamatta mitään ruoan suhteen hierontakurssin alkuun saakka, mutta mitä vielä. Äkkiä kuulen itseni tilaavan vastapuristetun, chilillä ja suolalla maustetun guavamehun. Onhan kurssin alkuun sentään vielä viikko... viikko aikaa toipua, jos maha tekee tenän.

Tuntuu kummalliselta ja pyörryttävältä olla täällä. Luen koneessa Alain de Bottonin kirjaa The Art of Travel. Hän kirjoittaa matkustamisen pettymyksistä ja toteaa niiden kai johtuvan enimmäkseen siitä, miten kapeita ja yksipuolisia kuvitelmamme ovat. No, en ole erityisemmin uskaltanut kuvitella Intiaa mitenkään, joten se ennakko-oletuksista. Ainoa, mitä olen pelännyt, ovat ne hajut. Joita ei ole toistaiseksi kohdattu.

Ehkä olen matkustanut jo niin monesti, että tiedän varsin hyvin, miten usein loistaviksi kehutut arkkitehtuurimonoliitit näyttävät tylsiltä talolaatikoilta ja miten pitkästyttäväksi rantaelämä saattaa äityä. Mitä siis täällä teen? Mikä tämän tarkoitus on? Mistä sain päähäni haluavani lähteä tänne?

Mutta se ei vaikuta oikealta muotoilulta. En tiedä, olenko erityisemmin halunnut lähteä Intiaan. Pikemminkin olen jostain saanut varmuuden siitä, että päädyn tänne ennemmin tai myöhemmin. Se sama varmuus saa aikaan kummalla tavalla sen, että siinä missä normaalisti rauhallinen Fauni säikähtelee tuon tuosta kadottaneensa milloin minkäkin, katselen liikennettä tyynen rauhallisesti ja luovin töröävien autojen, pärähtävien moottoripyörien ja kilisevien polkupyörien välistä toiselle puolen vilkasliikeistä tietä lehmänrauhallisena. Poissa on matkaamiseen normaalisti liittyvä kuumeisuus. Tiesin pääseväni tänne, ja nyt olen täällä.

Niin paljon tuttua. Banyanviikunat, läpöjaloin pyöräily. Ruoassa on kerrankin sopivasti mausteita ja jos joku ruoka sattuu olemaan mitättömän makuinen, tulista pikkelsiä piisaa. En jaksa edes hermostua joka puolelta töytäilevistä kauppamiehistä, jotka koettavat kiskoa milloin minnekin kojuun tai taksiretkelle. Jotenkinhan heidän on elantonsa ansaittava, ja turisteja on uskomattoman vähän. Tai siis, varmasti meitä on jonkun verran, tuleehan meitä kentälle koneellisia päivässä. Mutta kun kaupungissa on miljoonia asukkaita, sinne hukkuu turisti poikineen.

Joskus hukkumisessa on surkuhupaisia piirteitä. Teehuoneessa eksyn ensin naistenvessan sisään, sitten vessojen yhteiseen eteiseen, ja kun lopulta pöllähdän siistiin kahvilatilaan, mielessäni kummittelee edelleen kuva työntekijöiden suihkun karuudesta. Ja toisaalla, laitakaupungilla, katson sisään muurinaukosta: kas, kojuja ja käytettyjä vaatteita, haa, tiesinhän minä, että niitä on jossain kaupan! Mennäänkö torille, kysyn Faunilta. Hän suostuu. Mutta se onkin hökkelikortteli, ja ne käytetyt vaatteet ihmisten pyykkinaruilla... käännymme nopeasti takaisin häiritsemästä kotirauhaa. "Siinähän luki että private property ja sakonuhka", huomauttaa Fauni. Mutta kun minä ajattelin olevani asiakas, ja että sehän oli tarkoitettu ulkopuolisille, siis jollekin ihan muulle...

Kello on puoli seitsemän illalla, ulkona alkaa jo hämärtää. Tämä kaikki hyörinä tekee jotenkin kovin mietteliääksi ja hiljaiseksi ja rauhalliseksi. Vielä toinen päivä Mumbaita, sitten lennämme etelämmäs.