Tukisukkametsällä

Himputin apuvälinemarkkinat. Koetan löytää itselleni kuntoutusta vauhdittamaan tukisukkia, joista olisi oikeasti apua, mutta kaikki tukisukat on tehty jaloille, joissa on tosi raskas ja iso nilkka ja pohje. Sopiva nilkan mitta löytyisi muutamalla merkillä koon 36-37 sukista, mutta jalkateräni onkin sitten kokoa 41-42, ei siis ole mitään saumaa sille, että tunkisin varpaat tuommoiseen prässiin. Ei auta kuin mennä varpaattomilla malleilla, ja niissäkin on vaikeaa löytää riittävästi kompressiota jalkaterälle ja nilkalle, vaikka ottaisi pienimmän koon. Olisipa semmoinen normaalimittainen, en muuta sa.

 
Nää on näitä mielenkiintoisia. Helpotus nyt kun ei tarvitse enää rampata työterveydessä koko ajan ihmeteltävänä ja kommentoitavana. Työterveyslääkäri oli huolissaan siltä, miltä nilkkani näyttävät eikä yhtään hahmottanut niiden turvotusta. "Nämähän on ihan kuopalla, johtuisiko kipu pikemminkin siitä", kun yritin näyttää, että katso nyt, tuollainen kauhea pullava möllykkä. Hän näki kuopan siinä missä minä ihan selvän turvotuksen eikä osannut sitä palpoidenkaan tunnistaa. Ortopedi sentään ymmärsi, että ahaa, luontainen muoto on tuollainen ja totta, tässä on palpoiden vähän lullua, kun vertaa toiseen jalkaan, vaikka ne näyttävätkin kovin kapoisilta ja tuntuvat kuivakkailta, jos miettii, miltä nilkka tavanomaisesti näyttää ja tuntuu. Olin tyytyväinen, kun magneettikuvasta näkyi, että kaikki nivelsiteet ovat ehjät ja lihakset ihan vahvat, yksi jänne vain turvoksissa, kyllä, turvoksissa, mitä kukaan ulkopuolinen ei näemmä ikinä ymmärrä jaloistani, mutta jonka toki itse havaitsen, kun tiedän, mimmoiset ne normaalisti ovat - ei yhtään pehmeää, vaan kuivat kuopat akillisjänteen molemmin puolin reippaasti malleoleja ylemmäs. (Kuinka monta kehonhuoltajaa onkaan kommentoinut näistä huolestuneina, vaikka kyseessä on rakenteellinen ominaisuus, ei mikään vika tai edes millekään häiriölle altistava rakenne.) Kuinka monta kertaa minulle sanottiinkaan, että tämän kuuluisi olla turvonneempi, jos siinä on kipua, ja kuinka monta kertaa väitin vastaan, että mutta onhan se turvonnut. Työterveyslääkäri taisi uskoa minua ja oireitani vasta kun sai ortopedin lausunnon magneettikuvista.

Semmoista se on. Ja itse katselin koko ikäni hierojakouluun saakka ihmisten jalkateriä ja nilkkoja ja mietin, miten he kestävät tuommoista turvotuskipua, verraten siihen, miltä itsestäni tuntuu, jos jalka näyttää vähän sinnepäiseltäkään: varvas vähintään murtunut tai nilkka nyrjähtänyt, jotta olisi mitään edes puoliksi vastaavaa. Vasta hierojakoulussa tajusin, että ahaa, suurimman osan ihmisistä jalat ovat aika turpeat ihan kivuttomassa normitilassaan, heillä on siellä enemmän nesteitä, säären lihakset alkavat paljon alempaa ja monen akillesjännekin on ihan uponnut sinne pehmytkudosmassan sisään eikä erotu pinnassa ihon alla aivan erillisenä rakenteena. Oivallusta tehosti ruumiinavausvalokuvista koottu anatomiaopus, jossa liki jokaisen kuvan kohdalla luki, että tässä lihas on epätavallisen pituinen, kiinnittyy epätavalliseen paikkaan, ja niin edelleen. Mikä kai tarkoittaa vain sitä, että variaatiota on runsaasti ja harva ihan juuri keskimittainen kohdassa x. 

Tuntuu jotenkin omituiselta, ettei lääkäri saavuta tuollaista oivallusta siitä, miten erilaisia jalkoja (selkiä, niskoja, käsiä...) ihmisillä on, miten yhden kudos venyy kuin purukumi ja toisen jännittyy jousen lailla pienimmästäkin ärsykkeestä. Ehkä niissä opinnoissa ja siinä työnkuvassa on vain aina krooninen kiire eikä ehdi oppia? (En itse selviäisi mitenkään työstä, jossa asiakas vaihtuisi puolen tunnin välein, ja aina olisi jokin ongelma ratkaistavana. Miten he pysyvät koossa?)

Ihmiset ovat erilaisia. Yhdellä näkyvät solisluut, vaikka olisi turvotustakin, toisella ne saisi esiin vain nälkiinnyttämällä. Miten pitkään olinkaan nuorempana huolissani siitä, etteivät solisluuni erotu tyylikkäästi kuten kavereilla. Mitä hittoa, ne toimivat varsin mainiosti siellä piiloisinakin. Ja ei, ne eivät erottuneet edes silloin kun valtavassa erostressissä kaksikymmentä vuotta sitten voin pahoin ruoan ajatuksestakin ja hiuksia lähti tukuittain ja käväisin ainoan kerran elämässäni alipainon puolella niin että kylkiluut näkyivät pinnalle saakka; tämän syksyn vastaavassa stressipuuskassa olin jo kokeneempi ja tankkasin proteiinia, vaikka kuinka ällötti. Sata grammaa kasvisprotskua päivässä, ja hiukset eivät lähteneet, vaikka stressiä oli varmasti aivan yhtä paljon. Yksi jänne vain suuttui, se on aika pientä.

Haluaisin löytää tukisukat. Ne auttaisivat kuntoutumisessa. Onhan minulla muutamat tukisukat, mutta eivät ne enää tue nyt kun turvotus on vähänkin lasehtinut. Yritän saada tukivaikutusta aikaiseksi pukemalla paksuhkon villasukan alle ja varpaattoman tukisukan siihen päälle. Pohkeeseen vedän vielä päälle pienimmän koon kompressiolahkeen. Tästä on edes jotain apua, mutta ei ole kovinkaan helppoa saada pakettia toimimaan niin, ettei se paksuhko villasukka siellä alla mene ruttuun. Olisi huomattavasti helpompaa vain kiskaista tiukka sukka jalkaan. Lupasiko kukaan helppoutta? Eipä kai... 

Taitaa olla niin, että tämän mallin kinttujen kanssa voi pyytää kompressiolta apua vain niissä kohdin, kun jalat ovat jo aivan räjähtävän kipeät ja turpeat. Sitä ennen kompression on tultava lihastyöstä.  

Onnistuksia ja kauhistuksia

Viime päivät ovat tuntuneet kummallisilta. Olen aloittanut paluun jotain sellaista hahmoa kohti, jonka tunnistan edes jotenkin etäisesti. On ollut kaikenlaisia onnistuksia ja kauhistuksia.

Onnistuksia: Saimme hyvän vinkin edullisemmasta eläinlääkäristä, joka sijaitsee täältä kolmisenkymmenen kilometrin päässä. Aikamoinen matka autottomalle, mutta toisaalta eläinten hammaskiven putsaus käy helposti kalliiksi, joten ei kun maaseututaajamaan hammaslääkäriin molempien kanssa. Hintalappu kahden elikon hammaskiven putsille ja samalla Laguunan kaljuuntuiden kohtien kortisonihoidolle oli yhteensä alle 250 euroa. Vastaavista operaatioista olen maksanut täällä lähempänä (toki eri käyntikerroille jaettuina) ihan piirun vaille 1500 euroa enemmän. Aikamoinen ero! Tuolla hinnalla ottaisi taksin poikineen, nyt lainasimme naapurin autoa kahvipaketin ja konvehtirasian hinnalla. (Ja toki olen siellä aina välillä ollut kasvivahtina naapurin matkustellessa.) Ja: Jalka on kestänyt kevennetyn työn. Kyllähän se tuntuu, tietysti, kun sitä nyt kuormitetaan ja vielä töillä, joissa ei aina ehdi olla samalla viisiin huolellinen kuin ihan vain jalkaan keskittyessä. Mutta ainakin toistaiseksi parantuminen edistyy toivotusti. Tämän aamun fyssariharjoitusten patteri ei tuottanut yhtään kipuähkäisyä suorituksen aikana, eli jänne alkaa tottua sille tarjoiltuun pikku kuormaan! Tämän päivän opetukset sujuvatkin keveästi, koska on iltatunnit netissä kotoa. Niinpä Vompsu on luvannut olla mallina, eli saan vaan papattaa ja viittoa, ja Vompsun alaraajat ottavat kaiken rasituksen vastaan. Täydellistä!

Ja sitten kauhistus, eli ystävämme Kela. Se on laittanut sairauspäivärahahakemukseen deadlinen, johon mennessä en mitenkään näytä voivan saada kaikkia toivottuja dokumentteja kasaan. Osa työnantajistani on ihania ja sain pyytäen tarvitun dokumentin kahdessa päivässä. Ja osassa yhteyshenkilö kertoo laittaneensa palvelupyynnön eteenpäin mutta että hänellä ei ole edes puhelinnumeroa, mihin voisi soittaa ja hoputtaa. (Sieluni silmin näen semmoisen valtavan virastolinnoituksen hahmon, ja siellä suunnilleen putkipostin putket, joista yhdessä on tukos ja siinä lepää palvelupyyntökin, eikä kukaan tiedä, mikä on putken määränpää, joten oveenkaan ei voi kolkuttaa; on vain luotettava prosessin etenemiseen.) Kelan dedis on kolmas joulukuuta, ja toisesta hitaammasta paikasta saan palkkakuitin, jossa sairausajan marraskuun osuus näkyy, joulukuun seitsemäs, ja toisesta vasta joulukuun lopussa. Muutenkin tiedän kokemuksesta, että välillä viranomaisten on vaikeaa ymmärtää tätä, että jonkun tulorekisterin marraskuu on oikeasti lokakuun työt. Kirjoitin Kelalle asiasta pienen selvitys-peedeeäffän, jotta osaavat tulkita tulorekisteriä kohdallani samoin tein oikein. Jospa tämä päätös vaikka hoituisi nappiin etukäteen vähän avittamalla sen sijaan että tulkitaan päin prinkkalaa ja päätöksestä joutuu valittamaan. Ja pyysin lisäaikaa palkkatietojen toimittamiseen. Enhän minä nyt palkkakuitiksi tai palkanlaskusta saaduksi informaatioksi dedikseen mennessä muutu, vaikka päälläni seisoisin.

Varmaan jos olisi aiemminkin ollut Kelan sairauspäivärahalla tai olisi jotenkin tyypillisemmässä työsuhteessa ja vain yhdelle työnantajalle, tuo souvi ei olisi ihan niin tahmea. Mutta tässä muodossa kuin itse työtäni teen, ja tällä Kela-noviisiudella, en kyllä antaisi viittä tähteä sairausjaksolle. Olin tikahtua nauruun yhden oppilaistani kirjoittaessa, että toivottavasti olen tehnyt sairaana vain kivoja ja rentouttavia asioita. Kivoja ja rentouttavia asioita my ass, selvittänyt, soittanut, kirjoittanut, omaksunut kasoittain uutta tietoa ja terminologiaa. Se on paljon raskaampaa kuin työni, totta vieköön. Mutta aina sitä ei vain ole työkunnossa.

Hyvä puoli toki on, että ymmärrän taas alaraajan anatomiaa entistäkin tarkemmin. Siitä on hyötyä työssäni ihan valtavasti. Nämä liikkumis- ja kuntoutusduunit ovat siitä hupaisia, että siinä missä kuka tahansa muu kiroilee jonkin kohdan kipeytyessä, itsellä naksahtaa kiroilun lisäksi päälle oppimismoodi: anatomian kirjat esiin ja töihin vaan. On taas tullut kerrattua hermotuksen kulku alaraajaan, alaraajaan vaikuttavat pidemmät toiminnalliset myofaskiaketjut, luinen anatomiakin. (Onko mitään niin ihanaa kuin luut? Niin liikuttavia.) Jalkaterässä ja nilkassa piisaa yksityiskohtia! Ja fyssarin antamien paikallisten harjoitusten lisäksi olen omaksunut ihan omalla harkinnallani harjoituspatteriini koko pidempää ketjua vapauttavia harjoituksia.

Asiaan liittyvien hermojen liu'utuksia sekä lymfataputuksia olen tietysti tehnyt koko ajan, samoin lattialta tehtäviä alaraajaa kuormittamattomia ja koetusti lymfaa liikkeelle hätistäviä liikkeitä, ja käyttänyt kovemman tason tukisukkia, ja yhdessä nämä toimenpiteet ovat onnistuneet hämäämään koko hoitohenkilökuntaa, jotka sanoivat juin yhteen ääneen joka käänteessä, että tämän pitäisi kyllä olla turvonneempi, jos kyse olisi jänteestä. (Vertailukohtana ilmeisesti ihminen, joka ei tee turvotukselle mitään.) Magneetissahan se vasta se jänteen turvotus näkyi, ei se päässyt huomassani sellaiseen tilaan, että olisi näkynyt pinnalle asti.

Jaa-a, saas nähdä, miten parantuminen tästä etenee. Toivon, että hyvin, mutta olen varautunut takapakkeihin. Niitä yleensä tulee. 

Viimeistä päivää

Viimeistä päivää sairauslomasta viedään. Huomenna siirryn pois sairauspäivärahasta kevennetyn työn malliin, mikä käytännössä tarkoittaa, että opetan vain osan kursseistani ja otan taloudellisesti turpiin niin että roiskuu. Kaltaiselleni ei ole tarjolla osasairauspäivärahaa, joten tienaan vain puolet tavallisesta ja erotus jää omaan piikkiini. Luultavasti joudun kulkemaan osan matkoista nyt taksilla, kun maa ehti jäätyä eikä sähköpyörässä ole nastarenkaita. Nastarenkaallista tavan pyörää jalka ei taas kestä vielä työmatkojen mittakaavassa. Tärkeintä kuitenkin on, että saisin jalan kuntoon ja pääsisin vielä joskus koiran kanssa ulkoilemaan. Koska kävely on pahinta myrkkyä jalalleni, tähän voi mennä aikaa. Mutta vaivan pitäisi olla kuntoutettavissa, se on olennaista. 

Tällä välin olen käynyt sosiaalityöntekijän pakeilla, ja hän on ehtinyt ihmetellä, miten olen kolmessa päivässä ottanut haltuun kaikki mahdolliset Kelan tuet, jotka eivät kuitenkaan sovellu tilanteeseeni. (No, soitin Kelaan monta kertaa ja esitin kysymyksiä myös kirjallisesti.) Kuulemma normaali asiakas on vähemmän aktiivinen ja odottaa, että joku muu selvittää asiat hänen puolestaan. Hymyilin vinosti ja ajattelin, että no niin, tässä elämässä semmoisia luksuksia ei ole aiemmin nähtykään. Nyt kun olen, hämmästyttävää kyllä, työterveyshuollon piirissä, eli superetuoikeutettu, saan palvelua, jota olisin kaivannut paljon kipeämmin silloin kun en todellakaan ollut minkään työterveyshuollon piirissä, jouduin vaihtamaan ammattia ja olin joitain kuukausia kokonaan ilman tuloja ja söin aiemmat säästöni pussin pohjaa myöten. (En tiennyt, että Kelasta olisi voinut hakea sairauspäivärahaa eivätkä vanhempanikaan tienneet tällaisista mahdollisuuksista mitään. Tai olisiko silloin voinut? No, nykysäädöksillä olisi voinut, siinä sen hetkisessä tilanteessa. Olin niin kuormittunut, etten vain pystynyt selvittämään. Eikä ollut mitään työkykyvalmentajaa, jolle olisin saanut keneltäkään lähetteen.) Joten kun työkykyvalmentaja kehui tiedonhakutaitojani, en tuntenut itseäni mitenkään nohevaksi vaan täydeksi ääliöksi, koska en ollut aiemmin tiennyt, että kaikkea tuommoisiakin tukia kuin Kelan sairauspäiväraha on olemassa.

Mutta näin sitä vaan ollaan taas opittu lisää. 

Työfysioterapeutilta sain puolestaan tämän viikon maanantaina semmoiset harjoitukset, jotka tehdään istuen ja jotka nähdessäni meinasin ensin hörähtää nauruun, että mitä ihmettä, ei nuo voi tuntua missään. Mutta ehei, liki väännän itkua niitä tehdessäni. Pistin Vompsun tekemään harjoitteet kerran kanssani, hänellä ne eivät tunnu missään. Selvä, mun jalat ovat edelleen umpisolmussa. Mutta kaipa ne siitä kuntoutuvat. Ainakin fyssarilta saadut harjoitteet totisesti tuntuvat! Ja siinä kipeimmässä kohdassa. 

Kuulostaa asialliselta, eikö vaan? 

No, totuus on tietysti toisenlainen. On sunnuntai, Vompsu nukkuu nukkumistaan. Olen käynyt koiran kanssa kahdesti pihassa istumassa ja odottamassa, josko koira pissaisi pihaan, kun siellä vain ollaan olemistaan. Mutta ei, koira nuuski ja puuhaili omiaan, mutta säästi pissat olohuoneeseen. Se meni suhauttamaan ne heti palattuamme sisään, molemmilla kerroilla. Kukapa sitä ulkona kylmässä pissaisi, jos on mukava olohuonekin vaihtoehtona? Siivoan pissat mitenkuten pyyhkeellä, laitan koiralle aktivointileluun ruokaa. Sen sijaan, että se kierittelisi ja viskoisi lelua, kuten olisi tarkoitus, se jämähtää mahalleen lelu etutassujen välissä ja alkaa tunkea kieltä rullalla namirei'istä sisään ja saalistaa nappuloita kuin muurahaiskarhu muurahaisia. Laguuna on edelleen puoliksi kalju ja kutisee taas, kortisonikuurin loputtua. Eliminaatiodieettiruoka ei ainakaan vielä näy minkäänlaisena muutoksena sen fanaattisessa pesukäyttäytymisessä. (Kissojen liiallinen peseytyminen liitetään pakko-oireiseen häiriöön kuten ihmisten käsien kuuraaminenkin. Universumi on arponut minulle sekä puolison että kissan, jotka pakko-oirehtivat.) Leikitän Laguunaa kissanongella niin pitkään kuin jalat kestävät lenkkareihin tuettuina, ja sitten vetäydyn takaisin sänkyyn. 

Tänään on lepo fysioterapian harjoituksista, jotka tehdään joka toinen päivä. Ja hyvä niin, jalat ovat edelleen aivat lämpöiset ja turpeat eilisen session jäljeltä. Tänä aamuna huomasin, etten ole muistanut laittaa septumlävistyksen rengasta takaisin magneettikuvan jälkeen, sinnehän pitää kaikki metalli riisua pois. Koetin laittaa sitä yksi ilta, mutta en uskaltanut työntää rengasta lujaa, koska kivutonta reikäkohtaa ei löytynyt. Saattaa olla, että reikä on umpeutunut, korvieni reiätkin umpeutuivat aina parissa päivässä, jos koruja ei laittanut. No, olen selvinnyt tämän viikon ilman rengasta, ehkä selviän jatkossakin. Kunhan poskiontelontulehdukset eivät nyt palaisi. Nenä kyllä tuntuu todella paljon mukavammalta, pehmeämmältä ja vakaammalta ilman rengasta. Jotenkin tuollaiset vierasesineet aistii kaiken aikaa, ne särisevät jossain havaintokyvyn reunalla, enkä koskaan lakannut pelkäämästä, että rengas takertuu johonkin ja repäisee kipeästi. (Joko paljon lävistetyt ihmiset eivät tunne näin tai sitten heitä se tuntemus ei hämää.) 

Ensi viikko näyttää mielikuvissani jotenkin pelottavalta. Kaikki ne tulemiset ja menemiset ja suoriutumiset. Ja jos jalkani särkyy suoriutuessa, joudun uudelleen menemään lääkärille, koska saamani kevennetyn työn todistus ei oikeuta sairauspäivärahaan. Mutta jospa se nyt jo kestäisi. Kyllä se kestää aika lailla enemmän kuin viikko sitten, puhumattakaan kuukausi sitten. Toimintakykyni on vain niin aaltoilevaa ja haurasta, ja kipu on ollut tässä souvissa niin kovaa, että luultavasti vain joku euforiassa 24/7 uiskentelija ei vähän pelkäisi, mitä seuraavat päivät tuovat tullessaan. Jos kipu on sellaista, että saan nukuttua parasetamolin kanssa, se on vielä ihan ok. Fysioterapeutin ohje on, että kipua saa tuntua tehdessä, mutta lepokipua ei saa jäädä, silloin kuormitustaso on kohdallaan. Toistaiseksi lepokipuakin on ollut jonkin verran. Ihmisen vain pitää olla jalkojensa päällä jonkin verran: vessakäynnit, kokkaukset, asioiden hoitamiset. 

Kautta on jäljellä kolme viikkoa ja sitten yksi hassu korvauskerta pidemmällä joulukuussa. Kaikkia tuntejani en tosiaankaan pidä, ja ne, mitkä pidän, pidän sovitellusti, niin, ettemme tee liikkeitä, joissa jalkaterälleni tai nilkalleni tulee kuormaa. Lääkärin kevennetyn työn todistus mahdollistaa tämmöisen tuntilupausten muokkaamisen. Tiedän jo etukäteen, että tästä keventämisestä valitetaan kurssipalautteissa, vaikka kuinka väännän rautalangasta, että katsokaas nyt, minulla on tämmöinen lääkärin lupa ja nyt me nämä kolme kertaa teemme vähän enemmän täältä lattian varasta. (Esihenkilöistä yksi kertoi, että häneltä on kyselty jo paljon, missä oikein olen ja voisinko jo palata takaisin opettamaan. Ihmiset ovat hämmästyttäviä! Ihan kuin kuka hyvänsä ei voisi sairastua. Toisaalta, osa ihmisistä on aivan ihania. Iso osa oppilaistani tietää sähköpostini, ja sinne on tullut heiltä viestejä, joissa he toivovat kaikkea hyvää ja kertovat, että olen heidän ajatuksissaan, oli se, mitä käyn läpi, mitä hyvänsä. Aloin itkeä, kun avasin ensimmäisen näistä viesteistä. Jos joskus epäilenkin, onko työlläni merkitystä, näitä voi muistella: kyllä se huomataan, jos en tulekaan töihin odotetusti.) 

Sairausloman viimeisenä päivänä tilaan itselleni myös Blackboardin. Olen haaveillut siitä jo pidempään. Mutta mikä siinä on, että on aivan helppoa ostaa puutarhaan ja eläimille vaikka mitä kalliita asioita, ja meille ihmisille ravitsevaa ruokaa, mutta omaan kuntoutukseen sijoittamista epäröi? Hulluinta on, että Blackboard maksaa vain reilun satasen. Jos olisin ostanut sen aiemmin ja kuntoutellut koipeani ennaltaehkäisevästi, olisi koko lysti tullut paljon halvemmaksi niin, kivuista ja epämukavuuksista nyt puhumattakaan. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tarvitsen työssäni ja arjessani jalat, jotka toimivat ja joiden problematiikkaa pääsen tuolla työkalulla ratkomaan huomattavasti paremmin kuin ilman sitä. 

Ilonaiheitakin toki elämässäni on, niistä en ole kirjoittanut hetkeen. Mutta listaanpa tähän: Syyskrookukset, joiden arvelin heittäneen henkinsä, ponnistivat sittenkin kukkaan. Ne ovat ihania ja ensi vuonna hankin niitä ehdottomasti lisää. Myös syysmyrkkyliljat kukkivat pitkään ja näyttävästi. Ja jouluruusussa, jonka sain äidiltä jouluna 2022, ja jonka sain pysymään elossa kevääseen saakka ja istutin sitten puutarhaan, on nyt monen monta nuppua! Voi kyllä olla, että talvi nitistää kukkanuput, mutta ehkä jouluruusu oppii vähitellen himmailemaan kukintaa varhaiskevääseen saakka. Joidenkin jouluruusut ovat sen oppineet, ehkä tämäkin. Ja niistä jouluruusun siemenistä, joita ostin yhdeltä aivan legendaariselta puutarhaharrastajalta heinäkuussa ja kylvin samoin tein ulos, oli muutama jo nostanut piipan maasta, vaikka periaatteessa niiden pitäisi ponkoa kasvuun vasta keväällä. No, koulin kasvivauvat turvaan lumelta ja pakkaselta sisään, iskin ne kruunuvuokkojen ruukkuun, joka talvehtii viileässä huoneessa kasvivalon alla ja arvatenkin puhkeaa kohta kukkaan. Marraskuunkaktukset kukkivat ylitsevuotavan runsaasti, ja kiinanjasmiini on aloittanut jokatalvisen kukkakavalkadinsa myös niin että kattoikkunahuone tuoksuu aivan ihanalta. Ja on päiviä, joiden läpi olen paarustanut jo tarvitsematta kertaakaan turvautua särkylääkkeeseen. Ei niitä monta ole, mutta on kuitenkin. 

Lisäpanoksia

Tulen ortopedin vastaanotolta kotiin jotenkin keveänä. Ortopedi on diagnosoinut vaivan samoin kuin itse leikkidiagnosoin aluksi ja arvelee, että muu nyt voi olla vain jotain tauhkaa sen ympärillä. En osaa teeskennellä, etten tiedä anatomiasta ja kuntoutuksesta mitään. Seuraavaksi työterveyden pitäisi antaa lähete magneettiin, joka pitää mennä ottamaan toisessa kaupungissa. Ja soittoaika ortopedille, ja lisää sairauslomaa työterveyslääkärin kautta, kuntoutus työfysioterapian kautta. Prosessi alkaa selkiytyä. Ehkä minun ei kohta tarvitse juosta siellä kahdesti viikossa esittelemässä asiaani, kun diagnoosi selkeytyy. Jos se on sitä, mitä ortopedi arvelee, kuntoutuksessa puhutaan kuukausista, ei viikoista. Tunnen keveyttä, koska se, miltä jalka tuntuu ja millainen toimintakykyni on tätä nykyä, sopii paremmin yhteen kuukausien kuntoutumisajan kanssa kuin päivien tai viikkojen kuntoutumisajan kanssa. Ehkä kohta pystyn paremmin nukkumaan, kun en joudu jatkuvasti miettimään, pystyisinkö kuitenkin kylmiltäni hyppäämään fyysisesti vaativaan työhöni, vaikken pysty viemään koiraa edes viiden minuutin pissilenkille. Jotenkin sitä yhtälöä on ollut vaikeaa hahmottaa.

Heti kun astun sisään, Vompsu näyttää minulle läppäriltään kokousdioja. Hänen työpaikkansa yt-neuvottelut ovat alkaneet. 

Juuri siinä kohdin, kun kaikki muukin on hajoamassa käsiin. Vompsua pelottaa. Koetan sanoa, kokouksen loputtua, että hänhän on saanut paljon kehuja ja vakinaistuksen ja kaikkea, että hän nyt jos kuka on turvassa. Mutta tietysti on olemassa se toinenkin juonne - työterveyden tukema pyyntö, ettei tarvitse mennä lähityöhön, koska se kuormittaa liikaa mielenterveyttä ja uhkaa työkykyä. Kuka tietää, mikä kaikki vaikuttaa siihen, ketkä irtisanotaan. Enintään joka seitsemäs siellä joutuu irtisanotuksi tai osa-aikaistetuksi. Se kuulostaa aika paljolta. (Tällä hetkellä Vompsulla on ylityömääräys. Kotiylitöistä puhumattakaan, nyt kun en pysty suureen osaan kotitöistä.) 

Tänä syksynä olen puhunut oppilailleni paljon joogan kovasta ytimestä. Minulle se ei ole mitään asanoihin liittyvää, vaan ihan yksinkertaisesti paluuta hengitykseen, kehoon ja tähän hetkeen, tapahtui, mitä tapahtui. (Kirjoittaminen täydentää sitä hyvin - tässä voi päästää tarinat laukalle, ja sitten ne neutraloituvat, alkavat kyllästyttää, niihin voi palata havainnoimaan ja oivaltamaan, mitä kaikkea spagettioksennusmylly suoltaa. Mutta sitäkin tärkeämpi on tuo palaaminen aisteihin ja aistien takaiseen olemiseen vain.) Tämä syksy on kyllä ollut melkoinen koetinkivi ja olen ollut kiitollinen jokaisesta vippaskonstista, jota olen harjoitellut. Palaan, palaan, palaan ja palaan. Kuinkahan palasina olisin, jos en osaisi tai jos ei olisi tällaista luontumusta, harjoitusta?

Sataa

Sataa, ulkona pimeä. Katon alle muodostuu kupu, jossa on hyvä maata, lukea vanhan opiskelutoverin kirjoittamaa mainiota kirjaa. Toisella puolen kehräävä pieni kissa, toisella tuhiseva pieni koira. 

Yöllä heräsin useita kertoja jalkakipuun. Tämän piti olla se päivä, jolloin olisin uiskennellut takaisin töihin, mutta niin vaan aamulla itkin, niistin hihaan ja soitin sinne, tänne ja tuonne. Olin ilmeisesti niin itkuinen puhelimessa, että sain samoin tein ajan työterveyslääkäriin, hyvä jos ehdin ottaa taksin sinne pestyäni ensin kainaloita käsipyyhkeellä (jalkakipu ja suihku eivät oikein rimmaa). Itkin vähän lääkärissä ja uudelleen laboratoriossa. En muista itkeneenikään ennen verikokeessa. Pyysin sitä anteeksi ja sanoin, että taitaa nyt vaan olla vähän kuormaa. Ja ettei neulajuttu sinänsä pelota, ei se ole sattunut. Mutta maailma kieppui kyllä ihan kunnolla silmissä ennen kuin äkisti asettui. Hoitaja kysyi, olenko syönyt aamupalan. Sanoin, etten nyt toki lähde mihinkään ilman sitä, ellei paastoa edellytetä aivan erikseen. Neljäkymmentä grammaa kasvisperäistä proteiinia, paljon kuitua. 

(Taannoin ilmeni, että olin syönyt liian vähän proteiinia ja nyt syön sitä tarpeeksi. Tuntuu ihan kosmisilta määriltä, mutta huomaan myös jaksavani ihan eri tavalla ja ettei tule napostelunälkää kaiken aikaa.)

Kun itku äkisti loppui verikoeputken kyynärtaipeesta törröttäessä, hätäkin meni jonnekin toisaalle. Äkisti olin ihan rauhallinen. Ja olen edelleen. Vaikka jalkoihin sattuu, ja vaikka luen kirjan sanat "seisoo omilla jaloillaan" vähän tuhahtaen: niin, jaloilla ongelmitta seisominen, niitä itsestäänselvyyksiä, kiintopisteitä, joiden erehtyväisyyttä ja väliaikaisuutta mieluummin olisi ajattelematta, kuten toisessa tänä toipilasaikana lukemassani kirjassa, Jenny Offillin Ilmastoissa, päähenkilö parahtaa (luultavasti hiljaa) meditaatiotunnilla: 

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka elää vanhaksi.

Hengitän ulos ja tiedän, etten välty vanhuudelta.

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka sairastuu.

Hengitän ulos ja tiedän, etten välty sairaudelta. 

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka kuolee.

Hengitän ulos ja tiedän, etten voi välttyä kuolemiselta.

Hengitän sisään ja tiedän menettäväni joskus kaiken ja jokaisen jota rakastan.

Hengitän ulos ja tiedän, ettei ole keinoa pelastaa heitä. 

Hei, hetkinen nyt. Kaiken ja jokaisen jota rakastan? Olisiko jotain sopivampaa aloittelijoille?

Olen nauranut kohdalle useammin kuin ehkä olisi tarpeen. 

Mutta onhan se tarkkanäköinen kohta. Miksi ihmeessä en sallisi itselleni sen uudelleen ja uudelleen lukemista ja ääneen nauramista? 

Yleisesti ottaen suhtaudun rauhallisesti, mutta on hetkiä, joina itken, koska kaikki on niin suurta ja muodotonta ja arvaamatonta. Luultavasti vaiva paljastuu joksikin aika pieneksi ja tyhmäksi asiaksi, ei miksikään dramaattiseksi. Vaihdevuosi-ikäisten vaivoja, rappeumaa ja sen sellaista. Ehkä ärtynyt hermosto. Nämä symmetriset liekehtivät saappaat tuntuvat vain niin kummallisilta, että tulee mieleen, miten hermotus kulkee oikeaan ja vasempaan alaraajaan. Ehkä siellä on jotain, minkä mieli tulkitsee jalkojen tulessa olemiseksi. Lääkäri laittaa lähetteen ortopedille, koska ei ymmärrä enää mistään mitään. No, en minäkään. 

Kotiin päästyäni rauha pysyy ja tajuan tosiaan saaneeni sen ajan ortopedille. Jos saamme selville, mitä tämä ei ainakaan ole - sen, mitä tämä on, tuskin selviää, tällä elämänkokemuksella siltä ainakin tuntuu --- jo siitä saadaan kuntoutukseen raamit: tämän kivun päälle voi mennä ja on mentävä, tuota kipua sen sijaan ei haluta yllyttää. Haluaisin siihen selvät sävelet, koska on ilmeistä, ettei töitäni noin vain aloiteta kolmen viikon levon jälkeen, tai vielä useamman viikon levon jälkeen, ilman mitään kipuja. Mutta ainakin asiat etenevät jollain tavalla työterveyden kuviokellunnassa. Kun vielä alkaa sataa, tulee hyvin turvallinen olo, vaikka jalat tietysti ovat semmoiset kuin ne tätä nykyä ovat. Ehkä alan vähän tottuakin niihin jo, ne eivät enää tunnu niin selvästi ei yhtään omilta jaloiltani.

Ensi viikon poissaoloista en enää saa sairausajan palkkaa työnantajiltani. Täytyy ilmeisesti jumppailla jotain papereita Kelaan päin. Sitä en ole vielä koskaan tehnytkään. Silloin kun käden nivelrikko pitkittyi ja esti minua työskentelemästä, nostin opintotukea, sen viimeiset kuukaudet. 

Silloinkin tunsin itseni vanhaksi. Nyt minusta tuntuu oudolta, että olen joskus ollut niin nuori. (Vaihdevuodet, tässä esimuodossaankin, tosiaan muuttavat asioita rajusti.)

Toivon, että talvesta tulisi vetinen ja sateinen. Paljon sadetta, paljon lauhaa lempeyttä. (No, niinhän toki toivon joka syksy, joten tämä ei oikeastaan ehkä ole mainitsemisen arvoista.) 

Syömme joka päivä kurpitsaa, chiliä ja valkosipulia. Ehkä kesä ei ollut ihan niin huono kuin helposti ajattelisi. Ainakin satoa piisaa. 

Pieni kissa on niin liikuttava karvattomine läikkineen. Kortisonikuuri ja eliminaatiodieetti ovat saaneet hentoisen udun peittämään ihoa muualla paitsi vatsan kaljussa lurpassa. Kissa hengittää rytmisesti ja hyrisee, silmät ovat puoliummessa mutta pää pystyssä ja keträyksen tahtiin nytkähdellen. Se on alkanut hakeutua nyt enemmän meidän läheisyyteemme, kun sen kissaveli kuoli. Se käy puskemassa myös koiraa, mitä se ei ikinä tehnyt kissaveljen eläessä. 

Vähitellen ymmärrän: vaikka kissat olivat keskenään rauhanomaisia ja nukkuivat sylikkäin, pesivät toisiaan ja halusivat aina syödä yhdessä samalta lautaselta, oli niillä silti myös reviirinsä. Yksi vessa on pysynyt hyvin tyhjänä Zenonin kuoltua, sen täytyi olla sen vessa. (Se oli hyvin salakähmäinen vessakäyntiensä suhteen.) Myös sänky ja kainaloni olivat Zenonin aluetta, koira Zenonin ystävä, nahkainen nojatuoli Zenonin tukikohta, Laguunalla ei ollut niihin pääsyä. Tai ehkä olisi ollut, mutta se valitsi väistämisen. (Kissat ovat konfliktia väistäviä, jos se vain on mahdollista.) Nyt kun ei ole enää väistettävää, se ottaa Zenonin asioita haltuunsa hitaasti ja kokeellisesti. Tuo asioiden ja toisten olentojen varaaminen tietylle olennolle, sen reviiriin, kuulostaa helposti jotenkin vaarallisemmalta ja vihamielisemmältä kuin haluaisin sen kuulostavan. Ajattelen sillä enemmänkin sitä, miten tietyssä tiimissä tietty ihminen valikoituu asiain ulkopuolisille esittelijäksi, tai miten tietty perheenjäsen valloittaa tietyn aseman perheen dynamiikassa, eikä kellään ole siitä mitään nokan koputtamista tai pahaa sanottavaa: se vain on sen henkilön rooli. Ymmärrän kissaväistön. Olen itsekin monesti kissaväistänyt: ehkä tuo on tuolle tärkeää, en sotkeudu siihen, antaa hänen hoitaa tuo juttu.

Täällä me kellumme keskellä pimeänmärkeää universumia kuivassa kuplassa. 

Ystävä on tuonut kottikärryllisen vaahteranlehtiä ja postipaketin. Hän kiipesi yläkertaan näyttämään jalkaansa tullutta haavaa, joka pelotti häntä. (Haava tuli hänen viedessään koiraparkaani metsään.) Totesimme yhdessä, ettei se näytä niin pahalta ja että ehkä se itsekseenkin umpeutuu. Yöllä se kuitenkin vuosi ja hän meni hoitajalle, joka tunki haavaan jonkinlaista desinfioivaa nauhaa. Se pitää poistaa sieltä itse joidenkin päivien kuluttua. Miksi ajatus haavasta poistettavasta nauhasta tuntuu pelottavalta mutta ajatus ruven repimisestä nautinnolliselta? 

On lohdullista asua suoraan katon alla ilman että välissä on mitään vinttiä tai toisia asuntoja. Sateesta saa näin enemmän irti. Äkkiä ymmärrän muuttaneeni sadetaloon. Aurinkoa, valoa, sitähän on enemmän kaupungeissa, korkeiden talojen yläasunnoissa. Asun matalassa kaikukopassa sellaisten kanssa, joita rakastan. 

Motivoivasta työstä

Omista töistäni motivoivimpia ovat ne intensiivit tai kurssit, joille uskaltautuu joku, joka ei ole juuri liikuttanut monipuolisesti kehoaan, koska on oppinut inhoamaan ryhmäliikuntaa. Sitten ehkä kivut ja säryt ovat kasvaneet niin mittaviksi, että hän on joutunut tajuamaan, ettei pelkkä mäkikävely tai pyöräily tai löhöäminen - tai mitä itse kukin nyt sitten tekeekään totunnaisesti - vain riitä kehon tyytyväisenä pitämiseksi. Joskus toimiin herättävänä uhkana on ollut kortisonipiikille joutuminen, joskus leikkaushoito, joskus kroonisten tautien riskin kasvaminen painoindeksin kihahtaessa pilviin, joskus se, ettei enää onnistu ylettymään kengännauhoihin, ei edes istuen ja polvet koukussa - jalka ei vain tule tarpeeksi lähelle. 

Eilen oli taas tällainen intensiivi. Haastattelin aluksi tulijat lyhyesti ja pidin huolen siitä, että jokaisen pulma-alueeseen tai pulmaliikerataan mentiin ajatuksen kanssa. Seurasin kasvonilmeitä tarkkaan, samoin hengityksen liikettä kehoissa. Joustattelimme, hengitimme ja pidin homman sillä tasolla, ettei kukaan tipahda matkasta. Loppurentoutuksen jälkeen luokassa oli monet loistavat kasvot - olipa ihmeellistä, ettei sattunut kertaakaan, tai on hämmästytty sitä, että jaksoi pysyä asanassa, vaikka jalat vähän tytkyttivät hyytelönä, mutta mulla oli niin hölmöt jutut, että nauratti ja jatkoi vaan. Pari ihmistä sanoi, ettei ollut tajunnutkaan pelkäävänsä tiettyjä liikkeitä niin paljon, mutta kun kerroin pelosta ja sen seurauksista kehossa siihen sävyyn, että tällaista se kaikilla on, he tajusivat, että tuohan tapahtuukin omassa kehossa - ja osasivat suhtautua siihen myötätunnolla suuttumuksen ja epäonnistumisen tunteiden sijaan. Yhdelle oli tullut myös se tunne, että jos kerran tiedän, miltä itsen satuttamisen pelko tuntuu, ja korostan niin kovasti sitä, että pysyttelemme mukavuusalueella, neuvon varmasti juuri sellaisia liikkeitä ja asentoja, joissa ei satuta itseään, eikä keho sitten mennytkään suojaspasmiin.

Näissä kohdissa on helppoa tuntea, että olen juuri oikeassa paikassa ja että kyllä, joogaopettajana voin tehdä juuri sitä kuntoutustyötä, jota haluankin - emootioiden säätelemisen harjoittelun lähikehityksen vyöhykkeen virittämistä suhteessa omaan kehoon ja sen liikkuvuuteen, ja sitä kautta monipuolisemman liikerepertuaarin ja siihen rentoutumisen mahdollistamista. Onko muita töitä, joissa voisin tehdä juuri tätä? Ehkä fysioterapeuttina, mutta silloin moni asiakkaista tulisi lähetteellä eikä oikeastaan olisi siinä vaiheessa, että on valmis tarttumaan pulmiinsa ja katsomaan niitä suoraan silmiin. Joogakurssilla jäykille taas ollaan juuri siinä kohdassa. Voin ehkä sikäli sanoa, että nämä kurssit ovat työni motivoivin osuus ja että parempaa työtä minulla ei ole ollutkaan. Paitsi ehkä hierominen ja restoratiivinen jooga, eri tavalla. No, rakastan kyllä kaikkia tuntejani, koska näen niin monesti siellä, miten oivalluksia tulee ja ihmiset hämmästyvät että mitä mitä, en satuttanutkaan itseäni. Nyt olen opettanut sen verran kauan, että tunneille on löytänyt hyvin juuri se ihmisjoukko, joka kokee hyötyvänsä tämän tyyppisestä ohjauksesta. Kaikillehan se ei tietenkään ole lainkaan tarpeen mutta ei tarvitse ollakaan.

On kiinnostavaa seurata omaa mieltään motivoivan työn suhteen. Ensiksi, kun ehdotin workshoppia joskus ennen pandemiaa, aivan toisessa maailmankaikkeudessa siis, paljon hyväntuulisemmassa, hallintoluottavaisemmassa ja ihmisten luontaiseen spontaaniin hyvyyteen paljon enemmän uskoa haluavassa - liki stereotyyppisen vasemmistolaisessa mielenmaisemassa siis, tosin vasemmistolaiset harvemmin ovat hyväntuulisia, joten ehkä en missään vaiheessa olisi mennyt vasemmistolaisesta -, olin vain innoissani, että tätä niin tarvitaan ja toivottavasti ihmiset löytävät kurssille. Sitten tuli pandemia ja ajattelin, että tuskinpa tämä toteutuu ja palataan näihin kunhan ihmiset oppivat suojaamaan toisiaan maskein. Syksyn alussa katselin tartuntalukuja ajatellen, että kukaan ei kyllä nyt lähde kolmen tunnin intensiiviin näillä luvuilla. Koska syksyn alut ovat syksyn alkuja - valo vähenee, velvollisuuksien vuoret jotenkin kasvavat ja palautumiseen varattu aikakin tuppaa tuhraantumaan sienimetsässä tuntikausia tarpomiseen - muutama viikko ennen intensiiviä ajattelin, että toivottavasti lisää ihmisiä noiden muutaman päälle ei tulekaan, koska voi olla, etten yksinkertaisesti pysy tolpillani tuota opettaakseni. Ja sitten kun tarpeeksi ihmisiä ilmoittautui ja kurssi voitiin toteuttaa, ajattelin että no okei, tiedän jo aika hyvin, että näitä oikeasti tarvitaan, kyllä me menen opettamaan, kun noin moni on kerran päättänyt ottaa asioista selvää ja opetella kehon puhumista. Vielä metromatkalla ajattelin, että mihin mä olen taas itseni tunkenut ja onko kellään muulla edelleenkään edes maskia. Että miksi minä näistä välitän kun ne eivät piittaa minusta pätkääkään. Kun kohtaan ihmiset, minut toki tekee surulliseksi se, että vain kahdella on maski, ja toinen heistä on astmaatikko, jolle annan erikseen luvan, että otat sen maskin pois, jos alkaa yhtään tuntua heikolta, voihan sen sitten laittaa myöhemmin uudestaan ja että taudin vakavuuden tiedetään riippuvan siitä, onko saanut jättiannoksen virioneja vai ei: osaksikin käyttäminen siis voisi teoriassa auttaa. Mutta enemmän olen vain muita varten enkä jaksa kauheasti pettyä mihinkään, mitä he tekevät - olenhan olemassa sen ajan täysin heitä auttaakseni. Palautetuokiossa tunnen tehneeni oikeaa työtä ja hämmästelen sisäisesti, miksen useamminkin järjestä itselleni tällaisia lauantaiaktiviteetteja, tämähän on hurjan palkitsevaa. Vaan kun istun metrossa kotiin, muistan tarkalleen: Olen niin puhki ja kaikkeani antanut, että koko matkasta ei piirry mieleen yhtenäistä kuvaa. Koetan pysyä hereillä, koossa, toimintakykyisenä kotiin saakka. Kotona valmistan sumussa jonkin aterian ja sitten menen päiväunille. Viikon kuudes työpäivä - tai jos edellisestä vapaasta lasketaan, viikon kolmastoista työpäivä. 

Kevääksi olen ilmoittanut, etten tee näitä viikonloppuintensiivejä. 

Olen vanha nainen, tarvitsen vapaani. 

Minulla on myös käsitys siitä, millaisissa töissä voi palaa loppuun: paitsi töissä, jotka eivät motivoi, myös töissä, jotka motivoivat, liikuttavat sydänjuuriaan myöten. Olisi liian helppoa ja perheeni mallin mukaista olla aina vain muita varten, aina saatavilla, ilman rajoja. Olen sitä nytkin niinä hetkinä, kun olen töissä. Mutta sitten on se strategisesti ajatteleva olento, joka sanoo seis. Joka ei aio vastata sähköpostiviesteihin viikonloppuna ja jonka puhelin on äänettömällä. Joka sanoo lisätunneille ja sijaistuksille, ettei nyt onnistu. Olen nähnyt niin monen ihmisen palavan loppuun, että tiedän ilmiön hyvin todelliseksi. Jospa en koettelisi sitä pohjamutia myöten itse vaan osaisin rajata tekemiseni? Siinä pitää olla kova. Minulle on ihmetelty vasten naamaa, että miten elän näin vähillä tunneilla tai enkö pelkää, etten kehity opettajana, jos opetan näin vähän. (Moni opettaa saman määrän täyspäivävakityön päälle.) Minusta itselläni on paljon tunteja. Ehkä hivenen liikaa - kiitos pandemian, kun buukkasin tunteja yläkanttiin kuvitellen, että tuskin mikään toteutuu. 

Sunnuntaiaamu: vapaapäivä. En aio korvaani lotkauttaa. Nautin siitä, ettei ole aikataulua. Se tuntuu jotenkin ihmeelliseltä kolmentoista päivän tehoputken jäljiltä. On vaikeaa koettaa kuvata motivoivaa työtä ihmisille, jotka ovat toisenlaisessa työssä. Ymmärrän sen, millaista se on - enimmäkseen työni eivät ole olleet niin motivoivia kuin tämä. Toisaalta jokin minussa on aina tehnyt helpoksi motivoitua tylsiinkin tehtäviin: epäilen, että sama ilmiö, jota kuvataan kirjassa Lähikaupan nainen. (Lämmin suositus tälle - kerrankin kirja, jonka kuvaaman ihmisvuorovaikutuksen tunnistaa!) Mutta miten kuvata se, ettei mieli ole koskaan tyyni tai vakaa, vain tyytyväinen tai kiitollinen, ja saakin nuljua näin: miten sama motivoiva työ on kirous, siunaus, rasite, voimaannuttava ja voimat loppuun imaiseva?

Kivusta poisoppimisesta

Löysin nettijutun. Siinä on hyvä kuvaus nykyisestä biopsykososiaalisesta kipukäsityksestä, jota ainakin tuntemissani terveydenhoitoalan koulutuksissa juuri opetetaankin ja josta on pitkät rimssut lääkäriksi opiskelevien kurssikirjoissa (toisin kuin vaihtoehtoihmisten kuvitelmissa usein tuntuu olevan oletuksena). Usein tuki- ja liikuntaelimistöä kuntouttavassa terapeuttisessa työssä kohtaa sen, että terveydenhoitoalan ammattilaisten sijaan käsitys kivusta kudosvauriona on lähinnä asiakkaan pulmana... ;) Ja jep, olen asiakkaana ihan yhtä pönttö kuin muutkin: kun sattuu hirvittävästi ja huoli jäytää unettomuutta, saatan haluta diagnoosia kivuille, joista tiedän itsekin, että tuskin sieltä mitään kudosvauriota löytyy, ja vaikka löytyisikin, ei se vielä tuntemusta selitä. :D 

Itse ajattelen lopun kysymyksistä about näin: Kehon työstäminen on hurjan tehokas interventio nimenomaan kehoa koskeviin kipuihin, ahdistuksiin ja pelkoihin. Pelkojen kohdalla kyse on usein ihan puhtaasti siedätyksestä kammon kohteelle (vrt. meikäläisen ylösalaisin roikkuminen, vesijuoksu ja snorklaus - en ole revennyt kappaleiksi enkä hukkunut, mot, ja itse asiassa hyvin pian havainnut, että täähän onkin kivaa ja voimauttavaa, kun ei ole koululiikunnan kontekstia, jossa pitäisi osata jo). Muutenkin jos jokin juttu herättää voimakasta välttämismotivaatiota (kuten kipu tyyillisesti herättää - tarvitsee vain katsoa asiakkaita, jotka kallistuvat kivustaan poispäin ihan fyysisesti) ja masentunutta mielialaa toivottomuuksineen ("nyt en enää koskaan pysty tekemään sitä ja tätä ja tuota"), joka taas sen kuin pidentää sitä välttämistematiikkaa (miksi yrittää sellaista, jonka on leimannut mahdottomaksi), on aika hyvä mielialan katkaisu tehdä jotakin, joka on tuon mielialan virittämien emootioiden toimintataipumusten vastaista: eli vihaisella mielialalla pidättäytyä toisia syyttelevästä toiminnasta ja etsimällä etsiä kiitollisuuden tai huvittuneisuuden aiheita (suosittelen rahan ikkunasta ulos heittämistä - se toimii, koska on niin pähkähullua), surullisella ja toivottomalla mielialalla nauraa ja liikkua - no, ehkä joskus liika innostuskin on hyvä katkaista pidättäytymällä toimimasta ja meditoimalla; ainakin itse huomaan nivelrikon ärtyvän, jos en ymmärrä tehdä tätä hyvän hötinän hidastamista. Osassa mielialojen katkaisun kirjallisuudesta ajatellaan liikunnan olevan tehokasta masennuslääkettä juuri siksi, että siinä tehdään juuri vastakkaista: aktivoidutaan, lähestytään jne. 

Hierojakoulussa opin, että kuntoutuksen isoin (ja vaikein) juttu on saada asiakas fasilitoitua kipeän kohdan käyttämistä estävän pelon yli. Parhaiten se onnistuu, kun löytää kivuttomia tapoja liikuttaa sitä kohtaa. Aina voi aloittaa vaikka ihan syvän palleahengityksen ja tosi lempeän lähinivelten liikeratojen hakemisen tasolta, jotta lymfa saadaan kiertämään, turvotus laskee ja kudoksen aineenvaihdunta paranee. Sitten tervehtyminen voi alkaa. Moni vamma kuitenkin jää pysyväksi, koska pelon yli ei päästä. Ja pelko ja kipu on hyvin todellinen. Ylipäänsä, se että kivun sanotaan lähtevän aivoista tai olevan subjektiivista, ei tarkoita sen olevan kuviteltua. Sillä tavalla sanottaessa tarkoitetaan vain, ettei kudosvaurion ja kivun välille voida vetää yhtäsuuruusmerkkejä ja että ihmisellä itsellään on tuohon kipuun eri tavalla pääsy kuin jollakulla toisella. (Onneksi, muuten raitiovaunussa matkustaminen sattuisi epäilemättä, kun kokisi kaikkien niska- ja hartiasäryt ja ties mitkä mahanpurut itsessään :D) Moni leikkauskin "epäonnistuu", koska leikattu asiakas ei sitoudu kuntoutukseen, joka kuitenkin olisi edellytys sille, että leikkauksen jälkeisestä levosta voidaan toipua toimintakuntoiseksi. Leikkaushan vain korjaa kuntoutumisen fyysiset esteet, mutta ei tee kuntoutumistyötä, jota kukaan muu ei voi tehdä ihmisen itsensä puolesta. Ja ei, en usko, että krooninen kipu voidaan kadottaa kaikilta. En usko edes siihen, että omat nivelrikkokipuni täysin katoaisivat, vaikka mitä tekisin. Mutta siihen uskon, että jos ihminen haluaa kivuistaan huolimatta selvitä eteenpäin ja oppia uutta, se on mahdollista. Toisinaan osa tuon uuden oppimista tuntuu olevan, että kaikki muut sekä itse ovat olleet väärässä sen suhteen, mitä kaikkea krooninen kipu tarkoittaa liikkumisen ja elämänlaadun kannalta.

Selviytymisen sekatekniikkaa

Opinnäytetyön esittely sujuu mainiosti. Raahaamme opettajan kanssa yhdessä makoilupatjoja liikuntasalista pyörällisillä kärryillä ja opettaja höpöttää innostuneesti feldenkraisista ja miten hän ehkä kanssa haluaisi opetella sitä, edes vähäsen. Sitä on helppo ymmärtää. Feldenkrais on vain niin erilainen ja oudolla tavalla tehokas lähestymistapa. Uskon, että sen teho perustuu pitkälti siihen, että se on niin muuta kuin monet muut opit ja tekniikat, että se oikeasti tasapainottaa kulttuurimme perversioita aina ponnistelemisesta ja parhaansa yrittämisestä ja virheiden neuroottisesta korjaamisesta. Siinä hyödynnetään psykologisesta kuntoutuksesta tuttua ja siellä erinomaisen tehokkaaksi osoittautunutta paradoksaalista tekniikkaa: älä koeta muuttaa mitään, hyväksy tämä tila ja tämä keho juuri tämmöisinään, tällainen on vartalosi tässä ja nyt, siinä on nämä jännitykset, anna niiden olla. (Ja ne raukeavat, koska metaneuroosi katkaistaan hyväksymisellä.)

Opinnäytetyössä pistän kurssitoverit makaamaan selällään, skannaamaan vartalonsa tuntua lattian peiliä vasten. Sitten he saavat muutamia kertoja nostaa takaraivoa lattiasta, milloin jalat suorina, milloin koukussa, milloin käsi vatsanpeitteen päällä tunnistamassa vatsalihasten aktivoitumista. Kehotan olemaan pinnistelemättä ja vain kuulostelemaan ja koettamaan tehdä vieläkin keveämmin ja helpommin.

Oikeastaan puhun samalla itselleni.

Minäkin saan olla tässä ja näin, toisista kohdin kivuton ja toisista kohdin kivulloinen. Saan tuntea nämä levottomuudet, jännitykset, virittymiset ja pelot. Katselen niitä, sitten ne menevät ja on vain hämmennys siitä, miten ihmiset makaavat alustoillaan kukin omalla tavallaan, silmät kiinni ja oloaan tunnustellen. Ja pieni, liikuttavan hallittava kipu ristiluun tienovilla.

En tiedä, tulisinko onnellisemmaksi, jos kouluttautuisin feldenkraisiin, kouluttautuisin siihen ja antamaan sitä. Oletan niin. Oletan myös, että kouluttaudun ennemmin tai myöhemmin. Toivottavasti ennemmin. On niin paljon opittavaa, silti. Haluaisin opiskella myös lymfaterapian ja triggerpistehoitoa. Olen kokeillut molempia ja tiedän, miten hämmentävän tehokkaita ja teoreettisestikin helposti perusteltavia hoitomuotoja ne ovat. Mutta feldenkrais on vielä enemmän. Jos saisin sanoa ääneen vaikka parikin kertaa viikossa, että saan olla näin, ettei minun tarvitse yrittää koko ajan luovia, korjata, ponnistaa iloon ja niin edelleen, no, luulen, että kaikki sujuisi elämässäni aika lailla taidokkaammin. En tarvitsisi tahdonvoimaa, jos minulla olisi riittävästi taitoa.

Nyt vain luovin sekatekniikalla. Kipu äilehtii, miltei katoaa ja palaa sitten takaisin, syön edelleen metallinmakuista lääkettä, ylihuomenna menen magneettikuvaan. Peruutan ajan siltä fysiatrilta, joka puhelimessa väitti, ettei minulla voi olla niitä kipuja, jotka kuitenkin tunsin aivan selkeästi. Etukäteen jännitän, mitä osaan sanoa peruuttamisen syyksi, mutta päätän sitten, että kun kerran minua pelottaa niin kovasti, voin aivan mainiosti antaa itselleni luvan olla sanomatta mitään syytä. Ilmoitan vain, etten ole tulossa. Ja sehän järjestyy. Tiistaina kuulen magneetin tuloksista lääkäriltä, jolle ilmoitan lyhykäisesti nykytilan ja meneväni kuitenkin magneettiin kaiken emminnän jälkeen. Hän vastaa sähköpostiini kahdella kirjaimella, ok. Ennen tiistain lääkäriaikaa menen osteopaatille, jota hyvä ystävä suosittelee ja joka kuulemma on hyvin varovainen ja hellävarainen. En ole nyt uskaltanut käydä kirolla, kun lantio on ollut niin arka. Kiropraktiikka tuntuu miellyttävältä ja auttaa, mutta häpyliitoksen repeäminen on tehnyt minusta varovaisen. Ensi ja sitä seuraavalla viikolla on kuitenkin taas paiskittava näytössä töitä, enkä halua nyt mitään takapakkia.

Melkoinen silppusäkki. Etenkin tiistaiaamu tuntuu jotenkin postmodernilta. Ensin osteopaatille, joka kannattaa kokonaisvaltaista näkemystä, ja siitä lääkärille, jonka kanssa katsellaan millimetrintarkkuisia magneettikuvia eri kudoksista kipeilevällä ja turpoilevalla alueella. Lääkäri inhoaa naksauttajia eikä tunnu pahemmin uskovan aktiiviseen kuntoutusotteeseen, osteopaatti taas kuulemma ei juuri piittaa magneettikuvista vaan tekee diagnoosinsa palpoiden ja liikkumista tarkkaillen. Iloinen sekasotku, itse en pahemmin jaksa paheksua ketään enkä edes kenenkään rajoittuneisuutta. Kai heillä sille rajoittuneisuudelleenkin jokin syy on. Itse ajattelen vain pluralistisesti, että lähestyminen mahdollisimman monesta näkökulmasta tuo täysosuman todennäköisemmin kuin yhteen näkökulmaan ja hoitofilosofiaan dogmaattisesti pureutuminen. Etenkin kun kaikki kipuani tutkineet ammattilaiset ovat lausuneet tilastani erilaisen arvion... kukaan ei ole sentään epäillyt, että kipu juontaisi vain korvien välistä. (Se taitaa olla oma bravuurini, mutta vain omaan kipuuni liittyen, toisten kohdalla en muista ikinä ounastelleeni, josko he sittenkin olisivat vain tulleet hulluiksi. Tässäkin Feldenkraisin rakasta itseäsi kuten lähimmäistäsi -kehotus osoittautuu erinomaiseksi ohjenuoraksi!)

Ajatella, äkisti opinnäytetyötä on esitelty ja olen pyytänyt ihmiset seisomaan ja he harhailevat paikoilleen tunnistaen uuden, väljemmän olon lanne- ja kaularangassaan. Huomaan sanovani, etten enää tiedä, mistä heille vielä höpöttelisin, ja että olisi varmaan kysymysten aika. Kysymykset ja huomiot ovat hyviä ja oivaltavia, ja tunnen niistä painavaa, lämmintä kiitollisuutta. Yksi huomio saa jopa minut ajattelemaan, että voisin joskus katsoa yleisurheilua televisiosta. Ajatella! Melkoinen oivallus. Kuulemma hyppylajeissa jännittyneen, mutta onnistuneen ensiloikan jälkeen paineesta vapautunut urheilija saattaa loikata todella hienosti, kauniisti ja rennosti. Sellaista olisi ehkä mukava nähdä. Kykenisinköhän itse erottamaan tuollaisen laadun urheilusta? Ymmärrän urheilun tarkkailemisesta kovin vähän.

Huomenna koetan hieroa jo vähän, hyvin varovasti. Saapa nähdä, miten tässä käy. Häpyliitoksen jonkin kudoksen jonkinasteisesta repeytymisestä on näyttökokeen ensimmäiseen päivään tasan 20 päivää aikaa. 20 päivää on se aika, jolloin pehmytkudosvamman arpi muodostuu vetolujuudeltaan kestäväksi.

Kaikki on totaalisen auki, mitä koulun tällä erää suorittamiseen tulee. Mutta oloni on parempi jo, huomaan selviytyväni paremmin kouluympäristössä kuin yksin kotona kivun kanssa. Jotenkin se, että olen jaksanut polkea pyörän sinne saakka ja jaksan polkea sen takaisinkin, antaa toivoa.