Suuntautuminen

Auringon appelsiini kierii taivaan ylösalaisen salaattikulhon pohjan ja seinän mutkassa, taidelukion seinä hohtaa sisäistä valoa, jota kutsutaan väriksi, keltaista ja keltaisen taitoksia mäen täydeltä, pastellitalot, valkean kenttä. Syreenien rungoissa täplittyy oliivinvihreä, korkinruskea, tummanruskea, musta, varjot ovat saavuttaneet taas määräisyytensä. Kirkko nostaa keskisormensa talojen lomasta rehvakkaasti pystyyn, kellot odottavat vielä sunnuntaita. Iltapäivä, pakkasta, tekisi mieli sanoa painovoiman käyvän appelsiineihinkin, taskuissa ne ainakin painavat kangasta pussittamaan säännönmukaisesti alaspäin. Siksi kai alassuisia taskuja ei juuri valmisteta: mitäpä niihin säilöisi.

Lumelle ja jäälle on kylvetty hiekkaa, mutta kasvaako siitä kallioita, siirtolohkareita, aavikko vai peräti uusi kortteli? Kivikaupunkiko siementää? Ja kas näin me käymme kaksin siinä kaksikossa, joka on varattu kaltaisilleni: ihminen ja koira, ihmetellen erikseen muttei juuri yhdessä. Silti kuljemme nyörin yhdistäminä, rinkuloimme naapurustoa sikinsokin päivien mennen.

Niin selkeäksi käy maailma, kun iltapäivällä voi kävellä, ja portaissa tytöt puhuvat appelsiineista hiihtoretkillä siellä missä autojen ääniä ei kuulu. En minäkään niitä kuule, en nyt missään, kun valo maalaa kaupunkia ja päästän otteeni. Rasahtamatta sekoittuu talojen pakka, asunnot ja asukkaat vilisevät läpi kortteliston. Kun minulla on rakkaus, sanat pakenevat, mutta yksin, yksin ja tuskassa ne tulevat taas, ei silta eikä edes laituri, astinkiviä ainoastaan, liukkaita ja jäähattuisia sanoja, kaukana tasalakisista. Ne pistävät todellisuudesta esiin kuka mistäkin ja mitenkin. En tiedä, onko niitä viisasta käyttää.

Ei muuta meitä kuin koira ja minä, puhun sille eikä se kuuntele, ja tiedän sen, ja siksi kutsun asioita väärin nimin leikilläni, se ei välitä, en välitä, kuljemme vain ja sees pakkanen muuttaa vähitellen sormia ja varpaita tuntemattomiksi ja ylimääräisiksi osiksi, jotka joku on unohtanut korjata talteen työn päätyttyä.

Kaksi yötä myöhemmin käymme jäälle aamulla kun muut vielä nukkuvat ja näemme siellä auringon hilautuvan laivojen siluettien takaa ylös raskaana ja hehkuvana. Hitaasti se pungertuu, hitaasti. Teen jäällä hieman joogaa ja ihmettelen kaikkia niitä autiuden värejä, kultaa, syvää purppuraa ja kylmää sinistä. Sitten kävelemme takaisin kaupunkiin vain sopiaksemme seuraavan jääretken jo muutaman tunnin päähän.

Sää ja mieli eli tämän ilmastomme vibat

Tajusin juuri, että moni laulu menee minulta ohi, koska en ymmärrä sateen surullisuutta vaan hahmotan sen niin lohdulliseksi taktiiliselta ja auditiiviselta kannalta. (Ja onhan se visuaalisestikin komeaa... ja olfaktorisesti.) Ja että hahmotan surun säähän heijastettuna ennemminkin sellaiseksi päiviä kestäväksi pilvien peitoksi, joka ei ole oikein minkään värinen eikä muotoinen, ainoastaan matala ja tukahduttava.

Olen nimennyt yhden soittolistoistani sadepäiväksi. Siinä on kotoisia ja kohottavia lauluja sekasotkuna.

Pilvipäivän soittolistaa minulla ei ole. Eikä oikeastaan myöskään tule. Koska kun suru tulee, en jaksa edes musiikkia, makaan sängyssä toinen käsi nostettuna otsalle. Olen liian väsynyt itkemään.

Silloin minulle on soitettava vähän charlestonia.

Charleston virittää minussa helposti tietyn mielentilan, jota en osaa identifioida mihinkään säähän. Asiat sujuvat, mutta se ei ole aurinkoinen-asiat-sujuvat, vaan asiat-pannaan-sujumaan.

Tänään on kaunis taivas ja upeat, majesteettiset pilvet.

Rakkauden meri

Aamulla kun vesijuoksen turkoosissa, tuoksuu ja kuulostaa turkoosilta. Jokin nyrjähdys on tapahtunut. Ensimmäinen kuuma päivä hohkaa maasta, puista, talojen seinistä, tunkee veden viileäänkin. Niin, vesi todella tuntuu tänään viileältä, toisin kuin edeltävinä päivinä. Suljen silmät, venytän rankaa, syvähengitän. Välillä avaan silmät ja panen merkille, miten eri tavoin ihmiset altaassa liikkuvat. Joku rehkii oikein olan takaa - tosiaan, lavat muljuvat kuin silppurin terät. Toinen pyörittää jalkojaan kuin istuisi polkupyörän päällä. Aika moni juoksee aikaa tai matkaa, ei itseään. Tai ehkä olenkin väärässä - ehkä he identifioituvat aikaan ja matkaan tai jompaankumpaan. Joskus se ärsyttää, nyt se tuntuu lähinnä hassulta ja huomaan rakastavani aivan kaikkia altaassa. (Kaikki eivät rakasta minua ja allasmeditaatiotani, selvähän se. Liikun aika hitaasti, koska haluan olla tarkka ja nauttia samalla. En ole tullut polttamaan kaloreita tai pumppaamaan tehoja vaan rasvaamaan koneistoa. Liikunta helpottaa hyvinvointiani. Ja joskus ohitse tarpovat vilkaisevat vihamielisesti, sen huomaa, kun avaa äkisti silmät.)

Vesi tukee ja kannattelee, silittää. Se ei rajaa kehoa kuten kylmä ilma. Kun nousen altaasta, aurinko on entistäkin korkeammalla. Silti märkä iho merkkautuu selvästi kananlihalle. Mutta kun ihon kuivaa, on mahdollista viettää hetki bikineissä ulkosalla palelematta, hengittää aurinkorasvojen ja kloorin hajua, panna merkille yksinäinen hahtuva, joka kuljettaa siementään viistosti katsomon ylitse.

Ihmisissä on uutta valppautta. Ja uutta levollisuutta.

En ole saanut nukuttua edellisenä yönä paljonkaan, ja siksi olen nyt aika juurtunut. Istun takapuoli pehmustamattomalla puulla ja virkata kiskon aurinkohatun silmukoita. Linnun varjo ylittää jalkani. Edellisenä päivänä olen istunut hetken kasvitieteellisen puutarhan omenoiden alla, ne kukkivat hurjana, katsonut valoa kukkien läpi ja sitten jalkojani, jotka ovat varjojen pilkukkaiksi tatuoimat. Helpotus on tulvinut minuun, mies on ojentanut kätensä ja kietonut sen ympärilleni, olemme ylittäneet sillan yhtäjalkaa, ja se kaikki on soveliasta ja tuntuu hyvältä, mies hymyilee ja haluaa nukkua. Kesä väsyttää hänet, minä tulen unettomaksi.

Tuntuu uskomattomalta olla näin keveässä, onnellisessa, rakastavassa tilassa. Ilmiö kerrallaan horjauttaa jonnekin itkun ja naurun rajamaille, syvään liikutukseen ja hämmennykseen. Maailma ei heitä naamaan räntää, kylmää viimaa, väsyneitä hahmoja, ei, ei mitään sellaista. Puistot tulvivat nauravia ihmisiä, he ovat saaria, lepäävät samalla maalla, ovat jo yhtä muutakin kuin havaintoni osina. Tapaan pienessä, ranskanpastillitalojen reunustamassa puistossa ihmisiä sattumalta ja tarkoituksella. Snautseri tulee kerjäämään rapsutusta. En jaksa avata anatomian kirjaa.

Näinkö helppoa se tosiaan on? Aurinko, kaiken elämän annostelija täällä, on tosiaan voimakas kuin siinä sadussa, j0ssa pakkanen ja aurinko kamppailevat, kumman voima on suurempi. Auringolle ja kesälle ja kaikelle tälle voi vain antautua, avautua, haistella, kuulostella, liikuttua. Ihmiset, nuo hauskat nisäkkäät nyt hieman ohuemmissa vaatteissaan, ryhmittyvät nurmille.

Haluaisin pitää kutsut, jonne kutsuisin kaikki etäisestikin tuntemani ihmiset. Kutsut voisivat tapahtua vaikka metsän pilkukkaissa saleissa tai lämminneen meren rannalla. (No, siihen toki kuluu vielä hetki.) Hassussa päivän virittämässä unelmassa kaikki olisivat selvin päin ja tuntisivat olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. (Sitä varten tarvittaisiin ehkä tuokio naurujoogaa.) Verannalla olisi piano ja sivummalla rauhallisia, kiireettömiä alpakoita. Onko kuviteltavissa mitään paratiisimaisempaa? Voi ei, ei varmasti ole!

Loppuillasta kaikki seisoisivat vedessä ja katselisivat taivaalle.

Mistä nämä kuvat tulevat? Ehkä alan taas kallistua piiru kerrallaan, natisten ja vaivalloisesti, kohti yhteisöllisyyttä yksinäisen kauden päätteeksi. Ainakin nyt minusta tuntuu selvältä, että kaikki seisovat, istuvat ja tanssivat samalla maalla, ovat samaa maata, auringon loitsuamia.

Siihen kaikkeen liittyy viiltävä, etäinen suru, koska muistan ajan, jolloin kyllä pidin muita tuohon taikapiiriin kuuluvina, mutta itse pelkäsin ja vyöttäydyin valkoisten miestenpaitojen panssariin helteelläkin, halusin olla näkymätön ja yksin, olin täydellisen irrallinen ja haluton myöntämään, että läheisyys saattaa tuntua hyvältä. Se tuntuu huimaavan kaukaiselta, mutta ei niin kaukaiselta, ettenkö muistaisi, ettei ketään saa pakottaa seuraan eikä seurassa valehtelemaan, että on hyvä olla, vaikka oikeasti tahtoisi itkeä.

Se maailma on kadonnut jonnekin, onneksi.

Ja vähitellen kevätlevottomuuteni on laajentunut kipukohdasta valtavaksi mereksi, josta ihmiset pilkistävät. Haluaisin äkillisen kesäsateen itselleni, mutta en sittenkään, koska tiedän, että muut puistossa tuskin arvostaisivat sitä. Halu on keveä, pyörähtää ja katoaa. Ja meri on ympärilläni, se kannattelee, liikauttelee raajoja, kadottaa pinnanalisen.

Valohoitoa

Ihanaa, mikä valo! Jo vesijuostessa ystävän kanssa aamulla kirkkaus vuoti ikkunasta veden pintaan, sen läpi juostessa piti melkein sulkea silmät. Raitiovaunussa kohti kotia - oli kiire, tiesin että on päivän ainoa mahdollisuus nähdä mies ennen kuin hän joutuu töihin ja palaa sieltä nukkumaanmenoaikaan, loppuun viirattuna - näin tutun, juttelimme hetken. Auringosta, totta kai. Mietin, missä vaiheessa tutuntutuista tulee tuttuja. Kai sitten kun heidän kanssaan on kerran jutellut aiemminkin ilman tutun läsnäoloa? Ei, ei minulla ole tähän sääntöä, ainakaan vedenpitävää, mutta noin sen itse sanoisin suunnilleen menevän.

Makasimme miehen kanssa sängyllä valosta sikkaralla, söimme täysyväriisistä ja purjosta keitettyä vatsantotutuskeittoa, nautimme läheisyydestä ja puhuimme paljon siitä, miten vähän olemme ehtineet vain olla. Tai siis, minä kerkiän kyllä vain olla ja ajatella ja kävellä, mutta miehellä on viimeinen yliopistokurssi meneillään ja se on aika tiivis ja vaikea, hän laskee laskujaan melkein kaikki vapaa-ajat ja koska se sujuu paremmin kampuksella, hän on yleensä siellä. Näemme vasta iltaisin, kun molemmat ovat väsyneitä ja kärsimättömiä ja tahtovat vain päästä nukkumaan. Kuinka kauan elämä voi jatkua tällaisena? Vielä kuukauden, sanoo miehen lukujärjestys. Mies oli sunnuntaina lukenut vähän blogiani ja havahtunut siihen, että olen olemassa ja ajattelen ja hermostun ja ilahdun silloinkin kun hän on siellä koulullaan laskemassa laskemistaan. Hän on ollut aika uppoutunut kurssiinsa.

Olen tietysti huomannut sen, mutta olen aika taitava keksimään tekemistä itselleni. Nytkin tänään kävin miehen lähdettyä katsomassa kasvitieteellisessä puutarhassa, olisivatko lumikellot jo nousseet. Eivät olleet, maa oli vielä lumen ja sohjon ja jään peitossa siinä, missä ne kasvavat. Mutta etelään viettävä rinne oli sula jo, ja strobusmännyn juurelta ylös killitellen taivas näytti kumman kesäiseltä. Lisäksi polut olivat vähän hyllyviä ja niissä juoksi puroja. En voinut tietenkään olla auttamatta kevättä (ja polkujen kiinteytymistä - ja samalla kurastin kengät perinpohjaisesti). Puutarhan jälkeen läksin kävelemään Kaivaria kohti ja kävin Ursulan terassilla yrttiteellä, koska yhtämittainen aamusta saakka liikkuminen tekee janoiseksi. Ursulassa on nykyisin kannussa haudutettua rooibosta, ja sitä saa santsatakin. Hyvää palvelua, kun aika monissa kahviloissa saa yrttiteekysymykseen vastauksen "joo on meillä tota vihreetä teetä".

Selvisin kävelyltä kotiin vasta viiden maissa, ja sitten menin kirjastoon palauttamaan kirjoja ja dvd-levyjä ja hakemaan saapuneita varauksia. En oikeasti ymmärrä, miten selvisin niinä vuosina, kun minulla ei ollut kirjastokorttia. Kirjasto lisää elämänlaatua tavattoman paljon! Nytkin löysin varausteni lisäksi kirjan, jossa kerrotaan eri kasvisten terveysvaikutuksista. Minusta on ihan hurmaavaa lukea, mitä kaikkea hyödyllistä saankaan elimistööni syödessäni tattaripuuroa perintömustikoilla! Katselin myös vähän Anne Tylerin romaaneita, joita minulle on suositeltu, mutta jotenkin en nyt ole romaanituulella, koska on niin monta hyvää tietokirjaa luettavana ja lainassa.

Kotiin päästyäni luin tietysti sen kasviskirjan kannesta kanteen. Palaan siihen vielä varmasti usein. Aina välillä on hyödyllistä päivittää tietämystään. Innostuin jotenkin valtavasti siitä, miten paljon kaikkia ihania kasviksia on ja miten kohta on taas kylvöaika ja että kylvöjä suunnitellessa voisi pitää mielessä myös terveysseikat - ja se on aika helppoa, koska kaikilla kasviksilla on omat terveysvaikutuksensa! Mutta jotenkin erityisesti olen nyt vaikuttunut kyssäkaaleista ja talvikurpitsoista ja punalehtisistä salaateista. Ja avokadosta. Harmillista, ettei avokado kasva avomaalla!

Tuntuu kauhean hauskalta saada syödä. Vaikka nyt on tietysti edettävä varovaisesti, vatsaparka ei ole tottunut suuriin tömäytyksiin. Söin äsken kypsän, mehevän tomaatin ja ihmettelin sen erinomaista, makeaa ominaismakua. Tomaatti myös tuntuu todella nautinnolliselta suussa. En oikein malttaisi odottaa sitä, että pääsen kohta iskemään alfalfan ituihin. Mutta vatsa on vielä tomaatista aivan ähkytännä. (Se olikin sellainen todella suuri tomaatti kyllä.) Ei auta kuin odotella ja juoda varovasti yrttiteetä.

On vaikeaa olla muuta kuin iloinen ja kiitollinen, vaikka eilen illalla minulla olikin kurja olla ja tunsin itseni kauhean hankalaksi ihmiseksi, kun en vain osaa haluta elämältä sitä mitä tämänikäisiltä naisilta oletetaan ja mitä niin monet muuten mukavat ihmiset osaavat, lapsia ja ruuhkavuosia, ja ahdistuin kutsusta, jonne menijät kaikki muut ovat juuri synnyttäneitä tai raskaita, enkä löytänyt itsestäni mitään halua mennä sinne vaikka pidänkin kaikista kutsutuista yksitellen - minusta se olisi täysi katastrofi: joko minulla olisi näyttävästi kurjaa tai sitten polkisin itseäni ja minulla olisi piilotetusti kurjaa ja vetäisin vain reipasta iloista roolia ja ehkä jossain vaiheessa suuttuisin kipakasti, tai sitten toiset joutuisivat tai siis jotenkin vain päätyisivät koko ajan olemaan varovaisia ja hissuttelemaan ilmaisuissaan, koska he kaikki kyllä tietävät, miten ahdistavina ja pelottavina koen perheellistymisen prosessit; joka tapauksessa se tapaaminen sujuu epäilemättä parhaiten, jos en ole mukana, ja niinpä olen päättänyt olla menemättä mammagatheringiin - ja mielessäni pyörivät itsepäisesti toisen ystävän sanat, että ehkä onkin niin, etten edes halua yrittää olla perheellisten ystävä, heräsin siihen monta kertaa yön aikana ja olin huolissani siitä, että onko tosiaan niin vaikken oikein tajuakaan sitä tietoisella tasolla, mutta tänään nuo sanat ovat menettäneet merkityksensä, koska olen ehtinyt kävellessä ajatella ja tajuta, ettei se ihan niin ole. On ihan eri asia jutella yhden tietyn ryhmän edustajan kanssa erikseen, siinä on ihan toisella tavalla mahdollista hakea yhteistä pohjaa, kuin tunkea itsensä tilanteeseen, jossa toisten ryhmäinto on (aivan ymmärrettävistä syistä) huipussaan ja jossa itse on ainoa ulkoryhmäläinen, ja sellainen vielä aika itsepäisesti ja varmasti siitäkin huolimatta, että aivot piippaavat koko ajan "virhe". En pidä sellaisista itsetietoisuuden tiivistymistä. Kommunikoin ihmisten kanssa mieluiten sillä lailla että jaksan pysyä joustavana ja empaattisena ja kuuntelevana eikä minun tarvitse mennä sellaiseen defenssiin, että istun kuvaannollisesti sormet korviin tungettuina ja olen vihainen siitä, etten ole osannut välttää näin ilmeistä paskanakkia. Olisi tietysti kätevää olla täydellinen ja kaikesta ärsyyntymätön, mutta se taitaa olla turha toive!

Aurinko on kyllä kummallinen lääkitsijä. Se, mikä tuntuu iltaisin ihan mahdottomalta itkuisuuden ja pelokkuuden ja ahdistuksen spagettioksennusvuorelta, purkautuu aamulla ja päivällä aika helposti selkeisiin yksittäisiin tekijöihin. Mutta hitto että omista rajoistaan kiinni pitäminen on kauhean vääntämisen ja itsetutkiskelun takana. Ei kai se osoita muuta kuin sitä, miten monesti varhaiset yritykset asettaa omat rajat on kyseenalaistettu, kielletty tai tehty naurunalaisiksi. Tai on saatu vain raivokohtaus, ja vähitellen on itse käynyt säikyksi ja alkanut ounastella, että on parempi olla katkera omasta kyvyttömyydestään pitää puoliaan ja vihata itseään sen takia kuin tuottaa toisille kenties levottomuutta tai mielipahaa. Tai varhaisemmassa muodossaan: että on itse hirviö, että oma tahto on jotenkin paha ja hirviömäinen ja tuottaa pelkkää surua ja riitaa ja että siksi se olisi vaimennettava. (Mikä vie aika lähelle itsen eliminoimista.) Mutta toisaalta, rajoista kiinni pitäminen tuottaa vain kenties mielipahaa ja sekin on yleensä hälvennettävissä... yleensähän ihmiset kyllä ymmärtävät, kun jonkin asian selittää, mutta silti aika usein huomaan, että uskon ainakin heti jostakin levottomaksi tultuani jääräpäisesti, että ei, he eivät haluakaan ymmärtää, että he varmasti loukkaantuvat, ja niin edelleen. Se on kyllä rasittavaa! Olisi paljon mukavampaa, jos ensireaktio olisi, että loukkaantuvat jos loukkaantuvat, että se on toisten valinta, jos itse kuitenkin tiedän tarkastelleeni tilannetta monelta näkökannalta ja tehneeni huolellisesti skenaarioita ja päätyneeni lopulta mielestäni parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun kaikkien kannalta.

Onneksi on aurinko ja aurinkokäveleminen, linnunlaulu ja lumesta sulavan veden äänet. Niiden avulla on helppoa virittyä toiveikkuuteen ja päättää tuosta noin vain, yön vatkuttamisen vastakohtana (tai ehkä sen alustamana), että kylläpä vain, minulla on myös oikeus kieltäytyä jostakin kutsusta, vaikka ihmiset kuinka huolestuisivat ja pyörittelisivät päitään. Eivät he voi päättää minun puolestani, koska eivät he elä tätä kehoa eivätkä joudu kuuntelemaan näitä tunteita. (Ja samalla tavalla, minä en voi päättää heidän puolestaan heidän reaktioitaan ja tunteitaan: ne ovat heidän asiansa. Mutta on aika vaikeaa olla ottamatta kannettavakseen toisten reaktioita, suhtautua niihin rohkeasti ja toiveikkaasti.)

Ehkä silläkin on osuutta asiaan, että olen saanut syödä. Huomaan syömisen tuovan itseeni päättäväisyyttä ja tarmokkuutta. Tuntuu, että voisi kävellä maailman ääriin saakka ja lukea kaikki kirjat ja kuunnella vielä kerran elokuvan soundtrackin.

Ja sitten nyt on äkkiä taas yö ja pimeää... mutta se tuntuu levolliselta ja hyvältä. Saa nukkua, luksusta viime yön jäljiltä.

Yleensä olen ollut väsynyt pimeän tullen, mutta nyt olen aika energinen ja hyväntuulinen ja huomaan miettiväni jo huomista päivää ja sen haasteita. Ja ajattelen niitä pienenpieniä reikiä lumihangessa, joihin kurottui joidenkin perennojen pienenpieniä lehdenalkuja vihreinä kuin mitkä. Ehkä ystävä on oikeassa: ehkä kohta voi nähdä krookustenkin kukkivan!

Ensimmäinen paastopäivä

Aion kirjata nämä paastopäivien kirjoitukset tällaisten otsikoiden alle (ellen sitten unohda protokollaa, mikä sekin on mahdollista). Se ei tarkoita, että kirjoittaisin vain paastoamisesta. Mitä ylipäänsä muuten edes on "vain paastoaminen"? Elämä ei suostu rajautumaan siisteihin lokeroihin. Olen tavannut koko joukon ihmisiä, jotka ovat siitä äkäisiä. En aio itse äkämystyä. Lokeroiden hauraus - ne ovat vähän kuin semmoisia vanhan ajan aittoja, joissa on vain joka toinen hirsi, en tiedä, onko sellaiselle erityinen nimikin olemassa mutta kävin rippikoulun paikassa, jossa sellainen toimi kesäkappelina - ja niiden mahdollistama vuotaminen alueelta toiselle kun ovat pelastaneet minut usein.

Ensimmäinen paastopäivä on sujunut aika hyvin. Join glaubersuolan illalla ja sitten harmikseni luin netistä, että se valvottaisi minua juoksuttamalla vessassa. Kun luin tämän, olin jo niellyt koko puolen litran satsin ja en voinut kuin todeta stoalaisesti, että kai se sitten oli tarkoitettu menemään näin, ja että saisinpahan ainakin opetuksen siitä, mitä hötkyily teettää. No, mitään yömahamullistuksia ei kuitenkaan käynyt, koska olen syönyt jo kaksi päivää paastoonlaskeutumisruokaa hyvin kevyesti. Aamun jumppa oli peruttu, joten suuntasin uimahalliin. Vesijuoksin oloani kuulostellen ja kun pohkeet alkoivat krampata kahdenkymmenenviiden minuutin kohdalla, menin vielä kymmeneksi minuutiksi venyttelemään lämpimään altaaseen ja sitten saunaan ja pesulle. Liikunta vei nälän, mutta "söin" yhtäkaikki lounaan aikataulun mukaan ja osasin olla kiitollinen vihannesmehun ja suolattoman kasvisliemen hyvästä mausta. Maun viekoittelevuus hieman hämmensi - muistan nimittäin inhonneeni näitä makuja edellisistä paastoista. Ehkä olen silloin ollut jotenkin krantumpi yleensäkin? Vai oliko ihana maku vain kehon tarpeen projisointia liikunnan jälkeen? Useinhan käy niin, että kun nälkä oikein kiljuu, yksinkertaisinkin ruoka maistuu taivaalliselta. (Sama pätee mielestäni ihmissuhteisiin ja läheisyydentarpeeseen - kun seurustelee, on paljon krantumpi ystävyyksille, mutta yksin eläessä pienikin ystävällinen ele tuntuu valtavalta ja miltei kyyneliin asti liikuttavalta. Nykyään koetan suhtautua kriiseihin parisuhteessani siten, että voin niiden kanssa koetella sitä, miten kipeältä tuntuisi luovuttaa ja menettää suhde, jossa on niin paljon iloa ja keveyttä, tilaa ja hyräilyä. Jos ajattelen sitä kaikkea, jota Vompsulta saan, esimerkiksi yksineläjän näkökulmasta - siitä on sen verran lyhyt aika vielä, että muistan hyvin ja onhan minulla veloenaan tallennettuna sitä angstia ihan yllin kyllin, jos muisti pettäisi - en voi olla valahtamatta jotenkin kiitollisuuteen tästä kaikesta. Se on jotenkin ihan uskomatonta, niin sosiaalisesti tökerö kun olen ja sellainen rujo jääräpää.)

Nyt kun lounaasta on jo joitakin tunteja, huomaan olevani vähäsen kivistävä ja nälkäinen. Mutta en aio ottaa tuota nälkää vastaan pettyneenä vaan iloisesti. Haistelen salmiakkipussin suulta sitä elämää, jossa nälkää ja muita himoja voi syöksyä tyydyttämään tuosta noin vain. Sitten pistän salmiakkipussin takaisin sivupöydälle ja juon hieman yrttiteetä ja koetan suhtautua nälkääni ja kielellä pyörivään salmiakinmaun aaveeseen leppoisasti ja ymmärtäväisesti. Tätähän minä juuri haen. Elämänhaluani. Sitä laantumatonta paloa, joka ei koskaan saa kyllikseen. Olen maannut sängyllä ja lukenut Mark Epsteinia ja jatkan salmiakinhaistelun jälkeen. Epstein kirjoittaa länsimaisen psykoterapian ja buddhalaisuuden välimaastosta tai yhtymäkohdista, mutta yhtä hyvin mukana voisi olla Platonin Pidot, niin samalla lailla halu tässäkin jäsentyy joksikin rakastajan ja rakastetun välillä, kohdettaan saavuttamattomaksi daimoniksi. (Itse asiassa Epstein viittaakin Pitoihin, mutta vain palloihmisiin, ja veikkaan tietäväni miksi - koska psykoanalyyttisessä traditiossa on ollut kiinnostuttu lähinnä tuosta kohdasta, ei Diotiman puheesta. Epstein ei ole lukenut Pitoja ajatuksen kanssa tai on vain katsonut palloihmiskohdan tai lukenut siitä jostain, ja niinhän se vain menee: Ei ole ketään, joka olisi huolellisesti lukenut kaikki tekstit. Kirjoja on ihan liikaa. Ja se, mitä on opiskellut, muokkaa tulokulmaa, leimaa jotkut teokset tai niiden osat leimalla "relevantti" ja toiset "no jaa, ehkä sitku".)

Epstein on jossakin kohdin oikein selkeä, ja erityisesti nämä rivit huojentavat mieltäni kirkastessaan joitain asioita, joita en ollut vielä oikein buddhalaisuudessa nähnyt hyvin käsitteellistetyn (tämä kertoo kyllä ehkä vain lukeneisuuteni suppeudesta) enkä ollut saanut tyydyttävästi sanallistettua itse:

Vaikutuin vielä enemmän saadessani kuulla, että Buddhan käyttämä sana dukkha sisältää itse asiassa hienovaraisemman merkityksen "läpitunkeva tyydyttymättömyys". "Kärsimys" tuntuikin hieman melodramaattiselta, vaikka perusteellinen historiantutkimus näytti sitä tukevan. "Läpitunkeva tyydyttymättömyys" tuntuu osuvan paremmin asian ytimeen. Nautinnollisimpiinkin kokemuksiin liittyy häivähdys tyytymättömyyttä, koska ne ovat niin katoavaisia ja hauraita. Ne eivät poista meistä epävarmuutta, epävakautta ja levottomuutta.

...

Tahdoin itse asiassa kirjoittaa tämän kirjan voidakseni korjata sitä edelleen vallitsevaa väärinkäsitystä, että buddhalaisuus pyrkii tuhoamaan halun.

Puhuessaan dukkhan aiheuttajasta Buddha ei käyttänyt sanaa halu vaan tanha, joka tarkoittaa ehkä täsmällisimmin "janoamista". Se viittaa siihen, mitä voisi kutsua myös takertumiseksi: yritystä pitää kiinni katoavasta kokemuksesta, ei onnen tai täydellisyyden halua. ... Jos ihminen määrittää halun viholliseksi ja pyrkii tuhoamaan sen, hän pyrkii samalla tuhoamaan yhden arvokkaimmista inhimillisistä piirteistään, luonnollisen reaktionsa kärsimyksen todellisuuteen.

....

Jos halun kokemuksesta pyrkii poistamaan epämukavuuden, tekee halusta vain ylivoimaisemman. Mutta kun suostuu pudottautumaan etäisyyteen [kuvitellun ja todellisen kohteen välillä, kuvitellun ja todellisen tyydytyksen välillä], jota halu ei voi täyttää, kokemuksesta tulee ehjä. Vaikka halu tyydyttyisi miten perinpohjin, jotakin jää aina puuttumaan, ja sen ymmärtäminen tarjoaa tärkeän ja toden näkökulman. Meillä on vahva taipumus vältellä tätä ja tulkita se puutteeksi, joka täytyy korjata, mutta siihen on mahdollista suhtautua myös täysin toisella tavalla. Siitä voidaan itse asiassa nauttia halun luonteeseen olennaisesti ja peruuttamattomasti kuuluvana asiana ja havaintona minuuden todellisesta luonteesta.

Jotenkin tuo viimeinen kohta tuo mieleeni Deweyn: päämääräkin on aina jokin muun väline, ja jos elämä todella saavuttaisi lopullisen täyttymyksensä tai tarkoituksensa, se pysähtyisi, ja elämä ei ole pysähdystä vaan rytmiä, liikettä, muutosta.

Välillä suljen silmät ja annan auringon pyyhkiä kasvoiltani pois ilmeen. Se on vähintään yhtä tärkeää kuin lukeminen ja muistinvarainen silta tekstiin, jossa rakkautta kutsutaan daimoniksi.

Epstein kirjoittaa myös luopumisesta jotenkin todenmakuisin, Dalai Laman opetuksista lainatuin sanoin: Luopuminen ei ole jotakin, mihin itse pakotetaan, vaan jotakin, joka nousee itsetuntemuksesta. Tosiaan, luopuminen on jotakin traagista tai rankaisevaa yleensä vain toisten silmissä! Huomaan myös, miten traagisina näen toisten luopumiset, joihin en olisi itse valmis menemään. Vaikka ehkä heillä on vain ihan erilainen itse tunnettavanaan! Se on jotenkin aivan silmittömän hassua. Helposti sitä ajattelee, että elämäntyyli tai päätökset tekevät näköisekseen, koska niin huomaa itselleen käyneen monessakin mielessä. En esimerkiksi osaa itse olla yhdistämättä Epsteinin rakkauden ja halun tulkintaa Pitojen Diotiman puheeseen. Siinä mielessä minusta on tullut opintojeni näköinen. Ja sitten on kauhean helppoa jäädä miettimään, että jos nyt ryhdyn tähän tai tähän, mitä minusta tulee ja mistä sitoudun valinnan myötä luopumaan. Mutta kun oikeasti tahtoo jotakin, eivät ne poissiivoutuvat asiat tunnu luopumisilta. Ne voivat harmittaa, mutta eivät ne tee surulliseksi eivätkä saa tuntemaan, että olisi sittenkin tehnyt väärin.

Makaan pitkään auringonläikkä kasvoilla tai kasvot auringonläikässä, molemmin päin. Ajattelen näitä sanoja ja mietin, tuntuuko auringonläikän ja kasvojen kohtaaminen erilaiselta, kun vaihdan sanallistusta. Eipä oikeastaan. On kohtia, joissa sanallistusta kaivataan ja sen kanssa on oltava tarkkana, ja sitten näitä auringonläikkäkohtia, jotka ovat lähestulkoon anything goes: jos sinun kasvoillasi on ollut auringonläikkä, tunnet sen lämmön sanoista riippumatta solahtessasi tekstin läpi.

Kun olen siinä ja ajatukseni verkalleen hidastuvat ja mukautuvat tuntuun kasvoilla, nousee äkisti mielikuvia erään kartanon terassista, huoneesta sen takana, oven avaamisesta ja sulkemisesta, eräästä ratsastusleiristä, jolloin olin vielä takertunut ystävyyden ideaan H:n kanssa. Olimme edellisenä kesänä olleet samassa paikassa yhdessä ratsastusleirillä ja kaikki oli mennyt jokseenkin nappiin. Edelliskesänä aurinko paistoi, ponit olivat jukuripäisiä, saimme juuri ne hoitoponit jotka tahdoimmekin, tuntien välillä istuimme sillalla tallinylisille ja söimme irtokarkkia ja heiluttelimme jalkojamme. Olimme ihastuneet ratsastuksenopettajaan, kirjoitimme hänelle kirjeitäkin jälkeenpäin sinne saakka että hän tuli raskaaksi. Se oli meille liikaa, emme voineet ymmärtää, miksi hän teki jotakin sellaista, kun hänellä olisi ollut kaikki ponit ja hevoset ja semmoinen ihana ammatti. Tänä kesänä kaikki oli toisin. Oli toinen opettaja, meidät pistettiin väkisin hevospuolelle, koska olimme kasvaneet liian pitkiksi ja painaviksi, ja jokin oli muutenkin pielessä. H kiinnitti huomiota muutaman vanhemman tytön suosioon, pyysi näiltä Reginoita lainaksi ja veti koviksenroolia. Ei puhettakaan siitä, että olisimme leikkineet ja pelleilleet. Olin aivan ymmälläni. Niinpä kun muut puhuivat pojista ja kyllästyin vain makaamaan alasängyllä hiljaa (ei minulla ollut mitään sanottavaa), nousin sitten sängystä, hipsin kohti ovea koira kannoillani, painoin kahvan alas, ovi narahti, astuin terassille, suljin oven hiljaa perässäni. Kävin istumaan siihen, aurinko putosi kasvoille, ilme suli pois. Kun pienemmät tytöt tulivat ratsastustunniltaan, jotkut heistä tulivat terassille, epäilemättä enemmän koiran kuin minun vetämänä.

"Miksetsä ole muiden isojen kanssa sisällä?" kysyi kahdeksanvuotias Mirjam. "En mä osaa sanoa niille mitään", sanoin. Pienet tytöt tulivat lohduttamaan... kummallinen tilanne. Sitten menin heidän leikkeihinsä mukaan, siitä tuli mukava olo. Kesken kaiken H tuli pihalle ja käveli luokseni ja kysyi, mitä helvettiä kuvittelin tekeväni. Hävetti ihan kauheasti. Tajusin, ettei minusta vaan ollut miellyttämään häntä. Vasta myöhemmin sain kuulla, mitä H:lle oli tapahtunut joitakin viikkoja aikaisemmin. Se tapahtui vasta pari vuotta myöhemmin, kun emme olleet enää nähneet juurikaan toisiamme ja sitten äkisti H tekikin lähestymiseleen nähdessään äitini sporapysäkillä, käveli äidin luo ja käski tämän sanoa terveisiä ja pyytämään minua soittamaan hänelle; hänestä olisi kiva nähdä pitkästä aikaa. Ei meidän uusi ystävyytemme kyllä kauan kestänyt, mutta pari vuotta kuitenkin. Ja ainakin ymmärsin sitten, miksi hänen oli ollut niin vaikea olla, miksi hänestä tuntui siltä, että lapsuus oli menetetty lopullisesti ja ettei leikkiin voinut palata, ei edes leikillään. Kun aloin opiskella, välimme höltyivät taas ja taisimme molemmat ymmärtää, miten erilaisia asioita odotimme ystävyydeltä ja ystävältä. Se ei kuitenkaan enää tuntunut samalla lailla surulliselta kuin sinä kesänä, siellä terassilla, jossa kiinnityin auringon tuntuun kasvoilla ja ajattelin uhmakkaasti, että vaikka minusta tuntuisi niin pahalta että on kuin kuolisin siihen paikkaan, aurinko kuitenkin paistaa ja tuntuu ihanan lämpimältä ja on kesä ja vaikka kaikki muu vietäisiin, aurinkoa ei noin vain viedäkään... Se oli sen toisen kerran luopumista itsetuntemuksen pohjalta, ensimmäisen kerran me olimme vielä takertuneita kuvaamme ystävyydestä, joka kestäisi kestämistään.

Valo ja lämpö kasvoilla tuo mieleen myös retken kummitätini maapaikkaan, vanhaan pappilaan, jonka hän nai. (Vuosien varrella pappila on käynyt epäilemättä tärkeämmäksi kuin mies tai ainakin niin kävisi minulle. On käynyt jokaisessa suhteessa. Ihmissuhteet ovat minulla aika hauraita verrattuna eläinsuhteisiin tai paikkasuhteisiin: talosuhteisiin, suhteeseen tiettyyn metsikköön ja niin edelleen.) Istuimme siellä kuistilla: mummu, hänen tyttärensä eli tätini, tämän tytär eli serkkuni, ja minä. Oli viileää, mutta terassille ei sentään tuullut. Joimme tädin tekemää kotiviiniä ja keskustelimme elämästä. Olin ehkä kahdeksantoista, ja muistan ajatelleeni, että ehkä vanheneminen ei sittenkään olisi hassumpaa, jos kerran se voi tarkoittaa kuisteja ja viinilaseja. Ajattelin sitä tosiseikkaa, että valo ja lämpö hivelivät noiden toistenkin poskia, vaikka he olivat niin paljon minua vanhempia ja unelmiltaan osittain tunnistamattomia. Se oli myös ensimmäinen myönteinen kosketukseni isän sukuun. Aina ennen olin tavannut ihmiset isän ja äidin kanssa ja heidän hermostuksensa ja vastenmielisyytensä oli päässyt suuntaamaan kokemustani liikaa. (Pitäisi olla laiskempi ottamaan hermostusta vastaan, mutta valitettavasti se ei kuulu hyveisiini. Vielä...)

Hassua tutkia, miten tällainen syömättömyys vaikuttaa rytmiin. Huomaan käyneeni nyt taas illan tullen levolliseksi, olen raskas lojuisa kappale, en ajattele oikeastaan mitään jäsenneltyä. Mielikuvia kohoilee, ja ne liittyvät kaikki jotenkin kiitollisuuteen hyvin pienistä eleistä. Ehkä pientä ärtymystä erästä lehtijuttua kohtaan, joka kutsuu sanaa luottamus jotenkin laimeaksi. Minusta luottamus on aina aivan hurja ele. Ei minun ole helppoa suhtautua luottavaisesti toisiin ihmisiin. Etenkään aivan vieraisiin ihmisiin. Aamulla sen sijaan olin aika vireä eikä aamu sillä lailla paljon eronnutkaan tavallisista aamuista. Ehkä vauhti alkaa nyt vähitellen hidastua. On vaikeaa kuvitella, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat tuntea näin ihan muutenkin: esimerkiksi halua nukkua päiväunet, oikeasti se käy helposti tässä tilassa, tai ärtymystä, kun toinen tivaa, mitä oikein ajattelen, koska en oikein - - ajattele - - mitään - - ja - - senkin - - tavoittaminen - - tapahtuu - - jostakin - - kaukaa-aaaa.

Normaali ymmärtämishaluni ja ahdistukseni asioiden hitaasta lutviutumisesta ovat kadonneet taivaan tuuliin. Tavallaan se ei yllätä: tämähän on keinotekoisesti tuotettuna sama reaktio, joka tapahtui luontaisesti eroprosessin myötä kolmisen vuotta sitten. Silloin en vain saanut ruokaa alas, nyt pidättäydyn vapaaehtoisesti ja tarkoituksellisesti. Olen samalla lailla hidastunteinen, vastaanottavainen, melko piittaamaton. Ja utelias!

Enkä oikeastaan lainkaan huolissani siitä, onko huomenna nälkä, vilu ja pahoinvointia. Lauantaina on täysi työpäivä, mutta en oikein osaa olla siitäkään huolissani, koska se on ylihuomenna eli todella todella kaukana syömättömässä ajassa.

Ja jos minulle tulee liian huono olo, voinhan aina keskeyttää paaston. Ei se ole sillä lailla kunniakysymys eikä näyttämisen paikka, uskon enemmän armollisuuteen kuin kuriin.