Elokuun lopunaikaa

Yöllä pointillistin syksyvastakohta, samettipaperinleikkaaja, on levittänyt työnsä näytille kotikulmille. Mustasta samettipäällystetystä paperista leikatut puunsiluetit, pensaansiluetit, koko kasvillisuus rikkaine muotoineen, piirtyvät valoa taittavia seiniä vasten, taivaan ylikylläistä preussinsinistä vasten, pilviä vasten, bussipysäkkejä vasten. Bussipysäkkien (kaksi rinnakkain, tien kummallakin puolen) valokioskeissa istuskeleviin ja seisoskeleviin ihmissiluetteihin on pastelliliiduin hieraistu aihio kukkamekkoa tai farkunsinistä, jotain mistä tunnistaa, etteivät nuo ulokkeet ole ihopoimua vaan vaatetta.

Harmaa syö taas, vähän mutta kuitenkin. Ja kehrää, ja herättää aamulla ja illalla tassulla naamaan läpäten. Ei se yleensä, mutta nyt kyllä. Sen on saatava huomionsa. Olemme luopuneet pakkosyötöstä melkein täysin, tarjoamme herkkuruokaa (ainoastaan mousse-nimikoidut kelpaavat) ja ammumme pillerit kurkkuun tablettiruiskulla. Harmaa väristää turkkiaan inhosta harvemmin ja vaikuttaa tyytyväisemmältä. Odotamme puhelimen soivan, odotamme eläinsairaalan kutsua tarkastukseen. Harmaa leikataan tai sitten ei. Eläinlääkäri ei osannut sanoa, mitä kivet munuaisissakin tarkoittavat. Virtsanjohtimista ja rakosta kivet kyllä saa pois, mutta entäs munuaiset? Olen varautunut kaikkeen. Eikä se tunnu enää niin pahalta nyt kun kissa vaikuttaa kivuttomalta ja elämänhaluiselta. Antibiootit ovat sammuttaneet tulehdusmuutokset virtsateissä.

Kulttuuria rummutetaan tiiviisti. Iskee keikkaväsymys. Olisi vaikka mitä. Olkoon. Niillä muutamalla keikalla, jonka käymme kuuntelemassa, ihastelen torvia. Ja laulavaa-soittavaa avioparia. Millaista olisi syntyä perheeseen, jossa vanhemmat osaavat iloita musiikissa? Jossa musiikki ei olisi kiistan aihe? Jossa olisi yhdessä tekemisen mahdollisuus? En osaa kuvitella, en ainakaan sillä tavalla, että pitäisin kuvitelmiani mitenkään realistisina.

Jalka kipeytyy uudestaan, varmaankin uniongelmien takia. Tuntuu kuin yksityiskohtien hyöky paiskautuisi vasten kehoa, joka yrittää tarrautua vierivään hiekkaan jalkojen alla, säilyttää käsityksen siitä, mitä on ylhäällä ja alhaalla, mikä ilmaa, mikä vedenalista. Särähdän hereille väsyneenä ja levottomana. Odotan, että tila tasaantuisi, mutta on kohtia, joissa itkettää. Itken asiakaspalvelijan roolissa hiljaisena hetkenä, pyyhin silmiä hupparin hihaan ja toivon, ettei tämä kaikki karkoita asiakkaita. Itken pyöräillessäni töistä kaupunkiin ostamaan pieniä herkkumoussepurkkeja kissalle. Itken vähän kun maksan ne. Melkein huomaamattomasti. Myyjä näyttää ärsyyntyvän.

Mitä sinulle kuuluu, kysyy työkaveri palaveriaamussa. No, vähän tällaista, sanon. Kolmas kerta puolen vuoden sisään kun matkallelähtöön on alle viikko eikä ole aavistustakaan siitä, pystynkö lähtemään. Työkaveri ei osaa sanoa tähän mitään. Nyt pystyisin lähtemään jalan puolesta, en täysipainoisesti mutta kuitenkin, mutten osaa sanoa, antaisinko itselleni anteeksi, jos kissa järkyttyykin ja menee huonommaksi. Ihan hyvin sinä voit lähteä, sanoo moni. Eiköhän se järjesty. Entä jos ei järjestykään? Entä jos jokin menee pieleen? Voisinko pitää pieleenmenemiset paremmin hallinnassa kotona? Mitä vastuu eläimestä oikeastaan pitää sisällään? Teenkö edelleen samaa kuin kymmenen täyttäessäni, kun minulta kysyttiin, haluanko lahjaksi pianon vai ponin, ja vastasin pianon, koska minun kävi niin sääliksi ponia, joka joutuisi kärsimään huonoudestani ja osaamattomuudestani sekä kaikista vastuuttomista taipumuksistani? (En halunnut pianoa, se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutten silloin vielä osannut vastustaa kysymystä ja sanoa, että se on typerä kysymys, ja että sen voisi kysyä jotenkin muulla tavalla, vaikka niin, että onko jotain erityistä, mitä haluaisin.) Totta kai haluan matkalle. Pelottaa havaita, että on tahtoa ja jotain, jonka voisi leimata itsekkyydeksi. Onko kaiken sellaisen haluaminen, jota ei aivan välttämättä tarvitse, itsekästä? Vihaan itseäni laimeasti jo pelkästään siitä syystä, että ehkä uskaltaudun matkalle. Koetan antaa sen olla, mutta tietysti se vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni. Samalla minua raivostuttaa se, miten helposti muovailen elämääni katastrofien välttämistavoitteiden ympärille.

Pudotan avaimet hissikuiluun. Tai oikeastaan pitäisi varmaan kirjoittaa, että kuvittelen pudottavani avaimet hissikuiluun. En nimittäin tiedä. Tiedän, että tulen sisään rappuun avaimella, ja on yö, olemme koiran kanssa nähneet samettipaperipuita ja yöliikenteen odottajia, tai mistä minä tiedän, mitä koira on nähnyt, mukana se on kyllä ollut, tuhissut ja kiskonut, ja sitten otamme hissin ja kuvittelen jonkin hassun äänen ja ajattelen, että olenpa väsynyt, nukkua nyt noin keskellä päivää, tai siis työpäivän jälkeen, herätä yöllä, haluta nukkua lisää. (Edellisenä yönä sen sijaan uni on pakoillut.) Kotiovella kaksi avainta, kotioven avain ja ulko-oven avain, puuttuvat renkaasta. Rengas on vääntynyt kummalliseksi, voi helposti kuvitella, miten avaimet sujahtavat siitä pakosalle. Otamme hissin alas ja syynäämme eteismaton, kumimaton, oven ulkopuolisen kaistaleen ja lukon. Tai siis minä syynään, koira heiluttaa häntää ja koettaa hengailla mukana asiantuntevan oloisena. Ei avaimia missään. Kysyn, näenkö kenties unta. Sitten muistan äänen, jota olen kuvitellut päänsisäiseksi. Ehkä se onkin avainten ääni hissikuiluun pudotessa. Ei niitä muualtakaan löydy.

Pitää siis soittaa huoltoyhtiöön ja kysyä, voisivatko he antaa avaimet hissikuilusta. Mutta entä jos niitä ei löydy sieltä? Sanonko siinä tapauksessa, että sitten abduktioni meni puihin? Ja mistä sitten etsin avaimia? Taskuissakaan ne eivät olleet, eivätkä hissin lattialla. Ehkä ne löytyvät koiran turkista sitten kun joskus ehdin parturoida sen. Aikomus siihen on ollut vireillä kesäkuun alusta saakka, en vain ole käynyt toimeen. Ja sen sijaan, että raivaisin sille tilan kalenterista, olen ilmoittautunut sen tuhannen sortin keramiikkatiiviskursseille.

Palstakin pitää paketoida ja säilöä sato. Teen vastakorjatuista parsakaaleista, kesäkurpitsasta ja pensaspavuista vihreää currya nuudelien kera. Kummat vibat siitäkin tulee: eikö vain heti nouse mieleen se, miten monesti saa kuulla syyllistystä siitä, miten asioita turhaan maustetaan, kun ne olisivat parhaimmillaan ihan vain höyrytettyinä, oliiviöljyn ja suolaripauksen kera. No, ovat ne hyviä niinkin. Mutta pidän vihreästä thaicurrysta vielä enemmän ja aivan rapsahtavan tuoreet itse viljellyt kasvikset tekevät siitä vielä asteen verran parempaa. Siitäkään huolimatta en osaa täysin riistäytyä irti siitä, että monen mielestä teen väärin käyttäessäni tuoreet kasvikset niin. Ei siinä ole mitään järkeä. Olen itse viljellyt ne, ne jos mitkä ovat päätösvallassani. Ja kasvien ravinnoksi käyttämiseen liittyvä moralismi kuulostaa aivan urpolta. Silti on jotenkin paha mieli siitä, että moisia lausuntoja esitetään. Kuten kirjoitin: toisaalta peräisin oleva itseviha vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni, ja heidän paheksuntansa jaksaa huolestuttaa minua, koska... koska mitä? En tiedä. Mutta huolestun.

Keskiviikkona lähden Budapestiin tai sitten ei. Lohi leikataan tai sitten ei. Rahat riittävät tai sitten ei. Jalka kestää hierontojen tihentämisen kolmeen työpäivään viikossa tai sitten ei. Avaimet löytyvät hissikuilusta tai sitten ei. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu.

Ontuvan katastrofin tunnustuksia

Olen kyllästynyt jalkaan ja sen kipeytymiseen. Hieron sitä, jumppaan sitä, käyn työnnättämässä siihen neuloja  ja sitä lymfahierotaan. Seuraavaksi siitä vuollaan paloja pois ja kymmenen päivän kuluttua toivon saavani pohjallisen, joka korjaa asentovirheen ja jalka voisi edes teoriassa alkaa parantua, mutta se on vain arvaus, ja olen kyllästynyt ja entä jos sekään ei auta, mitä minä sitten teen. Olen kyllästynyt siihen että koko ajan sattuu ja sattuu, olen kyllästynyt siihen, etten jaksa nähdä ihmisiä, koska aina pitäisi liikkua jotenkin jonnekin ja sadan metrin matka on venynyt marathonin kaltaiseksi koetokseksi. Olen kyllästynyt odottamaan ja makaamaan ja jaksamaan. Olen kyllästynyt siihen, ettei minulla ole mitään myönteistä sanottavaa mistään tai kenestäkään. Olen kyllästynyt olemaan järkevä ja haluaisin sahata koko helvetin jalan irti. Nyt.

Olen vihainen siitä, etten pääse jalan takia matkoille mukaan (vaikka itse teenkin tämän ratkaisun: ei se olisi hauskaa, jalka on liian huonona, ja olen niin vihainen siitä, että maailmassa on tilanteita, joissa on yritettävä olla järkevä ja rakentava ja koettaa ajatella tulevaisuutta ja kuntoutumista), että on niin kylmän pilvinen sää ettei edes parvekkeella voi istua kutomassa, että käyttäydyn huonosti. Olen vihainen siitä, miten paljon taloustöitä kertyy. Olen vihainen siitä, etten uskalla ottaa puheeksi asioita, jotka painavat ja etäännyttävät. Olen vihainen itselleni joka ikinen kerta kun sanon ääneen, etten oikein jaksa, että ahdistaa ja että tämä kaikki tuntuu epäreilulta. Olen vihainen siitä, että minun pitää vain maata ja odottaa tai no, voin kyllä ajaa raitiovaunulla vesijuoksemaan, mutten kutsuisi sitä vielä hyväksi elämäksi vaikka sekin tuntuu melkein pelottavalta koska se ei ole kotona, ja on jaksettava kävellä mäki ylös ja alas ja sattuu mutta altaassa ei satu, se on ihmeellistä, ettei satu vaikka liikkuukin, olen vihainen siitä, että haluaisin olla kärsivällinen, koska toisaalta haluaisin heitellä lautaset ja kupit rikki ja kylvää rahat kadulle parvekkeelta mutta piru vie olen kiintynyt lautasiin ja kuppeihin ja rahat ovat aivan finaalissa. Teen niin tai näin, olen vihainen itselleni, kyllästynyt itseeni, vihainen koko maailmalle ja tälle typerälle kesälle. Olen vihainen siitä, etten voi mennä ja kävellä pitkää lenkkiä koiran kanssa, koska se saisi minut kohtuulliseksi ja hyvälle tuulelle. Enkä voi paeta, ketään tai mitään, en voi valita etäisyyden ottamista, koska minut on pakotettu staattiseksi ja toiset ovat ne, jotka kykenevät lähentymään ja loitontumaan. Voin yrittää ajaa heitä kauemmas, mutta siitäkin tulevan vain yhä vihaisemmaksi itselleni.

Olen peloissani, koska toiset näkevät jatkuvuutta siinä missä minä näen katkoksen, jota on vaikeaa silloittaa. Pelkään, etten enää pysty palaamaan tästä siihen tilaan, jossa pidän maailmasta ja jos en nyt aina itsestäni, ainakin ystävistä ja jaksan ottaa etäisyyttä omiin pahoihin oloihini. Pelkään puhua läheisille koska joka kerta, kun otan asioita puheeksi, tuntuu kuin etäisyys vain kasvaisi. Tai jos jokin kerta lähentyy, jo muutamissa tunneissa läheisyys katoaa ja etääntymisen aistii selkeämmin ja pelkää kaiken loppuvan johonkin typerään kommenttiin, joka kyllä kertoo selkeästi ajatukset sillä hetkellä mutta joka yhtäkaikkisesti heijastaa vääriä tunteita. Pelkään sitäkin että olen alkanut ajatella tunteiden voivan olla vääriä. Se vain tuntuu siltä! Pelkään että alan vihata itseäni tässä kaikessa niin kovasti, että haluan rankaista itseäni. Tai siis pelkään, että teen sitä vielä enemmän kuin nyt teen. Haluaisin esimerkiksi kirkua mutta en anna siihen itselleni lupaa. Olen peloissani siitä, miten usein minun tekisi mieli huutaa ja miten usein koen, etten jaksa enää sekuntiakaan. Koska tietysti jaksan, ei ole vaihtoehtoa. On vain jaksettava.

Olen surullinen kaikesta yllä mainitusta. Olen surullinen siitä, että tuotan ympärilleni tätä nykyä lähinnä harmia, hämmennystä ja masennusta. Ettei minussa ole juurikaan hellyyttä eikä lempeyttä, kärsivällisyyttä eikä hyväntuulisuutta. Että olen eksynyt maailmaan, jota en tunnista. Että käyttäydyn tavalla, jota en ymmärrä edes marginaalisesti. Että tunnen itseni yksinäiseksi samaan aikaan kun käsken toisia kauemmas enkä kykene vastaanottamaan heidän lähestymisyrityksiään. Olen surullinen siitä, etten uskalla puhua kaikista asioista, ja sitten kun uskaltaudun, olen surullinen siitä, että uskaltauduin, koska  sen jälkeen tunnen itseni entistä paljaammaksi ja turvattomammaksi, vaativammaksi ja hankalammaksi ja koen ylittäneeni jonkin rajan, jota ei ehkä olisi sittenkään kannattanut ylittää, koska toiset eivät tunnu sillä tavalla luotettavilta, koska jos he olisivat luotettavia, he ottaisivat tämän kivun pois tuosta vain, eikö niin, tai ainakin olisivat tässä kaiken aikaa, jotta voisin rauhoittua heidän sylissään? (Siltä se tuntuu, ja tunnen itseni pähkähulluksi tällaisen ajatuksen pälkähtäessä päähäni ja se ei tee kommunikointia helpommaksi  ja haluan työntää toiset kauemmas itsestäni, turvaan.)

En ole räjähdellyt ystäville, mutta ei se paljon auta. En oikein meinaa uskaltaa nähdä heitä, mutta olen kyllä koettanut nyt sopia muutaman näkemisen, ettei homma ihan karkaa käsistä. Fauni on matkalla enkä haluaisi soitella hänelle koska se on riesana olemista, mutta toisaalta haluaisin, koska muuten pelkään, etten osaa sanoa hänelle enää mitään kun hän palaa aikanaan. Enkä voi edes jalan kanssa paeta mihinkään! Raivostuttavaa. En osaa nukkua Vompsun vieressä. Sen täytyy tuntua loukkaavalta, mutta en vain yksinkertaisesti onnistu. Yritän toimia reippaasti, mutta kaikki kaatuu. Kutsun entisen pomoni leffaan jotenkin aika lyhyesti ja melkein pomottavaan sävyyn. Viestiä ei tietenkään ollut tarkoitettu hänelle mutta hänelle se yhtäkaikkisesti meni. Hämmästyn hänen vastatessaan. Historioitsijasohvasurffaajat eivät soita eikä heistä muutenkaan kuulu mitään, joten laitan perään kipakan viestin, että heitä kyllä odotti sänky mutta en ole saanut heidän yhteystietojaan joten en voi soittaa. He vastaavat, että heinäkuussahan he vasta ovat tulossa. Mikä tarkoittaa, että koska olen luvannut heille, ettei asunnossa ole miehiä (jostain syystä he vaativat sitä), minun pitäisi jotenkin pyytää Faunia häipymään niiksi päiviksi. Ääh. No, kai hätätapauksessa voin ostaa hänelle taas lentoliput Berliiniin, jota hän rakastaa. Millä rahoilla? Ehkä pystyn siinä vaiheessa jo hieromaan paremmin ja minulla on varaa? En usko, että Faunista olisi ikävää lähteä takaisin Berliiniin, hän on siitä täysin haltioissaan.

Jos täällä ei olisi kahta kissaa ja koira, varmaan hajoaisin vieläkin pahemmin. Niitä kohtaan sentään onnistun olemaan mukava ja luonteva.

Pitää vain jaksaa odottaa, että jotakin tapahtuu. Viimeksi kun jalkani oli näin pahasti hajalla, toinen jalkaterä, jouduin makaamaan ja miettimään asioita läpeensä enkä voinut pakoilla niitä. Nytkin tuntuu, että tajuan monia asioita, päivitän niitä, etenen uudenlaisiin tuntumiin ja ajatuksiin. Hetkittäin, aamuisin kun jalka ei ole vielä yön jäljiltä särkyisä, saatan edetä rohkeudessa ja havainnoida ja sanallistaa sellaista, mitä en ole aiemmin kohdannut. Mutta kaikista aamuista sukeutuu keskipäivä ja iltapäivä ja lopulta ilta, ja lopulta haluaisin taas huutaa ja heitellä lautasia, mutta mitäpä sekään auttaisi. Ei mitään.

Iltaisin minun on vaikeaa palauttaa mieleen mitään kaunista, ihanaa tai elämästä elämisen arvoisen tekevää. Ehkä tämä tila menee ohi, ehkä ei, mutta alan olla aika väsyksissä, kärsimätön, vihainen, peloissani ja surullinen. Ja tunnistan, äkisti ja pyytämättä, muistikuvista vastaavan moodin sairaalassa viruvista sukulaisista. Heidän vaitonaisen häpeänsä, levottoman tuskaisuutensa, sen miten he eivät jaksaisi kuunnella toisia, eivät haluaisi vieraita mutta valittavat, jos näitä ei ole käynyt. Ja olen hirvittävän pahoillani siitä, miten vähän olen sitä ymmärtänyt nuorempana. Muistan Elnan, jolle ostin kimpun iiriksiä, vaikka kaikki sanoivat, ettei vanhalle kuolevalle naiselle iiriksiä pidä viedä. Sairaalahuoneessa haisi pissa, joka tippui omia aikojaan katetripussiin. Elna ei halunnut katsoa ketään silmiin.

Niin: en tiedä, haluanko minäkään katsoa ketään silmiin, ennen kuin alan tulla varmemmaksi siitä, että jalka on ymmärrettävissä, selitettävissä ja voi parantua. En jaksaisi odottaa sekuntiakaan.

Vaihdos

Tänään tuntuu, että elämä palautuu hitaasti. Sunnuntait saattavat olla karmivia, ja eilinen oli sellainen, karmiva, lukuunottamatta ystävän kanssa kahvilassa istumista. Äkisti on siinä tyhjyydessä, jota kutsutaan elämäksi, tietoinen vioistaan ja vaikeistaan oloistaan, ja samalla tuntuu siltä, ettei saisi olla niistä vihainen eikä surullinen, vaan pitäisi vain ponnistaa iloon. Sunnuntaisin se saattaa olla vaikeaa. Mies makaa sängyllä, laskee laskujaan. Sunnuntai kuluu...

Tänään heräämme aikaisin, mutta yhtä aikaa. Eilen valvoin monta tuntia yksikseni ja tein skeematerapiasivuilta vanhemmuuden vaikutusten testin kaikille neljälle tukiaikuiselleni eli vanhemmille ja kahdelle mummolleni. Tuloksia oli raskasta lukea ja itkin lohduttomasti siinä vaiheessa kun Vompselis heräsi. Minusta tuntuu vain niin väärältä, että minusta tuntuu, ettei minua aina ole tuettu ihanteellisella tavalla ja että oikeastaan isoäiti oli ainoa minua reilusti kohdellut tukiaikuinen. On niin vaikeaa käsittää, että niin saisi ajatella. Se tuntuu niin kiittämättömältä ja vihaiselta, vaikken ajattele kenenkään tehneen sitä ilkeyttään, osaamattomuuttaan vain, että sitä on vaikeaa sietää itsessään, ja siitä on hyvin lyhyt matka siihen ajatukseen, että olisi aivan oikein, jos kaikki suuttuisivat minulle ja hylkäisivät minut lopullisesti. Siinä ei ole mitään järkeä, mutta juuri niin ajatukseni haluaisi langeta ja tuntuu välillä kauhean hankalalta vain harata vastaan. Olisi niin helppoa ja oikean tuntuista vain heittäytyä siihen ajatukseen, ettei ansaitse elää. Mutten tahdo, koska tiedän, että rankaiseminen ei auta mitään. Eivät asiat ratkea niin, että vihaan itseäni hetki hetkeltä enemmän ja kasaan todisteita siitä, miksi olen niin huono ihminen, että olisi oikein, että kuolisin. No, olin kyllä jo aika syvällä, koska itkin sillä lailla, mutta en kuitenkaan halunnut kuolla, vaan että joku pitäisi minua sylissä ja halaisi, ja se on hyvä juttu. Se, miten minua on kasvatettu, on se, miten minua on kasvatettu eikä siitä muuksi muutu. Minä kyllä muutun ja olen jo muuttunutkin ja ratkaissut ihan kohtuullisella tavalla ystävien avulla ja ominkin päin monta ongelmallista ajatusmalliani, tajunnut, etteivät ne ole ainoa totuus koko maailmasta, mutta ei tarvita kuin tarpeeksi hankala tilanne, ja nuo typerät haamut kömpivät haudoistaan taas. (Olen aika uupunut niihin.) Toisaalta esimerkiksi olen lakannut tuntemasta itseni hylätyksi parisuhteessa, mikä on valtava harppaus. Lopulta Vompsu sai minun ulinani rauhoittumaan kysymällä, miksen saisi loppujakin skeemoja hallintaani, kun kerran olen jo suurimman osan saanut nitistettyä. Se jotenkin tasoitti minut. Niin, miksen? Tosiaan, miksi en... tahtoa ei ainakaan puutu, vaikka keinoja puuttuisikin, vielä. Onneksi ei ole kiire mihinkään. Eikä Vompsu ole minulle vihainen siitä, että etenen niin hitaasti. Se tuntuu ihmeelliseltä.

Olin eilen koko lopun päivää jotenkin uupunut siitä itkemisestä. Ystävän kanssa puhuimme kahvilassa siitä, miten vaikeaa on kuvitella itsensä mihinkään ammattiin. Hänelläkin on aika hankala kotitausta joissain suhteissa. (Hassua, etten vielä kolme-neljä vuotta sitten osannut ollenkaan hahmottaa, että kotitaustani saattaisi olla jotenkin hankala ja että se voisi jotenkin vaikuttaa minuun. Minusta tuntui silloin hyvin tärkeältä ajatella, että tahtoni ja hallintani alla on paljon enemmän asioita kuin itse asiassa vielä onkaan tai etenkään silloin oli.) Sain myös ihanan kirjeen, joka oli kauhean valoisa ja täynnä viisaita ajatuksia ja olin siitä hyvin kiitollinen. Äkkiä hahmotin taas asioita uudella tavalla keskellä uupumustakin. Ihmeellistä, miten äkisti jonkun tutun kanssa alkaa käydä kirjeenvaihtoa ja kaikkea todella mielenkiintoista ja hedelmällistä nousee esiin.

En tiedä, missä kaikki ajatukset loksahtivat kohdalleen, unessako, mutta tänään heräsin loistavalla tuulella. Ehkä se on vain sitä, että uskalsin viimeinkin tehdä sen vanhemmuuden lomakkeen, ajatella ne asiat läpi ja lukea tulokset kaikessa koruttomuudessaan. Niin moni asia selvisi, mutta en osannut tuoreeltaan iloita niistä, vaan tarvitsin selvästi unen siihen väliin korjaamaan itkun jäljet. Jotenkin oloni on kauhean kevyt ja iloinen, joskin pinnan alla on sillä lailla raskas olo, koska on hankalaa tajuta itsestään ja elämästään tärkeitä, uusia asioita niin konkreettisesti. Toki kaikki ne asiat on tiennyt sellaisena sekavana silppuna, mutta se, että sen näkee konkretisoituna ja kiteytettynä - siihen en ole kyennyt, se on ollut liian monen kiellon takana. Mikä helpotus, että uskalsin viimein tehdä tuon lomakkeen ja lukea sen tulokset. Aina joskus hermostun itseeni, mutta nyt kun hermostun itseeni, voin muistuttaa itseäni sentään siitä, etteivät lähtökohtani ole ihan helpoimmat. Se ei tietenkään tarkoita, että saisin olla roistomainen, mutta oikeastaan muistuttaa jostakin, mistä Dewey on kirjoittanut etiikkaan liittyen: Tärkeintä on suunta. Ei se, miten hyvin onnistuu toimimaan eettisesti, ottamaan toiset huomioon jne. vaan että haluaa toimia paremmin ja hakee siihen valmiuksia aktiivisesti. Se on lempeä ajatus. Ei tarvitse olla valmis heti.

Tänään sitten aurinkokin paistaa, se kierähti esiin pilvistä viedessäni tammikuun kuitteja postiin ja postin matkassa kirjanpitäjälle. Kävelin ulkona jonkin aikaa nauttien vapaudestani. (Se on minun, kun otan sen, eikä se ole keneltäkään pois.) Sitten suuntasin Pääskylänrinteen Pelastusarmeijan kirpputorille, joka on lopettamassa. (Siellä on kaikki puoleen hintaan, mm. lehmännäköisen voileipägrillin saisi neljällä eurolla.) Ostin farkkumekon, bikinit, intialaisen pöytäliinan, kissan kynsisakset ja sokerisirottimen.

Kotimatkalla tapasin ensin kollegan vaimon ja lapsen ja myöhemmin myös itse kollegan. (Tosin kollegan käsite alkaa olla aika laaja jo kun olen tehnyt niin monia hommia...) Puhuimme auringonläikässä työelämän kurimuksista, virkamiehistä ja pätkätyöläisyydestä. Jossain vaiheessa lapsi kiukkuuntui juttujen tylsyydestä. Ystävä suuntasi eteenpäin viemään Kelalle jotakin selvitystä sovitellusta työttömyyspäivärahasta ja minä puolestani tulin kotiin. Tänne sisällekin paistaa aurinko, loistavaa.

Ihmeellistä, miten ihanan keveä ja iloinen päivä tänään on. Tuntuu hassulta, kun moni valittaa Facebookissa maanantaista ja toivoo sunnuntaiden kahdentumista. Minulla on taipumus kasata "lepopäivään" niin paljon kaikkea kuohuttavaa, että tällainen työpäivä saattaa sujua paljon letkeämmin. Olen myös helpottunut siitä, miten yksinkertaista oli koota kuukauden kirjanpito ja lähettää se tilitoimistolle. Kaksi kuittia ja ilmoitus arvonlisäverosta kuoreen ja postiin. Hmm, ei kovin päätä huimaavan raskasta, vaikka olin etukäteen sureskellutkin, mitähän tästäkin tulee. Ehkä se johtuu niistä raivokohtauksista ja itkunpuuskista, joita kotona oli aina siinä vaiheessa kun vanhempien piti saada kirjanpito tilitoimistolle. He tekivät sitä keskellä yötä. Minä taas varasin koko päivän mielessäni kirjanpitoa varten ja löysinkin kuitit alle kahdessa tunnissa. Saman tien järjestin kaikki toiminimen paperit Vompsun vanhaan kansioon. (Vaikka verotuksessa saisi vähentää kaikkea tuollaista toimistohärpäkettä, ei se minusta ole mikään syy ostella tulostimia ja kansioita, kun kerran vanhoja saa ilmaiseksi. Lisäksi on hassua, että yrityskansioni kannessa komeilee Mikki Hiiri.) Seuraavia kuitteja ei tarvitse edes hakea - työnsin jo postikulujen kuitin taskuun, johon kirjoitin kalvotussilla "kuitit helmi".

Ehkäpä sittenkin ryhdyn vielä kääntämään tänään, kun kellokaan ei ole vielä kahta. Tietysti ulkonakin voisi kävellä koko päivän, mutta se, mitä käännän tänään, on huomisen aikataulusta pois, ja olen joka tapauksessa kamalan hyvässä vireessä. Jos nyt alan kääntää, kääntämäni luku liittyy sosiaaliseen tukeen, ja minusta on hauskaa lukea tuosta aiheesta ja ajatella sitä intensiivisesti. Se tuntuu aika luontevalta jatkolta eilisiin ajatuksiin, keskusteluihin ja oivalluksiin.

Tämä tuntuu oikealta vanhan ajan maanantailta - tyytyväisyydeltä siitä, että uskaltautuu elämään vähän kummallisella tavalla, joka mahdollistaa auringossa kävelemisen keskipäivän aikaan. Uskomatonta, että tällainen onnistuu, vaikkei ole kovin lahjakas eikä tasapainoinen eikä musertavan älykäs tai mitään sellaista, ihan tavallinen vain. (Tosin neljä vuotta sitten minun olisi ollut vaikeaa uskoa, että vaikeuksissani olisi jotakin "tavallista". Luojan kiitos blogit saivat minut huomaamaan, etten ole ainoa, joka toisinaan on jumissa ja onneksi sain työnalakseni psykologiaa käsittelevät kirjat ja sain lukea, että ongelmiin voi suhtautua noinkin suvaitsevaisesti ja kärsivällisesti, rientämättä heti ruoskimaan itseään niistä.) Jos olisi tiennyt tällaisen elämän mahdolliseksi lapsena ja nuorena, olisin varmasti ollut paljon toiveikkaampi alusta pitäen.

Tarkastelupisteen vaihtaminen ja laukaiseva harjoitus

Yhdessä minuun syvimmin kolahtaneista terapiakirjoista kirjoitetaan tähän tyyliin: toivomme, että asiakas poistuu terapiaistunnosta taas hieman enemmän oikeuksia ja vapauksia itselleen suoneena.

Olen tänään koettanut päästä käsiksi niihin tuntemuksiin ja oloihin, jotka iskevät siinä vaiheessa, kun suistun jonnekin tavoittamattomiin. (Ensin toki suomensin päiväosuuteni, mutta koska aloitin jo varhain, olin varhain myös valmiina tarttumaan tärkeämpiin toimiin eli itkettyneen pääni selvittämiseen.) Olen lueskellut viime päivinä Raphael Cushnirin kirjaa Sytytä sydämesi, osittain koska koetan keksiä kirjaa, jonka haluaisin antaa äidille joululahjaksi nyt kun hänellä on jonkinlainen kriisivaihe meneillään, ja osittain, koska selailin Cushnirin kirjaa kirjamessuilla ja totesin heti, että haluan lukea sen itsekin. (Haluaisin tulla rakastavammaksi ja myötätuntoisemmaksi ja minusta tuntuu, että olen aivan lapsenkengissä sen kaiken kanssa, mutta ei se toisaalta taida olla vaarallista, tarkemmin ajatellen, koska onhan tässä vielä aikaa.) Cushnir viittaa siihen samaan ilmiöön, jota käsiteltiin tänään suomentamassani pätkässä - siihen, kuinka usein ne tunteet ja olot, joita meidät on opetettu väheksymään tai joiden meidän on annettu ymmärtää olevan sopimattomia, ovat jääneet sanallistamatta ja tutkimatta ja oikeastaan jopa yksilöimättä. Onneksi nämä tunteet ja olot ilmenevät kehossa tietyllä tavalla, ja omien kehollisten merkkien tarkkaileminen voi toimia oppaana näiden olojen ja tunteiden näkyväksi (ja siten muutettavaksi) tekemisessä.

Cushnir neuvoo:

Kun olet paikallistanut kohdan, pidä huomiosi siinä. Älä yritä pohtia, mitä kehossasi tapahtuu tai miksi. Älä arvostele asiaa äläkä yritä muuttaa sitä tai saada sitä katoamaan. Älä mieti, onko tunne lähinnä fyysinen vai mielessä tapahtuva. Keskity vain tunteeseen. Anna sen ilmaista itsensä. Älä pohdi, mitä pitäisi tapahtua tai miten. Luota siihen, että kaikki mitä tapahtuu, on hyväksi.

Jos mielesi alkaa harhailla, palauta huomiosi tunteeseen.

Tämä tuntuu tutulta, koska tämä on yksi asioista, joita olen tehnyt jo jonkin aikaa, oikeastaan siitä lähtien, kun kiinnostuin ympäristöestetiikasta. Kokemuksen kuvaaminen tuntuu minusta kauhean vaikealta ja kauhean palkitsevalta ja pidän siitä paljon enemmän kuin poleemisuudesta ja argumentoinnista. (Ehkä se johtuu siitä, että minun on vaikeaa keskusteluissa kokea, että minulla olisi oikeus mielipiteisiin tai että niissä voisi olla mitään kiinnostavaa. Tämä blogin pitäminen tuntuu aika hurjalta, kun koko ajan koen, ettei minulla ole oikeastaan mistään mitään sanottavaa, ja silti tekstiä syntyy.)

Tiedän monia tunnetuntuja: ilon ryhdin suoristava keveys, siihen äkisti tulvahtava rintakehää sisäänpäin työntävä liikutus, jännityksen vasen hartia ja niskanpuoli, surun halvaantunut makuuasento ja tukehtumisen tunne, taju siitä että on purskahtamaisillaan itkuun kesken lauseen jonka on päättänyt silti jatkaa loppuun, itkun jälkeinen räjähdyspää talonraunioineen, ahdistuksen leivänhimo ja sitä seuraaava inho ja halu leikata vatsa saksilla auki ja ottaa turvonnut, kuvottava leipäolo pois itsestä. En ole varma, nimeänkö yhdenkään tunteen oikein, mutta nuo olot kyllä tunnistan melko hyvin ja olen kirjoittanut monesta niistä sillä mielellä, että tällaisia asioita tapahtuu ja että voin tarkkailla niitä, panna vain merkille.

Mutta sitten Cushnir neuvoo jotakin vaikeaa, joka mykistää minut välittömästi:

Tee lista kaikesta, mitä ei voi sietää rakkaimmissa ihmisissäsi. Älä jätä mitään pois äläkä kaunistele arvioitasi. Tee itsellesi palvelus ja kirjaa kaikki ärsytyksen aiheesi. Mikäli epäröit listata asioita tai tunnet syyllisyyttä niin tehdessäsi, muista että tämän harjoituksen tarkoituksena on auttaa sinua rakastamaan ja kunnioittamaan noita ihmisiä entistä enemmän. Salatut tunteesi heitä kohtaan nousevat tarkasteltaviksi ja lopulta avaudut tunteille. Tästä seuraa, että arvostelunhalusi luonnostaan vähenee.

Istun paperin ja kynän kanssa ikuisuuden, mutta en saa kirjattua yhtään ärsyttävää piirrettä. Sen sijaan minusta nousee kummia tuntemuksia. Alan itkeä enkä pysty lopettamaan ennen kuin ajatukseni ovat niin sotkuiset, että menee jokin aika ja monta leivänpalaa ennen kuin edes tajuan ihmetellä tapahtunutta. Keksin sen sijaan itsestäni monia vihattavia ja sietämättömiä asioita ja minusta alkaa tuntua yhä enemmän, että oikeastaan on todella rasittavaa olla tällainen ja että elämä on yhtä saaperkutin kärsimystä. Kirjoitan kokeeksi paperiin pari sellaista piirrettä, josta tiedän ystävien ärsyyntyneen äidissä ja miehessä, mutta se tuntuu valheelliselta, koska totta puhuen nuo piirteet ovat minusta osittain jopa aika viehättäviä tai ainakin osaan tulkita ne parhain päin, toisin kuin monet omat piirteeni, jotka tahtoisin vain saksia tiehensä, snip snip.

Koska harjoite menee persuuksilleen (eli en ole valmis saman tien), päätän muuttaa tarkastelutapaa kesken kaiken ja tarkkailla sitä valtavaa, järkälemäistä oloa, jonka harjoituksen yrittäminen on aiheuttanut. Käyn makuulle pimenevään huoneeseen kaikki valot sammuksissa. Yritän maata selälläni, mutta olo tuntuu niin turvattomalta, että sallin itselleni kyljelle käpristymisen, käsien polvien ympäri kietomisen, lysyn. On vaikeaa hengittää. On kuin keuhkoista olisi kadonnut yhdeksän kymmenystä eivätkä kylkivälilihakset anna lainkaan joustoa. Pää on kevyt ja kipeä, itku kulman takana. Seison itkun rajalla samalla kun makaan kyljelläni keräksi käpertyneenä. Ällöttävä leipä tuntuu sisälläni turvotuksena, olen syönyt sitä hermostuksissani liikaa. Inhoan leipää ja inhoan itseäni, koska teen moisesta ällökkeestä itseäni, koska muotoni on kehrännyt itselleen tilan kaikesta tällaisesta kuonasta, ja haluaisin olla paljon pienempi ja näkymättömämpi ja olottomampi ja että hahmoni katoaisi kokemuksen kentästä täysin. Mutta ei: leipä-ällötys on kerrostalon kokoinen. Tunnen itseni suunnattoman kykenemättömäksi ja epäonnistuneeksi, mitään ymmärtämättömäksi. Haluaisin olla kuollut ja oikeastaan tunnen oloni jo kuolleeksi. Jos tämä olisi uusi tuntemus, varmasti säikähtäisin, mutta eihän se ole. Tuo olo on vieraillut luonani niin kauan kuin muistini ylettyy. Ja olen kuitenkin, ihme kyllä, vain kerran koettanut pistää toimeksi sen kanssa.

Koetan olla hätääntymättä kuolleisuudestani ja jättää sen tuomitsematta. Pidän mielessäni päättäväisesti sitä tekstinkappaletta, jossa skeematerapeutit kirjoittavat siitä, kuinka ajatus kuolemasta (he puhuvat itsemurhasta, mutta en ole koskaan ajatellut kuolemista itsemurhana; minussa ei yksinkertaisesti ole riittävää identiteettiä hahmottamaan itseäni yksittäiseksi toimijaksi ja niin päättäväiseksi; ymmärrän, että lakien ja vastuunjaon takia tarvitaan ajatus kiinteistä henkilöistä tyyliin henkilö per keho, mutta havainnon tasolla tällaiseen identiteettiin tuntuu vaikealta sitoutua) on turva ja lohtu ja kuinka sitä ei tarvitse riistää siihen kerran tarttuneelta - riittää, että sovitaan, että asiaa tosissaan harkitessaan ihminen sitoutuu hakemaan apua. Sen taas olen tehnyt itselleni jo kauan sitten selväksi. Milloin? Ehkä edellisen suhteen päättyessä, kun tulin vastuuseen omasta kehostani ja kohtalostani ja päättäessäni, että minun on alettava pitää parempaa huolta siitä, miten voin. Sitä ennen olo ei ollut hätyytellyt minua hälyttävän kokoisena vuosiin ennen kuin sitten laukesi pintaan sillä voimalla, että joinakin päivinä tosissani mietin, pitäisikö minun pukea takki päälle ja kävellä päivystysvastaanotolle. Mutta onnistuin jotenkin pysymään aina metatasolla riittävän rauhallisena: oloa voi tarkastella tempautumatta sen vietäväksi. Se, että haluaa kuolla, ei tarkoita, että kuolee. (MOT, hengissä edelleen, ja kaiken lisäksi pidän itseäni ihan normaalin koloon sopivana.)

Makaan paikallani ja koetan tunnustella Cushnirin ohjeiden mukaan, missä kohdin halu kuolla sijaitsee kehollisesti. Mutta kokemus on liian voimakas ja kokonaisvaltainen. Koko ryhtipanssari on pinkeänä, on kuin joku olisi kuronut ympärilleni liian tiukan luiden ja sidekudosten korsetin, veri on paennut käsistä ja jaloista ja kasvoista, palelee, kuvotuttaa ja huimaa (mutta luulen, että huimaus on tätä kaikennielevää hyvänlaatuista asentohuimausta, koska makaan eikä sitä ole ennen tuntunut vastaavissa tiloissa). Annan tämän tuntemuksen olla minussa, en koeta häätää sitä, koettelen itseäni makaamalla siinä kyljelläni, sietämällä sitä kuin kiusallani. Tiedän jo, kumpi meistä on vahvempi.

Jossain vaiheessa käy mahdolliseksi kääntyä selälleen. Makaan selälläni ja tuijotan kadulla liikkuvien autojen kattoon heittämiä kukkaikkunavalovarjoja. Alan itkeä uudelleen ja tukahdutan sen osan itsestäni, sen äänen, joka muistuttaa teennäisesti siitä, miten itkeminen turvottaa silmät ja etten halua näyttää porsaalta ja sitten myöhemmin säröilleeltä. Saan näyttää porsaalta ja säröilleeltä, olen tänään katsonut peiliin ja nähnyt, että olen eilen itkenyt monta tuntia, joskus kaikki purkautuu tällä tavalla, uuden työn jännitys ja ihmisten näkeminen ja epävarmuus siitä, onko itsessä kauheita lonkerohirviöpuolia, joita ei vain itse näe ja joista ihmiset eivät kehtaa mainita kasvotusten. Ja äkisti olen tunnistanut ilmeen, joka on tuijottanut minua peilistä: se on sama ilme kuin yhdessä tärkeimmistä lapsuuden kuvistani, kuvassa jota olen monesti katsonut, siinä Anne ja minä istumme portailla, Anne on niin siinä hetkessä ja iloinen ja jollakin tapaa viaton, lapsena ajattelin sen johtuvan siitä, että hän asui maalla, minäkin olisin halunnut asua maalla ja olisin kernaasti ollut myös Anne tai kuka muu tahansa, ja minä taas, no, sitä ilmettä en ole osannut tulkita ennen tätä aamua, kun se sama ilme tuijottaa minua peilistä ja tajuan, että olen jokin aika ennen valokuvan ottamista halunnut kuolla ja itkenyt ja sitten kuvassa ollut siinä samassa tilassa, joka tarkkailee sitä, onko itkuisuutta vielä piilossa ja valmiina syöksähtämään esiin. Lapsena en vielä tiennyt, että on monia minuja, se joka makaa sängyllä ja haluaa kuolla, ja se joka istuu siinä vieressä ja katselee sitä kaikkea rauhallisesti ja panee asiat merkille ja tietää ettei halu kuolla tarkoita kuolemista eikä edes sitä että kaikilla tasoilla haluaisi kuolla, kaikkina hetkinä, kaikissa seuroissa, kaikissa huoneissa, että sen kaiken voi muistaa ja siitä voi pitää kiinni silloinkin kun osa haluaa kuolla tässä ja nyt.

Maattuani jonkin aikaa selälläni päätän, että tämä tarkkailu riittäköön. Nousen ylös, sytytän valot ja pyyhin silmät. Pesen kasvot, niistän ja rasvaan kasvot päivävoiteella. Riisun pyjamanhousut ja puen verkkarit. Alan tiskata. Kuuma vesi tuntuu käsissä ihanalta ja on hyvin palkitsevaa nähdä astioiden puhdistuvan. Sitten petaan sängyn. On melkein kuin asunnossa asuisi ihmisiä, jotka eivät ole sinut surun, kauhun ja kuolemanhalun kanssa. Mietin miehen ehdotusta harjoituksen vaikeudesta tilittäessäni. "Tee se vähän kerrassaan, sitä mukaa, kun sinua ärsyttää." Se varmasti on järkevä ohje. Hänen luulisi tietävän, hän on tehnyt harjoitetta terapiassaan. (Hän sanoo, ettei keksinyt minusta montaa moitetta, ja se kuulostaa kummalliselta, koska minun on niin helppoa keksiä niitä itsestäni. Mutta luulen keksiväni heti, mikä häntä minussa ärsyttää: itseviha. Se ärsyttää itseänikin, enkä ymmärrä, miten hän kestää sitä ja sen viiltävyyttä. Minusta tuntuu, että minulla on jatkuvasti kädet täynnä töitä itsevihan kanssa. On auttanut jonkin verran tunnistaa ääni joksikin muuksi kuin tarkalleen ottaen omakseen, mutta epäilen, ettei niin piintynyt luontumus koskaan täysin katoa. Olen kyllä tullut jo paljon taitavammaksi kiistämään sen väitteitä, mutta silti se välillä, kuten tänään, saa ylivallan.) Mutta huomaan miehen hämmästyvän siitä, miten vaikeaa minun on keksiä ärsyttäviä asioita ihmisistä, joita rakastan. Kaikki, mitä keksin, on jotenkin yleisluontoista ja varmasti jokaisen kohdalla pätevää, kuten "en pidä, jos minua ei kuunnella" tai "en pidä, jos toiset yrittävät päättää puolestani, miten minun pitäisi elää ja mitä minun pitäisi haluta" tai "en pidä, jos minua uhkaillaan vaikeuksilla ellen taivu toisen tahtoon", enkä osaa attribuoida niitä kellekään tietylle läheiselleni.

Se saa minut tuntemaan itseni jotenkin typeräksi ja vihattavaksi. Se taas saa tuntemaan, että ansaitsisin moittimista ja tylytystä. Se on hullunkurista, koska tiedän varsin hyvin, ettei jäkättäminen ja haukkuminen tee oppimisesta ainakaan yhtään helpompaa. Ei muille, ei minulle. Tarvitaan jotakin aivan muuta. Siksi koetan ajatella asiaa oikeuksien ja vapauksien kannalta. Ehkä tästäkin olosta voisi oppia jotakin? Ainakin sen, että haluan pitää kiinni oikeudesta olla väärässä, lapsenkengissä ja osaamaton. Se oikeus tai vapaus on kai ainoa ase, mikä minulla on rankaisevaa ja tyytymätöntä ääntä kohtaan. Tietenkään tuo oikeus ei muuta asiaa itseään miksikään: en osaa ryhtyä Cushnirin suosittelemaan harjoitukseen lämmittelemättä ja avustamatta. (Huomaan huumorin kutkuttavan, ja se on hyvä merkki: "Ohhoo, onpa vaarallista, että tarvitsee harjoitusta osatakseen tehdä jotakin, johon ei ole erityisesti koskaan saanut aiemmin rohkaisua ja jota ei ole koskaan aiemmin koettanut systemaattisesti kuumien kognitioiden poissaollessa...") Mutta jos minulla on oikeus olla väärässä ja kyvytön ja jopa pysyä väärässä ja kyvyttömänä, kunnes käy itselleni mahdolliseksi oppia muuttumaan tältä osin, voin sanoa äänelle vastaan: "Minulla on oikeus olla osaamatta tätä tehtävää. Olen siitä kyllä kiinnostunut, joten ongelma ei ole motivaatiossa eikä siinä, etten uskoisi ikinä siihen oppivani. Tiedän, että jos riittävän sitkeästi harjoittelen ja keskityn, opin kyllä tähänkin. Mutta vielä en osaa, ja herraties kenties en yksin siihen opikaan, ja jos siltä alkaa näyttää, voin ehkä pyytää apua joltakulta sellaiselta, joka osaisi neuvoa minua alkuun saamatta minua tuntemaan itseäni naurunalaiseksi tai typeräksi sen takia, etten osaa vielä. Mutta se, etten vielä osaa, ei tarkoita, että olisin pilalla tai tyhmä tai ettei minulla olisi oikeutta elää. Osaan monia asioita ja voin oppia tämänkin. Ja sinne asti minulla on oikeus olla osaamatta."

Kun olen saanut muotoiltua (alustavasti tietty, minulla oikeus myös alustaviin muotoiluihin ja kanamaiseen päätönjuoksuhakemiseen :P) oikeuteni, mielialani yllättäen kohentuu.

Tuntuu kauhean hyvältä antaa itselleen tällainen oikeus. Sinänsä on aika kummallista, etten ole antanut sitä aiemmin, en ainakaan sanoiksi puettuna. Suurimman osan aikaa olen toki antanut itselleni sen sanattomana lupauksena, mutta vaikeissa kohdissa en ole osannut inttää itsen tyhmäksi tuomitsevalle äänelle vastaan enkä penätä tuota oikeutta olla keskeneräinen. Olen ollut tietoinen keskeneräisyydestäni ja muiden keskeneräisyydestä (jep, vasta kuolemassa sitä on valmis) ja antanut muille kyllä luvan tähän, mutta olen jotenkin kuvitellut, että joku muu tulisi ja antaisi minulle lupani ja oikeuteni, eikä kukaan ole tehnyt niin. (Siksiköhän etsin äitiä kaikista naisopettajista kouluaikana, fantasioin siitä, että he tulisivat meille kotiin ja pitäisivät minusta huolta? Ehkä halusin, että joku antaa minulle luvan olla keskeneräinen ja onneton? Lukioikäisenä nämä haaveet alkoivat tuntua jo niin noloilta, että kuritin itseäni aika säälimättömin kielenkääntein niiden takia. Lukiossahan olisi pitänyt haluta poikakaveri, ei äitiä, ja muutenkin silloin minusta tuntui, että yhdessäkin äidissä oli aivan liikaa haastetta. Mutta silloin en ollutkaan tajunnut, miten jossakin mielessä sitä ei koskaan lakkaa olemasta viisivuotias tai kymmenvuotias itsensä: ne olot, ne pettymykset ja syyllisyydet ja hämmennys ovat edelleen läsnä ja pilkahtelevat esiin kiusallisesti. Ei tunnu ollenkaan ihmeelliseltä, että juuri minä kaikista ystävistäni olen niin kiinni siinä ideassa, että kaikki myöhemmät kumppanit ja ystävät ovat vain sijaisäitejä. Ja siirtymä vuotaa toiseenkin suuntaan: toisin kuin useimmille tuttavilleni, minulle oma äiti kuuluu seksuaalikuvastoon sen olennaisena osana.)

Päätän pitää pienen tauon ennen kuin paneudun uudelleen Cushnirin harjoitteeseen. Selvästi en vielä saa siitä kylmiltäni irti muuta kuin mahtavan tunnereaktion. Kuinkahan kävisi, jos en olisi lukenut kaikkea sitä tekstiä metakognitiosta ja tietoisesta läsnäolosta enkä tajuaisi, että kesken harjoitetta on mahdollista siirtää huomio siihen, minkä pystyy jo tekemään, olla läsnä rauhallisesti ja antaa olon tulla ja mennä, panna vain merkille nyt kun kerran on näin tärkeitä tuntemuksia merkille pantavana?

Vasta myrskyn tuiverrettua osaan iloita kuvakeksinnöstäni. Viimein tunnistan ilmeen, jota olen usein ihmetellyt. Äiti kutsuu ilmettä "juonikkaaksi ilmeeksi" ja sanoo, ettei ole koskaan ymmärtänyt, mitä tarkalleen ottaen juonin, kun minulla on se ilme.

Mutta luulen, etten henno kertoa hänelle, mistä on kyse.