Hiljainen ilta

Muut rientävät sosiaalisissa jutuissaan. Tulen töistä salille, teen voimaharjoitusta silmät suljettuina. Kävelen kotiin pimeää sateista Helsinkiä, ostan huomisia tykötarpeita kurpitsapiirakkaan ja -keittoon. Kuljemme koiran kanssa puistojen läpi, palaamme sisään. Yksin.

Kaipaan vain hyasinttia. Jotenkin se on jäänyt. Mutta olen kutonut kaksi maksipituista säärystintä ja kokenut tunnetiloja laidasta laitaan, seksuaalisesta riehaantumisesta pienen lapsen haluun ryömiä jonkun vatsalle kerälle itkemään. En ole uskaltanut mennä lähellä Vompsua nyt kun hänellä on uusi suhteensa. Se on näkymätön muuri; en osaa uskoa, että lähestyminen nyt voisi muuta kuin rikkoa kaikkia asianosaisia. Minun pitäisi saada jokin lupa jostakin ja joltakin, tai luottaa siihen, että se jokin meidän välillämme olisi jotain niin erityistä, että se oikeuttaisi mahdolliset häiriöt toisaalla. Olen luottanut tuollaiseen erityislaatuun oikeastaan vain yhdessä suhteessa ja siinäkin vain hetkittäin; se on se suhde, josta minua on kielletty ehdottomasti kirjoittamasta. Kauan sitten. Kuusi vuotta sitten. En usko, että nyt kestäisin sitä, että kuitenkin ajattelisin, että niin, tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun saan olla näin lähellä. Erotessani Kissasta kauan sitten, kuusi vuotta sitten, tuo tuntu pureutui minuun niin syvään ja kipeästi, että välillä vain huusin suoraa huutoa. Ei, nyt haluan pysyttäytyä varovaisemmin turvallisemmalla alueella. Odotan. Tarkkailen.

Kuusi vuotta sitten asuin Tähtitorninmäellä, olin muuttanut sinne yksin. Yksin: minä ja hyasintti, adventti, rauhallinen musiikki, hiljentyminen pimeään. Opettelin olemaan yksin enkä äkisti pelännyt pimeää kuten olin siihen asti tehnyt. Luulen, että sinä talvena onnistuin ensimmäistä kertaa hahmottamaan itseni, huomaamaan itseni ja tuntemukseni kunnolla, kieltämättä osaa niistä jo jossain tietoisuuden laitamilla. Opettelin sanomaan "minä", ei "me".

Tämä adventti resonoi voimakkaasti tuon adventin kanssa. Silloin koetin asettautua yksinoloon pitkäkestoisten venytysten avulla. Nyt kudon sukkaa. Siinä on jotain kumman meditatiivista, miten sukka noin järjestyy silmien alla kerros kerrokselta. Siitä taitaa tulla myös ensimmäinen jalkaani istuva villasukka ikinä. Missään ohjeissa ei neuvota neulomaan niin kapeaa jalkaterää kuin minulla on. Olen kutomassa jalkaterää kestävästä paksusta villasekoitelangasta, mutta varsi on unelmapehmeää lulluista merinoa. Eihän varren tarvitse sillä tavalla kestää kulutusta. Ja ainakin minulla nilkan ja sääriluun päällyksen iho on kehon herkimmin kuivuvia ja kutiavia kohtia, jotka eivät siedä normaalien sukkalankojen karkeutta ja kovuutta oikein kuinkaan.

Panen merkille kuin hämmästyen, miten tänä syksynä asiat ovat järjestyneet pitkälti juuri kuten olen halunnut niiden järjestyvän jo pidemmän aikaa. On konkretiaa, kosketusta, ihmisseuraa, ja sitten on teorioita ja mieleen palauttamista, uusia näkökulmia ja abstrahoituvaa, on turvallinen lämmin ihmissuhde, joka liikuttaa minua jotenkin eri tavalla kuin mikään aiemmin, ja romuluisesti koikkelehtiva ja hurja mutta silti tärkeä ja pitkä ihmissuhde, jonka kohdalla saan koetella, miten hyvin lopulta ymmärrän sen, ettei minun tarvitse siivota itseäni olemasta vaivoiksi vaikka olisinkin vaivalloinen ja omituinen ja täysin kykenemätön romantiikkaan. Sekin on kummallista ja ihanaa, miten suhde Vompsuun on nyt tasaantunut vertaissuhteeksi, joka muistuttaa eniten eksäsuhdetta. (Tai ainakin sellaista ideaalieksäsuhdetta, jota koin hetken aikaa.) (Ääh, ei kai pitäisi tuntea turvallisuutta tästä uudesta suhdetilanteesta, koska eivät aiemmatkaan eksäsuhteeni ole pysyneet stabiilin hyvinä vaan väljähtyneet.) (Mutta iloa aion piru vie tuntea niin kauan kuin siihen on syytä. Ilo ei koskaan ole pahaksi.)

Hassu muuten tuo, ettei usko pystyvänsä johonkin tai kestävänsä jotakin. Lähes aina sitä osoittautuu paljon kestävämmäksi ja pystyvämmäksi kuin on osannut kuvitella. Ainakin silloin kun on ollut pari päivää aikaa sopeutua. Yllätykset toki saavat aikaan kauheita kuoppia ja stressipiikkejä, joita voi olla vaikeaa käsitellä mitenkään tai kenenkään toimesta. Niissä tulee vain sellainen olo, ettei kestä, putoaa johonkin kylmään ja hahmottomaan kaikuvaan tyhjyyteen, ja sitten saatan huutaa tai itkeä tai karata ulos kävelemään peläten, etten enää osaa palata takaisin mitenkään. Ei näitä kohtia ole ollut enää kolmenkympin jälkeen niin montaa, mutta ihan tarpeeksi, jotta osaan nykyä asettaa toivomuksen, että saisin etukäteen pohtia mahdollisia vaihtoehtoja rauhassa ja epäilemättä muiden kannalta ja näkökulmasta varsin pitkäveteisesti, monitahoisesti ja ahdistuspaineistettuna, lähes kaiken aiemmin ajattelemani ja hyväksi toteamani hetkeksi kyseenalaistaen.

Vaikea kuvitella parin viikon takaista tunnelmaa. Vai mitä siitä nyt onkaan.

Mitä ovat ne vihlovat pelot, paitsi kylmää talven ilmaa kasvoilla? Onko niihin vielä sen pahemmin palelluttu? Keitän yrttiteetä, kuuntelen hiipivää musiikkia ja sukan ensimmäinen puolisko on pian valmis.

Vihellystä ja sivuaskelia

Minun on pitänyt kirjoittaa jo monena päivänä siitä, miten rauha on laskeutunut ja levottomuus työntynyt sivuun samalla kun olen uteliaana liikkunut tässä uudessa tilassa ja asemassa. Olen potenut lievää harmia siitä, että ehkä joku ajattelee minun räytyvän sydänsuruissa ja peloissa, kun niin ei lainkaan ole. Nimittäin Vompsun juttu ehti edetä fyysiselle asteelle ennen kuin hän ehti vaatia tapaamista ja uuden läheisyyden myötä kävi selväksi, ettei se hänen ihastuksensa tahdo tavata meitä, mikä on minustakin ihan ymmärrettävä kanta. Miksi ihmeessä, nimittäin. Eihän hän meidän kanssamme makaa.

Pidän tästä tilasta, tästä joulukuun viipyilevästä tulemisesta. Ainoa mutta on opiskelun ja muutaman työn aikaansaama kiire ja väsymys, joka painaa olemistani vielä tämän viikon ja on tähän mennessä estänyt minua istumasta ja kirjoittamasta. Kotiin päästyäni olen joka ilta ollut vain niin tyhjiin puristettu kaikesta vaativasta ja suoritetusta, etten ole kyennyt, ja olen lähtenyt aamuisin niin aikaisin, etten ole aamuisin kerinnyt ennen lähtöä kirjoittaa, ja toisaalta, olen nukkunut kokonaisia öitä enkä ole valvonutkaan kirjoittaen. Huomenna on syksyn raskaimmaksi lopulta osoittautuneen kurssin lopetus, jonka suullisessa kuulustelussa toimin puheenjohtajana. Meinasin aluksi sanoa ryhmän minut rooliin halutessa, että hei, en mä pysty tuohon nyt, koska mieheni on rakastunut toiseen ja vaikka ajattelenkin sen olevan lopulta hyväksi kaikille osapuolille eikä keltään pois, niin toistaiseksi uin vielä jossain shokkilätäkössä enkä osaa ajatella kuin sellaisia käytännön kysymyksiä kuin että mitä käy, jos hän muuttaa pois ja haluaa eron, ja asunnon vuokrasopimus on kuitenkin huhtikuulle saakka, miten rahani riittävät ensi keväänä, pitääkö minun täysin keskeyttää opinnot sitten ja niin edelleen. Mietin tämän sanomista kymmenesosasekunnin ja sanoin sitten, että okei, jos te haluatte, voin kyllä olla peejiinä, vaikka minusta tuntuukin, etten ymmärrä tällä erää yhtään mistään yhtään mitään.

Paitsi että ymmärrän yhden seikan: ymmärrän, miten olin välillä dekonstruktion kanssa niin eksyksissä enkä ymmärtänyt sen punaista lankaa. Onhan sekin sentään jotakin. Ja kun löysin punaisen langan, tai ainakin ymmärrettävältä kuulostavan pätkän sitä, tiesin saman tien senkin, etten pysty ehkä enää kuulemaan puhetta dekonstruktiivisesta lukemisesta samalla tavalla kuin ennen. Että ajattelen sitä kummallisesti samanaikaisena yrityksenä kurottaa transsendentaaliseen ja olla kurottamatta. Ja tämä ymmärrys asettaa minut rauhalliseen tilaan.

Olen kutonut kohta valmiiksi pitkät keväänvihreät säärystimet. Olen sommitellut huomisen puheenparret. Olen kävellyt koiran kanssa ja ihmetellyt päivien kulua, syksyn katoamista opintoihin. Monet odottavat lumentuloa ja pakkasia, minä odotan jo kevättä ja kesää.

Hyväntuulisena, hyväntahtoisena, kummallisen vakaana kahden repivän viikon jälkeen. Jotenkin haikeana, viheltelevänä.

En ole vielä kerinnyt ostaa hyasinttia, mutta huomenna koetan keretä. Huomenna menemme katsomaan joukolla näytelmää Hannah ja rakkaus. Toivottavasti ehdin kirjoittaa enemmän huomenna ja sen jälkeen. On niin paljon, mitä olen miettinyt kävellessäni, kuunnellessani ja keskustellessani. Ja unohdan niin nopeasti.

Nisse-blogga

Jaaha, se siitä joulusta sitten! Nimittäin valtava kolmen kilon piparkakkutalo voi kuin ilmapommitusten jäljiltä ja skypejoululaulut on laulettu jo ties monetta kertaa eilen illalla. Lauloimme myös konkaniksi, jotta sitten Goalla voisi tarpeen tullen tunnistaa, että joo, ne laulavat nyt jouluyö, juhlayön paikallisella kielellä. Siellähän on kieliä vaikka kissoille jakaa. Lähtöön alle viikko, halattu monet ystävät ja luvattu pitää itsestä huoli.

Viime viikolla jouduin taas perumaan hierontoja, koska terveyteni reistaa pahemman kerran. Hiivalääkkeen karmeuksien jälkeen sairastuin vatsatautiin ja sen päälle epämääräiseen vilutteluun, joka viime yönä skypejoululaulun jälkeen kasvoi täysmittaiseksi röhäksi. Kittaan inkivääriteetä ja sullon ruumiinaukkoihini maitohappokapseleita ja suunnittelen pummaavani äidiltä duactia, jos nenähuuhtelukannu ei riitä pitämään röörejä avonaisina lentoihin saakka.

Kun äiti kysyi perjantaiaamuna, mitä haluan joululahjaksi, hämäännyin pahan kerran. En mitään, sanoin, minulla on ihan kaikkea mitä tarvitsen. En oikeasti tarvitse mitään. Äiti ei ymmärrä sitä. No okei, olisin silloin tarvinnut pahoinvoinnin aaltojen loppumista, mutta sitä ei kukaan taida voida antaa lahjaksi tai muutenkaan. Tietysti voisin haluta myös lisää kärsivällisyyttä, zeniä ja maltillista viisautta ja rohkeutta, mutta miten sellaiset paketoidaan? Sitä paitsi äiti on epäilemättä tehnyt jo parhaansa kaiken mahdollisen elämänviisautensa välittämiseksi. Ja minua vaan oksetti ja kuvotti. Pahoinvointi kasvoi lpg-hoidon loppua kohden niin voimakkaaksi, että pelkäsin oksentavani äidin päälle. En sitten kuitenkaan tehnyt niin, mutta jokseenkin täysimittainen delhi belly se silti oli, ja paheni perjantaina tunti tunnilta. Ehdin jo pelätä senkin läpi, että entä jos se ei mene ohi ja joudun skypejoululaulukarantenoimaan itseni omaan huoneeseeni ja kuuntelemaan oven läpi, miten muut helkyttelevät sulosäveliä isossa huoneessamme, lohikäärmematolla istuen. Onneksi mahataudit ovat kuitenkin nopeita ja sain siten joulun täksikin vuodeksi.

Nyt on aika onnellinen olo alkaneesta röhästä huolimatta. Pitää vielä tiskata yksi koneellinen ja sitten kaikki alkaa taas näyttää siistiltä. Faunin vanhemmat tulevat kommuuniin kylään ja syövät kanssamme. Taidan valmistaa kurpitsarisoton ja toivoa, ettei siihen tuleva vuohenfeta ihan älyttömästi pistä limojani liikkeelle. Faunin äidille on näet luvattu puolentoista tunnin hieronta. Kai se on muinainen äitienpäivälahja, joka nyt viimein saadaan toteutumaan. Kunhan nyt vain pysyisin sen verran koossa, etten tartuta. Pitää ottaa nenäliinat viereen ja käsidesi ja desinfioida kädet aina sen jälkeen jos on yskinyt. Erityistä nuhaa minulla ei ole, mutta keuhkoista nousee sitkeitä möykkyjä. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin värittömiä eivätkä vihreitä hiiriä.

Vähän aavistelinkin, että näin tässä saattaa käydä, kun lähtee vasta joulukuun puolivälissä. Että ehtii sitä ennen jo alkaa keskitalven ja pimentyvän sairastelunsa, joka on yhtä varma merkki vuodenkierrosta kuin leskenlehdet ja mustarastaan tyyyiii ja potkuroiden jitterbug waltzin tahtiin lehmuksista alas kurvailevat siemenet peryksineen. (Paitsi silloin kun on juuri eronnut, silloin ei pysty sairastumaan. Silloin ei ole sellaiseen voimia ja keho tietää sen.) (En oikeastaan haluaisi missään nimessä ajatella juurieronneisuutta mitenkään huonona tilana; monessa suhteessa arvostan sitä ainakin yhtä paljon kuin suhteessa elämistä. Pidän sen tilan merkitysten avoimuudesta ja muutoksesta, jonka oikein tuntee kohisevan kaikilla luukalvoilla. Siitä riemusta ja uhmasta, joka versoo tietoisuudesta, että on itse kannateltava itsensä täysin, ja hämmästyksestä, miten helppoa se onkaan verrattuna elämään toisen kanssa, yritykseen sovittautua ja sovitella, ymmärtää ja neuvotella minimiharmillisia käytäntöjä. Se on äärimmäisen älyllisesti aktiivista aikaa ja hyvä kohta pohtia moraalia. Ei voi ainakaan syyttää ketään toista omista ailahduksistaan. Sellainen tekee äärettömän hyvää.) (Jos olisin perfektionisti tai suosisin perfektionismia itsessäni, tunkisin varmaan itseni tuohon tilaan kerta toisensa jälkeen. Mutta ehei, en erityisemmin tahdo tukea perfektionismia itsessäni. Yksi päivä kävin mielenkiintoisen keskustelun siitä, onko hyvä aina yrittää parhaansa. Toinen oli sitä mieltä, että on aina ja kaikille ja kaikkialla, ja itse kyseenalaistin tämän jyrkästi: sellaiset tavoitteet tuntuu järkevältä suhteuttaa dispositioihin yrittää liikaa ja väsyttää itsensä siinä sivussa vs. tehdä kaikki vähän sinne päin ja asiaan keskittymättä. Jos oma suhtautuminen on useimmiten jälkimmäisen kaltaista, mikäs siinä, parhaansa yrittäminen voi olla hyvä tavoitteen muotoilu, mutta minun on esimerkiksi järkevämpää suhteuttaa kunkin tekemisen olennaisuus ja merkittävyys elämäni kokonaisuuteen ja kokonaistavoitteisiin sen sijaan, että nielaisin tuosta noin vain tekemisen sisäiset arvohierarkiat ja kameleontiutuisin toteuttamaan niitä omasta hyvinvoinnistani välittämättä. Kun muistutan itseäni siitä, että tämä on nyt työtehtävä, tästä maksetaan tämän verran ja työn arvotkin ovat vähän ristiriidassa omien elämänarvojeni kanssa, minun on paljon helpompi olla kantamatta työn ongelmia vapaa-aikaani ja kuormittamaan läheissuhteitani, samoin on paljon helpompi hyväksyä se, että saattaa olla, että epäonnistun joissain osatavoitteista. Ne eivät aina kaikki ole hallittavissa tai vaikka olisivatkin, niiden kontrolloinnin pyrkimykset eivät aina tarkoita kovinkaan järkevää omien rajojen asettamista.)

No niin, ajattelin kirjoittaa lyhyesti.

Nyt on alettava järjestellä, että ehtii vähän lepäämäänkin. Töitä onkin tämän päivän lisäksi perjantaihin saakka. Perjantai on vapaata, lauantaina pitkä työpäivä, sunnuntaina aamulla lento. Haluaisin röhän katoavan, mutta ei kai auta kuin sietää sitä tässä ja nyt.

Juhlista ja juhlimisesta

Kirjastoon on laskeutunut joulukuusi. Sen tuuheilla oksilla killuvat samat pornonpunaiset, aavistuksen kiiltävät muoviomenat kuin ennenkin. Lippuköynnös ja valot saavat sen näyttämään jotenkin merelliseltä samaan tapaan kuin ranta-altaisiin tai kaupunkien joenpenkereisiin kiinnitetyt kahvilalaivat. Ei niin, että se purjehtisi tiehensä perävana kukkien vaan niin, että se huokuu taakse jääneitä seikkailuja ja siten tyydyttää mainiosti maakrapujen ailahtelevaista romantiikan kaipuuta.

Näen kuusen jo ovelta ja ilahdun. Muutenkin nyt tuntuu hyvältä. Ei vain tenttien hetkeksi taukoamisen takia, ehkä. Luulen, että tässä on muutakin. Esimerkiksi eilisissä skypejoululauluissa tuntui kauhean hauskalta, vaikka välillä pintaan häivähtikin moodi, jossa murisen ja luimuilen. On niin vaikeaa yrittää virittyä yli kymmeneen ihmiseen samaan aikaan, että pakostikin väsyy. Haluaisin kääntää virittymistaajuuden pois päältä, mutten oikein hahmota, miten niin voi tehdä. Onneksi asia ei enää ahdista entiseen malliin ja olen luvannut itselleni, että saan tuntea ja kokea näin. (Voisi ajatella, että lupaus on turha, kun kuitenkin näyn kokevan niin, mutta ehei, se ei ole turha. Juuri siksi, että kumminkin näin käy tuon tuosta, on järkevää antaa siihen lupa, ettei tarvitse meta-ahdistua; olen aika hyvä meta-ahdistumaan enkä tahdo antaa sille yhtään siimaa: se on paljon halvaannuttavampaa kuin pieni äriseminen ja virittymismahdottomuusahdistus.)

Töihin kävellessä pohdin laiskan lauantaiaamuisesti, miten hassuja otuksia ihmiset ovat. En tulisi ehkä toimeen itseni kanssa, jos en koettaisi nauraa itselleni ja hulluuksilleni tuon tuosta. Muista nyt puhumattakaan - pelkäisin heitä tajuttomasti, ellen hahmottaisi sympaattisia, hymyillyttäviä piirteitä. (Joku tässä totesi minulle syksyllä, etten erityisemmin suhtaudu kunnioittavasti toisiin ihmisiin, ja se on totta, jos kunnioituksella tarkoitetaan ylöspäin katsomista - katson kyllä samalta tasolta, mutta se voi tuntua rankalta, jos on tottunut varaamaan itselleen oikeuden tulla ylöspäin katsotuksi tai katsotuksi samalta tasolta niin, ettei samalla hihitellä yksityiskohdille. Totta vie ihmisellä on oikeus hahmottaa kunnioitus niinkin, ettei siihen saa sisältyä hihitystä. Minun kunnioitukseni ei vain satu olemaan sellaista, ei edes niitä kohtaan, joita minun on tavattoman vaikeaa olla katsomatta ylöspäin - taistelen sitä vastaan, koska minusta tuntuu kurjalta, jos joku suhtautuu itseeni sillä tavalla, siitä tulee todella vaivautunut olo. Ymmärrän kyllä olevani hankala-kala tämän takia. Toisaalta en enää usko, että helppoja ihmisiä onkaan. On vain paremmin ja huonommin yhteen sopivia temperamentteja ja elämänasenteita ja vuorovaikutusluontumuksia eikä siitä ehkä kannata kipristellä sen enempää. Ja jos jostakusta pitää kovasti, vaikka sen ihmisen elämänasenteessa tai suhtautumistavassa jokin mättäisi omien kykyjen ja luontumusten näkökulmasta, aikaa myöten oppii luovimaan aika taitavasti hankalilta tuntuvien piirteiden suhteen ja siinä vaiheessa ne lakkaavat tuntumasta vaivalloisilta. Kunpa vain kärsivällisyyttä piisaisi!) Tällä erää naureskelen sille, miten innokas olen pitämään juhlia, puuhaamaan juhla-asioita (kuten nyt leipomaan piparkakkukerrostalon juhliin) ja innostamaan muita pitämään juhlia, vaikka sitten usein käykin niin, etten ole erityisesti loistovireessä juhlissa, kun kuitenkin pidän eniten kahdenkesken tai ainakin riittävän pienellä porukalla nuhjaamisesta. Ainakin talvisin.

On vaikeaa saada kiinni, millä tasolla juhlat kohentavat mielialaa. Ehkä niihin liittyy jokin hullunkurinen toive hyödyttää yhteisöä, maksaa sille takaisin sitä kaikkea, mitä kokee muilta saaneensa. (Minusta tuntuu, että olen kauhean velkainen tällä lailla - olen oppinut ja saanut niin paljon, että huimaa ajatellakin, ja ihan selvää, että kuolen aikanaan velkaisena.) Eikä itsellä lopulta ole ihan hirveästi keinoja tehdä hyvää. Voin tietysti yrittää käyttäytyä kiltisti läheisiä kohtaan, mutta olen siinä jokseenkin toivoton, koska unohdan tuon tuosta, miten tunkeilevalta uteliaisuuteni saattaa tuntua. (Huvittuneisuudesta nyt puhumattakaan. Tai siitä, miten saatan ärähtää aika karkein termein.) Ja sitten voin koettaa työlläni jotenkin edistää hyvinä pitämiäni asioita, mutta hittolainen, sekin on aika kiven takana. Ja se määrä, jonka saa hyvää aikaiseksi esimerkiksi sujuvoittamalla jonkin hyödyllisen opuksen tekstiä, tuntuu kovin vaatimattomalta. Ehkä joku soljuvan kielen avulla muistaa hieman paremmin lukemansa, mutta ei paljon ole. Hmm, olenkohan jotenkin liian vaativainen nyt? Mutta tuntuu siltä, että haluaisin tehdä kauheasti hyvää, enkä oikein keksi keinoja siihen! Se tuntuu ärsyttävältä.

Mutta juhlia sentään osaan järjestää, ja silloin tunnen kai enemmän kuin ikinä muulloin voivani konkreettisesti antaa toisille jotakin oleellista. Siitäkin huolimatta, että koen itse saaneeni aika vähän mitään erityisen oleellista juuri juhlissa. No, ehkä sentään välillisesti: juhlissa sitä monesti tutustuu ihmisiin, joista myöhemmin tulee tärkeitä ja joilta sitten oppii tärkeitä ajatuskuvioita ja äkisti oivaltaa, miten toisinkin maailman voi nähdä. (Tietysti tähänkin liittyy pieni hierre: vaikka toisen näkökulman oppii silloin tällöin tajuamaan detaljien tasolla ja melkein luonnikkaasti vaistoamaankin, jää jotakin aina puuttumaan - toisen asenteessa ja mielialassa on aina tietty omintakeisuus, pääsemättömyys, tai ehkä se vaikuttaa minussakin, se omanlajisuutensa, joka ei salli täysin luiskahtaa toisen kehoon ja tuntemuksiin. En nyt tarkoita, etteikö empatia olisi mahdollista jopa siinä määrin, että antaa toisten tuskan vallata oman mielen ja ylikuormittuu siitä - selvästi se on mahdollista ja ilmiötä on tutkittukin paljon - mutta: täydellistä toiseksi luiskahtamista ei silti ole, ja aina jää auki, onko kommunikoitu informaatio silti ymmärretty toisaalla jollakin tavalla, jota ei osaisi arvata, ja onko itse lopultakaan hahmottanut oikein, miltä tämä toisen kuvaama ilmiö tuntuu kurkunpäässä, kaulalla, rintanikamien asennossa, tekeekö se nälän vai kuvotuksen vai kumisevantyhjän olon vai voitokkaan huimauskeveyden vai samanlaisen tarmokkaan keveyden poljennon kuin vanhan jazzin kuunteleminen. - Voin ehkä avustaa toista tämän lukoissa ja päinvastoin, mutta lukko on aina avattava itse, koska kukaan muu ei voi tuntea sitä sisältäkäsin. Kukaan ei voi ajatella, tuntea ja oivaltaa puolestani. Puolestasi.)

Jollain tavalla pidän ehkä juhlista siksikin, että niissä tapahtumisen tuntu on vahvasti läsnä: arvaamattomuus, muutos, keikahtaminen.

Vaikka se väsyttää ja kuluttaa, huomaan pitäväni siitä enemmän kuin seisovasta vedestä, muuttumattomuuden tunnusta, jota kuitenkin epäilen, koettelen ja jota vasten itse tunnun kovin sopimattomalta, häilähtäväiseltä ja osaamattomalta (jo haluamisen tasollakin). Muuttumiseen, tapahtumiseen, väärin arvaamiseen voi sentään uskoa. Sen voi arvata ja ennustaa. Se jotenkin sallii vapaammin nauramisen.

Ja sitä tarvitsen. Naurua. Ylettömissä määrin.

Onneksi minulla on mm. itseni, jolle nauraa kenenkään siitä ahdistumatta. (Tai jos joku siitä haluaa ahdistua, se on kyllä hänen vastuullaan.)

Vilinää ja melskettä

Paperinen joulukalenteri, joka aluksi näytti niin kovin kauniilta ja rauhaisalta, alkaa saada ikäviä piirteitä. (Enkä nyt tarkoita sitä, miten harmaa repi siitä kulman irti ja avasi kynnellä jouluaaton luukun ikään kuin uhkaillaseen, mitä SITTEN tapahtuu, kun lähdemme Lissaboniin ja kissat jäävät kotiin hoitajan kanssa... joskus harmaa osuu niin oikeaan, että hämmentyy ja joutuu oikein jankkaamaan itselleen, ettei se mitenkään voi olla tarkoitus, että se on sattuma ja vahinko vain, että se tuolla lailla berserköi juuri oikean esineen tai päivän säpäleiksi. Eilen opin senkin, että portugaliksi sanotaan "huono" maukaisemalla oikein klassiseen tyyliin. Olin tikahtua nauruun - harmaa ja pieni pannumyssykissa ovat siis aina vastanneet kysymykseeni, mitä kuuluu, närkästyneellä portugalilla, että huonoa kuuluu - vihje vihje, ymmärrä jo laittaa latzia pöytään - ja jääneet ymmärtämättömiksi.) Lumisesta metsäaukiosta, jolla tonttu koristaa kuustaa ja kettu hiihtää, alkaa tapahtua yhä enemmän. Pieni jänis heiluttaa päivän luukussa kansallisvaltion symbolia. Jänis! (Jostain syystä se tuntuu pahemmalta kuin se, että eläin hiihtää. Hiihtäminen ei ole vissiin päässäni yhtä poliittisesti latautunutta kuin kansallisvaltioaate.) Ja ylipäänsä luukuista paljastuu, miten metsäaukion rauha vähä vähältä hälvenee.

Ehkä kalenteri on suunnattu lapsille. Joillekin geneerisille lapsille, jotka rakastavat vilinää, melskettä, helinää, helskettä, kuten siinä laulussa, joka etenee hengästyttävään tahtiin. Pidän siitä laulusta mutten muista erityisemmin pitäneeni vilinästä ja melskeestä lapsenakaan. Ja tietysti tänä vuonna tämä melskeen kammoaminen korostuu eritoten, kun joudun melskeen keskelle täydeksi työajaksi joka viikko. (Oikeastaan viime viikolla parhaita hetkiä koulussa oli tentti - silloin kaikki olivat hetken ihan hiljaa. Ehkä siksi pidänkin tenteistä? En ole aiemmin tullut ajatelleeksi tätä, mutta siinä voisi olla itua.) Siten minuun iskee aamulla semmoinen olo, että oikeastaan en haluaisi avata paperikalenterista enää yhtään luukkua. Tai että ainakin joulukalentereita pitäisi olla kahdenlaisia. Sellaisia, joissa melske lisääntyy, ja sellaisia, joissa hämäränhyssy painuu yhä tiukemmin ympärille, ihan kuten (toivottavasti) oikeastikin käy.

Tuntuu kauhean vapauttavalta ja hyvältä, ettei tänä jouluna tarvitse käydä vanhempien kanssa niitä samoja keskusteluita kuin ennen. Ei tarvitse korostaa, että älkää nyt hyvät ihmiset ostako lahjoja, kun meillä on jo kaikkea, mitä tarvitsemme. (Ja silti ne ostavat aina.) Eikä tarvitse kuunnella äidin vuodatusta siitä, miten kauhean kiirettä on pitänyt, kun on täytynyt tehdä ziljoona ruokaa - siitä huolimatta, että kaikki ovat jo kymmenen vuotta ilmoittaneet tiukasti, ettei asiaan tarvitse sillä lailla kilahtaa, että voimme varsin mainiosti syödä vaikka kasvissosekeittoa, jos sillä tavalla äiti voisi olla stressaamatta ja valvomatta muutamaa edellistä yötä. Silloin kun äiti on ollut sairas jollakin tavalla, häntä on yritetty estellä tarmokkaammin, ja se on onnistunut sen aikaa, kun isä pysyy hereillä. Mutta isä menee nukkumaan jo kymmenen aikaan ja äiti valvoo vähintään kolmeen, neljään. Niinpä kun isä sammahtaa sänkyyn, äiti hyökkää keittiöön kokkaamaan salaa, kun häntä ei kerran muuten päästetä. Parhaimmassa tapauksessa hän ei sitten ole nukkunut lainkaan, ja tietäähän sen, mitä se teettää mielialalle ja parantumisprosesseille. Ja kuten olettaa saattaa, äiti tietää aivan hyvin tämän kuvion itsekin ja lupaa joka vuosi, ettei ala stressata, mutta toisinhan siinä käy. Tänä vuonna joulun kärsimysnäytelmää ei onneksi tarvitse todistaa, koska pakenemme ulkomaille.

Yllättäen äiti sanoo, että sehän kuulostaa mukavalta. Että hänkin on usein haaveillut, että voisi viettää joulun vaikka jossakin kylpylässä, missä ei tarvitsisi panna rikkaa ristiin.

Yhtä asiaa en vain ymmärrä: miksi se ei onnistuisi kotosallakin?

Tai siis, jollakin tasolla toki ymmärrän. Minullakin on omat kuvioni, jotka saattaa olla vaikea katkaista. Yksi on tuo sama juhlatohottaminen, jossa jokin kumma suuruudenhulluus saa minut valtaansa. Eihän voi millään riittää, että ystäville on tarjolla vain yksi kakku tai yksi salaatti! Ja sitten ruokaa tahtoo jäädä yli. Tosin viime aikoina olen menestyksekkäästi kampittanut tätä kestitsemismaniaa, mutta sen sivutuotteena jää usein tyhjä olo, jonkinlainen lievä pettymys siitä, että tarjolla on sitten vähän mitä sattuu ja ostotavaraakin. Se tuntuu taitojen haaskaamiselta, kun en näemmä kuitenkaan osaa olla sosiaalinen samalla pontevuudella, jolla osaan suunnitella ja toteuttaa gargantualaisia ruokalistoja. Ehkä olen jotenkin jäsentänyt asian niin, että kun en kerran ole sillä lailla viehättävä suurissa seurueissa, voin niissä osoittaa ystävällismielisyyttäni tekemällä suuret kasat hekumallista ruokaa. Hmm. No, nyt se saa luvan muuttua, aion tottua onttoon oloon. Vasta siihen totuttuani saan palata kestitsemiseen, ja jos palaan, se tapahtuu, koska tahdon niin, ei siksi, että minulla on pakkomielle asiasta.

Tuntuu kummalta, että äiti toteuttaa tuota pakkomiellettä perheen kanssa. Ehkä se osoittaa, miten eri lailla jäsennämme perheen. Äidille perhe on ehkä vähän samalla tavalla uhkaava ja vaativa kuin minulle ystävien joukko. (En nyt tarkoita, että ihmiset oikeasti uhkaisivat tai vaatisivat, ymmärrän kyllä, että ne vaatimukset ovat omassa mielessäni. Mutta olen kauhean epävarma siitä, voiko minusta pitää.) Minulle taas perhe kaikessa ahdistavuudessaan ja raivostuttavuudessaan on kuitenkin se yksikkö, josta en ole erityisemmin huolissani. Tiedän varsin hyvin, että vanhempani rakastavat minua, vaikka tekisin mitä. Samoin sisko. Me olemme vain taittaneet niin pitkän matkan yhdessä. Emme suhtaudu toisiimme erityisen pehmeästi ja empatia on usein tosi vaikeaa, mutta jonkinlainen hyväksyntä on aina olemassa.

(Olisi jännittävää saada elää edes päivä sellaista elämää, jossa perhe voisi tarjota perushyväksynnän lisäksi myös empatiaa. Olen vieraillut sellaisissakin kodeissa, joissa se näyttäisi toteutuvan, vaikka tietysti pinnalta käsin on paha mennä vannomaan. Onnelliset ne, jotka saavat kasvaa sellaisessa ympäristössä! Heille ei varmaan tulisi mieleenkään solmia ystävyys- ja rakkaussuhteita heitä huonosti kohtelevien ihmisten kanssa. Meidän muiden taas on opittava se kantapään kautta: se, että saa valita seuransa ja ettei ole järkevää hakeutua seuraan, jossa ei saa tukea eikä ymmärrystä vaan enimmäkseen moitteita ja kehotuksia tehdä sitä ja tätä. Että se ei vielä riitä, että jonkun kanssa rakastetaan toisiamme tai pidetään tai pidetään kiinni toisistamme: että on oltava myös keskusteluyhteys, hyväntahtoisuutta, molemminpuolista tietoista ponnistelua kohti toisen ymmärtämistä hänen omista lähtökohdistaan.)

Kaikkea sitä voikin sävähtää läpi mielen, kun katselee yhtä pahvista joulukalenteria. Ja kun silmät liikkuvat yli huoneen, sen monien esineiden, mitä kaikkea muutakin tulee mieleen.

Mutta nyt en mene siihen - toteanpa vain lyhyesti, että haluaisin joulukalenterin, joka etenisi samalla tavalla kuin pimentyvä ajanjaksokin. Että kalenterin kuvassa olisi pikkujoulueläimiä, laulavia eläimiä, glögikahvilaeläimiä, kaikkia kissanristiäisiä ja näkemisiä, ja että jokaisen luukun aukaisemisella niiden takaa aukeaisi helpottava, pelkistetty eleettömyys. Uni, metsä, lepo, hämärä, torkut päiväpeiton alla. Että kun kalenteri riittävästi etenisi ja luukut olisi varovasti ratkottu katkoviivoja pitkin, jäljellä olisi enää luminen metsä ja ehkä jonkin eläimen jäljet lumen halki, ja voisi astua kuvaan ja umpihumpsia jälkiä pitkin syvemmälle hiljaisuuteen ja hämmästyä sitä, miten puiden takana lumi olisikin sulanut ja aurinko kurkistaisi ikivihreiden pensaiden takaa ja hyasintit kohoaisivat metsänpohjasta sellaisina kuin ne kohoavat maasta, kun niitä ei ole varta vasten lannoitettu tiettyä juhlasesonkia varten - paljon hennompina, vähäkukkaisempina ja jotenkin tunnistettavammin kasvin oloisina, mutta yhtäkaikkisesti aivan yhtä tuoksuvina.

Pimentymässä

Tähän vuodenaikaan on hyvin vaikeaa säilyä inhimillisenä, silloinkaan kun olisi aikaa ja periaatteellista kiinnostusta yhteistöihin. Ja eritoten se tuntuu vaikealta nyt, kun pitää jaksaa käydä kokopäiväkoulua, jossa joutuu jatkuvasti toimimaan ihmiskontaktissa. Revin etäisyyttä ihmisiin vaikka väkisin. En mene istumaan pyöreisiin pöytiin ja rupattelemaan mandariinien kuorinnan hajussa. En yksinkertaisesti nyt jaksa. Kävelen mieluummin koulun käytävillä edestakaisin sotkuharjasutena. Harpon ja mietin siinä mennessäni asioita.

En ole pitkiin aikoihin jaksanut mennä venyttelytunneille enkä uimahalliin. Niissähän on ihmisiä. Häliseviä, kääntyileviä, tilaa ottavia ihmisiä. Jokin heissä tuntuu tällä erää kauhistuttavalta, kuten tähän vuodenaikaan tapaa käydä. Otan mieluummin aamuisin sauvat ja sauvakävelen kouluun ja takaisin kovalla tahdilla. Sauvoessani laulan kovaan ääneen joululauluja. Tai jos päässäni soi jotakin muuta, sitten sitä. Enimmäkseen kyllä joululauluja, etenkin jos nurmikossa ja metsän rungoissa on kuuraa. Koulussa kiskon päältä teknisen aluspaidan ja ripustan sen lukkokaappiin kuivumaan. Muilla on avainlukot, minulla numerolukko - uskon enemmän muistiini kuin materian huolintakykyyni. Vetkuttelen aikaa kaapeilla, paitsi silloin jos lähihoitajakoulutettavia on siellä hälisemässä. Aamuisin koulu hälisee aivan kaikissa tiloissaan. Silloin se saattaa tuntua hurjan ahdistavalta, koska ei ole paikkaa, johon voisi pysähtyä turvallisesti eli yksin.

Näin pimentyminen vaikuttaa. Usein koulupäivän jälkeen melkein tärisen helpotuksesta päästessäni hälystä pimeään, vaimeaan metsään, jota pitkin taivallan kohti vilkasliikenteisiä väyliä ja kotia.

Pienen poikkeuksen pimeän ihmisissä muodostavat läheiset. Mutta heidänkin piirilleen käy jotakin kummallista näin talvisin: se kiristyy. Ihmiset, joita rakastan kesäisin, keväisin ja syksyisin maailmaasyleilevällä otteella, muuttuvat lähtökohtaisesti hieman epäillyttäviksi. Eivät yhtä uhkaaviksi kuin hälisijät, mutta omalla tavallaan rasittaviksi kyllä, elleivät he tunnu suostuvan ymmärtämään pimentymismoodiani ja ottavat sen jotenkin henkilökohtaisesti. Talvisin korostuu erityisen selvästi se, miten paljon turvallisempina pidän hieman etäisempiä, väljempiä kaveruussuhteita, joissa ei tarvitse pelätä toisen loukkaantuvan, jos vellon hajamielisyydessäni tai vaadin paljon tyhjää tilaa ja rauhaa ympärilleni. (Tavallaan hajamielisyyskin saattaa olla juuri tätä - rauhallisen miettimismyssytilan vaatimus, joka vain toteutetaan sosiaaalisessa tilanteessa.)

Rakkaatkin joutuvat sietämään pimentyvän. Käyn uneliaaksi, mietteliääksi, saatan itkeskellä.

Hetkittäin on kuin sakea puuro repeilisi tai ainakin löystyisi vellimäisemmäksi, läpiliikuttavammaksi. Jokin yksittäinen teema, hyasintti tai naamiaisasu, saattaa siirtää sivuun vuorenkokoista halua saada jäädä omaan rauhaan. (Ja kaiken huipuksi tiedän senkin, että jos sallin itselleni täyden yksinäisyyden, sitten minusta vasta berserkki tuleekin - surullinen villi, joka kadottaa viimeisetkin unensa ja itkeskelee nurkissa kaiken vaikeutta. Toisten ihmisten seurassa iskee sentään kumma halu oikaista ryhti ja edes yrittää sinnittelemistä.)

Onneksi Lissaboniin lähtemiseen on aikaa enää kaksi ja puoli viikkoa. Ja koulupäiviä on enää tasan kymmenen. Tämän päivän jälkeen yksi kirjastolauantai. Yhdet skypejoululaulut (saapa nähdä, olenko tänä vuonna paskana vai viritynkö hyvään tunnelmaan; sitä on jokseenkin mahdotonta ennustaa enkä aio ottaa asiasta stressiä - mielialat tulevat ja menevät) ja yhdet yhteissynttärit Faunin kanssa (me olemme näet syntyneet peräkkäisinä päivinä) ja ehkä huomenna näemme joitakin ihmisiä itsepäisyysillallisella. Pimeä putki, jota pitkin on vaikea edetä.

Muistan hyvin edelliset talvenkatkaisut. Miltä tuntuu äkisti päästä valoon. Tai edes valoisampaan. Miten äkkiä käsiin puhkeavat ihottumat liudentuvat ja iho paksuuntuu. Miten säärien sisäsivujen kutina lakkaa eikä valvota enää öisin. Miten ilma on leutoa hengittää eikä saa silmiä vuotamaan. On kestettävä enää kaksi ja puoli viikkoa. Jotkut matkaseuralaiset ovat hieman huolissaan siitä, millaista perillä on. Minua se ei huoleta. Siellä on valoa. Sen sijaan olen huolissani siitä, miten kestän sinne saakka.

Tosiaan, tuntuu kuin ryömisin ahtaassa ja epämiellyttävässä tunnelissa. Täysikuun värin oivaltamisen jälkeen ei ole tapahtunut paljon sellaista, josta voisin kirjoittaa muutoin kuin tällä tavalla, pimentyvän kuvauksena. Sinä aamuna olin elossa, nyt säästöliekillä. Eilen hetken ajan ihmiset tuntuivat mukavilta, mutta heillä olikin viikset, korvat ja hännät, olimme pukeutuneet kissoiksi. Ihmisten jälkeen en osannut taaskaan nukahtaa koko yönä, olin aivan yliväsyneessä vipinän tilassa. Nyt, töissä, silmiä painaa ja selkää särkee. Kunhan pääsen kotiin, haluan vain nukkua. Osaanko? En tiedä. Mitä pimeämmäksi aika käy, sitä hankalammaksi käy nukahtaminen järkevää aikaan. Voin nukahtaa iltapäivällä, mutta yöksi nukahtaminen tuntuu mahdottomalta. Ehkä olisi aloitettava taas valeriaanakuuri? Ja kun nukun, näen painajaisia. Ehkä niitä pitäisi kuvata psykologisiksi painajaisiksi, sillä käsittelen niissä neljän vuoden takaista eroa. (Lakkaako se koskaan, ja jos lakkaa joskus, niin milloin?) Unet saattavat olla huikean kerroksellisia: ensin olen eronnut ja hädissäni siitä, sitten ikään kuin herään siihen suhteeseen Kissan kanssa ja olen helpottunut siitä, että olemmekin yhdessä, mutta sitten ikään kuin herään siitäkin ja tajuan, että se oli vain unta, ja alan unessa kirjoittaa pitkää kirjettä, jossa erittelen, millä tavalla se suhde oli erityinen, ja kun herään, itken, koska muistan äkisti joitakin asioita, joita en ole kestänyt valveessa ajatella, kuten sitä, miten juoksin aina riemuissani Kissaa vastaan ovelle ja halasin häntä, kun hän palasi kotiin, ja miten ihmeelliseltä tuntui herätä hänen vierestään, miten onnelliseksi se minut teki, miten en ikinä sen suhteen aikana oppinut täysin pitämään sitä kaikkea oikein todellisena. On aika surullista, etten usko kuntoutuvani enää ihan sellaiseen luottavaisuuteen ja varmuuteen ihmissuhteissa. Mutta tavallaan se ei ole surullista, koska siihen onnellisuusvarmuuteen sisältyi aika paljon itsesensuuria ja ongelmien kieltämistä. Se on sitä aikaa, tämä tätä aikaa, nämä ovat erilaisia kausia. On jotenkin järkyttävää, miten rikki tunnetasolla voi olla edelleen neljä vuotta sitten tapahtuneesta erosta.

Miksi nämä unet eivät piinaa koskaan kesäisin, vaan juuri talvella, kun on pimeää ja muutenkin kiikun kaakun jaksamisen kanssa? Ehkä pimentyminen kutsuu ne esiin?

Ensi viikon torstaina on tämän vuoden viimeinen tentti. Anatomiaa, tietysti. Pitäisi jaksaa lukea, mutta epäilen, meneekö nyt päähäni yhtään mitään, kun en meinaa osata edes ajatella omiakaan ajatuksiani valvomisväsymykseltä. Kirjastoon ei ole tuotu vielä joulukuusta. Olisin halunnut jo mennä sen luo, haistella sitä, napata muutaman neulasen suuhun. Eihän meillä sitten Lissabonissa tietenkään ole mitään kuusia. Kirjasto lienee ainoa paikka, jossa voin seurustella tänä vuonna kuusen kanssa, tuollaisen pienen ihmisenkokoisen ja ymmärrettävän ikäisen kuusen, toisenlaisen kuin ne, jotka pitelevät kokonaista kuuta sylissään, hapsuhihoissaan ja kohoavat vaikeasti arveltaviin korkeuksiin.

Kunpa huomenna aurinko edes pilkahtaisi. Huomenna sen ehtisi nähdä, koska huomenna ei ole hälinävankilaa, johon mennään ja josta poistutaan pimeässä.

Naapuruusjoulukalenteri

Kun matkaamme yhdessä Turussa, tulee kuin huomaamatta keksittyä naapuruusjoulukalenteri. Se toimii siten, että aamuisin, kun naapuri käydään herättämässä ja varmistamassa, että hän tosiaan on lähdössä töihin - minua ei ole yhtä helppo sammuttaa eikä ainakaan torkuttaa kuin puhelimen herätyskelloa - annetaan samalla parittoman sukan sisällä aamuyllätysasia.

Tänä aamuna sekä naapuri että minä unohdamme asian. Mutta muistamme sen jo päivän kuluessa, ja nyt sukka on meidän huushollimme puolelta täysi ja valmiina! Ja koska huomisaamu tulee pian, on kai alettava täyttää jo huomisenkin sukkaa.

Jännittävää. Sukan sisällä voi olla melkein mitä vain. Irtileikattu murtomiehen pää. Pieni kirjanen. Käsinkirjoitettu runo. Piirustus. Lappu, jossa lukee PÖÖÖ. Toinen pariton sukka... tai jonkin naapurin parittoman sukan kadonnut puolisko.

Oikeastaan pitäisi varmaan puhua matkakalenterista, koska ei kukaan meistä ole kristitty. Mutta toisaalta, miten tontut liittyvät matkustamiseen?

Yritys virittäytyä joulutunnelmiin

Hankin hyasintin. Hyasintti tuntuu välttämättömältä joulutunnelmaa ajatellen. Hankin myös Sonnentorin teejoulukalenterin, koska suklaakalentereissa tapaa olla maitosuklaata. Minun joulukalenterini ensimmäinen luukku avautuu tänään, koska me lähdemme Lissaboniin jo aatonaattona, joka on siis oikeastaan vähän kuin jouluaatto. Tai no jaa. Matkustaminen lentokoneella ei oikein vastaa käsitystäni juhlimisesta. Kunpa lomaa olisi pidemmin, niin voisi mennä junalla. Mutta ei tunnu järkevältä istua viikkoa junassa viikon kohteessa olon ohella. No, joka tapauksessa: en ehkä raahaisi kuitenkaan viimeistä teepussia mukaan, joten voin aloittaa joulukalenterin tänään.

Saavun kotiin ajatellen virittää loputkin jouluvalot nyt kun kerran meidän huushollin odotusaika on alkanut. Mutta eteisessä odottaa kaksi virallista kirjettä: kutsu papa-tutkimukseen ja verohallinnon ohjeet seuraavan vuoden yritysverotuksesta.

Periaatteessa kai kuuluisi ilahtua siitä, että kohdunkaulan syöpää seulotaan Suomessa näinkin tarmokkaasti, mutta kyllä papa-kutsu tuntuu minusta aina joltain kamalalta kosmiselta rangaistukselta. On vaikeaa olla tuntematta itseään hämilliseksi gynekologisessa tutkimuksessa, ja papa-näyte vielä tuntuu niin inhottavalta. Ja siihen liittyy se, miten äiti paheksui, kun kerran erehdyin mainitsemaan, että papa-koe pelottaa. En kuulemma saisi olla hysteerinen koska ei se tunnu miltään. Minusta se kyllä tuntuu hyvin epämiellyttävältä enkä aio hysteerisyystuomioidenkaan uhalla väittää mitään muuta. Papa-kutsussa mainitaan taas, ettei sinne ole hyvä mennä kuukautisten aikaan, ja se synnyttää uusia huolia ja syyllisyyksiä, koska en muista yhtään, milloin kuukautiset ovat viimeksi olleet, ja kun en seuraa rytmiä mitenkään tarkasti, minulla on myös aika hämärä käsitys siitä, millainen kiertoväli minulla tällä erää on. Se voisi olla miltei mitä hyvänsä, koska pahimmillaan se sinkkuhulluudessa on kiritellyt kolmessa ja puolessa viikossa ja pitkässä suhteessa taas lasehtinut jonnekin seitsemän viikon tietymille samassa tahdissa libidon vaivihkaisen näivettymisen kera, ja en oikein ole selvillä, olenko nyt hormonaalisesti kierroksilla vai en. En kai enää niin paljon. Ehkä. Ääh! Kävin papassa viime vuonnakin, aika tarkkaan vuosi sitten, ennen kierukan vaihdattamista. Mutta ehkä on kuitenkin mentävä. Hyrr.

Verohallinnon ohjeista en ymmärrä taaskaan höläsen pöläystä. Mutta ei se mitään. Sitä varten on kirjanpitäjä. Siltikään ajatus verotuksesta ei viritä joulumielelle. Koko systeemi on jotenkin aika pelottava. En koe itseäni ollenkaan tarpeeksi osaavaksi tai vastuulliseksi ja lainsäädännön kieli kuulostaa jotenkin kauhean julmalta kaikkine sanktioineen.

Sitten kaiken huipuksi harmaa kolli on syönyt joulukalenterista isot palat pois ja jollakin ilveellä se on vielä avannut jouluaaton luukunkin! Jotenkin koko joulutunnelma lässähtää tässä vaiheessa, kun huomaan hyasintin pöydälle asettaessani joulukalenterin surkean kohtalon. (No, ehkä pitäisi olla onnellinen siitä, ettei kolli kussut vero-ohjeiden päälle, mutta että maanantai ja kaikkea, en oikein kykene juuri nyt.)

Joulutunnelmaan virittymisen sijaan syönkin lievään ahdistukseeni puolikkaan ruisleivän ja juon ensimmäisen joulukalenteriteen.

Ei se ole oikeastaan yllättävää eikä kauhean ahdistavaakaan, että asiat menevät pieleen. Harvemminhan elämä sujuu, kuten kuvittelisi. Se, mitä tapahtuu, tapahtuu... vastaan myös kirjeeseen, joka sisältää kummallisen kysymyksen ja oletuksen, ja joka saa minut taas mietteliääksi sen suhteen, miten erilaiset ihmiskuvat vaikuttavat eettisiin ratkaisuihin. Paljon, luultavasti. Olisi mukavaa kehittyä tarkemmaksi kuuntelijaksi. Asiat on hankalaa hahmottaa vieraasta viitekehyksestä, vaikka siinä onkin aistivinaan jonkinlaista loogisuutta ja ainakin luottaa siihen, että toisen toiminta ei oikein ole hahmotettavissa järkevästi mistään muusta viitekehyksestä käsin.

Sen sijaan en ehdi ottaa päivätorkkuja enkä tehdä pilatesharjoitteita, joita haluaisin ehtiä tehdä ja joita ajattelin vakaasti tekeväni, koska selkää särkee. Ääh, mikä maanantai. Tästä ei voi viikko kuin parantua... perjantain naamiaisiin on jo sentään löytynyt kahdet kissankorvat ja materiaali kolmeen häntään, joten kiireellisimmät ja tärkeimmät asiat ovat pulkassa! Ja ehkä kohta kun ystävä tulee koputtamaan oveen, haemme jouluvalotkin. Tai sitten ei.


Jottei tästä tulisi ihan surhimista, niin nyt Sukliksen pyynnöstä jotakin hassua ja jouluista: piparkakkueläimet!

Onhan tuohon jouluun sentään vielä aikaakin. Ja matkaa! Kai tässä ehtii virittyä vielä.

Normiflunssa

Tunnen lievää tyytyväisyyttä flunssan ensioireiden ilmaantuessa. En siksi, että olisin perversoitunut räkätauteihin, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että tunnen oman kehoni sairastuvuuden toistuvan kuvion: joulu lähestyy, työkiire hellittää, flunssan ensioireet. Toki olen vähän tyytymätön siihen, että d-vitamiinikuurini ei ole tuottanut minuun samaa vaikutusta kuin tarhalapsiin lääketieteellisissä kokeissa, eli vähentänyt hengitysteiden ja korva-nenä-kurkun tulehduksia murto-osaan. Vaikka toisaalta, tähän asti minulla ei ole ollut edes nuhaa, joten ehkä d-vitamiinin popsimisesta on sittenkin ollut apua, ehkä olen vain liian ankara?

Tänään sitten oikea korvani on aivan lukossa, täynnä pahanhajuista ruskeaa töhnää ja soiva, mutta ei onneksi sentään kipeä. Vuoraan itseni lämpimiin varusteisiin, sisälläkin olen kuin naparetkelle lähdössä. Korvan sävel tuo kaikkeen muuhun kumman lisänsä.

Hyasintti on avannut kukkansa, mutta harmikseni kykyni saada otetta sen tuoksuun on vakavasti alentunut, vaikka koetankin sarvikuonokannulla huuhdella nenää ja poskionteloita. Mutta ehkä jo huomenna? Keitän teetä Espanjasta tuomistani eukalyptuksen ja oliivin lehdistä ja sekoitan siihen vielä mustaherukan ja karpalon mehua, echinaforcea ja propolishunajaa. Kaipa tämä tästä. Ainakin voimaannun, kun minusta tuntuu, että voin ottaa aktiivisen asenteen flunssaa kohtaan. Olen aina ollut huono luovuttamaan ja makaamaan, alistumaan kohtalooni. (En usko kohtaloon ollenkaan, ellen sitten siihen, että kohtaloni on olla alistumatta kohtaloon...)

Vompatilla on myös flunssa, onhan nyt hänen ruhtinaallinen neljän päivän vapaansa. Hänen flunssansa toistaa samaa kuviota kuin omani. Hän on kuitenkin päässyt jo taitteen yli, eilen hän oli vastavassa tilassa kuin minä nyt. Niinpä kun istun sängyllä ja kirjoitan tätä, hän imuroi lattiaa, jolta olen ensin korjannut eilisten korttitalkoiden jäljet. Koira näyttää hampaitaan imurille. Sen hermot pettävät parinkymmenen sekuntin välein ja se syöksyy rähähtäen imurin suuttimen kimppuun ja koettaa purra sitä kuoliaaksi. Urhea pieni pelokas lohikäärmeeni! Lopulta pyydän koiran viereeni. Tunnen sen kehon värähtävän inhosta aina, kun muriseva kapine lähestyy meitä. Viimein se kuitenkin suostuu kuuntelemaan järkipuheen lohduttavaa ja rauhoittavaa, hieman hilpeää sävyä (sanoja se tuskin tajuaa omaa nimeään lukuunottamatta ja senkin se ehkä ajattelee tarkoittavan kuuntele tai kuule, mutta sävyjen suhteen koira on mestarillisen tarkkakorvainen, ja jotta sävyt tulisivat kohdalleen, minun on käytettävä sanoja, jotka kannattelevat sävyjä, en osaisi puhua pelkkää nonsensea ja saada ääneeni sitä sävyä). Se kääntää selkänsä imurille ja katselee kasvojani tarkkaavaisin, ruskein silmin. Sen kasvoilla häivähtelee levottomuutta ja itsehillintää ja uteliaisuutta ja luottavaisuutta sävyyn.

Kun imuri laitetaan kaappiin, se käpertyy sängyn laidalle ja roikottaa nenäänsä laidan ylitse. Ilmestyskirjan peto on vaiennut.

Vompatti venyttää selkäänsä, Harmony Sisters laulaa "Kielon jäähyväisiä". Minusta sekin kävisi joululauluksi, mutta Vompatti on toista mieltä. Hänestä laulu panettelee talvea ja maalaa siitä synkeän kuvan. Minä taas en onnistu hahmottamaan synkeäksi laulua, joka sitoutuu niin sykliseen elämänkäsitykseen ja toiveikkaasti onnesta unelmoimiseen. (Kirjoitan ne nyt tähän, kuulon perusteella, kun ei niitä näy löytyvän muualta netistä.)

Luoksein käy, lämmin läntinen tuulonen
pälyillen pieni kielo sua kaipaelen
kevätauringon säde lehdoissa leikkiä lyö
tule jo, odotan sua ennen kuin saapuu mun ylleni yö

(Kerto:) Kun taivas ja maa kesän tuoksuja on tulvillaan
unohdan silloin mä sen, pian kuolohon käyn, talvehen
Mullassa maa uinua saa lumihiutaleet leijuu mi hiljaa mua tuuditellen
keväinehen kerran mi saapuvi taas uudelleen

Onnen saa moni kiitävän hetken vain
kirkkauden kesän kultaisen nähdä mä sain
valon valkean minä kalpea kukkanen join
kruunun sain puhtaimman, koska mä onnesta vain unelmoin

(Kerto:) Kun taivas ja maa kesän tuoksuja on tulvillaan... (Sanat: Kerttu Mustonen)

Vaikeat ihmiset ja luciapullaa leipäkoneessa

Päivästä sukeutuu tarmon päivä, vaikka heräämme myöhään ja jokseenkin löysinä ja vaikka edellisenä iltana joudun pikkujouluissa huomaamaan, kuinka jo 12 senttilitraa punkkua tylsyttää argumentointikykyjäni siinä määrin, että alan täysin yllättäen epäillä omia kykyjäni oikeastaan kaiken paitsi parisuhteen suhteen enkä osaa suostutella itseäni paniikista pois. (Esimerkiksi nureksinnan absurdiudesta riittäköön, että kotimatkalla tirautan kyyneleet sen takia, että nyt suomennan ilman mitään alan koulutusta samaan aikaan kun moni oikea kääntäjä tekee ihan muita hommia; tunnen vain saaneeni täysin ansaitsematonta luottamusta ja pelkään mogaavani ihan kaiken, koska oma kielikäsitykseni on niin vahva ja päällepunkeva enkä ehkä osaa tarpeeksi asettua tarkastelemaan asioita toisenlaisesta, esimerkiksi korostetun akateemisesta tai hassunkurisuudelle palttua antavasta näkökulmasta.) Aamulla kaikki on kuitenkin taas kunnossa ja ounastelen, että ehkä kriisi liittyy paitsi punaviiniin, myös raakakäännöksen valmistumiseen ja sen myötä pieneen hengähdystaukoon ennen tekstin julkaisukuntoon jyrskimistä.

Haemme aamukävelyllä kaupungintalolta ilmaisia kirjoja (jako on vielä huomenna, sieltä saa mm. Paavo Haavikon toimittamaa Helsinki-opusta ja suurta kuvateosta Alvar Aallon Helsingistä tai ainakin vielä tänä aamuna sai) ja viemme koiran juoksemaan Tervasaaren koirapuistoon, josta se jostakin syystä pitää kovasti. Koira laukkaa hurjasti matalajalkaisemmat lylleröt perässään ja sen hyväntuulisuus jotenkin tempaa mukaansa ja puhaltaa päästä kaikki epäilyksen hattarat.

Kotona tiskaan valtavan vuoren, joka on kertynyt kihnuttaessani käännöstä. Tuntuu ihanalta upottaa ulkoillessa viilenneet sormet polttavaan veteen ja kalisutella likaisista astioista puhtaita. Ruoan jälkeen laitan leipäkoneen jyskyttämään luciapullaa, johon laitan kardemumman lisäksi Kreikasta tuomaamme mastiksijauhetta. Saapa nähdä (onneksi jo pian), miltä se maistuu pullassa... sinänsähän tuollaiset itäisen Välimeren maut sopivat jouluun mainiosti. Tuntuu kummalliselta tajuta, että matkastamme Kreikkaan ja Kyprokselle on vain vuosi aikaa. Niin paljon on kerinnyt tapahtua sen jälkeen. Yksi ilta laskimmekin Vompsun kanssa kaikki tapahtumat yhteen ja totesimme, ettei ole mikään ihme, että toisinaan tuntuu varsin epäselvältä, kuka on, missä nyt seisoo ja mihin suuntaan nenä osoittaa. Pääni on pyörällä paitsi uudesta työstä, myös yritysneuvojalla juoksemisesta. On vaikeaa nukkua, kun ajattelee kaikkia niitä asioita: toiminimen rekisteröimistä, tilitoimiston löytämistä, kirjanpidon täsmentämistä nykyisestään. Yritysneuvojalla meinasin myös tuohtua, kun hän niin kovasti korosti, että toiminnan pitää olla kannattavaa ja vastata omia tulotavoitteita. Sanoin tavoitteekseni, että käteen jäisi vähintään viitisensataa kuussa, eikä hän vaikuttanut siihen oikein tyytyväiseltä vaan sanoi, että minun pitäisi mainostaa itseäni verkossa ja niin edelleen, mihin vastasin, etten aio tappaa itseäni työllä. Yöllä en ole oikein saanut nukuttua kun nämä kaikki asiat pyörivät päässä. Tai oikeastaan tuntuu enemmän siltä, että ne pyörivät vatsaparassa. No, ehkä kaikki kohta helpottaa, kun saan kiikutettua perustamisilmoitukset ja yhytän kirjanpitäjän. Sitten minun ei ainakaan tarvitse enää selittää kellekään, että freelancerkin voi tehdä töitä verokortilla. Sosiaaliturvanikaan ei muutu mihinkään, koska joka tapauksessa minut freelancerinakin lasketaan käytännössä yrittäjäksi eli en voi saada työansioiden mukaista sairauspäivärahaa tämän suuruisilla tuloilla ja työkkärin karenssina on neljä kuukautta. Olen säästänytkin tililleni pari tonnia siltä varalta, että joudun jossakin vaiheessa neljän kuukauden karenssille. Ei se tunnu mitenkään epätodennäköiseltä nyt kun lamakin on tulossa. Sitä paitsi ainakin toistaiseksi olen saanut esimerkiksi myyntityötä aina tiukan paikan tullen.

Tänään kaikki tuollainen ikävä on kuitenkin voinut olla sivuun työnnettynä. Leipäkonepulla tuoksuu, lattialle on levitetty värikkäitä kartonkeja, saksia, serviettiliimaa ja iloisenkirjavia serviettejä. Askartelemme joulukortteja, välillä Vompatti lukee ääneen ja minä jatkan askartelemista. Välillä soitamme jouluradiota, välillä last.fm:n joulutägiä.

Yllätyn iloisesti siitä, miten helppoa servietistä on leikata poro tai kameli saksia kertaakaan saumasta irrottamatta. Kamelien selkään liimattavat itämaan tietäjät sen sijaan osoittautuvat vaikeiksi paloiksi: kuten aina, minun on vaikeinta kuvata ihmisiä. (Sama ilmiö toistuu piirtäessä, maalatessa ja kirjoittaessa. Minusta ihmiset vaikuttavat aina vaikeilta ja jäykiltä. Eikä kyse ole vain siitä, että suhtautuisin tarkemmin ihmisten kuin eläinten piirteisiin, ehei. Kenties tämä on harjoittelukysymys: olen piirtänyt koko pienen ikäni eläimiä ja minut pakotettiin piirtämään ihmisiä oikeastaan vasta taidelukiossa. Tai sitten kyse on siitä, että sympatiani ovat edelleenkin eläinten elävyyden puolella vastakkainasettelussa eläinten välittömyys - ihmisten puhuvapäisyys ja kriittisyys.) Eläimet muotoutuvat kuin itsekseen, mutta ihmiset ovat rumia möykkyjä. Onneksi itämaan tietäjille voi jättää kulttuurisin perustein väljät kaavut, niin että he ovat hieman kuin sinisiä barbapapoja punaisenkirjavien kamelien selässä. Yksinään he olisivat tunnistusmahdollisuuksien ulkopuolella, mutta kenties konteksti auttaa määrittämään heidätkin: joulukortin yössä kulkee kolme kamelia, joiden selässä ovat nuo möykyt. Mitä muutakaan he voisivat olla kuin itämaan tietäjiä?

"Lawrence!" ilakoi Vompsu tietäjistä. Todentotta, Lawrence ja kumppanit. Kolme kääntäjää ja keinuvat kuivanmaan laivat. Mitähän heillä on konteissaan? (Kuvassa ei näy kontteja, mutta ehkä ne on kyttyröistä viritetty kamelin tuolle puolen.) Tuskin kultaa ja mirhamia ainakaan. Suitsuketta ehkä vielä, mutta sen lisäksi kenties - jos inhorealisteja ollaan - askarteluliimaa kuivuneina klöntteinä.

Askarrellessa toiveikkuus viriää entisestään. Pian saamme ripustaa jouluvalotkin. Ne on tuotu vinniltä alas. Ne virittävät asuntoon niin ihmeellisen tunnelman, että usein pidän ne pitkälle helmikuuhun.

Tuntuu ihanalta alkaa vähitellen kääntyä kohti joulua. Jos ei muuta, ainakin joulu muistuttaa siitä, että suoriutuipa kuinka ala-arvoisesti tahansa kaikkia eilisiä pelkojaan toteuttaen, se ei oikeastaan ole kovinkaan oleellista, kuten ei sekään, riittävätkö rahani kirjanpitäjälle maksamiseen ja muihin uusiin kummallisuuksiin. Voinhan aina kokeilla. Tärkeintä on, että on tämä hetki, ystävät, eläimet, kameleiden ja porojen lautasliinoista leikkaamisen ilo. Olenhan jo ennenkin selvinnyt monesta kolauksesta ja muuttanut suuntaani, kun olen todennut, että jonkin aiemmin haluamani asian tavoitteleminen olisi pään seinään hakkaamista. Aina löytyy jotakin uutta, jotakin mitä ei ole lainkaan osannut kuvitella.

Ostimme kylmältä torilta hyasintin. Se on kuin viimeinen todiste siitä, että nyt saan hellittää huolista, koska eivät ne oikeastaan ole minun huoliani, vaan muiden tuputtamia asioita. Ei minun tarvitse stressata siitä, että yrittäjyyden aloittaminen tuntuu kummalliselta ja yrittäjäidentiteetti tuntuu vieraalta (miksi esimerkiksi vaatia verohelpotuksia sen sijaan että vaadittaisiin yhtäläistä sosiaaliturvaa palkansaajiin nähden; minusta se tuntuisi paljon oleellisemmalta, sillä suurin osa yrityksistä kai on aika pieniä), enhän tarkalleen ottaen ole koskaan halunnut sitä, päinvastoin, mutta en vain tunnu saavan mitään muitakaan edes etäisesti koulutustani vastaavia töitä ja jos en perusta yritystä, saatan pian rikkoa arvonlisäverolakia, ja minusta tuntuu minimivaatimukselta elää lakien määrittelemällä sangen väljällä alueella.

Hyasintti on nyt tuossa edessäni ikkunalaudalla. Sen lehtien päissä on tummemmat, hieman sisäänpäinkääntyneet kanttaukset. Kukat ovat vielä nupussa, mutta aukenevat parin päivän sisään. Nyt tuoksu olisikin turha, koska mastiksipulla tuoksuu.

Hyvää lucianpäivää!

Skypejoululaulu

Ilmoitusasiaa: skypejoululaulu järjestetään tänä vuonna 18.12. iltakuudesta eteenpäin. Ideana on laulaa yhdessä joululauluja ja vieläpä jakaa tätä iloa toisillekin paikkakunnille (JOS halukkaita löytyy). Koska skypepuheluun voi osallistua vain rajallinen määrä, on suotavaa, että kukin kaupunki keräisi oman poppoonsa yhteen. On myös paljon hauskempaa laulaa glögiä siemaillen yhdessä toisten kanssa kuin laulaa yksin tietokoneen headsetin mikrofoniin... ;)

Mitään erityisiä laulutaitovaatimuksia ei tässä tapahtumassa tueta. Joululaulujen raiuttamisen riemu kuuluu kaikille!

Helsingin pään tapahtuma järjestetään Kalliossa. Kutsuja täsmällisine osoitetietoineen voi pyytää Eufemialta, sähköpostiosoitteesta eufemianposti (at) gmail.com. (Koska Eufemia on ilmoittanut olevansa melkoisessa prässissä ensi maanantai-iltaan saakka, vastaukset oletettavasti tulevat vasta lähempänä itse tapahtumaa.)

Jos joku toisella paikkakunnalla asuva nyt kokee kolkutusta siitä, että haluaisi järjestää sen kaupungin tapaamisen jossakin skypen ääressä - skype on ilmainen netistä ladattava ohjelma, joten käytännössä tarvitaan lähinnä tila, jossa on mikrofonillinen ja kaiuttimellinen tietokone ja viitseliäisyyttä opetella tuon yksinkertaisen ohjelman käyttö - niin siitäkin sopii ilmoittaa, mutta minulle osoitteeseen veloenisch (at) gmail.com! Niin voin sitten ohjata muut asiasta kiinnostuneet sen alueen ihmiset yhteen niin ettei kenenkään osoitteita ja puhelinnumeroita tarvitse laittaa verkkoon kaikkien nähtäville!

Höysteeksi muutama kuvaus aiemmista skypejoululauluista (ja lisää linkkejä saa jättää kommenttilaatikkoon, jos muistaa tapahtumasta kirjoittaneensa eikä sitä tässä siteerata; käännös on väljähdyttänyt pääni.)

Skypejoululaulu 2005 Hurinan ja minun kuvaamana
Skypejoululaulu 2006 Eufemian ja minun kuvaamana (omani ei ole mikään varsinainen mainospala siitä, mitä ihmisseuran äkillinen yliannostus saa kokemaan :P)
Skypejoululaulu 2007 Lupiinin ja mun (lyhyesti ja kiireisesti joulutyön lomassa) kuvaamana

Ja jos joku haluaa laittaa ilmoituksen lauluista blogiinsa (vaikka tuosta ylhäältä voi kopsata linkkejä lukuun ottamatta), se on sallittua ja jopa suotavaa ;)