Sävellajeja

Tapaan tänään ihmisen, joka laulaa fyysisesti.
Tapaan tänään ihmisen, joka vaihtaa yön luostarissa ryyppyretkeen vieraassa kaupungissa.
Tapaan tänään ihmisen, jonka keksintöä tapaaminen on.
Tapaan tänään ihmisen, jolla on laitoksella kaksi hyvää haltijatarkummia.
Tapaan tänään ihmisen, joka käy naistenhuoneessa usein.
Tapaan tänään ihmisen, jolle on helppo puhua.
Tapaan tänään ihmisen, jota en osaa kuvitella kiukuttelemassa.

Kuinka kuvata ihminen, jonka tapaa ensimmäistä kertaa? Valitut sanat johdattavat erilaisiin mielikuviin, vaikka kaikki sanottu olisikin totta siinä mielessä, että oikeusistuimessa myöntäisin noin sanoneenikin ja että kyllä, näin asia on.

Tapaan tänään ihmisen spontaanisti vesijuoksun ja koiranulkoilutuksen jälkeen, saan sähköpostin, vastaan tekstiviestillä, tapaamisajankohta siirtyy. Mutta yhtäkaikkisesti olen onnellinen, koska pääsen entisen kotini eteisen lävitse lysähtämättä itkuiseksi kasaksi rahille. Ajattelen, että joku haluaa tavata minut, ajattelen entisellä pihallani näkemiäni kiurunkannuksia. Selviän. Kahvilassa tapaan spontaanisti toisen ihmisen, salaattia syövän toimittajan, jonka viereen istuudun hetkeksi. "Yksin vai seurassa?" hän kysyy. "Seurassa. Mutta en tiedä, ovatko ne täällä jo", vastaan. "Mitä kuuluu?" hän kysyy. "Ihan hyvää. Teen juttua konerunosta", vastaan. "Konerunosta?" hän kysyy. Samalla kirjoitan puhelimeni näytölle Oletteko täällä jo?

"Entä sinä?" kysyn viestin lähdettyä. Asunto-ongelma on ratkennut yhteisten tuttujen vanhempien jalomielisyyden ansiosta. En ole kuullut ongelmasta, ja kesken selityksen saapuu seurueeni tuttu ihminen, joka on kysynyt, voisinko tavata toisen ihmisen, joka haluaisi tavata minut. "Tuo on seurani", keskeytän. Nousen, lähden.

Istumme ulkona. Oikea puolisko kasvoistani ruskettuu, vasen ei. Ihminen, jonka tapaan, alkaa saada päänsärkyä auringosta istuttuamme aikamme kevättä. Kuljemme nepalilaiseen kaulahuiveitta, hatuitta ja käsineittä. Kolme kasvissyöjää löytää aina tavan pyörittää lautasia ja työntää leipää toisen kulhoihin, kunnioittaa ruokaa jakaen. Purkitettu musiikki kuulostaa puupuhaltimilta, jotka tehdään nykyään kai muovista. Mitkä ovat kvaliteetit, jotka täsmälleen synnyttävät tuon vaikutelman? Joidenkin ihmisten puheäänikin on puupuhallinmainen, mutta ei kai kukaan silti väitä heidän äänihuuliaan ja keuhkoputkiaan puisiksi. Kuinka pitkulaiset vaaleat viisikot tunnistetaan sormiksi ja matala ohivaluva äänivalli autoksi?

Kiinalainen ja japanilainen kirjoitus ja puhe jäävät mieleeni, mietin niitä koko matkan kotiin, ennen tanssituntia koiraa ulkoilluttaessani ja tanssitunnille polkiessanikin. Miltä kuulostaisi kieli, jonka kaikki tavut olisivat onomatopoeettisia, joko auditiivisesti tai visuaalisesti (voiko onomatiopoiesis viitata visuaaliseen muuten kuin tönkkönä metaforana, tästä tulee mieleen lastenkirjan nimi Silakka korvassa; kuinka lastenkirjalla voi olla niin tuntoaistillis-eroottinen nimi)? Miltä kuulostaisi meidän kielemme sellaisen korviin, joka on tottunut etsimään merkityksen sävellajista ja melodiasta? Ja miten me sen kuulemme, itse asiassa? Mikä on meidän kielemme vahvuus, näiden peräkkäin aseteltujen sommitelmien?

Viive ehkä sanoisi, että värit.

Eikä se olisi huono vastaus, ollenkaan. Odotan kesää, jolloin voimme käydä ruohikolle aamiaistarpeinemme, kolmet tytönkoivet ja korvantaaksehiukset, hihittää soijajugurttilusikka suussa. Ja kesä tulee, vaikka olenkin kirjoittanut paperille ylös jotakin kiinnostavaa, johon aion palata sitten kun olen lukenut lukemattomien kirjojen listani, joka ulottuu kuuhun ja takaisin kultakuoriaisen korkuisin kirjaimin kirjoitettuna. Istun vanhassa kodissani, täällä on edelleen keraamisia veistoksiani ja Runousopin perusteet.

Paperilla lukee: vain jakamiseen, vakavasti ottaen, kun soveltaa itseen, rakentaa identiteettiä vain imagona, toisto puuttuu, tekeytyy toisen katseelle muodostuvaksi vaikka on muutakin.

Ihminen on muutakin kuin kirjaimet ja foneemit. Hän on muutakin kuin eleensä, paitansa väri, kesakot nenänpiillä ja iiristen väri - ne voi nähdä vain peilistä - ja tieto siitä, että jos astuu askelen lähemmäs ja koskettaa toista, toinen aistii lämmön ja tuoksun ja tietää paljon enemmän kuin siitä, mitä sanotaan, ehkä liikaakin. Ei, en nyt puhu mistään sielusta enkä subjektiivisesta kokemuksesta. Puhun siitä, mitä ei ole sanallistettu, ja mikä sanallistuu kenties vasta lääkärin vastaanotolla, jonkun toisen toimesta.

Pyöräillessäni kaupungin halki tanssitunnille katselen ihmisten liikehdintää ja tajuan, kuinka harva ajattelee tapaa, jolla kantaa kehoaan. Sillä ei vain keho kanna persoonallisuutta vaan myös päinvastoin. Kun saan meemin, jossa kysytään, mihin kiinnitän huomioni vastakkaisessa sukupuolessa, vastaan liikkeiden kiihkeyteen. Voisin vastata myös läsnäoloon.

Pyöräillessäni kaupungin halki tanssitunnilta näen Svenskanin seinän kukkakioskin myyntitasolle nostetun laatikkoviinipakkauksen. Strindbergin ja Esplanadin tuolit ja pöydät ovat tyhjillään, taivaalla ohuita valkeita pilviharsoja, on vielä kovin valoisaa. Talvella tanssitunnin jälkeen oli pimeys ja yö ja usein kova pakkanen, juoksin tunnilta Tähtitorninmäelle mustan krimiturkkini tai punaisen hoikkuuden sisällä dersusaappaat jalassa, trikoiden päällä paljettikoristeinen hame, päässä musta neulebaskeri, käsissä rukkaset, oli yö ja tähdet piilossa. Nyt olen ilman hattua, kaulassakin vain ohut kirjava ja hapsukas kiinalainen silkkihuivi, jalassa ilmaa kepeämmät lenkkitossut joilla kävelen maailmaa kuin jumppapallon pintaa. Hyräilen mennessäni, kolme amerikkalaistyttöä täyttää pyörätien radanvarressa, liikun pohjoiseen.

En näe, kuinka kiinalaishuivi hulmuaa kiihdyttäessäni vauhtia ylämäkeä ennakoiden, mutta tunnen kankaan painon kaulalla lisääntyvän aivan aavistuksen verran ja äilähtivän. Pojat kolisevat lautoineen vielä tyhjässä Alppipuiston vesiaiheessa. Amfiteatteri on tyhjillään. Jalat ovat tykyttävät ja kuumat kaikesta rummuttamisesta, mieli takertunut syrjäsilmän muistikuvaan siitä, kuinka äkisti keho kääntyy, potkaisee vasemman jalan eteen, on kuin joku kiskaisisi nivustaitteesta taaksepäin, katse lentää oikeaan seinään, hiukset lyövät laajan kaaren, kädet ojentuvat sormenpäitä myöten, ja sitten keho perääntyy peilikuvassa, palaa hallintaan, torso taipuu ja kiertyy takaisin vasemmalle, kädet koukistuvat kyynärpäistä, jalat nakuttavat tahtia ja hyppyyttävät ympyrän.

Ja on edelleen valoisaa.