Linnut lehdet tähdet lentävät

Juoksen turkoosia yksin. Ja äkkiä, varoittamatta, kaikki loksahtaa kohdalleen. Kaikki. Linnut, lehdet, tähdet kaukana harmaan takana. Se on kummallinen tunne tai tuntu, se ei muistuta valveen kokemusta, transsia eikä unta, se ei ole minä elän ja hengitän -elämys, ei todellisuuselämys, ei kaiken yhtätapahtumisen kokemus, ei ei. Jalkani liikkuvat suurta rataa silittävän vastuksen sisässä, sormieni väliin on kumitettu kangas kuronut räpylät. Ryhti suoristuu helposti ja äkkiä etuoikealta kaiuttimien ja kipaisumetsän takaa tulee parvi lintuja, nimettömiä tummia lintuja, taivasta tummempia, sataa hivenen, linnut puhaltuvat kuviossa poppelin lehtikuvioiden luo, ympäröivät puun lintukehänä, lepattavat, toteavat puun sopimattomaksi, jatkavat matkaa taittaen suuntaansa.

Linnut näyttävät hieman tempaantuneilta lehdiltä ja ajattelen sitä, miten helposti ihmisetkin tempaantuvat ja tanssivat tuulien tansseja, sopimattomien poppelien käännekohtia ja tähtikuvioita. Ja kuulen äänen toistavan kaukaa kaukaa, että olen sen verran rilkeläinen, että - ääni katkeaa, että mitä, en muista enää, voin arvata, mutta täsmälliset sanat ovat kadonneet tai en enää usko sanoihin. Toinenkin lintuparvi leikkaa taivasta, liikkuvat tähdet, pyrstötähtikuviot, siipitähtikuviot, mutta taivas solahtaa takaisin nestemäiseen ykseyteensä heti saksien ja apuviivojen mentyä. Mikäpä maailman mahti jakaisi tai leikkaisi ystävät erilleen?

Juostessa pulssini kohoaa hitaasti, väsymys valuu kehoon, hengittäminen käy helpommaksi ja syvemmäksi. Ajattelen käsinkirjoitettua kirjettä, jonka kirjoitan sitten joskus, kun saan itseni koottua ja tapahtumista selkeän kuvan. Olen kai jo yksi, mutta kuvat ovat liian erillisiä, niistä pitää lukea kieriminen mielikuvituksen avulla. Viimein elämäni alkaa muistuttaa niitä asioita, joista olemme puhuneet ja olleet samaa mieltä mutta jotka eivät oikeastaan ole solahtaneet käytäntöihin. Olen kurkottanut, pitänyt sylissä, pyyhkinyt kyyneliä, soittanut huuliharppua, tilannut pullollisen kuohuviiniä, syönyt taas aamulla soijajugurttia, nukahtanut rauhassa omaan sänkyyni, tuntenut uupumusta illalla, pitänyt pääni ja päättäväisyyteni, kuunnellut sydäntäni ja asettanut sen rytmin kaikkia virallisia suosituksia tärkeämmäksi ja viisaammaksi. (Koska en ole ihminen ylipäänsä, ja nämä toiset, eivät hekään ole, jälkeemme vesijuoksuallas, loisk, kurrl, lip lip lip, ja sadepisaroiden vaimeat sormet, niiden todennäköisyys osua juuri tiettyyn kohtaan päänahassa.) Olen istunut puistonpenkillä sateessa ja kastunut ja miettinyt, olisiko järkevämpää ryömiä neliöityyn lehmukseen.

Kirjassa, jota olen lukenut sateisen iltapäivän, kirjoitetaan mustarastaan äänestä syyllisyyden äänenä. Säpsähdän, kun luen sen. Minusta mustarastaan ääni on jotakin muuta. Välillä sen kuulee ikkunasta, mutta sitten kun menee ulos kuullakseen selvemmin, rastaan pesue vain tonkii maata päättömän innon vallassa ja hyppii ja kipittää koomisesti. Vai voisivatko ne muuten olla niin lähekkäin? Yleensä ne näkee yksin tai kaksin, joten nimeän nämä kipittäjät pesueeksi.

Niin, ikkunat. Kun pyöräilen altaalta kirjan luo, seisahdun liikennevaloon siinä kohdin jossa Helsinki näyttää Riialta. (Kulmassa sijaitsee yksi lempikahviloistani.) Talossa suoraan toisella puolen on ikkuna auki, läähättävän mattamustan sisässä seisoo hauras vanha nainen hihattomassa laamapaidassa, nojaa ulos kyynärpäät ikkunalaudalla, katseemme kohtaavat liikenteen takaa, lehmusten kukat ovat jo mätää massaa, alkaa tuoksua syksyisemmältä, nainen nousee kyynärpäiltään, sivelee oikealla kädellä kaulanseutuaan, katsoo taivaalle, sitten takaisin. Me voisimme olla toisemme. Ehkä myöhemmin, kun minusta tulee vanha nainen, seison mattamustassa ikkunassa ja sivelen kaulanseutua kädellä ja katselen tyttöä pyörineen liikennevaloissa, suhtautumassa punaiseen valoon mahdollisuutena.

Muistanko tämän päivän silloin? Mitkä asiat jäävät pyörimään mieleen marmorikuulina ja mille käy lehmuksenkukkamaisesti?

Tiedän elämäni käyneen äkisti vaikeasti selitettäväksi. Sellaiseksi, että jos sanon, miten asiat ovat, todistukseeni ei aivan helposti uskota. Oikeastaan se ei häiritse. Tilanne joka tapauksessa etenee juuri siten kuin etenee. Se on lintujen kuvio, lehtien kuvio, tähtien kuvio, edestakaisin sahaava moniulokaskuvio, sellainen jonka hyönteinen piirtäisi kattoon, jos sen keho olisi läpinäkymätön ja jos valo tulisi alhaalta ja jos kattoon olisi sivelty valoherkkää mediumia, ja sitten äkisti huone pimennettäisiin ja kattoon siveltäisiin kehitettä ja kiinnitettä ja huuhdetta ja sitten valo sytytettäisiin uudelleen, lapsen piirtämä lintu ennen kuin lapsi oppii, että lintu on aikuisten ihmisten mielissä lihaklöntti eikä vapaata lentoa, substantiivi eikä verbi.

Lähentyä, säikähtää, surra, palautua, korjaantua, kertoa, jakaa, hyväksyä, innostua, odottaa, jännittää, rentoutua, hihittää, itkeä, nukahtaa, lentää.

Kun valo vaihtuu vihreäksi, hypähdän satulaan, kallistan lantiota aavistuksen verran taaksepäin ja annan vauhdin imeä pyörän ja minut sisäänsä, yli risteyksen, mäkeä ylös.

Ihmeellinen keväisyys

On ollut ihmeellistä palata tänne. Ilma on täällä vain jo niin paljon keväisempi ja lämpimämpi. Eilen haimme koiran eksän vanhempien luota, koira oli ollut pääsiäisen maalla ja villiintynyt laulujoutsenet nähdessään. Kävelimme hyväntuulisen otuksen kanssa ulkona pehmeässä kevätsumussa, joka oikeastaan tuntuu enemmän kuin näkyy. Annalassa viljelypalstallamme ensimmäiset innokkaat kasvajat olivat jo heränneet, mudasta puski talvivalkosipulin ja pillisipulin versonkärkiä, raparperin tyvessä oli punaisia paksuntumia, joista varret myöhemmin ponkaisevat kasvuun, köynnöspinaatti oli järjestänyt jo pieniä lehtiäkin rinkulaan. Myös sitruunakissanminttujen juurilla vihersi jo. Puhumattakaan tietysti voikukan lehtiruusukkeista, nokkosenaluista ja iltahelokin ruseteista.

Ja miten täällä linnut visertävät, livertävät ja huikkaavat! Illalla taivaan sinertyessä ja keltaisten suorakulmioiden ilmestyessä pastellinvärisiin seiniin Torkkelinmäellä on ihana konsertti. Kuopiossa emme sen sijaan kuulleet mitään laulua ja Jyväskylässäkin oltiin vielä hiljempaa. Täällä rastaat istuvat puissa ja ilmoittavat reviiriään epäröimättä ja ohikulkijoilta turvaan lehahtamatta. Nyt niiden on oltava päättäväisiä ja rohkeita! Koiraa yölenkittäessä oikein harmitti, ettei ollut kameraa mukana. No, tuleehan näitä päiviä. Vaikka on pidettävä varansa - kevät on typerryttävän nopea. Hevoskastanjoiden nuput ovat jo häkellyttävän isoja, kiiltäviä ja aavistuksen tahmeita.

Tänäänkin olo on toiveikas ja keväänhyrisevä, vaikka joudunkin kärvistelemään vaakatasossa flunssan tai siis siitä parantumisen otettua takapakkia.

Näen sentään makuulta ikkunoista vastapäisen talon valoisan peltikaton ja aurinkoisen sinitaivaan! Näkymän edessä on jasmiinien, sitruksen, rahapuun, aaloen, posliinikukan, tuoksupelakuiden ja kaktusten hauskanmuotoisia siluetteja, ja jos katsoo ylös, voi nähdä valon kuultavan läpi tuoksulehtikaktuksen lehdistä (kunpa se joskus suureksi vartuttuaan suvaitsisi kukkia...). On helppoa uskoa kevään ja kesän tulevan ja se pitää hyvällä mielellä, vaikka räkätauti estääkin minua pääsemästä ystävän syntymäpäivälounaalle ja pakottaa koiran uneksimaan sisällä vieressäni sen sijaan, että kävelisimme aurinkoisilla kallioilla.

Kevät ja kesä ovat edessä vielä, maltan odottaa.

Katselen Flickrista kuvia karitsoista, hevosten uittamisesta ja kesämyrskyistä, vaikka oikeastaan minun kai pitäisi lukea Shustermania ja valmistautua pitämään esitelmää pragmatistisesta estetiikasta. Mutta ehkä tämä saa olla sairaspäivä.

Lentolisko

Tunnistan jo kaukaa, ettei tämä ole mikään tavallinen lintu. Kävelemme muurinviertä koiran kanssa, aamupäivän aurinko helottaa. Lintu on suuri ja lentää kuoppaisesti. Tiedän, etten ole nähnyt tuollaista lentotyyliä usein. Se on aika kiinnostavaa, sillä en osaisi kysyttäessä kuvata esimerkiksi variksen enkä naakan lentotyyliä, vaikka näen niitä päivittäin siivillään. Sorsan osaisin sentään kuvata: sen vartalo on virittynyt kumman sulavaksi ja sen siivet läiskyttävät hurjasti. Mutta siihen se taitaisi jäädä. Liikun yleensä seurassa, joka tuntee linnut paremmin kuin minä. Toinen ehtii havaita ne ensin ja nimeää ne ennen kuin pääsen ongelmanratkaisun kimppuun. Sen seurauksena en tietoisesti tunnista lintuja. Nyt kuitenkin huomaan, että informaatio "tavallisten kaupunkilintujen" muodoista ja lentotyyleistä täytyy olla jossakin muistini lokerossa säilössä, koska tiedän heti, ettei tämä ole mikään niistä linnuista.

Painen mieleen, että kumma lintu laskeutuu mantsurianjalopähkinän (vai onkohan se sittenkin japaninsiipipähkinä, en ole varma eikä minulla taida olla sen siemenistä kuviakaan) tienoville muurin taa. Taitamme matkaa koiran kanssa. Puun kohdalle tullessamme kuulen kummallisen, kovan äänen. Ehkä se on se lintu? Mutta puussa hyppii vain muutama keltarintainen pikkulintu ja varpusia. Sitten äkkiä muurin takaa sukeltaa esiin tyylikäs, musta lentolisko, jonka päässä on punainen lakki. Palokärki! Sen valpas silmä tuijottaa koiraa, joka murisee. Palokärki kiipeilee runkoa pitkin kuin mikään ei sitä häiritsisi, mutta sen silmä tarkentuu tiukasti koiraan.

Kun otan kameran esiin ja alan kuvata, helvetti räjähtää. Koira hyppää muuria vasten rähisten, lintu ponkaisee lentoon, leukkuu kauas. En suutu koiralle, mitä sekin hyödyttäisi, työnnän vain kameran taskuun ja lähden kävelemään, ja koira jolkottaa nyt ihan rauhallisena remmissä. Siitä kaikki on okei, kun huomiota suodaan sille, ei jollekin hemmetin tintille. Mitä palokärki tekee täällä? Ehkä se on eksynyt keskuspuistosta tai rannoilta tänne?

Olen iloinen linnusta. Olen nähnyt palokärjen ehkä kymmenen kertaa aiemmin. Ja nyt näen sen ensimmäistä kertaa niin, että saan aivan itse havaita sen, arvuutella sen lajia, tunnistaa sen. Kukaan ei kerkiä latistaa lintua nimilapuksi. Miten tyydyttävää! Yksin kulkiessa huomaa eniten. Ja yksin tulee kuljettua eniten, kun on koira, joka haluaa kävellä kolme lenkkiä päivässä. Tätä luksusta on nyt melkein kuukausi.

Kaipuu lehvästön alle

Tuntuu uskomattomalta katsella kuvia, joissa on kesä. Montako vuotta kesästä on?

On vaikeaa kuvitella se kaikki: valo lehvästön lävitse, uimastadionille käveleminen ilman pipoa, sandaalit, säärien epiloiminen, palstalle pyöräileminen, silokallioiden lämpö, lokkien äänet. Miten metsän valööri muuttuu muutamassa viikossa, kun lehdet tunkeutuvat nupuista esiin ensin kellervinä ja tahmeina ja sitten venyttäytyvät, suoristautuvat, tummentuvat. Kuinka linnut kirkuvat, huhuilevat, lirisevät, krinksuttavat ja huikauttavat pehmeitä melodioitaan. Ja mutaisesta maasta työntyy esiin päättäväisiä varsia ja lehtiä, jotka venyvät kohti aurinkoa, kuinka kukat tanssivat auringolle, kääntävät mesikehänsä sen valokehään päin. Että voi mennä palstalle, istua takamuksillaan maassa ja lauleskella hiljaa ääneen samalla kun ruopsuttaa maata. Ohdakkeen juuret ovat suuret ja murakat, vesiheinän hiusmaiset, sitkeät.

Ystävä soittaa töihin, kyselee viljelypalstoista. Kaipaus valahtaa minuun ja sitten iskee halu kulkea vuodenkiertoa Flickrissa. Kaksi viimeistä kesää ovat olleet niin vaisuja ja viileitä, että ainakin itse huomaan kaipaavani jo sellaista kunnon kesää, jossa tekee mieli ottaa Suomenlinnan lautta ja mennä kallioilta uimaan kantosiipialusten aaltoihin. Jossa on niin lämmin, että on helppoa hakeutua puistoon tai rannalle istuskelemaan ja soittaa spontaanisti ystäville, josko näilläkin vaikka olisi aikaa ja halua liittyä seuraan. Talvisin elämismaailma on vain niin erilainen. Keinovalo särisee tapaamisten taustalla, kaikkia väsyttää.

Tunnen muutaman ihmisen, jotka eivät erityisemmin pidä kesästä, mutta kylläkin talvesta. En osaa kuvitella sitä mitenkään. Se tekee jollakin lailla epävarmaksi ja empiväksi. Jos jonkin näinkin perustavanlaatuisen suhteen voi olla eri mieltä, missä kaikissa muissakin asioissa voi ihmisten välille jännittyä ritisevä railo, jonka ylitse katsomiseen liittyy aina tietty määrä ahdistusta siitä, ettei toista vain pysty koskettamaan tämän seikan suhteen? Olisi tietysti hyvä oppia pitämään talvesta, koska se on täällä niin paljon pidempi kuin kesä. No, olen kyllä edistynytkin sen asian suhteen. Esimerkiksi tänä vuonna en syksyllä tuntenut mitään valtavaa ahdistusta. Mutta en tunnu voivan sille mitään, että kaipaan juuri kesää.

Minulla on aika harvoja hyviä muistoja, jotka eivät liity tai paikannu kesään. Kummallista, miten ihmiset ovat hakeutuneet tänne, näin kylmään ja pimeään, liikahtamattomaan talveen. Aina kun mies puhuu siitä, hakisiko hän töitä myös ulkomailta, huomaan ajattelevani: Miksipä ei? Olen asunut ulkomailla ja tiedän, että sopeutuminen on kovaa työtä ja joka käänteessä saa huomata olevansa tyhmä, väärällä tavalla puhuva ja perusasioista tietämätön. Mutta toisaalta, jos kesä olisi parikin kuukautta pidempi ja talvi vastaavasti lyhyempi... olisiko se sen arvoista?

Sitä on yhtä vaikeaa kuvitella kuin muistaa nyt, miltä tuntuu keväisin, kun äkisti runkoihin on räjähtänyt elämän purkauksia ja linnut mekastavat.