Helpottavat rajat

Kukaan ei varmasti yllättynyt tästä, että matkailijat kantoivat koronan takaisin Suomeen, joka melkein vahingossa tukahdutti sen. Tänä kesänä on ollut varsin opettavaista seurata ihmisten oikeutuksen tuntuja huvimatkailun suhteen. Enää ei minussa taida olla milligramaakaan luottamusta siihen, että ympäristökriisi voitaisiin ratkaista jollain solidaarisuustoimilla, kun edes myös itseä ja omia läheisiä samoin tein vaarantava pandemia ei saa ihmisiä miettimään, mikä on tarpeen ja halun ero. Mitä vanhemmaksi käyn, sen perustavammalta kysymykseltä tuo alkaa näyttää. (Viisitoista vuotta sitten taisi olla pinnalla enemmän havainnon ja tunnistamisen ero. Ehkä luovin ulkopuolelta injenktoidusta epistemologiasta yhtä enemmän kohti moraalia, joka on jo lapsena ollut kovin vallitseva aihe ajattelussani, vaikka sitten opiskelupiirien vapaamielisyyden ympäristössä ymmärsinkin pitää turpani siitä kiinni, ainakin enimmäkseen.) 

Koska huvimatkailu joka tapauksessa on melko kestämätön elämänmuoto (etenkin tässä laajuudessa toteutettuna), olen itse ollut kauhun lisäksi myös tyytyväinen pandemiasta: on ollut paljon helpompaa linjata omaa toimintaa arvojen mukaisesti (yleinen pitkäkestoinen hyvä on tärkeämpää kuin yksilöllinen hetken hurma) - paljon helpompaa kuin "normaaleina" vuosina. Ekologisintahan on tietenkin pysyä kotona. Nyt kun se on voittopuolisesti myös myötätuntoisinta ja turvallisinta, ei ollut vaikeaa valita. Plussana vielä se, että "matkakassalla" pystyin sitten ostamaan ilmajoogatelineen, josta olin unelmoinut jo useamman vuoden. Hankin siis lisää syitä pysytellä nimenomaan kotona arvojeni mukaisesti!

Yleisemmällä tasolla: Eikö olekin kiinnostavaa, että meillä on narratiivi valinnanvapauden autuudesta, tai ehkä useimmat puhuvat siitä ihan vain vapautena. Ja silti, kun mietin omaa elämääni, huomaan, että rajoitukset ovat säännönmukaisesti helpottaneet tyytyväisyyden löytämistä - oli kyse puoleltani eksklusiiviseen läheissuhteeseen (tai -suhteisiin) sitoutumisesta, vegaaniruokaan sitoutumisesta, säännöllisiin ruoka-aikoihin sitoutumisesta, alkoholittomuudesta ja muusta päihteettömyydestä, opintoihin ja töihin sitoutumisesta, nyt sitoutumisesta "älä levitä virusta" -peliin,  jne. (edellyttäen toki, etteivät esim. parisuhde tai työt ole mitenkään hirviömäisen huonosti järjestetyt: varmimpia tapoja päätyä raastavaan tyytymättömyyteen, joka onneksi töykkii tekemään asialle jotain). Voi olla, ettei toisten maailma pyöri näin, mutta itse huomaan olevani tyytyväisin, kun valinnanvaraa ei ole ihan niin paljon ja pystyn noudattamaan paremmin arvojani valinnoissani. Spontaanissa "vapaudessa" kun käy kovin helposti niin, että kipeytän vatsani, unohdan nukkua, juutun someen ja lomallakin stressaannun enemmän kuin palaudun, koska oli mentävä, nähtävä ja koettava - jotain, mistä ei sitten kahden vuoden jälkeen muista paljon mitään. Tai vatkutan jonkun aivan toivottoman romanssin kokoon päässäni tai vuorovaikutuskentässä - sellaiseen fasanointiin menee hirvittävä määrä voimavaroja ja takaisin saatu mielenrauha, riemu ja mielekkyys tapaa jäädä aika vaatimattomaksi. (Vaikka olenkin kiitollinen kaikesta hyvästä seksistä. Seksuaalivietin kanssa neuvotteleminen taitaa olla aika yleinen kompastuskivi, mitä ihmisten tarinoita kuuntelee.) Tässä kohdin on tietysti viitattava Platoniin, koska jo hän kirjoittaa tästä. Siitä, miten pohjatonta ruukkua saa koko ajan olla täyttämässä, kun taas ruukku, jossa on pohja - no, siitä saa vesileilin vähän pienemmälläkin täyttämisellä. Eli en usko, että kyse on mistään modernista jutskasta. Meillä on vaan ennennäkemättömän elintason vuoksi ollut eri mittakaavan mahdollisuudet tuhota planeettaa ja omaa elämäämme pohjattoman ruukun taktiikalla.

Pohjaton ruukku, tyhjyys ja täyteys, taas tuo mieleen muinaiset kiinalaiset ja heidän mietteensä siitä, mikä tekee ruukusta funktionaalisen: tyhjyys tietenkin. Ilman sitä ei voida säilöä.

Niin että sen sijaan, että toistellaan latteaa "fill your cup" -mantraa, mitenkä olisi "muista ilolla tyhjää tilaa kupissasi"? (Ja usein juuri rajat luovat tuon tyhjän tilan, ainakin minulle.)

Ehkä jotenkin koen, että oman kupin osin tyhjänä pitäminen rajoitusten asettamisella helpottaa suunnittelemista ja etenkin muuttumisen suuntaamista. En tarkoita, että olisin hurjassa muutospungussa, vaan ehkä jotain tällaista: kun sitä kuitenkin muuttuu kaiken aikaa, rajoitukset aika mukavalla tavalla pakottavat luovaksi, luovimaan irti automaatioista, joita syntyy jatkuvasti, kun toiminta polkuuntuu. Etenkin kun tilanne muuttuu, ja siten rajoitukset muuttuvat, huomaan syttyväni miettimään, miten haluan edetä sen sijaan että vain ajautuisin eteenpäin signaloiden ulospäin kaiken olevan hyvin (tai joskus: paskasti; harvemmin muistan, kuten muutkaan eivät yleensä muista, signaloida sitä, että läsnä on jatkuvasti kaikki ydintuhosta, ilmastonmuutoksesta ja lajikadosta ystävien tukeen, omenapiirakoihin ja orgasmeihin sekä toiveikkuuden satunnaisiin viriämisiin). Ilman rajoituksia tunnen elämän hakuammuntaisuuden paljon tukevammin luissa ja ytimissä. Sen sijaan, kun on joitain asioita, aatteita, ihmisiä, joihin olen sitoutunut ja jotka luovat tietyn ulkoisen paineen sitoutumisen mukaisen toiminnan ohjaamiselle, mietin paljon tarkemmin, mitä haluan ja mitä tarvitsen, ja mikä näiden välinen ero on.

Rajojen asettamisesta puhutaan paljon tietyn piirin psykohaastelussa. Yleensä sillä viitataan siihen, että minä asetan ja saan asettaa rajat muille. Tämä on epäilemättä tarpeen ja omaa vastuualuettani (ja olen siinä aika patasurkea mutta harjoitelen, harjoittelen). Mutta entäs se toinen puoli, josta harvemmin puhutaan: että myös muut asettavat ja saavat asettaa rajat minulle? Olen paljon kiitollisempi tästä jälkimmäisestä ja pidän sitä vieläkin kiinnostavampana, ehkä koska omat rajan asetukseni tuppaavat noudattamaan automaatioita ja niitä myyttejä, joita en vielä osaa yhtään kyseenalaistaa. (Enkä kenties opi kyseenalaistamaan niitä tässä elämässä ellen törmää muiden rajoihin.) Tietysti olen kuten muutkin ihmiset: jos rajat asetetaan uhkaavasti, ensin kapinoin, ulisen ja hiihdän seiniä ja kattoja pitkin elämän lähtiessä laukalle ja unen kadotessa. Mutta parempi sekin kuin ettei niihin törmää! Oppimassahan täällä ollaan. Ja ensimmäisen reaktion jälkeen tapahtuu jotain paljon mielenkiintoisempaa: hyväksyn rajat ja alan tutkia, miten niiden sisäpuolella liikutaan tehokkaasti - siten siis, kuten Feldenkrais määrittää tehokkuuden: paikasta a paikkaan b mahdollisimman pienin ponnistuksin, vaivatta, ilolla. Opin. Ja kun opin tehokkuutta, tyhjennän kupistani turhaa vanhaa lietettä. 

Ehkä ajatukseni rajoista ja rajoituksista kuvastavat hyväosaisuuttani - sitä, ettei minulle ole oikeastaan asetettu sellaisia rajoja, jotka olisivat vahingoittaneet itseäni valtavasti. Ja sitä, että luotan perustavalla tavalla siihen, että kulkivat rajat liki missä hyvänsä, keksin keinon vikeltää niiden sisällä - tai karata. En ole oppinut avuttomaksi, mikä tarkoittaa varmaankin sitä, ettei minua ole yritetty opettaa sellaiseksi, paitsi ehkä muutamassa työpaikassa, joista kävelin ulos siitä syystä, ettei siellä kestetty tapaani hoitaa hommat siltä seisomalta, kuuluivat ne työnkuvaani tai ei. Siinä missä itse tutkin solidaarisuutta esim. tässä pandemiassa - solidaarisuus riskiryhmiä kohtaan -, moni tutkii solidaarisuutta vertaisia kohtaan ja kokee ongelmaksi, jos joku saa työt tehtyä nopeammin ja sen jälkeen tekee vielä jotain ekstraa; olen kuullut pari kertaa valitusta siitä, ettei niin pidä tehdä, koska muuten kohta kaikilta vaaditaan sama palkkaa korottamatta. Ja minä kun kuvittelin keventäväni kaikkien taakkaa, jos teen jotain hyödyllistä sen sijaan että istun kellokortin takana kuin häkkieläin, pitkästyen ja kokien syvää turhaumusta ja kykenemättä auttamaan ketään tai mitään. En jäänyt niihin työpaikkoihin mutta konflikteista jäi jälkeen tietty arkuus, jota on myöhemmin saanut selitellä; minusta tuli tältä osin krooninen anteeksipyytäjä. Onneksi suurin osa työpaikoistani on ollut sellaisia, että niissä on suhtauduttu myönteisesti siihen, että sitoutuu työhönsä ja jos kyse on aikapalkasta, keksii itselleen tehtävää koko siksi ajaksi purkamalla jonkun toisen kuormaa. Ehkä rohkaistun jossain vaiheessa siihenkin, että lakkaan pahoittelemasta sitä, että yritän purkaa yhteistä kuormaa. Parhaita ovat tietysti työt, joissa on urakkapalkka - ei tarvitse pyöritellä peukaloita eikä suututtaa ketään vaan voi tehdä työnsä täysin sydämin ja kaikki ovat tyytyväisiä, ja kun on tehnyt työnsä, saa kävellä ulkona ja palautua. (Joku kahvihuone on itselleni enemmän helvetti kuin palauttava ympäristö vaikka pitäisinkin ihmisistä ja useimmiten on helpottavaa paiskia hommat etunojassa loppuun ja sitten saada monen päivän vaelteluvapaa.) Etätyössäkin voi järjestää asiansa miellyttävämmin - oikeasti palautua tauon aikana.

Kummallisimpia töitä olivat ne, joiden aikana lähinnä istuin jossain kellokortin takana voimatta tehdä muuta kuin blogata. Kaipa näkyville kirjoittaminenkin on yritys kantaa yhteisiä kuormia? (Tosin tietysti pelkään, että vain kasaan sitä kuormaa. Uh.) Tai ainakin yritys pysyä semijärjissään. (Hyvinpä sekin onnistui.)

Nykyään osaan meditoida luontevammin eli ehkä pärjäisin myös noissa työpaikoissa paremmin ilman bloggaamistakin ja ketään suututtamatta: istuisin vain minuutteja menemään solidaarisuutena vertaisille. Silloin ne rajat tuntuivat jotenkin ahdistavammilta. Niiden rikkomiseen liittyi myös yleensä joku havaittu puute, taju siitä, etteivät muut ehdi hoitaa tuota mutta minä ehtisin, ja se olisi helpompaa kaikille. Näemmä koen hyvin ahdistavaksi sen, jos tarvettani auttaa rajataan. (Tässä kohdin nauran.) (Luulen, että se on tarve, mutta varmaan joku kohta tulee kertomaan, että haluhan se vain. Ja sitten on taas opittava!)

Pandemia on kyllä kiinnostava tapaus. Raja-sanakin on saanut uuden merkityksen, samoin kansallisvaltio. Jos aiemmin en uskonut fysikaalisen maailman rajoihin ja pidin niitä vähän tympeinä tai jopa vihamielisinä, nyt ajattelen kansallisvaltiota mahdollisena virustorjuntatoiminnan yksikkönä ja toivon sen olevan mahdollisimman virtaviivainen suhteessa tähän tavoitteeseen kunnes urakka on selätetty ja voidaan levähtää. Tuntuu, että se on monella tapaa liian suuri - esim. maskikysymyksen kannalta; elämä on pk-seudulla aika erilailla muotoutunutta kuin maaseudulla ja silti vasemmistolaiset haluavat pitää kiinni jostain himskatin yhdenvertaisuudesta, joka mitataan vain tietyissä kohdin muttei toisissa: miten tuottaa yhdenvertaiset palvelut, turvallisuus jne. näin erilaisiin olosuhteisiin, on kyllä minulle suuri arvoitus mutta ehkä en ole vain lukenut aiheesta tarpeeksi ymmärtääkseni vastauksen ilmeisyyttä - mutta silti isot linjaukset halutaan tehdä vieläkin suuremmissa yksiköissä! (Ja ne voivat olla tuhoisia kuten vaikka tämä ajatus matkailun sisärajojen avaamisesta. Mutta vaikka Eurooppa on monessa mielessä Suomea enemmän koti, sen tuottamista ideoista on mahdollista nauttia ylittämättä valtionrajoja.) Vielä on elokuu ja voin nauttia kävelymatkan karttaan luontaisesti piirtämistä, polveilevista rajoista. EIlen teimme zombiapokalypsihenkisen tavaranhoardausretken vuokrapakulla. Haimme Vompsun tavarat pelikaanivarastosta meidän vinttiin. Se määrä desinfiointia, maskeja ja varmistelua - en todellakaan odota syyskuun ja töiden alkua. Oli kammottavaa joutua vierailemaan kivikaupungissa - ymmärrän kyllä, että jos kotini olisi edelleen siellä, ehkä rempoisin rajoja laajemmiksi. En ollut onnellinen kivikaupungissa, ymmärrän sen viiltävän tarkasti nyt. (Vanhempani tolkuttivat minulle 25 vuotta, että varmasti tykkäisin enemmän syrjemmässä asumisesta, mutta en kuunnellut. Se oli typerää - he ovat tunteneet minut vauvasta lähtien ja tietävät tarkemmin kuin kukaan muu, mitkä asiat itseäni ovat välittömästi ja ravistelevan syvästi ilahduttaneet aivan pienestä pitäen tänne saakka, riippumatta kaikista muista kuorrutuksista ja kotkotuksista. Pilvet, eläimet, puut. Hiljaisuus ja rauha. Kirjat. Tanssiminen yksin.)

Mutta edelleenkään en tajua, miksi joku on ajatellut, että juuri tänä kesänä on hyvä matkustaa jonkin syrjäisen vuokramökin sijaan ulkomaille (tai että tänä syksynä on hyvä ajatus taas sulloa kalenteri täyteen harrastuksia). (Huomaan, etten osaa identifioitua omistavaan luokkaan edes sen verran että kykenisin kuvittelemaan omistusmökkiä.) Arvaan, etteivät he pelaa "älä levitä virusta" -peliä eivätkä syystä tai toisesta (ja ne syyt voivat olla hyviä syitä heidän elämänhistoriansa todistuksessa) ajattele sellaisten pelien vaikutusta tervehdyttävänä, halun ja tarpeen suhdetta selventävänä ja luovuutta ruokkivana. Miksi näin arvaan? No, jos he tekisivät kaikki nämä pelin edellyttämät varotoimet, joita me teemme, tuskin hekään haluaisivat juuri poistua kotikulmilta, joissa ei tarvitse matkustaa julkisissa, käydä fyysisesti kaupassa, tavata vieraita ihmisiä lähietäisyydeltä, joutua paikkoihin joissa ei voi saippuapestä käsiä tai leipoa omaa leipäänsä. Ja vaikka kotikulmille tuleekin syyskuussa lähityö lieveilmiöineen ja kotikulmien toimintasäteeksi pingottuu taas kolmisenkymmentä kilometriä kävelymatkan sijaan, silti siinäkin muodostuu rutiineja, joiden avulla on mahdollista suojella itseään ja muita paremmin kuin jollain ainutkertaisella matkalla. Olen ajanut terveysasioissa junalla nyt sitten maaliskuun kolme kertaa keskustaan ja oppinut joka matkalla lisää siitä, miten pandemia-aikana pakataan matkakassi, montako maskia tarvitaan, missä vaiheessa kädet kannattaa desinfioida, miten eteiseen rakennetaan desinfiointipiste lompakolle ja avaimille jne. Maskitkin tuntuvat harvojen sisäpiipahdusten postiin ja kirjastoon jäljiltä ihan helpoilta ja mukavilta käyttää. Maskeissa on isoja eroja, joten jos tuntuu vaikealta, kannattaa kokeilla useampia malleja. Ei istuvia farkkujakaan löydä yleensä ensisovituksella. 

Kiinnostavia aikoja, ei voi muuta sanoa. Olen onnellinen, että saan elää ja tarkastella tätä aikaa, vaikka se tarkoittaakin, että olen vieraantunut monesta ihmisestä tai ainakin heidän tämänhetkisestä ideologiastaan. Varmasti opin suhtautumaan nyt matkailleisiin ihmisiin tavalla tai toisella, mutta siihen voi mennä tovi aikaa. Ehkä sen avain on, että opin suhtautumaan omaan suhtautumiseeni. Siihenkin voi mennä aikaa. Ja mikäs siinä: kaikki aika maailmassa.

Kotibileissä

Pitkästä aikaa kotibileet! Ihmisiä istumassa ja ryömimässä lattioilla, zentyypit hirveässä hutakassa, juhlien emäntä jokseenkin tolkuttomassa tilassa täynnä levottomuutta ja läheisyyttä, painostava kuumuus ja sitten uskomaton sade, ystävän matkalla rapaantuneet jalat, jotka hän esittelee useamman kerran. Keskustelua karkeista, kontakti-improvisaatiosta ja siitä, onko objektiivista totuutta ja millainen onkaan mestarin ja oppilaan suhde. Juon puoli lasia viiniä ja juurrun tilaan. Viini maistuu hirvittävän pahalta. Siitä on ikuisuus, kun olen juonut alkoholeja edellisen kerran.

Vompsu haluaa lähteä kotiin aikaisin, häntä väsyttää. Jään istumaan huoneeseen ja tunnen itseni hirvittävän yksinäiseksi siinä keskellä ystäviäkin. Ja silti yhteys ei katkea. Ei, vaikka toinen nukkuu toisessa asunnossa, rauhallisena. Olen pyytänyt yhdeltä ystävältä apua ja saanut sitä, arvannut oikein, kuka ehkä osaisi auttaa minua sanallistamaan sen, mikä on askarruttanut jo jonkin viikon. Se tekee jotenkin rauhalliseksi, vaikka päivällä onkin sattunut kaikkea omituista kuten että unohdan vaatekaapin oven ja pyörän lukitsematta eikä silti mitään katoa, ja että lokki paskantaa täyslaidallisen tukkaan, jota koetan kuivata bileiden kunniaksi laineille. (Se laineista, tulen bileisiin lokinpaskasta pestyllä märällä päällä nutturalle sutaistuna ja unohdan avata hiukset siinä vaiheessa kun ne varmaan olisivat kuivat. Ei näistä ulkonäköasioista oikein vain tule mitään, en osaa semmoisia. Onneksi Vompsu ei välitä niin sellaisesta, hänelle kelpaan vaikka lokinpaskaa päässä. Pari päivää sitten myös pihkastin paitani ja istuin koiranpaskan päälle puistossa, mikä ei sekään tunnu häiritsevän Vompsua tippaakaan, vaikka unohdankin pestä ne housut ja se on minusta jo ehkä vähän ällöä ensin, mutta sitten ajattelen, että hitto vie, olen hiihtänyt näissä nyt jo kaksi päivää paskanjämineen, en enää saastu näistä kun en ole ennemminkään saastunut.)

Bileissä tajuan myös selkeästi, että oma levottomuuteni, josta olen ollut hurjan huolissani, on kuitenkin vielä aika pientä verrattuna monen muun ihmisen levottomuuteen. Tai ainakin ilmenee eri tavalla, sellaisella tavalla, jota pohjimmiltaan osan kuitenkin käsitellä ihan tyydyttävissä määrin, olkoonkin, että unet käyvät värikkäiksi ja unohtelen päiväsaikaan perusasioita kuten lukita fillarin. En osaa tässä tilassa närkästyä yhtään mistään, ja jaksaisin varmasti istua aamuun asti, ellei seuraavana päivänä - nyt - olisi paljon tekemistä.

En kyllä tiedä, saanko tänään oikein mitään tehtyä, koska vaikka lähden bileistä kolmen jälkeen ja olen sängyssä puoli neljältä hampaat pestyinä ja ihanan uneliaan miehen viereen käpertyen, en saa unta. Nyt kello on jo kahdeksan enkä ole edelleenkään nukkunut lainkaan. Bileet ja kaikki kerralla nähdyt ihmiset - olen tavannut ihmisiä kovin vähän viime aikoina, vain muutamaa läheistä naista yksi kerrallaan - vain kiihdyttää minut sellaiseen tilaan, että makaan levollisena vuoteessa ja olen tyytyväinen siitä, että olen siinä enkä missään muualla, ja sitten samalla oivallan asioita yksi toisensa perään ja olen kiitollinen ja liikuttunut siitä, ettei elämäni tarvitse olla levotonta, ettei minun tarvitse juoda viiniä, että voin oikeastaan elää rauhallisesti ja kuunnella kehoani ja ottaa asian kerrallaan, ettei ole kiirettä mihinkään. Olen vähän huolissani joistakin ystävistä, mutta sekin on kepeää huolta, koska tajuan samassa kun ajatus välähtää, etten voi oikeastaan niille asioille kovinkaan paljon. Ja joka tapauksessa en osaa olla rakastamatta näitä ihmisiä, se on selvää, en osaa oikein kunnolla loukkaantua ja se taas tekee tarpeelliseksi joidenkin rajojen asettamisen.

Haluaisin asettaa rajat niin, etten loukkaisi ketään, mutta tiedän sen mahdottomaksi. On siis asetettava ne niin, etten loukkaa ketään tarkoituksella ja että tarkastelussa on nimenomaan pidempi näkökulma, rikkoontumisen ja korjaamisen sykli, halukkuus suoristaa uudelleen joskus jo lommoutunutta.

Hassua, miten tuollainen pieni juhla, jossa kaikki kommunikaatio on helposti hassunkurista ja hihittävää, saa miettimään suuria, juhlallisia ajatuksia, pitkäkestoisia linjauksia, tuntemaan itsensä taas hieman enemmän osaksi ihmiskuntaa ja ystäväpiiriä. Filosofian seminaareissa ja vakavissa kriisikeskusteluissa kun itselleni tapaa käydä aivan toisinpäin, vaikka niissä näennäisesti pyöritetäänkin keskittyneesti juuri niitä asioita, joita nyt uneton yö lempeästi kehrää minussa kaiken hupsuttelun ja keveyden jälkimaininkeina. En haluaisi ajatella etsiväni tasaista ja kaikkialla toteutuvaa "tasapainotilaa" keveän ja raskaan, hupsun ja kuolemanvakavan, hilpeän ja masentavan välillä, vaan tonkivani sinnikkäästi tilanteessa kuin tilanteessa (no, ainakin ihannetapauksessa) siinä piilevät erilaisten suhtautumisten mahdollisuudet, alut, aavistukset, ja rekisteröiväni ne ja suhtautuvani niihin kaikkiin samaan aikaan huolellisesti ja irtipäästäen.

Liekö mahdollista.

Mutta se on ainakin taas todettu, että bileet ovat itse asiassa parhaat, kun ei juo juurikaan viiniä. Jos olisin juonut viiniä, olisin tullut provokatiiviseksi ja levottomaksi, tuntenut todennäköisemmin itseni hylätyksi ja toivottomaksi ja niin edelleen. Nyt taas vain kestin ujouttani ja sitten äkkiä se oli kadonnut ja oli hyvä olla ja keskustella ja hihitellä. Ja muistan keskustelut ja - no, pidän vain parempana sitä, että mieleni ei ole vääntynyt samealle mutkalle, joka jyskyttää seksuaalisuutta ja pelkoa omasta kelpaamattomuudesta tainnuttavalla taajuudella. Alkoholin kanssa on vaikeampaa liikkua keveästi, niin hullulta kuin ajatus aluksi tuntuukin. Mutta niin se tuntuu vain olevan, ainakin minulla. Muilla ehkä toisinpäin, ja itsellänikin ehkä joissain elämänvaiheissa se on mennyt toisinpäin, mutta ei näemmä enää.

Mielenkiintoista.

Kehollinen reaktio

Olen tässä naureskellut pari päivää iloisesti ja oivalluksesta hykerrellen Hanna Svennevigin tokaisulle, että kenties voimakkaasti kehollisesti reagoiville ihmisille on luontevaa lähteä purkamaan hankalia olojaan nimenomaan kehollisten keinojen ja terapioiden kautta. Se on kuin minusta kirjoitettu! Minähän jotenkin haksahdin koko kehomieliajatteluun sitä kautta, että menin feldenkrais-tunnille ja kohtasin siellä ensimmäistä kertaa ääneenlausuttuina nuo armolliset sanat, että voi vain panna merkille yrittämättä korjata. Että on vain ja antaa asian olla ja panee merkille ja on siitä tyytyväinen.

Se oli kuin maailma olisi äkisti avautunut. Että niinkin voisi ajatella.

Myöhemmin olen tietysti löytänyt monia ajatuksia, jotka kaikuvat noiden sanojen kanssa. Esimerkiksi psykoterapian perusvire sopii hyvin yhteen merkille panemisen ja siitä tyytyväisyyden kanssa, samoin tietoisen läsnäolon periaate.

Mutta on kauhean luontevaa, että löysin tuon ajatuksen ensimmäisen kerran nimenomaan kehonhallinnan tunnilla. Koska on aivan selvää, että minua auttaa paljon enemmän kehollinen harjoittelu kuin ajatusten pyörittäminen, ympäristönvaihdos paremmin kuin ajatusten muokkaaminen, ja niin edelleen. Ajatukset ovat niin jääräpäisiä että niitä on vaikeaa kyseenalaistaa suoraan. Ja vaikka järjellä sitoutuisikin siihen, että joo, tämä kyseenalaistus on aiheellinen ja että varmasti se on järkevämpi suhtautuminen kuin tämä vanha ajatuskuvioni, vanha ajatuskuvio tuntuu oikealta. Se on välittömäksi tai automaattiseksi käynyt reaktio, luontumus. Ja jos sitä koettaa muuttaa tuosta noin vain, nythetinytheti, ei se ihan niin onnistu. Siksi on hyvä ensin tosiaan vain panna merkille korjaamatta. Panna merkille ja olla tyytyväinen siitä, että on pannut merkille. Kognitiivisen terapian piirissä tätä asioiden tarkkailemisen merkitystä on tutkittu, ja tiedetään, että tämä pelkkä tarkasteleminen mitään muuttumista yrittämättä on muutoksen tärkeimpiä edellytyksiä.

Sen lisäksi se on myös kauhean kiinnostavaa!

No mutta, nyt eksyin aiheesta. Niin taitaa käydä aina. Parasta olisi lähteä rupattelemaan aiheetta, luulen. Ei tulisi eksymisen tunnetta.

Mutta halusin tallentaa ja oikeastaan haluan edelleen kirjata muistiin sen, miten nyt pari päivää reaktioideni korostunutta kehollisuutta ja työstämistapojeni kehollisuutta ajateltuani sain muistutuksen siitä, miten voimakas kehollinen reaktio voi olla.

Aamu oli jo aika stressaava. Paljastui, että siskon muuttoavuksi meneminen olikin ollut äidin idea ja että sisko oli loukkaantunut siitä, että äiti hössötti asiasta ja oletti, ettei sisko selviäisi muutosta ilman apua. Niinpä mitään muuttoa ei sitten ollutkaan. Sen sijaan juttelin isän kanssa puhelimessa pitkään siitä, ymmärtääkö äiti, miten hänen huolehtimisen tuputtamisensa voivat tuntua tarpeettomilta ja jopa rasittavilta jo aikuisista lapsista, jotka ihan mielellään huolehtivat oman elämänsä sujumisesta. Ja että ymmärtääkö äiti, ettei hänen tarvitse aina meidän sinne mennessä laittaa useamman ruokalajin illallispöytää ja siivota kahta päivää - tämä saa isän hyvin ärtyisäksi, koska isän mielestä on ihan kiva syödä meidän kanssa, mutta hän ei kestä sitä, kun äiti romahtelee "kun vessa on niin epäsiisti enkä osaa edes laittaa mitään ruokaa". Isä myönsi, että äidin kanssa on ajoittain rasittavaa elää, koska äidille ei kelpaa mikään muu kuin täysi perfetto. (Olin onnellinen tästä sanallistuksesta. Se tekee helpommaksi ymmärtää sen, miksi tunsin itseni aina naamiaisasuiseksi lapsena, ja miksi minulla oli aina tunne, etten oikein riitä - koska en riittänytkään. Ei ihme, että ryhdyin isän tytöksi jo heti kättelyssä. Sisko valitsi toisin. Hän jatkaa perfettoperinnettä omalla tavallaan.) Sitten ajoin metrolla itäkeskuksen Prismaan ja ostin luomuvihanneksia ja -hedelmiä repun täyteen sekä kaksi kasvatusharsoa palstalle. Tässä vaiheessa olin vielä oikein hyväntuulinen.

Lähdimme hoitamaan asioita iloisesti ja tyytyväisinä, Vompsulla on vapaapäivä. Jo ensimmäinen asiakaspalvelukontakti kääntyi heti oudoksi: se, että tulemme ostamaan palvelua liikkeestä, lietsoo asiakaspalvelijasta ensin mölähdyksen: "Voi ei!" ja sitten epämääräistä mutinaa. Olin hämmentynyt ja jäin aika sanattomaksi, ja koska hoidimme asiaa, joka oikeasti on pakko hoitaa, jotenkin nielin nämä mölinät ja koetin vain olla tilanteessa ja sietää epämukavaa oloani ja epäselvyyttä siitä, saammeko nyt ostettua palvelumme vai emme. Onneksi Vompsun ahdistus viriää suuremmaksi ja helpommin, joten hän sitten aika pian totesikin: "No jos nyt on sulle huono hetki niin kyllähän tuosta läheltä saa tätä palvelua toisestakin liikkeestä eli voimme ihan hyvin mennä sinne, ei se ole mikään ongelma..." Huokaisin helpotuksesta: mainio avaus, nyt kaikilla oli mahdollisuus vetäytyä tilanteesta kasvot säilyttäen. Mutta ei, asiakaspalvelija sanoi, että ottaa kyllä homman hoitaakseen. Mutta sitten hän murisi kaikesta mahdollisesta asiaan liittyvästä ja tilanteen ahdistavuus ja absurdius piirtyi taas selvänä esiin. "No, nämä pitää sitten hakea tänään pois, soitan kun on valmista, enkä hyväksy mitään selittelyitä!" hän evästi tuikeasti.

Talsimme kohti keskustaa jokseenkin tyrmistyneinä ja puhuimme siitä, miten valtavasti valtaa yhdellä asiakaspalvelijalla oikeasti on. Mieliala oli aivan erilainen kuin mennessämme liikkeeseen hyväntuulisina. Vompsu oli niin ahdistunut, että huomasin, kuinka itse väkisinkin ponnistin kannattelemaan häntä, vakuuttamaan että on ok olla järkyttynyt tuosta kohtelusta ja lohduttamaan, ja sitten erittelemään sitä, kuka nyt heijasti pahan olon ja kehen, ja kääntämään asioita parhain päin ja huumoriksi. Olen siinä joskus aika hyvä jos oletan tällaisen tarpeelliseksi, ja onnistun usein hämäämään itseänikin siinä, että jesh, asia käsitelty, ei tästä tämän enempää, jos joku käyttäytyy hölmösti, ei minun siitä tarvitse ahdistua.

Ei tarvitse, ei, mutta ei se tarkoita, etten ahdistuisi! Nauraminen laukaisee suuren osan ahdistusta, muttei suinkaan pyyhkäise kaikkea pois.

Lohduttauduin sillä, että kohta toinen asia saadaan ainakin hoidettua asianmukaisesti ja siitä jää hyvä mieli. Meidäthän oli puhelimessa nimenomaan ohjastettu tekemään näin. Niinpä kävelimme kauppaan tyytyväisinä ja nostin vempeleen pöydälle ja kerroin, että teknisestä tuesta oli käsketty tuoda se tänne huollettavaksi ja että kaikki muut vaihtoehdot oli käyty läpi jo. Myyjä pyysi sopimuspapereita, mutta eihän niitä ollut käsketty ottaa mukaan, tekninen tuki oli sanonut, että riittää, että vempeleen vie paikan päälle, niin se viedään huoltoon. Tuki oli nähnyt koneelta, että sopimukseeni kuului huolto. Niinpä pahoittelin, että en ollut tajunnut ottaa sopimusta mukaan, kun se kerran selvästi koneeltakin heille näkyy, ja tarjouduin esittämään henkilöpaperini, joiden avulla he voisivat tarkistaa, että minulla on tosiaan oikeus huollattaa tämä laite. Mutta eipä niitä tietoja saatukaan esiin, koska sopimus oli tehty nettikaupassa... Myyjä oli oikein kohtelias ja ystävällinen, mutta silti tästäkin asioiden hoitamisesta jäi pinnalle pettymys, koska olimme turhaan kävelleet pitkän matkan reitittimen kanssa puhelimessa saadun teknisen tuen väärien ohjeiden takia. Oli myös vaikeaa olla tuntematta itseään tyhmäksi tuollaisessa tilanteessa. Mietin kuitenkin vielä kotona, että pitäisikö sopimuspapereita ottaa mukaan, mutta kun puhelinpalvelu oli sanonut, että pelkkä laitteen tuominen riittää, ajattelin iloisesti, että mennään sitten kevein kantamuksin, hyvä näin. Mutta ei se ollutkaan hyvä. Ja koska olen itse ollut asiakaspalvelutöissä, tiesin, että tälle tyypille on hedelmätöntä ruveta tilittämään toisen ihmisen tekemästä virheestä, joten kiitin vain ja läksimme.

No, saan sen asian hoitoon huomenna. Ei siinä mitään. Mutta kaksi peräkkäistä epäonnistunutta asioimista jotenkin saa kauhean epävarmaksi. Tuntuu kurjalta, kun lähtee hoitamaan asioita ja kaikki muuttuu jotenkin oudoksi eikä mikään suju kuten olettaisi. Alice asioiden hoitamisen painajaismaassa.

Sitten tulimme kotiin. Kummallista, miten äkkiä iloinen ja tarmokas keho muuttuu kivuliaaksi ja tuntuu, ettei sormeaankaan jaksaisi liikauttaa. Tein meille ja söimme tempeh-kaaliwokkia, ja tekemiseen tarttumisesta ja hukuttautumisesta tuli parempi olla, kuten aina käy. Sitten Vompsu kävi nukkumaan päiväunia, kun oli niin surkealla päällä. Mietin hetken, tarvitsenko unta, ja ajattelin, etten tarvitse, mutta kävin kuitenkin kompaten siihen viereen makaamaan ja sammuin välittömästi. Kun heräsin tuntia myöhemmin, oli kuin ydinlataus olisi räjähtänyt päässäni. Tällaista pääkipua en ole kokenut aikoihin. Aamulla olin vetreä ja rento, nyt kaikki olkapäiden ja kaulan ja pään alueen lihakset ovat aivan jumissa. Kurja tunne!

Ja odotin pelolla, milloin puhelin soi ja meidän pitää mennä ensimmäisen, äreän palveluntarjoajan luo hakemaan kimpsumme ja kampsumme takaisin. Joka ikinen kehon osa kirkui: En tahdo! Ei enää! (Se on muuten kummallista, koska silloin kun on itse asiakaspalvelijana ja asiakas kiukuttelee, ja sitäkin on nähty monet kerrat, on paljon helpompi kestää pettymys ja suhtautua rauhallisesti siihen, että toinen murisee: itse on asiakaspalvelijan roolin suojassa, ainakin melkein aina. Siitä käsin on helppoa ottaa tilanteeseen etäisyyttä: tässä kiukutellaan järjestelmälle ja sen käytännöille, ei minulle. Minä olen täällä vain vuokrakehona, kulissina, olkoonkin, että parhaassa tapauksessa onnistun kohtaamaan asiakkaat myös henkilökohtaisella tasolla. Mutta kun on itse asiakkaana, on jotenkin aika suojaton toisen kiukulle.) Puoli kahdeksan aikaan Vompsu kyllästyi odottamaan ja pelkäämään ja soitti itse sinne päin ja huomautti, että olemme nyt olleet tässä passissa ja odottaneet ja että milloin oikein meidän pitäisi tulla. No, se siirtyykin toiseen päivään. Ei sitä sitten jaksanut ilmoittaa.

Tietysti ihmisillä on huonoja päiviä, mutta kyllä tuollainen asiakaspalvelu saa miettimään uudemman kerran, mistä seuraavaksi hankkisi vastaavan palvelun. Tuntuu niin hullunkuriselta, että menee jonnekin ja haluaa tukea juuri tuota yritystä ja tulee syyllistetyksi siitä, että käyttää heidän palveluitaan. Miksei mieluummin suoraan sanoa, että nyt on täyttä, nou gou, tulkaa ensi viikolla uudestaan, tai neuvoa kollegalle? Paljon vähemmän sellainen herättäisi (ainakin minun tapauksessani) tällaista tunnetta, että on jotenkin paha ihminen, kun koettaa ostaa tuon paikan palveluksia ja että ehkä on yksinkertaisempaa käyttää sellaisia palveluntarjoajia, josta on ihan vaan mukavaa saada asiakkaita.

Olen nyt venytellyt ja hieronut kipeää aluetta ja alan vähitellen tulla inhimillisempiin tunnelmiin. Jännittävää, miten voimakkaita keholliset reaktiot voivat olla. Ja miten tämäkin selvästi liittyy pettymykseen ja hämmennykseen ja ahdistukseen. Ihottumaa ei sentään ole puhjennut raajoihin, joskus käy niinkin.

On jotenkin järkyttävää mutta hyvin havahduttavaa tajuta, miten pienet asiat saattavat kääntää koko päivän kulun ja tunnelman. Se saa mietteliääksi - onnistuuko sitä itsekin tekemään toisten elämästä helvettiä? Kenties ihan huomaamattaan, silkkaa joskus liikakuormittuneisuuttaan? Onko tärkeämpää asiaa kuin ensimmäiseksi järjestää elämänsä sellaiseksi, että jaksaa olla perusystävällinen? Onko oleellisempaa asiaa kuin rajojen ystävällisesti ja jämäkästi asettaminen siten, ettei tarvitse tuntea tulevansa tallotuksi tai uhrautuvansa, mihin sitten vastaisi nälvien, ärtymyksellä tai raivostumisella?

Valohoitoa

Ihanaa, mikä valo! Jo vesijuostessa ystävän kanssa aamulla kirkkaus vuoti ikkunasta veden pintaan, sen läpi juostessa piti melkein sulkea silmät. Raitiovaunussa kohti kotia - oli kiire, tiesin että on päivän ainoa mahdollisuus nähdä mies ennen kuin hän joutuu töihin ja palaa sieltä nukkumaanmenoaikaan, loppuun viirattuna - näin tutun, juttelimme hetken. Auringosta, totta kai. Mietin, missä vaiheessa tutuntutuista tulee tuttuja. Kai sitten kun heidän kanssaan on kerran jutellut aiemminkin ilman tutun läsnäoloa? Ei, ei minulla ole tähän sääntöä, ainakaan vedenpitävää, mutta noin sen itse sanoisin suunnilleen menevän.

Makasimme miehen kanssa sängyllä valosta sikkaralla, söimme täysyväriisistä ja purjosta keitettyä vatsantotutuskeittoa, nautimme läheisyydestä ja puhuimme paljon siitä, miten vähän olemme ehtineet vain olla. Tai siis, minä kerkiän kyllä vain olla ja ajatella ja kävellä, mutta miehellä on viimeinen yliopistokurssi meneillään ja se on aika tiivis ja vaikea, hän laskee laskujaan melkein kaikki vapaa-ajat ja koska se sujuu paremmin kampuksella, hän on yleensä siellä. Näemme vasta iltaisin, kun molemmat ovat väsyneitä ja kärsimättömiä ja tahtovat vain päästä nukkumaan. Kuinka kauan elämä voi jatkua tällaisena? Vielä kuukauden, sanoo miehen lukujärjestys. Mies oli sunnuntaina lukenut vähän blogiani ja havahtunut siihen, että olen olemassa ja ajattelen ja hermostun ja ilahdun silloinkin kun hän on siellä koulullaan laskemassa laskemistaan. Hän on ollut aika uppoutunut kurssiinsa.

Olen tietysti huomannut sen, mutta olen aika taitava keksimään tekemistä itselleni. Nytkin tänään kävin miehen lähdettyä katsomassa kasvitieteellisessä puutarhassa, olisivatko lumikellot jo nousseet. Eivät olleet, maa oli vielä lumen ja sohjon ja jään peitossa siinä, missä ne kasvavat. Mutta etelään viettävä rinne oli sula jo, ja strobusmännyn juurelta ylös killitellen taivas näytti kumman kesäiseltä. Lisäksi polut olivat vähän hyllyviä ja niissä juoksi puroja. En voinut tietenkään olla auttamatta kevättä (ja polkujen kiinteytymistä - ja samalla kurastin kengät perinpohjaisesti). Puutarhan jälkeen läksin kävelemään Kaivaria kohti ja kävin Ursulan terassilla yrttiteellä, koska yhtämittainen aamusta saakka liikkuminen tekee janoiseksi. Ursulassa on nykyisin kannussa haudutettua rooibosta, ja sitä saa santsatakin. Hyvää palvelua, kun aika monissa kahviloissa saa yrttiteekysymykseen vastauksen "joo on meillä tota vihreetä teetä".

Selvisin kävelyltä kotiin vasta viiden maissa, ja sitten menin kirjastoon palauttamaan kirjoja ja dvd-levyjä ja hakemaan saapuneita varauksia. En oikeasti ymmärrä, miten selvisin niinä vuosina, kun minulla ei ollut kirjastokorttia. Kirjasto lisää elämänlaatua tavattoman paljon! Nytkin löysin varausteni lisäksi kirjan, jossa kerrotaan eri kasvisten terveysvaikutuksista. Minusta on ihan hurmaavaa lukea, mitä kaikkea hyödyllistä saankaan elimistööni syödessäni tattaripuuroa perintömustikoilla! Katselin myös vähän Anne Tylerin romaaneita, joita minulle on suositeltu, mutta jotenkin en nyt ole romaanituulella, koska on niin monta hyvää tietokirjaa luettavana ja lainassa.

Kotiin päästyäni luin tietysti sen kasviskirjan kannesta kanteen. Palaan siihen vielä varmasti usein. Aina välillä on hyödyllistä päivittää tietämystään. Innostuin jotenkin valtavasti siitä, miten paljon kaikkia ihania kasviksia on ja miten kohta on taas kylvöaika ja että kylvöjä suunnitellessa voisi pitää mielessä myös terveysseikat - ja se on aika helppoa, koska kaikilla kasviksilla on omat terveysvaikutuksensa! Mutta jotenkin erityisesti olen nyt vaikuttunut kyssäkaaleista ja talvikurpitsoista ja punalehtisistä salaateista. Ja avokadosta. Harmillista, ettei avokado kasva avomaalla!

Tuntuu kauhean hauskalta saada syödä. Vaikka nyt on tietysti edettävä varovaisesti, vatsaparka ei ole tottunut suuriin tömäytyksiin. Söin äsken kypsän, mehevän tomaatin ja ihmettelin sen erinomaista, makeaa ominaismakua. Tomaatti myös tuntuu todella nautinnolliselta suussa. En oikein malttaisi odottaa sitä, että pääsen kohta iskemään alfalfan ituihin. Mutta vatsa on vielä tomaatista aivan ähkytännä. (Se olikin sellainen todella suuri tomaatti kyllä.) Ei auta kuin odotella ja juoda varovasti yrttiteetä.

On vaikeaa olla muuta kuin iloinen ja kiitollinen, vaikka eilen illalla minulla olikin kurja olla ja tunsin itseni kauhean hankalaksi ihmiseksi, kun en vain osaa haluta elämältä sitä mitä tämänikäisiltä naisilta oletetaan ja mitä niin monet muuten mukavat ihmiset osaavat, lapsia ja ruuhkavuosia, ja ahdistuin kutsusta, jonne menijät kaikki muut ovat juuri synnyttäneitä tai raskaita, enkä löytänyt itsestäni mitään halua mennä sinne vaikka pidänkin kaikista kutsutuista yksitellen - minusta se olisi täysi katastrofi: joko minulla olisi näyttävästi kurjaa tai sitten polkisin itseäni ja minulla olisi piilotetusti kurjaa ja vetäisin vain reipasta iloista roolia ja ehkä jossain vaiheessa suuttuisin kipakasti, tai sitten toiset joutuisivat tai siis jotenkin vain päätyisivät koko ajan olemaan varovaisia ja hissuttelemaan ilmaisuissaan, koska he kaikki kyllä tietävät, miten ahdistavina ja pelottavina koen perheellistymisen prosessit; joka tapauksessa se tapaaminen sujuu epäilemättä parhaiten, jos en ole mukana, ja niinpä olen päättänyt olla menemättä mammagatheringiin - ja mielessäni pyörivät itsepäisesti toisen ystävän sanat, että ehkä onkin niin, etten edes halua yrittää olla perheellisten ystävä, heräsin siihen monta kertaa yön aikana ja olin huolissani siitä, että onko tosiaan niin vaikken oikein tajuakaan sitä tietoisella tasolla, mutta tänään nuo sanat ovat menettäneet merkityksensä, koska olen ehtinyt kävellessä ajatella ja tajuta, ettei se ihan niin ole. On ihan eri asia jutella yhden tietyn ryhmän edustajan kanssa erikseen, siinä on ihan toisella tavalla mahdollista hakea yhteistä pohjaa, kuin tunkea itsensä tilanteeseen, jossa toisten ryhmäinto on (aivan ymmärrettävistä syistä) huipussaan ja jossa itse on ainoa ulkoryhmäläinen, ja sellainen vielä aika itsepäisesti ja varmasti siitäkin huolimatta, että aivot piippaavat koko ajan "virhe". En pidä sellaisista itsetietoisuuden tiivistymistä. Kommunikoin ihmisten kanssa mieluiten sillä lailla että jaksan pysyä joustavana ja empaattisena ja kuuntelevana eikä minun tarvitse mennä sellaiseen defenssiin, että istun kuvaannollisesti sormet korviin tungettuina ja olen vihainen siitä, etten ole osannut välttää näin ilmeistä paskanakkia. Olisi tietysti kätevää olla täydellinen ja kaikesta ärsyyntymätön, mutta se taitaa olla turha toive!

Aurinko on kyllä kummallinen lääkitsijä. Se, mikä tuntuu iltaisin ihan mahdottomalta itkuisuuden ja pelokkuuden ja ahdistuksen spagettioksennusvuorelta, purkautuu aamulla ja päivällä aika helposti selkeisiin yksittäisiin tekijöihin. Mutta hitto että omista rajoistaan kiinni pitäminen on kauhean vääntämisen ja itsetutkiskelun takana. Ei kai se osoita muuta kuin sitä, miten monesti varhaiset yritykset asettaa omat rajat on kyseenalaistettu, kielletty tai tehty naurunalaisiksi. Tai on saatu vain raivokohtaus, ja vähitellen on itse käynyt säikyksi ja alkanut ounastella, että on parempi olla katkera omasta kyvyttömyydestään pitää puoliaan ja vihata itseään sen takia kuin tuottaa toisille kenties levottomuutta tai mielipahaa. Tai varhaisemmassa muodossaan: että on itse hirviö, että oma tahto on jotenkin paha ja hirviömäinen ja tuottaa pelkkää surua ja riitaa ja että siksi se olisi vaimennettava. (Mikä vie aika lähelle itsen eliminoimista.) Mutta toisaalta, rajoista kiinni pitäminen tuottaa vain kenties mielipahaa ja sekin on yleensä hälvennettävissä... yleensähän ihmiset kyllä ymmärtävät, kun jonkin asian selittää, mutta silti aika usein huomaan, että uskon ainakin heti jostakin levottomaksi tultuani jääräpäisesti, että ei, he eivät haluakaan ymmärtää, että he varmasti loukkaantuvat, ja niin edelleen. Se on kyllä rasittavaa! Olisi paljon mukavampaa, jos ensireaktio olisi, että loukkaantuvat jos loukkaantuvat, että se on toisten valinta, jos itse kuitenkin tiedän tarkastelleeni tilannetta monelta näkökannalta ja tehneeni huolellisesti skenaarioita ja päätyneeni lopulta mielestäni parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun kaikkien kannalta.

Onneksi on aurinko ja aurinkokäveleminen, linnunlaulu ja lumesta sulavan veden äänet. Niiden avulla on helppoa virittyä toiveikkuuteen ja päättää tuosta noin vain, yön vatkuttamisen vastakohtana (tai ehkä sen alustamana), että kylläpä vain, minulla on myös oikeus kieltäytyä jostakin kutsusta, vaikka ihmiset kuinka huolestuisivat ja pyörittelisivät päitään. Eivät he voi päättää minun puolestani, koska eivät he elä tätä kehoa eivätkä joudu kuuntelemaan näitä tunteita. (Ja samalla tavalla, minä en voi päättää heidän puolestaan heidän reaktioitaan ja tunteitaan: ne ovat heidän asiansa. Mutta on aika vaikeaa olla ottamatta kannettavakseen toisten reaktioita, suhtautua niihin rohkeasti ja toiveikkaasti.)

Ehkä silläkin on osuutta asiaan, että olen saanut syödä. Huomaan syömisen tuovan itseeni päättäväisyyttä ja tarmokkuutta. Tuntuu, että voisi kävellä maailman ääriin saakka ja lukea kaikki kirjat ja kuunnella vielä kerran elokuvan soundtrackin.

Ja sitten nyt on äkkiä taas yö ja pimeää... mutta se tuntuu levolliselta ja hyvältä. Saa nukkua, luksusta viime yön jäljiltä.

Yleensä olen ollut väsynyt pimeän tullen, mutta nyt olen aika energinen ja hyväntuulinen ja huomaan miettiväni jo huomista päivää ja sen haasteita. Ja ajattelen niitä pienenpieniä reikiä lumihangessa, joihin kurottui joidenkin perennojen pienenpieniä lehdenalkuja vihreinä kuin mitkä. Ehkä ystävä on oikeassa: ehkä kohta voi nähdä krookustenkin kukkivan!

Avoimuudesta

Oikeastaan yöllä minua ei valvoita niinkään kauhu tulevan työn arvaamattomuudesta kuin se seikka, että joudun ilmoittamaan kieltäytyväni siitä työstä, josta olemme sopineet alustavasti suullisesti ja jonka aikataulua en ole saanut. Jotenkin ajatus siitä, että vaikeutan minulle keikan ystävällisesti antaneen ihmisen elämää, tuntuu karmealta kantaa. Koetan toisaalta vakuuttaa itselleni, että kun kerran lupailut ovat vain epämääräisiä "kyllä se tulee ja saat sitten sen kun sen aika on", on tavallaan vielä sallittua perääntyä tilanteesta. Mutta en saavuta varmuutta.

Tilannetta ei helpota, että joudun tekemään oharit juuri sille henkilölle, joka on suositellut minua tähän uudentyyppiseen keikkaan. Se tuntuu yksinkertaisesti valtavan epäreilulta. Jossain vaiheessa nukahdan levottomuudesta huolimatta. Valeriaana vaikuttaa sillä lailla - äkisti laskeutuu rauhallinen huppu. En muista nukahtamista enkä rentoutumista, hermostus vain katkeaa ja putoan pimeyteen. En näe unta.

Aamulla totean, että minun on toimittava tässä asiassa täysin avoimin kortein, koska en pidä salailusta enkä jännittelystä (ja tiedän kuvittelevani todennäköisesti muiden reaktiot omiin toimiini paljon tuomitsevammiksi kuin ne itse asiassa ovat; bloggaaminen on auttanut tähän paljonkin, mutta ei kai tuollaisesta luontumuksesta koskaan täydellisesti vapaudu). Kerron mieluummin heti, kuinka asiat ovat ja otan sillä tavalla selvää, miten toinen reagoi toimiini. Kirjoitan sähköpostin minua suositelleelle henkilölle, kiitän häntä suosituksesta ja pahoittelen sitä seikkaa, että se ehkä tarkoittaa toisen keikan onnistuessa sitä, että joudun vetäytymään seuraavasta yhteisestä proggiksestamme, joka vaikuttaa sekin tavattoman kiinnostavalta. Lupaan laittaa lisätietoa heti, kun tiedän itse enemmän.

Ihminen ottaa sen varsin hyvin, mistä lähetän vielä kiitokset perään. Hänen kanssaan on kiva tehdä yhteistyötä, ja haluan hänen tietävän sen. Onhan hänenkin asemansa hyvin paineistettu ja maailma on joskus aika kitsas kehuissaan. Sitä paitsi, sehän on totuus ja varmaan saa hänet iloiseksi. Olo helpottuu tästä pienestä kommunikaatiosta melko tavalla.
'
En onnistu ajattelemaan työpaikkoja ja firmoja sellaisina hirviöinä kuin ne joskus mielellään esitetään. Sen sijaan, että ajattelisin, että minua riistetään ja pidetään epätietoisuudessa joidenkin hahmottomien jättivarjojen taholta, tai siitäkin huolimatta, että toisinaan ajattelen näin, en osaa unohtaa sitä, että ihmiset, joiden kanssa neuvottelen ja sovin projekteista, elävät kuitenkin hekin omaa elämäänsä, josta työ muodostaa aika suuren osan. Jos äkisti vetäydyn jostakin sovitusta, siitä koituu heille henkilökohtaisesti harmia ja lisävaivaa. Ehkä tämä työnantajasympatia seuraa siitä, miten olen nähnyt äidin tuskailevan, kun joku hänen palkollisistaan (hänellä on yksi kerrallaan, mutta vaihdokset näyttävät olevan erittäin tuskallisia ja uhkaavat koko äidin toiminimen pystyssä pysymistä) käyttäytyykin arvaamattomasti. Äkkiä äidin on omien hommiensa hoitamisen lisäksi etsittävä uutta työntekijää, haastateltava heitä ja aloitettava jonkun uuden opettaminen alusta asti. Äidin rasitus ja pelko eivät pysy hänen sisällään vaan vuotavat perhe-elämään. Sunnuntaina äiti lähtee töihin, sillä hänen on otettava sunnuntaiksi töitä, jotta hän voi pitää vapaata haastatteluilleen, ja niin edelleen. Ei sinänsä ihme, että kurkkuani kuristaa tajutessani olevani tuo hankala, arvaamattomasti käyttäytyvä työntekijä. Tosin minuunhan yritys ei sitoudu edes eläkemaksujen vertaa, eli on tilanteessa eroakin. Mutta silti, kun minua kohtaan kerran käyttäydytään avoimesti ja miellyttävästi, tahdon itsekin toimia niin heitä kohtaan.

En pidä myöskään siitä ajatuksesta, että minun pitäisi koettaa esittää jotakin, mitä en ole, tai väittää osaavani jotakin, mitä en osaa. Niinpä olen päättänyt ottaa huomisen neuvottelussa avoimuuden taktiikan niin ikään. Enhän minä siitä hommasta ymmärrä vielä mitään. Toki voin mainita lukeneeni alan palkkataulukot ja kyselleeni ammattiin vihkiytyneeltä ystävältä työn kulusta, ja onhan niistä nyt jokin kuva muodostunut, mutta en tahdo tiimaakaan lisäpainetta siitä, että esittäisin tuntevani jotakin, mitä en tunne tai tietäväni asioita, joista voin vain arvailla. Ja toisaalta, tiedän tarvitsevani tunneperäistä vahvistusta ja rohkaisevuutta nyt enkä ainakaan tahdo yhtään lisää roolipaineita. Kaikkeen tähän on suhtauduttu kustannusmaailmassa ennenkin oikein hyvin ja se tekee minut aika lojaaliksi siihen suuntaan. On varmasti totta, ettei näillä hommilla rikastu, mutta ei se toisaalta ole koskaan kuulunutkaan henkilökohtaisiin tavoitteisiini. Ennemmin kaipaan työympäristöä, jossa minua ei vain käsketä asennoitumaan hyvätyypisti tai voittajasti. Sen, että teen työni hyvin ja kommunikoin ystävällisesti ja rakentavasti, pitää riittää, ja tähän mennessä se onkin riittänyt. (Tämä "pitää riittää" on toki raja, jonka itse asetan ja josta saatan joutua kärsimään. Mutta olen aika vakuuttunut siitäkin, että minun olisi vaikeaa voida hyvin työssä, jos en asettaisi tätä rajaa. Haluan tämän rajan, asetan sen, ja sillä siisti. En usko, että on vain yhdet oikeat kriteerit työpaikan valintaan. Minusta tärkeintä on, että tuntee sopivansa tähän työhön, että osaa nauttia sen tuottamasta vireysasteesta ja sen erityispiirteistä ja että tietää, ettei työtä käytetä omasta mielestä selkeän vahingollisten päämäärien - esimerkiksi minun tapauksessani kulutuskulttuurin lietsomisen tai eläinten kaupallisen hyväksikäytön - edistämiseen. Jollakin toisella voi olla aivan toisenlaiset kriteerit, ja hyvä näin: olisi kurjaa, jos me kaikki koettaisimme tunkea samoihin pesteihin.)

Olen huomannut, että joillakin aloilla avoimuutta hätkähdetään. Ehkä koska se on niissä jotakin uutta? Esimerkiksi myyntityössä avoimuus ei selvästi ollut tervetullutta, ei myöskään naulakkotyttönä työskennellessä. Sen seurauksena nuo työnkuvat karistivat yltään melkoisen osan cooliuttaan minun silmissäni. (Vaikka ehkä se, ettei avoimuutta odoteta, on jostakusta toisesta suoranainen hyve. Tunnen itsekin monia ihmisiä, joiden mielestä avoimuudessa on jotakin hyvin uhkaavaa. Ehkä se ei ole edes tietoinen asenne vaan jostakin, ehkä kotoa tai muiden huonojen kokemusten myötä, opittua säikähtämistä.) Minusta avoimuuden torjunta tuntui noissa töissä kurjalta, koska ilman avoimuutta työ latistuu helposti mekaaniseksi suorittamiseksi ja tuntuu paskaduunilta, vaikka asiakaspalvelutyössä olisi potentiaalia vaikka mihin. Ystävällinen ja läsnäoleva myyjä tai neuvoja on usein pelastanut kokonaisen päiväni, ja mielelläni tekisin (ja kirjastotöissä voin tehdäkin) saman jollekulle toiselle. Se vain käy vaikeaksi, jos on koko ajan sellainen olo, että seisoo tai istuu oikeastaan ihan väärässä paikassa ja että tekee työkavereiden olon vaikeaksi ja vaivautuneeksi erehtymällä toisinaan sanomaan avoimesti jotakin omasta vaikeudestaan suoriutua tietystä tehtävästä tai ymmärtää tuon määräyksen sisäinen logiikka, kun vaihtoehtoinen tapa tuntuisi paljon huomaavaisemmalta laajemmassa katsannossa. Eiväthän asiakkaat kuitenkaan ole vain asiakkaita vaan ihmisiä, samoin henkilöt tiskin toisella puolen.

Ohhoh, harhauduinpa kauas. Näemmä tässä riittää möykkyä vielä pitkiksi ajoiksi. Nyt voin todeta vain yhden seikan: olen tyytyväinen ja onnellinen siitä, etten joutunut jouluapulaiseksi tänäkin jouluna, sillä en pitänyt kirjakaupan kiireestä enkä persoonattomuudesta. Mieluummin stressaan uudenlaiseen työhön opettelua, mahdollisuutta aikatauluttaa uutta ja vanhaa päällekkäin. Työtilanteeni näytttää selkeytyvän moneksi kuukaudeksi kertaheitolla, mikä on uutta ja tuntuu siksi kai sekin ensisijassa stressaavalta. Tilanne tarkoittanee myös sitä, että minun on nyt virallisesti tosiaan ryhdyttävä yrittäjäksi, koska ammatinharjoittajan tuloni ensi vuonna ylittänevät alvirajan. (Tähän mennessä olen selvinyt oman yrittäjäneläkkeeni maksamisella; se on mahdollista y-tunnuksettomalle freelancerillekin.)

Mietin asiaa paineisesti pihisten parikymmentä minuuttia, totesin, että ennemmin tai myöhemmin minun on ilmeisesti kuitenkin alettava pitää kirjaa itse, kirjoitin ystävälle avunpyynnön, ja kun hän ei vastannut parin tunnin sisään, tutkin nettiä ahdistuksessani ja löysin ilmaista neuvontaa yrittämisen perustamiseen. Toisin sanoen, käy juuri kuten ammatinvalintapsykologi ennusti tiiviin tapailujaksomme päätteeksi: perustan yrityksen ennemmin tai myöhemmin. (Hänen toinen ennusteensa, että teen jotakin työtä, jota ei ole vielä keksittykään, toteutui siinä vaiheessa kun bloggasin maksusta Suomen Kuvalehdelle. Saa nähdä, jääkö se mullistavimmaksi toimekseni.) Varasin yritysneuvojalta henkilökohtaisen ajan kahden viikon päähän. Saa sitten nähdä, mitä se keskustelu poikii. Kuten Hurina joskus minulle totesi naureskellen, kun tilanteisiin menee avoimesti ja unohtamatta kaikkien osapuolten inhimillisyyttä, kommunikaatio saattaa saada yllättäviä muotoja. Hänen elämässään se epäilemättä näkyy vielä raisummin kuin omassani, minä sentään saatan arkuuttani olla aika hiljainen vieraassa seurassa, etenkin jos en ole lääkinnyt itseäni teellä tai kahvilla.

Huh, miten nopeasti asiat etenevät. Silti tunnen oloni jo rennommaksi kuin eilen illalla, koska voin tehdä asioita, jotka minusta tuntuvat hyvin tärkeiltä, kuten kertoa avoimesti, että minusta tuntuu kurjalta tehdä oharit, ja hakea apua vaikealta tuntuviin käytännön järjestelyihin. (En ymmärrä oikein mitään kirjanpidosta, verotuksesta enkä sellaisesta ja kaikki uuden yrittäjän oppaat tuntuvat olettavan, että niiden lukija tietää itsestään, missä järjestyksessä mainitut toimenpiteet pitää tehdä.) Tuntuu helpottavalta saada olla epätäydellinen ja kysellä asioita. Niin monta vuotta kuvittelin, ettei sellainen ole sallittua tai ainakaan suotavaa. Ehkä nykyään kysyn liiankin nopeasti, mutta suhtaudun siihen lempeydellä: tasapainon hakeminen ottaa oman aikansa. Ei auta kuin harjoitella!

On kyllä vähän pelottavaa ajatella, että saatan olla yrittäjä ensi vuoden alussa. Kuten isäni aikoinaan, ja äiti ja sisko nykyisin. Sitten koko lapsuudenperheeni on yrittäjiä. Kodista saamani mallin perusteella minun on vaikeaa ajatella yrittäjyyttä minään hohdokkaana, mutta kas vain, näin maailma heittää.