Naurettavuudesta

Luen muutamankin ystävän suosituksesta Michael Pollanin kirjaa How to change your mind. The new science of psychedelics. Aiemmin aihe ei ole kiinnostanut minua ihmeemmin - päihteillä on tyypillisesti mieleeni tylsyttävä ja melankolisoiva tai vahvasti ylivirittävä mutta kuvastoltaan täysin putkinäköinen vaikutus, joten miksi ihmeessä olisin ollut niistä kiinnostunut? Luin teininä kirjan Ruohoa lunta, joka oli osin hyvinkin innostava, mutta sitten tajusin, että saan seksiä vaikken käyttäisikään huumeita. (Se sisäisestä motivaatiosta ja kiinnostuksen monomaniasta tuossa vaiheessa elämää - nyt olen hieman pöllämystynyt lukiessani, että tyttö kirjassa on katunut promiskuiteettiaan jne.; teininä taisin sivuuttaa sellaisen kohdan kokonaan ja olin vain solmussa siitä, että tyttö sai seksiä ja minä en sitten millään. Voi fasaaniutta.) Kiinnostukseni on kuitenkin alkanut viritä, koska hyvä ystäväni kokeili sieniä ja onnistui niillä kääntämään maailmansa ylösalaisin tavalla, joka ainakin läheisen silmiin näyttää hyvin hedelmälliseltä ja avartavalta.

Olemme keskustelleet jonkin verran tuosta kokemuksesta ja keskustelujen kuluessa on selvinnyt, että monet hänen tuntunsa ja prosessointinsa muistuttavat kovasti niitä, joita itselläni oli viitisentoista vuotta sitten, kun maailmani alkoi liikkua ja siirtyillä - ei minkään kemikaalin vaikutuksesta tosin, mutta silti jotenkin hyvin suuresti ja selvästi niin että lähdin pitkästä suhteesta, uni ja valve sekoittuivat ja tunsin, miten merkitykset vaihtoivat paikkaa lennossa. Olin hieman sitä ennen aloittanut puolisystemaattisesti meditoinnin, kääntänyt mieltäni ympäristöestetiikalla ja törmännyt feldenkraisissa ajatukseen, että koetun voi vain hyväksyä ja suhtautua siihen uteliaasti sen sijaan että heti hyökkäisi korjaamaan koettua ja tilkitsemään julkisivuaan. Minulle tuli yllätyksenä, että iso elämänmuutos voi olla kemikaalilähtöinenkin. Oikeastaan, ei tämän varmaankaan pitäisi yllättää. Tiedän ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi kokeneet hyötyvänsä psyykenlääkkeistä. Itselläni ei vain ole ollut oikeastaan minkään nielaistavan suhteen sellaista kokemusta, että se erityisemmin parantaisi kokemustani dramaattisesti. Toki ruokaa ja juomaa pitää saada pysyäkseen hengissä, mutta on tuntunut, että kaikki vähemmänkin psykoaktiivinen - alkoholi, kahvi, tee, suklaa, sokeritössäys - vain aiheuttaa pulmia ja suistaa herkän tasapainon raiteiltaan, väsyttää ja turruttaa mahdollisen voimaantumistulvahduksen jälkeen - toisin sanoen työntää kauemmas täyttymyksen hetkiä, todellisuuselämystä, valpasta ympäristöön sulautumista.

Nyt sitten luen Pollania ja lukiessani tajuan, miten ahtaaseen maailmaan moni on ehkä pakotettu. Ehkä: en tiedä, ja se vaivaa. Pollan kuvaa kokemuksiaan ensimmäiseltä psilokkitripiltään ja sitä, miten ihmeelliseltä lehdet näyttivät valoa vasten, miten ne tuntuivat olevan häntä varten, ikään kuin vuorovaikutuksessa hänen kanssaan ja miten voimakkain emootioin hän niihin vastasi. Sitten hän kirjoittaa: Tiedän, miten naurettavalta tämä kuulostaa mutta.

Luen kohdan monta kertaa. En ymmärrä suin surminkaan, mikä siinä kuulostaa naurettavalta. Tai kenestä se kuulostaisi naurettavalta. Eikö kaikilla ole näitä kokemuksia, miten maailma kurkottaa ihmistä kohti vastavuoroisesti, suojelee metsin oksin eläimin (joista osa on samanlajisia kuin itse)? Eivätkö kaikki muka koe huikaisua, näe säännöllisesti maailman ihmeellisyyttä, pysähdy kontemploimaan muurahaisten polkua tai pilvien sävyjä, hurmaannu appelsiinin kuoren sävystä tai siitä tuoksusta, jonka kostea kangasmetsä kietoo kulkijan ympärille maan sulaessa? Eikö kaikkien sydän laula latvatuulten, kivien lomitse pulppunan ja valosta esiin varjoina piirtyvien lehtiruotien laulua olemassaolon onnesta? Mitä he kokevat, elleivät tätä?

Tietenkään täyttymyksessä ei vietetä kaikkea elinaikaa. On vaikeita kohtia. Joskus työ riistää mahdollisuuden ulkoilla päivittäin valoisan aikaan. Joskus joku läheinen saa hämmentymään käyttäytymisellään ja voin olla itkuinen usean päivän ajan, koska ei oikein ymmärrä, mitä vielä voisi itse tehdä toisin, jotta asiat sujuisivat soljuvammin. Joskus maailman muuttumisen prosessi tuntuu tuskastuttavan hitaalta samalla kuin toisenlajisten elinymäristöjä jyrätään olevinaan hirveällä kiireellä. On paljon rutiinia, ponnistelua, merkityksettömiä kokouksia, kohtaamisia jotka eivät tuota uutta ymmärrystä, väsymystä. Mutta - sen kaiken leikkoo säännöllisesti siedettävämmiksi pätkiksi uni, luonto, hiljaisuus, meditaatio, yhdessä nauraminen, liikkeen hulmahdus kehon halki, tieto kaikista olennoista joita rakastaa ja jotka rakastavat takaisin. Ja ainakin omassa kokemusmaailmassani olen enemmän jälkimmäisissä kuin ensimmäisissä seikoissa. (Toki olen tehnyt valintojani pitkälti juuri sen perusteella, että on asioita, joista en suostu luopumaan. Koska mikä lopulta on tärkeää?)

Tuntisin tässä vaiheessa itseni ehkä ihan omituiseksi, ellen olisi juuri äsken lukenut Outi Ampujan kirjaa Hyvä hiljaisuus. Siinä niin moni hiljaisuuskokemuksia kartoittaneen kyselytutkimuksen vastaaja kirjoittaa hiljaisuuden parantavasta, suorastaan mystisestä vaikutuksesta, metsien siimeksistä, jopa keijuista, että se saa miettimään, josko Suomessa luontosuhde on sittenkin hyvin erilainen kuin anglomaissa - jotenkin likeisempi, metsäläisempi. Tai ainakin itse huomaan, että sisäislukija, jota Pollanin sisäiskertoja puhuttelee, on niin erilainen ajatuksiltaan, etten oikein saa kiinni, kuka hän tarkalleen on ja millaisessa maailmassa hän elää. Maailmassa, jossa on naurettavaa kokea munaskujaan myöten olevansa elossa, osa isompaa elämän verkkoa, eikä sittenkään ainoa toimija tai ainoa aktiivinen olento oman lajinsa nojalla?

Huomaan säälin häilähtävän: säälin tätä mielikuvitusprojektiota kohtaan, säälin Michael Pollania kohtaan, jonka näyttää jostain syystä olevan välttämätöntä kuvitella muiden ihmisten ajattelevan noin. Siinä maailmassa ei ehkä ole kovinkaan helppoa elää. (Onko missään maailmassa, tuskin.)

Kirjaan liittyy taustajuonne, joka saa minut tuntemaan oloni epämukavaksi. Se on tämä: merkityksellisyyden ja henkisyyden käsitteet asettuvat siinä (ainakin vielä, olen kesken) epämukavan lähelle toisiaan. Suhtaudun merkitykseen innolla mutta henkisyys saa aikaan pientä yskimistä. Kuulen termin jotenkin hyvin elitistisenä ja ulossulkevana: sitä käytetään usein niin. Henkinen polku ja niin edelleen, usein yhden tavan elää esittäminen henkisenä ja toisen jonakin muuna - ehkä nukkuvana, karkeana, välinpitämättömänä. Ja silti en tunne yhtään ihmistä, joka ei pohtisi, elääkö hyvin ja toimiiko oikein, millaisia asioita edistää ja onko saanut kiinni siitä, mitä kannattaisi haluta haluta - metatasot voivat todella ulottua kuuntakaiseen. Se, kuinka nopeasti ihmiset suostuvat etemään tähän osioon keskusteluissa, toki vaihtelee. Mutta tuntuu siltä, että kaikki taitavat kaivata syvää, rikasta, värikylläistä ja merkityksellistä elämää. Ainakin olen erottavinani tällaisen juonteen - voi tietysti olla, että vain projisoin sen tulkinnassani. Toki osa elämisen tyyleistä on sellaisia, että niiden tapaa tuottaa merkitystä on vaikeampi ymmärtää; itselleni ovat henkilökohtaisesti hankalia esimerkiksi tapa, jossa korostetaan oikeassa olemista ja oikeaa toimintatapaa tai vaikkapa hyvin ekstrovertti elämisen tyyli, jossa keskeisiä ovat tilanteet, joissa on ihmisiä sisätiloissa. Silti minusta vaikuttaa siltä, että nämä asiat jollakin tavalla tuottavat tota merkitystä heille, jotka viihtyvät näissä tyylilajeissa. Pidän todennäköisenä, että he saavat niistä aivan yhtä suurta iloa ja näkemystä kuin itse saan vaikkapa auringonnousun seuraamisesta metsässäni liikkuen.

Ehkä tämä kuitenkin tosiaan jokin meemi, tämä naurettavuus. Muistan Marja Mesimäen urbaanien ekojen elämää käsittelevän gradun, johon itsekin ympäristöjärjestötoimijana osallistuin ajat sitten. Siinä yhden haastateltavan kommentti jäi silloin mietityttämään pitkäksi aikaa:

 Harrastan jonkun verran sellaista, että istun kannonnokassa metsässä tosi pitkiä aikoja ja se on jollain tavalla liikuttavaa, mikä on aika hassua kyllä. Kuitenkin suhtaudun aika moniin asioihin rationaalisesti. Luonto mulla menee tässä mielessä vähän samaan kategoriaan kuin taide monesti. Siihen on sentimentaalinen tai ainakin elämyksellinen suhde. 

Jotenkin kommentti sai minut hyvin surulliseksi, vaikka onkin paljon loivempi kuin Pollanin naurettavuus. Jotain samaa näissä silti tuntuu olevan. Tuntuu vain niin omituiselta, luulen, että joku pitää  hassuna (tai naurettavana) sitä liikutuksen voimaa, jonka itse taas kokee omassa elämässään voimakkaimmaksi; jos itse pidän jotain liikuttavana ja hassuna, niin räpiköintiä kohti rationaalisuutta tai etenkin itseni rationalaisena esittämistä (mihin syyllistyn tietysti tuon tuosta, kuinka raivostuttavaa). Yritän sitä, koska pidän sitä jossain määrin välttämättömänä suuntana, mutta se on tosiaan aika surkeaa räpiköintiä. Ja ajatus, jonka mukaan rationalisoinnin ulottumattomiin jäävä (yksi mystisen kokemuksen ehdoista: ei rationalisoidu ja sanallistuukin huonosti) olisi jotenkin sentimentaalista, tuntuu aika hurjalta. Huomaan, että oma kuvittelukykyni yksinkertaisesti loppuu tässä kohdin. Sentimentaalinen? Pikemminkin kuin maanvyöry tai tsunami: jotain niin suurta, että tajunta pyörtää kannoillaan, pinkoo pakoon tai koko keho sätkii säilyäkseen tapahtumisen voimissa samalla tavalla suuntautuneena (siinä kuitenkaan onnistumatta - tai ehkä jotkut onnistuvat?).

Olen hyvin hämmentynyt. Ja jään miettimään, onko niin, että tässä mielikuvassa pyörteilee kaksi vastakkaista tai vaihtoehtoista kantaa, joista toinen painottaa jostain syystä rationaalisena esiintymistä ja näkee siksi tarpeellisena pienentää kokemukset, jotka eivät istu arkirationaalisuuteen (sen sijaan että muokkaisivat rationaalisuuden käsitettään), ja toinen painottaa jostain syystä kuvausta pakenevia kokemuksia, mikä saa asioiden kuvailun ja esittämisen puolestaan vaikuttavan helposti vähän hupsulta ja samalla aika traagiselta, hmm hmm, jokin tässä tuntuu omituiselta - voisiko molemmat puolet jotenkin kahmaista merkityksellisyyteen ja myöntää, ettei mikään ole toista hassumpaa. Paitsi ehkä minkä tahansa elämyksen tai ponnistelun individualisointi: minun kokemukseni, minun ponnisteluni. Ikään kuin täällä mikään tapahtuisi yksin, yksilölähtöisesti tai yksilöriittoisesti tai yksilölle.

Ja silti, kun mietin, mitä kokemuksia muistelen varmasti vielä pitkään jälkeenkinpäin, ne ovat kokemuksia, joissa tunsin jotakin, olin osa jotakin, täyttymyksiä - eivät ensisijaisesti tiedollisia kokemuksia lainkaan, vaikka usein niissä on myös tiedollinen elementti. Tuskin muistelen älyllisiä oivalluksia, vaikka ne arjen virrassa saattavatkin tuntua merkityksellisiltä ja tuottaa suurtakin tyydytystä. Niidenkin arvo tuntuu omassa elämässäni jäsentyvän sen mukaisesti, miten nämä oivallukset muuttavat havaitsemistani ja kokemistani - ja siten, mitä uusia ovia, näkymiä, polkuja ne aukaisevat hankalasti sanallistettavalle.

Voi kunpa joku tutkisi, onko oikeasti niin, että toiset kokevat kuitenkin merkityksellisempinä vaikkapa päätösprosessit, joissa voivat sanoa edenneensä rationaalisesti, kuin aamun valon ikkunalaudan kasveilla tai ystävän hikisen halauksen vaihtaessamme vetovastuuta eräässä liikuntasalissa. 

Eronkäyntiä

Ystävät tulevat kutsuttuina kylään. Tuntuu hauskalta istua hujanhajan tuoleilla lattialla, lankoja koukkuja puikkoja, tuntuma istuinluissa ja soittimien äänet. Kelloa on siirretty suuntaan, joka on useimmista ystävistä helpottava ja minusta hankala. Alkaa tuntua yöltä.

Keskustelussa nousee esiin tekijöitä, jotka välittömästi leikkaavat irti seurueesta, sosiaalisesta tilanteesta. Näin käy aina välillä. Sitä on kiinnostavaa tutkia ja käännellä jälkikäteen, vaikka siinä paikassa tunteekin lähinnä pientä pelkoa, kun ei pysty osallistumaan oikein mitenkään tilanteeseen, ei muuten kuin istumalla ja jatkamalla virkkaamista ja miettimällä, mikä halvattu tässä nyt muka on niin vaikeaa.

Puhun suomalaisista sketsisarjoista. Arka aihe. Joku ehkä hämmästyy: Miten niin? Miten ne voisivat olla arka aihe? Mutta ovat ne. En ole koskaan ymmärtänyt niitä. Ehkä se johtuu ajasta ja tilasta, jossa kohtasin ne, paikoista, joissa niihin törmäsin. Moni katselee näitä pätkiä youtubesta ja ne nousevat aina silloin tällöin keskusteluun. Heistä niissä on jotain hauskaa ja kutkuttavaa. En ole ikinä onnistunut pääsemään tuohon pisteeseen, jossa he ovat.

Minulle tulee mieleen lähinnä koti sellaisena kun se lapsena näyttäytyi: myöhään kotiin tulevat vanhemmat, jotka jättävät muovikassit keittiön pöydälle ja kysyvät, voinko purkaa ne koska teeveestä alkaa ohjelma ja en ole ilmeisesti siitä kiinnostunut. Selvä. Haitariovi keittiöstä olohuoneeseen on tiiviinä paakkuna toisessa karmissa, eikä sen sulkeminen auttaisi mitenkään, koska haitariovet eivät pidä ääntä. Nostelen jääkaappiin, leipälaatikkoon ja komeroihin asioita. Sitten ruttaan muovikassit viemärikaappiin. Kaiken aikaa televisio raikaa toisessa huoneessa. Äiti ja isä istuvat eri sohvilla, eivät koskaan osoita toisilleen hellyyttä. He tuijottavat televisiota. Ai kauheeta, jompikumpi sanoo. Hekottavat. Ruudussa suihkii välillä neonvärejä, koomikot hetkuvat naamiaisasuissa. Ahdistaa, keho on raskas, ei jaksaisi ajatella että pitää jaksaa elää vielä monta päivää. Samat vitsit, samat kuin koulutunneilla.

Se on toinen, mikä tulee mieleen: ala-aste, yläaste, ahdistus. Se kuinka yrittää pinnistellä kuullakseen opettajan äänen, koska se on ainoa järjen ääni oman elämän kakofoniassa. Kun kuuntelee ja ihmettelee ja ajattelee ja oppii, voi melkein unohtaa kuvotuksen ja vatsakivun, auki ihottumoineet kämmenet ja taipeet ja kutinan niissä ikään kuin iho kihisisi näkymättömistä ruumismadoista, koska jossain mielessä sitä on kuollut, miettiin kuolemaa enemmän kuin elämää, kaipaa sen hiljaisuutta ja rauhaa. Kaipaa unta. On vaikeaa kuulla opettajaa, koska monta kertaa luokalle jääneet isot pojat ja niiden innostamana pienemmät pojat huutavat Ehe ehe ja autsteksteks. Uudestaan ja uudestaan. Ja mitä näitä muita nyt on. Apuuva.

Enkä ymmärrä, mikä niissä asioissa niin tartuttaa. En silloin, en nyt. Vasteeni on ihan väärä: vanhemmat ja luokkalaiset nauravat, minun käy sääliksi karrikoitu roolihahmo. Se on rakennettu niin selvästi naurettavaksi, ihan niin kuin jotkut tuntemani ihmisetkin on rakennettu tahtomattaan ja tietämättään. Joku on tosi lyhyt tai honkkelilla tavalla tosi pitkä, tosi paksu tai änkyttävä, punasteleva, ahdistunut. Harrastaa väärää asiaa. On liian kiinnostunut jostain. Käsi läpyttää pakkoliikettä. Eikä se naurata minua. Ehkä hetkittäin, muttei tällä tavalla tematisoituna. Eikä ole niin, että ajattelisin toisten naurua välttämättä ilkeänä - se voi olla ilkeää tai olla olematta ilkeää ja joskus eroa on vaikeaa kuulla ja on parasta kysyä selkeästi, jos haluaa tietää, mistä oikein on kyse - koska se voi ihan yhtä hyvin olla vain osoitus hämmennyksestä ja jopa myötätunnosta. On asioita, joille nauran kyynelet silmissä, koska olen elänyt noita asioita ja kärsinyt niistä ja tunnen myötätuntoa ja huvitusta niitä eksemplifioivan hahmon kohdatessani. Mutta ei, en osaa nauraa niin suomalaisille sketsisarjoille. Ne herättävät minussa säälin, ja en ole varma, tarvitaanko sääliä mihinkään. Myötätunto ja sääli ovat eri asioita. Sääli katsoo ylhäältäpäin. En pidä säälistä. Koen, että näytetty kuva pakottaa katsomaan ylhäältäpäin ja en halua mukaan siihen leikkiin.

Miksi osaamattomuus sitten on vaarallista tai arkaluontoista? Yksi syy siihen on maku ja makuarvostelmien tietty hiearkisoiminen tiettyjen kulttuuristen pääomien mukaisesti. (No huh huh mikä lause. Aukikirjoitan.) Tietynlaiseen makuun liitetään tietynlaisen statuksen hakeminen. Monet tuntuvat ajattelevan, että makuun päädytään laskelmoiden, miltä maku toisista näyttää. Tai maku peritään. (Mutta keneltä, sitä kannattaa kysyä.) Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Olen kohdannut monia asioita, joista en osaa pitää. En yksinkertaisesti pääse niihin sisään vaikka minua on ystävällisesti kutsuttu ja olen yrittänyt vaikka edes päistikkaa kompastua kynnyksen yli. Sen sijaan saatan osata pitää toisista asioista, jotka jossain pirkaleen yleisessä tietoisuudessa ajatellaan ikään kuin snobbailevammiksi vaihtoehdoiksi näille asioille joista en osaa pitää. Esimerkiksi osaan pitää runoudesta mutten rakkausromaaneista, skumpasta mutten oluesta (poikkeuksena kirsikkaolut) tai siideristä ja monista taide-elokuvista mutten suomalaisista sketsisarjoista. Olen piru vie koettanut opetella nuorempana tykkäämään oluesta ja siideristä, mutta ei siitä mitään tule. Sen lisäksi, että suuni ei pidä niiden mausta, myös vatsani menee niistä sekaisin. Enää en edes yritä. En jaksa. Koska miksi jaksaisin? Siksi ettei joku voisi niin jostain syystä halutessaan leimata minua jotenkin yläluokkaista statusta hakevaksi? Huhhahhei. (Ei minua erityisemmin kiinnosta yläluokka, enemmän rohkeus ja kokemuksen tarkka kuunteleminen. Jonka ajattelen sitä tärkeämmäksi, mitä alemmalla hiearkioissa ihminen on toisten silmissä. Ilman noita kahta tavoitetta on nimittäin aika helposti pyöritettävissä.) Ja sitten vielä sekin, että musiikin, kuvataiteen ja sisustuksen suhteen suuntaudun aika nostalgisesti. Täysin epäsopivasti mihinkään kulturelliin makuun nähden. Niissä en nimittäin niin pääse sisään arvostetumpiin kategorioihin... ja olen ollut laiska maun avartamisessa. En jotenkin hahmota sitä mielekkääksi työsaraksi, kun perusasioidenkin kanssa on niin paljon tekemistä.

Joka tapauksessa, olen oppinut monissa seurueissa, että on vaarallista avata suunsa ja sanoa, ettei pidä tästä-ja-tästä. Niinpä istun hiljaa ja virkkaan ja totean vain lyhyesti jossain vaiheessa, että koulussa oli välillä vaikeaa keskittyä opetukseen, kun ehe ehe täytti luokkatilan. Toisaalta, ajattelen heti sanottuani, jos se ei olisi täyttänyt, eikö tilan olisi täyttänyt jokin muu vastarinnan muoto? Ehkä sellainen, jota itse harjoitin - salaa ikkunasta ulos katseleminen, kun pää on suunnattu opettajan suuntaan mutta silmät vinkaavat kohti kirkasta ja avointa, pilvenmuotoja, lehmusten oksia. Enhän minäkään suinkaan kaikkea hyväksynyt tai uskonut, vaikken osannutkaan vielä silloin perustella, mikä siinä oli mielestäni väärin, ja uskoin opettajien vihaavan itseäni henkilökohtaisesti silloin kun en vain sopinut heidän kategorioihinsa vaivattomasti. Kuten kun sai kokeesta hyvät pisteet mutta oli kummannut epäsiististi paperiin reiän. Tai kun nenästä tuli verta ja vuosi sitä koko pulpetinkannen ja hihat täyteen eikä sanonut mitään. Eivät aikuiset halunneet kuulla, miten kovasti heitä pelkäsi. He suuttuivat säännönmukaisesti tällaisissa tilanteissa. Miksi kukaan haluaisi antaa oppimisensa ja elämänsä tavoitteita tällälailla reagoivien ihmisten käsiin?

Sitä kai pelkään vieläkin - että suututaan, koska en sovi kategoriaan mukavasti. Ja ehkä siihen palautuu sekin, miten päättäväisesti pidän kiinni kokemuksen kuuntelemisesta ja rohkeudesta pitäytyä siinä (liitettynä toki toisten kokemuksiin). Aikuiset eivät tunnu yhtä vaarallisilta kuin lapset, ainakaan silloin kun sattuu itse olemaan aikuinen. Mutta lapsena oppi laajan oppimäärän siitä, miten aikuiset kohtelevat sellaista olentoa, jonka ajattelevat olevan jotenkin itseään tietämättömämpi, tiedostamattomampi, jotenkin aikuista vallattomampi ja aikuisen vallassa. Jotkut aikuiset kohtelevat kernaasti myös toisia aikuisia niin. Kuin ei vertaisiaan. Ja ei, en usko, että ystäväni tekisivät niin.

Mutta meidän välillämme on tässäkin kohdin ero, ja erojen huomaaminen saa levottomaksi, koska erot saattavat jossain vaiheessa alkaa merkitä eriarvoisuutta tai taistelua merkityksistä. Ja tunnen pientä surua tästä erosta ja siitä, ettei missään ja koskaan ole seuruetta, johon voisi solahtaa tuosta noin vain, ei ainakaan niin kauan, kun puhutaan. Mutta tässäkin on ongelma. Koska jos ajattelee seuruetta, jossa ilo on jakamaton, erottamaton, haluaisi ajatella delfiinien tai koirien leikkiä, pääskysiä, rakastelevia ihmisiä. Mutta ilo jakautuu, sirpaloituu tässäkin. Olen lukenut viime päivinä Jollienin kirjan Heikkouden ylistys. On niitä, jotka eivät tanssi. Haluan selvästi liikaa, jotakin pelotonta ja selkeää yhteyttä. Eikä elämä ole pelotonta tai selkeää yhteyttä.

Joten istun ja virkkaan ja kuuntelen toisten yhteisyyttä ja vähitellen palaan tilaan, yhteisöön, tilanteeseen keittiöstä ja muovikasseista ja koulusta ja omista näkymättömistä uhkistani, jotka eivät lopulta liene kovin erilaisia kuin muidenkaan uhkat, vaikka sanallistan ja käsitteellistän ne eri tavalla, vaikka ne saavat erilaisia ratkaisuja eri ihmisillä, vaikka ne tuntuvat eri kohdissa ja kysymyksissä. Ehkä kelpaan näin ystävänä. Vielä hetki kilahteluja ja laulua ja joulutorttuja, sitten eteisessä hyvää yötä, nähdään, törmäillään.

On vaikeaa nukahtaa, kun mieli kysyy, uudestaan ja uudestaan, miksi tietyt asiat tunnistaa omikseen heti ja toisiin ei opi. Vaikka usein elää ympäristössä, jossa ei-opituista voisi olla enemmän hyötyä ja välitöntä helpotusta kuin niistä, jotka on tunnistanut omikseen, vaikka muut pitäisivät niitä aivan triviaaleina tai jopa haitallisina. Jos ajattelee, että identifikaatio vaikkapa kulttuurituotteisiin solmiutuu jonkin ryhmäjäsenyyden kautta, mikä on silloin se ryhmä, johon ei tiedä kuuluvan ketään muuta? Fiktiivinen ryhmä? Jokin millä ei ole mitään tekemistä tavattujen ihmisten kanssa vaan jonkin muun... minkä? Ei, ei se ideaalikaan ole. Suunta? Niin paljon kysymyksiä.