Ajanilmaukset

Osana opehommia teen täydennyskoulutusta osaamisperustaisuudesta vapaassa sivistystyössä. Teemme työtä ryhmissä, ja kaksi ryhmäläistä on luonut kurssikuvauksensa kielten alkeiskursseista. Kun luen kuvauksia, tajuan selvästi ja kirkkaasti, miksi kielten opiskeluni niin usein meinaa kaatua juuri alkeisiin - kurssien sisältö sisältää tervehdyksiä, perheestä puhumista, maiden ja kansallisuuksien nimiä, sään kommentointia ja ajanilmauksia. (Ajatella, on semmoinen sana kuin ajanilmaus. Melkein punakynäilin ensimmäiseen paperiin sen, mutta kun se toistui muillakin kielenopettajilla, totesin, että tämä on vain itselleni täysin uusi ilmaisu ja ilmeisimmin joillekuille ihan luonteva sana.) En mä puhu sillä tavalla ja noista asioista juuri kenenkään kanssa! Kaikki se vuorovaikutus, jota vaikka netissä on vaikka kenen kanssa - en yleensä yhtään tiedä, mistä ne ihmiset ovat, eikä kyllä kiinnostakaan. Mua kiinnostaa jokin kirjavalehtinen kurkkuyrtti ja niin heitäkin, tai tietyn liikemallin heijastuminen alaselän pehmytkudokseen. Kelloa ja ajanilmauksia, kuten eilen tajusin, en osaa äidinkielellänikään. (Sitä paitsi olen sitä mieltä että äidinkieleni ei ole puhuttu kieli vaan kurkottaminen ja vetäytyminen, eleet ja ilmeet; symbolinen kielikin on toki opittu äidiltä mutta sitä ennen on opittu paljon, paljon tärkeämpi kieli. On jotenkin niin ihmiskeskeistä ajatella juuri puhuttua kieltä äidinkielenä: Se, mikä erottaa meidät muista eläimistä, paitsi ettei edes erota. Mutta silleen karvalakkiversiossa erottaa.) (En ajattele autonomista hermostoakaan "luontona" koska se oloutetaan varhaisvaiheessa.)


Kun oikein mietin, käynkö kenenkään kanssa tuommoista kielten oppikirjojen keskusteluita, niin tajuan, että käynpä sittenkin. Nimittäin jos tapaa jonkun jota ei tunne niin hyvin ja johon ei oikein luota ja jonka kanssa ei olla nähty pitkiin aikoihin, silloin tuo vaihde lähtee päälle. Se on vaivaannuksen leimaamaa keskustelua, jonkinlainen harmistunut velvollisuuskeskustelu, jossa joko ei oikeastaan haluaisi keskustella mutta pitää toisen ohitse vain kävelemistä jotenkin liian tylynä ja epävarmana valintana (tutumpien kanssahan on ihan ok vain moikata hyvillä mielin ja jatkaa matkaa), tai sitten ei oikein osaa keskustella sen ihmisen kanssa, vaikka tavallaan haluaisikin, syystä tai toisesta, ehkä koska toinen on jotenkin vähän pelottava. Ei ihme, että kielten oppikirjojen keskusteluista tulee niin puistattava olo, koska kun merkitykset solahtavat kohdalleen, kokee luissaan ja ytimissään vaivaannuksen ja se sitten assosioituu tuohon uuteen kieleen.


Epämukavuus ei toki ole millään tavalla vaarallista, enkä tiedä, ovatko tällaiset tyypillisiä tuntemuksia tuommoisissa keskusteluissa. Mutta se mikä minua miellyttää kirjallisissa ilmaisuissa, kuten vaikka somessa, on juuri se, ettei tuo kuollut, vaivaannuttava struktuuri ole edessä vähän vieraampien kanssa. He voivat kirjoittaa juuri mitä tarpeelliseksi ja kiinnostavaksi kokevat, ja samoin voin tehdä itsekin. Se vaivaantunut fraasien töpeksintä ainoine oikeine vastauksineen (mitä kuuluu - hyvää; huvittaa edelleen yhden tuttavani närkästys toiseen tuttavaan, joka vastasi täysin luotettavasti "huonoa") ei pääse hämärtämään sitä, että jokaisella on kiinnostavia näkökulmia, ajatuksia, elämäntilanteita.


Introvertin kielikurssilla edettäisiin luultavasti niin, että opeteltaisiin kääntämään jokin itselle tärkeä runo tms. A-saksastakin muistan lähinnä sen runon, jonka läksynä kirjoitin. Ja englantia opin kirjoittamalla runoja ja myöhemmin lukemalla ja keskustelemalla niistä asioista, joista olen kiinnostunut. Harvemmin niistä löytää suomeksi niin paljon informaatiota. Japanissa en ole edistynyt runojen kirjoittamisen tai informaation ahminnan tasolle, koska aakkoset ovat edelleen hakusessa ja olen käynyt epätoivoiseksi niiden oppimisen suhteen; tarjolla on aina kiinnostavampiakin oppisisältöjä kuin "onko tämä häkkyrä ka vai ra" ja kas, aakkosten opettelulle "ei ole aikaa".


Ajanilmaukset sekoitan epäilemättä ihan kaikilla kielillä. Pitäisi ensin tuntea ilmiö, jotta sen voi symbolisoida vakaalla tavalla, ja aika - -

Uusi normaali

En osaa sanoa, onko kaikki pandemiassa tapahtunut hitaasti vai nopeasti. Riippuu kai odotuksista - ja jos jotain on tapahtunut, niin ainakin se, että olen lakannut odottamasta, olettamasta, ennakoimasta. Jollain tavalla sujahdan siis tähän hetkeen painavammin kuin aikoihin. Vielä ensi viikolla piisaa töitä, sitten vuolas ja hukuttava virta tyrehtyy puroksi ennen kokonaan katoamistaan.

Tiedän pääseväni takaisin virastoon töihin todennäköisesti sillä silmänräpäyksellä, jos keksin ilmaista tällaisen käytettävyyden. Mutta ensin on levättävä. Vasta kun rahat alkavat loppua - ja se ei ole viikon tai kuukaudenkaan asia. En ole saanut pidettyä kunnon lomaa, mitä pariin vuoteen. Otan sen nyt, ensi viikon jälkeen. Ja oikeastaan se loma näyttää siltä kuin lomani yleensä: ulkoilen koiran kanssa ja nautin aikatauluttomuudesta ihmeemmin ihmisseuraa kaipaamatta.

On siis aikaa, tämä hetki.

Aamulla teemme pitkän kävelyn metsiä pitkin. Hetken tosin joudumme kulkemaan tietäkin pitkin ja se on stressaavaa: Vompsu kävelee mieluummin lenkkareissaan märkää ojanpohjaa pitkin kuin menee neljää metriä lähemmäksi vieraita ihmisiä. Joku belgialaislähde suositti sellaista etäisyyttä ulkoilussa, ja sehän omaksuttiin samoin tein, siitä OCD pitää huolen. Minä vain pidätän hengitystä aina kun pitää ohittaa joku: hengitän ulos noin neljän metrin päässä toisesta ihmisestä ja kävelen pidätyksessä ihmisen ohi vielä muutaman metrin ennen kuin hengitän sisään. En pelkää niinkään omaa terveyttäni kuin ajatusta, että tartutan jonkun toisen ja ennen kaikkea kuormitan terveydenhuoltoa systeemitasolla niin että joudutaan miettimään, kuka voidaan hoitaa ja kuka ei - se on sietämätön ajatus.

Aurinko porottaa rinteeseen. Vompsu pitelee koiraa sivummalla, kyykin maan lähellä ja rohmuan tyhjällä kakkapussilla nokkosia toiseen tyhjään kakkapussiin. Koko elämä on kietoutunut leipomisen, ruoanlaiton ja pyykkäyksen sekä töiden ympärille. No jaa, onko se koskaan muuta oikeastaan ollutkaan? Muulloin on ollut haaveita, suunnitelmia, unelmia. Nyt ne ovat kadonneet. Korkeintaan voi fantasioida seuraavasta ruokakuljetuksesta kotiovelle.

Koen siitäkin vähän syyllisyyttä: Ystävä kerää ruokakuljetuksia, meidän kaltaisemme ihmiset tilailevat niitä. Voisin ihan hyvin käydä kaupassakin. Vompsu ei halua, että käyn, se kiihdyttää häntä, ja jotta saan hänet kanssani ulkoilemaan, hänellä pitää olla sellainen olo, ettemme ole voineet saada tartuntaa mistään. Kai voisin asennoitua tähän niinkin, että hermostuttakoon vaan ja minähän menen ja sama se, ulkoileeko Vompsu - mutta en voi. Kutsumalla Vompsun tänne, kotiini, olen tavallaan lupautunut elämään tavalla, jonka kanssa hänkin voi tuntea turvallisuutta, edes jollain hyvin hataralla ja rajallisella tavalla.

Pelkopuristus vatsasta on kadonnut ja etäopetus normalisoitunut työnkuvana. En ole erityisen ahdistunut ja aina välillä hämmästyn Vompsun muistuttaessa, että häntä ahdistaa. Luen paljon koronaviruksesta ja olen huomannut, että minua taitaa itse asiassa rauhoittaa se, että pidän itseäni ajan tasalla. Se, että tiedän, miten vähän ihan jokainen tietää. Ei ole tilaa kuvitella, että on oikeassa, kun kaiken aikaa tule soraääniä ja erilaisia teorioita siitä, mikä on riittävä turvaväli, voiko kasvomaski suojata muita, tuoko kerran sairastaminen immuniteetin ja niin edelleen. Minusta siinä kaikessa on jotain hyvin rauhoittavaa. Hurjempi kuva rakentuu, jos en lue artikkeleita. Tajuan mielikuvitukseni aika synkeäksi tapaukseksi. Ihan samalla tavalla lapsenakin rauhoitti, kun saattoi lukea etukäteen jostain kirjasta vaikkapa kangaspuilla kutomisesta. Ilman kirjaa onnistuin maalaamaan piruja seinälle, kirjan jälkeen olin jokseenkin selvillä, mihin pyrittiin ja miten.

Kevät on valtavan paljon edellä. Tuomien lehtiruusukkeet tursuvat valtavan kokoisina ja metsä on muutenkin jo täynnä leijuvaa vihreää.

Hämmästyn asioita, joita toiset ihmiset osaavat kaivata: raitiovaunuilla ajamista, kahviloita, ihmisten näkemistä. Ja toisaalta, ihan omaa aikaa. Huomaan olevani tosi huono kaipaaja. Aluksi kaipasin kirjastoa ja vesijuoksuallasta mutta nekin tuntuvat nyt jo kaukaisilta, unenomaisilta.

Olen hyvin tyytyväinen, kun minun ei tarvitse poistua kotoani muualle kuin koirakävelyille. Itse asiassa taidan olla nyt tyytyväisempi kuin ennen. Olen jo tottunut siihenkin ajatukseen, että vanhempani ehkä tapattavat itsensä uhmakkuudellaan tässä epidemiassa. Itkin sitä muutaman päivän mutta alan hyväksyä sen, että eipä minulla näy olevan siihen osaa eikä arpaa. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on oma suhtautumiseni tähän asiaan - ihan samoin kuin monissa muissakin vaikeissa kohdin elämää on lopulta ollut pakko todeta. Ja ei, ei tämä varmaan opeta mitään ylevää. Kunhan vain näyttää, että turha paisutella hybristä omista taidoista suostutella, perustella, taivutella, kontrolloida. Olen ollut, olen ja tulen olemaan kärpäsenkakan kokoinen ja merkityksinen näissä tapahtumissa. Koetan pysyä mahdollisimman vähän vahingollisena kärpäsenkakkana.

Osana uutta normaalia olen sissi-istuttanut talomme pihaan orvokkeja, kerrottuja narsisseja, kirjopikarililjoja ja kuningasliljoja. Olen kylvänyt ruukkukaupalla palmukaalia ja kunhan se lähtee kasvamaan, istutan senkin. Ei tämän talon omistaja oikeasti välitä puutarhastaan ja suuttukoon, jos suuttuu, kun teen tänne jotain kivaa ja kaunista. Lähetin hänelle jo sähköpostin, jossa kerroin Vompsun muuttaneen tänne ja kyselin, missä he aikovat pandemia-ajan viettää, mutta ei siihenkään ole kukaan vastannut.

Villit eläimet ovat alkaneet liikkua aamuisin myöhemmin kaduilla. Metsäkauriit saattavat saapastella omakotitaloalueella tuosta noin vain. Vanhan pukin sarvet ovat täynnä nahanriekaleita ja hehkuvat aivan tulipunaisina. Vasta vähän ennen puolta päivää ihmiset selviävät liikkeelle. Mehiläiset ovat heränneet. Omenatarhan kyltistä joku on vetänyt mustalla teipillä yli kohdan, jossa luki ennen, milloin omenatarha aukeaa. 

Mahdoton kalenteri

Juttelemme puhelimessa äidin kanssa sen jälkeen kun Kalifornian-nainen lähtee kotiinsa ja ehdin hetken hiljentyä ja palautua omaan tilaani ja keskiööni. Isä täyttää tänä vuonna kahdeksankymmentä ja haluaisi pitää isot juhlat - lähinnä äidin sukulaisille ja meille ydinperheelle. Koska emme ole mikään suuren lapsiluvun suku, missään ikäpolvessa, ja arvostamme enemmän rauhaa kuin hälinää, iso juhla tarkoittaa ehkä maksimissaan kymmentä ihmistä. Äiti tarjoaa paria viikonloppua - toisena kouluttaudun Helsingissä, toisena Amsterdamissa. Jaa, sanoo äiti, sitten varmasti on parasta, että pidämme juhlat ihan sinusta piittamatta, juuri silloin kun muille sopii. Ja me voimme mennä kolmistaan vaikka syömään isän ja äidin kanssa.

Tunnen itseni vähän huonoksi lapseksi, vaikka varmasti olen tosiaan vanhempieni lapsi. Kun olin lapsi, eikö isä ollut aina töissä ja eikö äiti viettänyt monet monituiset viikonloput erilaisissa koulutuksissa? Kyllä vain! Ja minä vannoin, ettei minusta tulisi ainakaan sellaista. Minä olisin aina läsnä rakkailleni! (Ja monta vuotta olinkin, ja tunsin syyllisyyttä liki aina, jos tein jotain minä-, en me-asioita. Onneksi oli sentään joitain minä-asioita, sillä siinä vaiheessa kun suhteet kaatuilevat, minä-ihmiset jäävät ja me-ihmiset usein eivät.)

Kuinka ollakaan, kalenteriin on joku buukannut keväälle seitsemäksi viikonlopuksi pitkät koulutuspäivät. Sitten on vielä lyhempiä pikkukoulutuksia siellä täällä arkena. On niin paljon opittavaa ja haluan antaa joogatuntilaisilleni hyviä vinkkejä ja eväitä - laittaa hyvän kiertämään.

Samalla tietysti ajattelen, että haluan antaa myös vanhemmilleni aikaa - he ovat vanhenemassa mutta jaksavat vielä tehdä yhtä sun toista. Ehdotan taas, että mitäpä jos lähtisimme yhteiselle matkalle kaikki. Meillä olisi samat preferenssitkin: ei alkoholia, kasvisruokaa, kävelemistä ja luonnon ihailemista, ehkä vähän joogaakin. Olemme viimeksi matkustaneet yhdessä muistaakseni vuonna tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäyksi, joten kokemuksen voisi päivittää. Mutta jotenkin tuntuu kuin tätä olisi vaikeaa saada aikaiseksi - syksyllä tätä yritettiin vanhempien viisikymmenvuotishääpäivänä, mutta koska valmistelu alkoi myöhään, kesän lopussa, kalenterini oli armottoman täynnä. Ehdotin silloin, että buukataan kevääksi jotain. Ei buukattu. Nyt koetan ehdottaa, josko buukkaisimme syksyksi jotain. Etenkin loppusyksy ammottaa vielä tyhjänä. Mutta tuntuu, ettei vanhempien aikahorisontti veny sinne saakka.

Minun on keksittävä joku keino kommunikoida heille, että asiasta on päätettävä riittävän ajoissa ja että matka olisi minusta oikeasti tosi kiva tapa viettää aikaa yhdessä.

Muutenkin olen todennut kalenterini mahdottomaksi, vaikka se onkin rutosti parempi kuin syksypuolella. Jotenkin kalenteri näyttää aina kovin viattomalta ja tyhjältä, mutta annas kun sinne merkkaa matka-ajat tuntien lisäksi, päivät alkavat äkisti näyttää täyteen ahdetuilta ja haastavilta, vaikka matkalla yleensä istunkin junassa tai metrossa ja luen hyvää kirjaa. Ja sitten kun sinne pudottelee vielä kaupassakäynnit, omat liikunnat ja harvat ystävien näkemiset - ja yöunen - onko siellä enää yhtään ylimääräistä hetkeä?

En tiedä, hämmentäisikö tämä minua näin paljon, ellen olisi suurta osaa elämästäni elänyt aivan toisin: ilman merkintöjä tai hyvin vähin merkinnöin, venyvässä ajassa, jossa tärkeintä on ollut oivaltaa jokin idea ja oppia soveltamaan sitä.

En ole ikinä asunut näin kalliissa asunnossa. Vanhempani huomauttelevat minulle toistuvasti siitä, miten kannattamatonta tällainen asuminen on. Mutta viihdyn täällä paremmin kuin olen muualla viihtynyt; ehkä tämä on kaiken sen arvoista - matkaamisen, muutaman lisätunnin viikossa, pienen rahastressin? Aika näyttää.

Päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet vyöryvät ohi. Vuosikymmenetkin - vuodesta 1991 on sentään jo 29 vuotta. Ystävä on katsonut suosituksestani japanilaisen elokuvan ja sanoo sen olleen kuolettavan tylsä. Minusta siinä oli koko elämä, kaikki kalenterin tyhjät kohdat. Tunnen ohimenevää surua siitä, miten vaikeaa meidän on ymmärtää toisiamme.

Tai sitä, miten kalenteri aina täyttyy päivien deadlinen lähestyessä.

Outo sanonta

Olen pitkään hämmästellyt sanontaa ahdistuksesta ja masennuksesta: että ensimmäinen tarkoittaisi liikaa tulevaisuuteen takertumista ja jälkimmäinen liikaa menneisyyteen takertumista.

Eilen hämmennys konkretisoitui miltei parahduksen kaltaiseksi: miksi ihmeessä ahdistun, kun mietin menneisyyttä? Ei se ole lamaantunut, masentunut tuntu - sitä mitä tunnen sen kirjallisuuden perusteella tai siitä, missä tilassa olen ollut päivän tai viikon jonkin todella järkyttävän asian tapahduttua - vaan muistuttaa enemmän sitä, mitä tutkimuskirjallisuus nimittää ahdistukseksi.

On kummallista tajuta, että pelkää, ettei selviä vastoinkäymisistä, joista on selvinnyt jo. On kuntoutunut, kävelee taas kivuitta. Mutta kun muistaa, millaista elämä paikoin on ollut - ja muistelin viime vuosikymmenen läpi eilen - on ainakin minun todella helppoa ahdistua valtavasti. Takerrun menneisyyden tulevaisuuteen?

Olen helpottunut vuosikymmenen vaihtumisesta, vaikka kyse on vain päivästä kalenterissa. Tekee hyvää pysähtyä ja itkeä ulos ne itkut, joita ei koskaan uskaltanut kunnolla päästää ulos siinä kohdin, kun ne olisivat nimeytyneet ymmärrettävämmin ahdistukseksi. Jotenkin ne pelot ovat niin suuria. Ettei ikinä kävele kivuitta. Ettei pysty kirjoittamaan edes pidempää sähköpostia ilman kipulääkettä. Monta kertaa olin pysähtyä kysymään, että entäpä jos tämä ei tästä muutukaan, entä jos en kuntoudukaan. Ja sitten suljin silmät ja hengitin ja ajattelin, että se on sen ajan murhe. Todennäköisesti kuntoudun. Ja niinhän tosiaan on käynyt. Sain kirjoitettua gradun ja kirjoitan tätä ilman kipugeeliä ennen tai jälkeen. Pystyn taas elättämään itseni työllä.

Muisteleminen synnyttää myös valtavan hyöyn hellyyttä ja kiitollisuutta. Niin moni ihminen on tukenut ja auttanut, näyttänyt lempeällä esimerkillään suuntaa. Iso osa näistä ihmisistä on täysin yllättäviä tahoja - se tuntuu olevan elämässäni toistuva teema.

Kunpa pystyisin olemaan jonkun elämässä yllättävä taho, vaikka koenkin taas emootioita ihan nurinkurisesti. 

Äkisti, aika

Mummun hautajaispäivänä läksin liikkeelle jo aiemmin auttelemaan yhdessä yleisötapahtumassa ennen hautajaisia. Piirtelin fläppipaperin nurjalle puolelle houkutuskylttiä ja viritin sen a-mainostelineeseen. Telineen raahasin kadunvarteen. Kylmä pisteli tohveloituja jalkoja.

Vielä hetki, sanoin itselleni. Muistin äkisti unohtaneeni koko muistosana-asian. Laitoin miehelle tekstiviestin, että toisi mukanaan Wallace Stevensin runot.

Ehdin hieman lehteillä kirjaa ennen tilaisuutta. Valitsin kappaleen, jossa puhutaan väreistä. Sinisestä tomusta, punaisista anturoista. Ja joka loppuu sanoihin: "tähdistä, ei kaukaa".

Kukaan muu ei sitten sanonutkaan mitään muuta kuin että kaipaa. Hyvä, että meillä oli runo. On niin epätäsmällistä sanoa kaipaavansa. (Eikä se nyt edes olisi pitänyt paikkaansa, tarkalleen, olin helpottunut, kun tämä vaikea ihmissuhde loppui. Ja helpottunut isänkin puolesta. Muistisairaan kanssa ei ole helppoa.)

Stevensiä silmäillessä tajusin äkisti jonkin muuttuneen viime vuosina. En ole lukenut runoja päivittäin. Olen ajoittain vain selvinnyt selviämistäni. Monina päivinä olen lukenut vain asiatekstejä, jotka eivät vakuuta herkkyydellään eivätkä täsmällisyydellään. Joskus tuntuu, etten kestä niiden pönäkän omahyväistä tyyliä. Asiatyyliä, kuten sanotaan. Mutta ovatko asiat sellaisia? Entä kokemus? Eikö sekin ole yksi asioista? Suljin Stevensin ja hengitin. Tuntui hyvältä palata sanoihin, jotka puskevat harmaan ja sitkaan läpi, säräyttävät hereille. Valppaus leviää hengitykseen, kihelmöi iholla, nostattaa karvoja kaarelle.

Minusta tuntuu, että tämä puhe tavoitteista sairastuttaa minua jollakin vaivihkaisella tavalla. Ne tavoitteet kuulostavat aina niin ulkoisilta silloin kun opiskelee jonkun toisen suunnittelemassa tahdissa. Ja kuitenkin se, miksi opiskelen, liittyy jotenkin siihen, että kaikilla tulisi olla oikeus kääntyä oman kokemuksensa puoleen, pysähtyä, hämmästyä, tyrmistyä, huumaantua, tempaantua sen rytmiin ja tapaan soljua ja polveilla, pyörteillä ja suistaa suunnitelmia radaltaan. Jotenkin se kaikki pitäisi pystyä tunnistamaan siinäkin kontekstissa, jossa puhutaan asiatyylillä. Uskon edelleen, että kasvatuskeskustelu voidaan elvyttää. Miten? En tiedä vielä. Mutta kysyn sitä taas pontevammin luettuani Stevensin. (Tietysti luin sitä lisää.)

Jätin eilen viimeisen syksyn esseen. Siihen taitaa olla kirjattuna enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. En tiedä ketään muuta, joka kirjoittaisi esseitään näin. Toistaiseksi en ole saanut pahemmin piiskaa, vaikka kysyn kysymistäni. (Sitä paitsi saattaisin piiskasta huolimatta jatkaa joka tapauksessa samaan malliin.) Haluan jättää näkyviin kohdat, joissa huomioni kyllä suuntautuu ja kiinnittyy uteliaasti, mutta ilman valmista kaavaa paketoida havaittuja muutoksia tai piirteitä. Se on tärkeää oppimisen kokemuksellisena pysymiselle. (Sitä paitsi, jos olisin itse kurssin opettaja, saisin näistä kysymyksistä tärkeämpää palautetta kuin pönöttävän määritelmällisistä lauseista, joiden sisältö on tolkuton juuri siksi, ettei vastauksia vielä ole saatu jäsennettyä.)

Koska jätin esseen, vapaani on alkanut.

Se tarkoittaa: Ainoat aikataulupaineet viittä työpäivää lukuun ottamatta ovat itse asettamiani. Kaksi vapaaehtoistyökeikkaa viikossa, nekin naurujoogaa. Muutoin voin lukea runoja, tavata ystäviä, parantaa kättäni, vesijuosta, kävellä pitkään koiran kanssa, kirjoittaa, pysähtyä, miettiä, hengittää. Ehdin auttaa, jos joku tarvitsee apua.

Tämä vapaa on pitkä. Se ulottuu maaliskuun puoliväliin saakka. Tunnen tarvitsevani sen.

Ehkä hakeudun matkalla taas vapaaehtoistyöhön, jos keksin jotain, mitä käteni kestää. Se on eri asia. Saan lukea, mitä haluan. Minun ei tarvitse tiivistää eikä arvottaa, mikä on olennaista ja mikä ei. Ehdin pysähtyä taukoihin, tyhjyyksiin, epämääräisyyskohtiin. Myös niihin, joihin ei liity kysymyksiä.

Olen alkanut lukea suomennosta Elaine Aronin kirjasta HSP-Erityisherkkä ihminen. Välillä olen aivan turta, välillä aivan lötkö helpotuksesta. Välillä itkettää. Tuntuu niin ihmeelliseltä, että joku kirjoittaa niin tutusta maailmasta. Ja niin hyväksyvästi, ymmärtäen. Sisältäkäsin ymmärtäen. Että joku tietää, selvästi, miltä tuntuu olla sinnitellyt vuosia. Että on koettanut elää kuten läheiset, ja sitten ihmetellyt kerta toisensa jälkeen, miten ihmeessä niitä ei väsytä, ylikierrostuta, särje silmien takaa kaiken tiettynä päivänä koetun jälkeen. Miten ne eivät koskaan lysähdä itkemään tai saa kaksivuotiaan itkukiukkukohtausta, kun elämä vaan tulvii ylitse. Ja miten ne voivat pitää radiota päällä. Tai miten ne eivät samalla tavalla tempaannu musiikkiin tai runoon, miten niin moni voi säilyä käsivarrenmitan päässä kaikesta ihmeellisestä ja houkuttavasta. Tai pysyä huolestumatta toisten ilmeistä ja eleistä, ehkä välttyä täysin huomaamasta epämukavuuksia tilanteissa.

Tänään itkin kohdassa, jossa kysyttiin, miten lapsuudenkodissa on suhtauduttu kehoon ja sen tarpeeseen. Muistin, mitä äiti kertoi aktivoinnista: että aina piti, vauvanakin, tehdä asioita, ennen kuin sai lepoa tai syliä tai leikkiä. Ikään kuin minua tarvitsisi erityisesti aktivoida. Maailmahan suorastaan tunkee koukkuiset vaikutelmansa sisään aistikanavista ja kiskoo mukaansa. Ei ihme, että kun aloitin feldenkraisin, koko keho tärisi. Ei sille ollut taidettu ikinä ennen sanoa, että saa vaan olla, ettei tarvitse korjata mitään, ei yrittää mitään. Eikä ihme, että itkeskelin feldenkraisin jälkeen kotona, saatoin vain maata matolla selällään ja itkeä helpotuksesta, koska tajusin, että on mahdollista ottaa sekin asenne, ettei tarvitse yrittää. Että voi vain olla ja antaa kokemuksen painon liikuttaa näkymättömästi. Ottaa aikaa vastaanottamiselle.

Eipä silti, jokin puoli minussa tietysti tiesi kaiken aikaa. Otinhan minä aikaa ennenkin. En vain mennyt ulos. En käynyt jatkoilla. Halusin istua silmät kiinni ja kuunnella Bachia tai renessanssimusiikkia. Keitin yrttiteetä kokonaisina kuivatuista kehäkukista ja tarkkailin kukkien pehmentymistä ja läpikuultaviksi käymistä samalla kun niiden maku ja väri siirtyi kuumaan veteen. Makasin sängyllä kippurassa ja luin runoja. Niin, ja kirjoitin. Kirjoittaminen on aina ollut minulle luonteva tapaa ottaa aikaa vastaanottamiselle. En ymmärrä, miten tätä voisi ajatella jonkin tuottamisena tai ulostamisena. Enemmän tämä on vastaanottamista, minulle. (Jopa silloin kun kirjoitan asiatekstiä.)

Nyt otan taas aikaa. Äkisti se kaikki on taas tässä. Hengittävä maailma. Animistiset ovet. Kerrostalot, jotka vain odottavat sumutorven merkkiä nostaakseen ankkurinsa. Nauru, joka hölskyttää sisäelimiä. Itkun turvallinen syli. Ihmiset, joiden ääriviivat eivät koskaan selkiydy, koska he ovat enemmän tuoksua ja ääntä kuin visuaalisia kappaleita.

Tunnen palanneeni kotiin.

Raskaasti hengittäviin sammalikkoihin, liukastavaan asfalttiin, aikaan. Sanoihin. Läsnäoloon. Siihen, ettei ole selkeää suuntaa. Keho voi suoristua, mikään ei paina sitä kohti ensi viikon luentoja tai deadlineja. Se voi valpastua, höristää korviaan, elävöityä, muuttua yhdeksi maiseman kanssa.

Kuinka olenkaan tätä kaivannut.

Hiirenkorvat kallon sivuilla

Kevään etenee. Istun raitiovaunussa, otsa nojaa lasiin, rumpeldnacker yli risteyksen kiskohärdellin, pää heijaa ja kopsauttaa itseään lasia vasten. Onkohan kohta vappu? Tietäisivätkö sormeni siihen vastauksen? Ei, sitten muistan, vappu meni jo, silloin sattui. Suljen silmät ja keinun eteenpäin välineen mukana.

Aika keinuu, tai keho ajassa, tai hengitys kehossa. Ajattelen ihmiset veneiksi, jotka hinkkaavat kyljistään laitureissa ja nyökkivät syvyyksien yli yksinään. Hengitän, hengitän, vaikka kyljistä on hilseillyt maalia ja toisaalta tarttunut vieraan värisiä hankausjälkiä, vaikka olen yksin ja syvyyttä riittää, ja kaiken sen keskellä kuvittelen kelluvan ristiluun, joka hitaasti laskeutuu roikkumaan eikä pyri pakenemaan mihinkään suuntaan.

Käyn erilaisilla joogatunneilla, jotka nimestään huolimatta muotoutuvat omanlaisikseen. Ajattelen nimiä ja mukavuusalueita, ja miten sanamagia voi houkuttaa mukavuusalueen ulkopuolelle, tai kuvamagia, se, mitä ei edes uskalla sanoa kellekään muulle, tai osaa, jokin epämääräinen kuvankaltainen käsitys asioiden hyvästä tolasta, se, mihin osaa rentoutua, miten sitä voi kuvitella ja heijastaa johonkin olosuhteeseen ja sen myötä ohjautua kohti olosuhdetta, joka onkin jotain aivan muuta, ja sitten siellä on vain opittava rentoutumaan, sanottava peloilleen kerran toisensa jälkeen "niin niin silloin kävi niin, hengitä!" ja hengitettävä. Raajat keinuvat.

Hämmästyn, kun joku aikuinen nauraa lapsen lailla nimelle, joka on hänen mielestään asetettu väärin. Joka ei ole vielä ymmärtänyt vastaamattomuutta tai sanoilla leikkimistä tai sitä, miten ne valehtelevat.

Alaselkä ei ole krampannut kertaakaan sen jälkeen, kun kaaduin ja putosin ristiluulle kalliolle. Olen istunut ja maannut ja tunnustellut lantion luita ja hännän nikamia ja koettanut ymmärtää, ovatko ne suoremmassa kuin ennen. En tiedä. Mutta olen kehittänyt kummallisen fiksaation SUP-joogaan. Haluaisin kokeilla sitä. En tiedä, miksi. Enhän pysy tasapainossa oikein kuivalla maallakaan, jos pitää seistä yhdellä jalalla. Tai missään asanoissa. Ja sitten haluan tehdä niitä kiikkerän surffilaudan päällä.
Ehkä haluankin molskahtaa. Ehkä siitä on kyse. Muistan edelleen Linnanmäen vedenneidot, joita sai molskauttaa altaaseen. Se oli yksi lapsuuteni unelmaduuneista lentäjän ja eläintenkesyttäjän lisäksi aikana ennen kuin keksin ryhtyväni hevosalalle tai aivokirurgiksi tai valokuvaajaksi. Ehkä nyt otan takaisin sen, ettei vedenneitoja enää ole. Mulahdan. Tai katsotaan nyt. Mutta on vaikeaa uskoa, etten kokeilisi mulahtamista ainakin kerran, vaikka vain tietääkseni, ettei vielä.

Jotain muuttuu, kaiken aikaa. Tuntuu kuin jollain tavalla muuttuisi se ajatus, ettei jokin ole oma juttu. Lisään siihen sanan "vielä".

Yksi valinnoista ja jotain kiinnikasvettua

Viime päivinä olen taas miettinyt yhtä valinnoista. Tavoitetta olla vapaa sellaisessa suhteessa, jonka mieltää itse tärkeäksi. Minulle se tarkoittaa edelleen vapautta rakentaa päiväohjelmani rauhallisesti ja harkiten ja pitäytyä niissä. Sillä tavalla näet pysyn hyväntuulisena enkä saa paniikkeja ja katastrofointikohtauksia. Itse päiväohjelmat saattavat olla hyvinkin pitkällisiä ja detaljoituja ja niihin on yleensä jätetty aikaa kohtaamisille, huudahteluille, halaamisille. Mutta niille on aikansa ja paikkansa. Moni muu tuntisi ehkä itsensä tässä kahlehdituksi, mutta minulle ne tarkoittavat vapautta. Vapautta huolesta, onko tehnyt tarvittavat asiat (tietysti on, niille on varattu kalenterista tietty slotti), muuttuuko sittenkin jonkin palikan paikka, ehtiikö syömään lainkaan, osaako sanoa toiselle ei silloinkin kuin se olisi hyväksi, sen sellaista. Kun kirjoitan haluavani rakentaa päiväohjelman rauhallisesti ja harkiten ja pitäytyä niissä, tiedän kirjoittavani joidenkin ihmisten - joista osa on minulle aika läheisiäkin - mielestä haluavani olla joustamaton. Olkoon niin. Kaikella on hintansa.

Minulle joustavuuden hinta - jatkuva tavoitettavuus, jatkuva puhelimen tarkkailu ja vastaamisvelvoite - on vain liikaa. Muutun sen piiriin ajautuessani (kuten aina välillä joudun ajautumaan, kun vaikkapa jokin iso työjuttu edellyttää tietyn viikon puhelimitse tavoitettavana pysyttelemistä) ihmiseksi, jollaisesta en pidä. Ärryn, ajattelen ikävää soittajasta jo ennen kuin vastaan ja tunnen helposti ihmisten kiusaavan minua, kun he haluavat siirrellä tapaamisia puoli tuntia milloin aiemmas, milloin myöhemmäs. (Se on ihan älytön tunne, mutta minkäs teet. Olen huomauttanut muutamalle moisen tempoilun stressaavan minua kohtuuttomasti; siitä ei ole seurannut mitään avartavaa keskustelua vaan kysymys, miksi minusta pitää tuntua siltä. Kunpa tietäisinkin. Siltä minusta nyt joka tapauksessa tuntuu.) Kaikkein tylsimmältä tuntuvat "myöhästyn vartin" -viestit. Ymmärrän, että ne lähetetään ystävällisessä tarkoituksessa, mutta stressihormonit vaan kohisevat korvissa, kun puhelin piippaa. Ei minusta se myöhästyminen tai vaikka tulematta jääminen ole niin paha juttu kuin tekstari. Olen tottunut semmoiseen ja semmoista välillä käy, joidenkin kohdalla kroonisestikin. Olen valmiimpi sietämään sitä ja sen arvaamattomuutta kuin puhelinta tai sen mukana pitämistä. Joten puhelin on jossain. (Etsin puhelimen lähinnä jos olen sairastunut ja joudun peruuttamaan jonkin tapaamisen. Ajattelen sen jostain syystä korrektiksi, vaikka voihan olla, että muutkin stressaantuvat kännykkäviesteistä ihan yhtä karmeasti.)

Tänä syksynä kun olen ollut tarmokkaampi ja iloisempi ja enemmän jaloillani kuin pitkiin aikoihin, olen jättänyt puhelimen entistä huolettomammin oman onnensa nojaan. Mikä onni! Joitain kaverisuhteita se tuntuu nihkeyttävän. Harmillista. Olen kyllä koettanut kuvata, miten reagoin kännykkään ja että sen mukana kantamisen hinta on minusta liian kova. Olen saanut muutaman moraalimurinan siitä, miten nykyään ihmisten väliset asiat normaalisti hoidetaan. Olen jättänyt vastaamatta, että minua kiehtoo enemmän onnellisuus kuin normaalius. Enkä osaa ajatella muuten kuin että tästä hankaluudesta varmasti joutuu maksamaan. Mutta että kenties se on sen arvoista. Eivät ne muutkaan lounaat nimittäin ilmaisia ole.

(Ja tietysti olen vähän hämmentynyt siitä, miten muuten niin fiksut ihmiset perustelevat minuun kohdistuvia vaatimuksiaan jollain hiton normaaliudella. Onko mitään tympeämpää perustetta? Koetan pitää itseäni lieassa sen suhteen, etten heijastaisi tällaista yhtään eteenpäin. Se, että minulta koetetaan vaatia moisia älyttömyyksiä, ei oikeuta mitenkään minua vaatimaan tai koettamaan vaatia niitä muilta. Jos saat minut kiinni jupisemassa jotain jonkin käytännön normaaliudesta, ole ystävällinen ja osoita minulle, mitä olen tekemässä.)

Yhtäkaikkisesti puhelinjuttu ja aikataulujuttu saavat jotenkin pienellä, epämääräisellä tavalla surulliseksi. Ihmisillä on niin erilaisia intuitioita siitä, miten asiat on helpoin järjestää. Toisten luontevan ymmärtäminen voi tuntua hyvin vaikealta. Joidenkin ystävien kanssa puhelinasia on keskusteltu ja ymmärretty ja he ovat ymmärtäneet, että mieleeni ei tosiaan juolahda suuttua siitä, jos he myöhästyvät siitä ilmoittamatta. Toisten kohdalla asiaa ei saada keskusteltua ja saa tehdä töitä sen eteen, että onnistuu vakuuttamaan itsensä siitä, että ei, eivät he varmasti toisissa konteksteissa kokisi näitä ymmärtämättömyyksiä ja että tämä nyt jostain syystä on vain heille (ja minulle) kipeä asia, ehkä koska he kokevat asioiden ja näkemisten viikkoa ennen sopimisen yhtä vangitsevana kuin itse koen sopimisen viime tinkaan jättämisen tai jo sovitun viime tinkaan asti venkslaamisen. Me vain elämme erilaista aikaa, erilaista kulttuuria.

Kuinka vaikeaa ymmärtäminen usein onkaan.

Edes omien tuntemusten ymmärtäminen. Ne tuntee, ne ravisuttavat, estävät nukahtamasta, ovat niin kipeitä että unohtuisivat mieluiten tuossa tuokiossa... ne kiihdyttävät sykettä tai pudottavat verenpaineen äkisti niin että meinaa vajota kasaan. Ne tulevat... menevät... Niin, en ymmärrä itseänikään. Mutta olen muotoillut koko joukon itsen käyttöohjeita, jotka ovat osoittautuneet hyviksi ohjenuoriksi.

Kesken pohdintojen kirjastoon saapuu äiti poikineen. He ovat etsimässä pojan lukioesitelmään materiaalia, ovat ajelleet kaiken päivää ympäri pääkaupunkiseudun kirjastoja. Äiti selittää ylpeyttä uhkuen, että nuorellamiehellä on jo yliopistonkin kirjastokortti ja että pian aineisto on koossa, että hän tekee kaikkensa sen eteen, että esitelmää varten haalitaan parhaat kirjat. Poika hymyilee ujosti. Kesken kirjojen etsinnän äiti alkaa puhua meidän kanssamme älyllisistä ongelmista. Kirjastosta ei löydy pojan esitelmään soveltuvaa materiaalia, mutta äiti ei kiukuttele eikä väsähdä, vaan toteaa, että onpahan tämäkin kirjasto nyt sitten tullut tutuksi, ja että se on hyvä tietää jatkoa ajatellessa, millaisia tiloja ja missäpäin milläkin koulutusaloilla ja tiedekunnilla on. "Ettei tarvitse ihan tyhjän päältä valita", hän virnistää. Molemmat kiittävät kohteliaasti ja valuvat ulko-oville.

Katselen hämmentyneenä heidän etenemistään ja mietin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani. Miten televisio pauhasi kaiken aikaa vanhempien ollessa kotona. (Ei ihme, ettei minulla ole televisiota.) Miten suhtauduttiin, jos koetin pyytää sen volyymin hiljentämistä jonkin tärkeän esitelmän kyhäämisen tai kokeeseen luvun ajaksi. No etkö sä ole jo tarpeeksi lukenut, tule nyt katsomaan Napakymppiä meidän kanssa. Ei hitto, en osannut kuvitella, että joku vanhempi voisi suhtautua noin lapsensa esitelmäntekoon. Nuo vanhemmat eivät varmasti sano lapselleen sitten myöhemminkään, että miksi sinä semmoista juttua opiskelet, onko se mistään kotoisin, eikö tuo ole ihan paskaa eikä mitään oikeaa työtä. Pääsin kerran lukioikäisenä Kansalliskirjastoon, koska ystävän äiti oli heittämässä meitä jonnekin ja hänen piti hakea sieltä jokin omiin opintoihinsa liittyvä kirja, ja olisin kernaasti jäänyt sinne loppupäiväksi tai vaikka loppuiäkseni, mutten uskaltautunut sinne uudestaan ennen kuin pääsin sisään yliopistoon, koska minusta tuntui jotenkin, että se on jotakuta muuta varten.

Silloin kauan sitten ihmettelin niitä samoja asioita kuin nytkin. Kuten että miten joidenkin ihmisten hiukset menevät siististi ponnareille. Miten on mahdollista syödä ryönäämättä paidanetumusta. Millaista olisi elää elämää jossa ei unohdeta avaimia kotiin. Toki nyt ihmettely on monipuolistunut ja näen monen aiemmin valtavan ihailtavalta ja saavuttamattomalta tuntuneen piirteen taakse: Miltä tuntuisi jos ei voisi lähteä ihmisten ilmoille kuin huoliteltuna. Mitä tarkoittaisi ettei sietäisi vyötärörasvaa itsessään. Mitä tarkoittaisi potea jatkuvaa syyllisyyttä siitä, ettei tee enemmän töitä. Olisiko rasittavaa sietää toisten irrationaalisuutta, jos asettaisi itselleen tiukan rationaaliset tavoitteet.

Koska puhelimeni on ollut hävöksissä jo useamman päivän ajan, en ole voinut sopia isänpäivästä huomenna. Koetan soittaa täältä kirjastosta, työpuhelimesta. Mutta ei siellä ole kukaan vielä vastannut. Ja jos he koettavat soittaa minulle, ääni kertoo vain, ettei numeroon juuri nyt saada yhteyttä. (Eivätkä he varmaan arvaa, että tuntemattomasta numerosta soittaja saattaisin olla minä, eivät he tiedä, millä numeroilla yliopiston lankanumerot alkavat.) Olen joka tapauksessa jättänyt kalenteriin suuren valkoisen aukon isänpäivän kohdalle. Ja ajattelen, että jollain maagisella tavalla he varmasti tietävät minun olevan tulossa. Olenhan tullut aina ennenkin. Omilla ehdoillani. Paitsi sinä yhtenä syksynä, kun he eivät vielä olleet ostaneet minulle puhelinta lahjaksi ja en halunnut kuulla heistä pihaustakaan. Mutta sen jälkeen olen aina tullut. Pelokkaana, epävarmana. Tietäen, että jos ei vie lahjaa, se ei ole hyvä ja osoittaa kiittämättömyyttä. Mutta että suurin osa ostamistani lahjoista on niinikään ollut jotenkin vääränlaisia ja huonoja. Enkä ole vielä lainkaan keksinyt, mitä veisin.

Koetan muistuttaa itseäni siitä, ettei isä ole enää se sama isä kuin aiemmin, että me osaamme jo luovia monien karikoiden ympäri eikä häntä satu eikä väsytä aiempaan malliin, työelämämalliin. Sitä on niin pirun vaikeaa muistaa. On vaikeaa muistaa, miten paljon päättäväisemmin osaa nykyään sanoa ei ja kyllä, miten paljon vähemmän on riippuvainen, miten usein siellä käydessä yli tulvahtaa vain suru siitä, miten emme voi koskaan kohdata samalta tasolta - miten joko he ajavat minua takaa tai jos otan paikkani riittävän napakasti, ryhtyvät pyytelemään anteeksi ja osoittamaan nöyryyttä. Jotta me voisimme kohdata ihmisinä, meidän pitäisi pystyä puhumaan toisillemme kuten aikuiset puhuvat keskenään. Jos emme voi kohdata ihmisinä, leikimme jotain hemmetin performanssia, jossa ei koskaan tunnu löytyvän tilaa empatialle ja ihmetykselle, eikä tasavertaisuudelle. Mutta eivät vanhempani halua oikeasti kuulla, mitä ajattelen, puuhaan ja arvostan. Aina välillä tätä keskustelua on avattu mutta se päättyy kerta toisensa jälkeen samaan: kavahtamiseen kauemmas, varovaisuuteen, ja usein suoraan syyllistymiseen siitä, mikä kasvatuksessani on mennyt pieleen, kun olen kasvanut näin hirviömäiseksi. Tai sitten olen itse paennut, kun olen kertonut jotain ja minulle on sanottu, ettei niin saa ajatella. (Niin että epäilen kyllä thoughtcrimen olevan ihan relevantti rikos siellä missä on perheitä. Ainakin semmoisia perheitä, jotka osaan kuvitella. Olen elänyt vain yhdenlaisessa ja nähnyt aika vähän mistään muunlaisesta.)

Helvetti että pelottaa huominen. Sanoin tuossa eilen Faunillekin, että onkohan minusta puhelin niin ahdistava juuri sen takia, että useimmiten siihen kuitenkin soittavat vanhemmat.

Violetti kani

Jos en olisi niin solmussa valkoisen värin kanssa, tituleeraisin itseäni tätä nykyä valkoiseksi kaniksi. Juoksen eestaas kalenteripäivät silmissä viuhuen saamatta mitään järjellistä aikaan. Tai ehkä saan aikaan, mutta kaikkea sävyttää ikävä reaktiivisuuden maku. Tästä tulee mieleen taannoinen Linnanmäen 3D plus liike -elokuvateatterin filmi, jossa vaunu syöksyi rinnettä alas, ja tuntui siltä, ettei voi kuin pitää kiinni, kirkua ja ottaa tumpsaukset vastaan.

Tietysti tämä on liioiteltua, jos katsoo vaikkapa sitä vauhtia, jolla pyöräilen. Ei minulla ole kiire mihinkään. Mutta sisältäkäsin tämä tuntuu kiireiseltä. Ajan esimerkiksi pyörällä ainoalle tuntemalleni ilmaistulostimelle, mutta se on kaatunut. Totean tehneeni turhan reissun. (Ei sentään, ehdinhän nyt kirjoittaa blogia sillä ajalla, jonka olin päässäni tauluttanut yrityskirjanpidon, kelan paperien ja yhden lahjakortin tulostamiselle.) Vähältä pitää, etten kaadu printterisysteemien näyttävyydellä. Ei. Tapan vain hetken aikaa ennen vesijuoksua. On liikuttava, jotta jaksaa työn.

Haluaisin taas teipata suuni kiinni, koska minusta tuntuu, että aina kun pääsen syvemmän pohdinnan makuun, läheiset alkavat voida pahoin epidemianomaisesti. Tarkoitan: Onko eettisiä töitä juurikaan? Voiko tässä yhteiskunnassa elää niin ettei tukisi aivan karmeita käytäntöjä? Miten esimerkiksi sanoutua irti rahavallasta? Mikä määrä siinä on järkevää? Ja, onko eettistä koettaa maksimoida omia vapauksiaan ja omaa hyvinvointiaan pyytämällä korkeita palkkioita, kun on monia, joiden työkokemus ja koulutus ja muu elämäntilanne on sellainen, ettei se ole heille mahdollista, ja saattaa olla heiltä pois? Ei, en oikeasti tiedä, miten täällä pitäisi elää. Tai haluanko aina elää, edelleenkään. Aika usein törmään ilkeisiin seiniin. Ja on vaikeaa keksiä toivoa mistään simsalabim.

Ja sitten kun alan ajatella oikein kunnolla, olen vihainen itselleni. Esimerkiksi, entä sitten vaikka opiskelu antaakin minulle toivoa siitä, että keksin joitain ratkaisuja ikuisuuskysymyksiin. On niin monia, joilla ei ole rahkeita opiskella sillä tavalla, jotka tekevät raskasta työtä ja joutuvat pakosti sietämään siinä epävarmuutta, koska alalla ei ole muita kuin karmeita sopimusyrittäjyyskuvioita, ei heillä ole aikaa eikä resursseja muuttaa koko instituutiota hurlumhei, mutta tuntuu kauhean epäreilulta sillä tavalla itse marssia taas lappamaan toivokaivo yliopiston vettä suuhun hetkeksi. Etenkin kun en ole lainkaan varma siitä, onnistunko mieltämään sitten uusia opittuja asioitakaan eettisiksi töiksi.

Hieromisen kanssakin elän kriisiä, tietysti. Okei, se tekee hyvää. Mutta se tekee hyvää vain niille joilla on varaa maksaa, kuten kaikki yksityinen terveydenhuolto. (Niin, yritykseni antaa yksityistä terveydenhuoltoa, huhhuh.) Hinnat ovat aika korkeita. Toisaalta, oma terveyteni on jatkuvasti uhattuna sen takia, että on psyykkinen stressi: eihän noista mielestäni korkeista hinnoistakaan jää paljon käteen sen jälkeen kun olen maksanut tilavuokran, eläkemaksut ja verot. Ja fyysisesti työ on raskasta ja usein sen jäljiltä virun kotona voimattomana ja paikoitellen särkevänä. Nyt, elokuussa, yrityksen liikevaihto alkaa hitaasti kallistua plussan puolelle. En tiedä, pitäisikö kirkua vai hihittää. Kas niin, ehkä saan plusmerkkistä palkkaa miinusmerkkisen sijaan tänä vuonna. Ja silti koen riistäneeni toisia korkein hinnoin. Huooh. Jotenkin minusta olisi tasapuolisempaa, että palvelun maksaisi valtio tai muu yhteisö, edes vaikka työnantaja, ja sitten taas se jakaisi palvelua harkinnanvaraisesti. Paitsi ettenhän minä luota nyt valtion, kuntien tai yritystenkään päätöksentekoon. Onhan se nähty, esimerkiksi, miten ei välttämättä tueta eläkeläisen psykoterapiaa, koska häntä ei voida enää kuntouttaa työvoimaksi kuitenkaan.

Ei taida olla instanssia, jota pitäisin erityisen luotettavana ellei toisin todisteta.

Joskus mietin, millaista olisi elää silmät enemmän suljettuna tai edes toisenlaisessa kuplassa. Millaista olisi ajatella olevansa oikeutettu etuoikeutettuun asemaan, esimerkiksi.

Tänä yönä, sen jälkeen kun huomasin illalla Faunin alkavan voida pahoin raha ja oikeudenmukaisuus -keloistani, näin taas unia unikaupungista. Pitkästä aikaa. Kaupunkia pommitetaan, ajan raitiovaunulla. Laukussani on jotain, mitä ei saisi olla. En puhu samaa kieltä kuin toiset joten koetan selvitä mimiikalla. Aamulla ajattelin sitä maailmaa, jossa mummu elää nyt kun dementia on syönyt hänen aikuisminänsä kuoret. Hän elää unikaupunkia, jossa kaikki uhkaa jollakin tavalla. Poljin tulostimen luokse vihaisena: Millainen on yhteiskunta, jossa mummun kaltainen ihminen pistetään huolehtimaan peräkkäin neljästä lapsenlapsestaan, ja joihin kaikkiin hän näyttää istuttaneen kauhun? Muistammeko mekin sitten vanhana enää kauhun?

Tulostin ei tosiaan toimi. On lähdettävä. Aikataulut.

On keksittävä jostain toinen tulostin. Kirjastossa tulostaminen ei muistaakseni maksa paljon. Vanhemmillakin voisi tulostaa ilmaiseksi. Ehkä on toivioretkeiltävä sinne jokin ilta nyt kun koirakin on oppinut juoksemaan pyörän vierellä. Ja olisi päästävä kunnolla editoinnin kimppuun, leikattava mintut, silputtava, pakastettava, poimittava herneitä ja mandoldia, kesäkurpitsoita, spagettikurpitsoita, olisi ostettava kasvikuivuri ja kuivattava chiliä. Ja haluaisin kirjoittaa enemmän, kirjoittaa ja kuvata ja tanssia. Ja jossain välissä olisi ehdittävä nukkua. Tänään sentään ehdin vaihtaa perusteellisesti kissanvessanpurut ja lykätä violetin värjäyskoneen jauhamaan uutta elämää kulahtaneille kirppisvaatteille.

Olkoonkin, että retkeilen taas yötä raitiovaunulla pommikaupungissa ja odotan vain milloin koko kulkuneuvo posahtaa taivaan tuuliin. Saan sentään nukutuksi vielä.

Pääsiäisloma alkaa

Huomaan valmistautuvani pääsiäiseen riemulla, vaikka sinänsä uskonnon mielessä pääsiäinen ei tarkoita minulle oikeastaan mitään. Mutta nykyään pääsiäisen tienoihin liittyy sellainen juonne, joka on uusi tai ainakin suhteellisen uusi: riemu siitä, miten päivä pitenee, ruoho alkaa työntyä maasta, tuuli vihloa sulilta rannoilta kosteaa keveämmän takin sisään. Elämä! Tuntuu oudolta muistaa, ettei näin ajatellut, tuntenut ja elänyt aina.

Päällimmäisenä erilaisista elämän sedimenteistä on aika, joka edelsi kahdenkympin kriisiä tai miten sen nyt sitten sanallistaisikaan. Teini-ikä, murrosikä, masennus. (Ei minua ole diagnosoitu, mutta olen melko varma, että masennusdiagnoosi se olisi ollut. Oireet täsmäävät niin hyvin.) Tuohon aikaan pääsiäinen, vaikka se tarkoittikin helpotusta koululoman muodossa, tuntui myös karmealta, koska se tarkoitti, että koulussa mätänemisen tai koulusta lintsaamisen ja katujen jaloilla mittaamisen sekä kirjastossa yksin lukemisen sijaan olinkin kotona. Ja vaikka en silloin sitä osannutkaan hahmottaa tai edes aavistaa, kyllä juuri kotona paha olo tihentyi vihlovaksi. (Miten olisin voinut tietää sen? Vaadittiin toisaalla asumista, jotta saatoin vähitellen alkaa hahmottaa, mitä juuri oman lapsuudenperheeni dynaamiikka saa minut kokemaan kerta toisensa jälkeen.)

Tuon ajan pääsiäismielikuvia luonnehtii toisaalta huomio valon lisääntymisestä, toisaalta valtava väsymys, joka tuntuu siltä kuin koettaisi hengittää pakastetun, harmaata muhmua täyteen imetyn pölypussin läpi. Sisko on vielä lapsi ja riemuissaan lomasta ja koteilusta. Hän melskaa iltapainotteisesti. Vain aamuisin on oma rauha. Makaan sängyssä, kyllä, tämä keho on silloinen minä, tämä keho ja paha olo, luen kirjaa ja kuuntelen vanhempien liikehdintää toisissa huoneissa. Keittiöön on viritetty pääsiäisvalmistelut, rairuohot potissa ja tipuja potin ympärillä. Jokin sitkeässä vihreässä ja suloisissa tipuissa vihlaisee liian lujaa. On vaikeaa olla huutamatta itkua ne nähdessään. En osaa ajatella kuin tehokanojen olosuhteita, ja se saa minut aika raivokkaaksi, etenkin kun en vielä sen ikäisenä osaa jäsentää itseäni sen verran päättäväiseksi ja sosiaalisesti autonomiseksi, että onnistuisin aloittamaan kasvissyönnin. (Sehän pitäisi ilmoittaa toisille ihmisille, ja pelkään liikaa heidän reaktioitaan.) Muutenkin minusta tuntuu, että oikeastaan minun pitäisi olla kuollut. Tai oikeastaan, että olen jo kuollut, vaikka hoipunkin ympäriinsä ja vaikka kehoni itsepäisesti hengittää, sulattaa ruoan, hikoilee ja asettuu kömpelösti tiloihin. Vanhemmat huomauttelevat synkeydestä ja käskevät reipastumaan. Onhan sentään kevät, ihanaa. Kristus on noussut kuolleista, muistuttaa äiti.

Teinille, joka haluaisi kuolla, koska se vastaisi paremmin sisäistä jähmeyden tilaa, kristillinen ilosanoma näyttäytyy hyvin absurdina. Tuntuu uskomattomalta, että kukaan, joka on oikeasti saanut kuolla, onnistunut tuosta noin vain voittamaan rasittavan riippamaisen elämän, joutuu heräämään uudestaan samaan painajaiseen. Ja että siitä sitten pitäisi vielä riemuita! Absurdia. Jotenkin pidän edelleen Kristus-hahmosta, vaikka menetinkin uskoni vuosia aiemmin. Lapsena pääsiäinen ei merkinnyt paljon mitään, koska silloin tiesin (vuorenvarmasti!) että oli tullut toinen aika, ja Kristuksen aiemmat seikkailut eivät oikeastaan enää painaneet niin kovasti vaa'assa. Pidin itseäni uskovaisena, vaikka mikä voisi oikeastaan olla kerettiläisempää kuin kuvitella olevansa itse se uusi kristus? (Nykyään asetelma huvittaa minua kovasti. Teininä häpesin moista väärinkäsitystä niin, etten kyennyt kommunikoimaan siitä kenenkään kanssa. Olin silloin aivan liian huolissani siitä, mitä TOISET siitä ajattelisivat. Ehkä vähän turhaan. Lapsilla on aika usein mantereen tai planeetankin kokoinen ego, vaikka he kaikki eivät kuvittele itseään uusiksi vapahtajiksi.) Minua säälittää teininä Kristus, joka selvästi ansaitsisi oikeasti kuolla sen sijaan että hänet koukataan takaisin kärsimään. (Iankaikkinen elämä se vasta väsyttävältä kuulostaakin silloin kun elämä tuntuu kiduttavalta painajaiselta tai parempien kausien hitaalta tylsältä piinalta.)

Lapsena pääsiäinen jäsentyy enemmän tipujen ja munien kautta. Suklaamunista tulee heti paha olo mutta silti syön niitä liikaa. Köyhistä oloista tulleet vanhemmat haluavat hyvitellä, eikä munilla ole rajaa. Mutta en oikein osaa olla vanhempien kanssa lapsena, koska olen heille vihainen sekä surullinen siitä, miten paljon aikaa he viettävät töissä. En ole varma, välittävätkö he oikeastaan minusta. (Tämän varmuuden olen saanut vasta viime vuosina.) Onko heille tärkeämpää, että heillä on lapsia, tietynlaisia lapsia. Sellaisia lapsia, jollaiseksi en pysty. Lapsi, joka ei tuhri vaatteitaan eikä revi niitä metsissä riehuessaan. Lapsi, joka suhtautuu kaikkeen ilolla ja kiitollisuudella eikä hermostu pienistä. Joka siivoaa huoneensa ja niin edelleen. Tällaisten suhteen olemme myös pääsiäisloman täydessä möykyssä. Niin että kun äkisti vanhemmat ovat kotona monta päivää peräjälkeen, en osaakaan iloita heidän kauan kaipaamastani seurasta, vaan viha ja suru tihentyvät ja kun en uskalla ilmaista niitä, ne muuraavat umpeen suun ja silmät ja ilmeet ja eleet ja istun sängyssä ja luen ja syön suklaamunia ja vastaan ehdotuksiin, ettei minua huvita. Teen peitosta pesän ja itken siellä vähän. Lähden kuitenkin mukaan kävelyille, siellä on helppoa tavoittaa sellainen itse, jonka kehtaa esitellä. Kun pääsiäisen jälkeen vanhemmat palaavat töihin, tyrmistyn siitä, miten en tullut hyödyntäneeksi sitä aikaa, jonka he olivat kotosalla. Sillä nyt kaipaan heidän seuraansa valtavasti. Mutta kotona ei vain ole ehtinyt koskaan syntyä mallia yhdessäololle. Italiassa se onnistuu, koti tuntuu liian virittyneeltä paikalta.

Tuntuu kummalliselta herätä pääsiäisloman ensimmäiseen päivään ja tunnistaa näitä vanhoja aikoja ja vanhoja minuja, niiden valtavaa surua ja ahdistusta, vihaa ja myöhemmin masennusta. Vaihtuiko viha masennukseen siinä vaiheessa kun aloin ymmärtää vanhempien ainaista työssäkäyntiä paremmin ja kielsin itseltäni oikeuden olla vihainen? Siitäkö juontaa edelleen se varmuus siitä, ettei taloudellista hyvinvointia SAA laittaa henkisen hyvinvoinnin edelle? En ole enää vihainen enkä turta, mutta olen vanhempieni kanssa selkeästi eri mieltä tässä asiassa. Ja monen muun kanssa myös. Tai kai kaikki puheen tasolla sanovat, että totta kai terveys ja mielenterveys ovat tärkeämpiä kuin se, kuinka isossa asunnossa asuu ja onko varaa ostaa espanjalaista lampaanjuustoa tai kahdenkympin viinipullo, mutta sitä on joskus vaikeaa uskoa, kun katselee ja kuuntelee menoa ympärillään. Monen oli vaikeaa myöskään mieltää mitenkään sitä, että jätin hyvän minulle tarjotun pestin vastaanottamatta lähinnä siksi, että sen myötä minulla olisi ollut vähemmän aikaa ihmis- ja eläinsuhteilleni. Näissä kohdin tunnen kiitollisuutta siitä, että olen elänyt lapsuuden, jossa rahoituskeskeisyys korostui siinä määrin, että voin pahoin. Aiempi pahoinvointi nimittäin on tehnyt minusta aika sitkeän ja peräänantamattoman tässä kysymyksessä silloin kun on kyse omasta hyvinvoinnistani. Tai jonkun sellaisen hyvinvoinnista, joka ei osaa eikä voikaan osata sanallistaa omia toiveitaan ja tarpeitaan. En jaksa niin kovasti välittää siitä, etteivät monet ymmärrä ratkaisujani tämän pointsin suhteen juuri lainkaan. Jos he olisivat möykynneet minun möykkyni, he varmasti ymmärtäisivät. Se riittää.

Nyt opetushommissa olen kohdannut vaikka minkälaisia ajankäytön tyylejä, itsen motivoinnin sanallistuksia ja tietysti kauheat kasat pelkoja ja epävarmuuksia ja haavoittuvuuksia. En tiedä, mistä se johtuu, mutta hyvin usein opiskelijat tuovat esiin pelkonsa, epävarmuutensa ja haavoittuvuutensa ja sitten keskustelemme niistä yhdessä ja lopulta nauramme iloisesti kaikki. Se tuntuu kummalliselta ja jollakin tavalla uskomattomalta. Ihmettelen hiljaisesti, puhuisivatkohan he kaikille noin. Minä en puhuisi, sen tiedän. Jotenkin he luottavat minuun, vaikka olen heille oikeastaan tosi vieras ihminen. Olemme tavanneet vain muutaman kerran. Sekin tuntuu uskomattomalta, miten nämä tilanteet eivät kärjisty kielteiseen suuntaan tai neuvottomuuteen, vaan tosiaan joka ikinen kerta olemme saaneet yhdessä purettua pelkoja ja epävarmuuksia jotenkin siedettävämmiksi. Ehkä se on eniten kiinni siitä, että ne hyväksytään semmoisinaan. Ja suhteutetaan heidän motivaatioonsa ja siihen suoritukseen, jonka olen nähnyt (ja joka on poikkeuksetta aivan riittävä ja usein erinomainenkin peloista huolimatta). Tässä työssä tajuan selkeästi, että en olisi selvinnyt siinä ennen eroa. Ei, en sitten mitenkään. Enkä selviäisi siinä, ellen olisi itse ollut paljon pahemmin möykyssä toisinaan. On lopulta aika vähän asioita, joilla minut saa hetkautettua uteliaasta, hyväntuulisesta asenteesta. (Tietysti kun joku kertoo pelostaan, vakavoidun hetkeksi ja koettelen tuota pelkoa kuvitteellisesti sisältäkäsin ja koetan hahmottaa, miten maailma ja tämä tilanne jäsentyvät sen kautta, ja siihen sisältyy surua, mutta yksikään peloista ei ole ollut sellainen, että olisin säikähtänyt sitä; eivät he minulle puhu siitä, miten joskus tuntuu siltä kuin ei jaksaisi elää enää sekunninkaan vertaa ja ehkä se on heille jopa vieras tuntemus. Sitäkään tuskin säikähtäisin. Tiedän, miltä se tuntuu. Ja tiedän, miten se saattaa hellittää siinä määrin, että alkaa näyttää jotenkin aivan absurdilta ja vieraalta.) Ehkä omat turhautumiseni ja pelkoni ja masennukseni ovat olleet semmoisia hirmumyrskyjä, että minun on vain helppo solahtaa toistenkin pelkoihin, etenkin kun etukäteen muistuttelen itseäni ahkerasti siitä, että jos olisi kasvanut sellaiseksi kuin minun haluttiin kasvavan, jos kaikki olisi mennyt nappiin, olisin aivan sietämätön tyyppi. Juuri sellainen, joka sanoo masentuneelle, että hei, tsemppaapas vähän. Tai turhat pelot pois. Minulle on sanottu niin, silloin joskus, ja voi luoja että se tuntuu vain uskomattoman ääliömäiseltä ja synnyttää entistä kovemman halun ottaa etäisyyttä maailmaan.

En edelleenkään osaa hahmottaa, mikä tarkalleen siirsi minut takaisin niiden kirjoihin, jotka innostuvat rairuohosta ja kauranversoista ja voikukan tupsuista portaanpielessä ja hahmottavat heti tipujen söpöyden siinä määrin, että pysähtyvät postissa hiplaamaan tipukortteja. (Ei ole ketään, jolle semmoisen kirjoittaisin, en oikein osaa postikortteilla, mutta ne ovat ihania.) Ehkä se on ollut hidaskin prosessi. Mutta minusta näyttää, että parantuminen tai muuttuminen alkoi siinä vaiheessa kun löysin ihmisen, jolla oli minulle aikaa ja jolle kelpasin sellaisenaan. Se saa miettimään: eikö aika olekin hirvittävän tärkeä? Entä jos silloin opiskelua olisi jo tiukennettu? Tai jos vuokra olisi ollut kalliimpi? Miten sitten olisi käynyt?

Pääsiäistarpeita kaupasta hakiessani ahdistuin aivan älyttömästi takanani olleen lapsiperheen meiningistä. Vilkuilin ympärilleni vaivihkaa, mutta muita se ei juuri näyttänyt ahdistavan. (Ellei sitä sitten ilmaistu ärtyneellä ilmeellä jonojen pitkittyessä.) En tiedä, miten he tilanteen kuulivat. Itse pakenin kassalta kovaa vauhtia heti kun pääsin, koska en kestänyt sitä kasvatuspuhetta juuri mitenkään. Näen sellaisen puheen aiheuttaman pahoinvoinnin aivan liian selvästi. Ei, se ei ole näkemistä. Se on kuvotus omassa kehossa. "Ole tällainen ja sitten kelpaat." Totuus on kuitenkin, että löytyy itkua, pelkoa, möykkyjä, epäolennaiseen pakenemista, kaikkea sellaista löytyy varmasti ihan jokaisesta. Jos niihin tarttuu rakastamisen, välittämisen ja kelpaamisen esteinä, taitaa käydä niin, ettei voi rakastaa ketään ja kukaan ei kelpaa. Eikä millään tai kellään ole sitten yhtään mitään väliä.

Olin helpottunut kaupasta kotiin päästyäni. (Ensin piti työntää ruokatarpeilla painavasti lastattu pyörä mäen laelle. Polveni eivät siedä mäen ylös runnomista polkien.) Täällä on hiljaista ja valoisaa. Voi kuvitella nurmet, joita tuuli pyörtää. Jos katsoo parvekkeen huimauksesta alas, näkee ruohon liiskaantuneen lumen alla muruiseen maaperään juuri samalla tavalla kuin vanhojen miesten ja naisten hiukset liiskaantuvat hilseilevään ihoon päänahan paljastaen, ohuina ja jotenkin levämäisinä. Mutta vegaaninen pasha valustuu jääkaapissa, on jotain päiviä ilman kalenterimerkintöjä. Paljon tehtävää, vähän pakkoja.

Enkä oikein enää tarkasti muista, miltä tuntui haluta kuolla. Tai kuvitella itseään vapahtajaksi. Joskus aamulla ehkä, hyvin lyhyesti, mutta sitten solahdan tähän aikaan ja pistän mokapotin porisemaan ja leivät uuniin. Hyvää huomenta, pääsiäisloma!

Laitostuminen

Jos ehtii istua yksin ilman sen kummempia velvollisuuksia, aika pitenee nauhaksi, josta erottaa yhä selkeämmin kudoksen. Yksityiskohdat piirtyvät. Kaukaa kuuluu hierontapöydän narske lonkan painautuessa sitä vasten ja keventyessä taas, uudestaan ja uudestaan. Istuinluilla on tietty muoto ja halu hakeutua tukea vasten, vasen hieman edemmäs kuin oikea ja jotenkin hetkulamman oloisesti, ja jos istuu pitkään, ero alkaa tuntua räikeältä. Hiljaisia keskusteluita, neljä kappaletta, niiden välillä voi liikahdella, kuunnella niitä erillisinä jutusteluina tai liittää niistä mielen liimalla kokonaisuuden keskustelut tällä hetkellä tässä huoneessa. Verhon takana liikkuu varjo, kun hieroja pujahtaa verhon ja pöydän välistä toiselle puolen asiakasta. Varjo täsmentyy vain kehon äärien hipaistessa kangasta.

Sitten äkisti tässä on neljä ihmistä, jokainen kalenterien kanssa. Kirjoitan nimiä aikaruudukkoon, viivan päättyminen näyttää hoidon päättymisen, ihmiset kirjaavat vastaavat tiedot kalentereihinsa, työntävät ne laukkuun. Jään katselemaan listaa. "Ne voi varmaan viedä jo takahuoneeseen." Nostan katseen listasta. Kellotaulu ei tunnu ilmaisevan mitään tähdellistä. Neljä. Tasan neljä. Ai niin, saa lähteä kotiin. Muut ovat jo käyneet vaihtamassa vaatteet. En osaa jäsentää kiirettä tähän tilaan, tähän tekemiseen. Ei minun ole koskaan tässä kiire eikä hätä.

Johtuuko se kaikista niistä kosketuksista tässä huoneessa ja viereisessä? Makaamisesta ja käsien tunnusta selällä tai raajoissa tai takaraivolla? Vai ehkä siitä, miten mykkiä selät ovat, ja sitten kun niille laskee sormet ja tunnustelee, painaa, kiskoo, vetää, työntää, leipoo, äkkiä ne puhuvatkin samaa kieltä kuin kämmenten päkiät, pehmeävät ja lämpiävät ja huojuvat samaa rytmiä? Neljä, pitää mennä kotiin. Toisilla tuntuu olevan enemmän kiire. He odottavat jotakin, seuraavaa vapaapäivää tai kodin sisätilaa tai jotakin. Minulle illat ovat enimmäkseen kipua, ja voisin aivan hyvin jäädä istumaan tähän. Paitsi että kaipaan kyllä läheisiä omalla hyvin ohuella tavallani. Aika usein unohdan sen, mitä en juuri ole kokemassa.

Kuten kuulemani kesän tulon. Vasta käytyäni pihalle ja aistittuani itse sen, mistä asiakkaat ovat maininneet moneen otteeseen, muistan, että tosiaan, on tullut lämmin. Että aamulla on tuoksunut toisenlaiselta ja puiden silmut ovat haroneet ilmaa. Mutapaikat polulla on voinut kiertää kallioiden kautta.

Niin voi tehdä myös iltapäivän puolella.

Ihmeteltävää riittää

Tänään olen kohdannut monta hämmentävää, hämmästyttävää ja kiinnostavaa asiaa. Ensiksi kouluun kävellessä huomaan, että kaikki on valkoisenharmaata, kumma huurrekuura on silannut maisemasta täysin värit. En osaa sanoa, näyttääkö se kauniilta vai ikävystyttävältä, ainakin nyt ensiksi erilaiselta. Kaikki on tuota samaa sävyä. Se olisi viheliäinen sisätilan maalina tai kalusteen pinnassa tai vaatteessa, mutta ulkona se käy luonnostaan, eikä sille käy vastaansanominen. Huurrekuura silaa myös junien sähkölangat. Tai mikä niiden nimi nyt onkaan. No, ne pitkät lankalenkuraiset, jotka on ripustettu kiskojen yläpuolelle ja joihin junat osoittavat tuntosarvillaan tai sähkösarvillaan tai mikä niiden töröjen nimi nyt sitten lieneekään. (Hittolainen, huomaan tekniikan alan sanastoni aika keveäksi.) Joka tapauksessa JUNAT saavat SARVILLAAN sähköä LANGOISTA, terminologiasta viis (vaikka jos joku tietää oikeat termit, opin tietysti mielellään, kommenttilaatikossa saa sivistää!), ja tänään junat kuulee jo pitkältä, jo ennen kiskojumpsketta, terävästä, varoittavasta rätinästä. Ja kun juna ajaa tien yli siltaa pitkin, kaukana ylempänä, voi nähdä, miten rätinä syntyy sähkökaaresta tai kestokipinästä tai jostakin sellaisesta, hehkuvasta, sähisevästä valosta sarven ja langan kohdatessa. En ole ennen nähnyt moista, mutta nyt seison sillan luona ja töllistelen ylöspäin, ja kyllä vain, kaikilla yli ajavilla junilla on kaikissa sarvissaan sähinävalot. Johtuukohan se ehkä harmaanvalkoisesta huurrekuurasta?

(Sinänsä Sukliksen ajatus siitä, etteivät kalliolaiset töllistele, menee vikaan. Minä olen kova töllistelemään... pysähtelemään, hämmästelemään.)

Ja: mikähän ero on huurteella ja kuuralla? Huomaan, etten tiedä, kummalla nimellä kutsuisin tätä, mikä silaa puiden lisäksi myös liikennevalojen puolielliptiset lipat. Varmuuden vuoksi kursin kokoon yhdyssanan.

Koulussakin riittää ihmeteltävää. Kuten se, miten oikeastaan sydäntaudeissa psyykkinen puoli saattaa osoittautua vaikeimmaksi. Jos on koko ikänsä ollut nopea ja nostanut omaa häntäänsä sillä perusteella, että toiset sen kun kuppaavat, kun meikäläinen on jo menossa, sydänsairauksien tuoma hitaus ja hidas liikkeellelähtö saattavat muodostua suuremmaksi mieliharmiksi kuin oikean lääkityksen löytyminen, puristava tunne rinnassa ja muut elimellisemmin sairauteen jonakin fyysisenä ja ulkoa päin todettavana liittyvät seikat. Ei sen kai pitäisi minua hämmästyttää enää. Tiedän, miten omalle kehonkuvalleni ja identiteetilleni kävi, kun toinen jalkani petti rasitusvamman myötä. Kuinka kaikista vaikeinta oli hyväksyä se tosiseikka, että oma keho ei kestä ihan mitä tahansa. Että en olekaan se vahva, terve, korkealle ponnistava, ylväästi liikkuva olento, joksi olin itseni kuvitellut. En ainakaan, jos liikaa korostan tuota hyppimistä, liikkumista ja tanssia, teen sitä yli kehon sietorajan. Ehkä tuntuu kummalta ajatella sydänsairauksia ja niiden vaatimaa hidastamista ja rauhallisuutta, lämmittelyä ja jäähdyttelyä vaikeina jollekin seitsemänkymppiselle, kun on itse joutunut oppimaan noita asioita kantapään kautta jo nyt, tässä iässä? Kuuntelen hämmentyneenä, kun luokkatoveri kuvaa, kuinka hän ei voisi enää pelata mailapelejä, jos hänellä todettaisiin sydänvaiva, koska kun hän saa mailan käteen ja pallon ilmaan, ei ole muuta ajatusta kuin piestä vastapuolesta mehut irti ja voitto kotiin. Sitä on niin kovin vaikeaa kuvitella, vaikka huomaan omissa läheisissänikin näitä piirteitä. Sekä Vompsun että Faunin on vaikeaa löytää esimerkiksi vesijuoksuun tulokulmaa, koska vesijuoksu on tasaista, rauhallista, pehmeää, kilpailutonta. Heistä se tuntuu tylsältä. Minustakin se tuntui aluksi tappavan tylsältä, mutta sitten mieleni asettui tuohon harjoitteeseen ja opin sen myötä paljon muutakin. Kuten pyöräilemään rauhassa ja hermostumatta siitä, että joku toinen kaahaa ohi veren maku suussa. (Aiemmin tunsin siinä tilanteessa itseni jotenkin liian huonokuntoiseksi, huonoksi ja löysäksi.) Hyväksymään sen, että hiljaisuudessa ja pienissä sävyeroissa piilee rikas maailma, johon ei pääse käsiksi kuin malttamalla keskittyä. (No jaa, tuskin se on tullut vesijuoksun myötä, itse asiassa, mutta vesijuoksu on auttanut syventymään siihen, mistä esimerkiksi pitkästymisessä ja tylsistymisessä on kyse. Joskus vähän hämmästyn sitäkin, miten koulussa puhutaan liikunnan ohjauksen ja liikuntaneuvonnan tunneilla liikunnan motivoivuudesta ja otetaan itsestäänselvyytenä, että jos ei joudu ponnistelemaan äärirajoilla tai ainakin jonkin verran, motivoivuus katoaa. Mutta voihan olla myös toisenlainen motiivi: oppia sietämään näennäisesti tylsää, löytää siitä mielekkyys, sen nautinto sen omin ehdoin, kiinnostua tuosta tuntemuksesta ja tutkia sitä toistamalla toistamistaan samaa yksitoikkoista harjoitetta. Palaan tähän eri kulmasta vielä vähän myöhemmin tässä kirjoituksessa, sellaisessa vieraammassa muodossa, joka on vielä toistaiseksi minulle avautumaton.)

Harjoittelemme koulussa myös kyynärsauvoilla kulkemista. Tajuan siinä sauvoessani, että siitä on jumankauta viisi vuotta, kun sain sauvat ihan syystä. Meille neuvotaan nyt, miten portaita mennään ylös ja alas ja miten painavasta ovesta pääsee sauvojen kanssa. Silloin viisi vuotta sitten kukaan ei kerinnyt neuvoa, ja meno oli sen mukaista. Juurruin kotiin siksi toviksi, kun sauvoja oli pakko käyttää.

Aika kuluu niin nopeasti. Tilanteet muuttuvat. Silloin asuin suuresti, eri miehen kanssa, oli kolme kissaa ja kaksi koiraa. Jätin gradun samana päivänä kuin sain kyynärsauvat.

On vaikeaa uskoa, että siitä on jo viisi vuotta. Viisi vuotta kuulostaa pitkältä ajalta. Olen aivan eri ihminen jo. En olisi silloin osannut kuvitella monikkosuhteita enää itseni kohdalle. En olisi uskaltanut kirjoittaa raitiovaunusta, kun on myös sana spora. Ja niin edelleen. En olisi uskonut, että jokin päivä, eräs päivä vain tajuan, etten enää kykene asumaan siellä, en kuvitellut, että minusta olisi lähtemään, että voisin olla niin onneton, etten pysty enää syömään enkä nukkumaan, että on vain lähdettävä. Että voin ystävystyä naisten kanssa, vaikkemme tekisikään vapaaehtoistyötä samassa järjestössä. Kaikkea tuollaista kummallista. On vaikeaa muistaa niin kauas aikaa, joka ei tunnu toisaalta olevan kaukana. Ehkä jokainen välimatka ajassa (väliaika?) on hetki ja ikuisuus.

Pääsemme kotiin aiemmin ja kävelen Mäntymäen ylitse. Puussa koputtelee komea palokärki, ja jään taas töllistelemään sen touhuja. Palokärki on veikeä lintu, ja jostakin syystä tunnun näkevän sen aina juuri Mäntymäellä.

Lentoliskon näkemisen jälkeen ehdin pitkästä aikaa Talvipuutarhaan, joka on normaalisti kiinni aina kun taivallan siitä ohitse kohti kotia. Rahapuut ja laakeri kukkivat. Myös lumikuningattaret ovat vauhdissa. Laakerin kukat huomaan ensimmäistä kertaa. Niissä on hauska aromi. Talvipuutarhassa on paljon ihmisiä. Naisseurue pälpättää kovaan ääneen, nuori mies istuu villapaidassa karppilammen luona ja näyttää meditoivan silmät kiinni. En jaksa hälinää, joten kierrettyäni tervehtimässä hiljaisesti tutut kasvit pujahdan takaisin ulkoilmaan. Loppumatkan kotiin kuljen kymmenen askelta silmät kiinni, kolmekymmentä silmät auki niin kauan kuin tietä reunustaa turvallinen jättiläislumivalli, joka estää harhautumisen ajoväylälle. Silmät kiinni käveleminen herkistää jalkapohjan tuntoa ja tietoisuutta käyntiasennosta. Samalla se toimii luottamusharjoituksena ja liikuttaa tietoisuuden valokeilaa näkymästä ja ennakoitavasta tuntuvaan ja hetkessä ilmentyvään, ennakoimattomaan. Meinaan törmätä yhteen keski-ikäiseen tätiin, joka silmäilee minua hurjistuneesti ja kysyy, onko minulla ihan kaikki kotona. Alan hihittää ja vastaan, etten oikeastaan tiedä. Täti porhaltaa tuhahtaen eteenpäin. Kai sitä on itse vähän jäävi arvioimaan tuommoista. Minusta käveleminen silmät kiinni tuntuu hyvältä harjoitteelta nyt kun lumivalli estää putoamasta ajokaistoille ja talvipyöriäkään ei juuri ole liikenteessä, ja toisaalta maa on lumesta kiinnostavan epätasainen eikä keli ole lainkaan liukas. Hämmentävää, miten varmalta tuntuu kävellä silmät kiinni kymmenen askelta. Tasapainon säilyttäminen ei tunnu lainkaan vaikealta, vaikka seisten silmät kiinni usein tuntuu. Koetan kuvitella ristikkäiset paksut kalvorakenteet selässä, paksut pinkeät kalvot reisien sivuissa, niiden jouston ja tuen. Koetan tunnustella, miten kävelyssä lihastyö siirtyy lihakselta toiselle ja yhdessä lihaksessa konsentrisesta eksentriseen työhön ja staattiseen työhön. Niin eriytetty liikkeen tunteminen taitaa kyllä olla mahdotonta, mutta aina voi koettaa kuvitella. (Tässä muuten kiintoisa gradu kävelemisestä ja MBT-kengistä.)

Kotona tunnelma kääntyy yllättäen lomamaisesta hyväntuulisuudesta kireäksi, kun sätin ääneen Rainbow-sarjan uutta luomusoijamaitoa. Se maistuu nimittäin kamalalle. Vompsu vastaa, että entäs sitten, se on kuitenkin luomua ja elämähän nyt on joka tapauksessa kärsimystä. Jostakin syystä toteamus pimauttaa minut ihan rajoille. Ei, en halua hyväksyä sitä, että elämä on joka tapauksessa kärsimystä! Minusta elämä on monella tavalla mielenkiintoista. Mutta en pääse sisään siihen Vompsun moodiin, joka on hänelle kauhean tuttu ja rakas, ja jossa nautinnoille sanotaan kiitos ei, jos on tarjolla kurjempi, mutta terveellisempi vaihtoehto. Esimerkiksi Vompsu ei pidä puurosta, mutta lappaa sitä sisäänsä ämpärikaupalla vain siksi, että se on terveellistä. En oikein ymmärrä sitä. En, vaikka noin ulkokohtaisesti arvioiden se näyttää kovasti samalta kuin oma pitkästymisestä kiinnostumisen harjoitteeni, yhtä kummalliselta. Mutta sisäpuolisesti vesijuoksun pitkäveteisyyden tutkiminen onkin minun harjoitteeni ja puuron pahuuden sietäminen ei... sisältäkäsin näiden välille piirtyy selvä ero: ensimmäinen tuntuu motivoivalta, toinen yksinomaan tyrmistyttävältä ideatasolla. Kaiken lisäksi onnistun kuulemaan Vompsun toteamuksen jotenkin piilokehotuksena hyväksyä elämän kärsimyksellisyys, tyytyä luomusoijamaitoon tavanomaisen hyvänmakuisen soijamaidon sijaan. Vaikka ei kai hän mitään sellaista sano. Hän vain esittää, että se, että luomusoijamaito, jonka valikoimiin tulemista tervehdimme ilolla, jotenkin todistaa elämän kärsimyksellisyydestä. Ja minusta se taas todistaa vain sen, ettei moista purkkia enää uudestaan rahdata kotiin, kun kerran parempaakin soijamaitoa on tarjolla. Kummallinen kiihtymys! Emme onneksi riitele samalla tavalla kuin aviopari Bergmanissa, jota olemme viime aikoina katsoneet kirjaston laina-dvd:ltä pari jaksoa illassa, mutta jokin sävyero meidänkin välillämme on ja siihen törmätään kerta toisensa jälkeen. Pinnalta katsoen sanailu saattaa kuulostaa rauhalliselta merkitysten vuoroin vaivaamiselta, mutta siihen liittyy ainakin minussa yhä syventyvä ahdistus sen suhteen, miksi toinen haluaa ajatella maailmaa niin selkeästi nimenomaan kärsimyksenä ja suorittamisena. Siinä on jotakin hyvin ahdistavaa, etenkin kun puhutaan pienistä valinnoista ja päivärytmin rakentamisesta, seikoista, joissa voisi aika vähällä vaivalla päättää tehdä niitä asioita, jotka tuottavat iloa ja jaksamista, jotka saavat huomaamaan maailman kauniita ja liikuttavia puolia, jotka saavat rakastamaan elämää. Minusta kun tuntuu siltä, että kärsimyksellä on terävät kyynärpäät ja että se tulee joka tapauksessa kylään ennemmin tai myöhemmin, kutsui sen tai ei. (Tuntuuko se ehkä helpommalta, jos sen kutsuu? Siitäkö on kyse? Minä olen joskus kutsunut kärsimystä enkä ole pitänyt olostani sen tultua. Ehkä Vompsun kohdalla on toisin.)

Mikä on tämä ahdistus? Miksi se iskee? Kyllähän minä tiedän, että Vompsun elämä on hänen elämänsä ja etten voi vaikuttaa siihen, miten hän sen kokee. Että on hänen asiansa, jos hän haluaa päättää, että elämän kärsimyksen voi kutsua ja ettei iloisista tekemisistä ja nautinnoista tarvitse erikseen pitää huolta. Mutta on vaikeaa olla itse ahdistumatta, kun toinen on ahdistunut ja surullinen ja valittaa. On vaikeaa kohottautua siitä ja muistaa, että on itse erillinen. Vai onko? En oikein kai osaa olla niin erillinen. Aluksi jaksoin suhtautua uteliaammin Vompsun surullisuuteen ja ahdistukseen. Vähitellen, kuukausi kuukauden jälkeen, minun on yhä vaikeampi jaksaa uteloitua siitä, niin tasaiselta sellumassalta se näyttää ja haisee. Vähitellen suru lujuu kuvitellun tai todellisen välimatkan ylitse minuun, ahdistus liukuu tuolta sängyltä tähän satulatuolin päälle. Koetan tutkia ahdistusta ja surua, jotka ovat solahtaneet minuun, suhtautua edes niihin uteliaasti, kiinnostua tavasta, jolla ne leviävät kuin pigmenttipisara kirkkaaseen veteen.

Se ei tunnu erityisen helpolta. Tai ei oikeastaan lainkaan helpolta. Tunnen itseni julmaksi, tein mitä hyvänsä: jos puhun lempeästi ja yritän ymmärtää, jos nauran ja koetan töykkäistä Vompsun irti mureksimisestaan, jos masennun. Tai jos en tee mitään, jos vain istun ja koetan antaa aikaa hänen tuntemuksilleen. (Nyt ne ovat hävinneet toisaalle, hän nauraa jo korjaten luokkiensa kokeita. Hänestä on tullut opettaja. Tuntuu omituiselta, että uskallan nukkua opettajan vieressä. Että minulla voisi olla jotakin annettavaa, ehkä, jollekulle, joka osaa opettaa.)

Koetan ihmetellä tätä julmuuden tuntua. Ehkä se on vain osaamattomuuden tuntua kummassa naamiossa.

Joskus toivon, että olisin yksinkertaisempi enkä tunnistaisi pieniä liikahduksia tilassa ja ajassa, ja sitten toisaalta, sehän tarkoittaisi kai kuolemista, en sitäkään halua, haluan tuntea nämä kaikki tuntemukset ja tunnustella niitä, hämmennellä niitä käsien rasitusvammojen uhalla, tunnistaa ja nimetä niitä, jäsennellä niitä, purkaa niihin kasaamiani merkityksiä ja julistaa olleeni väärässä, ikään kuin olisin nyt oikeassa, haluan kuvitella ymmärtäväni hetken aikaa rauetakseni sitten taas ymmärtämättömyyteen, kärsimättömyyteen ja toinenkulmakarvakoholluuteen,silmät kiinni ja silmät auki kävelemiseen, hengittämiseen, nukahtamiseen, heräämiseen.

Hajaa

Kalifornian-nainen kirjoittaa kaipaavansa. Muistatko vielä meidät, hän kysyy. Kuvassa tytär letittää letit päässä äidin päähän lettejä. He näyttävät päivettyneiltä ja kesäisiltä. (Hieman aikaa ja kas, väännän lettejä Faunin päähän, aloitan mitään ajattelematta, näin meemi etenee. Paitsi että me emme näytä päivettyneiltä emmekä kesäisiltä, ja vieressä lojuu Vompsu ja kirjoittaa työhakemuksia.) Tokihan minä muistan naisen, joka kirjoittaa lehtijuttuja ikuisesta rakkaudesta uskomatta aiheeseen pätkääkään ja sitten muutama viikko maastamuuton jälkeen kohtaa rannalla mukavan koiran ja sen isännän, ja tytär opiskelee laulua ja rakastuu meksikolaiseen laittoman maahanmuuttajan poikaan. Tytär joka kiusaa äitiään pukeutumalla julkisesti mummojen siivousmekkoihin.

Nauran kun luen kirjeen, vaikkei siinä mitään nauramista kai vielä olekaan. Nauran muistoille. On hauskaa muistaa niitä päiviä, kun kannoimme veistoksemme hyllyltä pöydälle ja avasimme muovit ja raavimme saven pintaa haarukalla ja hieroimme siihen slikkeriä. Kuinka kerroimme äitien uudet kootut ja nauraa räkätimme suomalaiselle vakavamielisyydelle. Mitä kuuluu, kysyy Kalifornian-nainen. Alan muotoilla vastausta päässäni. Tokihan muistan, jaa, mitä kuuluu, se onkin monimutkaisempi juttu... elämäni on edelleen slapstickin tyylilajissa etenevää. Pyhä ainutkertainen improslapstick, jossa toisten elämänsä suurimmiksi päiviksi nimeämät rituaalit synnyttävät lähinnä hinkuvaa ahdistusta ja toisten katastrofeiksi mieltämät tapahtumainjuoksutukset tuntuvat minusta kiinnostavilta ja avaavilta.

Huomaan selkeästi tämän ystävyyden erityislaatuisuuden: On monia ystäviä, jotka ovat tulleet läheisiksi sillä lailla, että heidän kanssaan on tehty asioita, jaettu pitkiä päiviä ja öitä, ja kun heitä kaipaa, kaipaa jo tapahtuneiden asioiden tunnelmaa. Tämä on toisenlainen ystävyys, jotenkin vapaampi ja liikkuvampi, melkein pelkkää potentiaa. Kaipaan sitä, miten Kalifornian-nainen nauraa ja sanoo äidistään, että se on ihan hullu, hulluhulluhullu.

Myöhemmin huomaan huolestuvani raha-asioista. Laskeskelen, paljonko rahaa voi jäädä käteen uudessa ammatissa, ja tajuan äkisti, että on keksittävä jokin keino selvitä ilman omaa tilaa. Hei hei virginia vaan. Lasken, paljonko jaksan hieroa mukavasti päivässä, paljonko vapaapäiviä tarvitsen, ja sitten mietin, jääkö rahaa ruokaan. Melkein kyynelehdin, ennen kuin muistan, että nämä summat ovat euroja, eivät markkoja. Silloin hengähdän hetkeksi ja huokaisen, kai se sitten, kai tämä tästä soljuu omalla painollaan, raha on ennenkin riittänyt, kymmenenkin euroa on iso raha. Paitsi että sitten muistan, että vuokratkin ilmoitetaan euroissa, ei markoissa.

Ehkä sen ei ole edes niin väliä. Olen selvinnyt jotenkin aina ennenkin, vaikka sekoilen edelleen markkojen ja eurojen välillä. Itse asiassahan en ole kovin montaa kertaa saanut maksukehoituksia, hoidan raha-asiat tunnollisesti joskin päättömästi, ja lainaakaan ei ole tarvinnut ottaa, ja olen pienistä tuloistani säästänyt kuitenkin pienen pesämunankin. Niin että jos haluan tarpeeksi kovasti pois Suomesta ensi talvena, pääsen. Aina on jokin keino.

Sekä Vompsu että Fauni hajoilevat töidensä kanssa, ja tuntuu vaikealta olla avuksi. Ei ole vaikeaa maata ja kuunnella ja keskustella, mutta tunnen itseni kauhean avuttomaksi avointen prosessien äärellä. En oikein osaa patistella itseänikään ratkaisemaan asioita nopeammin kuin luonnollista tahtia muhittaen, ja oikeastaan itse taisin ikävuodet 15-35 muhittaa aika ahdistuneena kysymystä, mitä oikeastaan haluaisin tehdä. En tiedä edelleenkään vastausta, mutta nyt sentään olen hierojakoulussa kokeilemassa, olisiko siitä johonkin, ja moinen toimeliaisuus on lakaissut pahimman tietämättömyysmurinan piiloon. (Maisterintutkinto ei missään vaiheessa tuntunut vastaukselta kysymykseen, vaikka halusin toki senkin tehdä, ei sillä ole sillä lailla työelämän kannalta mitään merkitystä ellei sitten työhönottaja satu olemaan pekuliaristi.) No, toki tuo tietämättömyysmurina on korvaantunut murinalla koulujärjestelyiden älyttömyydestä, koulun ilmastoinnista ja niin edelleen. Mutta riittääpä ainakin uutta hämmästeltävää, kuten luokkatoverien alttius pitää suoralta kädeltä mahtavana milloin mitäkin, mille ehkä itse lämpenen hyvin hitaasti tai en lainkaan.

Joskus joitain vuosia sitten elin lyhyttä illuusiota, että voisin oikeasti auttaa ihmisiä, vauhdittaa heidän ajatuksiaan, tai mistä minä tiedän, oliko se illuusio, voihan olla, että niin kävikin, siltä se ainakin tuntui, mutta nyt tuntuu siltä, ettei minulla ole sellaiseen oikein mitään keinoja tai voimavaroja. Voin kuunnella, loikoa, halailla, pyytää tarkennusta. Siinäpä se. En voi antaa kuin aikaa, sanon Faunillekin, joka herää aamuvarhain voimaan pahoin työasioita ja on yllättäen virkkuna valveilla tullessani ihmiskasvoisena herätyskellona kylään. Minäkin herään taas aamuvarhain. Herään kysymyksiin anatomiasta.

Tasan kahden viikon kuluttua on tutkintotilaisuus kaksi. Yhteen aamupäivään on mahdutettava kattavat suomen- ja latinankieliset muistikuvat koko kehon lihas- ja luustoanatomiasta, eri hierontaotteista teoriassa ja käytännössä, on tutkittava asiakas ja kirjattava tutkimus muistiin, neuvoteltava tavoitteet, annettava lämpöhoito... Koko syksy on tähdännyt tähän. Tuntuu, että syksystä on kauan. Siitä syksystä. Elämässä tapahtuu kaiken aikaa niin paljon tärkeämpiäkin prosesseja.

Hitaasti hengittäminen lakkaa taas sattumasta. En uskaltaudu vielä suihkuun, koska haluan, ettei hengittäminen ala sattua uudestaan.

Vilinää ja melskettä

Paperinen joulukalenteri, joka aluksi näytti niin kovin kauniilta ja rauhaisalta, alkaa saada ikäviä piirteitä. (Enkä nyt tarkoita sitä, miten harmaa repi siitä kulman irti ja avasi kynnellä jouluaaton luukun ikään kuin uhkaillaseen, mitä SITTEN tapahtuu, kun lähdemme Lissaboniin ja kissat jäävät kotiin hoitajan kanssa... joskus harmaa osuu niin oikeaan, että hämmentyy ja joutuu oikein jankkaamaan itselleen, ettei se mitenkään voi olla tarkoitus, että se on sattuma ja vahinko vain, että se tuolla lailla berserköi juuri oikean esineen tai päivän säpäleiksi. Eilen opin senkin, että portugaliksi sanotaan "huono" maukaisemalla oikein klassiseen tyyliin. Olin tikahtua nauruun - harmaa ja pieni pannumyssykissa ovat siis aina vastanneet kysymykseeni, mitä kuuluu, närkästyneellä portugalilla, että huonoa kuuluu - vihje vihje, ymmärrä jo laittaa latzia pöytään - ja jääneet ymmärtämättömiksi.) Lumisesta metsäaukiosta, jolla tonttu koristaa kuustaa ja kettu hiihtää, alkaa tapahtua yhä enemmän. Pieni jänis heiluttaa päivän luukussa kansallisvaltion symbolia. Jänis! (Jostain syystä se tuntuu pahemmalta kuin se, että eläin hiihtää. Hiihtäminen ei ole vissiin päässäni yhtä poliittisesti latautunutta kuin kansallisvaltioaate.) Ja ylipäänsä luukuista paljastuu, miten metsäaukion rauha vähä vähältä hälvenee.

Ehkä kalenteri on suunnattu lapsille. Joillekin geneerisille lapsille, jotka rakastavat vilinää, melskettä, helinää, helskettä, kuten siinä laulussa, joka etenee hengästyttävään tahtiin. Pidän siitä laulusta mutten muista erityisemmin pitäneeni vilinästä ja melskeestä lapsenakaan. Ja tietysti tänä vuonna tämä melskeen kammoaminen korostuu eritoten, kun joudun melskeen keskelle täydeksi työajaksi joka viikko. (Oikeastaan viime viikolla parhaita hetkiä koulussa oli tentti - silloin kaikki olivat hetken ihan hiljaa. Ehkä siksi pidänkin tenteistä? En ole aiemmin tullut ajatelleeksi tätä, mutta siinä voisi olla itua.) Siten minuun iskee aamulla semmoinen olo, että oikeastaan en haluaisi avata paperikalenterista enää yhtään luukkua. Tai että ainakin joulukalentereita pitäisi olla kahdenlaisia. Sellaisia, joissa melske lisääntyy, ja sellaisia, joissa hämäränhyssy painuu yhä tiukemmin ympärille, ihan kuten (toivottavasti) oikeastikin käy.

Tuntuu kauhean vapauttavalta ja hyvältä, ettei tänä jouluna tarvitse käydä vanhempien kanssa niitä samoja keskusteluita kuin ennen. Ei tarvitse korostaa, että älkää nyt hyvät ihmiset ostako lahjoja, kun meillä on jo kaikkea, mitä tarvitsemme. (Ja silti ne ostavat aina.) Eikä tarvitse kuunnella äidin vuodatusta siitä, miten kauhean kiirettä on pitänyt, kun on täytynyt tehdä ziljoona ruokaa - siitä huolimatta, että kaikki ovat jo kymmenen vuotta ilmoittaneet tiukasti, ettei asiaan tarvitse sillä lailla kilahtaa, että voimme varsin mainiosti syödä vaikka kasvissosekeittoa, jos sillä tavalla äiti voisi olla stressaamatta ja valvomatta muutamaa edellistä yötä. Silloin kun äiti on ollut sairas jollakin tavalla, häntä on yritetty estellä tarmokkaammin, ja se on onnistunut sen aikaa, kun isä pysyy hereillä. Mutta isä menee nukkumaan jo kymmenen aikaan ja äiti valvoo vähintään kolmeen, neljään. Niinpä kun isä sammahtaa sänkyyn, äiti hyökkää keittiöön kokkaamaan salaa, kun häntä ei kerran muuten päästetä. Parhaimmassa tapauksessa hän ei sitten ole nukkunut lainkaan, ja tietäähän sen, mitä se teettää mielialalle ja parantumisprosesseille. Ja kuten olettaa saattaa, äiti tietää aivan hyvin tämän kuvion itsekin ja lupaa joka vuosi, ettei ala stressata, mutta toisinhan siinä käy. Tänä vuonna joulun kärsimysnäytelmää ei onneksi tarvitse todistaa, koska pakenemme ulkomaille.

Yllättäen äiti sanoo, että sehän kuulostaa mukavalta. Että hänkin on usein haaveillut, että voisi viettää joulun vaikka jossakin kylpylässä, missä ei tarvitsisi panna rikkaa ristiin.

Yhtä asiaa en vain ymmärrä: miksi se ei onnistuisi kotosallakin?

Tai siis, jollakin tasolla toki ymmärrän. Minullakin on omat kuvioni, jotka saattaa olla vaikea katkaista. Yksi on tuo sama juhlatohottaminen, jossa jokin kumma suuruudenhulluus saa minut valtaansa. Eihän voi millään riittää, että ystäville on tarjolla vain yksi kakku tai yksi salaatti! Ja sitten ruokaa tahtoo jäädä yli. Tosin viime aikoina olen menestyksekkäästi kampittanut tätä kestitsemismaniaa, mutta sen sivutuotteena jää usein tyhjä olo, jonkinlainen lievä pettymys siitä, että tarjolla on sitten vähän mitä sattuu ja ostotavaraakin. Se tuntuu taitojen haaskaamiselta, kun en näemmä kuitenkaan osaa olla sosiaalinen samalla pontevuudella, jolla osaan suunnitella ja toteuttaa gargantualaisia ruokalistoja. Ehkä olen jotenkin jäsentänyt asian niin, että kun en kerran ole sillä lailla viehättävä suurissa seurueissa, voin niissä osoittaa ystävällismielisyyttäni tekemällä suuret kasat hekumallista ruokaa. Hmm. No, nyt se saa luvan muuttua, aion tottua onttoon oloon. Vasta siihen totuttuani saan palata kestitsemiseen, ja jos palaan, se tapahtuu, koska tahdon niin, ei siksi, että minulla on pakkomielle asiasta.

Tuntuu kummalta, että äiti toteuttaa tuota pakkomiellettä perheen kanssa. Ehkä se osoittaa, miten eri lailla jäsennämme perheen. Äidille perhe on ehkä vähän samalla tavalla uhkaava ja vaativa kuin minulle ystävien joukko. (En nyt tarkoita, että ihmiset oikeasti uhkaisivat tai vaatisivat, ymmärrän kyllä, että ne vaatimukset ovat omassa mielessäni. Mutta olen kauhean epävarma siitä, voiko minusta pitää.) Minulle taas perhe kaikessa ahdistavuudessaan ja raivostuttavuudessaan on kuitenkin se yksikkö, josta en ole erityisemmin huolissani. Tiedän varsin hyvin, että vanhempani rakastavat minua, vaikka tekisin mitä. Samoin sisko. Me olemme vain taittaneet niin pitkän matkan yhdessä. Emme suhtaudu toisiimme erityisen pehmeästi ja empatia on usein tosi vaikeaa, mutta jonkinlainen hyväksyntä on aina olemassa.

(Olisi jännittävää saada elää edes päivä sellaista elämää, jossa perhe voisi tarjota perushyväksynnän lisäksi myös empatiaa. Olen vieraillut sellaisissakin kodeissa, joissa se näyttäisi toteutuvan, vaikka tietysti pinnalta käsin on paha mennä vannomaan. Onnelliset ne, jotka saavat kasvaa sellaisessa ympäristössä! Heille ei varmaan tulisi mieleenkään solmia ystävyys- ja rakkaussuhteita heitä huonosti kohtelevien ihmisten kanssa. Meidän muiden taas on opittava se kantapään kautta: se, että saa valita seuransa ja ettei ole järkevää hakeutua seuraan, jossa ei saa tukea eikä ymmärrystä vaan enimmäkseen moitteita ja kehotuksia tehdä sitä ja tätä. Että se ei vielä riitä, että jonkun kanssa rakastetaan toisiamme tai pidetään tai pidetään kiinni toisistamme: että on oltava myös keskusteluyhteys, hyväntahtoisuutta, molemminpuolista tietoista ponnistelua kohti toisen ymmärtämistä hänen omista lähtökohdistaan.)

Kaikkea sitä voikin sävähtää läpi mielen, kun katselee yhtä pahvista joulukalenteria. Ja kun silmät liikkuvat yli huoneen, sen monien esineiden, mitä kaikkea muutakin tulee mieleen.

Mutta nyt en mene siihen - toteanpa vain lyhyesti, että haluaisin joulukalenterin, joka etenisi samalla tavalla kuin pimentyvä ajanjaksokin. Että kalenterin kuvassa olisi pikkujoulueläimiä, laulavia eläimiä, glögikahvilaeläimiä, kaikkia kissanristiäisiä ja näkemisiä, ja että jokaisen luukun aukaisemisella niiden takaa aukeaisi helpottava, pelkistetty eleettömyys. Uni, metsä, lepo, hämärä, torkut päiväpeiton alla. Että kun kalenteri riittävästi etenisi ja luukut olisi varovasti ratkottu katkoviivoja pitkin, jäljellä olisi enää luminen metsä ja ehkä jonkin eläimen jäljet lumen halki, ja voisi astua kuvaan ja umpihumpsia jälkiä pitkin syvemmälle hiljaisuuteen ja hämmästyä sitä, miten puiden takana lumi olisikin sulanut ja aurinko kurkistaisi ikivihreiden pensaiden takaa ja hyasintit kohoaisivat metsänpohjasta sellaisina kuin ne kohoavat maasta, kun niitä ei ole varta vasten lannoitettu tiettyä juhlasesonkia varten - paljon hennompina, vähäkukkaisempina ja jotenkin tunnistettavammin kasvin oloisina, mutta yhtäkaikkisesti aivan yhtä tuoksuvina.

Jäätyneet lätäköt, huulipunaa kaakelissa

Rentoutumisessa parhaalta tuntuu se, miten ehtii huomata. Vaikka poljen pyörän koululle suunnilleen samassa ajassa kuin aiemminkin, ehdin havaita seikat matkan varrelta, hämmästyä niistä, huomata tunteiden hulmahtavan kehossa. (Ajattelen niiden hulmahtamista pyykin jäljeltä viikattavan lakanan hulmauttelun kautta, tuuli tarttuu lakanaan käsiparien välissä ja lakana kiristyy, räpsyy purjeena, ennen kuin se siististi taitellaan ja pyöritellään kaapin hämärään.)

Eräänä aamuna osa lätäköistä on jäässä. Jää on tasainen, tumma pinta, uurtumaton lasi, sen sisään jäänyt lehti jähmeä kaksiulotteinen säilyke. Kun jää sulaa, lehdestä jää jäljelle limainen lätyskä, jonka aurinko nopeasti haalistaa epämääräiseksi riekaleeksi. Jäätyneissä lätäköissä on jotakin surullista. Samana aamuna metsän suojassa piileksivä lätäkkö kimmeltää kuitenkin vielä sulana. Ja kun pyöräilen loivaan ylämäkeen, ehdin ensimmäistä kertaa luokitella aiemmin vihreät lehtimassaiset puut hevoskastanjoiksi: suuret kultaiset lehtikämmenet kimmeltävät myöhäistetyn aamuauringon vastavalossa. Kun huomaan puiden lajin, koetan tunnustella, miksi ne aiemmin kuvittelin. Mutta en muista kuvitelleeni mitään, olen tässä kohdin vain tuntenut läkähdystä, sillä juuri tällä kohdin on jo kuuma ja hengästys, unen jäljiltä leppoisa hengitys ja verenkiertojärjestelmä eivät ole vielä aivan päivän ponnistusten tasalla, olen vain ajatellut puut, lehdet, polje polje polje, ja hevoskastanjuus on jäänyt huomaamatta.

Samana päivänä, niin luulen, mutta voi se olla jokin toinenkin päivä, päivistä on paha mennä takuuseen, pääsen kotiin jo aikaisin, ja ehdin ihmetellä, miten matalalla lojuu keskipäivän aurinko. Lapset hiekkakentällä pelaavan koulupalloa, heidän varjonsa venyttäytyvät hiekalle pitkinä ja hailakoina. Koetan etsiä muistikuvaa siitä, mitä tuollaiset varjot tarkoittaisivat kesällä, iltaa varmaankin, tai varhaista aamua, niin varhain on harvoin liikkeellä. Kesäisin ei muista tai ei halua miettiä, miten talvisin, hämärän puolella, vaisu kesän iltavalo tuntuu huikaisevan kirkkaalta päivältä, sellaiselta, jona tuntee miltei heräävänsä monen matalapaineisen päivän jälkeen. Kesäisin mieli ei karkaile. Poljen hitaammin lasten kohdalla, kierrän kentän viertä. Kesä on kai nyt viimein lopullisesti ohi, erehtymättömällä tavalla.

Tuon kirkkaan päivän täytyy muuten olla eilinen, eikö eilen valo sukeltanut ensimmäistä kertaa? Vai olisiko se ollut sittenkin toissapäivänä? Toissapäivänä, jolloin en ollut saanut kunnolla unta, koska Fauni oli menossa leikkaukseen eikä näyttänyt jännittävän tai ei ainakaan näyttänyt jännittämistään, ja koska en voinut ottaa jännityksen lievittäjän roolia, aloin itse jännittää sellaisella kierolla tasolla, jossa mielessä ei tunnu hitustakaan levottomuutta, mutta kehoa janottaa jatkuvasti, janottaa ja nälättää ja pissattaa ja nukkuminen käy sen takia mahdottomaksi. Nyt leikkaus on ohitse. Voi taas laskeutua.

Eilen tai keskiviikkona, miten lie, ja onko sillä väliäkään, vuosien kuluttua tämäkin syksy on yksi epämääräinen kausi, josta muistaa tuskin mitään, ellei nyt sitten ehkä jonkin kappaleen myötä, luultavasti ei paljonkaan, kouluasiat turruttavat muuta mahdollista kokemusta, joka tapauksessa, eilen tai keskiviikkona huomaan uimahallin syvässä altaassa jonkun suudelleen yhtä altaan reunuskaakeleista. Pystysuoraan kaakeliin hieman vesirajan yläpuolelle on jäänyt selvä huulipunatahra. Vesijuoksen hetken paikallani tahran luona tarkastellen uteliaana ja epäuskoisena tahran yksityiskohtia. Ei, en usko, että kukaan saisi tehtyä huulten uurteet noin aidosti tahraan muuten kuin muiskauttamalla tahran suulla. Mutta miksi ihmeessä joku on suudellut kaakelia?

Kaupunki ympärillä hyörii ja hyrisee erilaisten riittien kourissa. Myöhään yöllä kadut hiljenevät, muutaman yksinäisen kulkijan heittää kotiin taksi, vieraat ovat lähteneet, aamulla harakka hyppii vastakkaisen talon katonreunaa kirkkaudessa, kaivelee jotakin varmuuslankkujen alta. Musiikin voisi laittaa päälle, jos jaksaisi nousta sängystä ja kävellä kaksi metriä stereoille. Mutta en jaksa, jaksan vain nousta tekemään leivän ja hakemaan puhelimen ja vessaan. Miksi stereoille on pidempi matka? Eikö musiikki muka ole yhtä tärkeä tai tärkeämpikin? Ei, vastaa keho omalla tavallaan, jaksamattomuudella. Ei juuri nyt, ei tässä hetkessä.

Vompsu tekee avoimia työhakemuksia ja koetan olla vaiti silloinkin kun haluaisin sanoa oikeastaan jotakin. Muistan, millaista oli saada gradu valmiiksi. Vaikka tietysti Vompsun tilanne on toisenlainen, hän saattaa ihan oikeasti saada tutkintonsa avulla töitä ja joka tapauksessa opiskelee jo toista tutkintoa, hän tekee asiat järkevästi, ihan eri lailla kuin minä olen tehnyt. (Vaikka olenkin tarvinnut oman tapani, olen siitä varma, olen tarvinnut irrallaan olemisen, ajelehtimisen, epävarmuuden, kutsun niitä vapaudeksi ja käyn melko pian tukkoiseksi ilman niitä.) Tänään on äidin ja isän nelikymmenvuotishääpäivä, äiti on kertonut tehneensä soijasuikale-kantarelli-siitakepataa ja jälkiruoaksi vegaanista tyrnijuustokakkua. Äiti haluaisi oikeastaan syödä ravintolassa, mutta isä valittaa ravintoloissa joka kerta kovaan ääneen, miten kalliiksi ulkona syöminen tulee, eivätkä pöperöt edes olleet niin kummoiset, eivät ne isästä koskaan ole. (Inhoan ruoan sanomista pöperöiksi, se kuulostaa jotenkin loukkaavalta, loukkaannun, huvittavaa kyllä, ruoan puolesta, ruoan, joka on hampaissa tuntuvaa ja kauniin väristä ja aseteltu jännittäviin lämpäreisiin suurille valkoisille lautasille.) Äiti tekee mieluummin ruoan itse, siihen menee paljon aikaa, kuin kuuntelee isän marmatusta koko juhlaillallisen ajan. Joskus minun tekisi mieli huutaa, että teidän olisi pitänyt erota jo aikapäivää sitten, mutta en enää huuda niin. Joskus huusin, ei se mitään auttanut. Kullakin oma käsityksensä velvollisuuksista ja hyvästä elämästä. Usein vanhempien luona kyläillessä tuntuu kuin liikkuisi toisessa universumissa. Happi on niukassa ja varmuuksia joka puolella, ehkä siksi en osaa pitää varmuuksista.

Saamme koulussa anatomian kokeen takaisin, sekin on tapahtunut. Vastaukset ovat muuten oikein, mutta yksi piste jää puuttumaan, koska en ole löytänyt kuvasta kaikkia numeroita, jotka pitää kirjoittaa kuvan viereen numeron osoittaman kohdan suomen- ja latinankielisen nimen kanssa. Olisin kyllä osannut senkin numeron, mutta en jaksa harmistua. Riittää, että tiedän, että osaan. Muistan, kuinka tarkastin vielä kuvan, mutten löytänyt numeroa yhdeksän. Olin sokeutunut sille. Joskus aiemminkin on käynyt niin. Muistan ala-asteen biologian kokeen, jossa oli neljä kysymystä. En nähnyt niistä ensimmäistä lainkaan, näin sen vasta, kun koe palautettiin. Vanhemmat suuttuivat, kun sanoin totuudenmukaisesti, että olen varma, ettei sitä kysymystä ollut paperissa koetilanteessa. (Katso nyt: varmuus omista havainnoista voi herättää aggressioita.) Tämä ajoittainen sokeutuminen ennalta-arvaamattomille seikoille on yksi syy siihen, miksi halusin vielä lääkäriajatuksella leikkiessäni, yläasteella siis, erikoistua patologiksi. Aivokirurgiakin kuulosti houkuttelevalta, mutta entä jos siellä unohtaisi jonkun jutskan tuosta noin vain, ei näkisi jotakin oleellista? Kuolleita potilaita ei ainakaan pystyisi enää tappamaan. Olin helpottunut päästessäni taidelukioon, koska se tarkoitti, ettei minusta tarvitisi tulla vastuullista lääkäriä vaan voisin ryhtyä hulttiomaisesti taiteilijaksi. Taitelijathan eivät ajattele tappavansa vahingossa ketään tai ylipäänsä vahingoittavansa toisia millään tavalla silkkaa hötöpäisyyttään.

Tuntuu kummalliselta, miten monella elämällä on leikkinyt ajatuksen tasolla, heijastellut sitä päiviin ja vuosiin, ja miten sokkona sitä sitten kuitenkin juoksee maailmassa, miten yllättää itsensä valinnoillaan kerta toisensa jälkeen, miten kaikki paljastuu aivan erilaiseksi kuin olisi kuvitellut, miten nopeasti kuvitelmat hukkaa, ellei niitä kirjoita ylös... jos ei kirjoittaisi ylös, muistaisiko noita kummallisia nuljahduksia, muistaisiko, miten väärässä on kerta toisensa jälkeen, miten nolostuttavasti ymmärtää asiat nurinkurin? Äh, en oikeastaan tiedä paljon mistään mitään, mutta ei se tunnu erityisen uhkaavalta, koska en ole ennenkään tiennyt, en edes silloin, kun olen ollut mielestäni kovinkin varma jostakin, enkä oikein usko, että muutkaan sen kummemmin tietäisivät. (Vaikka ulkokäsin se saattaakin näyttää siltä, jos ihminen soveltaa innokkaasti itsepäisyyden metodia. Minusta on tullut sen metodin suhteen viime aikoina vähän laiska ellei lasketa sitä, että ponnistelen edelleen itsepäisesti iloon, tahdon tehdä niin, ja ehkä sitten myös, että aika itsepäisesti pidän kiinni myös avoimuudesta läheissuhteista; ei luotettavuudesta eikä lupauksista, vaan avoimuudesta. En uskalla luvata kellekään oikein mitään paitsi ehkä että lähentyminen ilahduttaa minua ja loitontuminen tekee surulliseksi, kerta toisensa jälkeen, silloinkin kun se kaikkien mielestä on kaikkein parhaaksi.)

Ihanan kirkas päivä tänään, ja huomiseksikin on luvattu kirpeää syyspoutaa. Tunnin päästä pitää alkaa pukeutua päivävaatteisiin ja valmistella lähtöä. Vanhempien luokse on yhdeksän kilometriä mukavia teitä, hyvä lounasta edeltävän päiväkävelyn mitta. Koska Vompsu ei silloin voi tehdä työhakemuksia, ehdimme pitkästä aikaa puhua kunnolla. Jos pitäisin laatuajan käsitteestä (näin ei ole), varmasti kuvaisin juuri kävelemistä laatuajaksi. Mutta miksi omaksua laatuajan käsite, kun voi puhua levollisuudesta, kävelemisestä, havaitsemisesta, maailman yksityiskohtien rikkaudesta, ilossa karehtimisesta niissä?

Hengittänyt taas, ajatellut vain ja hengittänyt taas

Lomaviikko kuluu samalla hengästyttävällä tahdilla kuin kouluviikotkin. Ehkä ajalleni on tapahtunut jotakin hormonaalista? Mutta olen toki ehtinyt hengittää taas, ajatella ja hengittää ja kävellä, olen saanut keittää yrttiteetä omassa rytmissäni, käydä vessassa heti kun siltä tuntuu ja harjoittaa etäopiskelua vaikka kyynärnojassa maaten. Kehoni on vastannut tähän armollisuuteen kiitollisena, olen alkanut taas tunnistaa sen yhteyden muiden ihmisten kanssa. En ole liiemmin kirjoittanut Veloenaa, koska olen tehnyt kolmea esseetä ja yhtä ryhmätyötä, ettei niitä sitten tarvitsisi kouluviikkojen iltoina pakertaa vaan ehtisin viettää aikaa myös ystävien kanssa. Yksi esseistä on tutkinnon ensimmäisen osan suoritus, laajempi paketti.

Tuntuu ihmeelliseltä vapaudelta kulkea keskellä päivää ulkona, hengittää aurinkoa ja kuulla hiekan rapisevan kenkien alla, kiireettä taittaa matkaa, eikä olla edes väsynyt mistään. Ajatukset tulevat kutsumatta, kiertelevät kantojen ympärillä, lieventävät pelkoani siitä, että vuoden koulutuksen aikana jotenkin taannun ja menetän kaiken päättelykykyni. (Ehkä olen ollut vain kuormitettu viikkojen ajan, olen saanut riittävästi informaatiota nieleksittäväksi, jotta olisin halunnut tai edes voinut järjestellä sitä, antaa sen kuplia.) Kahviloissa, joihin ehdin istumaan, on erilainen tunnelma jokaisessa, edullista teetä, kädet käpertyvät lämpimän kupin ympärille, kauniit korttelit ulkona. Koulusta on takana jo viidesosa, sitten voin palata itseohjautuvaan elämään.

Vai onko se itseohjautuvaa? Nytkin ajatukset tosiaan tulevat, enkä tiedä, missä määrin ne ovat mitään "itseä". Kuten äkäinen kysymys siitä, mikä juttu se on toitottaa, että yksityisomistus on ainoa mahdollinen järjestely, koska kukaan ei välitä yhteisistä tiloista ja asioista mutta materiaa hoidetaan moitteetta, jos se on omaa. Ei se ainakaan minun elämässäni mene niin, vaan juuri päinvastoin. Yleisissä tiloissa siistin jälkeni, tiskaan, nautin elämästäni osana joukkoa, mutta kotona en pistä rikkaa ristiin ennen kuin kaikki astiat lojuvat likaisina ympäri kämppää ja alkaa ärsyttää liikaa, ettei ole yhtään puhdasta lusikkaa. Tätä painotusta on vaikeaa muuttaa enkä oikeastaan ole siihen lainkaan motivoitunut.

Kehoni ohjaa minua monissa asioissa enemmän kuin mieleni. Mieluusti säilyisin hyvin itsenäisenä ja keveänä rakkaussuhteissani, sillä lailla on helpompi tuntea olevansa kohtuullinen, mutta jostakin tulee valtavia tunnehyökyjä, jotka tuivertavat mielialaa milloin mihinkin suuntaan. Puhun peloista ääneen, kuuntelen toisten pelkoja, välillä he eivät pelkää mitään ja välillä kauheasti ja turhaan. Sitäkin mietin ja pakisen Faunille, että miksi sanotaan, että älä turhaan pelkää, sehän on jotenkin epäloogista, pitäisi ehkä toivottaa, että pelkäähän turhaan, sillä parastahan se on, että pelot osoittautuvat turhiksi kerran toisensa jälkeen, silloin vähitellen pelkoihin alkaa suhtautua kuin surkuhupaisiin sukulaistäteihin, jotka tuovat vuosi toisensa jälkeen tarjolle keksejä, joista kukaan vieras ei selvästikään pidä, kun ne kerran jäävät koskematta tarjoilulautaselle. Tädit päivittelevät kaiken maan ja taivaan väliltä, mutta mitä ihmettä he tarkoittavat sillä, että heistä tuntuu vaikealta puhuu meille nyt kun olemme aikuisia? Nythän he voisivat puhua sensuroimatta! Onko oikeasti joku, josta on helpompaa puhua lasten kanssa? (Olen tavannut yhden lapsen, jonka kanssa osaan puhua. Muista aikuisista hän tuntuu olevan erikoinen, mutta minusta hän on helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä.)

Kun Faunin silmien sarveiskalvoja mitataan Lasik-leikkausta varten, istun sairaalan sievässä jugendodotushuoneessa (jos muuten pääsettä käymään Eiran sairaalassa, käykää ihmeessä neljännen kerroksen vessassa, se on kuin ihanan pieni, kuin satujen vessakammari!) ja luen Anneli Vainion kipua käsittelevää opusta Nimeä vailla. Kirjoittajan äänessä kuultaa vankka käytännön kokemus aiheesta, tarpeellinen kriittisyys vallitsevia teorioita kohtaan ja aito kiinnostus yksittäistapausten omituiseen logiikkaan. Lisäksi kirjassa on runsaasti meheviä yksityiskohtia, kuten se, että Tuomas Akvinolaisen ruumis keitettiin hänen kuolemansa jälkeen ja lihat erotettiin luista huolellisesti ja luut jaettiin Tuomaan oppilaille ja kannattajille. Kuulemma tällaisesta tavasta kohdella suurmiesten ruumiita luovuttiin vasta sitten, kun joku kysyi kai välttämättömän kysymyksen, miten tuo ruumis sitten kokoontuu uudelleen tuomiopäivänä, kun luut on hajasijoiteltu pitkin poikin. Harmillinen kysymys. Minusta olisi ainakin mukava kerätä tärkeiden vaikuttajieni selkänikamia. Vaikka tuskin heistä ketään katsottaisiin keittämisen arvoiseksi. Mutta ehkä luvan keittää voisi hankkia itselleenkin? Tarpeeksi suurta kattilaa voisi olla hankalaa löytää, mutta ehkä jonkinlainen rosvopaistijärjestelykin voisi toimia?

Parin viikon päästä pääsen tositoimiin. En tarkoita nyt kenenkään keittämistä tai rosvopaistamista, vaan Faunin taluttamista leikkauksen jälkeen. Nyt hän vielä näkee ihan hyvin ovesta tullessaan, vaikka hänet pitääkin puolipakottaa sonnustautumaan pipoon ja aurinkolaseihin. En pääse siis vielä kuin prudentiaalisen ulkoilupukeutumisen opaskoiraksi, mutta kahden viikon päästä saan koettaa ihan oikeaa sokaistun taluttamista. Olemme puhuneet siitä paljon koulussa, joten suhtaudun hyvin uteliaasti tähän harjoitteeseen. Toisaalta en tiedä, ehkä opaskoira on väärä mielikuva, koska siitä tulee minulle aina mieleen se suloinen nuori opaskoira, joka veti taluttamansa sokean pusikkoon saatuaan vainun jostakin, tai mitäs sitä jostakoimaan, koirat (ja miksei muutkin nisäkkäät) tuntien epäilemättä kiimapissasta.

Tuntuu uskomattomalta, että on jo lokakuun puoliväli! Aivan kuin kesää olisi kuljettu vasta toissapäivänä tai viime viikolla.