Tasankoa näkyvissä?

Oli kyllä ihan paras aloitus uudelle vuodelle käydä gynekologilla ruinaamassa vähän isompiannoksista hormonikorvaushoitoa. (Edellinen ei selvästikään enää riitä, uni on taas silppua.) Nimittäin nyt saan kokeilla vuodotonta hoitoa. En osannut olla toistelematta gynelle että no jopas jotakin ja että tämäpä siunaus, niin hämmästynyt ja onnessani olin, ja varmasti hymyilin kuin puuhevonen. Toki voi olla, että kehoni sanoo stop ja joudutaan perumaan suunnitelmat, mutta olen kyllä älyttömän innoissani tästä näkymästä ja laulaa loilottelen täällä kotonakin silkasta innosta. Jospa vaikka loppuisivat samalla ne hormoniheiluntamigreenitkin! On todella vaikeaa edes kuvitella, että voisi saavuttaa tilan, jossa oikeasti elämä on tasaista eikä tarvitse mitä tahansa menoa suunnitellessa kosahdella sen suhteen, että no tuossa en kyllä jaksaisi mitään, ja että tuossa olen yli 3/4 todennäköisyydellä migreenissä, ja onhan varmasti tarpeeksi mustia leggingsejä ja verkkareita puhtaana, koska sitä verta tulvii kuitenkin yli kaikista suojista. (Onneksi sentään migreenini ovat sellaisia, että yleensä pystyn mitenkuten funkkaamaan, vaikka kaikki onkin semmoista hampaat irvessä selviytymistaistelua niiden aikana, ihan yksinkertaisetkin asiat.) 

Kauas on tultu siitä ajasta, kun kuukautiset alkoivat selkeästi paljon myöhemmin kuin kavereilla, jolloin olin jo ehtinyt ajatella, että ehkäpä sittenkin vältyn niiltä täysin. Vaan mitäpä vielä, ei näiltä noin vain vältytä. Hedelmällisyysikäiseksi naiseksi en koskaan halunnut, se on sen verran koiranhomma tässä maailmassa, mutta taitaa olla niin, että se aika alkaa olla lusittu! Nyt kun alkaa olla kaikenlaisia vanhenevien naisten vaivoja, niin on kyllä ihan oikeus ja kohtuus, että on myös vanhenevien naisten edut.

 
Toki tässä on se haaste, että uusi kuuri alkaa juuri samalla kellonlyömällä kuin kevätkauden opetuksetkin, ja ensimmäiset kuukaudet voivat olla aina semmoisia vähän mielenkiintoisempia, kun keho vasta totuttelee uuteen annostustapaan. Mutta pieniä hormonimääriähän nuo ovat verrattuna hedelmällisyysikäisen naisen elimistön määriin, joten uskon kyllä kestäväni muutaman kuukauden rintojen arkuudet sun muut, etenkin jos tämä korjaisi unet. (Edellisestä annoksestahan ei edes tullut mitään haittavaikutuksia, pelkästään valtavasti virtaa ja palautumiskykyä.)

Aika näyttää, miten tämän kokeilun käy. Mutta olen onnellinen jo siitä, että siihen edetään. 

Vääränmuotoinen palikka

Jos aikuisena kokeekin olevansa vääränmuotoinen palikka Kela-asioidessa tai työkkäriasioidessa, mutta oikeastaan harvemmin muuten, niin nuorena sitä kyllä koki ihan jatkuvasti. 

Vanhempani tulivat tapaninpäivänä käymään. Kuuntelin, miten Vompsu jutteli heidän kanssaan teini-iästäni. Äiti kertoi koko suvun naisten pohtineen yhdessä, missä oli vika, kun minulla ei tietyssä iässä edelleenkään ollut poikaystävää. He olivat pohtineet sitäkin, olinko ehkä lesbo. Tuollaisesta kokouksesta en onneksi siinä iässä tiennyt mitään, vaikka tietysti nämä toiveet tai suorastaan vaatimukset tihkuivatkin läpi monissa yksittäisissä vaivaannuttavissa kommunikaatioissa. Oli myös epäluuloa sen suhteen, että on joku, mutten vain kerro. Tuntui aika tuskaisalta yrittää vääntää rautalangasta suvun vanhemmille naisille, että ei, kyllä minua kiinnostaisi, mutta etten vain kelpaa kellekään. Se tuntui todella kipeältä, vaikka kuinka olin päättänyt lapsena, ettei minua jallitettaisi siihen, tähän tai tuohon koiranhommaan vetoamalla siihen, etten kelpaa, jos en taivu noihin juttuihin. (Mm. siivoaminen.) 

Siinä kuunnellessa muistin taas äkkiä tarkasti, miltä se tuntui. Kammottavalta. Kaikkia muita tunnuttiin kosiskeltavan, oli halailuja ja pussailuja ja tapaamisia ja kiinnostuksen ilmaisuja. Ja itse elin täysin autiomaassa. 

Tai ainakin niin sen koin. Minua kyllä lähestyttiin pari kertaa, mutta mokasin ne pahasti. Ensisuudelmassa yllätyin siitä limaisesta, kaljanmakuisesta kielestä ja säikähdin niin, että puraisin kieltä ennen kuin ehdin edes tajuta. Ja samoin kävi, kun joku koetti takamustani toisen kerran - käännyin ympäri ja löin poikaa niin lujaa kasvoihin, että hän lensi päin seinää ja valui sitä pitkin alas. Käsi oli kipeä useamman päivän mutta yritin lohduttautua sillä, että poika ei selvästi ollut tehnyt kirjallisia töitään eli lukenut Desmond Morrisia, jonka lähetymisen vaiheissa takapuoleen koskeminen ei suinkaan tullut ensimmäisenä kosketuksena. (Edelleenkin inhoan sitä, jos minua kohdellaan kuin jotain lipastoa, jonka voi vain nostaa ja siirtää paikasta a paikkaan b. Sen takia en ole pystynyt kontakti-improvisaatiooon. Siinä ei kysytä lupaa. Ja tavanomainen mies vie valssissa -konstruktio on sekin kyllä aika kauhea, ja vaatii vähintään vastoinhangoittelua.) Sitten kun lopulta sain ensimmäisen poikaystäväni, hän jotenkin meni sekaisin siitä, että pyysin häntä makaamaan myös yksinäisen ystäväni kanssa. Hän hakkasi minut ihan kunnolla, ei siinä samoin tein, kyllä seksi jonkun muun kanssa hänelle kelpasi, mutta aika pian sen jälkeen, kun sanoin ei jollekin hänen perversiolleen. Siihen loppui sekin juttu parin viikon tapailemisen jälkeen. 

Ja koska sitten muistinkin jo ensimmäisen avoliittoni, silloin opiskelin yliopistossa, näin viime yönä painajaista taas siitä kumppanista. En olisi ikinä alkanut siihen suhteeseen, jos olisin osannut kuvitella, että voisin saada suhteen jonkun muunkin kanssa, mutta enhän minä semmoista osannut kuvitella, sillä historialla. Näen tuosta kumppanista tosiaan edelleen painajaisia, ne eivät olleet helpot puolitoista vuotta, ja pääsin niistä edes jotenkin yli saadessani tietää hänen eksältään tämän käyneen pitkän psykoterapian sen heidän suhteensa jälkeen edes jotenkin paikkaantuakseen. Seuraava liitto oli jo paljon parempi ja olisi varmaan voinut kestääkin, jos olisin tullut toisenlaisesta taustasta. En oikein osannut suhtautua siihen, että silloinen puoliso halveksi vanhempiani niin selvästi. Hänelle maailma jakautui noina vuosina koviin tyyppeihin ja luusereihin, ja oli aivan selvää, kumpaan peruskoulupohjalta elämänsä eläneet, kiltit ja viinaan koskemattomat vanhempani edustivat. Jossain vaiheessa tajusin, että tietyssä mielessä hänestä minäkin taisin olla vähän turhan luuseripiirteinen kaikkine uratavoitteettomuuksineni. Ja pysyin uskollisensa itselleni ja lähdin. (Ei se tuntunut näin yksinkertaiselta, mutta luulen, että pohjimmiltaan tästä oli kyse: luokkaerosta, toiveiden ja tavoitteiden, maailmankuvan erosta.) 

Tunsin siinä istuessani ja kuunnellessani tyytyväisyyttä siitä, että Vompsu keskustelee vanhempieni kanssa eikä halveksu heitä. Toki hän tietää, että nämä ovat mahdottomia, ja että minä olen myös mahdoton, mutta hän tietää olevansa itsekin mahdoton, samoin kuin perheensä - ylipäänsä, että kaikki tässä maailmassa ovat omilla tavoillaan mahdottomia. Kaikki yrittävät parhaansa, vaikka ovat vääränmuotoisia palikoita. 

Palikkuus vaan saa erilaisia muotoja eri ihmisillä. 

Isoäitini, jotka olivat niin huolissaan siitä, etten alkanut deittailla heidän mielestään oikeana ajankohtana, eivät onnistuneet järjestämään elämiään kovinkaan hyvin, vaikka kuinka etenivät normaalisti. Heillä oli aika nopeasti kelvottomat aviomiehet ja kakaroita pyörimässä jaloissa ja sitten vain kakarat ilman aviomiehiä. Silti he vielä vanhoinakin kähersivät ja värjäsivät hiuksiaan, koettivat näyttää nuorekkailta ja niin edelleen. Heille oli tärkeää näyttää sieviltä ja tavoitelluilta. Samoin kuin äidilleni, joka onnistui pitämään aviomiehensä. 

Kuunnellessani Vompsua ja vanhempiani mietin, että varmasti minullekin olisi ollut noina tiettyinä vuosina tärkeää, että joku olisi nähnyt minut tavoiteltavana, mutta mieluummin jonkin muun kuin sievyyden takia. Sievyyshän katoaa. Todellisia hyveitä, näin olen uskonut pienestä tytöstä saakka, ovat tarkkanäköisyys, pitkäjänteisyys, anteeksiantavuus, kohtuullisuus, sinnikkyys ja välittäminen. Niitä ei ehkä nykyään arvosteta siinä määrin kuin monia muita asioita, ei ainakaan nuorten ihmisten piirissä, mutta lopulta aika moni asia elämässä palautuu noihin. Tyytyväisyys siihen, mitä on ja mitä tapahtuu. Kyky levätä vastoinkäymisissäkin. Ymmärrys siitä, ettei voi olla kenellekään riittävä, koska ihminen on laumaeläin, ei parieläin. Rakastaminen siitä huolimatta, että pettymyksiä on taatusti luvassa. Auttaminen niissä kohdin, kun osaa kerrankin jossain auttaa, ja sen hyväksyminen, ettei yleensä osaa. Se, että osaa kiittää itseään, koska toisten kiitokseen on turha luottaa, ihmisethän usein kiittävät ihan pöhköistä asioista kuten kivan muotoisista housuista ja muusta epäolennaisesta. Se, että osaa antaa anteeksi itselleen, koska jälleen, toisten varaan ei kannata tässäkään täysin jättäytyä. 

Vääränmuotoisesta palikkuudesta ei ole ollut vain harmia, vaan myös paljon hyötyä, vaikka se onkin tehnyt vaikeaksi bondata tietyssä iässä, kun toisten kokemusmaailma oli vaan niin erilainen. (No jaa, kai se on edelleen, enhän ole halunnut lapsiperhe-elämää missään vaiheessa.) En nimittäin ota oikein mitään annettuna. Itsestäänselvyyksiä ei vallitse siinä maailmassa, jossa elän. Ei ole taattua, että joku haluaa olla ystäväni vielä huomennakin. Tai jaksaa edelleen jutella vanhempieni kanssa ja välittää heistä. Ei ole selvää, että saan elää kissan ja koiran kanssa. Tai että olen työkunnossa. Niinpä kun jokin on hyvin, osaan iloita siitä. 

Jouluaattoaamuna pesin tuusulalaisista magnolian siemenistä hedelmälihan rippeitä. Sormiin tarttui kirpeän pihkainen, sitruunainen tuoksu, aivan omansalainen. (Pihka ja sitruuna eivät kuvaa sitä kovinkaan hyvin, mutta ovat lähimmät keksimäni vastineet; en ole ennen haistanut magnolian hedelmälihaa ja epäilen, ettet sinäkään ole.) Pestyt siemenet pääsivät kosteaan rahkasammaleeseen käärittynä jääkaapin takaseinusta vasten. Keväällä kylvän siemenet. Jouluaattona kylässä ollut ystävä kysyi, eikö ole kauhean surullista, jos magnolian taimia kuoleekin, eiväthän ne ole mitään yksinkertaisia kasvatettavia. Mitäpä tuohon sanomaan. Kaikki elävä kuolee joskus. Kun tarpeeksi kylvää siemeniä, joku voi kasvaakin suureksi, kukkivaksi puuksi. Ainakaan kukkivaa puuta ei voi kasvattaa siemenestä kylvämättä niitä siemeniä.

Ensi vuonna olemme Vompsun kanssa olleet yhdessä - mitä se tarkoittaakaan, meidän kohdallamme ainakin kovin montaa asiaa - kaksikymmentä vuotta. Niin että jos magnolian ensikukintaa pitää odottaa kymmenen vuotta, ei se lopulta voi olla kovin pitkäkään aika, koska kaksikymmentä vuottakin kuluu yhdessä hujauksessa. 

Hän häntä häntäset

Tänään tarkistin piironginlaatikosta pionien kylvöpussit. Siemenet, jotka haalin sinne syyskuussa hiekan ja perliitin sekaan itkua nieleksien, ovat kasvattaneet pitkiä häntiä. Jotkut siemenet vielä miettivät. Annan niiden istua piirongin pimeässä vielä pari viikkoa, ja sitten pussit siirtyvät jääkaappiin saamaan kylmäkäsittelyn. Maaliskuussa kylvän ne ruukkuihin.

Jatkuvasti törmään kaikkeen tällaiseen. Niin, Zenon-kissa kuoli. Silti säilöin tomaatit, omenat ja päärynät, keräsin ja puhdistin siemenet ja kylvin niistä osan itse, osan pakkasin ja lähetin Maatiaiselle. Kastelin kukat, en päästänyt niitä kuolemaan ja kaikki ulkoilijat saatiin sisään ennen hallaa, daalianjuurakot nostettiin, perunat korjattiin. 

Mikään ei olisi huvittanut ja liikuin kuin paksussa kiisselissä, mutta muistin, miltä kaikki näytti silloin kun tasan kaksikymmentä vuotta sitten maailmani romahti ja erosin, muutin pois ja kaikki muuttui: pahinta oli havahtua ja huomata, miten olin voinut niin huonosti, että muutama huonekasvi oli kuivunut koppuraiseksi rangaksi, eivätkä elämään jääneetkään voineet hyvin. Olin ollut niin kiinni omassa surussani ja kauhussani, etten ollut edes huomannut noita elinkumppaneita, jotka olivat kannatelleet minua vuosikaudet. Lähtöni jälkeisenä talvena kaksi viidestä eläimestä kuoli. Vanhoja eläimiä, joilla oli kasvaimia aivoissa. En ollut läsnä niiden viimeisinä hetkinä, ja olen siitä edelleen pahoillani, vaikka toki osa minusta ymmärtääkin, etten vain osannut silloin järjestää asioita paremmin, en vaikka kuinka olisin halunnut. 

Nyt, kun syyskuussa tuntui taas siltä, että kaikki hajoaa, muistin sitä aiempaa hävityksen kauhistusta, ja ajattelin, että varmasti harmittaa jälkeenpäin, jos päästän tomaattisadon mädäntymään, kippaan päärynät kompostiin tai annan kasvien näivettyä ruukkuihinsa ja havahdun kesken toipumisen mahdollisuuksia siihen, että kaikesta on tullut mustaa mätänevää lälliä, kituvia rankoja tai elottomia koppuroita. Niin sitten itkin ja säilöin, itkin ja järjestelin, itkin ja nostelin ja kastelin, ja päivistä tuli pitkiä ja läpikotaisin surullisia, ja iltaisin kaaduin sänkyyn itkuisana ja väsyneenä, ja aamuisin heräsin edelleen itkuisana ja väsyneenä. Jotenkin saimme maahan viisi uutta ruusuakin, ja sitten jalkani hajosi.

Ja nyt pioninsiemenet ovat kasvattaneet lipaston pimeässä itselleen hännät, samanlaiset hännät kuin muutkin idut kasvattavat. Olen pystynyt taas tekemään kastelukierroksen. Tulee uusia aikoja, joskus myöhemmin tätä kaikkea sävähtää muistona: mikä painajainen. Idut eivät muistoista tiedä, ne vain kasvavat. Ja kasvit kukoistavat kasvilamppujensa alla, vaikka kuinka olisi marrasharmaa.

Tänä vuonna en kiusannut pioninsiementen herättelyä niitä kaiken aikaa vakoilemalla ja kääntelemällä, kuten viime vuonna, kun kävin malttamattomana komuutilla parikin kertaa viikossa, ikään kuin se jotenkin nopeuttaisi prosessia. En edes muistanut siemeniä ennen kuin näin tänään sattumalta pussit ja tarkistin niiden tilanteen. 

Suojelemisesta ja hoidettavuudesta sekä fyysisestä dominanssista

Jalkojen tilanne paranee, mutta hitaasti. Meinaan kirjoittaa "turhauttavan hitaasti", mutta en oikeastaan ole turhautunut. Jostain tulee vain tuollaisia fraaseja, joilla kai yritetään ilmaista ryhmäänkuuluvuutta. Saatan häilyä epätoivon ja toiveikkuuden kautta huristelevassa vuoristoradassa, mutta ei, turhautunut en tunnista olevani. Jalat tuntuivat jo tulehtuessaan niin kummalliselta, etten uskonut niiden ihan tuosta noin vain heittämällä leppyvän. Mutta sitten tietysti väänsin itseni solmuun kertomalla itselleni, että maalaan piruja seinille, menetän toiveikkuuteni turhaan ja niin edelleen. 

Joka tapauksessa, sairastavalle perjantai on päivistä hankalin. Sairauslomaa on kirjoitettu viikon loppuun, mutta epäilen vahvasti, tokkopa olen liikunnanohjauskunnossa vielä maanantaina, kun pystyn perjantaina juuri ja juuri raahustamaan keittiöön ja takaisin fysioterapeutin antamat suppeat harjoitteet tehtyäni. (Lattiatasossa toki jaksan vaikka mitä, ei muussa ole vikaa kuin jalkaterissä ja nilkoissa.) Ja koska maanantain ensimmäinen tunti olisi aamusta eikä sijaisia saa puolen tunnin varoitusajalla, minun pitää ilmoittaa tällaisessa mahdollisesti pitkittyvässä vaivassa jo perjantain puolella, jos sijaista tarvitaan. Myös tiistain ja keskiviikon tunneista toiselle työnantajalle on pyydetty, että ilmoittelen perjantaina, jos yhtään siltä tuntuu, etten ehkä pysty ohjaamaan. Soittelen työnantajat läpi, seuraavaksi jonotan lääkärikeskuksen puhelinpalvelussa, jonne selitän vaivani ties monetta kertaa, minkä jälkeen selviää, ettei kauniisti maalailtu hoitopolkuni työterveyslääkärillä etenekään, koska ei hänelle ole vapaita aikoja, ja saan ajan jollekulle ihan toiselle, jolle saan taas selvittää arvatenkin kaiken alusta saakka uudelleen. Kohta osaan ulkoa "jaloillani on historia" -puheen.

No, ei se mitään. Tärkeintä on nyt suojata työkykyään. Mutta toki se mietityttää, että entäs jos fysioterapeutin antama harjoite alkaakin purra odotettua nopeammin ja olenkin maanantaina työkunnossa? Mitä ihmettä sitten teen? Menen lääkäriin, kai, ja soittelen työnantajille arvanneeni sittenkin väärin? (On tämäkin elämä, huolestua etukäteen äkkiväärän ihmeparantumisen mahdollisuudesta.) (Niin tai näin, loose-loose-situation. Mutta olisi kyllä pidemmän päälle mukavampi erehtyä siihen suuntaan, että jalat äkisti kohentuisivatkin entiselleen ja joutuisin soittamaan noloja puheluita, että sori, olinkin väärässä.)

Puheluita soittaessani huomaan jotain kummallista. Nimittäin sen, että koetan suojella noita toisia osapuolia siltä kaikelta mustalta pörtyltä, joka myllertää mielessä silloin kun on levännyt ja antanut aikaa mutta käänne hyvään tuntuu ottavan paljon oletettua kauemmin. (Jostain syystä kuvittelen tämmöisen oletuksen, vaikka kai kuka vain aikuinen tietää, että parantumiset ottavat aikansa.) Kannattelen emootioitani, käyttäydyin ikään kuin en täällä välillä purskahtelisikaan itkuun silkasta epätoivosta. Ikään kuin minua ei pelottaisi ihan kaikki ja en epäilisi oman mielenikin toimintaa. (Herraties kuinka solmussa olisin ilman sairauden mallia, jossa esitetään, että kaikki fyysinen heijastuu omalla tavallaan myös psyykkiseeen ja sosiaaliseen; on oletettavaa, että mielenikin toimii omituisesti.)

Kun luen fysioterapeutin kirjauksia tiistailta - läheskään kaikkia havaintojaan hän ei sanonut ääneen, mutta on tehnyt ilahduttavan hyvät kirjaukset ja puhun riittävästi anatomian latinaa ja tiedän riittävästi jalkaterän toiminnasta ymmärtääkseni, mitä hän kirjaa - jään miettimään, missä määrin se, miten vaikeaa minun on ollut saada hoitoa ja diagnooseja, on kiinni tuosta suojelemisesta ja itsen kannattelusta hyväntuulisuudessa ja toiveikkuudessa, siis ihmisten ilmoilla liikkuessa. Joskus ammoin kutsuin tätä tanssityttösyndroomaksi: tanssityttö hymyilee aina, vaikka tuntuu, että repeäisi liikkeessä kappaleiksi, vaikka on unohtanut seuraavan askeleen, hymyilee vaan ja kieppuu ja jatkaa kuin ei mitään pulmaa olisikaan. On helppoa jäljittää tämän syndrooman juuret lapsuuteen ja vanhempien täyteen paniikkiin ja kauhuun sairastuessani. Kaikki oli romahtaa siihen. Joten minun piti olla se, joka kannatteli tilannetta ja suojeli muita kivuiltani, kuumeiltani ja ties miltä. Koulukiusaamiselta. Yksinäisyyden tunteilta. Ja takana lienee myös mallioppimista, äitini on edelleen töissä, vaikka vähän miettiikin, olisiko 80 sittenkin jo aiheellinen kohta jäädä eläkkeelle. Äitihän pitää sairauslomaa jonakin lääkärien kierona juonena, jonka tarkoituksena on estää rehellistä ihmistä ansaitsemasta elantoaan. Olen saanut kotoa sen mallin, ettei sairaus ole mikään syy olla tekemättä työtään. Silloin kun käteni tulehtui niin pahasti, että jouduin jättämään silloisen ammattini, äiti paljasti jälkikäteen ajatelleensa, että minua laiskotti; hän yllättyi, kun kuukausien työkyvyttömyyden jälkeen kättäni palpoidessaan huomasi, että käteni oli oikeasti turvoksissa. Siinä perheessä ei vain saanut sairastua, tai jos sairastui, se piti piilottaa ja olla kuin ei olisikaan sairas. Oletan, ettei äidin hoksottimissa ole mitään vikaa. Sairastuminen on hänelle vain tajuttoman pelottavaa, joten on helpompi kieltää se puoli todellisuudesta. Jälkikäteen hän on todennut siitäkin kerrasta, kun jalan ligamenttini tulehtuivat kaksikymmentä vuotta sitten - miten aika kuluukaan - , että pelkäsi sen olevan luusyöpää. Ikään kuin mitään muita tekijöitä tappavien sairauksien ja laiskotuksen välillä ei olisi lainkaan. Ei infektiotauteja, ei rasitusvammoja, ei nivelrikkojen inflammaatioita ties mistä syystä. 

Fysioterapeutti on kirjannut, että uskon palaavani seuraavalla viikolla töihin. Uskoinko niin siellä? Ehkä, ehkä juuri sinä aamuna. Ja ehkä uskoin niin juuri sen takia, että jännitin fysioterapeuttia niin kovasti, viritin itseni siihen tapaamiseen. Ja sen tapaamisen jälkeen - tapaaminen oli mukava - romahdin aivan täysin, aloin itkeä heti kotitalon nähdessäni, ja luiskahdin takaisin sairastamiseen sieltä vastaanotolla-toiveikkuudesta. Samana iltana jalkoihin sattui niin, että tyrskin räkää ja vollotin kauhuissani, pystynkö ikinä enää ulkoilemaan metsässä koiran kanssa. (Ja olin tilassa, jossa hälytyskello ei kalkattanut vaikka kuinka anteliaasti käytin fraasia "ei ikinä".) Fysioterapeutti pisti minut nousemaan päkiöille, minkä tein horjuen, kivuliaasti ja omalaatuisella tekniikalla sen sijaan että olisin sanonut, että ei käy, sattuu liikaa. Olisiko hän pyytänyt tätä, jos en olisi rypenyt toiveikkuudessa nopean työhönpaluun suhteen? Joka tapauksessa, sen pahimman kivun päälle meneminen kyllä ilmoitteli itsestään jälkikäteen hyvin anteliaasti. Kyllä se toki tehdessäkin tuntui, mutta etenkin jälkikäteen. (Sen sijaan saadut kotiharjoitteet ovat aivan loistavat.)

Vastaanotolla-toiveikkuuden lisäksi näyn potevan myös esihenkilön-kanssa-puhelussa-toiveikkuutta. Jään pohtimaan, onko kyse jostain patologiasta ja tanssityttösyndroomasta, vai onko tämä yleisemminkin se, miten ihminen toimii? Tarkoitan tätä: Tiedetään, että kipu on pienempää, kun joku pitää kädestä. Ja että ihminen arvioi pystyvänsä kiipeämään vuorelle korkeammalle, jos arviointiskenaarion osana on, että mukana on toinen ihminen (vs. yksin kiipeäminen). Ihmiset käyvät ryhmäliikunnassa juuri sen takia, että jaksavat siellä enemmän kuin itsekseen tehden, ja samasta syystä nettitunnit eivät sovi monille: ei tule tehtyä, kun ei ole siinä toisia vieressä tukemassa. Osalle kyllä riittää etätukikin. Tai sopii jopa paremmin. (Siinä pedagogiikka on ihan toisenlainen: on selitettävä asiat tosi perusteellisesti, koska ei näe, mitä ihmiset tekevät, eikä voi siten mennä sanomaan ja näyttämään, että ei kun tarkoitin NÄIN, sinä teit nyt NÄIN, huomaatko eron, ja siksi heidän on pystyttävä ohjaamaan ja arvioimaan omaa liikettään, mikä tarkoittaa, että heidän on tiedettävä, mitä liikkeellä tavoitellaan, missä olisi hyvä tuntua miltäkin. Kaikki on pilkottava paljon pienempiin osasiin ja vasta sitten yhdisteltävä osaset.) (Itselleni sopii kehollisuuden nettiopiskelu paljon paremmin, koska kärsin tanssityttösyndroomasta, ja itsekseni tehden, ilman kenenkään valvovaa haukankatsetta, yksinkertaisesti tunnistan kipuni ja paljon pienemmätkin informaatiopurkaukset. Kun joku tuijottaa, kehontuntemukseni helposti katoavat, katoan suorittamiseen, ja kivun aistin harmittavan usein vasta jälkikäteen ja kaikki tuntui sillä hetkellä vain ookolta, vähän kuten niistä vangeista, joista kirjoitin kai viimeksi.)

(Toivoisin, ettei tämä olisi tilanne myös ohjatessani, mutta totta kai se on. Olen siinä katseen kohteena enkä pysty sitä mitenkään sulkeistamaan. Onneksi kun mietin etukäteen, mitä ja miten ohjaan, siinä vaiheessa, suunnitteluvaiheessa, sentään tunnistan kivut ja aristukset, ja pystyn suunnittelemaan ohjauksen niin, että tavallaan ohjaan muita siinä sivussa kuin itseänikin: ei liian pitkälle tuonne, riittävän rauhassa, ei suorittaen vaan pysyen läsnä. Olkoonkin että itse ohjauksessa se läsnä pysyminen on näyteltyä, siis normaalihkossa tilassa. Kun kissa oli juuri kuollut, silloin en pystynyt mihinkään kerroksellisuuteen tai näyttelemiseen ja läsnäolo tulvi kaiken aikaa yli ja välillä tuntui siltä kuin olisi ohjannut keskeltä jotain luonnonkatastrofia, tulva oli viedä mukanaan, keuhkot hengittelivät mitenkuten ja sydän pompotti ylitöitä, mutta niin vain jalkapohjat halasivat maata ja jatkoi puhetta ja näyttämistä.)

(Joskus mietin, että uravalintani ovat aivan pähkähulluja. Miksi tunkea heikkousalueelleen vaikka väkisin? Vaikka toisaalta - on vaikeaa sanoa, onko minulla mitään vahvuusalueita.)

Joitain vuosia sitten, kun sairastin jotain hengitystieinfektiota, tanssityttösyndrooman vaikutukset näkyivät selvästi. Lääkärissä olin kohtelias ja toiveikas, joskin sanoin ääneen, etten ole mielestäni työkunnossa. Lääkäri oli toista mieltä ja sanoi, että töihin vaan. Pitämäni tunnin jälkeen meinasin menettää tajuntani ja selvisin hädin tuskin kotiin pyörrytykseltä, kuumeelta ja liman tursuamiselta. Kun sitten soitin seuraavana aamuna uudestaan lääkäriin itkien, etten pysty selvästikään pitämään tunteja, olin jo niin hädissäni ja itkuinen, että äkisti asia otettiin ihan toisella viisiin tosissaan. Oletan, että hyötyisin todella paljon sellaisesta terveydenhuollon mallista, jossa avuntarjoaja ei kaiken aikaa vaihtuisi, vaan oppisi vähitellen lukemaan tilaani tietynlaisen tulkinnan viitekehyksen avulla. (Numero yksi: Menen lääkäriin vasta kun on aivan pakko enkä mitenkään muuten selviä, joten jos vaikutan lääkärissä kovin hyväntuuliselta ja toiveikkaalta, ei se taatusti ole koko totuus tilastani.) Ja nyt, kun tätä pohdin, mietin myös, olisiko ehkä hyvä idea myös sanoa itse hoitavalle taholle, että koetan olla kohtaamisissa ihan kamalan reipas sinne saakka että niiden jälkeen romahdan täysin, mikä on vähän outoa, koska en juuri arvosta reippautta vaan inhoan sitä ja etenkin sen vaatimusta, ja että en oikein ymmärrä, miksi tanssityttösyndrooman lalala-moodi menee päälle silloinkin, kun tunnistan sen. (Tosin, täytyy sanoa, fysioterapeutille menessäni en tunnistanut sitä ollenkaan, en ennen kuin romahdin. Se oli aika pelottavaa. Ihan aidosti uskoin jalkani todella mahtavasti lähteneen parantumaan ja huolestuneeni ihan turhia, mikä ei tosiaankaan ollut hyvä analyysi tilanteesta; kivut syöksyivät repivinä kimppuuni samalla hetkellä kun käännyin kadulla kohti kotitaloa, turvallista aluetta.)

Tajuan tätä kirjoittaessani, että ihannehoidettavalla ei taatusti olisi tanssityttösyndroomaa. Se huonontaa hoidettavuutta aivan radikaalisti, ettei vastaanotolla mikään tunnu juuri miltään. Sattuuko? No eipä oikeastaan. No entäs tämä, onko arkuutta? Ehkä ihan pikkaisen. (Ja sitten myöhemmin, selvä kosketusarkuus.) 

Jokin päivä sitten luin yhden kehopsykoterapeutin mietteitä vastaavasta ilmiöstä terveydenhuollon käynneillä. Hän kutsui sitä siinä kontekstissa medikaaliseksi traumaksi. Kun ihmistä on riittävän monta kertaa satutettu ja ilmaistua kipua väheksytty, ihminen oppii, että ainoa keino paeta kipua tilanteessa on luisua ikään kuin ulos tuntemuksistaan ja kehostaan. (Tai jättää kokonaan menemättä paikalle. Mutta esimerkiksi hammassäryn kanssa se strategia ei toimi pidemmän päälle, ei vaikka kuinka haluaisi jättää menemättä paikalle.) 

Ja tietysti se etäisyys on vain kuviteltu etäisyys, oikeammin lykkääminen. Se kaikki tulee takaisin jojona heti kun on turvallista tuntea. Eikä vain semmoisenaan, vaan korkojen kanssa. (Eikä se tietenkään ensinkään toimi tarpeeksi ison kivun kanssa. Itselläni kävi niin, että kun kierukkahommissa sattui tarpeeksi, katosi monelta muultakin "se vain nipistää" -asialta kyky tulla etäännetyksi vain tietyn kohdan, ei koko kehon, kipuna. Ei minua edelleenkään satu vaikkapa rokotus tai verikoe, mutta vaikkapa joka ikinen gynekologinen tutkimus on muuttunut melkoiseksi hirvitykseksi. Ja nivelrikossahan pelkään ylipäänsä mennä lääkäriin, koska kaikki muut paitsi fysiatrit haluavat aina hiertää nivelen, vaikka kuinka kieltäisi. Sitä kipua ei voi vain etäännyttää, siihen lävistyy, huutaa, itkee.)

Mistä tullaan toiseen mielenkiintoiseen seikkaan. Tämä kaikki ei ole kovinkaan kaukana siitä ilmiöstä, jota tapahtuu joidenkin mukaan kulttien ja joogasalien liepeillä, nimittäin somaattisesta dominanssista. Jota vastaan saa ihan tosissaan linnoittautua. Se, että tunnistan, miten se omaan kehooni vaikuttaa, saa minut hinkuamaan opetuspaikkoja, joissa muistutetaan, että vessassakäynnin jälkeen on hyvä vetää vessa. Tarkoitan tätä: ei liian tyylikästä, ei liian erityislaatuista, ei luksusta. Semmoinen ympäristö, jossa on ihan luontevaa istua lysyssä ennen tunnin alkamista tai nauraa pöhköille jutuille sen sijaan että tönötettäisiin tärkeän näköisenä. Ja omalta opettajuudeltanihan koetan jatkuvasti riisua kaikkitietävyyden viittaa puhumalla käsityksistä, jotka ovat nyt muuttuneet uuden informaation myötä, sanomalla etten tiedä vastausta johonkin kysymykseen (mutta että voin koettaa vähän tönkiä), ja että se, mitä oppilaat tuntevat kehossaan liikkuessaan on paljon tärkeämpää kuin miltä liike minun silmiini näyttää tai mitä joku kirjoittava keho siitä ränttää jossain arvostetussa teoksessa. 

Osaltaan fysioterapeuttikäynti tuntui tunnelmaltaan mukavalta, koska fysioterapeutti oli tässä samassa räjähtäneessä elämänvaiheessa, perimenopausaalihormonimyrskyissä, hänenkin jalkoihinsa sattui, hänenkin oli vaikeaa löytää toimivia kenkiä ja niin edelleen. Siinä ei juuri ollut somaattista dominanssia. Fysioterapeutin hampaanvälissäkin oli maissinpala. 

On kiinnostavaa, miten monesti terveydenhuollon ammattilaisten koulutusmateriaaleissa hahmotetaan jotenkin aika yksiulotteisesti, mitä kommunikaatiossa tapahtuu. Ammattilainen ei kerro mitään elämästään, potilas kertoo potentiaalisesti kaiken. Ammattilainen ei valita, potilas valittaa. Ammattilainen ei näytä tunteitaan avoimesti, potilas ehkä tai sitten ei - ei, jos potilas oirehtii tanssityttösyndroomaa. Tavallaan ymmärrän tämän, että potilaan elämä tai oikeammin vaiva, objektivoitu tietty vaiva, on käynnin keskiössä, mutta tavallaan en lainkaan. Potilaana en pidä siitä asetelmasta laisinkaan, että itse joutuu paljastamaan kaikki synkeytensä yksityiskohdat toisen pysytellessä etäisenä ja virheettömän oloisena jalustallaan, joten ilahduin fysioterapeutin sanoessa ääneen, ihan vain muutaman lauseen verran, että hän ymmärtää kyllä hyvien kenkien löytämisen tuskasta jotain, koska. Tai että perimenopaussi, niinpä niin, tässä piisaa luovimista. En kokenut sitä vuodattamisena tai terapeutin hetkellisenä asettumisena keskiöön, päinvastoin. Koin sen edes alkeellisena vastavuoroisuutena ja nämä eleet helpottivat luottamukseen astumista. (Sattuneesta syystä pidän myös hierojista, jotka kertovat vuolaasti omasta elämästään. Tiedän paljon ihmisiä, jotka eivät pidä siitä ja joista se on epäammattimaista, mutta minusta on kammottavaa tulla jonkun sellaisen käsittelemäksi, josta en tiedä mitään. Naama plinttiä vasten ei tarvitse edes kommentoida kuulemaansa, voi vain kuunnella. Toki jos juttu olisi rasistista tai seksististä tai muuten karmivaa, tilanne voisi olla pelottavakin. Mutta yleensä siitä ei ole kyse. Ihmisillä on eri preferenssejä ja niin saa olla. Tärkeintä on osata kertoa, mitä haluaa ja mitä voi sietää. Se on asiakkuuden vaikeimpia kohtia, myös. Tai ainakin itselleni on. Mutta yritän, koska tiedän, ettei toisten ajatuksia ole helppoa lukea.) - Myöskään sen käynnin keskiöön asetetun objektivoidun tietyn vaivan rajaaminen ei ole mikään itsestäänselvä operaatio. Joskus ollaan helpommilla vesillä, on liukastuttu ja siitä on seurannut välittömästi sitä ja tätä. Joskus ollaan paljon syvemmissä mutahaudoissa. Useimmiten kai jälkimmäinen, tai ainakin omassa elämässäni näin. 

Kaikella on historiansa, usein aika pitkäkin historia. Kaikkeen liittyy ylimääräinen kerros kaikkea tulkinnallisuutta hämärtävää. Eikä asiaa aina auta sekään, että yhä useammin auttajan ja potilaan äidinkieli on eri. Viikon takaisella lääkärikäynnillä aikaa hukkui paljon siihen, että lääkäri kyseli ammatinvaihdoksestani. Hän käsitti puhuvansa tapahtumista nyt, eikä tajunnut pitkiin aikoihin, että puhuin ajasta yli kymmenen vuotta sitten, käden kipeytymisen ajasta, enkä taas itse ymmärtänyt ensin, miksi hän tuosta niin tarkasti kyselee ja miksi kysymyksissä on niin outo sävy, kuten että koenko tarvitsevani psykologia tuon ammatinvaihdon takia, asiasta, jota nyt olen kuitenkin kerennyt käsitellä ja elää kuitenkin yli kymmenen vuotta. Viimein onneksi tajusin, mistä kiikasti, ja onnistuin selittämään, että ammatinvaihdosasiasta on jo kauan aikaa, vuonna sitäjasitä, ei nyt. Lääkäri näytti helpottuneelta tajutessaan. Osaan tuskin edes kuvitella, millaista olisi yrittää tehdä tuota muutenkin vaativaa työtä kielellä, jota ei puhu äidinkielen tasoisesti. 

Varmasti ihan yhtä helppoa kuin opettaa liikettä keholla, joka on kiskaissut hätäjärrusta!

Joka tapauksessa, kummallista aikaa tämä. Eilen kun oikea jalka oli aivan tulisena halkona, ja kuukautisetkin juuri alkaneet, onnistuin tölväisemään nenäsuihkepullolla nenän limakalvon rikki, ja äkkiä verta suihkusi myös päästä kaikkialle: yöpaidalle, lakanoille, kirjalle. (No, koska tälläerää vietän myös päiväni yöpaidassa, ehkä sitä olisi asiallisempaa kutsua nimellä 24/7-paita.) Jestas, että nenä vuotaa kauan saatuaan vekin. Ja runsaasti! Nyt sitten kaiken muun outouden lisäksi sängyssä on veriset lakanat ja tyynyliinat. Vompsu tarjoutui vaihtamaan ne, mutta halusin vain nukkumaan tupolla nokkaa painaen. Kun valo oli sammutettu, koira lutkutti peitoista verta korvatulppien läpi kuuluvalla melutasolla nukahtamiseeni saakka. 

Äkkivääryydestä

Luen stoalaiskirjaa eteenpäin. Miten ilahduttavaa. Huomaan monta hassua asiaa. Kuten vaikkapa sen, miten olen omassa etiikkakäsityksessäni selvästi omaksunut joskus kauan sitten lukemiltani stoalaisilta yhtä sun toista ja sitten unohtanut omaksuneeni nämä asiat heiltä. Kuten vaikkapa ajatuksen, että oikeastaan en voi vaatia toisilta mitään, mutta toivoa voin. Totta puhuen olinkin muutamassa kohdin miettinyt, miten ihmeessä olen päätynyt niin vakuuttuneesti tällaiseen kantaan. No, nyt ehkä tiedän. 

Tässä maailmassa on välillä kummallista suunnistaa, koska kaikkihan eivät ole stoalaisiaan lukeneet, etenkään nuorella iällä. Heistä on ihan ok tai jopa hyveellistä vaatia. Tai ei, ei varmaankaan hyveellistä, ei sellainen heitä kiinnosta. Mutta he ajattelevat, että ihmisellä on oikeus vaatia sitä, tätä ja tuota. 

Ehkä kummallisimpia kuulemiani sanallistuksia (en edelleenkään kykene kirjoittamaan sanoituksista, koska minusta se liittyy melodioiden sanoittamiseen) (nopeamminkin voisi muuttua, mutta kyllä näitä kohtia löytyy, joissa ilmenee tiettyä haluttomuutta vain surffata maailman aalloilla) psykoterapiasta on ollut se, kun joku terapeutti missä lie tekstissä olikaan kommentoi, että hän toivoo asikkaidensa lähtevän terapiasta ajatuksin, että heillä on enemmän oikeuksia. Enemmän kuin heidän sinne kävellessään. Ja jos oikein ymmärsin, tässä ei ollut kyse toivomisesta vaan vaatimisesta. 

Niin, tämä liittyy kynnysmattokeskusteluun, joka vetäisi minut aivan mykäksi kasvatustieteitä opiskellessani. Luimme ableismista ja joidenkin ihmisten huonosti kohdelluksi tulemisesta ja yksi nuorista naisista kommentoi, että eikö noita ihmisiä ole lapsena opetettu pitämään puoliaan. Että ainakin hänelle on opetettu lapsesta saakka, ettei tule alistua kenenkään kynnysmatoksi. Tietysti se kommentti oli aivan typerä jo muodoltaankin - tämä minä olen jo lapsesta saakka ollut niin etuoikeuttettu että minulle on opetettu x, miksi sinulle ei ole -muodon puheenvuoro saa useimmiten miettimään, tajuaakohan sanoja nyt ollenkaan, miltä tuo kuulostaa. (Tuskinpa.) (Ja luultavasti jokainen käyttää tätä välillä. Miten raivostuttavaa onkaan saada itsensä siitä kiinni! Ja huvittavaa, nanosekunnin päästä: jaaha, tänään sitten näin!) Mutta se kynnysmattous. Se, että joku näyttää jonkun toisen mielestä tulevan tallotuksi, ei välttämättä ole tämän ihmisen oma kokemus. Tarkoitan tätä: stoalaisuuskirjassa kerrotaan, miten stoalainen reagoi, kun häneltä varastetaan rautalamppu. Sen sijaan, että hän suuttuisi ja vaatisi rangaistuksia, hän tuumaa, että huomenissa voi mennä ostamaan halvemman savilampun, joka ei samalla tavalla houkuta varkaita, ja säälii mielessään varasta, joka menetti jotain paljon arvokkaampaa kuin itse rautalampun menettäneenä menetti - moraalisen eheytensä. Ei minusta kynnysmattous kuulosta tuolta. Ja silti, ei niitä kohtia ole yksi tai kaksi, kun näin sopuisasti suhtautunutta ihmistä koetetaan terhentää peräämään oikeuksiaan, ja kysytään, että eikö sinua raivostuta, etkö halua hänelle rangaistusta.

Enkä tällä nyt tarkoita etten olisi ollut elämässäni kynnysmatto. Voi, monesti. Mutta harvemmin niissä kohdin kuin toiset niin ajattelisivat. Ja eri tavalla: esimerkiksi, en ole uskaltanut toivoa ääneen asioita toisilta, vaikka olen niitä mieleni sisäisesti rukoillut pitkään. Tai vaikka lautamiehenä istuessani. Olin siellä, mitä, viisitoistako vuotta, vai kaksitoista, no kuitenkin, yli kymmenen. Minä, joka en usko oikeastaan rangaistuksiin laisinkaan. Ja tunsin oloni hyvin latuskamaiseksi ja lamaantuneeksi, koska vaikka kuinka koetin ajatella, että haluan ymmärtää maailmaa ja yhteiskuntaa ja kaupunkia, jossa tuolloin asuin, ja se, mitä siellä kuulin ja näin, oli sellaista, joka olisi muuten jäänyt vieraaksi, en silti lopulta onnistunut jäsentämään, mitä niille asioille olisi hyvä tehdä, ja tuomiokeskusteluissa suljettujen ovien takana en tietenkään onnistunut varmaan kertaakaan kovin selväsanaisesti jäsentämään, mitä mieltä olin - koska, no, en tiennyt oikein itsekään, mitä siitä kaikesta olisin ajatellut. Saati sitten että olisin kokenut jonkinlaista varmuutta siitä, että juuri tietynlainen tuomio on ainoa oikea ratkaisu tilanteeseen. 

Filosofian opiskeleminen tekee sillä tavalla äkkivääräksi, että monessa kohdin huomaa ajattelevansa ihan toisin kuin muut. Ehkä se johtuu siitä, että kysyy eri kysymyksiä, tai että on lukenut eri tekstejä. Toisaalta, en ole ihan varma siitäkään, kuinka paljon voin syyttää filosofiaa. Jo ennen sitä olen kohdannut liian monta kertaa tilanteen, jossa minut leimattiin "erilaiseksi", mitä se sitten tarkoittikaan sanojilleen. Kai vain sitä, että käyttäydyin heidän ennakko-oletustensa vastaisesti. Mutta epäilen kyllä, ettei filosofian opiskelu ja vertaiskeskustelu klassikoiden kanssa ainakaan vähentänyt tätä äkkivääryyttä. Ehkä raivostuttavin erilaisuusleima tuli työkkärin ammatinvalintapsykologilta, jolle toisaalta olen valtavan kiitollinen, koska ilman niitä meidän tapaamisiamme en olisi havahtunut lainkaan niin nopeasti tilanteeseen, jossa totisesti annoin toisten kävellä ylitseni enkä uskaltanut toivoa enää oikein mitään näiltä ihmisiltä. Raivostuttavin, koska olisihan hän voinut koulutuksensa puolesta jättää sanomatta ääneen, että hänestä on vaikeaa kuvitella minua mihinkään valmiiseen ammattiin kaikkine pohdintoineni, ja että hänestä tuntuu, että luon ihan itse jonkin ihan oman juttuni työmarkkinoilla, jonkin mikä ei istu mihinkään valmiiseen nimikkeeseen. Hän sanoi sen ihan hyväntahtoisesti mutta silti. En ole ihan varma, onko tuo, mitä ammatinvalintapsykologilta olisin toivonut siinä tilanteessa, kun polkuja oli liian monta enkä tiennyt enää, mihin suuntaan edetä. Ehkä semmoisessa tilanteessa toivoisi eniten kuulevansa, että lähde tekemään tuota jos se kerran tuntuu luontevalta, aloita siitä, ja voihan sitä suuntaa sitten myöhemmin muuttaa. (Koska näinhän olen käytännössä edennyt ja olen tyytyväinen tähän kaikkeen.) Toisaalta, eipä tuosta neuvosta ole haittaakaan ollut, koska ei se pysäyttänyt minua hakemasta jotain perinteisemmältä ammatinkuvalta näyttävää. Mutta kyllä se sai minut tuntemaan itseni todella yksinäiseksi pitkään. 

Sekin tuntuu hassulta, että löydän stoalaiskirjasta vanhan kunnon defensiivisen pessimismin ajatuksen: kuvittele, mikä kaikki voi mennä pieleen, ja tee parhaasi tilkitäksesi ne kohdat, joissa siitä voisi musertua, käsittele se kaikki ennalta, niin että jos jotain käykin, olet varautunut eikä se enää samalla tavalla järkytä. (Ja yleensä saa helpottua.) 

Ja jotain, joka sopii viime aikoihin kuin nenä päähän. Kirjassa kerrotaan sotavankina olleesta miehestä, joka oli opiskellut stoalaisia ennen sotaan ja vangiksi joutumistaan. Kun häneltä kysytään, ketkä eivät selvinneet noista vaikeista oloista hengissä, hän vastaa: 

Tähän on helppo vastata: optimistit. He olivat niitä, jotka sanoivat: "Meidät vapautetaan jouluun mennessä." Joulu tuli ja meni. Sen jälkeen he sanoivat: "Meidät vapautetaan pääsiäiseen mennessä." Pääsiäinenkin tuli ja meni. Ja sen jälkeen kiitospäivä ja taas joulu. Sitten he kuolivat, koska heidän sydämensä särkyi. - - Tämä on hyvin tärkeä opetus. Ei pidä koskaan sekoittaa voisiinsa uskoa selviytymiseen - mitä ei ole koskaan varaa menettää - ja ryhtiä kohdata vallitsevan todellisuuden raakoja tosiasioita, mitä ne sitten ovatkaan. (Massimo Pigliucci, Stoalaisuuden käsikirja, suom. Antti Immonen)

Kun sanon tuntilaisilleni, että ei tämä souvi taida olla ihan heti ohi, yksi nainen melkein huutaa minulle, ettei saa olla niin pessimistinen. Katselen mediaa: se rakastaa haastatella niitä, joiden mielestä pandemia on loppunut jo niin monta kertaa, että sekoan laskuissa. Taas se on loppunut eikä uhkaa enää suomalaisten henkeä eikä terveyttä, vaikka keikumme kuolintilaston ykkösinä koko maailmassa. Minulle on suuri arvoitus, miksi asioista halutaan kysyä yhä uudestaan ja uudestaan heiltä, jotka ovat alusta saakka olleet väärässä liki kaikessa pandemiaan liityvässä. (Ja kyllä, samaan aikaan moni tutkija on ollut noista asioista oikeassa noina samoina ajankohtian. Heitä vaan ei ole haluttu nostaa esiin. Miksi? Ovatko he liian pessimistiä? Ja: kenen mielestä? Eikö olisi parempi todellakin kohdata ryhdikkäästi vallitsevan todellisuuden raa'at tosiasiat? Eikö se ole ainoa keino suunnata toimintaansa tilanneherkästi?)

Ja tässä äkkivääryyttä pohtiessani tajuan äkisti jotain: minähän muuten pidän äkkivääristä ihmisistä. Pidän heistä, jotka yllättävät minut. Joilla on jotenkin epäintuitiivinen katsantokanta, joilta voin oppia. Etenkin jos heissä on myös lämpöä ja huumoria (koska sellaiselta, joka kutsuu itseä idiootiksi tai päivittelee, miten sinä et nyt tätä tajua, ihan basic, on aika vaikeaa oppia mitään tilanteen turvattomalta tuntumisen takia; toivon muiden ymmärtävän tavallani, ettei kukaan ole valmis eikä toivoton). Arvostan sitä äkkivääryyttä paljon enemmän kuin sitä, että joku käyttäytyy sulavasti tai vaikuttaa vaikutusvaltaiselta tai mitä nyt kaikkea ihmiset voivatkaan arvostaa. Hyviä hiuksia, kuten Kalifornian-nainen sanoo, hyviä hiuksia. Ja mikä tragedia onkaan, kun hyvien hiuksien takia naitu puoliso kaljuuntuu ennen aikojaan. (Sillä eivätkö kaikki ajat ole tietylle mielenlaadulle ennenaikaisia?)

Ehkä säpsähtelen ihan turhaan omaa äkkivääryyttäni. 

Maanantai, uusi viikko. Neljä viikkoa varsinaista kautta jäljellä. Kaivurit jyrisevät joka puolella taloa ja olen taas aamun aluksi pyöräillyt ystävälle tässä lähistöllä, kohdannut hänen kissojensa tyrmistyksen siitä, että minä vararuokkija olen jotenkin epäkunnossa ruokintafunktion suhteen, olen levittänyt joogamaton, kaivanut laukusta läppärin, kameran, mikrofonin, avannut zoomin, asettunut matolle, hymyillyt ja huomentatoivotellut, nauranut ja koettanut jokaista liikettä näyttäessäni muistuttaa itseäni siitä, että osalla mukana tekevistä senioreista on sydänoireita, osalla jäätynyt olkapää, jonkun polvet kovin nivelrikkoiset, jollain selkärangan nikamia luudutettu yhteen lannerangassa ja niin edelleen, että melkein kaikki on perusmuodossaan jollekulle mahdotonta juuri näin mutta että kun antaa pari kolme vaihtoehtoa, muistuttaa kunkin liikkeen funktiosta - mitä ainakin haluamme saada tapahtumaan - ja ennen kaikkea korostaa oman tien etsimistä ja kivun ympäri luovimista, jotta jokainen varmasti saa kaivattua elintoimintojen vilkastumista ja kipujen hellittämistä liikkeen kautta. Mau, on paksunaamainen kissa protestoinut aina välillä sohvalta toimintaani katsellen. Toivonut, ei vaatinut. 

Eikä toiveisiin ole vastattu, kuten niin kovin usein käy. Kissat ovat suhtautuneet siihen oikein tyynesti. 

Mummona tunkiolla

Pionien kodin sivulta:

Miksen saa kasvatettua yhtä komeita pioneja kuin mummolla oli?

Mummon mökki oli siellä mäen päällä soraisessa maassa. Siinä olivat sopivat ja läpäisevät kosteusolosuhteet pioneille. Pionit kasvavat heikoimmin tasaisella maalla ja ostomullassa, joka on poikkeuksetta hyvin turvepitoista. Lisäksi mummolla ei ollut kalkkia, keinolannoitteita eikä vesiletkua.

Tämäpä tämä. Pitää oppia olemaan huolehtimatta niin hirvittävästi. Koko kevään olen seurannut, miten ihmiset pillastuvat kasviryhmissä milloin mistäkin. Pitääkö heittää roskiin, jos lehden reuna kellertyy, tulee kirva tai pari, kasvu häiriintyy. 

Ne ovat vain kasveja. Joo, ne yhteyttävät meille hapen, sitovat auringon energian ravinnoksi ja niin edelleen, mutta silti, jos johonkin jonkun tyypin kasviin tulee ödeemaa liikahoivan takia, ei se happi lopu. Eikä taimi useimmiten mene pilalle vaikka vähän källejä kävisikin matkalla. 

Katkaisin ehkä eniten odottamani tomaatin taimen just kun siinä oli vain yksi lehti sirkkalehtien jälkeen. No, tökkäsin sen kummemmin harmittelematta juurettoman pienen pätkäreppanan multaan ja se on ulkoillut vahingoittumattomien ikätoveriensa kanssa päivittäin. Näyttää siltä, että juuria tehdään, koska eipä tuo ole kuollutkaan. Ei se ole tietysti kasvanutkaan maanpäällisiltä osiltaan, koska sen pitää kasvattaa niitä juuria. Mutta kyllä se ehtii kesän juhliin aivan varmasti mukaan. 

Jos siis päättää elää. Yleensä ne päättävät. 

Toki olen itkuni minäkin itkenyt katkenneiden taimien kanssa, ei siinä mitään. Mutta vuosi vuodelta oppinut yhä enemmän odottamaan ja katsomaan, josko sittenkin. Viime vuoden sardinialainen kirsikkatomaatti opetti paljon, se sienitaudin saanut reppana, jonka viskasin näillämain vuotta (tosin vuosi oli lämpimämpi muttei vielä tomaattilämmin) uv-karaisemattomana rhodon juureen ja ajattelin, että en voi sua pitää muiden kanssa, etteivät ne saa sulta tartuntaa, mutta annetaan nyt kuitenkin sulle mahdollisuus elää, jos haluat: tässä on sulle puolivarjo, ja kylmät yöt, katso itse, olisiko niistä elinympäristöksi. Olin riipinyt reppanoista kaikki mähmäiset lehdetkin pois ja päissä oli vain ihan minitupsulehdet. Kaksi kolmesta taimesta selvisi, ja ne olivatkin sitten viime vuoden maukkaimmat tomaatit. Ilman sardinialaisia viime vuonna olisin ehkä nakannut roskiin sen katkenneen Meili de Nuhain. No, saas nähdä, kuinka hän selviytyy... halua kyllä tuntuu riittävän. Ei vaan saa hoivata puhki. Pitää antaa kuivahtaa kunnolla välissä niiden pienten juurien, että ne saavat yllykkeen venyä ja kasvaa oikein mahtaviksi.

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa mennyt ihan ilman mitään ostolannoitteita ja lannoittanut pissalla (myös sisäkasvit, ei haise, kun ei losottele liikaa). Kukkia on tullut enemmän kuin koskaan (no, luultavasti kyllä uuden kodin ikkunatilan ansiota valtaosin). Ja koska töitä on piisannut, on kastelukannukin heilunut aika laiskanpulskeasti. Pari kertaa on muutama kasvi tiputtanut lehtiään kuivana mutta kyllähän ne siitä virkoavat. Taimia on niin hervoton määrä, kiitos viljelystä innostuneen ystävän siemenkirjeen, että ei tässä ole ehtinyt todellakaan hyysäämään ketään tai mitään erikoiskohtelulla. Isommat ruukut on ehditty laittaa vasta siinä vaiheessa kun taimiparat ovat ihan letturalla jo.

Kun pionin juurakko saapuu tänne, pitää tehdä mummot ja kasata kivinen, sorainen kohopenkki, ei juurikaan ostomultaa, ehkä vähän kookosrouhetta ja tuota savimaata ja soraa, soraa, soraa.

Toiveikkuus viriää

Kävin uudestaan silakkaliikkeen sivulla. Sinne oli tullut montakin keskustelunavausta, jotka puhuttelivat ja joissa nostettiin esiin, että tausta-ajattelu saa olla monenkinlaista: se, mikä ratkaisee, on rauhanomainen puuttuminen rasismiin. Joku ehdotti, että voi sanoa vaikkapa vain, ettei halua kuulla rasistista puhetta. Tuollaisen asian osaisin ehkä itsekin sanoa. Olen paljon miettinyt, mitä sanoisin sellaisessa tilanteessa, jos joutuisin kohtaamaan asian. Siinä mielessä olen etuoikeutettu, että en ole nähnyt tällaisia tapahtumia vielä missään lähiympäristössäni. Mutta muutamalla tuttavalla on muualta adoptoitu lapsi, joten tiedän, että sitä kyllä tapahtuu.

Toiveikkuus viriää.

Tuntuu oudolta, että vielä aamulla olin niin toivoton kaiken suhteen. Mutta ne hetket - niitä tulee taatusti vielä monia. Olisi ihmeellistä, jos olisi sellainen paikka, johon voisi mennä lataamaan toiveikkuuttaan tai siis, ehkä lainaamaan sitä. Toivottavasti sellainen syntyy!

Pikku prinssi & Oliver Sacks, säikähdys ja somearkuus

Viime viikkoina on sosiaalisessa mediassa kiertänyt meemi, jota olen katsellut vähän huolestuneesti ja josta moni arvostamani ja pitämäni ihminen on hämmennyksekseni tykännyt. Meemissä sanotaan suurin piirtein, ettei ihminen sydämellä paremmin näe, koska sydän on sisäelin, vaan silmällä.

Olen ollut meemistä hämmentynyt, koska filosofian graduni perustui vahvasti ajattelijoihin, joita ja joiden estetiikkakäsitystä yhdistää optisen näkökäsityksen kyseenalaistaminen: Silmä ei näe eikä silmällä nähdä, ihminen näkee kokonaisena olentona, kaikkiaistisena ja myös itsensä samalla aistivana lähinnä silloin, kun katselee - tarvitaan aktiivisuus. Mitä aktiivisuuteen tulee, oman sydämen syketiheyden monitorointi on tärkeää informaatiota oman kehon kuormituksesta ja virittyneisyydestä ja sikäli minun on vaikeaa hurrata ajatukselle, ettei sydämellä ehkä tietyissä tilanteissa todellakin näkisi jopa paremmin kuin silmällä.

Onnistuin säätelemään hämmennystäni vakuuttamalla itselleni, että varmasti he ajattelivat vastustavansa jotain ihan muuta pikemminkin kuin kannattavansa optista näkemiskäsitystä. (Olkinukkeja en tahdo alkaa rakentaa.) Mutta mitä? Metaforista puhetapaa? Sentimentaalisuutta? Epätieteellisyyttä tai tiedevastaisuutta? - Mutta ei ole kovin tieteellistä sekään, että väittää näkemisen tapahtuvan silmällä. Sekä sydän että silmä tarvitaan näkemiseen - tai niitä korvaavat kapistukset, keinosilmä, keinosydän. Ja hermoverkko, joka käskyttää silmämunaa liikuttavia lihaksia, tulkitsee, etsii. Ehkä tässä on kaikuja myös olemisen/tekemisen ja interoseption/eksteroseption arvottamisesta kulttuurissamme? En oikein ymmärtänyt, mikä jutussa oli niin hauskaa ja jokin siinä ahdisti kovasti. Arvelin lukevani lauseen ihan toisin kuin muut ja tunsin yksinäisyyttä ja äkisti, pitkästä aikaa myös sitä tuntua, etten saisi ajatella kuten ajattelen, lukea kuten luen, ymmärtää kuten ymmärrän. Valitse taistelusi, älä nyt kysy mitään, ettei sinun ajatella vittuilevan, hoin itselleni ja sain kuin sainkin käsiteltyä jotenkin syvän ja lamauttavan surun meemistä kysymättä tai kommentoimatta mitään. (Tämä suru! Voisinko mieluummin nauraa tai pyytää apua? Jotenkin tässä kohdin en osannut. Tulen surulliseksi vaikka mistä hassuista asioista, niin se vaan on, ja olkoon. Onneksi en lamaannu pitkiksi ajoiksi.)

Nyt kun olen lukenut - ihan sattumalta - Oliver Sacksin näköaistimista ja sen pulmia käsittelevää kirjaa "Kirjailija joka kadotti kirjaimet", muistin äkisti jo unholaan painuneen meemin. Palasin kokemaani hämmennykseen ja ajattelin, että tätä kirjaahan täytyy suositella somessa, jos vaikka jotakuta kiinnostaa näkemisen tematiikka psykologian ja neurofysiologian kannalta. Kirja on aivan fantastinen - tällaista tekee hyvää lukea, jotta osaa arvostaa arkista! (Ja myös hahmottaa itseään; luulen löytäneeni uuden hypoteesin siihen, miksi varoituksetta sattuvat vammani tuntuvat osuvan systemaattisesti vasempaan puoleeni, miksi lapsena juoksin ovenkarmeihin, kolhin itseni ja miksi nykyäänkin kehoni puoliskojen välillä vallitsee niin voimakkaasti erilainen jännitys; ehkäpä jännityksen epäsymmetriassa kyse ei olekaan aiemman hypoteesin mukaisesti ratsastusonnettomuudesta, johon jouduin teininä ja jonka jälkeen en saanut minkäänlaista fysioterapiaa vaan lievästä epäsymmetriasta ääreisnäössä - sen huomaa selvästi, kun kohdistaa siihen tarkkaavaisuutensa; olisi kiinnostavaa tietää, onko tuon epäsymmetrian syy vai seuraus se toiminnallisuuden ja koordinaation epäsymmetria jollainen jossain määrin toki meillä kaikilla taitaa olla, minulla ehkä vain keskimääräistä vahvempana.)

Sacksin tapaan kirjassa on potilaskertomuksia, jotka avaavat silmät/sydämen (kukin poimikoon luentaansa provosoimattomamman) sille, millaista on elää maailmassa, jossa ei tunnista kollegoitaan, jossa ei ole olemassa mitään kasvojen toisella puolen, jossa kadottaa äkisti kyvyn lukea ja niin edelleen - tai millaista on saada silmämelanooma ja menettää stereonäkö tai saada sellainen ensimmäistä kertaa viisikymppisenä. Näkemisen probleemien sivujuonteena kulkevat kysymykset mielikuvien luonteesta, erilaisista ratkaisuista samantyyppiseen tilanteeseen, ylipäänsä siitä, miten erilaisissa maailmankaikkeuksissa elämme ja miten kummallista on, että meillä on kuitenkin kieli, jolla voidaan edes jotenkin viestiä tuota liki läpivierasta, omasta elämismaailmasta poikkeavaa toismaailmaa. Tapaa ihmisiä, jotka näkevät kielellään tai ihollaan. Sokeita, jotka käyttelevät visuaalisia mielikuvia niin taitavasti, ettei ympäristö meinaa tajuta heidän silmiensä todella vaurioituneen niin etteivät he (optisessa mielessä) näe.

(Näitä tarinoita lukiessani mietin jo edesmennyttä Lohi-kissaa, joka sopeutui sokeuteensa niin hyvin, että meitä ihmisiä hirvitti katsella sen huoletonta hyppelyä kaapilta toiselle pään korkeudella. Meiltähän meni tosiaan aika kauan tajuta, että Lohi oli sokeutunut. Millainenhan sen maailma lopun aikoina oli? Ainakin se kehräsi ja lauloi ja rakasti ja jopa loikki ihan entiseen malliin.)

Kuten aina Sacksia luettuaan, tuntee myös hetken aikaa, miten turhaa on pelätä onnettomuuksia ja sairauksia, sillä keho on mittamattoman neuvokas ja kriisin jälkeen sopeutuu vaikka millaisiin asioihin jollain tavalla - ja että tuohon tapaan voi itse vaikuttaa, että potiluus ja vammautuminen ei ole passiivista jonkin annetun nieleksimistä vaan aktiivista kohti toisia, kohti maailmaa hapuilemista, joka tuottaa usein jotain ainutkertaista ja ainutlaatuista - oikeastaan aika oletettavasti, koska kokemukset ovat ainutkertaisia ja ainutlaatuisia. Ajatella, että moni ihmisistä, joiden menetystä ajattelee kauheaksi ja vaikeaksi, kokeekin itse asiassa saaneensa kallisarvoisen lahjan - jotain aivan uutta, jotain mitä ei ole osannut kuvitellakaan. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, jonkin vanhan loppu voi tosiaan olla jonkin uuden alku. (Vaikka pitäisihän tämä keski-ikäisenä kai jo tietää?) (Ja toki on myös niitä, jotka eivät löydäkään enää voimaa kurkottaa maailmaan.)

Tulen valtavan iloiseksi lukiessani ja hetken uskon taas pystyväni pelosta jähmettymisen sijaan (fight ainakin onnistuu minulta huomattavasti freezea ja flightia huonommin) myös käyttämään befriendiä. Entä jos suosittelisinkin kirjaa? Mutta jätän sen suosittelematta sosiaalisessa mediassa. (En jotenkin miellä blogia someksi, tämä on hitaampi ja turvallisempi paikka.)

En tiedä, some on vaan niin ylikuumennut alusta aina välillä ja olen huomannut, että silloin, jos olen iloinen ja toiveikas, siitä saatetaan suuttua tai siihen saatetaan suhtautua ivallisemmin tai ärtyneemmin kuin siihen, että olen lannistunut tai varovainen. En oikeastaan edes tiedä, haluanko ymmärtää tätä ilmiötä - panen sen vain merkille. Ehkä sitä iloisena ja toiveikkaana on varomattomampi, ja sitten vahingossa talloo varpaita. Ja saa aikaan reaktion, säikähtää, vetäytyy, jähmettyy. Näin kävi taas pari päivää sitten aivan tuntemattoman ihmisen kanssa, jolle koetin suositella erästä hyväksi kokemaani harjoitusta. Ihminen oli itse kirjoittanut railakkaasti ja iloisesti ja nimenomaisesti pyysi ehdotuksia, joten vastasin samaan sävyyn ajatellen, että tästä voisi olla hänelle oikeasti hyötyä. Vastaus ehdotukseeni oli pilkallinen. Luin tekstit monta kertaa läpi mutten oikein tajunnut, mikä meni pieleen. Ehkä se, ettei hän ymmärtänyt yhtä termiäni, jota olin naiiviuttani kuvitellut yleiskieliseksi?  En osannut kuin pyytää anteeksi säikähtäneenä ja pyytää, ettei hän sekoittaisi kirjoitustyylini kelvottomuutta itse suositellun harjoituksen mielikuvaan. Se instantpilkallisuus vastareaktiona johonkin yksityiskohtaan, jota ei ymmärrä, jos nyt siitä oli kyse eikä jostain ihan muusta, on kyllä aika jännä reaktio. Taidan olla sillä tavalla reagointiin itse vähäsen liian utelias ja surualtis. Jargonahdistusta on minussa vaikeaa saada aikaan vaikka selvästi - kuten tämä meemiasiakin osoittaa - osaan oikein hyvin ahdistua siitä, etten ymmärrä, mikä arvostamiani ihmisiä viehättää jutussa, jota en osaa itse pitää hyvänä. Tavallaan jargonahdistumattomuus on hyvä piirre oppimisen kannalta mutta tekee minusta kehnon kirjoittajan ja ehkä myös kehnon liikunta-alan ammattilaisen. No, ei se mitään. Saan olla kehno. Pyydän anteeksi ja yritän uudestaan. Ja välillä, kuten nyt, olen niin silmät pyöreinä ihmisistä, etten sitten uskallakaan kirjoittaa someen. Jään vain miettimään, miten ihmeessä tämä kaikki voi olla niin vaikeaa.

Onneksi ilo ei koskaan piiloudu pitkäksi aikaa. Ja onneksi kirjoitan edelleen asioista, jotka minua pelottavat, koska vielä enemmän minua suoraan sanottuna pelottaa se tilanne, jos en uskalla kirjoittaa niistä asioista, kirjoittaa tai puhua. Jos vain nielen sen kaiken ja rakennan ympärille paksumman ja paksumman muurin kunnes en saa enää henkeä lainkaan. 

Bardossa luin Saramagoa ennen muiden heräämistä

Aamulla muiden vielä nukkuessa ja Saramagoa sängyssä makoillen lukiessani valkeni yhtäkkiä yksi seikka, josta Saramago ei mitenkään kirjoittanut mutta jonka ehkä jotenkin silti teksti kutsui vastauksekseen. Ehkä eilisillä keskusteluillakin oli osuuttaan asiaan - niissä tuli taas ilmi se outo mielikuva, jolla moni meistä ihmisistä rakastaa pelotella itseään, että jos en tee näin, niin X - ja X on jotain sen kaltaista kuin että epäonnistuu, putoaa, ei voi enää korjata jne., joka tapauksessa jotain kovin epämääräistä ja suuruudessaan hurjistuttavaa, joka lamauttaa ajatusten ahkeruuden ja kyvyn kysyä, että onkohan se ihan oikeasti ihan noin, että kaikki hyvä loppuu siihen. Tajusin äkisti, että niin, ymmärrän tavallaan paljon paremmin ihmisiä, jotka eivät pelkää putoamista, koska mieltävät jo pudonneensa, kuin niitä, jotka varmistelevat ja pinnistelevät vuosikausia elämästään pysyäkseen kunnon ihmisten tai vaikka ihan elävienkin kirjoissa. Sikäli saatan olla aika hyvä soittelemaan viime vuosina yksinomaan ryypänneille tai korvaushoidossa käyville ja jossain mielessä taidan ymmärtää heitä paremmin kuin niitä ihmisiä, jotka pelkäävät määräaikaisen työsuhteen loppumista tai muuhun kuin oman koulutuksen mukaiseen ammattiin työllistymistä. (Se on toki musta lähinnä hupaisa keskustelu - mun koulutustaustalla kun ei ole enää yhtään yksittäistä ammattia, jossa voisin kaikkea sitä käyttää silleen ulkoakinpäin selvästi koulutuksen mukaiseksi tunnistettavalla tavalla. Vaikka tietysti kaikki osaaminen kulkeekin mukaan ihan kaikkeen, mitä tekee, vaikka johonkin kaupassa käymiseen ja kadun ylittämiseenkin.)

Kuntosalilla kuuntelin yhden naisen tuskaisen kuuloisia pinnistysähkäisyjä yksi aamu. Nainen heilutteli kahvakuulaa kasvot irvistykseen kuroutuneena, itse venyin ja vanuin matolla nautinnollisesti haukotellen ja hieman hämmästellen, miksi hän halusi niin kehoaan pakottaa suoritukseen, joka pysäytti hengityksen virran ja säi ähkimään. Sitten tulin ajatelleeksi, että niin joo, ehkä hänellä on keholleen tavoitteita (muitakin kuin se, että tehdään nyt tämä yksi juttu siten kuin tuntuu hyvältä). Se tuntui hurjan oudolta ja kiinnostavalta. Samoin kuin se, että saatoin itse sillä tavalla vain kellua omassa kehollisuudessani, nauttia, ja samalla saada tai ainakin kuvitella saavani sen liikunnan, jonka tunnun tarvitsevankin. Epäilemättä hän tarvitsee enemmän, mutta miksi? Mitä se tuo? Olisi hurjan kiinnostavaa tietää, mutten uskalla vaivata ihmisiä varttia vaille puoli kahdeksan, kun he tekevät treeninsä loppurutistusta ja heillä todennäköisesti alkaa kokous saman suuren betonikolossin ylemmissä kerroksissa tasan kahdeksalta.

Niin täynnä kyvyttömyyttä ymmärtää ja kohdata tämä aikataulupaineistettu ihmisten maailma. (Totisesti olen kiitollinen niistä elämäni viidestä ihmisestä, joiden kanssa käymme sentään välillä keskusteluita ajan kanssa ja saan sukeltaa heidän maailmaansa edes hetkeksi - se on yhtä eksoottista kuin snorklaaminen! Ja kiitollisuus kirjoista, nekin ovat kurkistusikkunoita kysymyksiin, joita ei arjessa koskaan ehditä käymään läpi.) Kello painoi päälle, nousin ja pukeuduin ja menin kahdeksan kokoukseen itsekin. Katselin kasvoja ympärilläni ja ihmettelin, mitähän meidän kaikkien mielissä oikein liikkuu. Ja kuinka monella on tavoitteita päästä muualle, muuttua, ponnistella. (Muistin myös sen ajanjakson, jolloin ponnistelin kovemmin mutta en oikein enää onnistu hahmottamaan, miksi ihmeessä niin tein.) Taas olisin halunnut kysyä, mutta epäilemättä saisin potkut, jos kaiken työaikani haastattelisin työkavereita synnyistä syvistä sen sijaan että koetan perehtyä ja suorittaa niitä työtehtäviä, joihin minut on palkattu. Hyväksyin tämän tuosta noin vain, okei, en kysy, mutta eihän se kysymyksiä hävitä eikä paina edes taka-alalle, päinvastoin. Mutta olen aika hyvä pysyttelemään tyytyväisenä avointen kysymysten kanssa, kiitos filosofian opintojen. Ja muutenkin, tällä erää tyytyväinen likipitäen kaikkeen.

Yritin selittää tätä tyytyväistä ajelehtivuuttani yksi päivä vanhalle tuttavalle - että epäilen sairastavani jonkinlaista hyväntuulista masennusta, koska en toivo enkä ponnistele ja haluankin asioita aika laimeasti, mutta sitten toisaalta lillun kuitenkin hyväntuulisuudessa, joka taas ei mitenkään sovi kuvaan masennuksesta, joten varmasti hyväntuulinen masennus on väärä nimi tilalle.

Nyt aamulla tulin ajatelleeksi, että ehkä olen siinä jossain pisteessä jo ja siksi en enää uhkaile itseäni sillä. ("Jos et tee näin ja näin, jäät tähän ikuisiksi ajoiksi" - "So what?") Että on niin monta asiaa, jotka olen jättänyt tekemättä tai tehnyt liian omintakeisesti, että tosiaan olen siinä mustassa aukossa tai kauheassa/mukavassa lilluvuudessa. Mistä tuli mieleen - voisinko (siis jos keksisin sitä haluta) ruveta patistamaan itseäni uhkaillen itseäni sillä, että jos en tee näin ja näin, minusta voi tulla ihan huomaamatta kunnon kansalainen, keskiansioinen, joutaviin lillukanvarsiin takertumaton, kyselemätön, ihastuttava, - - -

Ehkä senkin takia ajattelen hetkellisesti, että taidan olla jo kuollut mutten vielä sitä täysin tajuava: bardossa. Ehkä se on syy sille, että koen välillä vähän oudoksi niiden ihmisten seuran, jotka ajattelevat olevansa elossa. Eipä siinä mitään, niin ajattelen itsekin välillä. Mutta sitten pysähdyn ja kysyn, olenko sittenkään varma, enkä ole. 

Omituista tuttuutta

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni vieraista ihmisistä koostuvassa ryhmätilanteessa, johon meneminen ei yhtään jännittänyt. Toisia oli kuulemma jännittänyt. Minä ilmeisesti olin jo etukäteen päättänyt olevani oikeassa paikassa.

En muista, milloin löysin Elaine Aronin herkkyystutkimukset, mutta löytö tuntui kyllä helpottavalta. En ole kaikin mahdollisin tavoin erityisherkkä, mutta olen sitä ihan riittävän monin tavoin, jotta solahdin kotiin tuohon teoriaan. Toistaiseksi etenen sen työhypoteesin mukaisesti koettaessani ymmärtää raketoivaa stressitasoa, kun joku haluaa soittaa radiota keskustelun taustalla tai kun raitiovaunuun nousee joku, joka haisee kemikaaleilta kymmenenkin metrin päähän. Tai ymmärtääkseni, miksi toisinaan menen jossain muiden mielestä ihan ystävälliseltä vaikuttavassa tilanteessa lukkoon ja pakenen, romahdan tai olen vain jälkikäteen kuin jyrän yli ajama (jälkimmäinen lienee yleisin lopputulema), ja miksi pystyn toipumaan siitä niin nopeasti.

Menin samanlaisten tai ainakin itsensä samaan ryhmään mieltäneiden ihmisten kokoukseen siten toiveikkaana ja pelottomana - olin melko varma, ettei kellään olisi hajustettua deodoranttia, ettei kukaan puhuisi liian kovalla äänellä tai potkisi pöydänjalkaa.

Ulkomuodoltaan herkkikset näyttivät ihan keiltä hyvänsä. Koetin kuvitella, että istumme kahvihuoneessa ja että he ovat työtovereitani. En kuitenkaan onnistunut siinä, sillä kukaan ei puhunut tietäväiseen sävyyn eikä vitsaillut aggressiivisesti. Nämä ihmiset myös sanoivat ääneen asioita, joita en ollut kuullut vielä kenenkään sanovan ääneen ja jotka kuullessani hämmennyin, koska olisin itsekin voinut sanoa ne. Olin toisin sanoen elämäni ensimmäistä kertaa ryhmässä, jossa kukaan ei pelottanut minua. Ei hitustakaan. Ja jossa ymmärsin ylenmäärin pitkällisesti tulkitsematta ihan kaiken, mitä tapaamisessa sanottiin. (Osa siitä liittyi minusta juuri herkkyysdiskurssiin, osa kyllä varmasti pätee oletettavasti kaikilla ihmisillä, kuten että itseä motivoivassa ja omiin elämänarvoihin sopivassa työssä jaksaa enemmän paineita stressaantumatta.) En joutunut kertaakaan pohtimaan, miksi joku ei halua huomata toisten epämukavuutta tai jopa nauraa sille, jos toimintatavoista koetetaan neuvotella. En joutunut selittämään sellaista ymmärryksen puutteella. En tullut yhtään surulliseksi.

Ja halusin heti nähdä koko joukon uudestaan, vaikka selkeästi spesifit kiinnostuksenkohteemme ovat hyvinkin erilaisia. On yksinkertaisesti valtavan mielenkiintoista puhua sellaisen joukon kanssa, jonka kanssa ymmärrys rakentuu niin helposti. Se tuntuu kummalliselta, kun on tottunut kääntämään ja tulkkaamaan näkökulmalta toiselle. Mikä siinä on taustalla? Jonkinlainen maailmaa ja kommunikaatiota koskeva perusoletus, kenties sanallistamattomalla tasolla? Haluan ottaa tästä selkoa.

En osaa sanoa, vielä, miten järkevä käsite tuo HSP ylimalkaan on, mutta joitain ihan kiinnostavia tutkimuksia siihen liittyvän keskustelun ympärillä on tapahtunut, esim. tämä. Henkilökohtaisesti tuntuu myös miellyttävämmältä ja rakentavammalta kutsua itseään erityisherkäksi kuin hankalaksi, epävakaaksi tai maanis-depressiiviseksi - näitäkin on joku koiranleuka joskus ehdottanut, ja olen tietysti tunnollisesti reflektoinut määritelmien ja kuvausten luona sekä lukenut terapiakirjallisuutta, mutta aina jokin on jäänyt loksahtamatta kohdalleen - olen harvoin nimittäin niin pois tolaltani ettenkö toimisi kohtuullisen normaalin oloisesti, vaikka tarvitsenkin paljon rauhaa ja yksinäisyyttä, tilaa kuulla omat ajatukseni ja kehoni tilan. En ole myöskään kokenut tarvitsevani ammattiapua kuin muutamassa kohdin elämääni, ja silloin siitä lääkäriltä kysyessäni minulle on sanottu, että tuossa tilanteessa olisi ihmekin, jos ei tuntuisi kriisiltä, ja soita uudestaan, jos se tuntemus ei ala mennä ohi tilanteen ratkettua. (Ilmeisesti ilmaisen itseäni lääkärissä jotenkin liian pidättyvästi, vaikka muualla osaankin itkeä valtameriä. Moni ystäväni on saanut mielialalääkkeet pienellä valituksella ja muut näyttävät osaavan paremmin myös saikunkinuamisen taidon. Minun näemmä koetaan selviävän ilmankin. Hyvä niin, vaikka joskus kyllä tunnen itseni räjähtäneeksi ja todella levon tarpeessa olevaksi.) Myöskin autismikirjoa on joskus ehdotettu joidenkin reaktioideni ja mieltymysteni selittämiseksi, ja olen lukenut jonkun verran siihenkin liittyen. Mutta toisaalta minulta puuttuu varsin monia autismikirjon tuntomerkkejä, ja joissain suhteissa tunnen olevani jopa toista äärilaitaa kuin aspikset tai ADD:t, joita joku on maallikonviisaudessaan joskus ehdotellut. Toisaalta kun tuntosarveilen ihmisiä ympärilläni hyvinkin tarkkaan ja otan pieniäkin merkkejä haudanvakavasti, ja sitten kun hämmennyn, en ala kouhottaa vaan vetäydyn piiloon ja yksinoloon kunnes koen ymmärtäväni kokemaani sen verran, että voin palata ihmisseuraan.

Lyhyemmin: En usko, että minussa on mikään ihmeemmin vialla. (Miksi pitäisikään?) Mutta toisaalta tiedän, että koen jotkut asiat paljon stressaavampina kuin useimmat ystäväni, ja tietenkin olen vuosikausia kysynyt itseltäni (ja välillä muiltakin), miksi, ja törmäillyt sitten päin enimmäkseen paljon huonompia vastauksia. HSP-teoria kuvaa ainakin toistaiseksi riittävän hyvin tällaista kokemusta.

A good sound bite might be, "Have you ever heard of the trait of high sensitivity? About 20% of people are born with it. It's completely normal. Basically it's just a preference to process one's experiences more deeply. You know, think about things more than other people do."

You can stop here and wait for questions, or go on. "They ("we" is better though) also notice things others miss, and have stronger emotional reactions, both positive and negative. Noticing so much, feeling so much, and thinking about everything so much naturally means that they also get more easily overwhelmed, so that they need more down time and are more bothered by things like noise or having too much to do at once." (Lähde.)

HSP:stä on suomalaisittain puhuttu myös aika vähän aikaa. Niinpä kokoontumiseen tulleet ihmiset olivat sellaisia, jotka ensiksi kuulevat jostain asiasta ja tarttuvat siihen - kohtalaisen valveutuneita ja aktiivisia. Ehkä sekin seurassa viehätti. Mutta ennen kaikkea se kommunikoinnin uskomaton helppous - se tuntui todella kummalliselta.

Tätä on jollain tavalla pelottavaa kirjoittaa, koska kipuilen edelleen sanan "herkkä" kanssa. (Erityisherkän kanssa kipuilu tietysti vielä entisestään pahenee.) Kuinka kovasti haluaisinkin olla rohkea ja rämäpää, terästahtoinen ja kaiken naurulla kuittaava. Etten itkisi niin helposti. Ettei minun tarvitsisi olla tarkka rajojen asettamisessa ja ärsykkeiden annostelussa juuri sopivasti. Enkä tietysti halua sitäkään, että ihmiset jauhavat paskaa selän takana ja ajattelevat minun tulleen hulluksi tai vaativan jotain supererityiskohtelua, joka heidän pitäisi tajuta etukäteen järjestää. (No, tietysti keinohajustamaton maailma OLISI ihana... jo huuhteluaineen haju vaihdetuissa vaatteissa saa puolikahjoksi pysyessään pesusta toiseen. Mutta se lienee fantasiaa.) Ryhmässä keskustellessa tuli ilmi myös pelko sen suhteen, että joku voi ajatella HSP-statuksen tarkoittavan invaliditeettiluokituksen ja sen mukaisten etuuksien hamuamista. Mikä on hieman omituista, kun puhutaan kuitenkin noin viidenneksen populaatiosta jakamasta piirteestä. Ei, olen aivan toimintakykyinen.

Ehkä heistä suurin osa herkistä suhtautuu herkkyyteensä jotenkin neutraalimmin. Tuskin viidennes väestöstä kipuilee tässä mittakaavassa? Itse olen kasvanut selkeästi herkkien ja herkkyyttään toisaalta jatkuvasti problematisoivien ja itseään siitä syyllistävien, toisaalta herkkyyden vuoksi ihmisseurasta omiin oloihinsa vetäytyneiden vanhempien hoivissa, joten minulla on ollut kuljettavana aika kivinen tie tähän pisteeseen saakka - minä kun en halua vetäytyä seurasta, ja sitten toisaalta seurassa saa aina välillä kohdata oman herkkyytensä ja toisten reaktiot siihen, eikä minulla ollut pitkään aikaan mitään myönteistä sanottavaa tavastani reagoida. Asiaa ei helpottanut lainkaan se, että äiti koetti uskotella minulle, etten reagoi tavalla, jolla ihan selvästi kuitenkin reagoin. (Hän tarkoitti hyvää, totta kai. Hän ajatteli, että sillä tavalla asiat sanallistamalla tapani reagoida muuttuisi ja minulla olisi helpompaa. Valitettavasti vain ahdistuin, kun tunsin, ettei äiti yhtään ymmärtänyt, mitä koen. Puhuimme tätä selväksi jokunen vuosi takaperin ja tuntui helpottavalta tajuta äidin varsin hyvin tajunneen, mitä kävin läpi, vaikkei hän sitä ollut halunnutkaan silloin ilmaista, kun ajatteli sen jotenkin vahingoittavan mahdollisuuksiani kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi.) Nyt tuntuu kuin suuri taakka olisi kadonnut kannettavasta kuormasta.

Fauni sanoo minua joskus herkäksi. Aluksi protestoin kovasti vastaan, koska ajattelin herkän tarkoittavan suunnilleen samaa kuin heikko tai vaativan runotyttömäisen langanlaihaa vartta, jollaista tuskin koskaan saan tällä luustolla ja lihaksistolla. Viime aikoina olen lakannut väittämästä vastaan, koska olen selittänyt itselleni uudelleen, ettei herkkä ole sama kuin heikko, eikä sen vastakohta ole vahva tai sinnikäs vaan kovakorvainen tai robusti. (Sitäpaitsi joillain elämän osa-alueilla olen varsin robusti. Vaikka sitten tunnenkin itseni pönkitetyksi kovakuoriaiseksi ja itkeskelen sitä jälkikäteen. Tai ehkä olen vain sinnikäs ja omaksunut robustiksi naamioitumisen strategian, kun oikein jotain haluan.) Joissain asioissa olen herkkä. En kaikissa, mutta monissa. Jos tuo konsepti olisi ollut tuttu niille psykologeille, joille minua vietiin lapsena, kun vanhemmat olivat varmoja, että minussa oli jokin kauhea vika, koska vain kiljuin ja käyttäydyin oudosti ja menin sekaisin, olisin vanhempineni ehkä saanut evääksi muunkin arvauksen kuin ettei minussa mitään vikaa ole (ja että ei-elimellistä-syytä -pahatapaisuuteni voidaan rankaista ja paheksua olemattomiin). Ei vikaa, ei poikkeavuutta - mutta kylläkin herkkyys.

On niin paljon uutta käsitettävää ja käsiteltävää. Se tuntuu hauskalta ja jännittävältä. Ja olo tuntuu hyvin toiveikkaalta.

Sillävälittömyys

Olen sairaana ja nieleksin oksennuspaloja. Päässäni rallaa pätkä Ditty Bopsia:

Cat in the upstairs window
Staring down at me
Life seems to have a purpose
When you're wandering aimlessly
In the meantime
What am I missing
I'm missing out
In the meantime
I will be living
There is no meantime
There is only now

Niin, tämä hetki. Kuten sanottua, olen sairaana. Eilen aamun tanssitunnilla tanssin vielä ihan täysillä, mutta pukkarissa aivastin kaksi kertaa ja nenää alkoi kutittaa, ja kun koetin kivuta portaita ylös, havaitsin jalkojen käyneen spagetiksi. Lounaalla nenä alkoi vuotaa kuin hana, tuosta noin vain. Kaivoin laukusta hierontatyössä välttämättömän nenäsuihkeen (asiakkaita hieroessa ei voi niistellä tuon tuosta) ja lopetin nuhan sen avulla. Luennoilla sain jo tehdä työtä, etteivät hampaat olisi kalkattaneet. Koska puhelin oli jäänyt kotiin, kuten tavallista, kävelin luennolta työpaikalle. Kun huomasin, että minulla on vain yksi hieronta, päätin kuitenkin hieroa sen. Työtä tehdessä kylmää oli melkein mahdollista olla havaitsematta ja ehdin kysyä muutaman kerran itseltäni, olinko vain kuvitellut koko jutskan, oliko kyse ehkä vain stressioireesta, halusta saada viimein vapaapäivä (eilinen kun oli kymmenes päivä kolmentoista päivän työputkesta). Mutta heti kun aloin korjata lakanoita pediltä ja kirjata potilaskorttiin palpaatioarkuuksia ja lihaskireyksiä, vilunväreet hyökkäsivät takaisin. Vedin ruksit lopputuntien päälle ja suuntasin kotiin ajatellen, että uni ja lepo nyt peliin, jotta alkava flunssa voisi kadota pikaisesti. Kotona mittasin kuumeen - olihan sitä. Peruutin loppuviikon työt kuvitellen sairastavani flunssaa. Aamulla sitten heräsin siihen, että vatsaan sattui. Ehdin vessaan siinä vaiheessa kun se alkoi purkautua kaikkia mahdollisia reittejä pitkin.

Nyt koetan kestää olotilaani, johon kuuluvat kuume, ylähengitysteiden oireet, oksentelu ja ripulointi. Varsinainen jackpot! No, katkesipahan ainakin tuo ylipitkä viikko, joka syntyi presidentinvaalitoimitsijuuden takia. Mieluummin kyllä olisin terveenä.

Tällä välin, kun en ole ehtinyt kirjoittaa, jaksanut kirjoittaa, osannut kirjoittaa, mitä se sitten onkin, ehkä kirjoitan vain "kun en ole kirjoittanut", on tapahtunut yhtä sun toista. Olen maininnut blogissakin muutaman kerran, miten vaikeaa meidän on ollut keksiä asumismuotoa, jossa kaikki kolme voisivat tuntea olonsa kotoisaksi. Nyt yritämme sellaista vaihtoehtoa, että vuokraamme tästä samasta talosta, alakerrasta, kaksion, jonne Vompsu muuttaa. Siten hänen ja Faunin ei tarvitse asua samassa huoneistossa, mistä todistetusti on seurannut Faunin ärtymystä ja mökötystä Vompsun kovaäänisyyden suhteen ja sen seurauksena lempeän Vompsun itsensä ei-tervetulleeksi kotonaan kokemista ja siitä johtuen työpäivien venyttämistä myöhään yöhön, pitkäksi venyneitä baareiluita ja muuta kodin välttelyä. Tällainen järjestelyhän meillä aluksi olikin, kaksi asuntoa samassa talossa, mutta alussa tunnelmat olivat niin erilaiset, etten osannut kokea enää kumpaakaan asuntoa kodiksi. Nyt se saattaisi jo onnistua. Kun siis näin ilmoituksen vuokrattavasta kaksiosta samassa rapussa, kysyin, mitä he tuumaisivat tällaisesta ratkaisusta. Kaikki olivat valmiita kokeilemaan, etenkin kun yhden hyvän ystävän piti muuttaa kaksioon Vompsun kämppikseksi. Asunnossa asuvien tyyppien kerrottiin myös haluavan jäädä siihen vielä helmikuuksi, minkä varaan uskalsimme laskea. No, he eivät sitten halunneetkaan vaan muuttavat pois parin päivän päästä. Ja se ystäväkin perui sanansa ja äkkiä olimme tilanteessa, jossa meillä on vuokralla kaksi asuntoa, Vompsu molemmissa päävuokralaisena, eikä tietoakaan kämppiksestä, jonka pitäisi ryhtyä kämppikseksi muutaman päivän päästä!

Huh!

No, nyt sitten eilen kävi ihmisiä katsomassa alakerran asuntoa, ja minä makasin sängyssä tuhisten kuumeisena ja kuulin kuin jostain kilometrien päästä, miten Vompsu esitteli, että tuo tuossa on vaimoni... hän on vähän sairas... koetin nostaa vähän päätä alustalta, tuntui kurjalta ja itketti helvetisti ja maailma romahteli niskaan. Koetin siinä kuumeessa vielä säätää itselleni vakuutusta, koska nyt kun Vompsu muuttaa alakertaan, meidän yhteinen kotivakuutuksemme siirtyy sinne ja kuulemma ei ole mahdollista liittää siihen enää toista kämppää, vaan minun on otettava tähän erillinen vakuutus. Osan itkuisuudesta aiheutti epäilemättä se, miten huomaan useimpien tästä kuulleiden ihmisten reagoivan tähän liikahdukseen: ihmiset kysyvät, olemmeko enää puheväleissä, tai miten voimme muuttaa erilleen saman talon sisällä. Jotenkin he kuvittelevat kauhean katastrofin olevan käynnissä. Se saa kyllä aika tavalla pelkäämään, miten tästä aiheesta pystyy kommunikoimaan vanhemmille, joilla on tapana rakentaa katastrofi miellyttävistäkin uutisista. Ehkä kerron heille joskus, jos siltä tuntuu. Voin kyllä kuvitella, miltä heistä kuulostaa asumusero. Vaikkakin saman talon sisällä. Helvetinpasuunat töröävät, maailmanloppu alkaa.

Ratkaisu on sikäli satunnainen, että aivan yhtä hyvin pois muuttava olisi voinut olla Fauni. Oikeastaan se olisi ehkä ollut luontevampaakin, koska sillä tavalla käytännön asiat olisi ollut helpompi järjestää ja tämän asuntokokeilun epäonnistuminen palautuu kuitenkin lopulta Faunin kokemiin epämukavuuksiin ja niiden heijastumiseen muuhun suhdedynamiikkaan. Sikäli olisi ehkä tuntunut jotenkin reilummalta, jos muuttajana olisi ollut Fauni. (En kyllä oikein tarkalleen tiedä, miksi se oikeastaan olisi reilumpaa, eihän hän selvästi mitään epämukavuuden tuntemuksilleen voi. Kummat intuitiot - en juuri luota niihin.) Mutta me nyt vain satuimme ensin löytämään sopivan kaksion, ei yksiötä. (Fauni ei ole innostunut mistään kämppisajatuksesta vaan haluaa omaa tilaa. Minua hän kyllä sietää, tiedä häntä miksi, koska sotkenhan ja mekastanhan minäkin; totta puhuen taidan olla kaikista sotkuisin, mutta siitä lisää myöhemmin.) Tuntuu vähän häiritsevältä tajuta, miten siihen olisi reagoitu, jos olisinkin kertonut Faunin muuttavan erilleen, omilleen. Sekin olisi tulkittu todennäköisesti jotenkin aivan kummallisesti.

Tämä kaikki tapahtumien vyöry ja vyöryn nopeus - tilanne on kestänyt, mitä, viisi päivää, ja samalla olen aloittanut opintojani edelleen supersurullisen esseen jäljiltä yhä latuskana ja jokseenkin toivottomana sen suhteen että voisin koskaan löytää itselleni mitään työnkuvaa, johon välitön reagointitapani tai se, miksi sen osaan kuvitella muuttuvan, voisi mitenkään edes löyhästi sopia hyvin, koska olen etääntynyt duunariduuneista enkä enää osaa tai halua taipua sellaiseen piparminttupastillin hajuiseen kasvottomuuteen ja nöyrästi aina saatavilla olemiseen ja toisaalta en selvästi oikein osaa asiantuntijuuttakaan sovitella päälleni, koska piru vie, ymmärrän hirveän huonosti ja huomaan olevani suunnattoman laiska osaamiseni päivittämisen suhteen enkä koe mitään pätemisintohimoja tai kilpailuviettiä tai edes todistamisen tarvetta kansalaiskuntoisuudestani, ellei sitten tätä blogia lasketa yritykseksi kohentaa kansalaiskuntoisuutta, sekin on yksi mahdollinen tulkinta nimittäin enkä ehkä vastustaisi sitä vaikkakin huomauttaisin, että se tuskin on päämotiivi, mutta toisaalta, motiivit, kuka niistä selvän ottaa. Tapahtuu nopeasti, tuntuu että raahustaa hieman jäljessä ja tähyilee hämmentyneenä eteensä ja taakseen.

Kypsyin tässä välissä myös facebookiin siinä mittakaavassa, että ymmärsin korjata luuni sieltä pariksi viikoksi. Osa tuttavistani on nimittäin niin tanakasti Haaviston kannalla, että hypettää kuin viimeistä päivää. Huudahdukset ja linkit on epäilemättä tarkoitettu kannustaviksi ja innostaviksi, mutta siinä vaiheessa kun saa ännännen pyynnön sijoittaa rahansa (joita ei tällä hetkellä juurikaan ole) vaalikampanjaan, yhdistettynä samaan aikaan sisään vuotavaan informaatioon siitä, että toinen ehdokas nähdään suunnilleen pahan voimien henkilöitymänä ja oma ehdokas lähes jumalana, niiden vaikutus saattaa kääntyä päinvastaiseksi. Ei siinä mitään, kyllä ihmiset saavat minusta iloita. Ja koettaa edistää asia-argumentein parhaaksi näkemiään poliittisia kantoja. Mutta jyrkät kahtiajaot, ei kiitos. Toki aion äänestää Haavistoa itsekin toisella kierroksella ja olen iloinen siitä, että toisella kierroksella on kerrankin joku, jota äänestän muutenkin kuin vähemmän huonona vaihtoehtona, mutta puheet ihmeestä alkoivat mielestäni vaikuttaa niin mauttomilta, että juuri turvatakseni sen, etten vittuunnu liikaa koko ilmiöön ja sen takia jätä äänestämättä, suljin itseltäni facebookin muutamaksi viikoksi. Ratkaisu on tuntunut todella hyvältä, niin hyvältä, että voi olla, että vetäydyn ehkä pidemmäksikin aikaa.

Huomasin näet viihtyväni flickrissa paljon paremmin. Ehkä se liittyy elämäntilanteeseenkin: nythän näen paljon ihmisiä päivittäin muutenkin, joten ehkä kaipaan kuvia ja hiljaisuutta, en nokkelia sanailuja ja tungosta.

Luennoilta ei saisi tänäänkään olla pois, mutten voi mennä sinne kuumeessa, oksentaen ja ripuloiden. (Pystyisin kyllä keskittymään, ei se ole mahdotonta, kirjoitanhan nytkin, sattuu nimittäin vatsaan niin etten voi nukkua ja on oikein hyvä, jos saan ajateltua muuta kuin vatsakipua, paremmalla mielellä tässä pysyy kuin kipuun keskittyen, mutten halua tartuttaa tätä kellekään ja voi olla, että juoksisin vessaan liian monta kertaa luennon aikana, ei hyvä.) Jos olen pois enemmän kuin kaksi kertaa, kurssit lykkääntyvät ensi keväälle tai avoimessa yliopistossa tehtäviksi. Se tarkoittaisi, että siirtyminen maisterivaiheeseen lykkääntyisi todennäköisimmin puoli vuotta. No, aikaahan tässä tietysti vain onkin. Tarvitsisimme myös juuri nyt rahaa asuntokuvion takia, mutta olen liian sairas mennäkseni töihin. Onneksi vatsa-asiat tapaavat mennä pian ohi. Toisaalta tässä on tämä hengitystieosuuskin aktiivisena, mikä on vähän hämmentävää.

Ei auta kuin katsella rauhallisesti tätä kummallista sotkua ja hyväksyä se.

Aamulla kun heräsin hirvittäviin vatsakipuihin, en pystynyt makaamaan vessassa käytyänikään. Niinpä istuin tuolilla, kärsin kipua ja kuvotusta ja luin Pema Chödröniä. Se on hyvää vatsatautiluettavaakin. Jotenkin kipu tuo niin tähän hetkeen, että teksti konkretisoituu. Pema Chödrön, jonka perin Hurinalta tuttavuutena, kirjoittaa hauskasti ja oivaltavasti pelkojen hyväksymisestä. Tunnistan kovin hyvin sen, mitä hän kuvaa tässä:

Kaiken puolustuksen alla on bodhichittan suojaamaton ja surullinen olemus. Sen sijaan että tutustuisimme siihen ja kokisimme sen hellyyden, me yleensä sulkeudumme suojataksemme itseämme epämukavalta tunteelta. (Pema Chödrön, Pelosta vapauteen. Basam Books 2003, kääntänyt Elina Bhutia. S. 58.)

Joskus ennen tein sitä vielä enemmän kuin nyt. Ärsyynnyin paljon helpommin, mielessäni olivat selvänä normit, joita piti noudattaa (eivät ehkä kauhean yleisesti jaetut, mutta hitto miten varma olin niistä - niin varma, että sen oli pakko olla petollista), tuomitsin itseäni ja muita paljon kerkeämmin niiden mukaan ja niin edelleen. Nykyään olen pehmeämpi, mutta toki kaukana siitä, etten ärtyisi, puolustautuisi ja vinkuisi tulevani kohdelluksi epäreilusti. :P Ero on ehkä siinä, että nykyään pystyn sentään huomaamaan, miten nämä reaktiot tapahtuvat, ja joskus pysäyttämään ne alkujaan muutamalla ystävällisellä itselle esitetyllä kysymyksellä. Ja tuntuu kuin ne useissa tapauksissa eivät edes lähtisi käyntiin. Tajuan tuon tuosta, että joskus vielä seitsemän, kahdeksan vuotta sitten olisin ahdistunut tai suuttunut tai tuominnut muita pahasti mutta että nyt vain taidan ajatella, että elämä on vaikeaa ja tilanteet vaihtuvat ja aina jokin ratkaisu löytyy. Se, mitä koin valmistuttuani, työttömäksi jäätyäni ja tärkeimmässä ihmissuhteessa epäonnistuttuani, kyllä jyskäytti suojavarustukset hetkeksi sen verran pois, että saatoin alkaa hahmottaa niiden läsnäoloa niiden koettaessa vaivihkaa hiipiä takaisin. Ja silloinkin, kun jokin olo paisuu muodottomaksi hirviöksi ja sumentaa näkökentän ja saatan sanoa pahasti toiselle tai ajatella ilkeästi, en sentään jälkikäteen tuomitse koko loppuelämääni menetetyksi tapahtuneen takia.

Yksi suuria haasteita on nykyään, miten tulla toimeen tuon surullisen olennon kanssa. Saatan helposti tulla surulliseksi, kun kuuntelen nuorten ihmisten puhuvan luennolla itsensä tsemppaamisen tärkeydestä, tai kun kuuntelen työelämän kielestä, jolla meidän olisi puhuttava silloin kun haluamme jonnekin töihin - en osaa olla kysymättä, miksemme voisi pyytää työelämää puhumaan muun elämän kieltä, ihmisiähän siinä toimivat ovat - , tai kun mainitaan käsite itsetunto, josta minulla ei ole hajuakaan, mitä se tarkoittaa, koska aina kun olen kuvitellut osaavani jotain tai voivani tulla hyväksi jossain, seuraavaksi olen saanut huomata, että no jaa, itse asiassa olen ymmärtänyt asiat taas ihan kummalla tavalla, ja nykyään en oikein osaa enää mitenkään hahmottaa, onko minusta ylipäänsä yhtään mihinkään, ehkä hieman asioiden valppaasti tarkkailemiseen ja ehkä niistä osan hypoteettisesti sanallistamiseenkin, ja siihenkin aika vajaasti ja tiettyyn (kriittisesti tarkastellen aika rajoittuneeseen) näkökulmaan vangitusti. Tuo suru kyllä valjenee vuosi vuodelta, kauhtuu, en meinaa huomata sitä paitsi todella väsyneenä (kuten olen ollut tämän vuoden alusta) enkä pidä sitä kovin vaarallisena. Mutta havaitsen, miten ristiriidassa se on sen asenteen kanssa, jota minulta tunnutaan odotettavan esimerkiksi yliopistolla tai työssä. (Tuntuu, että aika usein odotetaan juuri sellaista vahvistusharjoitusta, jonka Chödrön kontrastoi aika voimakkaasti itselle hyvän toivomisen kanssa: "henkilö uskottelee itselleen olevansa myötätuntoinen ja rohkea vaikka salaa tunteekin olevansa epäonnistunut", emt 54. Voihan hyvätyyppiys sentään! Miten olisi mahdollista olla tuntematta itseään hyvin haavoittuvaksi ja yhteiskunnan vaatimusten kanssa ristiriitaiseksi, sekä tietysti auttamatta yhteiskunnan talousrationaalisin mittarein - työmarkkinakansalaisuudessa - epäonnistuneeksi? Miksei voisi sanoa ajatelleensa aivan toisenlaista kansalaisuutta, poliksen vapaata miestä, ja järjestäneensä elämänsä sen mukaan, mikä nyt taitaa tosiaan tarkoittaa sitä, että on aika vaikeaa suhtautua rohkeasti ja myönteisesti vaatimuksiin puhua liiketalouden kieltä.)

Ja pohdin usein, eivätkö muut koe sellaista surua.

Ja että voi olla, etteivät ainakaan kaikki, koska minultakin meni monta vuotta päätyä tällaiseen suruun ja sitä edelsi monta aika rankkaa kokemusta. (Eilen puhuimme Vompsun kanssa surun ja huolen toiselle tuottamisesta. Hassu aihe, oikeastaan, koska pohjimmiltaan toinen tekee valinnan tulkita tilanne tietyllä tavalla, ja usein valinta on meidän kahden kohdalla surun kautta. Vinouma sekin! Vompsu sanoi, että oikeastaan suru on tehnyt hänelle hyvää, ja sanoin, että joo, tajuan kyllä, koska minäkään en olisi monia asioita osannut tajuta ilman surua, mutta että siitä huolimatta ehkä kuitenkin sitä haluaisi olla tuottamatta toisille surua silläkin ehdolla että sitten he jäisivät vähän yksinkertaisemmiksi ja että elämä surettaa joka tapauksessa joten kyllä koen velvollisuudekseni pikemminkin luoda siihen iloa ja taianomaisuutta. Mutta tämä on kovin ambivalenttia; en ole näet lainkaan varma, haluaisinko kellekään sitä kohtaloa, että tämä saisi lipua elämänsä läpi ilman murheita ja siksi toisten surullisuuden tuomiten, siihen eläytymään kykenemättä. Vaikka eiväthän kaikki ihmiset toisaalta sillä lailla suruun reagoi, että muuttuisivat hyväksyvämmiksi ja pehmeämmiksi. Vaikeita asioita. No, joka tapauksessa, minusta olisi ikävää, jos kokisin jotenkin tärkeäksi tarkoituksella lisätä surun määrää maailmassa. Phuuh.)

Suruun on helppo juuttua. Välillä olen huomannut miettiväni, onko jotenkin ehkä väärin tai ainakin hyödytöntä tiedostaa niin läpitunkevasti meidän kaikkien hauraus ja ohimenevyys ja lyhytaikaisuus täällä? Onko pahaksi olla haluamatta kuohuttavia kokemuksia, jotka purjehduttaisivat pois haavoittuvuuden ja tietämättömyyden ja ilman päämääriä elämisen kentästä? Voinko vahingoittaa tällä muitakin kuin itseäni? Ja mikä oikeus minulla on vahingoittaa itseänikään? Mutta en tiedä, onko tämä vahingollista. Jotenkin tuntuu, että ei. Mutta silti, reaktion hyväksyvä alistuneisuus jaksaa askarruttaa.

No, tänään sitten vatsatautisena Pema Chödröniä lukiessa törmäsin hauskan konkreettiseen neuvoon:

On tärkeää olla tässä ja nyt, täysin tietoisena hetkessä kiinnittäen huomiota arkielämän yksityiskohtiin. Huolehtimalla tavallisista asioista kuten kattiloista, pannuista, vaatteista ja hampaista me myös iloitsemme niistä. Pesemällä vihanneksia tai harjaamalla hiukset koemme arvostusta: ystävyyttä itsemme ja kaiken elollisen kanssa. Tarkkaavaisuuden ja arvostuksen yhdistelmä pitää meidät kiinni todellisuudessa ja tuottaa iloa. Kun sitten ulotamme huomion ja arvostuksen ympäristöämme ja muita ihmisiä kohtaan, ilon kokemuksemme kasvaa entisestään. (Emt, s. 80.)

Neuvo kuulostaa niin hauskalta, että haluaisin heti aloittaa! Tiedän kuitenkin vanhastaan, että esimerkiksi tiskaaminen, kitkeminen, kasvien huoltaminen ja eläinten hoitaminen samalla tavalla kuin ihmisten hierominen tekee iloiseksi ja jotenkin enemmän maailmaan kiinnittyneeksi. Ehkä voisin sittenkin tehdä uuden vuoden lupausta etäisesti muistuttavan toiveen itselleni siitä, että jaksaisin vaikka tiskata useammin tai muuten siivota.

Jos vatsatauti ja kuume hieman edes hellittäisi, voisin vähän tiskata ja siivota jo tänään. Se kuulostaa ajatuksena niin hullunkuriselta, että purskahdan nauruun kivuista huolimatta.

Etätyöpäivänä kaiken päivää toisaalla eli nyrj. op-p-kirjat osa 3 (vai olenko jo seonnut laskuissa)

Oikeastaan vasta kansallinen etätyöpäivä pysäyttää huomaamaan eron elämässä. Aiempi kalenterin tyhjyys ja työtehtävien ja tapahtumien rento virtaaminen on muuttunut joksikin säädellyksi ja byrokraattiseksi. Tuntuu hullulta ilmoitella, että jos tahdotte nähdä minut virka-aikaan, siihen on kuussa vain kaksi tai kolme arkipäivää. Muuten unohtakaa koko juttu.

Kuinkahan pian väsymys tähän meininkiin iskee? Toistaiseksi on tuntunut mukavalta käydä yliopistolla. Huomaan esimerkiksi jaksavani peseytyä useammin, suhtautuvani keskimäärin valoisammin vaikutusmahdollisuuksiini niin oman elämänpolkuni kuin yhteiskunnankin suhteen sekä ajattelevani tarkemmin. Tuntuu myös siltä, ettei koko maailma lepää painavana laahuksena perässäni. Hierojayhteisössä kävi toisin - siellä huomasin, ettei toisia enimmäkseen kiinnostanut esimerkiksi oman profession kriittinen kehittäminen, ei ainakaan siinä mittakaavassa kuin minua, eikä myöskään detaljoitu keskustelu sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai mistään muustakaan yhteisöllisten toimintamenetelmien kehittämisen näkökulmasta. Nyt kun pääsen päivittäin juttelemaan ihmisten kanssa, jotka jakavat samoja kysymyksiä ja samanlaista pontevuutta asioihin paneutumisessa, tulee jotenkin turvallisempi olo: niin, ei minun tarvitse ryhtyä yksin taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Maailmassa on monia muitakin, jotka ajavat samansuuntaisia tavoitteita, kykenevät keskustelemaan niiden saavuttamisen keinoista ja tuota työtä voidaan jakaa.

Vaikka tiedän akateemisen maailman olevan kupla - tai ei kupla vaan hyvyyden tasku, jotain aika materiaalista ja suojaavaa - ja tiedän, että sen ulkopuolella vallitsee aika toisenlaisia eetoksia ja mentalitetteja, siitä huolimatta minun on taas helpompi uskoa, etten yksinkertaisesti kuole väsymyksestä mahdottomien haasteiden keskellä yksin pungertaen. Vaikka paljon onkin tehtävää.

Esimerkiksi olen nyt vasta hyvyyden taskuun sujahdettuani kokenut täysimittaisena puistattavat ravistukset siitä, miten ihmisten suhtautuminen sanottuun muuttuu, kun he kuulevat tämän koulutustaustasta. Minulle kävi hierojana joihinkin ihmisiin tutustuessani niin, että vaikka perustelin eriävän näkemykseni jostakin käytännöstä huolella ja selkeäkielisyyteen huomioni kohdistaen (minusta se on asiallista - kommunikoida yleiskielellä ja ymmärrettävästi aina kun sellainen on mahdollista ja teknisiä termejä ja jargondroppingia päin toisen pläsiä voidaan välttää), reaktio oli sen suuntainen, että hei ethän sä näistä ymmärrä, sä olet kouluttautunut niin vähän ja hierojat you know. Kun sitten esitin kantani uudestaan pontevammin ja aavistuksen vaativampaan sävyyn, vaatien kunnon vasta-argumentteja, minua koetettiin ojentaa, ettei tällainen käytös käy. Kun vastasin siihen korostamalla, miten kriittinen ajattelu ja aktiivinen kansalaisuus ovat nykyään koulutuspolitiikan tärkeitä tavoitteita ja muuta tuollaista roskaa, ja siinä yhteydessä toinen kysyi, että häh, miten tuo tähän liittyy, ja keskustelussa tuli ilmi, että olen muutakin kuin hieroja, suhtautuminen argumentteihini muuttui. Ai niinku nyt olinkin asiantuntija. Tässä vaiheessa olin vain hyvin jäykkä ja ylikohtelias ja siivosin itseni kiireesti tilanteesta pois, mutta nyt kun olen palannut yliopistolle ja tilanne tuntuu taas turvallisemmalta, muistan kauhulla näitä kohtia. Koska: Ei minulla ole hätää, voin aina paljastaa taustaani ja paljastua joksikin toiseksi, jota kuunnellaan tarkemmin. Mutta entä ne, joilla on aivan pitävä pointsi muttei taustaa, jota vasten heidät suostuttaisiin kuulemaan?

Nyt ymmärrän täysin Gary Snyderin taktiikan hänen matkustaessaan höyrylaivalla Kaukoitään. Hän oli matkalla tekemään väitöskirjaa, mutta pestautui laivalle töihin eikä pukahtanut kellekään mitään tutkimustaustastaan. Hän kirjoittaa ajatelleensa, ettei pääse ystävystymään muuten yhtä välittömästi. Ehkä näin. Samalla tavalla ymmärrän sitä journalistia - nimeä en muista, pöh - joka pestautui minimipalkattuihin töihin taustastaan kertomatta havainnoidakseen, miten eri sosiaaliekonomisen luokan kansalaisia kohdellaan. Joskus tällainen menetelmä on välttämätön, jotta voi ymmärtää, kuinka eri tavalla tosiaan toisinaan kohdellaan sitä, jonka arvellaan pystyvän puolustautumaan ja valitsemaan itse, mitä elämällään haluaa tehdä, ja sitä, jonka arvellaan olevan omilla armoilla ja joutuvan nielemään mitä vain, koska pelko toimeentulon romahtamisesta on liian suuri, jotta uskaltaisi pullikoida. (Tulee mieleen myös Hesarin juttu nuorten kesätöistä ja niissä ilmenneistä ongelmista. Ja se, miten olen laittomasti au pairina. Laittomasti toisessa maassa töissä oleminen opetti minulle monta sellaista asiaa, joita en osaisi kuvitella ja jotka ovat vaikuttaneet aika tavalla käsitykseeni siitä, kannattaako laeissa ja niiden valvonnassa jättää ihmisille porsaanreikiä toisten hyväksikäyttämiseen.)

No, nyt olen palannut kuitenkin yliopistolle ja istunut luennolla ja kirjoittanut joka päivä luentopäiväkirjaa. Ensimmäisen viikon kirjoitin hämmennystä humanistisen ihmis- ja kasvatuskäsityksen suhteen. Tällä viikolla olen vuoroin piehtaroinut onnellisessa tuttuudessa kansalaisvaikuttamisen, internetin vaikutuksen ja sen sellaisen kanssa ja vuoroin rähissyt taipumuksille rakentaa mahdollisimman abstrakteja toimijuuden malleja, sellaisia kaavioita, joissa pallukoista toisiin singahtelee nuolia. Tai eivät ne oikeastaan singahtele, koska singahtaessa nuolen rata kaartuisi. Ehkä pitäisi sanoa, että nuolet matkaavat vääjäämättömän rationaalisesti seuraavaan palleroon tai jotain. No, joka tapauksessa, puhe toimijuudesta hämärtyy joksikin niin abstraktiksi, että ainakin minun on vaikeaa hahmottaa, mitä sillä kuvitellaan saavutettavan. Vielä. Ehkä totun siihen. Mutta haluaisin pitää muistissa tämän hämmennyksen. On nimittäin niin, että jos voidaan puhua vaikkapa projektista ja rooleista siinä sen sijaan että puhuttaisiin toiminnasta ja toimijuudesta sen puitteissa, on todennäköisesti paljon hedelmällisempää puhua projektista ja sen roolijaosta. Tarkoitan: on enemmän potentiaalisia keskustelukumppaneita. Jopa roolitetut/roolinottajat itse voivat osallistua keskusteluun. Tietysti pitäisi varmaan pitää mielessä, että joutuu keskustelemaan myös tiedeyhteisön kanssa ja että ehkä tuo toimijuus nyt sitten on taas hyvä oikopolku joidenkin pitkien lörinöiden typistämiseen. No, säilytän epäluuloni niin kauan kuin pystyn. Jossain vaiheessa varmaan unohdan sen. Kunpa silloin kuitenkin onnistuisin palauttamaan mieleeni, että vaikka itse ymmärtäisinkin toimijuuden käsitteen käyttämisen funktion, minun pitäisi onnistua välittämään sen tuoma hyöty myös muille, jos tuon käsitteen keskusteluun.

Kurssilla on tuntunut kummalta istua, koska aika monet painottavat puheenvuoroissaan toistuvasti koulua ja lastenkasvatusta. Minä taas ajattelen kansalaisjärjestöjä, oikeuslaitosta, yliopisto-opintoja, ammatillista identiteettiä ja professioiden rakennustyötä, ite-taidetta ja työväenopistoja, solidaarisuuskasvatusta, aikuisten leikkiin ja mielikuvitukseen rohkaisemista, museoita, nettiaineistoja, nettiyhteisöjä, uusia teknologioita ja niiden vaikutusta maailmanhahmotukseen, terapiaa, vapaaehtoishankkeita, ympäristökasvatusta, etiikan suhdetta saatavilla olevaan informaatioon, normaaliuspaineiden puristuksen hölläämistä, taloustieteellisesti latautunutta uuskieltä ja niin edelleen. Shit happens. Ryhmätyössä saa ponnistella, että yhteinen kiinnostuksenkohde löytyisi.

Eilen koetimme keksiä analysoitavaksi edes yhden yhteistoiminnan, johon me kolme ryhmänjäsentä olisimme osallistuneet ja siten tuntisimme. Toimintaa oli hyvin vaikeaa keksiä. Ehdotin kansalaisjärjestön projektia, mutta toiset eivät olleet osallistuneet sellaiseen. Heistä toinen ehdotti kesätyöpaikkaa. Ilmoitin, etten ole koskaan ollut kesätöissä. (Se pitää paikkansa. Olen tehnyt töitä, kirjoittanut lehtijuttuja, mutten ole ollut sillä viisiin töissä.) Työtiimiäkin ehdotettiin, mutta minä olen tehnyt yksin-töitä. Lopulta löysimme onneksi teatterin. Toiset olivat osallistuneet ainoastaan sellaisiin proggiksiin, joissa on ammattiohjaaja, joka määrää, minä taas kaverien kanssa improamisen lisäksi olen osallistunut vain tasavertaisiin ponnisteluihin, joissa olin itse kirjoittanut näytelmän ja toimin ohjaajan emotionaalisena selustatukena mutta oikeasti kai lavastin ja suunnittelin äänet ja sijaistin esityksessä sairastunutta näyttelijää (se oli helppoa, olinhan kirjoittanut tekstin joten tiesin ainakin, mitä kirjoittaja yritti hahmolla välittää). Ehkä me selviämme, ajattelin. Selvisimmehän me ja ponnistelin kuvitellakseni semmoisen oikean ohjaajan, kuullakseni toisten puheista, miten sellainen toimisi. Mutta koko työn ajan mietin, miksi ihmeessä kukaan ryhtyisi harjoittelemaan näytelmää kontekstissa, jossa yksi ihminen pitää lankoja käsissään ja tulkitsee, mitä näytelmällä koetetaan sanoa. Tarkoitan: mikä näkemysten paljouden kato! Eikö asiaa voitaisi jotenkin neuvotella? Vai tuntuuko se toisista jotenkin rasittavammalta? Vai tekevätkö he ohjaajan ohjauksessa joka tapauksessa omat tulkintansa ohjaajasta riippumatta vähän kuten itse koulussa teki asioista omat tulkintansa vaivaamatta niillä ketään muuta? Vai onko heistä suorastaan mukavaa, että joku toinen ottaa kokonaisvastuun ja itse voi vain tehdä, kuten kehotetaan? Miten jännittävää ja stimuloivaa huomata näitä eroja. Joskus myöhemmin, kun sille löytyy aikaa, täytyy kysyä heiltä, miten he kokivat ohjaajan kanssa työskentelemisen ja oman roolinsa muodostumisen siinä.

Katso: Uskon aikaakin löytyvän. Sitten joskus!

Nyt siihen ei ollut aikaa. Ja kirjoitusaikakin loppuu: on kiirehdittävä harjoittamaan vatsalihaksia. Kalenteri ja sen istumissessiot tarkoittavat, että on mentävä.