Kauheudesta

Huvittavat vähäsen kaikenlaiset itselle vieraat kauhut. Ja omatkin.

 

Puutarharyhmissä on taas lehtokotilokauhu valloillaan, ja jaetaan yhden jos toisenkinlaisia vinkkejä siitä, että ja miten voi MITÄÄN kasvattaa, VAIKKA pihassa olisikin kotiloita. Kun on itse kasvatellut asioita vain kotilollisissa paikoissa, kauhu siitä, että syökö ne kaiken ja voiko yhtään mitään kasvattaa, tuntuu jotenkin, no, ehkä vähän hassulta. En osaa edes kuvitella, millaista olisi viljellä jotain kotilottomalla alueella. Kai sielläkin on sitten kuitenkin peltoetania, jotka osaavat olla ihan samalla tavalla nälkäisiä olentoja? (Niitä on musta vielä vaikeampi poistaa syötävästä massasta, kotilot sentään tuntuvat kovina mohkuroina, niin ne huomaa helpommin.) Jotenkin tekisi mieli kirjoittaa, että kuulkaa, kyllä täällä kotiloalueillakin on muutakin kuin paljaaksi kaluttu maa, mutta en taida jaksaa. Kunhan huvitun. Kotilot ovat kuitenkin aika iisejä verrattuna siruetanoihin, ja niidenkin kanssa onnistutaan selvästi elämään monessa paikassa, joskin toki sakset tanassa.

Ja tulee mieleen yksi ammoinen kaveri, joka pitkään himmaili meillä vierailemista, aina tuli jokin yllättävä este. Sitten kun hän viimein tuli oikeasti kylään, sieltähän purkautui esiin tarina, että ei hän ollut nähnyt yhtään narkkareita matkalla. Asuimme silloin Kalliossa, Torkkelinmäellä, ja siellä oli silloin ihan rauhallista, jos ei alkoholia lasketa. (Mutta jopa täällä kylillä näkee välillä jonkun jurrissa, joskin toki tosi tosi harvoin.) Selvisi, että häntä oli pelottanut ihan hurjasti käydä Kalliossa, ja että hän tosiaan oli tsempannut ja jänistänyt vuoroin kuukausikaupalla ennen kuin sai itsensä vakuutettua siitä, että varmasti Kalliossa on kunnon ihmisiäkin, koska asuimmehan mekin siellä emmekä olleet narkkareita. Kerran käytyään hän uskaltautui useamminkin, mutta aina se oli selvästi jotenkin vähän jännittävää.

Omat kauhut taas, niin. Niitä voi tietyllä tapaa pitää vähän huvittavina, mutta sitten toisella tasolla ne kyllä jaksavat jauhaa sitä samaa virttä, ilmeisesti varhaislapsuudesta hautaan saakka. Kuten: Pyörällä voi kaatua, pyörän runko voi hajota alta, joutuu sairaalaan, saattaa purra kielensä poikki. Joka ikinen kerta, kun pyöräilen, pääni tarjoaa nämä visiot. Silti pyöräilen talvisinkin. Jäällä voi liukastua, joutua sairaalaan, purra kielen poikki. (Selvästi tarina kielensä poikki puraisseesta serkusta, joka oli loukkaantunut ihan omaa syytään, mitäs oli juossut, on syöpynyt mieleeni peruskauhuksi. Meni vuosikymmeniä oppia rentouttamaan kieli, jota olin koettanut suojella sitä jännittäen koko valveillaoloajan.) Onneksi sentään jotkin kauhut ovat hellittäneetkin, kuten hukkumiskauhu, joka hellitti kolmikymppisenä riittävällä määrällä vesijuoksualtistusta - vesijuoksuvyö päällä ei pysty hukkumaan, vaikka miten yrittäisi, ja jopa sitkeä pääni ymmärsi sen, ja siitä hukkumattomuusoletus siirtyi ihan itsekseen uimiseen ja jopa sukeltamiseen, joissa kyllä, loogisesti ajatellen, pystyisi hukkumaan, mutta eipä sitä kauhua vaan enää tule, joten eiväthän ne kauhut kovin loogisia ole. Tai ylösalaisinjoutumiskauhu, joka purkautui ilmajoogaliinassa ekakertaa ylösalaisin riippuessa aivan hysteerisenä nauruna ilmoille ja lakkasi olemasta ihan sen yhden kerran myötä piinattuaan sitä ennen koko elämän mittaisesti niin että alkoi pyörryttää kovasti aina kaikissa vähänkin alassuinasennoissa tai -liikkeissä, kuten vaikka kuperkeikassa tai alaspäinkatsovassa koirassa, tai koulun rekkitangolla, jossa vain valahdin veltoksi, päästin irti ja mäsähdin päälleni useamman kerran. Minullehan mikään uhka ei tunnu ikinä tulevan ulkopuolelta, ei ainakaan siinä mittakaavassa kuin uhka, että turiloin itseni liikkuessani tilassa ja että se on sitten ihan oma vikani, mitäs menin ja liikahtelin sillä viisiin. (Ja joskun mietin, ohjaanko työkseni liikuntaa ihan sen takia, etten voi hitto vie pudottaa luuta, vaan haluan tapella tuota kauhua vastaan, haluan maailman, jossa saan liikkua pelkäämättä repeäväni ja pilkkoutuvani, joutuvani sairaalaan ja hitto vie purevani kieleni poikki.) Kun sitten välillä olen ollut parsittavana sen takia, että olen liikahdellut ja elänyt, hämmästyn kerran toisensa jälkeen sitä, etteivät lääkärit toru minua ja sano, että ihan oma vika. (Vaikka kieltämättä yksi heistä sanoikin, että hänen neljävuotias lapsensa tekee samanlaisia juttuja kuin se, missä källäsin itseni. Ja ajattelin hiljaa itsekseni: niin, en ole saanut olla neljä, joskushan sekin täytyy kokea, vaikka sitten myöhemminkin!)

Omituinen maailma, omituiset kokemusmaailmat. Rakastan Richard Shustermanin erottelua joltain tuntuva - joltain tuntumisen arvoinen, tässä: kauhistuttavalta tuntuva - kauhun arvoinen. Se on ehkä isoin lahja, jonka filosofian opinnoistani sain. Sen ymmärtäminen, sen sanallistaminen, että monesti jokin aidosti ihan kauhistuttava juttu ei oikeastaan ole moisen reagoinnin arvoinen, faktuaalisesti tarkasteltuna, auttaa yllättävän monesti luovimaan eteenpäin silloin kun jokin mahdollisesti tilanteesta vetäytymään saava emootio, kuten kauhu tai ahdistus, tulee jotenkin automaattivaihteella päälle jossain ympäristössä tai tilanteessa, yhtään piittaamatta siitä, onko valmistautunut, mitkä ovat omat voimavarat ja niin edelleen. Ja toimii se toki toisinkin päin; on tilanteita, joissa on ihan järkevää pysähtyä kysymään, onko jokin rakastettavalta, vaalittavalta ja säilytettävältä tuntuva kaiken sen vaivannäön arvoista. Joskus on, joskus ei. Ylipäänsä, "trust your gut feeling" on ainakin omalla kohdallani pöljimpiä ohjeita ikinä. Harvaa meistä on oloutettu niin ideaalisti ja kehitystraumoitta, että ne gut feelingsit olisivat jotenkin erehtymättömiä muuten kuin sen suhteen, että nyt tuntuu tosiaan tältä. Ja saa tuntua siltä, tietysti: siltä joka tapauksessa tuntuu, ei se lupaa kysy. Mutta se, miten sen emootion antaa ohjata toimintaansa, on ihan toinen juttu.

Realistista suhdekuvausta lukiessa

Luen realistista kuvausta ihmissuhteesta. Luen Jenny Erpenbeckin Kairosta. Ja aina välillä pysähdyn, ja mietin: Voisiko nuorempi nainen kirjoittaa tällaisen kirjan? Ehkä? Ehkä ei kuitenkaan? En osaa sanoa? Onko se edes mielekäs kysymys? Miksi olisi?

Useimmat nuoret naiset eivät voisi kirjoittaa tuota kirjaa, mutta eivät kyllä useimmat vanhat naisetkaan. Tai vanhat miehet. 

Pidän lukemastani, jos nyt on mielekästä sanoa pitävänsä jostain, joka saa aikaan välitöntä, voimakkaan fyysistä pahoinvointia aina silloin tällöin. Se, mitä Erpenbeck kuvaa, on vain niin tunnistettavaa. Ja lienen itse juuri sopivassa kohdin elämääni lukemaan tuota kirjaa. Nuorena tyttönä olisin lukenut sitä eri lailla, ylimielisempänä.

Jos pitäisi nimetä realistinen kuvaus ihmissuhteesta, valitsisin ehkä tuon kirjan. Voi olla, että nyt vain tuntuu siltä, koska luen parhaillaan. Ehkä myöhemmin unohdan tämän ja muistan muita? Erityisen toivoa antavahan tämä kirja ei ole. Sävyltään se sijoittuu jonnekin aivan toisaalle kuin Erpenbeckin kauniin toiveikas Mennä, meni, mennyt. 

Tajuan kirjan kuvaavan vain yhdenlaista ihmissuhdetta, mutta silti jokin minussa hankaa vastaan ja haluaa väittää väittämistään että niin mutta kun juuri tuollaistahan se on. Miten kammottavan riippuvaiseksi ihminen joutuukaan rakastuessaan! Miten sattumanvaraista (järjen näkökulmasta) koko touhu on! Miten voimakas on biologinen mekanismi, miten onnettomia ovat yritykset rimpuilla sen lukitsemista suunnista kuiville senkin jälkeen, kun kaikki ystävät sanovat ja itsekin tietää jo, että ei, tämä ei tee minulle hyvää, tämä ei tee tuolle toiselle hyvää, me vain jotenkin onnistumme rikkomaan toisemme aivan tunnistamattomiksi ihmisraunioiksi. 

Siihen on syynsä, että elän sellaisen kanssa, jonka kanssa en milloinkaan tuntenut sellaista vahvaa intohimon vetoa kuin joidenkin toisten kanssa. Ja hänellä samoin, minun suhteeni. Hänellä oli aivan muut, joita hän palvoi, eikä tämä seikka, kohtalottomuus-intohimottomuus, ollut salaisuus meille kummallekaan. Liittomme, monissa muodoissaan, on perustunut sille, että saamme kokeilla tätä, saamme erehtyä, saamme uudelleenarvioida. Tässä ei ole mitään kohtalonomaista. Tätä on joskus ollut todella vaikeaa selittää muille: että pitkä liitto saattaa olla alusta saakka ennen kaikkea toveruutta, ystävyyttä, myötätuntoa, jonkinlainen ihmisyyden ja toisen tukemisen työsarka. Siihen voi kuulua seksuaalisuutta ja rakastumista, mutta pohjana ei ole semmoinen kaikennielevä kohtalonomainen tuntu, että me kuuluisimme yhteen, sulaisimme yhdeksi, koteloituisimme toisiimme. Tai että olisi valmis tekemään ihan mitä vaan, että toinen hyväksyisi. 

Kaikki tämä hahmottaminen naurattaa ja hämmentää (ja siten ehkä tosiasiassa itkettää ja tekee levottomaksi; erilaiset ilmaisut, sama vipinä taustalla). Tarkoitan tätä: En ajattele itseäni erityisen kontrollinhakuisena ihmisenä. Toki jonkin verran kontrollinhakuisena, koska kaikki ovat sitä jossain määrin, mutta olen kyllä eri elämäni osa-alueilla selvästi suosinut vapaata pudotusta ja kontrollista irti päästämistä siinä määrin, että ympäröivät ihmiset ovat olleet siitä aina välillä vähän huolissaan. Enkä ajattele itseäni erityisen rationaalisena ihmisenä, erityisen valistushenkisenä, miten voisinkaan, kun joudun havaitsemaan ajatusteni kaaoksen ja käyttäytymiseni outouksia. Sikäli minun ei ehkä tarvitsisi olla niin kauhuissani (kyllä, kauhu on oikea sana tähän) siitä tosiseikasta, että takerrun asioihin, sotkeudun niihin, kadotan vähäisenkin suuntani tässä maailmassa. Sillä sitä se rakastuminen minusta tarkoittaa, ja paljon enemmän kuin sotkeutuminen johonkin ideologiaan, ammatti-identiteettin tai muuhun. Ja Jenny Erpenbeck kuvaa sitä suunnattoman hienosti. Sitä makeaa alkua, jossa koko maailma maiskahtelee nautinnosta ja kaikki on ikuisesti hyvin, ja miten pian ja miten helposti siitä keikahdetaan tilaan, jossa riippuvuus saa käyttäytymään tavalla, jota ei jälkikäteen haluaisi muistaa lainkaan. 

Tässä maailmassa samotessa tunnen itseni välillä todella ulkopuoliseksi. Tämähän on maailma, jossa sanotaan "ihanaa" kun joku rakastuu, olivat olosuhteet miten katastrofaalisen oloiset hyvänsä. (Ainoa kohta, jossa muistan sanotun jotain muuta oli kun yksi tuntemani teinityttö alkoi maata alkoholistien kanssa; siitä kaikki olivat sitä mieltä, ettei siinä ollut kyse "rakkaudesta" ja että käyttäytymismuutos tarvitsi ammattiapua.) Ja "kauheaa", kun ihmiset eroavat. No, eroaminen on rankkaa: kaikki riippuvuuksien selättäminen on rankkaa. Siinä sitä ollaan kuivilla, itketään mahallaan lattialla räkää tursuen ja mietitään, ettei jakseta elää, koska ei saa asap annostaan yhteyttä.

Muistan edelleen sen, miten hierontakurssilla Goalla tulin sanoneeksi illallispöydässä, että itse arvostan suhteissa eniten erovaihetta, koska silloin asioita katsotaan silmiin sen sijaan että seliteltäisiin, kierreltäisiin, kaarreltaisiin, valehdeltaisiin - ja ennen kaikkea siis itselle, ei toisille. Minua tuijotettiin kuin jostain avaruudesta sinne mukavaan kynttilänhämyyn istahtanutta avaruuden lonkero-olentoa: mikä tuo on, miksi se sanoo jotain tuollaista. (Paitsi Fauni, joka varmaan tiesi jo, miten oudosti ajattelin romanttisista rakkauksista.)

Ja tämäkin on tavallaan huvittavaa, koska pidän ihan hirvittävän paljon saduista, unista, fantasiasta. Leikin mieluusti entäs jos -leikkejä, ajatusleikkejä. Ja tulisin hulluksi, jos minun pitäisi pitäytyä vain realistisissa kuvauksissa siitä, tästä ja tuosta. Mutta niin sitä vaan lukee kirjaa ja ajattelee, että onpa hyvin kuvattu, juuri näin se menee, tämä on arvokas kuvaus. Rehellinen, liki haista paska -hengessä rehellinen, keskellä yötä ajattelemaan herättävän rehellinen. 

Mutta niin, kaikkien meidän näkökulmat ovat rajallisia. Jos olisin elänyt toisenlaisessa lapsuudenperheessä, jos ensimmäiset suhteeni olisivat olleet toisenlaisia, jos en olisi lukenut Desmond Morrisin kirjoja ennen kuin aloin edes kiinnostua mistään seksuaalisuus- tai pariutumisasioista plus monta muuta muuttujaa - niin, ehkä ajattelisin Erpenbeckin kuvaavan joitain toisia, jotka, luojan kiitos, ovat aivan erilaisia kuin itse olen. Sitä luksusta minulle ei nyt kuitenkaan ole suotu. Ja arvelen, ettei monelle muullekaan. Kukaan ei ainakaan niinä aikoina mitenkään valmentanut nuoria tyttöjä siihen, että kun johonkuhun rakastuu, toinen ehkä haluaakin lyödä, kuristaa tai nöyryyttää osana omaa seksuaalista nautintoaan. Ja että kaikki eivät ole sellaisia ja että jos seksuaaliset preferenssit ovat kovin eriävät, ei ole ehkä kovinkaan hyvä idea yrittää mukautua toisen mielihaluihin. 

Niitä keskusteluja, naisten kesken, jossa on puitu näitä asioita, olen käynyt vasta ensimmäisen isomman eroni jälkeen. Ja silloinkin varovaisesti. Suoremmin näistä olen keskustellut vasta tutustuttuani monisuhteisiin ihmisiin. (Mikä on sekin vähän hassu termi, koska kuka ei lopulta ole monisuhteinen, elämänmittaisesti, ja jotenkin, ääh, niin seksuaalisviritteinen termi, ikään kuin läheissuhteessa lopulta seksi olisi olennaisin asia. Vaikein se toki usein on, koska aiheuttaa niin kirpaisevaa riippuvuutta, mutta ei se välttämättä ole oleellisin asia.) Minulle oli todella merkittävää kuulla ystävältä, miten kauhuissaan tämä oli tajutessaan olevansa romanttisesti lähentymässä ihmiseen, joka sitten paljastikin, että hänestä seksi ilman kuristamista oli jotain sellaista, johon hän ei lähde ollenkaan. Kaikki myötätunto molempia osapuolia kohtaan - on kauheaa tajuta, että toinen haluaisi kuristaa itseä, ja ymmärsin täysin, miksi ystävä ei pystynyt ensin nukkumaan tyypin kanssa samassa tilassa tuosta kuultuaan, vaikka he yhdessä päättivätkin, ettei seksiin siis edetä, ja taatusti, on varmasti hyvin vaikeaa löytää kumppania, jos on tuollainen mieltymys, ja upeaa, että hän sanoi sen etukäteen ääneen sen sijaan että olisi jotenkin yrittänyt ensin koukuttaa toisen läheisyyteen ja sitten yllättänyt tämän. 

Tällä tavalla vanhan naisen kaapuun siirtyessä käyn tilinpäätösmäisesti läpi noita aiempia vaiheita, kaikenlaisia elämänvalintoja ja elämänrimanalituksia, ajautumisia ja lukkoonjumiutumisia, ja mietin, oliko oma seksuaaliviettini lopulta niin voimakas, etten mitenkään selvinnyt sen kanssa. No, tai siis, selvisin, mutta kaiken aikaa ajautuen monenmoisiin pulmiin. Ainakin seksuaalisuuteni aiheutti sen, ettei ollut mitään mahdollisuutta kokea itseään hyväksi ihmiseksi, tai eettiseksi, harkitsevaksi, syvämietteiseksi. Ehkä on, kuten Kalifornian-nainen, tuo pitkäaikainen ystäväni ja mentorini sanoo: elämä olisi sujunut helpommin, rauhanomaisemmin, tavoitteellisemmin ja järkevämmin ilman seksuaalisuutta ja seksuaalisia suhteita. (Tämän takia hormonikorvaushoito huolestutti itseäni; kukapa ei olisi lukenut niitä lehtijuttuja, joissa puumat julistavat hkh:n tehneen heistä estottomia seksihirmuja tavalla, jollaista hedelmällisyysikäinen nainen ei osaisi edes kuvitella - minusta se kuulosti kauheimmalta uhkaukselta ikinä: että sotkisin elämäni vielä pahemmin kuin hedelmällisyysikäisenä ja tuhlaisin arvokasta aikaani maan päällä lopulta aika epätyydyttäviin ja simppeleihin nautintokoukkuihin, jotka kuitenkin riipuvuuksina ovat taitavia ajamaan itsensä pidemmällä aikaperspektiivillä paljon tyydyttävämpien asioiden edelle. Onneksi hormonikorvaushoito on kohdallani tarkoittanut lähinnä sitä, etten palele niin paljon ja että nivelsärkyjä on vähemmän ja nukun paremmin enkä tunne kaiken aikaa olevani tikahtumassa stressiin.) Toki seksuaalisista suhteista olen saanutkin paljon. Ymmärrystä, ystävyyttä, tukea. Mutta ehkä, ehkä Kalifornian-nainen on oikeassa: lopulta summa on miinusmerkkinen. Se olisi vielä pahemmin miinuksella, ellen tuntisi itseäni tässä: jonkun kanssa eläessä jaksan tehdä terveellistä ruokaa, yksin en, ja toisen läsnäolo auttaa minua tasaamaan vuorokausirytmiä, yksin joudun heitteille. Mutta ehkä sen vaikutuksen olisi voinut saada kämppiksestäkin?

Ja miten kummallista, että siinä iässä, kun itse samosi ensimmäisten seksuaalisuhteidensa viidakkoon, oma äiti eli tätä vaihetta, jossa irtaudutaan seksuaalisuudesta, nähdään yhä selvemmin sen kustannukset. Miten paljon me teineinä ja nuorina aikuisina pyöritimmekään silmiä sille, miten vähän äitimme tuntuivat arvostavan seksiä. Se kääntyi liki muotoon, että he vihaavat seksiä tai eivät ole viitsineet opetella pitämään siitä tai ovat joitain outoja siveydensipuleita. Tuntui liki mysteeriltä, miten kaikki me nuoremmat sukupolvet olimme putkahdelleet maailmaan näin seksikielteisesti suhtautuvista naisista! Ja tosiasiassa äidit olivat vaiheessa, jossa tekivät tilinpäätöstä hedelmällisyysiästään. Ainakaan oma äitini ei ole koskaan käyttänyt mitään hormonikorvausvalmisteita. Voin vain kuvitella, miten paljon rajumpi prosessi saattaisi olla ilman niitä.

Olen jotenkin yleensä päätynyt ajattelemaan, etten ole niin realismin ystävä, vaan ennemmin satujen, lorujen, runojen, unien ihminen, tilassa hulmahtamisen tunnun ihminen, tuoksuihin ja kuluun katoava. Ja nyt äkkiä tajuan, että koko asetelma on ollut ihan typerä, koko päänsisäinen teatteri: eiväthän nämä ole mitään toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Olen halunnut muita asenteita kiihkeästi, muita moodeja kiihkeästi, koska realismia ei ole oikein voinut paetakaan, ja kaikki muu on antanut kuitenkin jonkinlaisen hengähdystauon kauhusta. Hengähdystauoilla olen luonut rituaalin, jolla olen paloitellut stressiä, voinut palautua edes vähän, edes välillä. Mutta todellisuushan viis veisaa siitä, mitä siitä kuvittelen tai millaista hyvyyden taskua koetan siihen kyhätä. Ja sitten kuitenkin, kuitenkin, olen osannut arvostaa suhteissa eniten erovaihetta, ja tajunnut sen niinäkin hetkinä, kun olen päästänyt jonkin riippuvuuden kehittymään tasolle, jollaista en ole mieltänyt kutsuneeni elämääni. Ehkä rakastuminen on niin vaarallista, että siinä ei vain ole voinut herpaantua vaan on ottanut opikseen, ajatuksissaan joskaan ei ehkä teoissaan, että tällä elämän osa-alueella sattuu ja satuttaa, vaikka kuinka koettaisi edetä keveästi ja väkivallattomasti. 

Opinkohan nyt viimein vanhan naisen kaavussa asettumaan rennosti miesten seuraan? Lapsena siihen ei ollut tilaisuutta, en tuntenut kuin perheen miehet. Koulussa pelkäsin poikia. Hedelmällisyysiässä rentouduin kyllä kumppanieni seuraan, jos he kohtelivat minua hyvin, mutta muuten pysyttelin varuillani. Kuten Margaret Atwood kirjoittaa kuuluisassa sitaatissaan, miehet pelkäävät naisten nauravan heille ja naiset pelkäävät miesten tappavan heidät. Aika vähän olen pelännyt tapetuksi tulemista, mutta väkivaltaa olen kyllä tuntosarveillut, koska kohtasin sen suhdehistoriassani niin varhaisessa vaiheessa. Sellaisesta ei ehkä ikinä täysin palaudu, ei ainakaan hedelmällisyysiän aikana. Ja kun väkivalta liittyi tiiviisti seksuaalisuuteen, mietin nyt, saako vanhan naisen kaapuun astuminen aikaan sen, että väkivallan uhkakin pienenee ja voin ehkä uudella tavalla rentoutua? Selvähän se on, ettei kukaan ainakaan saa kehitettyä minusta mitään runollis-romanttista pakkomiellettä, vaikka joskus vuosikymmeniä sitten ehkä saikin (ainakin jos en kälättänyt estottomasti hänen seurassaan; nämä jutut kyllä varmasti lannistavat sitkeimmänkin haaveilijan). Ehkä olen turvassa? (Ja niin, en siis väitä, että miehet olisivat pahoja ja naiset eivät - kyllä minäkin olen lyönyt. Ja nauranut, ennen kaikkea nauranut, mutta myös lyönyt, hurjimpina epätoivon hetkinäni. En seksuaalisviritteisesti, tosin, mutta seksuaalisen suhteen toista osapuolta, kyllä vain. Ja käyttänyt valtaa, tietysti: painostanut, maanitellut. En voi sanoa olevani hyvä ihminen tai kunnon ihminen, en ainakaan läheissuhteiden suhteen.)

Osin varmasti kaikenlaiset merkit ja tuhon ennusmerkit, joita olen ounastellut liehuvan tiettyjen henkilöiden ympärillä (käyttää mielellään valtaa ja pysyy ylästatuksessa katkoitta, nauttii toisen nolaamisesta, nauttii toisen seksuaalisesta hämmennyksestä ja epävarmuudesta, seksualisoi mieluusti tilanteet), ovat olleet vain turhaa pelkoa ja kuvittelua. Olen sen itsekin tiedostanut, kun moni, jota on pidetty yleisesti karismaattisena tai viehättävänä tai kiehtovana, on itsestäni vaikuttanut vain todella pelottavalta mieheltä. (Naisten väkivalta on erilaista ja sen suhteen olen paljon huonompi tunnistamaan mitään varoitusmerkkejä.) Mutta samalla olen ajatellut, että mieluummin erehdyn tuohon suuntaan, että olen ylivarovainen. Ei se ole keneltäkään pois. Ja samalla tavalla olen vetäytynyt tilanteista ja suhteen alun mahdollisuuksista, joissa olen huomannut itsessäni piirteitä, joista en ole pitänyt - liian kohtalonomainen halu ripustautua, nöyrtyminen tai vaihtoehtoisesti halu peitota toinen väittelyssä; en ole halunnut katsoa pidemmälle, sukeutuisiko minusta joko suhdenarkkari, passiivinen nyrkkeilysäkki tai järjen puhuttelemattomissa riehuva raivotar. Ja huolimatta kaikista vetäytymisistä, niin, kaikenlaisia tapahtumia on riittänyt ehkä liikaakin yhdelle elämälle, ja osa kumppaneista on ollut sellaisia, että he ovat taas joissain muissa - välillä liki kaikissa muissa ympärilläni - laukaisseet pelkoa ja epäuskoa: et kai sinä oikeasti päästänyt tuota ihmistä lähellesi? Mutta en havainnut heissä niitä piirteitä, jotka itseäni olisivat pelottaneet, niitä, joita opin varomaan aiemmin. (Ja luojan kiitos mitään pahempaa ei myöhemmin enää sattunutkaan; väkivallan kohteeksi joutumisistani on tavattoman kauan ja niissä molemmissa mies oli paljon minua vanhempi ja keskeinen osa suhteen dynaamiikka oli juuri tuo ikäero ja kokemuksen ero; kovin kauan ei onneksi kukaan joudu olemaan nuori nainen.)

Nyt menen jatkamaan Erpenbeckiä. Ulkona sataa puutarhaan isoa, höttöistä pakkaslunta. Laitoin aamulla lisää perennansiemeniä jääkaappiin vermikuliitissa. Tunnen viiltävää onnea siitä, että saan elämässäni tehdä nyt tällaisia asioita, jotka todella kiinnostavat itseäni: kylvää, liikkua hitaasti, levätä. 

Jos joku olisi antanut enemmän rohkaisua tällaisiin suuntiin ollessani nuorempi, kukapa tietää, ehkä lukisin Erpenbeckiä ja ihmettelisin, kenestähän tämäkin oikein kertoo. Itselleni oli todellinen läpimurto oppia rentoutumaan ja lepäämään muutenkin kuin seksin (ja myöhemmin, hengästyttävän urheilusuorituksen) jälkeen: että voi vain ottaa ja levätä. Tuosta noin vain, tarvitsematta toista ihmistä tai edes vesijuoksuallasta tai tanssituntia. Olen tyytyväinen siitä, että saan opettaa tällaista tärkeää kansalaistaitoa, joka voi auttaa jotakuta vapautumaan suhderiippuvuuksistaan (tai ainakin höllentämään niihin hengitystilaa), ehkä jopa huomattavasti varhemmin kuin itse opin. Ehkä joku oppii sen lapsenakin, mutta se näyttäisi olevan aika harvinaista, ainakin levon ottaminen silloin, kun on juuri tapahtunut jotain mieltä kuohuttavaa ja haluaisi purnata tai huutaa apua. Tunnen kaksi ihmistä, jotka selvästi osaavat sen, lapsuudesta saakka, mitenkään harjoittelematta. He eivät vain stressaa tai hermostu asioista, ja osaavat ottaa levon. Tuosta noin vain! Kaksi kaikista niistä tuhansista, jotka tunnen. Ja molemmat ovat miehiä, tietysti. Hyvin kilttejä, itsensä kantavia, vakaita. (Ei mitenkään yllättäen myös heidän suhdehistoriansa ja työhistoriansa on jokseenkin vakaasti etenevää, käänteetöntä, hikatonta.)

Olisi hyvin kiinnostavaa tietää, mitä he ajattelisivat Erpenbeckin kirjasta. 

Hän häntä häntäset

Tänään tarkistin piironginlaatikosta pionien kylvöpussit. Siemenet, jotka haalin sinne syyskuussa hiekan ja perliitin sekaan itkua nieleksien, ovat kasvattaneet pitkiä häntiä. Jotkut siemenet vielä miettivät. Annan niiden istua piirongin pimeässä vielä pari viikkoa, ja sitten pussit siirtyvät jääkaappiin saamaan kylmäkäsittelyn. Maaliskuussa kylvän ne ruukkuihin.

Jatkuvasti törmään kaikkeen tällaiseen. Niin, Zenon-kissa kuoli. Silti säilöin tomaatit, omenat ja päärynät, keräsin ja puhdistin siemenet ja kylvin niistä osan itse, osan pakkasin ja lähetin Maatiaiselle. Kastelin kukat, en päästänyt niitä kuolemaan ja kaikki ulkoilijat saatiin sisään ennen hallaa, daalianjuurakot nostettiin, perunat korjattiin. 

Mikään ei olisi huvittanut ja liikuin kuin paksussa kiisselissä, mutta muistin, miltä kaikki näytti silloin kun tasan kaksikymmentä vuotta sitten maailmani romahti ja erosin, muutin pois ja kaikki muuttui: pahinta oli havahtua ja huomata, miten olin voinut niin huonosti, että muutama huonekasvi oli kuivunut koppuraiseksi rangaksi, eivätkä elämään jääneetkään voineet hyvin. Olin ollut niin kiinni omassa surussani ja kauhussani, etten ollut edes huomannut noita elinkumppaneita, jotka olivat kannatelleet minua vuosikaudet. Lähtöni jälkeisenä talvena kaksi viidestä eläimestä kuoli. Vanhoja eläimiä, joilla oli kasvaimia aivoissa. En ollut läsnä niiden viimeisinä hetkinä, ja olen siitä edelleen pahoillani, vaikka toki osa minusta ymmärtääkin, etten vain osannut silloin järjestää asioita paremmin, en vaikka kuinka olisin halunnut. 

Nyt, kun syyskuussa tuntui taas siltä, että kaikki hajoaa, muistin sitä aiempaa hävityksen kauhistusta, ja ajattelin, että varmasti harmittaa jälkeenpäin, jos päästän tomaattisadon mädäntymään, kippaan päärynät kompostiin tai annan kasvien näivettyä ruukkuihinsa ja havahdun kesken toipumisen mahdollisuuksia siihen, että kaikesta on tullut mustaa mätänevää lälliä, kituvia rankoja tai elottomia koppuroita. Niin sitten itkin ja säilöin, itkin ja järjestelin, itkin ja nostelin ja kastelin, ja päivistä tuli pitkiä ja läpikotaisin surullisia, ja iltaisin kaaduin sänkyyn itkuisana ja väsyneenä, ja aamuisin heräsin edelleen itkuisana ja väsyneenä. Jotenkin saimme maahan viisi uutta ruusuakin, ja sitten jalkani hajosi.

Ja nyt pioninsiemenet ovat kasvattaneet lipaston pimeässä itselleen hännät, samanlaiset hännät kuin muutkin idut kasvattavat. Olen pystynyt taas tekemään kastelukierroksen. Tulee uusia aikoja, joskus myöhemmin tätä kaikkea sävähtää muistona: mikä painajainen. Idut eivät muistoista tiedä, ne vain kasvavat. Ja kasvit kukoistavat kasvilamppujensa alla, vaikka kuinka olisi marrasharmaa.

Tänä vuonna en kiusannut pioninsiementen herättelyä niitä kaiken aikaa vakoilemalla ja kääntelemällä, kuten viime vuonna, kun kävin malttamattomana komuutilla parikin kertaa viikossa, ikään kuin se jotenkin nopeuttaisi prosessia. En edes muistanut siemeniä ennen kuin näin tänään sattumalta pussit ja tarkistin niiden tilanteen. 

Painajaisia

Lapsena näin painajaisia tuon tuosta. Nuorempana aikuisena, niin ikään. Nykyään näen todella harvoin muita kuin koronaviruspainajaisia, niitä joissa on jossain ja tajuaa olevansa ilman maskia ja lakanneensa piittaamasta toisten elämistä ja kuolemista, ja niitä, joissa raahaan ruumispusseja koettaen samalla taltioida tapahtunutta kännykällä. Jälkimmäisiin uniin kuuluu usein, outoa kyllä, kertojanääni, joka lausuu taustalla, että olen sen verran vahva, että tämä on tehtäväni, että olen jo kauan harjoitellut asioiden raaahaamista ympäriinsä. Mikä tietysti pitää paikkansa, mitäpä en olisi raahannut suurissa säkeissä joukkoliikenteessä tai pyörällä tai pulkalla. No, ruumiita, tietysti. (Pommejakaan en ole raahannut valveessa, unessa tuon tuosta.) Unissa teen sitäkin. Nämä koronaunet eivät kuitenkaan enää samalla tavalla kihota hikeä pintaan, koska totta puhuen taidan olla niihin siedättynyt. Lakkaavatkohan ne joskus? 

Viime öinä olen kuitenkin nähnyt muutaman erilaisen painajaisen ja herännyt niistä kauhusta kankeana. Myöhemmin olen ajatellut, että taisi olla epäviisasta toivoa, että näkisin välillä muitakin kuin noita samoja koronaunia. 

Kamalimmassa unessa olen ehkä yhdentoista vanha, siinä iässä, kun tajusin olevani maailmassa lopulta täysin yksin, että minun odotetaan etenevän pois kotoa ja oppivan kaikkea sellaista, josta vanhempani sanoivat suoraan, etteivät he osaa ja mitä tuommoisilla edes tekee. Pyysin näet heiltä apua yhden läksyn suhteen ja he vähättelivät koulun opetussuunnitelmaa sanoen, että miten teitä kiusataan tuollaisella, et tule ikinä tekemään elämässäsi tuolla mitään. Opin oppimaan itse pakon edessä mutta samalla näin vanhemmistani puolen, josta en ollut niin ilahtunut. Tajusin heidän olevan niitä, josta se, tämä tai tuo voi olla paskaa vain koska se tuntuu olevan itsen ulottumattomissa juuri tietyllä hetkellä. Pitkään koetin valita vastakkaisen asenteen - että mikä vaan olisi mahdollista, jos tarpeeksi hakkaa päätään seinään. Nykyään kai kuljen noiden asenteiden välillä. Yksitoista: pirullinen ikä aikuistua, ei ihme, että olen unissani aina välillä sen ikäinen. Viimeisiä eheitä ikiä, joihin seksuaalisuus ei vielä ollut tunkenut nuljakkaita lonkeroitaan edes kenenkään kaverin kokemushorisontin kautta. 

Paitsi tässä unessa. Olen yhdentoista ja istun silloisessa huoneessani maailmankarttakirjoituspöytäni ääressä katsellen tuttuun tapaan jännittäviä paikkoja. Eteisestä, joka on pitkä käytävä, kantautuu toisten ääniä. Jaava. Borneo. Sulawesi. Takanani kahahtaa. Käännyn, mummu. Mummu nostaa sormen suun eteen hys-eleeseen, hiljaa, salaisuus, ja hymyilee ovelasti. Unessa suhtaudun mummuun aivan kuten valveessakin sen ikäisenä - vaivautuneesti, ärtyneesti, koettaen pysyä kohteliaana mutta se on aika vaikeaa sillä tavalla käyttäytyvän ihmisen kanssa. Hän vippaa kädellään: nouse tuolilta. Nousen luimistellen. Mummu lurahtaa tuolille istumaan ja taputtaa sitten reisiään: istu tähän. Kyllästyneenä moisesta temppuilusta oikein istua läjähdän siihen. Ja samassa tunnen, miten sisääni tunkeudutaan. Olen unessa yksitoista, minua vain sattuu ja pakottaa, haluaisin huutaa, mutta tajuan, että jos huudan, muut näkevät, mitä tapahtuu ja minua rankaistaan, ehkä jopa lakataan rakastamasta. Joten nieleksin kyyneliä enkä uskalla liikahtaakaan. Huone kutistuu, kuroutuu ympärille, hämärtyy, aika ei tunnu etenevän, sattuu. Ohjaan ajatukseni tuohon tylppään kipuun, koska se on helpompi kestää kuin ajatus, että kukaan saisi ikinä tietää tästä survonnasta. 

Uni kestää pienen ikuisuuden. Ja sitten äkisti olenkin sängyssäni ja kohta viisikymmentä, ja kun tajuan, että se oli vain uni, itken niin etten meinaa osata lopettaa. Itken kaikkia joille käy jotain tuollaista ei-unessa, se tarkoittaa liki kaikkia läheisiä, ja sitä, miten ulkopuolelle olen tullut jääneeksi, koska olen se onnekas, jolle tuollaisia asioita ei tapahdu. Paitsi nyt, painajaisessa. Kokemukseni seksuaalisesta ahdistelusta ovat ohuet. Yläasteella yksi ilkeä poika tunki sormeaan farkkujeni takasaumasta sisään pyllyvakoon ruokajonossa - ruokajonossa! - kumarrettuani jotain lattialle tippunutta talteen, mutta siinä se sitten onkin. Muuten olen saanut elää ja kulkea rauhassa, mitä seksuaalisuuteen tulee, fyysisesti kajoamatta, ja ne muutamat kerrat, kun on koetettu kajota, olen puolustautunut sen verran pontevasti ja fyysisesti, että tilanne on vaihtunut luonteeltaan raivokkaaksi käsirysyksi minkään seksuaalisen sijaan. Osin käsirysyyn on johtanut muutama varmasti viatonkin tilanne, jossa minua taidettiin koettaa lähestyä romanttisesti, mutta hätäännyin ja löin niin kovaa kuin pystyin - ja hevosten kanssa pulanneena en ole koskaan ollut mikään hentoinen keijukainen. Kiitos käsirysymoodini, palasin myös ylioppilasiltana kotiin molemmat silmät mustina ja umpeen muurautuneina. Ei ihme, etten osaa mieltää itseäni helläksi, lempeäksi, rationaaliseksi, mistään kunnon kansalaisuudesta puhumattakaan. Tiedän liian monta kohtaa, jossa olen ollut taistelumoodissa tai pakenemismoodissa. Itse asiassa, niin kauan kuin käytin yhtään alkoholia, pidin huomattavana onnistumisena, jos en jossain vaiheessa iltaa törmännyt kumpaankaan. Nyt kun olen lakannut elämäni sabotoinnin alkoholilla, oloni on paljon turvallisempi. 

Uni, jonka näin, oli kummallinen: siinä reagoin seksuaaliseen tunkeiluun sillä tavalla, lamaantumalla ja häpeään uppoamalla, joka on ollut minulle paljon tyypillisempi reagointitapa ihan muissa asioissa, kuten puheviasta kiustauksi tullessa ja muun ei-seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuessa. Ja miten tyypillistä, että unessa oli mummu. Kun vähän saan tolkkua painajaisen jälkeiseen helpotusitkuun, mietin unen olleen tavallaan aika osuva. Se esitti fyysis-seksuaalisesa kehyksessä sitä, mitä tapahtui emotionaalisessa ja puheen piirissä sekä makeisten kohdalla mummun kanssa. Kaikenlaisia uskoutumisia, pahan puhumisia selän takana, joista ei saanut kertoa äidille. Äiti, mummun inhon kohde. Kuinka voikaan toista ihmistä vihata katkerasti, kostaa ja koettaa myrkyttää. Olin lapsena aika ymmälläni tämän kanssa. Ja sitten: koska minulla oli paljon tulehdussairauksia ja joku lääkäreistä, jolla ravasimme, oli ehdottanut, ettei minulle annettaisi nopeita hiilihydraatteja lainkaan, koska ne selvästi ruokkivat ihottumien ja hengitysteiden roihahduksia, en saanut kotona karkkeja, sokeroituja juomia tai hilloja, mitään, mikä voisi pahentaa tilannetta. Vanhemmat olivat tässä tosi jämäköitä ja selittivät minulle asian juurta jaksaen. Ja sitten oli mummu, joka osti pussin sitä tai tätä karkkia ja antoi sieltä vaatien, etten kerro ikinä kellekään, ja säälitteli ääneen, miten kauhea äitini on, kun ei salli lapselle edes pientä iloa elämässään. Ne tilanteet olivat hyvin ristiriitaisia: Tavallaan uskoin vanhempia ja lääkäriä ja tiesin itsekin, että karkista tulee todella huono olo. Ja sitten karkit olivat hurjan koukuttavia. Ja vaikka inhosin mummua, hän oli se, joka niitä minulle kiikutti. Inhosin itseäni, kun en pystynyt vastustamaan liiloja ja punaisia hyytelömäisiä vadelmanmuotoisia karkkeja. Kutisin. En ole ihan varma, maistuivatko karkit ilolta. Sanoisin, että enemmän tahdonheikkoudelta, addiktiolta ja häpeältä. Yhtäkaikkisesti olin niin pieni tämän kaiken alkaessa, ettei minulla ollut vielä riittävää tahdonvoimaa sanoa ei, ja kasvoin systeemiin kiinni. Vasta teininä, kun sain omia taskurahoja ja uskalsin käydä kaupassa, saatoin alkaa halveksia avoimesti mummun tuomisia, sokerisalaliittoa hänen kanssaan. 

Vanhempani olivat jotenkin yllättyneitä kun en yhtään tullut alakuloiseksi mummun kuollessa. Aika moni oli. He eivät ehkä oikein tajunneet, miten helpottavaa oli sen ihmisen vain lakatessa olemasta. Enkä nyt halua sanoa, että mummuni oli vain paha. Ei suinkaan. En vain pitänyt hänestä enkä hänen tyylistään. Mutta hän oli ihminen niin kuin me muutkin. Turhamainen, itsekeskeinen, juonitteleva kädellinen. Kukapa meistä ei olisi. Enkä ole tuntenut edelleenkään ketään, joka olisi sosiaalisesti yhtä estynyt, yhtä ahdistunut kuin mummuni oli. Ja miten surullinen hänen elämäntarinansa oli. Ei kukaan varmasti ollut vaivautunut opettamaan häntä luottamaan toisiin. Päinvastoin, hänet petettiin kerran toisensa jälkeen. Ei ihme, että hän luotti vain lapsiin. Siskollani on mummusta ihan toisenlaiset muistot ja siitä olen onnellinen. Siskoni on kymmenisen vuotta nuorempi, kaipa hänen lapsuudessaan sitten mummu oli paremmissa kantimissa. Tai sitten siskoni ei koe emotionaalisia jännitteitä yhtä häiritsevästi. Tai molempia. Veikkaan molempia. 

Lapsena koin suunnattomasti syyllisyyttä siitä, etten osannut pysäyttää mummua. Etten saanut häntä lopettamaan yritystä vahingoittaa äitiä minun kauttani. Koetin kovasti ettei hän onnistuisi siinä, mutta tietysti hän onnistui, jos ei muuten niin sitä kautta, että minuun tungettiin tulehduksia lietsovaa sokeria jatkuvalla syötöllä ja sairastuin sairastumisen perään, jokaisessa hampaassa oli reikä ja äiti tunsi epäonnistuneensa äitinä ja kasvattajana. Emotionaalisella puolella mummu onnistui vain pelaamaan itsensä ulos. Sen sijaan, että olisin alkanut vihailla äitiä hänen kanssaan, en oppinut pitämään hänestä itsestään. Niin yksinkertaisesti se käy. Lastaan on vaikeaa kääntää äitiään vastaan.

Niin että yhdistelmä lamaantuminen seksuaaliseen hyväksikäyttöön plus mummu on kyllä niin karmaiseva, ettei sellaista pystyisi rakentamaan mikään muu kuin tämä tajunta. Ei kukaan ulkopuolinen osaisi arvata, että juuri näiden palasten yhdistelmä täyttää kokemuksen sillä määrällä itseinhoa ja hätää, että sitä on melkein mahdotonta ottaa vastaan siinäkään vaiheessa kun tajuaa, että untahan se vain. Kuljin seuraavan päivän ylähuuli inhosta jäykkänä ja vaikka kuinka koetin rentouttaa itseäni, kasvot, kaula ja niska muuttuivat aivan panssariksi, johon oli lopulta pakko läiskiä kipugeeliä.

Mummupainajaisen sijaan seuraava, se johon tänä aamuna heräsin, oli huomattavasti maltillisempi. Tässä painajaisessa yksi eksäni oli kuollut. Mutta aika oli vääristetty, siinä painajaisessa olin paljon nuorempi kuin nyt, eromme jälkeen ei ollut kulunut niin monia vuosia ja asia tuntui jotenkin kipeämmältä. Silti oli tapahtunut kaikki ne muut asiat, joita on tapahtunut sen eron jälkeen, hänelle ja minulle. Unessa istun täällä tämän talon portaalla yrttiteekuppi kädessä ja pohdin, voiko kuoleman taakse kirjoittaa - siis voiko kuolleelle enää lähettää kirjettä. Unessa se taisi olla mahdollista. Tuntui oudolta, että ihminen, jonka kanssa oli jakanut niin paljon - ja unessa elänyt suuren osan aikuiselämäänsä - oli yhtäkkiä poissa, kadonnut. Ikään kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan! Ja siinä portaalla mietin, olinko vain kuvitellut suhteemme, olinko menettämässä järkeni, koska - näin ajatus kulki - eihän jokin, mitä on ollut, voi kadota. Eli kun tätä ihmistä ei enää ollut, häntä ei ollut oikeastaan koskaan voinut ollakaan, ja siten koko kokemus suhteesta oli epäilemättä kuvitelma. Mutta muistin, tunnuin muistavan, kaiken sisältäkäsin, ja se hämmensi mimua. Vilutti, pelkäsin, mitä nyt tapahtuu, kun olen selvästi menettänyt järkeni, ja ajattelin kirjoittaa kuolleelle ja kysyä, muistanko väärin. 

Heräsin tästäkin unesta itkien. On suruja, jotka eivät lakkaa vuosien päästäkään, kuten suru suhteen loppumisesta. Sellainen suru on niin erilainen, puhtaampi ja onnettomampi, kuin ne surut, joita vaikkapa mummuun liittyy. Sen pohjavire on huokaavan toteava: kun kerran huomasimme suhteen loputtua, ettemme oikeastaan kauhean hyvin ymmärräkään toisiamme tai osaa olla ystäviä keskenämme, niin - aivan kuten unessa - ehkäpä sitä ystävyyttä ei koskaan ollut ollutkaan. Oli kyllä rakkaussuhde, seksisuhde, riippuvuussuhde (en edes yritä narrata), asumissuhde, käytännön järjestelyt. Mutta ystävyyttä emme ehkä onnistuneet rakentamaan, jälkikäteen ajatellen. Oli liian paljon asioita, joista ei olisi saanut puhua, ja ne asiat kai kerrostuivat meissä molemmissa kunnes emme enää tunteneet lainkaan toisiamme. Näin saattaa käydä helposti, jos sulkee mielensä ovet muulta kuin yhdeltä parisuhdemallilta (ehkä etenkin aikana, jolloin seksuaalisuus on voimakkaampaa kuin esimerkiksi tässä iässä). Eikä halua kuormittaa toista. Ja yllättyy, kun toinen suuttuu jostain piirteestä tai ajatuksesta, jota ei ole edes ajatellut erityistä piilottamista vaativaksi mutta ei ole ihan sattumalta tullut sanoneeksi sitä toiselle, jolla on omat kiireensä ja juttunsa. Ne kohdat, joissa on sanonut jotain itselleen hyvin olennaista ja oivaltavaa, ja toinen kiirehtii kertomaan, ettei halua tuntea tuota ihmistä joka noin sanoo. Eikä osaa lyödä leikiksi, halata ja lohduttaa ja sanoa, että hupsu, se minä olen ollut kaiken aikaa, et ole vain huomannut sitä ennen, ja olet sinä minut halunnut tuntea, koska - no, särähtää irti kaikesta mahdollisuudesta lyödä leikiksi, koska epäilee, että onko toinen sittenkään halunnut tuntea itseä. Että ehkä ei sittenkään. Että on ollut jokin illuusio jostakin ihan toisenlaisesta olennosta. Ihan niin kuin itselläkin on ollut toisesta. Ja illuusioiden menettäminen sattuu.

Ei ole helppoa olla ihminen, kasvaa ja vähitellen viisastua. Ehkä. En osaa sanoa, viisastunko. Kai sellaisen suhteen on itse muutenkin jäävi, vaikka kuinka erilaisissa oppilaitoksissa harrastettaisiin itsearviointeja osana kurssisuorituksia. Ja työhaastatteluissakin, luoja paratkoon, kysytään, mitä puolta haluaisi kaikista eniten kehittää itsessään työelämässä. Aloin nauraa tällä kysymykselle, se tuntui vain niin älyttömältä. En nimittäin keksi mitään kohtaa, jolle ei periaattessa voisi tehdä jotakin. Ja samalla, olen oppinut elämään ja luovimaan tässä tilanteessa kuten opitaan asumaan epätäydellistä taloa: entä sitten vaikka ikkunat ovat vähän pienet ja ilmalämpöpumpun aliset laudat pehmenneet kosteudessa, vaikka parketti pitäisi varmaan kohta hioa ja laminaatti on noussut vuoristoiksi tiettyjen saumojen kohdalta, vaikka eteisen ovi on valoaukoton ja sen takia meinaa aina kompastua kenkiin kun on niin pimeä, vaikka portaista on lähtenyt irti turvakaidetta eikä kukaan ole laittanut korvausilmaventtiileitä niihin huoneisiin joissa hiilidioksidipitoisuus tuppaa nousemaan nopeasti korkeaksi - ja vaikka ikkunat ovat mallia, jota ei voi avata. Entäs sitten, asuttava on. On niin paljon asioita ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi. No, talon kohdalla toki tiesimme. Salaoja on saatava kuntoon. Sitten voi miettiä muuta. (Ojamiehet tulevat noin viikon kuluttua.) Ja jälkikäteen ajattelin, että ehkä työhaastattelussakin olisi pitänyt sanoa, että yritän pelastaa itseni tulvalta ja kosteusvaurioilta, että en ole vielä päässyt mihinkään työelämäkehittämiseen saakka, koska tässä on hommia piisannut ihan päivästä toiseen selviytymisessäkin. Tarkemmin ajatellen ehkä ihan hyvä etten tajunnut tätä sanoa ääneen. Minut olisi voitu täyttää ja laittaa näytille johonkin lasivitriiniin rupriikilla "sekopäät jotka eivät ymmärrä, mitä työhaastatteluissa kuuluu ja mitä ei kuulu sanoa". 

(Työhaastatteluista tulee samalla tavalla nihkeä olo kuin mummusta: edellytetään valehtelemista.)

No, jotain hyötyä tästäkin uudesta painajaisesta oli. Nimittäin muistan aamulla tilanneeni edellisiltana nattobakteereita ja tempehrihmastoa, koska ikävöin tuoretta nattoa ja tempehiä. (Selvästi nyt kun olen oppinut tekemään hyviä idlejä, kaipaan uutta haastetta. Kombuchan ja vesikefiirin kanssa minua ärsytti kaiken aikaa se, että enhän minä oikein osaa juoda niitä tuotoksia: olen tottunut juomaan vettä ja kaikki muu tuntuu huonommalta.) Ja meillä on täällä aika viileää. Olisipa taas jugurttikone, se on se ajatus, joka liittyy eksäsuhteeseeni. Silloin meillä oli jugurttikone. En ottanut sitä mukaan erossa, mikä oli iso erehdys. Tarvitsisin sitä taas naton ja tempehin kanssa. No, menen huuto.nettiin ja löydän sieltä jugurttikoneen vitosella plus postit. Ostan sen: haudutusalusta natolle ja tempehille, ja voipa siinä helpommin sitä jugurttiakin itse tehdä, jos rahat hirttävät pian tosi tiukalle. 

Tuskin muistaisin jugurttikonetta ilman unta. 

Sunnuntai: aion istuttaa loput kevätsipulikukat. Niitä on enää satakunta sipulia pistämättä maahan. Huomenna alkaa taas tyypillinen kuusipäiväinen työviikko. Ja salaojaremontti, ja kohta alkaa marraskuukin. 

Kauhusta ja putoamisen tunnusta

Kirjoitan esseetä (tai kai sen nimi on oppimisraportti, mutta se kuulostaa kuulusteluhuoneessa tuotetulta, joten hopotan itselleni essee-essee-essee). Kuljen vihellellen, siteeraan vähäsen tärkeäksi kokemiani kohtia ja raportoin lyhyesti joitain tapahtumia. Esseestä näyttää tulevan hyväntuulinen ja pirullisen problematisoimaton. Haluan mukaan jotain muutakin. Haluan vaikeuden, jonka kautta voin kuvata, miten vaikeassakaan kohdassa eteneminen ei välttämättä tunnu ponnistelulta, jos säilyttää katseen muualla kuin jaloissa.

Että voi hymyillä ja vihellellä ja sanoa tämä on testi, tämä on empiirinen koe, minä olen empiristi ja nyt katsomme, kuinka käykään, voihan olla, että olen väärässä, että tämä näin onkin hyvä juttu ja olen vain kuvitellut möröt ja liukkaat kivet.

Kuvaamani vaikeus liittyy kaavion käyttöön pienessä opetustehtävässä, jonka toteutimme ryhmässä. Olimme kokoontuneet muutaman kerran parin viikon aina ja keskustelleet sisällöstä, jonka välittäminen oli opetustuokiomme tehtävänä. Tuon parin viikon aikana aloimme hahmottaa tekstiä uudella tavalla, kysyä siltä kysymyksiä ja pyytää siltä kahden osapuilleen samaa ilmiötä kuvaavan eri mallin suhteuttamista toisiinsa. Piirtelimme kaavioita keskenämme ja lopulta, saatuamme aikaan meitä tyydyttävän häkkyrän, päätimme käyttää tuota kaaviota myös sisällön tiivistämiseen muulle ryhmälle. Tiivistettävä toki olikin - tiivistä tekstiä oli reilut parikymmentä sivua, asiaa laidasta laitaan ja aikaa esitykselle oli suotu 20 minuuttia.

Sovittuamme kaavion käyttämisestä havahduin yksinäni töihin tarpoessa siihen seikkaan, etten itse saa kaavioista yleensä kuin väärinymmärryksiä. Koska olen monesti käsittänyt asiat aivan turkasen huonosti kaavioita tekstintulkinnassa käyttäessäni, olen aikapäiviä sitten oppinut peittämään kaaviot näkyvistä sinne saakka, että olen ensin prosessoinut itse tekstin kunnolla. Voin katsoa kaavioita vasta tässä vaiheessa, esimerkiksi tenttiin viimeisen kerran kerratessa. Välillä olen niiden kanssa eri mieltä perusratkaisuistakin. Tai ainakin ajattelen jonkin varsin olennaisen asian jääneen kuvaamatta.

En ole kuitenkaan miettinyt kaavioita aiemmin kovinkaan tarkasti.

Siitä aloitan kaaviokriisin selostuksen: että on tällainen kumma vastahakoisuus kaavioon, ja että ajattelin, että oolrait, olen empiristi ja tämä on empiirinen testi ja en vahingoita ketään tässä, tralala, esitämme tämän nyt näin ja sitten voin tutkia ja tarkastella, miten kaavio otetaan vastaan ja hämääkö se vai selventääkö se toisista asioita. Koska on kuitenkin hyvin vaikeaa arvata, hahmottavatko toiset edes osapuilleen sisäistettävän aineksen samalla tavalla kuin itse tekee. Todennäköisesti eivät. Ehkä kaavioyökötykseni on vain joku ihan oma juttu, ajattelen. Siispä sitä tärkeämpi testata sitä! Kirjoitan: "Minua pelotti, että kaavio veisi oppimisesta ilon." Mutta se tuntuu väärältä ajatukselta. No, korjaan sitä myöhemmin, lohduttelen itseäni ja etenen. Selostan, miten itse asiassa kaaviotamme kehuttiin tosi selkeäksi ja hyväksi pelkistykseksi ihan asiasta kysymättäkin. Ja sitten kirjoitan, että siihen on vain niin vaikeaa uskoa.

Pysähdyn miettimään, miksi tai miten. Uskon kyllä siihen, että sanojat oikeasti tarkoittivat kaavion tuntuneen selkeältä. Ja että siinä selkeydessä oli adjektiivina jotain uhkaavaa. Se kuulostaa kummalliselta: uhkaavaa? Joten jatkan selityksen kirjoittamista tietoisena siitä, että tekstinkäsittelyohjelmilla voin hyvinkin poistaa tämän kohdan tai lyhentää sitä, tai muokata sitä, ja siten muuntaa raporttia oppimisestani, jos asia alkaa kuulostaa liian kummalliselta tai ajatus tyrehtyy tyystin. Siispä jatkan: Selkeys kuulostaa uhkaavalta, koska en ymmärrä teorioita enkä ideoita selkeinä ja helposti hallittavina enkä halua olla mukana välittämässä niistä käsitystä sellaisina.

Tässä vaiheessa kirjoitustahti kiihtyy. Ne eivät ole mitään viattomia haukkapaloja, kirjoitan. Niitä ei noin vain hallita. Pysähdyn, sitten jatkan. Itse asiassa ne monesti käyttäytyvät toisin kuin oli aluksi kuvitellut ja saattavat ohjata havaitsemista enemmän kuin itse soisi. Niin, hallita: kuka hallitsee ja ketä. Ajattelen kehoja, jotka kivistävät teorioiden pyörittämisen takia. Huokaan syvään ja annan mennä. Itse asiassa kai mieluiten kiinnittäisin jokaiseen teoriaan tai ideaan varoituskyltin: "Äärimmäisen tarttuva virus! Ainoa vastalääke systemaattinen epäily! (Jos sekään.)" Katselen synkeänä tuottamaani tekstiä ja koen selittelyn tarvetta. Kirjoitan: Ei niin, että pitäisin teorioita vastenmielisinä tai hyödyttöminä, päinvastoin. Niillä on vain hintansa. Ja joskus hinta tuntuu liian kovalta, kun ne vaimentavat keskustelua tai estävät näkemästä jotain käytännön pulmaa.

Tuijotan tekstiä. Huomaan ajattelevani teorioita ja ideoita joinakin aika itsellisinä ja melkein elollisina. Vähän kuten virukset, ne ovat sillä rajalla, ovatko ne oikein eliöitä vai eivät. Ne pesiytyvät ja pistävät elimistön tanssimaan pillinsä mukaan. Niiden kuumeessa voi tuntua ihanalta. Teoriaan rakastuminen ei paljon häviä ihmiseen rakastumiselle. Se on hyvin konkreettinen ja todellinen prosessi, vastavuoroinen liitto. Jossain vaiheessa voi alkaa hahmottaa, ettei liitto ehkä toimi kovinkaan hyvin itsen kannalta. Irtisanoutuminen on kuitenkin vaikeaa. Naamaan jää arpia ja kaiken aikaa saa olla varuillaan, ettei jonnekin luuytimiin piiloutunut jälkipesäke puhkea täyteen kukkaan stressitilanteessa.

Haluaisin parahtaa. Asia on nimittäin niin, etten halua myöskään tilaa, jossa koetan ottaa edelleen äänet kiinni kämmenin. (Milloin viimeksi kokeilin? Kuusiviikkoisena?)

Kirjoittamani kappale, se mainittakoon, on timakassa ristiriidassa sitä edeltäviin ja sen jälkeen tuleviin kappaleisiin, joissa mietin kyselevää oppimista ja oppimaan oppimisen  mukanaan tuomaa iloa ja keveyttä. Iloa! Keveyttä! Mutta sitten ajattelen: entä jos se ilo ja keveys onkin juuri metakognitiivisen tason huomio teorioiden pöhköydestä ja rajallisuudesta, ja etenkin sen pöhköydestä, joka antaa teorian kuilujen nielaista itsensä, ja teorian raskas pyörrytys ja hirmuvalta on vain kognitiivinen taso? Mutta mitenkä havaitsemisen teoriapitoisuus? Ei kai metakognitio pysty sitä hälventämään täysin, vaikka auttaisikin erottamaan, mikä on johtopäätös ja mikä sen tueksi esitettyä kuvausta? Vai onko oppimisen ilo yksinkertaisesti iloa sen vuoksi, että pääsee irti yhdestä hirmuvaltiaasta päätyäkseen turpa edellä seuraavan syliin? (Tietyssä vaiheessa elämää näyttää käyvän uusien ihastusten ja uusien teoreettisten löytöjen suhteen yhtä varovaiseksi - kuten eräs ystävä sanoi, onhan se ihanaa niin kauan kuin sitä kestää.) (Ja tietysti mietin synkeästi ammoista kirjoitustani siitäkin, miten vanhoissa mustavalkoisissa filmeissä nainen tanssii miehen sylistä toisen syliin kepeästi ja hymyillen eikä kiinnity, ei ei ei.)

Niin: muodostan kysymyksiä, tarkennan niitä, tutkin niitä toisten kanssa. Muodostan työhypoteeseja ja kaavioita. Missä vaiheessa kiinnittäisin varoituskyltin?

Olen niin tyrmistynyt ja hämmentynyt teorian vaarallisuudesta piirtämästäni kuvasta, etten osaa vähään aikaan (vieläkään) jäsentää mitään. Lykkään sen huomiselle. Ehkä pyyhin koko kohdan pois raportista. Jäähän se tänne. Kirjavien huivien laariin. Kelvottomien sutermullukoiden kauhukabinettiin.

Mutta valehtelisin, jos kutsuisin teorioissa rypemistä vain helpoksi ja iloiseksi. Ei se minusta erityisen työlästä tai pusertavaa tai päämäärätietoista kyllä ole, tavoitteellista, mitä näitä rakastettuja sanoja nyt onkaan, mutta karmivaa se on. Nielaisevaa, suistavaa, kauhistuttavaa. Ei yleensä, mutta hetkittäin. Kun miettii niiden voimaa ja kaikkialletunkeutuvuutta. Kun miettii, miten jokin teoria alkaa elää. Vaikkapa teoria, että jotakin voi omistaa. Tai että on luonnostaan lahjakkaita ihmisiä. Eivät ne ole mitään passiivisia käsitelaatikoita, joissa osaset suihkivat toisiinsa nuolia.

Käsitteellinen työkalupakki, niin kai sitten. Vasaralla ruuvi menee seinään vain tietyllä tavalla, sahalla vielä huonommin. Mutta miten kauniisti saha soikaan. Joskus tuntuu siltä, että omassa työkalupakissani on vain koko joukko sahoja ja ehkä pari viilaa. Sekä kenties muutama kylmävahaliuska, joilla ei ole minkään maailman funktiota. Olisi mukavaa, jos käsitteellisessä työkalupakissa tai vielä mieluummin valmiiksi kaiken tämän alle viritettynä olisi myös turvaverkko. Vaikka sellainen jota kutsutaan selväjärkisyydeksi ja strategikseksi oppimistyyliksi.

Vartti sen jälkeen, kun olen nieleksinyt kameleonttimaisesti ja tuijottanut kirjoittamaani tekstiä, tokenen. Tuohan on vain yksi kuvauksen tapa, väitän itselleni vastaan. Vain yksi teoria siitä, miksi kaaviot tuntuvat vastenmielisiltä. Voihan niitä muitakin olla. Kuten että etenen mieluummin anekdooteista kohti periaatetta ja siksi minusta tuntuu vastenmieliseltä nähdä ensin periaate, koska minusta tuntuu, että se kummalla tavalla orjuuttaa anekdootit painollaan, estää niiden riittävän kriittisen silmäilyn ilman teoriamyyntimiehen tietynhenkistä niihin virittämistä. (Mutta tässäkin teoria kuulostaa kumman toimivalta, elävältä, vallanhimoiselta...) En tiedä. Tiedän kyllä sen, että minua kiusaa kaavion tekstistä eroava monitulkintaisuus ja toisaalta sen tekstistä eroava aukottomuus. Puhumattakaan siitä, miten minua kiusaa ajatus, että kaavion on piirtänyt joku muu kuin teorian kehittäjä. Vaikka eihän hänellä mikään yksityisoikeus teoriaan ja sen tulkintaan olekaan. Mitä ihmeen horinaa tämä on? Ja pohdin, miksi ihmeessä ajattelen tekstin antamaa informaatiota luotettavampana. Se etenkin tuntuu umpityhmältä ja todella kummalliselta. Hupsu fasaanikalkkuna, sanon itselleni. Lopeta jo!

Koska en päädy näistä hajatuksista mihinkään, annan asian olla ja pitäydyn päätöksessä olla tekemättä mitään korjauksia esseeseen enää tänä iltana. Pirun essee. Sen takia unohdan työväenopiston rakukurssien ilmoittautumisen tyystin. Esseessä pitäisi osoittaa tietyn alueen lukeneisuus, prosessoida tietoa ja arvioida oppimistaan kurssilla. Minusta tuntuu, että kirjoitan vain peloistani ja siitä, kuinka eksyksissä ja jumissa olen heti kun koetan hahmottaa jotain yleisempää kuvaa siitä, mitä on kulttuurin välittäminen.

(Blogia se ei silti näytä estävän kirjoittamasta. Jostain syystä tässä ja tällä tavalla kirjoittaessani koen, etten ole vaarallinen. Tai etteivät nämä ajatukset olisi vaarallisia. Mutta mitä minä siitä tiedän?)

Entinen opettajani

Olen monesti ihmetellyt vuosien varrella, miten 3.-6. luokan opettajani ei puuttunut kiusaamiseen ja ulossulkemiseen, joka taatusti olisi ollut hänenkin nähtävissään ja joka jatkui kroonisena vuodesta toiseen. Kiusaamiseen ei tietysti ole helppoa puuttua, mutta täydellinen sokeus sille tuntuu hämmentävältä sekin. Kyseessä on sama opettaja, jonka tavoista lienen joskus aiemminkin kirjoittanut. Hän halaili meitä, ja yksi suosituista rangaistuskeinoista oli oppilaan laittaminen vankilaan, jos mikään muu ei tepsinyt. Vankila tarkoitti opettajanpöydän alusta, tilaa joka oli varattu opettajan jaloille, ja jossa ainoa avoin sivu oli opettajan kehon tukkima. En koskaan joutunut vankilaan mutta pelkäsin sitä joka ikinen päivä neljän kouluvuoden ajan. Samalla tavalla pelkäsin koko tuon ajan, että opettaja (mies) saalistaa minut kiinni ja tarraa halaukseen. En ollut tottunut silloin siihen, että minua käsitellään niin, kaapataan lupaa kysymättä ja kovakouraisesti, enkä ole nähnyt tarpeelliseksi totuttautua sellaiseen edelleenkään. Opettaja ei koskaan saanut minua kiinni noiden vuosien aikana. Joitain kertoja hän melkein onnistui, mutta lurahdin aina viime hetkellä karkuun.

Pikkujouluissa meidät pistettiin leikkimään kreisikreisiä, jossa parille (ja aina tyttö-poikapari) nostettiin hatusta kaksi ruuminosan nimeävää lappua, ja sitten nämä ruumiinosat oli läntättävä yhteen ja lappujen oli pysyttävä kontaktissa siinä välissä. Parina vuonna olin niin kauhussa ennen pikkujoulua että oksensin silkkaa hermostuneisuuttani pari päivää kaikki ruoat pihalle enkä sitten "päässyt" pikkujouluihin, mitä vanhemmat kovasti pahoittelivat. Nyt kun olen lukenut kasvatussosiologiaa, osaan melko selvästi piirtää kuvan siitä, mitä noina vuosina koulussa tapahtui. Se innokas lapsi, joka olin ekatokaluokalla, kaveriton mutta sentään koulussa itsensä asiayhteydessä osaavaksi mieltävä, muuttui vastahakoiseksi. Sama vastahakoisuus, vastarinta pysyi vielä aivan filosofian opintojen loppuun saakka osana minua. Vasta nyt se on hälvennyt. Vasta nyt uskallan esimerkiksi luennolla ottaa tilaa kysymyksilleni, jos arvelen niiden todennäköisesti hyödyttävän kaikkia salissa istujia. Se on melkoista muutosta siihen lapseen, joka taisteli koulussa sen suhteen, että sai olla näkymätön ja viittaamatta, vaikka aivan hyvin saattoi ainoana tietää vastauksen joihinkin kysymyksiin. (Yläasteella minulla oli muutama hyvä opettaja jotka yksinkertaisesti ignoroivat viittaamattomuuden ja kysyivät silti minulta asioita silloin kun arvelivat, että saattaisin osata vastata ja muut ehkä eivät. Matematiikassa näin kävi usein enkä pistänyt sitä pahakseni mitenkään, eihän minulla ollut hätää: kyllähän minä tiesin tai ainakin pystyin avustettuna päättelemään ääneen. Jos viittausasiasta sen sijaan tehtiin kuuliaisuustaistelu, menin täysin lukkoon ja pahimmassa tapauksessa aloin lintsata niiltä tunneilta ahdistuskohtausten voimakkuuden takia.) Ala-asteen opettaja sanoi vanhemmille vanhempainillassa, että minulle pitää ostaa deodoranttia. Äiti osti deodoranttia ja pakotti käyttämään sitä hyväntuoksuisuutta koskevien moraalisaarnojen siivittämänä. En sanonut hänelle, että se deodorantti ei viitannut haisemiseeni vaan kontekstoitui opettajan vitsiin, että enkö viittaa kun on jäänyt deodorantti laittamatta.

En ollut oikeastaan niin kauheasti ajatellut opettajani opettamaa piilo-opetussuunnitelmaa ennen kuin tänä aamuna, kun selasin facebookia ja huomasin opettajan (joka ei ole naamastokontaktini) taas kommentoineen bondaavassa hengessä sille tytölle, joka organisoi kiusaamistani vuosien ajan (ja joka on naamastokontaktini). Muistin tämän tapahtuneen useita kertoja: opettaja bondaamassa, hakemassa luokassa ilkeilleiden oppilaiden suosiota. Sitä tapahtui jo silloin, kun hän oli vielä opettajamme. Hän osasi olla rajujen ja alistavien lasten kanssa ja jätti pienet, onnettomat, yksinäiset olennot oman onnensa nojaan. Muistin myös opettajan reaktion luokkakokouksessa kauan sitten, olin silloin ollut yliopistolla tekemässä ensimmäistä tutkintoani muutaman vuoden. Hän kysyi, olinko jonkun tyttöystävä, kun en näyttänyt tutulta. Sanoin, kuka olin. Hän mietti hetken aikaa, ja muisti sitten: "Ai niin, sä olet se jännä, se erilainen lapsi." Pum, ihan päin naamaa taas kerran.

Kun tänään aamulla näin opettajan kommentoineen, jäin miettimään, olikohan hänestä lopulta ihan okei, että minua sillä tavalla mopattiin koulussa. Ehkä se oli hänestä jotakin luonnonlain kaltaista, että osa lapsista on jänniä ja heitä siksi kiusataan. Aiemmin ajattelin, että ehkä hän ei osannut puuttua ja siksi sulki silmänsä. Mutta nyt kun tarkemmin ajattelen, eihän hänen oma toimintansa sekään ollut kiusaamiseksi tulkittavista elementeistä vapaata. Ehkä hänestä koko asetelma oli vain luonnollinen ja siksi puuttumisen mahdollisuuksien ulkopuolella. Tai vielä karmivampaa - ehkä asetelma oli jopa sellainen miten asioiden kuului hänestä sujua. Tai sitten hän ajatteli, että kiusaajat ovat vielä suuremmassa vaarassa tipahtaa, mikä on tavallaan ymmärrettävä näkemys sekin. Ja että kiusatut kyllä selviävät kuka mitenkin. Kuten on tietysti käynytkin.

Ei, ei minulla ole mitään näkemystä siitä, miten tilanne olisi pitänyt ratkaista. Mutta tuntuu hurjalta, miten pitkään menee päästä ylitse joistain säikähdyksistä ja kauhuista. Tai ettei niin intensiivisiin pelkoihin mitenkään katsota tarpeelliseksi puuttua. En oikein osaa ajatella, että voisi olla mitenkään kohtuullista, että pienten koululaisten tarvitsee joka aamu olla kauhusta jäykkiä kouluun kulkiessa, koulussa ja sieltä pois kulkiessa, pälyillä jatkuvasti ympärilleen etsien merkkejä siitä, pitääkö lähteä juoksemaan täysiä pakoon. Ja että luokkatoverien kiusaamisen lisäksi tarvitsee pelätä myös opettajan purevaa ivaa ja ylenkatsetta.

Niin että kun luen kasvatussosiologiaa koulun käytännöistä, en osaa närkästyä esitetyistä pointseista yhtä paljon kuin jotkut muut, jotka muistavat aina sanoa opettajien kyllä tekevän parhaansa. Parhaansa, ehkä niin, mutta olen alkanut yhä enemmän pohtia, hämmästyneenä ajatukseni julmuudesta, voisiko olla niin, että jonkun opettajan kaavailema ihannejärjestys (ihannejärjestys reaalimaailmassa, näillä resursseilla ja luonnolliseksi ymmärretyillä puitteilla, ei ihannejärjestys ihannemaailmassa) onkin se sama järjestys, joka saa jonkun vatsan kuralle vuosikausiksi.

Ehkä vielä hieman opintoja ja pontevoidun, merkitsen entisen opettajani kontaktikseni ja kysyn joskus häneltä ohimennen, huomasiko hän koskaan lasten epämukavuuden tunteita, kun pikkujouluissa alettiin leikkiä opettajan riemuisasti ilmoittamaa kreisikreisiä. Tai enpä tiedä. En oikeastaan todellakaan tiedä. Toisaalta arvostan nimittäin kovasti sitäkin, että aikuisena voi valita seuransa. Toisaalta minua kiinnostaisi tietää, kuinka paljon ja mitä hän havaitsi ja miksi hän päätyi niihin ratkaisuihin, joihin päätyi. Ehkä en vain hahmota sitä, kuinka rajattua hänen toimijuutensa oli tai on. Enkä sitäkään, kuinka rajattua oma toimijuuteni on. (Silloin se oli rajattu niin pieneen tilaan että hyvä kun mahtui hengittämään.)

Mitä oikein edes tahdon? En tiedä. Kai minä vain tahdon ymmärtää, miten joku pystyy sulkemaan silmänsä kauhulta, joka on niin selvästi hänen edessään.

Purkautumista ja parsintaa

Sitä haluaisi uskoa kaikesta huolimatta varmasti joihin asioihin elämästään. Kriiseiksi kai kutsutaan kohtia, jossa käy selväksi, että ei, vaikka kuinka uskoisi ja sinnittelisi, maailma ei silti toimi siten. On pienempiä ja suurempia kriisejä. Pienempiä luonnehtii vain tietty rätisevä levottomuus kehossa. Nälkä ja uni eivät katoa niistä, vaikka oloa ja tekemisiä hiertääkin kauhistunut epäusko. Pienemmistä kriiseistä ei seuraa tuntemusta, että omat teot ja halut olisivat vahvasti omia, keskenään kommunikoimattomia alueitaan. Suuremmissa sen sijaan korostuu osan tietoisuutta hämmennys siitä, mitä tapahtuu ja mitä se joutuu tarkkailemaan.

Ajattelen tätä tapahtumista jonkinlaisena mielen purkautumisena. Metaforana ei nyt toimi tulivuorenpurkaus vaan arkinen kauhtuminen ja puhki kuluminen tietystä kohtaa. Tuota tilaa - tätä tilaa - luonnehtii ainakin minulla voimakas päättäväisyys, melkein uhma, vaatimus kiskaista suuret linjat kohdalleen heti, intuitiolla, sen kummemmin pohtimatta ja valmistelematta, koska kauhu ja hätä ovat paisuneet mittoihin, joissa niille on tehtävä jotain. Nyt. (Yllätyksekseni tämä kuulostaa sittenkin enemmän tulivuorelta kuin kauhtumiselta.) Ja sitten - jokin osa itsestä tuntuu jäävän hädän ulkopuolelle ja tarkkailevan, mitä tapahtuu. Se pysyy valppaana mutta ei riittävän valppaana puuttuakseen asioiden kulkuun systemaattisesti. Se ehkä estää älyttömimmät ja vahingollisimmat tempaukset (näitä tilanteita on tullut parin viime vuorokauden sisään sellainen määrä, ettei ihme jos tuo harkitseva osa alkaa kärsiä marssiväsymyksestä) mutta aivan kaikkeen se ei tunnu kykenevän puuttumaan. Se osaa kyllä sanoa, että hei, hidastas vähän tahtia, flippaat kohta reunan yli, tuo et ole enää sinä. Mutta ei se pysty sen enempää tekemään, sillä toisen osan hätä on niin valtava, että hidastamisvaatimus tuntuu täydelliseltä tilanteen väärintulkinnalta, puhumattakaan esitetystä itsekuvasta.

Ja mitä tulee niihin kohtiin, joita luonnehtii enemmän hurmio ja epärealistinen toiveikkuus siitä, miten hyväksi kaikki muuttuu, pim, kunhan vain ratkaisut tehdään perusteellisesti, siinä kohdin toinen osa ei etenkään osaa jarrutella vaan menee innolla mukaan toiveille perustuviin sepitteisiin ja nyökyttelee päätään säyseästi.

Olen heikoilla, koska olen yksin, menossa on paranemisprosessi johon kuuluu lähes essentialistisella varmuudella etenemistä ja takapakkeja, ja pyrin tekemään isoja ratkaisuja. Tai siis, näyttäisin tekevän niitä aina kun jarruttaminen epäonnistuu. (Pois minusta kertaratkaisuihin pyrkiminen. Sanoudun irti tuosta kalkkunasta ihan niin kuin sekin minusta.) Tähän tilaan tyypillisesti koen muut ihmiset enimmäkseen vaativina ja pelottavina. On muutama, jotka eivät kosahda siihen luokkaan, mutta muiden kanssa pienikin intressiristiriita alkaa helposti vaikuttaa koko ihmissuhteen uhalta. Intressiristiriita voi olla luokkaa "heistä olisi mukavampaa, että asiat sujuisivat toisin kuin ne voivat sujua johtuen siitä, mihin pisteeseen asiat ovat kehittyneet". Koska olen nyt taipuvainen tekemään suuria linjauksia silmänräpäyksessä (ja kehnoin perustein), en haluaisi tavata ihmisiä. Pelkään heidän soittavan tai muuta. Ja sitten kuitenkin on niin, että kun puhelin soi ja vastaan, tai vaikka keskustelen tekstinä, jokin rauhoittuu ja muuttuu helläksi ja suojelevaksi. Taju toisten hauraudesta korostuu. Ja ystävällisyydestä. Miksi kummassa se puoli ei voi korostua muuten kriisin aikana? Miksi tuo usko toisiin luottamiseen on romahtanut juuri silloin kun sen soisi olevan vankimmillaan?

Sitten sitä tursuu itkua vesijuoksualtaassa ja suihkussa, kotiin kävellessä ja kotonakin vähän väliä.

Pienikin jomotus jalassa tuntuu tuomiopäivän pasuunojen kirkaisuilta, vaikka tiedän aivan hyvin, ettei mikään rasitukseen liittyvä pehmytkudosvamma parane kerralla ja ikuisiksi ajoiksi. Se vaivaa jonkin aikaa laantuakseen sitten. En vain haluaisi hyväksyä sitä. Haluaisin olla kivuton ja huoleton, vain suunnitella elämää ja antaa mennä, kokeilla erilaisia asioita pelkäämättä, että jalka menee alta mikä hetki hyvänsä. Olen kyllästynyt tähän pelkoon, raivostunut sille niin, etten jaksaisi sitä enää hetkeäkään. Koetan ajatella vasemmasta jalkaterästä ystävälliseen sävyyn. Se on hurjan vaikeaa. Haluaisin vain kiljua sille suoraa huutoa, puhua sille järkeä, mutta se on vain jalkaterä. Se on aivan yhtä väsynyt kuin harkintakykyni tällä hetkellä. Ei, vaan väsyneempi. Sehän tässä ensiksi hajosi, ja pää seuraavaksi perässä. Hetkittäin vain istun tuolilla tai makaan sängyllä ja itken raivosta sen takia, että pitää olla tuollainen jalka.

Asiaa ei helpota se, että huomauttelen itselleni sarkastiseen sävyyn siitä, miten tyyni olin aluksi jalan kanssa. Niin, no ehkä senkin takia ajattelen mielen purkautumista. Se purkautuu vähitellen. Tarvitsenko tosiaan tuota sarkasmia? No en taatusti. Miksi ihmeessä en voi suhtautua ystävällisesti omaan hätääni? Auttaako sarkasmi muka ikinä, jos on palasina?

Koska stressipiikki on sitä tasoa, että syömisestä on tullut mahdotonta, aloitan nestepaaston. Tuleepahan ainakin juotua säännöllisin väliajoin. Ei pakottaminen tässä auta. Nälkä palaa, kun keho on hurinansa hurissut.   Ainakin olen jo pystynyt vähän kommunikoimaan tästä vaikeudesta livenäkin. Mutta heittelehdin toivoon ja sieltä pois. Enkä toivo järkeviä asioita. (Paitsi ettei jalkaan enää ikinä sattuisi, mutta haluaisin sen tapahtuvan maagisesti, ei rauhassa ottaen, tämä on nimittäin kiireellistä, maailma, etkö ymmärrä.)

Tuntuu kummalliselta tarkkailla itseään tällaisessa tilassa. Tämä on muistaakseni kolmas kerta, kun olen aivan näin rajalla. (Aikuisena; minusta näyttää lapsia katsellessa usein siltä, että heille tämäntyyppinen tila on paljon useammin peruskauraa. En silti halua sanoa tilaa lapselliseksi - sekin on sarkastista ja ilkeää eikä yhtään auta ihmistä, joka on siinä tilassa, ei lasta eikä aikuista. Minuun on käytetty tuota argumenttia sekä lapsena että aikuisena, eikä se ainakaan minua auta, lisääpä vain kauhuun ja raivoon vielä häpeän kerroksen, joka tekee solmun avaamisesta entistä haastavampaa.) Jos jatkaisin samaan malliin pidempiä aikoja, saisin aivan kepeästi jonkin vähemmän mairittelevan diagnoosin. (Onko mairittelevia diagnooseja?) Mutta kyllä tämä tästä. On tästä aina ennenkin ryömitty kuiville. Joskus vain tietty moodi näyttää äityvän niin intensiiviseksi, että koko maailma on täynnä kauhua ja uhmaa, ja sille raivoaa mielipuolisesti. (Luojan kiitos sentään raivoni kohdistuu maailmaan, asioiden tilaan ja kulkuun, eikä ihmisiin.) (Kah, en näy laskevan itseäni ihmiseksi. Koska mitäpä sitä vihaisi niin kuin itseään silloin kun tajuaa, että holtti on täysin mennyttä hetkeksi ja pää pulputtaa kummallisia ajatuksia. Vihaisi, koska on niin helposti häpäistävissä tuossa kohdassa ja pelkää toisten suhtautuvan sillä tavalla.)

En ole enää niin huolissani kuin sunnuntaina. Silloin mietin tosissani, soitanko jonnekin päivystykseen. En sitten soittanut. Soitin äidille ja hän oli niin iloinen jalan edistysaskelista, että pahimman olon kärki taittui.  

Miksi kirjoitan tällaisesta aiheesta? (Minulla olisi ollut hauskempikin, nimittäin kukkakimppujen sukukohtaiset mieltymykset, ehkä muistan vielä palata siihen. On sukuja, joissa on okei antaa gerberoita. Tai ruusuja. Tai hautajaisliljoja. Onkohan sukuja, joissa on okei antaa mitä vaan kukkia? Aika kummallista oikeastaan, että jotkut kimput tahdotaan mieltää loukkaavina. Eiköhän tehokkaampiakin loukkaamisen tapoja löytyisi. Ja miksi pitää heti ensiksi ajatella, että toiset haluaisivat loukata?) Kirjoitan siitä yksinkertaisesti siitä syystä, että paitsi tilanne on ollut tällainen muutaman päivän ajan, huomaan haluavani myös piilottaa sen pontevasti. Samalla kun olen sitä mieltä, ettei tässä ole mitään hävettävää. Yleisellä tasolla - itse vain haluaisi olla sijoittumatta tuon yleisen tason sisään. Tällainen olo voi tulla välillä. On ikävää, että sellainen tulee, mutta ei se ole mitään, mitä tarvitsisi hävetä tai, hyvänen aika, katua. Huomaan häpeäväni oloa etenkin lähimpien suhteen vaikka tiedän, että he ymmärtävät, että joskus paha olo meinaa vallata koko maailman. Heidän oudot reaktionsa vain ovat toisenlaisia. Ehkä hekin huomaavat häpeävänsä joitain niistä vaikka se on aivan turhaa - ja samalla hyvin inhimillistä. Tietysti ymmärrän sen, että jos tekee tyhmyyksiä sekopäisenä, sitä voi myöhemmin katua (ja sitä voi katua itse asiassa jo tekemistä edeltävänä hetkenä, sanoisin - mutta se ei pysäytä, jos haluaa nimenomaan rankaista itseään, osoittaa itselleen oman typeryytensä; tämän takia juuri on tärkeää yrittää suhtautua itseensä myötätuntoisesti: se pysäyttää alkuunsa tämän reaktion, jossa paha olo vuotaa itsen vahingoittamiseen ja sitä kautta itsen ulkopuolellekin satuttavana, käytösmallilta katoaa sen myötä voima). On varsin helppoa tuntea syyllistyneensä kohtuuttomuuksiin sanoissa ja ajatuksissa silloin tällöin ja helppoa toivoa, että seuraavan kerran vastaavassa tilanteessa keksisi rakentavamman tavan reagoida. Mutta häpeä -

Mietin juuri äsken vessassa käydessäni, miten häpeää, silloin kun siihen törmää itsessään, on vaikeaa riisua aseista muuten kuin keskustelemalla sen kanssa asiallisesti ja ystävällisesti. Jos häpeää itseään suhteessa johonkuhun, ei kai ole muuta keinoa kuin käsitellä asiaa. Se tuntuu vaikealta ja itkettävältä. Olen ollut läsnä monissa tilanteissa, joissa on paljastunut, että joku on hävennyt itsessään vuosikausia jotain piirrettä, ja että tuo häpeä on sitten möykynnyt suhdetta oman mielensä mukaan. Harvemmin sitten kuitenkaan on kyse mistään sellaisesta, jota kukaan muu pitäisi mitenkään olennaisena ystävyyden kannalta. Mutta eiköhän vain kaikilla ole omat möykkynsä. Minun möykyistäni yksi on tuo pirun jalkaterä. Toinen on eroahdistus. Kolmas, pelko ulkopuoliseksi jäämisestä. Tässä, päivänä muutamana, ne ovat kehränneet yhteistuumin ympärilleen melkoisen vyyhdin pahaa oloa, kauhua, raivoa ja niiden loppusilaukseksi häpeää. Koska eihän näin saisi tuntea. Se voidaan leimata itsekkääksi, lapselliseksi, epätasapainoiseksi ja niin edelleen. No, tältä nyt kuitenkin tuntuu.

Ja voin itse edes koettaa suhtautua ystävällisesti siihen, että tältä tuntuu välillä. Harvoin, onneksi; tuntuu aika haastavalta suhtautua tähän ystävällisesti, mutta silti. En ole tainnut suhtautua näin lempeästi tällaisiin tuntemuksiin aiempina kertoina. Siunattu Pema Chödrön. Ilman hänen selkeyttään ja asiaan keskittymistään tuskin olisin nyt näin tolkullisessa tilassa, että pystyn kirjoittamaan asiasta.

Olisin varmasti kirjoittanut niistä kukkakimpuista ja jättänyt ison palan asiasta kampaamatta läpi. Ja sitten olisin myöhemmin ollut oudolla tavalla epämääräisen nyreä niitä ihmisiä kohtaan, joiden edessä häpeäisin edelleen. En enää halua sellaista käyvän. Ne ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä, juuri he, ovat niin arvokkaita, että on aika pieni asia puhua vaikeitakin asioita auki heille, näyttää heille koko kauhea spagettioksennusvyyhti ja siten sitoa ystävyyttä entistä vahvemmaksi, suojaavammaksi. (Ainakin minusta tulee paljon hellempi ja kiltimpi, kun tajuan konkreettisesti toisen haavoittuvuuksia.) Olisi monin verroin kamalampaa menettää heidät. (Tämä ei tietenkään päde kaikkiin ihmisiin - joidenkin ihmisten kohdalla häpeä saattaa tuntua kipeämmältä kuin tarve säilyttää heidän kanssaan saavutettu läheisyys. Kirjoitan nyt niistä ihmisistä, joiden kanssa on solminut vahvoja suhteita. Ja uskon, että on muitakin syitä menettää läheisyyttä kuin häpeä. Voi, monia muita.)

Enkä nyt koeta sanoa, että tämä on ainoa oikea tapa suhtautua häpeään tai möykkyihin. Jostain syystä se vain tuntuu omalla kohdallani toimivan paremmin kuin vaikenemisen tapa. Sekä silloin kun itse sanon jotain pelottavaa ja hävettävää että silloin kun joku toinen sanoo sellaista. (Joskus voi olla vaikeaa huomata kirjoitetusta tekstistä, että ollaan sellaisessa kohdassa. Livenä sen sijaan siinä kohdin olisi vaikeaa erehtyä.)

Raivo tilannetta kohtaan muuttuu, kun kääntyy ajattelemaan sitä, miten asiasta voi puhua tärkeidensä kanssa. Se vaihtuu kiitollisuuteen ja rakkauteen, itkuiseen hellyyteen, ja tilanteesta nousee voimakkaasti esiin, vihlovana ja kauhistuttavana, pelko ja sen myötä yltyvä tuska heidän menettämisestään, ja samalla se, miten arvokkaita, korvaamattomia he ovat. Eikä siinä kohdin enää ole kysymystä siitä, mitä he oikein minusta ajattelevat jos ja kun ja vaikka. Siinä on yksinkertaisesti jotain sellaista, joka ei kai kuvasta mitään muuta kuin sitä, mitä aiemmin suihkussa tivasin - luottamusta. Että vaikka he voisivat vahingoittaa tuossa tilanteessa kovin helposti, eivät he niin tee.

Voi olla, ettei minusta missään vaiheessa tule kovin luottavaista koko ihmiskunnan suhteen, mutta sekin on jo jotakin, että nykyään uskallan entistä enemmän käsitellä tällaisia asioita läheisissä suhteissa. (Varmaan taas joku lohkaisee, että joo ja netissä. Miksipä ei? Nettikirjoitteluakin on helppo leimata. Itse aion edelleen suhtautua siihen uteliaan ystävällisesti, myös silloin kun se tapahtuu omasta toimestani.)

Alan hitaasti parsia päätäni kokoon. Ja kinttua. Vaikeaa sanoa, kumman suhteen olen kärsimättömämpi.

Mummun maailma

Käymme isänpäivänä tapaamassa mummua osastolla, jota isä kutsuu säiliöksi. Mummulla alkaa muisti pettää, ajatukset ovat synkeitä ja itsetuhoisia, sitä samaa laatua, jonka onnistuin lapsena saamaan esiin päivä toisensa jälkeen asettuessani vastustamaan, hyväksyessäni oman tottelemattomuuteni ja kysymällä takaisin mummun kauhisteluun siitä, miten hänen sukupolvensa lapset kyllä aina tottelivat ja olivat kilttejä ja kohteliaita: "Entä sitten?" Niin että mummun alavireen paljastuminen ei ole minulle sokki, eikä kyllä enää isällekään, joka ei ennen muistisairautta päässyt näkemään äidistään tätä puolta. Isä hoitaisi mummua kotona, he asuvat samassa taloyhtiössä, mutta mummu on kaatunut kaksi kertaa pahasti yöllä ja löytynyt aamulla ulosteistaan makaamassa ja lääkärit ovat sitä mieltä, että hän tarvitsee jo täystuetun asumisen. Koska vanhainkodeissa ei ole vapaita paikkoja, mummu on suljettu dementiaosastolle.

On muuten täysin käsittämätöntä, miten omaishoitajuudesta kuukaudeksi pääseminen on muuttanut isää. Hän on paljon hyväntuulisempi ja hövelimpi. Sen kuulee joka lausessa. Eikä hän näytä niin väsyneeltä.

Mummu ei katso minua, kun koetan tervehtiä. Hän väistää aktiivisesti katsetta muualle ja sähähtää sitten: "Mitä sinäkin siinä oikein haluat?" Isä kysyy: "Muistatkos sinä, kuka tämä on?" Mutta mummu ei muista. Ei hän isääkään nyt muista. Hänellä on kiire saada meidät pois siitä, ettemme sotke osaston aikataulua. Koska kohta on ruoka. Siihen on vielä puoli tuntia, sanon. Kyllä me keretään tässä hetki jutella. "En minä osaa... osaa jutella", sanoo mummu ja pelkää. "Älä nyt viitsi, osaathan sinä", yrittää isä. "En osaa en osaa en osaa", sanoo mummu ja näyttää entistä pelokkaammalta. "Niin, semmoista se välillä on. En minäkään aina osaa. Ei tarvitse osata. Ei sille aina voi mitään", sanon. Nyt mummu katsoo minua äkisti silmiin.

"Menkää pois", hän pyytää vaisusti. Mutta tiedän hänen tunnistaneen. Mistä sen tietää? Äänensävystä, asennosta. "Kohta mennään. Mutta haluttiin nähdä sinut ensin." Hymyilen, ja äkkiä mummu vastaa hymyyn. "Aijaijaija, sinoot kun pikkulikka. Sin se vaan nuorenet", hän sanoo. "No mutta niinhän sinäkin", sanon takaisin. Mummu hymyilee hilpeästi. "Minen aina muista", hän huokaa sitten. "Niin semmoista se on. Ei voi aina muistaa." Mummu tiirailee minua uteliaana. Mutta eihän minun tarvitse valehdella. En minäkään muista usein asioita, jotka haluaisin muistaa. Ei kukaan muista. Mittakaava on eri, mutta ei siihen tarvitse nyt mennä.

"Millaista täällä on?" kysyn kumartuen mummun puoleen. "Kauheaa", hän vastaa. "Ne kyttää koko aika. Koko aika on... vaarallista. Ne kyttää, haluaa pahaa. Kaikki, ihmiset." Pelko on palannut. "Sitten kai vaan pitää pysyä sinnikkäänä", ehdotan. "Olla ovelampi. Hymyillä vaikka pelottaa kuinka." Mummu virnistää innokkaasti takaisin. "Juujuu", hän sanoo. Isä katselee vieressä sen näköisenä, ettei ymmärrä, mistä puhumme.

"Menkää jo", mummu sanoo sitten. "Menkää jo... tulee hankaluuksia..." Nyökkään. Mitäpä sitä kiistämään ja aiheuttamaan hankaluuksia. Hyvästelemme, vilkutamme, hän melkein nostaa kättä vilkuttaakseen takaisin, mutta silmät seuraavat meitä ulos saakka.

Hän asuu osastolla, tai säiliössä, tai unikaupungissa.

Sulaa

Kirkkaus ja selkeys tuntuu kyllä hyvältä metaforalta tietämiselle. Mutta en ajattele nyt mitään matemaattista oivaltamista vaan oikeastaan enemmän tietoa siinä, että kaikki, mitä on, kaikki, mitä tapahtuu, on tässä ja nyt. Aamulla on vielä viiltävän viileää. Sullon vastapestyt hiukset ruohonvärisen pipon sisään. Koska pipo on virkattu intialaisesta langasta, se ei juuri lämmitä. Viima huitoo sisään korvakäytäviin ja korvanlehtiin. Lätäköt ovat silti jo sulia näin varhainkin.

Ilma katoaa muuttuessaan riittävän kirkkaaksi ja selkeäksi. Taivas värittyy ehdottoman siniseksi. Sitä on lähes mahdotonta vangita kuvaan, sen läpikuultavuutta ja kaukaisuutta. Pajujen oksat kellertävät tätä avaruuden tuntua vasten. Koivut liilovat. Pian pointillisti puhkoo maisemaan neonvihreää pikseliä. Halkaisen kevättä ensin pyörällä, alarinteeseen, ja sittemmin linja-autolla. Huomaan linja-auton kulkevan samaa tietä, jota kuljin ratsastamaan viimeksi kaksitoistavuotiaana. Tunnistan tienristeyksen tai kuvittelen tunnistavani sen, vaikka siitä on kaksikolmanneselämää aikaa. Mistä sen tunnistan? Kauhusta vatsanpohjasta, spontaanista pissahädän tunteesta joka katoaa risteyksen kadotessa taa.

Millaista olisi elää elämää, jossa himoittuihin, haluttuihin ja kaihottuihin asioihin ja ilmiöihin ja toimintoihin ei liittyisi kauhua? Kauhua kaiken mönkään menemisestä, valmista haikeutta elämänvaiheiden ohikiitävyydestä? Kauhua siitä, että tietyt seikat synnyttävät melkein jalkaapolkevan nälän, saavat neuvottelemaan ja vänkäämään, järjestelemään ja priorisoimaan.

Iltapäivällä palaan samalla linja-autolla toiseen suuntaan. Kyytiin nousee koululaisia maalaiskouluista. Linja-auto kulkee nyt eri reittiä, pudottelee lapsia kotiteiden päihin. En enää onnistu paikantamaan risteystä, jossa linja-autosta noustiin ulos ja tarvottiin maalaismaiseman halki viima ohuen polyesterelastaanikankaan läpi tunkien ja raippa kassista törröttäen. Eikö se tunnukin loogiselta? En ole ennen matkannut reittiä tästä suunnasta. Olen aina saapunut Helsingistä päin.

Täyttelen arviointilomaketta autossa ja livun kauas aamun kirkkaudesta. Vuosi sitten pelkäsin, etten pääse läpi koulusta kipujen ja sairaslomien venymisen takia. Nyt vierailen saman koulun oppilaiden luona opettajan sijaisena, arvioin heidän tietojaan ja taitojaan. He kaikki jäsentävät omaa oppimistaan valtavan eri tavoin. Koetan kuunnella jokaisen omaa ääntä, saada kiinni sen nyansseista. Mikä tälle ihmiselle on tärkeää? Mitä hän tarkoittaa puhuessaan tehdastyön antamista valmiuksista kohdata ihmisen ihmisenä?

En tiedä, auttaako se, sanon, mutta voisit ajatella tätä tanssina. Joskus metaforat auttavat. Ajattele tanssijaa: hän käyttää voimaa, joskus täysilläkin, mutta säilyttää silti uljaan ryhdin ja suojelee selkäänsä. Tanssijakuvitelma, tanssijan roolin sovittaminen itsen ylle voisi auttaa pysymään samaan aikaan sekä voimakkaana että pitkänä ja keveänä. Hierottava nostaa päänsä kasvoaukosta ja tuijottaa minua ikään kuin olisin sanonut jotain hämmentävää. Sitten hän laskee kasvonsa takaisin aukkoon. Hierojan ryhti on kohentunut silminnähtävästi.

Kotona kirkkaus palaa, kun nukun lyhyen päiväunen koira sylissä kerällä. En tiedä, onko oikein ottaa koira luokseen säälistä. Mutta se säälittää minua. Eikä minua haittaa, että täällä asuu koira. Muista en aina ole ihan varma, mutta jollain tasolla hekin kiintyvät koiraan. Päiväunet tulevat tarpeeseen, koska yöuni jäi vähiin.

Melkein kaikki tavarat ovat asettuneet paikoilleen. Entinen kämppä alkaa muistuttaa pommintyhjentämää unikaupunkia: pimeää, roskaa, epämääräisyyttä. Uudessa asunnossa esineet kylpevät kevään valossa. Aji cristal avaa pian kukkansa. Oranssi rocotochili ei tunnu loukkaantuneen kissan salaatinkorvikkeeksi joutumisestaan. Parvekkeella seisoo turkoosiksi maalaamani huutonettihylly. Sen tasoilla seisovat rootrainersin kennoissa päivänsinet, salsolat, tuoksuherneet, ruusupavut, chilit, tomaatit, tomatillot ja achochat. Kiinnitän kaksi vihreää haitarisäleikköä parvekkeen päätyihin. Niihin kelpaa köynnösten kiivetä. Haitarisäleikkövarjot leikkaavat seinän valoläikkiä.

Keväälle tyypilliseen tapaan en jaksa stressata ihmeemmin siitäkään, että pesukone varastetaan muutossa. Kriiseilen sitä yhden yön ja sitten jaksan jo hymyillä koko asialle. Pesukone-entässitten. Minnehän se on seikkaillut? Pesukoneella on nimikin. Se kuuluu kokonaisuudessaan: PIENEN OVELAN KALUN NIMI OLI PIMPUTTAJA. Lyhyyttä arvostavassa kulttuurissa kun elämme, kutsumme arjessa konetta vain Pimputtajaksi. Se laulaa herätessään ja ohjelman valmistuttua. Tuntuu kummalliselta, että satuolento on varastettu ja että uusi omistaja ei ehkä arvaakaan sen nimeä.

Rakastan tätä uutta asuntoa, koska täällä on taas sadun hohde läsnä. Miksi se tuntuu toisissa paikoissa ja toisissa ei? Koko talven koetin löytää Arkadiankadun asunnon tarinan, heijastaa merkityksiä kaksikymmentäluvun kapeankorkeisiin ikkunoihin. (Tai no, sen osan talvesta, jonka vietin täällä pohjoisessa.) En onnistunut. Oikeastaan taisin koko talossa pitää vain pyykkituvasta. En tiedä, miksi. Ehkä koska pyykin peseytymisen katsomisessa on jotain hyvin tyydyttävää. (Myös käsin pesemiseen pätee sama, ja ei vain pyykkiin, vaan myös tiskiin.)

En usko enää koskaan päätyväni Töölöön. Tai vanhanvanhaan taloon. Tai ainakaan pohjakerrokseen. Pidän liikaa valosta ja, nyt tämän suhteen lyhyen jälleen elvytyksen jälkeen, parvekkeista. Tuntuu kotoisalta nähdä paljon taivasta ja vähän ylimpiä kerroksia ja kattoja. Harakka vartoo pesänsä luona lehmuksessa paljon, paljon alempana.

Yksi achochan siemen on karannut päivänsinen kennoon. Kiskon taimen varovasti irti ja petaan sille uuden ruukun. Päivä venyy pitkälle iltaan eikä tule kylmä, vaikka parvekkeen ovi losottaa auki.

Voimiintumista ja lääkelevottomuutta

Googlattuani tarpeeksi saamistani lääkkeistä ja niiden sivuvaikutuksista päätän, että alan syödä niistä kahta, maitohappobakteeri- ja frukto-oligosakkaridikapselia sekä järeää monikirjoista antibiootti-antiamebaatti-antigiardialääkettä. Tuon lääkkeen pitäisi tepsiä hyvin lavantautiinkin, vaikken sitä uskokaan sairastavani. Kemoterapian aiheuttamaan pahoinvointiin kirjoitetun lääkkeen sen sijaan skippaan. Jos kehoni haluaa oksentaa ja ripuloida, anti tulla vaan.

Mutta kas, kun saan lääkettä seerumiin, kaikki muuttuu. Ei kehoa enää voisi kiinnostaa vähempää vatsalla purnaaminen. Happovaivoiksikin epäilemäni ylävatsakipu häviää samalla kuin alavatsan kouristelu. Ehkä se oli sittenkin ameeba. Tai giardia. Tai jokin bakteeri. Tärkeintä on kuitenkin, että lääke puree; viruksesta siis tuskin oli kyse.

Seuraavana päivänä olen aivan ihmeissäni siitä, miten erilainen maailma on silloin kun se ei näyttäydy vain suttuisena, oksennuksen-, virtsan- ja ulosteenhajuja kaikkialta uhoavana tahrana, jota on raahustettava eestaas. Toisaalta lääkekin tuntuu aika voimakkaalta. Suussa velloo äitelä maku, huomaan reaktioideni tulevan hieman viiveellä ja lääkkeen sivuvaikutuksista netistäkin lukemani kevytmielisyys nostelee päätään. Niin, elämä maistuu taas elämältä. Istumme Hyderabadia ja Secunderabadia erottavan tekojärven rannassa eräänlaisessa ruokamaailmassa, jossa on monia pikaruokakojuja, ilmainen vessa ja mahdollisuus viipyillä tuntikausia. Järvi uhoaa alapäisiä lemujaan. Haalariukkelit ovat käärineet lahkeet ihan vesirajaan, kahlaavat puolisääreen vedessä ja ruoppaavat rantaa lehtiharavoin. He kuopsuttavat kivikosta irti sinne juuttunutta muoviroskaa ja vesihyasinttia, joka uhkaa tekojärven hyvinvointia. Miehet seisovat vieläpä melkein suoraan sellaisen mainoksen alla, jossa lukee sloganeja "pidä kaupunki siistinä", "hoidetaan yhdessä tekojärvi kuntoon" ja niin edelleen. Aika cool työ heillä, ajattelen.

Sitten tajuan, että sen sijaan, että sulloisivat vesihyasintit kompostisäkkeihin tai lehmillesyöttösäkkeihin ja muoviroskat jätesäkkeihin, miehet husivatkin roskia kauemmas rannasta, kohti ulappaa. Kun tarkemmin katson, heillä onkin ruokamaailman univormut päällään. He vain siivoavat rantaa siltä kohdin. Vesi lillii liejuisena syömälän alapuolella, ja muovikääreet, muovipussit, tyhjät juomapullot sekä tietysti ruokamaailman joidenkin kojujen suosimat kertakäyttölautaset aloittavat purjehduksensa kohti ulappaa lehtiharavan vauhdittamina, varmaankin vain palatakseen seuraavaksi aamuksi takaisin työllistämään samoja ukkoja.

Minulta on kielletty - tai siis, ei ole kielletty, ihan itse tämän netistä etsin, ei lääkäri siitä mitään maininnut - tee, kahvi, tulehduskipulääkkeet ja alkoholi koko kuurin ajan, samoin ylen- ja raskaaasti syöminen, sekä vitamiini-, kalkki- ja rautatablettien nauttiminen lääkkeen napsinta-ajankohtina. Niinpä en voi kuin maistella kielenpäällä vähäsen kookosjääkahvia, joka on nestemäinen karkki. Se vie hetkeksi pois lääkkeen maun.

Ruokamaailma on taktinen valinta - lääke on melkoinen diureetti. Vettä kuluu viidettä litraa päivässä, koko ajan jano kuivaa suuta ja pissa on nautituista nestemääristä ja tiheästä hyyskässä juoksemisesta huolimatta koostumukseltaan lähellä tuorepuristettua ananasmehua, melkoista valkeakuohuista hedelmälihamöllöä.

Kun olen kierrättänyt vettä tarpeeksi ja syönyt Eggie-nimisen kojun valmistaman munakkaan ("Get high on eggs!" kuuluu kojun hilpeä mainoslause) vatsaa entisestään lepytelläkseni (se on hipihiljaa, mutta pelkään sen pian jo karjaisevan), liikahtelemme eteenpäin hiljakseltaan kohti huvipuistoa. Jonotamme sisään, katselemme salwar kameezeisten ja abaya-niquabeisten naisten hilpeää koikkelehtimista laitteisiin ja niistä pois tutussa huvipuistomoodissa, hihittäen ja vähän pahoinvoivina. (Miehillä on länkkärivaatteet, joten heistä on vaikeaa repiä mitään iloista hämmennystä.) Meitä halutaan taas kuvata milloin kenenkin kanssa. Vanhemmat yrittävät jopa saada parikuukautisen vauvansa kiinnostumaan ulkomaanotuksista, mutta vauva ei taida vielä ymmärtää innostua kohtaamisen eksotiikasta, kunhan muljauttelee silmiään.

Erään opettajan kanssa käymme vähän hämmentävän keskustelun. Mistä olette, hän avaa tutulla repliikillä. Ahaa, Suomi, eikös se ole siis Alankomaiden kansankielinen nimi. Ei, korjaamme, se on Hollanti, ja kyllä Suomi on siitä pohjoisemmassa. Mies kyselee paljon kysymyksiä, joihin on vaikeaa vastata. ("Mikä on valtionne pääasiallinen vientituote? Entä yleisin ammatti?") Hän kyselee, miten on mahdollista, ettei maanviljelijä ole yleisin ammatti, ja hämmästyy kuultuaan, kuinka lyhyt meidän kasvukautemme on ja kauanko meillä on lumi maassa. "No mutta", hän sanoo sitten pahoitellen, "teillä täytyy olla siellä sitten kauhean rankkaa ja kovaa elää." Siihen on vaikeaa vastata mitään. Fauni onneksi saa sanottua, että onhan se ollut sata vuotta sitten melkoista kovaa ja köyhää elämää, mutta että nykyään on teknologia, ei siellä mitään hätää ole, elämä on aika mukavaa. Opettaja näyttää helpottuneelta, kiittää juttutuokiosta ja hyvästelee kohteliaasti. Jäämme tuijottamaan toisiamme Faunin kanssa huvittuneina ja vähän tyrmistyneinä - että joku intialainen ajattelee, että meillä elämä olisi kovempaa kuin täällä. Onhan Suomella haastava ilmasto, mutta miten äkisti selittää, ettei Suomessa oikeasti ole sillä tavalla köyhiä ihmisiä kuin täällä on, että meillä sosiaaliturvajärjestelmä toimii maailman mittakaavassa aika loistokkaasti ja että koulutuskin on pirulainen ilmaista, ainakin vielä.

Huvittava yksityiskohta koko huvipuistossa on, että siinä missä suomalaisia huvipuistoja luonnehtii värikäs tyyli, jolla hindut koristavat temppelinsä, täällä huvipuistot ovat taas hyvinkin pelkistettyjä. Tavallaan loogista: olisihan se ehkä kummallista, jos heidän uskonnolliseksi visuaaliseksi tyyliksi mieltämänsä hahmojen, värien ja tapahtumien sekamelska leimaisi myös hurvittelulaitteita!

Päätämme investoida pikkurahojamme kauhujen taloon kartoittaaksemme, mikä intialaisista olisi kammottavaa. Onko talossa kenties henkiä vai vampyyreitä vai mitä ja miten heidät on kuvattu? No, ihan ensimmäiseksi käy ilmi, että pelottavaan taloon käydään puunrungon läpi, ei ovesta. Ja talossa on pilkkosenpimeää. Koska konsepti on meille tuntematon, emme oikein tiedä, odotetaanko meidän etenevän johonkin suuntaan pimeässä, ja jos, niin minne. EHkä kohta tulee juna valot loistaen ja poimii kyytiin? Mutta ei, sieltä tuleekin yksi talon kummituksista. Tietysti! Alhaisen työvoimakustannuksen maassa taitaa käydä edulliseksi pitää eläviä kummituksia pelkkien patsaiden sijaan. Kummitus vieläpä lähtee johdattelemaan meitä huudellen "come on madam, step here" ja vilkutellen kännykkänsä näyttöä suuntavaloksi. Itse kauheus taitaa perustua lähinnä pimeyteen. Joissain käytävissä on karmeita verisiä lahtauskohtauksia vahanukein toteutettuina, mutta nuket eivät mitenkään liiku eikä niiden valaistuskaan muutu. Kohteiden luona taustalta kuuluva kirkuna aina kovenee niin, että se vihloo korvia. Taidan pelätä eniten kuuloni vaurioituvan pysyvästi. Ja Fauni pelkää eniten pudotuksia, joita tulee arvaamatta; lattia on ihan yhtä tasainen kuin intialaiset jalkakäytävätkin, ja nyt sitä ei lainkaan näe. Meitä suditaan pölyhuiskalla naamaan ja niskaan ja nauretaan räkäisesti korvaan. Ihmissusimaskin päähän vetänyt farkkuasuinen heppu vilkuttaa valoja päälle ja pois; ehkä tällä tavoitellaan jotain valaistumisvaikutusta siitä, että seurassa on kummia tyyppejä. Ja lopuksi viimeinen elävistä madam madamia huutelevista kummituksista rämistää valtavaa rumpujen, kulkusten ja ties minkä helvetinpasuunoiden settiä niin kovaa suoraan vieressämme, että korvat soivat vielä vartin talosta poistumisen jälkeenkin.

Riksamatka keskustaan ja juna-asemalle on luonnollisesti paljon karmivampi kuin mikään kauhujen talossa kohtaamamme otus, ääni tai tapahtuma.

Yöjunassa Puneen saan nukuttua ehkä tunnin tai kaksi. Luultavasti kyse on tuosta lääkkeestä. Herään nimittäin siihen, että joku huutaa minua nimeltä junan käytävältä. Ensin ajattelen sen olleen unta, mutta sitten odottelen ja höristelen korviani hämärässä, ja enkös vaan kuule huhuilun taas. Pönkeän punkasta alas, vaikka varsin mainiosti näen Faunin nukkuvan toisella yläpetillä eikä junassa pitäisi olla ketään muuta, joka sillä viisiin voisi huudella. En ole juurikaan levoton, vain hieman tokkurainen. Käytävällä alan vähitellen selvitä ja tajuan, että yliväsymys ja kehon väsymystila vaan taitavat tehdä taas tepposiaan. (Silloin kun erosin, uni ja valve sekoittuivat myös niin vahvasti, että aloin epäröidä, onko niiden tarkka erottelu sittenkään kovin järkevää; tässä tilassa ei ole siis mitään uutta ja koska näin on, minun ei tarvitse pelätä tulevani hulluksi, kuten nuorempana pelkäsin, jos silkkaa univajetta aloin säpsyä, kuulla ääniä ja nähdä silmänurkasta hahmoja. Ja jos olenkin jo hullu - no, ihan mainiosti näytän näinkin pärjäävän, turha tällaisista on hermostua.) Huhuile siellä vaan, sanon mielessä hiljaa ja kapuan pedille. Silti vielä monta kertaa käännän äkisti päätä, koska kuulen selvästi Faunin kuiskuttavan minulle, mutta kun katson häntä, näen hänen nukkuvan syvää unta ja tajuan taas vaan kuulevani omiani.

Makaan hereillä vuoroin liikkuvassa, vuoroin asemilla seisovassa junassa, jonka pika-etuliite lienee vain mainoskikka. Mietin iltaista hämmennystä, jonka irvikissan kapeiden huulten virneen muotoinen kuu aiheutti. Olemme nähneet täällä tuon hassun hymykuun, kuppikuun, mutta emme ole nähneet kulmakarvakuuta. Tämä tietysti syöksi liikkeelle melkoisen kysymysten myllyn: Miksi kuu on täällä sillä tavalla kallellaan? Onko se joskus kulmakarvana? Onko se jossain kulmakarvana, jos ei täällä olisikaan? Ja sitten, yritettäessä päätellä kulmakarvuuden mahdollisuutta, törmäsimme mykistävään tosiseikkaan siitä, että vaikka molemmat meistä olemme tuijotelleet kuuta sentään useita vuosia ja vaikka minäkin mieluusti nimeän sen uudeksi tai sirpiksi tai puoleksi tai täydeksi, äkisti oli täysin mahdotonta muistaa, esiintyykö kuu pohjoisessakin sirppinä aina samansuuntaisesti vai ei. Ja sitten kun mietin tätä hämmennystä, koetin mallintaa päässäni aurinkoa, joka valaisee kuun kyljen, maata, joka kiertää aurinkoa ja oman akselinsa ympäri, ja kuuta, joka kiertää maata. (Koulussa oli tästä yksinkertaistettu, käsin veivattava malli; auringon virkaa toimitti kynttilä.) Mutta kiertääkö kuu maata maan akselin suuntaisesti vai vinossa siihen nähden? Pääni pyörähteli planetaarista mittakaavaa ja pian pystyin todistamaan itselleni vaikka mitä, vain todetakseni sotkeutuneeni taas samaan kuuvyyhtiin, jonka jo kertaalleen päätin ratkaista empiirisesti tutkien. Eihän kuu minulta nimittäin mihinkään karkaa kotona, vaikka voikin mennä aikaa ennen kuin pääsen ihmettelemään hymykuuta uudestaan. (Vaikka kaiken järjen mukaan Brasiliassa kuu voisi hymyillä... en vain kuuepisodin jälkeen oikein luota järkeeni! Enkä muistiini. Huooh.)

Nyt olemme Punessa. Tuntuisi hupsulta matkata Intiaan käymättä ashramissa, ja kaiken lukemani perusteella Oshon ashram vaikutti kiinnostavimmalta, lähinnä dynaamisten meditaatioidensa takia. Punen Koreagaon Park, jossa ashram ja hotellimme sijaitsevat, vaikuttaa hyvin välimerelliseltä, vehreältä ja vauraalta. On vaikeaa uskoa olevansa Intiassa lainkaan. Olemme käyneet aids-testissä, joka vaaditaan ashramiin pääsyyn, ostaneet edullisesti vaaditut punaiset ja valkoiset kaavut alueen ulkopuolen kaupustelijoilta (punaisen kaapuni kainalot haisivat hirveältä, joten pesin kaavun lavuaarissa käsisaippualla pikaisesti) ja valmistautuneet siihen, että huomenna menemme kolmen tunnin tervetuliaissessioon ja sitten käytämme sen ja seuraavan päivän tutustuen osholaiseen tapaan meditoida. Faunin kauhuksi aids-testin vaatimaa veritippaa ei otettukaan esiin laserilla, kuten olimme jostain lukeneet, vaan kertakäyttölansetilla. Hänen oli aluksi vaikeaa uskoa, että se voisi olla turvallista. (Minusta lansetti tuntuu laseria turvallisemmalta, ehkä johtuen siitä, että käsistäni on poltettu syyliä laserilla, mikä ei ollut erityisen kivuton kokemus. Kämmenissä ja sormissa on valtavan tarkka tunto!)

Ensinäkymä ashramiin on ainakin lupaava: hiljaisuutta, rauhaa, suuria kasveja, kalalammikoita. Nämä näkyivät tervetulokeskuksesta, jonne kannoimme melkoisen summan käteistä. Sen pidemmälle emme päässeet, huomenna sitten. Katsotaan, jaksanko meditointien jälkeen vielä blogata asiasta.

Jännittävää joka tapauksessa tehdä jotain kaikissa mielissä meditatiivista. Yleensähän päädyn pitämään meditaationa jotakin, mistä toiset eivät helposti ymmärrä, mikä siinä nyt niin meditatiivista voi olla. Ehkä heillä on erilainen meditaation käsite. Siskokin kirjoitti facebookissa, miten mahtavat vibat tulee meditaatiosta. En itse oikein tunnista tuota. Pidän kyllä siitä, että pysyn läsnä ja havaitsen vaikeuteni hyväksyä asioiden rataa ja millä tavalla asioita jäsennän, ja joskus hetkittäin kaikki tuntuu valtavan kauniilta ja merkitykselliseltä, mutta ei se minulle taida olla se asia, joka meditaatiosta ensiksi tulisi mieleen, enemmän siitä tulee mieleen tietyn tilanteen kuuntelu semmoisenaan, kaikkina juonteineen, mikäli sellainen nyt on mahdollista. (Tästä meditaatiomahtavuudesta tulevat mieleen ne ihmiset, jotka jaksavat olla jipoissa juuri tapaamistaan ihmisistä, hihkua niiden mahtavatyyppiyttä; se on sympaattinen piirre, mutta en yhtään keksi, miten tai miksi itse sillä tavalla innostuisin ihmisistä. Eläimistä nyt tietysti, ja kasveista, mutta... ihmisistä? Meditaatiosta? Kognitiivinen sulku.)

Vähän kyllä pelottaa, mitä yöstä tulee, jos en saa nukuttua, seuraavasta päivästä nyt puhumattakaan. Lääkkeen sivuvaikutuksena on mainittu unettomuus kevytmielisyyden, psykoosien ja sen sellaisten ohella. Kevytmielisyyttä on kyllä koettukin; eilen varsin kauniisti englantia puhuvat, siististi pukeutuneet ja hyvinruokotut tytöt tulivat kerjäämään meiltä markkina-alueella tuota iänikuista kymmentä rupiaa ja näyttivät taas surkeaa naamaa ja ruoan kädellä suuhun vientiä. Oli ihan selvää, etteivät nämä tytöt nyt tosiaan kerjää ruokaan, vaan ehkä rannerenkaisiin tai muuhun kivaan, ja kun ei täällä kukaan ole vielä reagoinut mitenkään kysymykseeni, että mistähän ja keneltä minä ne kymmenrupiaiset saan (eri asia on tietysti, kun joku on oikeasti sairas, nälkäinen ja kadulle hylätty, mutta suurin osa kerjääjistä ei kuulu siihen luokkaan; ei kerjääminen täällä selvästikään stigmatisoi sosiaalisesti, ei ainakaan ulkkareilta kerjääminen), niin sitten kevytmielisyyden puuskassani otin peilinä hänen ilmeensä ja eleensä ja mankuvan tyylinsä ja sanoin: "Noo madaam, youu give me ten ruppees! Need to eat!" ja nostelin sormilla sirosti kuvitteellista ruokaa huulilleni. Tytön silmät laajenivat, käsi kohosi suulle ja sieltä pulahti spontaani: "OH SHIT!" Sitten hän repäisi ystävättäret matkaan ja he juoksivat hämmentyneesti nauraen tiehensä.

Saapa nähdä mitä yöunista tulee, kun vatsan sijaan pää myllertää tätä tahtia! Mutta parempi näin päin. Ainakin vielä.

Vuoristorataa

En tiedä, mistä aloittaisin, koska tapahtumien kulut eivät varsinaisesti harrasta selkeitä alkuja ja loppuja. Intiassa vietetään parhaillaan eläinten hyvinvoinnin kaksiviikkoista, luimme lehdestä mainoksen aamulla. Samana iltapäivänä istumme riksassa, palaamme lintuja täynnä olevan suojelualueen rauhasta ja rauhanomaisesta tunnelmasta kohti kaupungin hälinää. Toffeenvärinen sileäkarvainen pieni koira jolkottaa rauhassa samaa puukuujan reunustamaa hiekkatietä, jolla riksa on juuri alkanut kiihdyttää vauhtiaan. Koiran takaa mahtuisi hyvin väistämään. Tai kuski voisi soittaa torvea. Niin, vaihtoehtoja on lukemattomia. Mutta kuski lisää kaasua, jokin sisälläni alkaa kirkua, tajuan törmäyksen välttämättömyyden, koira häviää näkyvistä korin alle, kori nytkähtää törmäyksestä ja kuuluu kopsahdus, sitten on kuin aika äkkiä painaisi jarrua toisin kuin kuski, ja tuossa hengittämättömyyden tilassa riksa tuntuu taittavan tuhansia kilometrejä, niin pitkään menee hiljaisuutta ennen kuin takapyörä, jonka päällä istun, muljahtaa tunnistettavan ja merkittävän kuhmun ylitse. Kaiken hiljaisuuden takaa kuuluu jokin ääni, oletan sen olevan koiran huutoa, mutta en ole varma, koska tähän kaikkeen liittyy eniten rikkoutumisen tuntu, epäuskoisuus ja epätoivoisuus, ja sitten valkoinen hiljaisuus johon ei liity mikään tunne eikä nimeäminen.

Jokin kääntää päätäni, näen takaikkunasta koiran jollakin tapaa liikkuvan metsään tieltä. Mutta koska riksa hyppii ja tärisee kuoppaisella hiekkatiellä ja kuski kaasuttaa eteenpäin ja vatsanpohjani kertaa ylimenemisen tunnetta ja on vain hiljaista ja pysähtynyttä, en pysty erottamaan enkä erittelemään, miten koira liikkuu metsään. Mutta tiedän, että sitä täytyy sattua mielettömän paljon, koska ainakin toinen takapyörä on kulkenut nujertaen yli sen jonkin kehon osan ja kova etukori on sitä ennen nakannut sen kumoon.

En tiedä, kauanko menee aikaa, että Fauni alkaa huutaa. Näen hänen kasvonsa, ne ovat venyneet tyrmistykseen, vihaan, epätoivoon. Ne ovat hiljainen naamio kaiken tuolla puolen. Sitten hän puhkeaa, tarraa rystyset valkoisina kuskin oikeaan hartiaan, repii sitä ja huutaa "What did you do? What did you do? Why didn't you slow down?" Kuski nauraa hämmentyneenä eikä hidasta tippaakaan. Hän huutaa moottorimetelin ja tuulenviuhunan yli: "It's nothing, master! Just a street dog!" Fauni karjuu: "Nothing? Nothing? You say that is nothing? See what you have done!" Ja kuski huutaa takaisin selvästi hämmentyneenä ja kiihtymystä tajuamatta mutta sitä peläten: "It's all right, sahib, a street dog, not inside dog, not collar dog! It does no harm!" Fauni huutaa koiran satuttaneen itsensä, eikö kuski aio tehdä mitään, kuski kääntyy katsomaan häntä ja huutaa, että kaikki on ookoo, ja riksa kiitää edelleen samaa vauhtia eteenpäin. Kuski taitaa pelätä saavansa kohta turpiin kunnolla, tajuan kaiken turran valkean ja kertauskehontuntumaylitysten keskellä tilanteen uudet vaarat ja revin Faunin irti kuskista ja huudan, että tämä riittää jo, ei se tajua, mitä se on tehnyt, ei nämä tajua, tämä on helvetti Intia, ei näitä kiinnosta, ei tuosta ole mitään hyötyä.

Fauni tajuaa, mitä koetan tolkuttaa, huutaa raivosta ilman sanoja, äänestä on helppoa tunnistaa turhautuminen ja raivon kosahtaminen siihen. Sitten hän putoaa itkuun. Olen edelleen niin täynnä kauhua, etten saa yhteyttä muuhun kuin hakkaavaan tunteeseen, ettei näin voi käydä, ei tällaista voi sattua, ei noin voi toimia, ja sitten äkisti tajuan, että tietysti se on totta, tällaista sattuu täällä usein, ja tämä on vallitseva toimintatapa eikä siinä nähdä mitään arvelluttavaa, ja putoan itkuun minäkin. Parumme takapenkillä ja riksa kiitää eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten äkisti tajuan, että ei, meidän olisi pitänyt siinä, heti paikalla, vaatia kuskia kääntämään riksa ja menemään takaisin, etsiä koira, viedä se lääkäriin. Mutta aikaa on kulunut, olemme jo aivan kaupungissa, koira on tällä välin taatusti raahautunut piiloon. Se on sokissa ja mahdoton löytää tiheiköistä. Arvon kahden vaiheilla, mennäkö vai eikö mennä, mutta koska olen matkustanut ja elänyt Vompsun kanssa ja nähnyt, mihin tarkistaminen johtaa ja kuinka hedelmällistä se tapaa olla, asetan itselleni rajan. Se tuntuu kauhealta ja epämieluisalta, haluaisin mennä, mutta luulen, että jos menisin, en saisi itseäni metsästä pois yön tullenkaan.

Niinpä nousemme bussiasemalla riksasta silmät päässä seisoen, posket märkinä ja jalat täristen. Fauni ärisee vielä kuskille, tajuaako hän ollenkaan, mitä on tehnyt tuolle koiralle ja tietääkö tämä edes, mitä empatia tarkoittaa. Kuski naureskelee hämillisenä kohtaamastaan raivosta, näkee selvästi, miten hän on lukittautunut puolustusasemaan, eikä siinä mitään: kuka vain lukittautuu siihen, kun kohtaa raivoa. Niinpä tungen Faunia sivummalle ja sanon kuskille hyvin lempeästi, että koirat tuntevat kivun aivan samalla tavalla kuin ihmisetkin, ja sitä koiraa sattui nyt hyvin pahasti. Mistä se lempeys tulee? Ehkä siitä, mitä olen lukenut esimerkiksi tyttövauvojen kohtelusta täällä. Ettei heitä välttämättä viedä lääkäriin heidän sairastuessaan tai että ainakaan suurempiin operaatioihin ei katsota köyhemmissä perheissä järkeväksi panostaa rahaa, koska kyse nyt kuitenkin on vain tytöstä. Jos tällainen moraalikoodi koetaan täällä täysin hyväksyttävänä, tuntuu liialta odottaa, että auttaminen ulottuisi kulkukoiraan ja sen tuskaan.

Ehkä aiemmat kummalliset julmuudet, joita olemme nähneet, ovat myös pudottaneet minua syvemmälle tunteeseen, etten oikein pysty vaikuttamaan mihinkään näkemääni epäoikeudenmukaisuuteen täällä. Että kaikessa nähdyssä itselle jää vain toteava rooli. Toistaiseksi. Tuntuu väärältä vaatia itseltä heti paikalla täyttä toimintavalmiutta tällaisessa ympäristössä, joka on hyvin vieras. Ja silti tuntuu masentavalta huomata, miten vähän pystyy vaikuttamaan mihinkään. Se jotenkin riistää itsestä aimo palan ihmisyyttä. Täällä ovat useimmat maailman parempaan tönimisen keinot, jotka tunnen, täysin kelvottomia. Enkä tietysti voi mennä julistamaan paikallisille sitäkään, että he ovat väärässä ja kauheita ja niin edelleen. Ei siitä olisi mitään hyötyä. Mutta se on kyllä kirjoitettava, että täällä monet asiat ovat todella karmealla tolalla eikä tuo tola tunnu mitenkään häiritsevän ihmisiä ja se on aika tyrmistyttävää. (Ehkä he olisivat samaa mieltä meidän elämämme moraalin puutteista ja niiden karmeuksista - vaikka perheiden hajoamisista, esiaviollisista suhteista jne. Kyseessä tuntuu olevan täysin toisenlainen arvojen rakenne.)

Matkaamme tuolta Ranganathittun lintualueelta Brindavanin puutarhaan koettaen pysyä jotenkuten koossa. Istumme puutarhassa ja tuijotamme maanista ihmisjoukkojen kuhinaa alemmilla valaistuilla suihkulähdeterasseilla. Epätodellisuuden puistattava leima painuu kaikkeen. Tajuan olevani edelleen jotenkin sokissa siitä, miten halpoja henki ja kärsimys täällä ovat. En voi olla miettimättä sitä, johtaako kärsimyksen ja kuoleman jatkuva näkeminen siihen, että niistä on helpompi olla piittaamatta. Eikö juuri sitä kutsuta tottumukseksi? Miten tottua johonkin ja hyväksyä sen todellisuus silti säilyttäen tuntuma siihen, mitä on mahdollista tehdä, mihin on mahdollista vaikuttaa ja mikä taas on vain otettava vastaan annettuna? Miten erottaa asiat, joille voi tehdä jotain, niistä, joille ei voi mitään? Miten voimaannuttaa toisia huomaamaan, että hekin voisivat vaikuttaa tähän ja tähän asiaan? Ei koska se on velvollisuus vaan koska auttaminen, hyvän tekeminen ja ystävyyden ja rauhan ilmapiirin levittäminen on ilo ja tekee elämästä merkityksellistä ja syvää.

Keho kertaa koiran ylitseajamisen tunnetta jatkuvalla syötöllä. Annan sen nytkähtää. Ja sitä, miltä ruhjoutuminen voisi tuntua jaloissa, lantiossa... luultavasti lainaan sen niistä kerroista, kun olen murtanut raajojeni luita. Tuijotan omaan avuttomuuteeni ja kuhisevaan ihmismassaan suihkulähdeterasseilla. Käännän katseen ylös ja tuijottelen kylmiä tähtiä kaukaalla. Loistavia, tuhansia aurinkoja... puiden latvuksia, joita valo piirtää esiin... Lapsia tulee koulu-univormuissa myymään postikortteja puistosta. He vetoavat rahan menevän koulumaksuihin. Mutta koiratapaus on karsinut moraalirelativismin, kuten Fauni asian kiteyttää. Huomaan sanovani painavan ein ja kertovani lapsille, että koska he ovat lapsia, heidän pitää saada käydä koulua ja leikkiä, ja että vanhempien olisi ansaittava koulurahat, ei heidän. Niin että en osta mitään lapsilta, kiitos. Se voi taas olla aivan vääre vaste tässä tilanteessa, mutta mistäs sen voisi tietää? Lapset ainakin vaikuttavat tympiintyneiltä törmätessään tuollaiseen periaatteellisuuteen.

Ehkä tarvittaisiin jokin palauteportaali, johon voisi kirjoittaa, mitä olisi valmis ostamaan. Esimerkiksi ostaisin itse mieluusti reilusti tehtyjä eteerisiä öljyjä, luomupuuvillaa kasviväripainatuksin, luomuruokaa ja -juomaa, kuivattuja paikallisia yrttejä. Ja että haluaisin ostaa ne kaupasta, en kadulta, ja aikuisilta, jotka mieluummin pyytävät hyödykkeistään enemmän jotta heidän lapsensa saavat sulatella oppimaansa iltaisin tarvitsematta rampoa turistikohteissa tahkoamassa rahaa. Ja että kaupassa saisin olla hetken rauhassa, jotta ehdin miettiä, tarvitsenko oikeasti tuota ja tuota asiaa. Mutta en halua makeaa teetä enkä kahvia, muovikrääsää, tuputtamista, postikortteja, polkuhintoja.

Täällä matkatessa tulee usein ajatelleeksi, miten vieras näistä ihmisistä täytyy olla reilun kaupan ajatus. Että joku maksaisi mieluusti vähän enemmän, jotta saa tietää työntekijöiden olojen olevan kunnossa. Täällä nimittäin puhutaan vain rahasta, rahasta, rahasta. Kaikki ovat kiinnostuneita, paljonko mikäkin maksaa ja kaikki pitäisi aina saada mahdollisimman pienin summin (ja myydä tietysti mahdollisimman paljon vedättäen). Ehkä reilun kaupan ajatus tarvitsee pohjakseen tietyn elintason. Luulen, että näistä ihmisistä näyttää enimmäkseen sulalta hulluudelta, että joku sijoittaisi rahaa jonkun muun kuin oman tai oman perheen tai suvun hyvinvointiin.

Nyt on aamu, seuraava aamu. Annan tyhmien ajatusten jolkottaa päässäni. Ne hölisevät omia juttujaan, kuten että jos en olisi tullut Intiaan ja jos olisin mennyt Ranganathittuun jokin toinen päivä tai jos olisimme kävelleet päätielle riksan ottamisen sijaan ja ja ja. Jos ei olisi mennyt sokkiin vaan olisi osannut vaatia kuljettajaa pysähtymään siinä silmänräpäyksessä. Ja että jos vielä ottaisi riksan ja menisi etsimään koiraa. Ja että jos sen löytäisi, entä sitten, antaisiko se minun kietoa kuonositeen ja raijata lääkäriin, ja entäs sitten, vaikka sen sinnekin saisi... Tämä muistuttaa muita tilanteita elämässäni, joissa olen saanut painia sen seikan seikan kanssa, että vaikka kuinka koettaa elää varovasti, onnistuu vahingoittamaan toisia. Ja se on jo tapahtunut tosiseikka, ja ainoa, mihin voi vaikuttaa jotenkuten, on se, mitä sitten tapahtuu, mitä tapahtumasta oppii.

Toistaiseksi en osaa, jaksa, pysty muuhun kuin päänsärkyyn ja epämääräiseen, syvään surullisuuteen. Täällä vietetään tasavallan päivää, juhla- ja vapaapäivää. Luultavasti muutaman päivän ajan kaikki kohdattu tuntuu epätodelliselta ja tyhjältä. Hiljaisuus lanaantuu eteenpäin minuutti minuutilta.