Markkinoinnista ja kuvaamisesta

Tänään olin osana keskustelua kahden ihastuttavan ja äärisympaattisen olennon kanssa. Tuli puhe markkinoinnista, henkilöbrändäyksestä ja blogeista. Kysyttiin, kirjoitanko blogia, ja vastasin, että kirjoitan. Mutta että tämä ei ole joogaopettajablogi, vaikka minua on likipitäen lapiolla hakattu päähän ja kehoitettu pitämään sellaista.

Muistaakseni kuvasin tätä oksennussangoksi.

On vaikeaa selittää omaa bloggaamista ihmisille, jotka ovat oppineet blogit sillä aikakaudella, kun niihin on jo liittynyt selvemmin markkinoinnin pohjavire. Kai jo aluksikin blogeissa oli välillä googlemainoksia, mutta teksti itsessään taisi kuitenkin pysytellä kaupallisen sisällöntuotannon ulkopuolella. Tai miten sen nyt ottaa: kun bloggasin kuivalehdelle (naurattaa edelleen ystävän luonnehdinta kuivalehden kostukkeesta), olihan se kaupallista sisällöntuotantoa: maksoin vuokrat sillä, että kirjoitin.

On vaikeaa selittää itselleenkään siitä, että oksennussangon täyteen oksentamisesta on joskus saanut rahaa. Kaikkea näemmä tapahtuu. Ehkä ei ole ollenkaan hyvä, että suhtaudun niin pilkallisesti joogapiirien kaikki on mahdollista -sloganeihin. if you can dream it you can do it ja joskus sen tekee vaikkei semmoisesta olisi osannut yhtään uneksua.

Toinen ihastuttavista olennoista oli sitä mieltä, että myös naamastoni oli, öh, henkilöbrändin rakentamista ja palveluideni markkinointia. Olin tästä aika hämmentynyt ja mutisin jotain yhteydenpidosta ihmisiin. Jos ajattelisin sillä tavalla, että kirjoitan palveluideni kohdeyleisölle naamastossa, en varmasti valitsisi aina niitä aiheita - ihan sama kuin täällä. En koe markkinoivani palvelua, koen testaavani, saanko olla olemassa ja ajatella tällä tavalla. Itsehän en lopulta oikein osaa ajatella, että saan olla olemassa, ja ainakin olen kohtuu saletti siitä, etten saisi kokea asioita, kuten koen, mutta olen käytännössä huomannut, ettei kukaan enimmäkseen jaksa ihmeemmin välittää näistä asioista, ja kun kirjoitan ne esiin eikä kukaan tule hakkaamaan minua kirveellä, voin olla tyytyväinen ja kiitollinen ja taas hetken uskoa, että lienen erehtynyt: saan olla, ajatella, toimia näin. Ja kun joku tuohtuu, se tapahtuu joka ikinen kerta jostakin muusta syystä kuin olin osannut pelätä. Niin että tämä on tavallaan hyvin terapeuttista: tiedän, etten kuitenkaan osaa ennakoida, mistä ihmiset suuttuvat, ja että ne asiat, joiden pelkään suututtavan, harvemmin ovat sellaisia. Tietenkään en tiedä, kuinka moni on tallustellut toiseen suuntaan ajatellen, ettei enää ikinä halua nähdä minua - ehkä monikin. Mutta sellaistahan tapahtuu muutenkin. Tämä tällainen sankko-oksentaminen tuntuu itsestäni aika erikoiselta henkilöbrändäysstrategialta. Mutta hitostako minä tajuan näistä jutuista mitään: olen opiskellut filosofiaa, kasvatustieteitä, hierontaa, joogaa ja nyt myös pilatesta, enkä päivääkään markkinointia ja sen sellaista, toisin kuin keskustelukumppanit.

Minua alkoi hieman huvittaa siinä istuessa, koska olin ajatellut aamupäivällä, että joutaessani kirjoitan kahdesta sattumuksesta eiliseltä. Ja kun mietin, miten ne istuivat henkilöbrändäyksen ajatukseen, huvituin.

Sattumukset ovat nämä:

Kävin siis viikonlopun pilateskoulutuksen ensimmäistä viikonloppua. Tietysti kuukautisten kovimmat vuotopäivät osuivat tähän. Ei se mitään: minullahan ei ole mitään kipuja tai sellaisia, ja psyykkisestikin olen vahvimmillani vuodon aikaan. Menin kupittamaan liikuntakeskuksen vessaan vielä ennen aamun ensimmäistä tuntia, jotten sotkisi housuja ja mattoja. Koska olin kiihdyksissä - koulutus on kiihdyttävän hyvä - ja mietin muita asioita, pudotin kupin vahingossa yleisen vessan pönttöön. Istuin hetken ja tuijotin jalkojeni välistä pönttöön: mitä helvettiä nyt teen? Vessa oli sitä mallia, jossa kopissa ei ole edes bideesuihkua. No, koska en saanut aikaiseksi järkevää strategiaa, ongin kupin sieltä pissaisesta ja verisestä vedestä ja pyyhin sen sekä käteni paperilla. Sitten menin yleistilaan ja pesaisin kupin nopeasti lavuaarissa, luikahdin takaisin koppiin ennen kuin kukaan muu tuli ulos kopeista tai sisään ovesta, ja tunkaisin kupin sisääni. Se tuntui vähän ällöttävältä ja riskialttiilta, mutta mitkä olisivat olleet vaihtoehdot? Tunti oli pian alkamassa, muita suojia ei ollut eikä minusta ehkä olisi free bleeding -aktivistiksi heti ensimmäisenä yhteisenä viikonloppuna. Järkeilin: Evoluution saatossa luolamiesoloissa urosten peniksetkään tuskin ovat olleet kovinkaan puhtaita. Emätin on harvoja kohtia, jotka puhdistavat itse itsensä. Silti vähän ällötti. Kun kiiruhdin saliin, huomasin, että tunnin alkuun oli vielä kaksi minuuttia ja meille oli tuotu kärryssä teeastioita ja kuumaa vettä. Kaadoin yhteen mukiin kuumaa vettä ja kirmasin takaisin vessakoppiin, kiskoin kupin sisältäni ja painelin sitä kuumassa vedessä minuutin. Sitten tungin kupin sisääni karmivan kuumana mutta ehkä hivenen desinfioidumpana. Koetin muistella hygieniapassista lukemiani bakteerien kuolema-aikoja. Minuutti tuntui aika lyhykäiseltä ajalta desinfioida mitään, mutta ehkä parempi sekin kuin ei mitään. Sitten pingoin takaisin tunnille, käänsin mieleni pilateksen tekemiseen ja unohdin koko asian. Muistin sen vasta tauolla. Ja illalla. Ja tänään.

Ehkä alan olla kuivilla toksisen shokkioireyhtymän mahdollisuuden suhteen.

Ällötystä ja huolta omasta terveydestä on melko helppoa säädellä kääntämällä huomio johonkin kiinnostavampaan. (Mutta ensi kerralla voisin kyllä ottaa mukaan varmuuden vuoksi toisenkin kuppini, jos liikun kaupungilla. Ehdin viime yön unessa käydä läpi senkin skenaarion, että jouduin sairaalaan antibioottitiputukseen kehtaamatta sanoa, mistä olin hurjan infektioni saanut, koska unessa arvelin saavani sapiskaa siitä, että tein todennäköisyyslaskelmat päässäni kuten tein valveillakin. Jälkiviisaasti: jollain olisi voinut olla tamponeja mukana, jos olisin tajunnut kysyä, mutta ei siinä tilanteessa tullut moinen mieleen - niistä on niin pitkä aika, etten yksinkertaisesti muistanut, että kertakäyttöisiä suojiakin varmasti vielä jotkut käyttävät.)

En oikein tiedä, mitä henkilöbrändillä haluaisin markkinoida kertoessani tämän.

Toinen asia, josta ajattelin kirjoittaa, oli se, miten illalla minua jo nauratti kuppiasia ja olin koulutusviikonlopun hyvin menemisestä (ei yhtään itkemistä, vaikka sanoinkin ääneen, että opiskelin ensin hierojaksi koska ajattelin olevani niin huono liikkuja, ja sitten joogaohjaajaksi, koska ajattelin edelleen olevani liian huono liikkuja pilatesohjaajaksi mutta että nyt olen tullut siihen tulokseen ettei siinä ole kyse siitä, saanko tehdä jotain, vaan siitä, haluanko tehdä jotain) niin hervoton, että tunkaisin viimeisetkin isot lusikat tiskikoneeseen ja tiskikoneen päälle juuri ennen vieraiden tuloa - ja ne olivat tosiaan viimeiset isot lusikat ja olin tehnyt tarjoamiseksi keiton. Tuijotin tiskikonetta kuin riitaa haastaen tajuttuani asianlaidan. Sitten huokasin: okei, syödään ehkä pikkulusikoilla tai jotain. Onneksi vieraat ovat vanhoja ystäviäni ja sikäli samaa heimoa kuin itsekin olen: heidänkään lähtönsä ei ollut mennyt ihan putkeen ja he tulivat puolisen tuntia myöhässä. Siinä vaiheessa, kun tuli keiton aika, kone naksahti sopivasti pysähdyksiin ja saimme kuin saimmekin isot lusikat. Kun vieraat pahoittelivat myöhäisyyttään, kiittelin heitä siitä ja kerroin lusikoista. Kaikki menee hyvin, sanoin.

En ole varma, rakentaisiko tällainenkaan tarina aivan sellaista henkilöbrändiä kuin arvelen myyväksi.

Jotenkin itsestäni tuntuu, että pyrin kuvaamaan elämää sellaisena kuin se näyttäytyy. Ja jotenkin kuvittelen, että markkinoinnissa tämä ei ole keskeistä.

Siinä saatan toki olla väärässä.

Ensimmäinen koulutusviikonloppu pitkästä pilateskoulutuksesta on joka tapauksessa nyt takana ja tunsin olevani aivan oikeassa paikassa. Vaikka onkin ihan selvää, ettei minusta tule piiskanheiluttajaa eikä tsempparia vaan matkaopas mahdottomuuteen, jäykkyteen, tärinään ja niistä huolimatta voimaantumiseen. Ja että pilateksessa kuten muuallakin minulle varmasti riittänee alkeistaso: työtä piisaa siinäkin. 

Junantuomina

Etenen de Bottonia hitaasti. Eihän tässä ole kiirettä. Yöjuna Udupista Kochin Ernakulamiin lähtee aikataulun mukaan klo 23.08, mutta totuus on jotakin aamukolmen ja -neljän välillä. Eikä juna kiri loppumatkalla myöhästymistään kiinni; meidän piti olla Ernakulamissa klo 10, mutta nyt kello on 13.43 eikä kaupungista ole vielä tietoakaan. Ruoka ja juoma loppuivat kesken, mutta onneksi suuren rautatieristeysaseman luona mealwallahit ja juicewallahit tulivat ja pelastivat meidät kokoonkuihtumiselta. On aikaa lukea de Bottonia. Ei kiirettä, ei mihinkään. Ei minulla eikä näemmä junallakaan.

De Botton siteeraa Ruskinia, ja äkkiä löydän sanallistettuna sen, mitä olen koettanut hakea kauan sitten hämmentyessäni Karrin ajatuksesta, että Veloena olisi "kirjallisesti kunnianhimoinen" projekti, ja pyristellessäni ymmärtämään, mikä siinä häiritsi ja aiheutti tunteen, että sanallistuksessa on jotakin pielessä. Lopulta pusersin kauan sitten ulos ajatuksen, että kenties Veloena on moraalisesti kunnianhimoinen, mutta sekään ei oikein ole tyydyttänyt minua. Mutta nyt tosiaan Ruskin-lainaus kiteyttää oivallisesti sen, mitä hain vuosikausia sitten:

I believe that the sight is a more important thing than the drawing; and I would rather teach drawing that my pupils may learn to love nature, than teach the looking at nature that they may learn to draw.

Ei kai tämä ole muuta kuin kokemisen, tulkinnan ja ymmärtämisen harjoittelua.

Ja toinen ihana Ruskin-sitaatti, joka liittyy paikallisten express-junien vauhtiin:

No changing of place at a hundred miles an hour will make us one whit stronger, happier, or wiser. There was alwyas more in the world than men could see, walked they ever so slowly; they will see it no better for going fast. The really precious things are thought and sight, not pace. It does a bullet no good to go fast; and a man, if he be truly a man, no harm to go slow; for his glory is not at all in going, but in being.

Sen ainoan kerran, kun olen joutunut matkalla muistamaan blogin olemassaolon (muuten kuin kirjoittaen sitä - en silloin oikeastaan muistakaan sen olemassaoloa, kunhan kirjoitan), minua piinattiin kysymyksellä, mikä on blogin teema tai johtoajatus. En ole erityisen halukas määrittelemään sellaista. Pidän vain siitä, miten kirjoittaminen (ja piirtäminen, ja maalaaminen, ja valokuvaaminen) saa minut tietoisemmaksi siitä, miten valikoiva tietoisuus on, miten salamyhkäisiä ja oudosti eteneviä sen prosessit. Kirjoittaminen saa myös aika tavalla tietoisemmaksi siitä, miten eri tavoin tilanteet muuttuvat.

Juna etenee hitaasti. Nyt muut ovat lähteneet ja taidamme olla kaksin ilmastoidussa makuuvaunussa. Kenties lähestymme jo Ernakulamia, koska oikealla puolen on vilkkaasti liikennöity moottoritie. Poissa on vanha pariskunta, jonka keskustelusta saattoi päätellä aika paljon kieltä ymmärtämättä. Aamulla nainen soitti ensi töikseen tyttärelleen. Koska kännykkä oli säädetty toistamaan äänet kovalla, saattoi tyttären leipiintymisen kuulla yläpetille saakka. Tällaisissa tarkkailun vaivihkaisissa hetkissä alkaa hahmottaa konkreettisesti, miten monet vihjeet kommunikaatiossa ovat tosiaan sanojen ulkopuolella.

Seurasin myös, miten nainen tilasi mealwallahilta masala dosan ja söi sitä pienestä foliorasiasta. Kohtasin oman kummallisuuden tuntemukseni seuratessani, miten siistit, kultivoidut ja kulta-timanttisormuksin koristellut sormet kaapivat lättyä täytteineen suupaloiksi ja viskasivat ne suuhun. Täsmälleen samalla sormien asennolla, jota kerjäläiset täällä käyttävät osoittaakseen meille kielettömille tarvitsevansa almujamme ruoan ostamiseen. Kulttuurissa, josta tulemme, kastikkeisen lälliruoan sormin syöminen liittyy joko kerjäläisiin tai sitten ehkä jonkinlaiseen eksotistiseen provokaatioon. Tässä ei selvästi ole kummastakaan kyse. Myöhemmin, kun selviää, ettei juna millään ehdi Ernakulamiin ennen lounasnälkää (aamiaisananas on teurastettu ja syöty ajat sitten ja pullovesi loppu), ostan mealwallahilta kaksi kasvisbiryania ja huomaan naisen tarkkailevan meitä syödessämme niitä pikkulusikoin. (En matkusta minnekään pidemmälle ilman terävää mutta tylppäpäistä veistä, lusikkaa ja muovimukia. Niiden avulla saa uskomattoman kätevästi tehtyä raaka-aineista salaatin, hedelmäsalaatin, voileivän tai mitä nyt sattuukaan hinkuamaan ja mitä ei ole tarjolla valmiina.) Olen lukenut siitä, miten länsimaisia tapaamattomat intialaiset usein ihmettelevät, onko länsimaisten sormissa jokin tauti, kun heidän pitää syödä aterimin. Nainen ei vaikuta siltä, ettei hänellä olisi tietoa tällaisesta lännen kummallisuudesta - mistä sekin muuten välittyy? - mutta kenties hän samalla tavalla kuin minäkin toisinpäin tarkkailee uteliaana ja kiinnostuneena vieraan syömistavan selkeää "luonnollisuutta" harjoittajalleen, sitä miten jossain toisaalla kielletty tai ainakin kummeksuttu tapa on toisaalla normi.

(Usein syönkin sormin, mutta kun junan vessasta on vesi loppu, lusikka tuntuu käsidesistä huolimatta jotenkin kumman lohduttavalta vaihtoehdolta.)

Kas, nyt olemme viimein perillä. On viikattava kone ja mentävä!

Myöhemmin, aamulla Fort Kochissa, edellinen päivä tuntuu kumman sumuiselta. Se johtuu varmaankin siitä, että yöjunamme tosiaan tuli ja saapui myöhässä. Junan piti saapua iltayhdeltätoista, mutta vielä kolmenkin aikaan yöllä palloilimme asemalla tuiki tietämättöminä siitä, oliko juna lainkaan tulossa vai ei. Paikallisia ei tuntunut mitenkään hämmästyttävän se, ettei asemalla edes kuulutettu junan liikkeistä. He vain laskostuivat penkeille muhkuraisiksi kasoiksi tai tomuttivat hieman odotushuoneen lattiaa kaulahuivin kulmalla ja kävivät sitten maahan pitkäkseen. Koetimme sinnitellä ensin ulkona. Seuraamme liittyi vanha mies, joka puri beteliä ja tupakkaa jatkuvalla syötöllä ja haisi tukevasti vanhalta viinalta. Mies ylisti meille Intian teknologista osaamista. Häntä oli hyvin vaikeaa ymmärtää, koska enimmän aikaa hänellä oli suussa paania. Kävimme useita kertoja sananvaihdon, jossa mies sääli meitä, jotka emme ymmärrä englantia ja kehotti opiskelemaan sitä, ja jossa vastasimme, että kyllä englanti menee, mutta että intialainen aksentti tuottaa hurjia vaikeuksia, mistä mies loukkaantui ja julisti intialaisenglannin kieliopillisesti täysin korrektiksi (mikä ei pidä paikkaansa näkemiemme näytteiden perusteella) ja lausuntatavaltaan verrattomasti kauniimmaksi kuin brittien tai amerikkalaisten määkimisen, jossa vokaaleilla on aivan liikaa painoa. (Jos jollekulle inkkuenglanti on vierasta, kuvattakoon lyhyesti: yksöiskonsonantit kahdentuvat ja vokaalit lyhentyvät ja nielaistaan kuulumattomiin. Kaksoiskonsonanteista toinen häipyy usein kuulumattomiin. Esimerkiksi junassa myytävä fried omelette aiheutti kymmenen minuutin tulkintahurinan, ennen kuin kurkistin sängynreunan yli wallahin ohi laukatessa, mitä ne hänen kauppaamansa red (ta)bletit oikein olivat...) Oli hieman huvittavaa tajuta, ettei mies tosiaan ollut mitenkään selvillä siitä, että omaa puhetta hidastamalla kommunikaatio saattaisi sujua paremmin. Lopulta umpikujaan tyssäävien keskustelujen jälkeen mies kietaisi lannevaatteensa roiskeläppäminihameeksi ja jolkotti tiehensä. Jatkoimme junan odottamista. Jäädytti. Siirryimme haisevaan odotushuoneeseen, joka oli oikeastaan vessan eteinen.

Kun juna tuli, se tuntui jo aivan epätodelliselta. Kello oli jotakin kolmen ja neljän välillä. Emme tietenkään olleet nukkuneet päiväunia, jotta sitten junassa saisimme unta. Mutta koska olimme yliväsyneet, unesta tuli, mitä tuli. Etenkin kun viiden ja kuuden välissä kanssamatkustajat, jotka olivat matkanneet paljon pidempään ja varmaankin käyneet tylsistyneinä nukkumaan jo alkuillasta, alkoivat mekastaa. Radiot napsautettiin päälle eikä niiden kakofonia tuntunut haittaavan ketään. Chai- ja coffeewallahit juoksivat käytävää eestaas messuten chachachachaaaaaaiiiii ja coficoficoficofiiii-iiii. Sitten puoli seitsemän aikaan tulivat masaladosamiehet. Suklaamiehet. Halvamiehet. (Alla-alla-alla-allavvvaaaa! samanlaisilla ällillä kuin tukevasti suomenruotsalaiset käyttävät suomea puhuessaan; ei sitä niin huomaa kuin silloin kun he puhuvat tai etenkin laulavat suomea) Yläsängystä ei nähnyt asemien nimiä, joten junan sijainti kartalle jäi sinne saakka, että olimme jo tunteja myöhässä ja nälkäisiä ja janoisia (ja siinä vaiheessa tietysti aamiais- ja juomawallahit olivat kadonneet tyystin) ja aloimme potea pientä kaiherrusta siitä, missä oikein olimmekaan. Tuijotimme ikkunasta pikku asemien nimiä ja syötimme niitä Faunin puhelimen offline-karttatoimintoon. (Online ei onnistunut.) Viimein jokin asema tärppäsi pitkän eioon jälkeen. Puhelin sijoitti aseman kuutisensataa kilometriä etelään siitä, missä olimme. Päättelimme oikein, ettei se voinut pitää paikkaansa. Seuraavan puolen tunnin aikana onnistuimme paikantamaan itsemme todenmukaisemmin ja tajusimme matkan jatkuvan vielä tuntikausia siitä huolimatta, että kaikki ruoka ja juoma oli loppu. Saimme hysteerisiä kohtauksia asemien nimistä: Persahanurista Palliputtamiin!

Ei siis ihmekään, että päivä meni vähän sumussa. Ajoimme lautalla Fort Kochiin ja hämmästyimme sitä, että kerrankin väitteet paikan rauhallisuudesta tosiaan pitivät paikkansa. Tämä on vähän kuin Suomenlinna. Kaupungistuneempi, kyllä, mutta ei juuri liikennettä, vanhoja taloja, upeita jättiläispuita, joiden oksistoissa kasvaa roikkuvia saniaisia ja liaaneja, vuohia lehmien sijaan, haisevia kanaaleja. Törmäilimme ympäriinsä auringonlaskun aikaan ja jälkeen ja onnistuin väsymyshumalassa ostamaan rumpuja tekevältä mieheltä mangopuisen tablarummun, kahdet painon mukaan myydyt reilun kaupan hopeakorvakorut ja reilun kaupan kukkaron. Totesimme ruoan maksavan ravintolassa kymmenkertaisesti sen, mitä Udupissa. Turisteja näkyy enemmän kuin vielä missään Intiassa. Ja samalla tavalla kuin Goalla heistä suurin osa ei näy huomaavan tai mitenkään välittävän sitä, miten paikalliset suhtautuvat naisten paljaisiin solisluihin tai vieläkin avoimempaan kaula-aukkoon tai muotoihin stretch-paidan alla. Siinäkin kulttuurien kohtaaminen virraa ristiin. Paikalliset naiset tuntuvat säälivän länsisisariaan, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan vaan saavat osakseen mulkoilua ja halveksuntaa ja seksuaalisia eleitä. Ja me länkkärit taas mietimme helposti, miten nämä naiset voivat sallia tällaista alistamista, tällaisia kaiken maailman hupsuja vaatimuksia pukeutumisen suhteen, kun miehet kuitenkin painavat ympäriinsä roiskeläppäminihameissaan. Säälit eivät oikein kohtaa ja tuntuvat sikäli vähän pöhköltä asenteelta. Itse koen helpommaksi pukeutua peittävästi täällä. Silläkin tavalla saa enemmän huomiota kuin toivoisi. On vaikeaa löytää kivoja kaapuja. Huomaan, että haluaisin kurtieni olevan mukavia ja pukevia, vaikka ne peittävätkin. (Eihän peittävyydessä ole pohjoiselle ihmiselle mitään uutta: kotonakin saa olla varsin peitetty valtaosan vuotta.) Suurin osa myydyistä valmiskurtista on aivan kamalia. En näe edes paikallisten käyttävän niitä. Useimmat näyttävät teetättävän vaatteensa mittojen mukaan, sen verran napakasti kurtat istuvat. Ehkä kun löydän hyvän kangaskaupan, ryhdyn toimiin...

Eilen illalla poikkesimme sivuun siitä alueesta, jota esitellään turistitoimiston kartoissa ja opaskirjoissa. Lähdimme kävelemään pimeään ja tunnelmaltaan kovin erilaiseen kaupunginosaan. Muutama kortteli, ja sähköpylväisiin oli sidottu kymmenittäin kuttuja, päänsä hunnuttaneet naiset kantoivat kaivolta vettä metallisissa ruukuissa, miehet istuskelivat tuoleissa sanomalehtiä löyhytellen. Sievä hunnuton tyttö pyöräili viereemme ja koetti kaupata betel paania. Kun hän pyöräili eteenpäin, pikkupojat kivittivät häntä, mutta hän ei reagoinut siihen mitenkään. Myös minua koetettiin tulla lyömään puisella raipalla. Pikkupoika rynnisti kohti jotain huutaen, raippa koholla ja julmistellen, liekö johtunut siitä, etten ollut huivitettu, mutta kun pysähdyin ja tuijotin poikaa silmiin, hän äkisti jäi kohtaamisen vangiksi, laski raipan ja tuijotti hetken takaisin hämmennys ja säikähdys kasvoilla vaihdellen ennen kuin luikahti tiehensä. Tällä alueella meitä ei tervehditty miesten toimesta ystävällisesti kuten kaikkialla muualla. Täällä tuijotus oli enimmäkseen hiljaista tai ilmeetöntä ja joissain kohdin hivenen vihamielistä. Naiset kyllä tervehtivät tälläkin alueella. Moskeijasta kantautui iltajollotus, pujahdimme vilkkaammin liikennöidylle burkhakauppoja ja miesten kauneussalonkeja mainostavalle kadulle ja olin vähän surullinen siitä, että kohtasimme tämän alueen juuri Kochissa, jota kuitenkin kuvataan rauhanomaisen rinnakkaiselon ja suvaitsevaisuuden tyyssijaksi, kaupungiksi, jossa eri uskonnot ja kansallisuudet ovat satojen vuosien ajan eläneet limittäin sovussa. Suoran aggressiiviset pojat ovat toki keskenkasvuisia, mutta kyllä se kertoo jotakin asenteista, ettei kukaan aikuisista puuttunut heidän toimiinsa heidän kivittäessään paanmyyjätyttöä tai pikkupojan hyökätessä meitä kohti raivoisasti huutaen ja raippa valmiina iskuun.

Nyt, paivemmalla, aluetta ei uskoisi samaksi. Pyorailemme sen halki kitisevilla pyoravanhuksilla ja juutumme liikenneruuhkaan hetkeksi.

Sosiaalisuutta ja väsynyt aamu

Näemmä kylmänharmaa utu seuraa meitä, minne menemmekin tänä keväänä. Ei puhettakaan auringosta, lämmöstä tai sipulikukista. Täällä, kotikaupungissa, niitä nyt sentään voisi olla, mutta taidan olla siinä kunnossa, etten ehkä pariin päivään lähde etsimään niitä. Uskomatonta, millaiseen yskimiseen voi herätä aamulla kuuden aikaan!

Mutta sentään ystäviä näimme eilen ja se oli kaiken tämän yskimisen väärti. Heräsimme kello yhdeksältä, olo oli silloin jo karmea ja viluinen, kehoni ei selvästikään ollut aivan sinut matkustamisen kanssa, matkustaminen kun tapaa sisältää kuitenkin kilometrikaupalla ulkoliikuntaa ja kassien raahaamista. En ole tainnut olla vielä ikinä niin kipeänä, että olisin kokenut oikeutetuksi ottaa taksin, se on sellaista äitihommaa. Ja kun matkat eivät olleet niin pitkiä kuitenkaan, kilometri pari aina suuntaansa, ja joukkoliikenne on muissa Suomen kaupungeissa usein paljon harvempaa kuin Helsingissä, me tosiaan kävelimme välittämättä siitä, että keuhkoni tuntuivat jotenkin silkkipaperisilta ja ehkä vähän repeilleiltäkin. (Se on kumma tuntemus. Hengittäminen ei satu, mutta koko keuhkoputken voi tuntea, tietää tarkalleen, miten ilma laahustaa sen kylkiä pitkin kääntäen palkeenkielet lepattamaan milloin ulos-, milloin sisäänpäin.)

Vaikka aamulla olo oli valju, päätin kuitenkin, että tämän on onnistuttava, ja jotenkin (lähinnä vihreällä teellä ja mateella ja auringonhattu-uutteella ja punkulla) pystyinkin huijaamaan kehoa ilman mitään särkylääkkeitä. Aina yhtä ihana Näkymätön tyttö tuli kämpille aamiaiselle ja söimme yhdessä kauralesepuuroa ja mustaherukkakeittoa ja rupattelimme asumisesta ja erilaisista ja eri-ikäisistä taloista ja muun muassa vanhojen talojen palvelijoille tarkoitetuista keittiörappukäytävistä. Joimme myös useamman kannullisen mateeta, ja sitä kitatessa oloni alkoi vähitellen tuntua siltä, että voisin jaksaa pysyä tolpillani iltaan saakka. Sitten pakkasimme kamat, kävelimme keskustaan Näkymättömän saattaessa meitä ja tapasimme rautatieaseman lokerikoille mennessämme Odelman, jonka kanssa menimme teelle tai kahville, kukin oman makunsa mukaan. Tämäkin tapaaminen sujui helposti ja hämmästelin taas mielessäni, miten mielenkiintoista ja silti jotenkin yksinkertaista ja luontevaa onkaan tavata sellainen ihminen, jonka ajatuksista on lukenut jo pidemmän aikaa. En osaa mitenkään kuvitella, että voisin olla aivan noin välittömästi ja helposti läsnä ja rentona jonkun aiemmin tapaamattoman ihmisen kanssa. Se kaikki saa ajattelemaan, että vaikka kasvokkain kohtaamisissa onkin jotakin erityistä, kyllä kohtaamista voi tapahtua merkittävällä tavalla tekstuaalisestikin. Miten muuten selittää se tuttuus, johon on helppo solahtaa kahden bloggaajan tavatessa toisensa livenä ensimmäistä kertaa? En ainakaan itse osaa keksiä mitään sen uskottavamman kuuloista selitystä.

Ehkä moni ihminen on sillä lailla perusluottavaisempi, että tällainen pohdinta kuulostaa jotenkin kummalliselta ja hassulta. Mutta ainakin minun on ollut niin kauan kuin muistan vaikeaa tutustua luottavaisesti, avoimesti ja ahdistumatta uusiin ihmisiin. Se oli läsnä piirteenä jo ennen kouluun menemistä ja koulussa kiusatuksi joutuminen vain vahvisti tuota epävarmuutta ja ulkopuolisuuden tuntua, jonka kanssa joudun tappelemaan tosissani suurimmassa osassa tutustumisen ja ystävystymisen prosessejani. Jotenkin uusien ihmisten kohtaamisessa tulee viiltävän tietoiseksi itsestään ja kaikesta siitä, mihin toinen voi takertua, jos hän päättää olla pitämättä minusta. Se saa helposti aikaan sen, että yksinkertaisesti mykistyy tai sitten ottaa jonkin karmivan pirteän ja suulaan roolin, ja jälkeenpäin on ihan niskakarvat pystyssä siitä, mitä kaikkea on tullut sanoneeksi jollekulle, johon ei oikeastaan osaa vielä luottaa. Ei se tietysti ole kovin vakavaa enkä ainakaan enää anna sen haitata ihmisiin tutustumista, mutta on kiinnostavaa ja kutkuttavaa huomata, että toisellakin tavalla voi tavata ihmisen, jota ei ole koskaan ennen nähnyt.

Itselleni (tiiviisti lukemieni) bloggajien tapaaminen on kuitenkin ollut sillä lailla erilaista ja merkityksellistä, että siinä tuollaista varautuneisuutta ei vain esiinny. Se on jännittävää ja kutkuttavaa ja kummallista ja ihanaa. Mutta pelottavaa se ei ole, ei hitustakaan. Siksi minusta tuntuu välillä kummalliselta, jos joku (yleensä bloggaamaton ihminen) kyseenalaistaa, onko blogin pitäminen tai ainakin siinä vaikeista asioista kirjoittaminen mielekästä ja järkevää. Minusta on jo aivan riittävän palkitsevaa, että kun ihmiset bloggaavat ja lukevat toistensa kirjoittamaa, he voivat sitten tavata kasvokkain ja olla ahdistumatta toisen vieraudesta ja siitä, kelpaavatko itse outoine ajatuksineen. (Puhumattakaan siitä, miten paljon oppii tarkkailemalla omia ja toisten ajatuksia, miten usein siinä saa hämmästyä ja havahtua ja ilahtua. Välillä ehkä kauhistuakin, mutta onneksi sellainen ei kestä kauan ja uusiin oivalluksiin, kauhistuttaviinkiin, on lopulta aika mukavaa asettua levollisesti.)

Lisäksi minusta vaikuttaa siltä, että osa tuosta tutustumisen helppoudesta on alkanut, joskin hitaasti, tihkua muihinkin ihmissuhteisiin. (Oikeastaan sellainen on aika oletettavaakin, kun asiaa tarkemmin ajattelee.)

No mutta, joka tapauksessa, näimme tarkkaavaisen ja hyväntuulisen Odelman ja joimme Kuutiotönöksi myöhemmin ristittävässä kahvilassa teetä ja kahvia ja söimme kahvilalounaan, joka minun kohdallani tarkoitti jättimäistä mokkapalaa, jonka päältä kaavin lusikalla pois valkosuklaalastut, jotta en saisi allergista reaktiota lehmänmaidon proteiinista. (Nuo mokkapalat olivat lähinnä heidän maidotonta vaihtoehtoaan, niissä oli vain ne pöhköt valkosuklaat. Jos muuttaisimme tuohon kaupunkiin, minulla olisi selvästi valistustyötä tehtävänäni... valkosuklaan voisi helposti korvata jollakin täysin maidottomallakin.) Jossain vaiheessa kollegatar tuli junalla asemalle ja liittyi seuraan, ja jo pian meidän pitikin jatkaa hänen kanssaan matkaa jalan ylioppilaskylään tapaamaan Vompsun vanhoja opiskelukavereita. Sekin sujui ihanasti. Aiemmin olen helposti tuntenut itseni vähän ulkopuoliseksi heidän seurueessaan, mutta nyt olen näemmä tavannut heitä tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi monessa ympäristössä hahmottaakseni heidät myös omiksi kavereikseni. Se on aina yhtä riemastuttavaa havaita: että kun on aikansa takkuillut ja ollut vähän huolissaan, että miksi ei tunne kuuluvansa tähän seurueeseen vaikka varmasti pitäisi, kun kaikki ovat ystävällisiä ja mukavan tuntuisia, sitten äkkiä huomaakin olevansa siinä seurueessa ilman mitään ruttuja ja murheita. Jokin näkymätön, huomaamaton raja on ylittynyt ja olo muuttuu sillä lailla, ettei sitä voisi mitenkään olla huomaamatta. Se kaikki tuntui erityisen huojentavalta, koska on aivan mahdollista, että vietämme ensi lukuvuoden tuossa kaupungissa, ja olisi pelottavaa muuttaa jonnekin, missä ei ole lainkaan ystäviä valmiina.

Oikeastaan teimme tässäkin kohtaamisessa sellaisia arkisia asioita, joita tavataan tehdä, kun sää ei salli piknikkaamista eikä auringossa vaeltelua. Luimme solukämpän pienessä keittiössä Hesaria, revimme salaattia, jäätelöä syövät sotkivat vaniljajätskiin pirkka-kaakaojuomajauhetta ja puhuivat sen yhteydessä lapsuudestaan (se kai on lähestulkoon välttämätön assosiaatio jäätelön ja kaakaojauheen sotkemisessa), samoista mukeista juotiin ensiin vihreää minttuteetä ja sitten kreikkalaista punkkua. Minulle tuollaiset opiskelijasolubileet ovat outo muoto, koska ne ihmiset, joiden kanssa hengailin itse yliopistolla, eivät juurikaan perustaneet opiskelija-asuntoloista vaan tekivät mieluummin vaikka mitä paskaduuneja voidakseen asua kantakaupungissa kivassa yksiössä. Tietysti muutenkin tuntuu hassulta käydä opiskelijasolubileissä ja tajuta, että suurin osa siellä olijoista on kuitenkin valmistunut ja tekee jotakin ihan oikeaa työtäkin, johon heillä on pätevyys. Siitäkin huolimatta että he ovat rutkasti itseä nuorempia. Ja sitten siinä istuimme kollegatar ja minä ja jutskasimme, mitä käytännön koulutuksia vielä ehtisi hankkia niin että voisi päästä johonkin inhimillisesti palkattuun ja kiinnostavaan käytännön työhönkin ennen kuin on neljäkymmentä... no, tietysti alan jo vähitellen tottua siihen seikkaan, että tässä maailmassa ei ole aina helppoa löytää vertaisiaan haahuilussa ja sitkeässä laadun vaatimisessa ja oman polun etsimisessä, koska muut ihmiset jotenkin tuntuvat ajautuvan kummemmitta rutinoitta sellaisiin epäilemättä taloudellisesti järkevämpiin (mutta usein vähän tylsemmän tuntuisiin) ja mielenterveydelle vähemmän haasteellisiin ratkaisuihin, jotka olen itse torjunut pitäessäni tiukasti kiinni siitä, että elämäni on kokonaistaideteos, jonka mieli voi hahmottuakin vasta sitten kun se on jo valmis (eli kun olen kuollut tai ainakin tiedän kuolevani varmasti muutaman päivän sisään) ja että jokaisessa kohdassa taideteosta on säilyttävä tietty taso, koska yksityiskohdat ovat yksityiskohtia eli erittäin tärkeitä. Joskus kyllä huomaan toivovani, että elämäni olisi hitusen helpommin selitettävissä, mutta toisaalta, enimmäkseen olen siihen oikein tyytyväinen, ja eilen olin tyytyväinen ja oletin, että muutkin ovat ja ettei minun tarvitse heille selittää mitään. Ei minun elämäni nyt vain ole selitettävä seikka eikä se kiinnosta oikeastaan muita sillä tavalla. Ei heitä kiinnosta se, olenko hyveellinen tai onnellinen, tai jos kiinnostaa, vain marginaalisesti.

Kunpa sen aina muistaisi!

Tosin se on vaikeaa muistaa, koska minua saattaa kiinnostaa ja kiehtoa aika kovasti se, kokevatko toiset elävänsä hyveellisesti ja onnellisesti. Ulkoapäinhän sitä ei voi nähdä. Mutta tiedän kyllä senkin, että minulla nyt vain on tämän suhteen päähänpinttymä. (Jo lukiossa, kun piti kirjoittaa erilaisia kirjallisuuskritiikkejä eräästä novellista, sain äidinkielen opettajalta palautteen: "Nämä kaikki ovat moraalikritiikkejä." Olin kuvitellut tekeväni moraalikritiikin lisäksi myös psykologisen ja historiallisen kritiikin, mutta opettaja oli asiasta toista mieltä. Toisaalta en oikein ymmärräkään, mitenkä etiikka ja psykologia ja historia nyt voitaisiin tuosta noin vain erottaa ja mikä psykologiassa ja historiassa kiinnostaisi, ellei olisi jo omaksunut jotakin elämäntyyliä, jotain arvojen ja kokemuksen horisonttia, jota vasten voisi lukea ja ymmärtää, että ahaa, tapahtui näin ja sitten he tekivät näin, hmm, kiinnostavaa.) Onnellisuuden ja hyveiden miettiminen vain ovat minulle kauhean tärkeitä asioita, joillekuille muille eivät niinkään. Eri ihmiset arvostavat niin erilaisia asioita. Joillekuille on tärkeää hyvätyyppiys tai menestys tai se, että on paljon ystäviä, se tuntuu olevan olennaisempi asia kuin se, miten se hahmottuu sisimmässä. Tai jos painotus onkin sisimmässä, se voi olla vaikka, ettei koe itseään vaativaksi tai uhrautuvaksi. (Se on helpompi ymmärtää, minullekin on tärkeää, etten koe itseäni kohtalonuskoiseksi enkä marttyyriksi, sellainen alistuvuus ja uhrautuvuus saa minut aivan raivoon saadessani itseni siitä kiinni. Ehkä joku osaa ja tahtoo alistua loppuun saakka, mutta itse en tahdo, ja vähän epäilen, osaisinkokaan, kun ahdistun ja vatkaan kehittyneesti, mutten osaa luottaa jumalaankaan tai muuta sellaista. Siksi tämä kirjoitus oli todella jännittävää luettavaa: en osaa kuvitella, millaista olisi olla kohtalonuskossaan luja ja määrätietoinen. Ehkä se johtuu siitä, että lähipiirini muutama kohtalonuskoinen ei ole erityisen luja ja valittaa todella rasittavasti aina vastoinkäymisten tullessa, ja niitähän tunnetusti piisaa runsaasti itse kullekin. Hmm, ehkäpä kohtalonuskokin on valinta, ja jos sen valintaluonne pääsee unohtumaan, se voi poikia juuri tuollaista raivostuttavaa voivottelua ja passiivisuutta ja odotuksen, että muut tulevat korjaamaan oman elämän vinkaan menneet asiat, jotka pahimmassa tapauksessa olisi helpointa korjata siten, että ihminen nyt yksinkertaisesti ottaisi vastuun käyttäytymisestään ja suostuisi miettimään, voisiko sen hienovarainenkin muuntaminen vaikuttaa lopputulemiin enemmän kuin jokin kaukainen kasvoton kohtalo.)

Sitten kaikki katkesi, oli lähdettävä kävelemään takaisin kohti keskustaa ja rautatieasemaa. Etenimme pienempänä seurueena, oli taas mahdollista puhua mieltä kuohuttaneista ja myllertäneistä asioista, sellaisista, mistä tuntuu vain olevan mahdotonta puhua, jos paikalla on yli neljä ihmistä. (Miksi juuri viisi on jo liikaa? Kyse on jonkinlaisesta suojelusta, ja sille on varmasti hyvät syynsä, vaikka tavallaan se ärsyttääkin minua. Ah, mikä mahdoton romantikko: että kaikkialla pitäisi olla koko ajan täysi avoimuus ja luottavaisuus. Mitä huvittavaa idealistista hinkumista!) Hyvästelimme seurueen, astuimme junaan kello yhdeksäntoista kaksikymmentä. Kaksi minuuttia sen jälkeen juna nytkähti asemalta liikkeelle.

En osannut nukkua paluumatkalla, olin niin innoissani ihmisistä ja heidän tapaamisistaan. Kotonakaan en olisi osannut nukkua, makasin pitkään valveilla ja iloisena.

Nyt on sitten aamu ja kauhean sumuista ja harmaata ja kamala yskä. Huh! Mutta olen kotona taas, kissat ovat täällä, miten ihanaa onkaan kuulla niiden ratistavan vauvan punoskoria, jonka näimme roskiksesta törröttämässä, kun tarvoimme reput selässä takaovelle. Otin korin, koska arvelin, että rottinki kiihdyttää kissat repimisvaihteelle, ja niin se tekikin. Tietysi korin olisi voinut antaa jollekin odottavalle ystävällekin, mutta luulen, että ihmiset eivät halua laittaa vauvojaan mihinkään roskiksesta dyykattuun. Nyt kori alkaa olla jo hieman rispaantuneen näköinen. Kissat saavat melkoista tuhoa aikaan jo yhdessä yössä! Ja kunhan koria on revitty kuukausi, sen irtosäleet voikin kuskata palstalle herneiden tueksi...

Tuntuu helpottavalta olla kotona, saada maata sängyssä. Tosin koiraa pitää mennä tänään hakemaan jossakin vaiheessa, mutta vielä on aikaa vain olla, levätä. Ja tuntuu kivalta, että on käynyt toisessa mahdollisessa ensi vuoden kaupungissa ja todennut, että sielläkin varmasti oppisi asumaan, ja että sielläkin on jo ystäviä odottamassa. Eilinen tuntuu oudolta unelta, kimmeltävältä ja värikkäältä ja toiveikkaalta. Olen hieman huvittunut siitä, että jaksoin sellaista ihmismyllerrystä aamusta iltaan saakka. Ja olin vielä oikein tyytyväinen ja iloinen! No, kyllä ihmisten näkeminen aina voittaa sairaana makaamisen ja videoiden tuijottamisen!