Vielä yksi teksti animismista

Luen Pollanin kirjan loppuun ja istun pitkään sängyssä siemaillen tulsiteetä ja kuunnellen sateen rummutusta ikkunaan ja kattoon. On vapaapäivä mutta koira ei halua ulkoilla sateessa - joko turkki kastuu tai joutuu pukeutumaan inhaan sadetakkiin. Molemmat vievät sen hyvän tuulen.

Tuntuu oudolta lukea, kuinka se maailma, johon on itse päässyt tuon tuosta, ei jatkuvasti, tietenkään, mutta suhteellisin pienin ponnistuksin, ilman kemikaaleja, näyttää olen toiselle ihmiselle isojen muutosten takana. Kirjan lopuksi Pollan kuvailee jollakin tavalla animistista maailmankuvaa. Hän kirjoittaa uskoneensa jo pitkään kasvien tietoisuuteen ja älykkyyteen, mutta vasta psykedeeleissä lopullisesti sisäistäneensä sen välittömän kokemuksen tasolla.

Ehkä useampi kuratoi valvetodellisuuttaan jotenkin tiukemmin? Ehkä kaikilla ei ole isoäitiä ja äitiä, jotka uskovat, että unet ovat aivan yhtä todellisia ja kuunneltavia kuin valvekin? Ehkä kaikki eivät tosiaan kävele vertaistensa joukossa metsässä ja niityillä? Ehkä moni ajattelee kaiken vähänkin suunnitelmista poikkeavan jotenkin rationaalista uhkaavaksi, mielenhäiriöksi, muistisairauden ensioireeksi tai jotain? Minusta tämä on tietysti aivan älyttömän hämmentävää, koska itselleni se aikuisen ihmisen pulmitta sanallistettavissa oleva normaalimaailma, jossa on selvärajainen itse, jonka elämää hallitaan, on tosiaankin jäävuoren huippu, hyvin pieni osa kokemusta. Olen tästä kiitollinen ympäristölleni - jotenkin on ollut mahdollista säilyttää tällainen kokemusmaailma. Osaan puhua korkeakoulukieltä, jossa en viittaa tällaisiin kokemuksiin, mutta luultavasti kaikki, jotka ajautuvat enemmän tekemisiin kanssani, tajuavat ennen pitkää, miten paljon kasvit, eläimet, kalliot ja  niin edelleen merkitsevät minulle. Unet, transsi, meditaatio. Kehoon tallentuneet olot, joista en tiedä, mitä tai mistä ne kertovat. En onnistu uskomaan epiteelikudosta minkään oleellisen rajaksi.

On kiinnostavaa, miten Pollan kertoo päässeensä meditaation kyytiin oikeastaan vasta kokemustensa jälkeen. Ja miten vaikeaa se silloinkin on, koska hän haluaa menestyä, onnistua, pystyä. (Ja siinä silmänräpäyksessä koko meditaation ajatus katoaa, tietenkin. Kyse ei ole kontrolloinnista.) Minulle on ollut meditaatiossa käänteentekeviä asioita kaksi: ensiksi, ne spontaanit kokemukset mielen hiljentymisestä, joita on ollut lapsesta saakka, ja joista voin ottaa vauhtia muistelemisen kautta, ja toiseksi, kohtaamani opettaja, joka sanoi, että tietoinen läsnäolo on hallinnan vastakohta. Ei eri asia, vaan vastakohta. Mielen kääntäminen tuolla tavalla - mielenkääntötemppu - jostain syystä avasi polun, jota osaan kulkea aika luotettavasti. (En silloin, kun kaikki säpälöityy ja muuttuu hurjan pelottavaksi, mitä tapahtuu harvoin. Mutta enimmäkseen.)

Kun luen Pollania, kiitän mielessäni ympäristöestetiikkaa. Tietysti samoin tein kun tartuin siihen, tajusin, että minun on kuljettava tätä tietä. Vaikka gradu tieteenfilosofiasta olisi ollut jo melkein puoliksi tehty hyvän kandintyön takia, vaikka tämä oli ihan uusi alue ja niin edelleen. Mutta se ajatus: Maailma on aktiivinen. Ei vain ihminen. Kaikki se valoa kohti punoutuva vihreä, sienten aavesormet, muuttolintujen säähän vastaaminen. Se, miten muut eläimet väistävät, koska lajini on satuttanut niitä niin julmasti. Ympäristöestetiikassa oli ainakin siemen siitä, mihin kasvoin lapsena, nuorena ja aikuisena. Vaikka se oli väärää ympäristöjärjestölle, jossa toimin -  ei mediaseksikästä ja taatusti liian hörhöä. Vaikka se oli väärää monelle kumppanille, jotka kiemurtelivat tuskissaan puhuessani pyhästä. Vaikka se oli väärää opinnäytetyöni tarkastajalle, jonka mukaan en käsitellyt filosofian kannalta keskeisiä kysymyksiä. Olkoon vain väärää muille, se oli jotain, mitä tarvitsin. Minulle se oli niin oikeaa kuin olla saattoi: päivä päivältä ympäristöestetiikkaan syvemmälle sukeltaessani huomasin käyväni luontevammaksi, aistivani terävämmin, vapautuvani: ei tarvinnut teeskennellä jotain ihan toisella tavalla kokevaa ja tuntevaa, toisia asioita tärkeinä pitävää. (Niille, jotka eivät tunne ympäristöestetiikkaa: kyse ei tosiaan ole mistään pelkästä luonnonniityn visuaalisessa kauneudessa paistattelusta vaan jostain paljon juurevammasta, ehkä - tämä on oma yritelmäni - läsnäolosta tilassa, jossa huomiota venytetään kattamaan itsen ja ympäristön välinen jatkuvuus/yhteys, koettaen pitää huomiota riittävän hajautuneena, jotta yksi teema, kuten arvio, emootio, kehollinen tuntemus tai jokin ympäristön piirre ei varasta huomiota vaan on mahdollista pysyä herkkänä sille kaikelle, mitä tapahtuu. Usein ympäristöestetiikassa huomion kohteeksi nousee kauneuden sijaan jotain ihan muuta - esimerkiksi se, miten monet ihmisille periaatteessa suunnitellut ympäristöt eivät juurikaan onnistu vastaamaan esimerkiksi johonkin kuulumisen, kuulluksi ja nähdyksi tulemisen, rauhoittumisen jne. tarpeisiin.)

Koko sen ajan, kun vietin yliopistolla, ihmettelin yhtä seikkaa. Samaa ihmettelen edelleen, mutta nyt yksityisemmin, ei kurssikirjojen ja keskusteluiden jatkuvasti liipaisemana: Miten on mahdollista, että niin moni ihmistä kuvaava tutkija kuvaa meitä ensisijaisesti ihmisjoukkoihin identifioituvana ja niissä itseksemme kehittyvinä? Jopa jotenkin arkitodellisuus-todellisten ryhmien jäsenyyden kautta? Missä ovat voimistavat kokemukset, jotka versovat ihan toisenlaisesta identifikaatiosta paljon laajempaan yhteisöön - elonkehään? Missä on tietoisuus siitä, että vaikka nämä ihmiset tässä eivät minua hyväksyisikään tällaisenaan, kelpaan juuri näin koiralle, ponille, voikukalle ja männyille? (Samalla kun olen osa tappokoneistoa.) Että olen enemmän osa tätä kuviota kuin teen jotain tiettyä suhteessa johonkin Homo sapiensien liittoumaan? 

Täytettyä peltopyytä tapaamassa

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä.

 Kutsumme tätä linnuksi ja peltopyyksi, vaikka oikeastaan kyse on jostain aivan muusta. Lintuus ja peltopyys väijyy taustalla, paikoilleen naulittu, täytetty ja neulalla aitoa matkivaksi suittu pinta osoittaa muotoon ja syvyyteen, joka oikeastaan, kun pysähtyy, on jotain sellaista, jota kohti emme halua osoitettavan, emme ainakaan tavanomaisesti eläimiä täytettäessä. Jalustaan kiinnitetty ja nimilaputettu esine ei tavoita lintuutta - pyrähtelevää valppautta, haluttomuutta tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta.

Hieman samanlaisen mekanismin kohtaa, kun menee eläintarhaan. Villieläin, jonka kohtaamisen tavoittaa paremmin pienen lapsen piirros kuin vähän vanhemman, kuvaamisen konventioihin vihityn lapsen piirros - paon viivoja paperilla, villisti risteilevä reitti ilman tunnistettavaa kehoa, ruokojen liike, kaikkoaminen - altistetaan vihamielisille silmäpareille, esitetään irrallisena tietynlaisena kehona, toisena, ei-ihmisenä, eläinyksilönä, lajinsa edustajana. Kehon ja sen vankeuskäyttäytymisen ajatellaan voivan ilmentää kokonaista elämänmuotoa.

Samalla tavalla katson kiinnostuneena pysäytyskuvaa linnusta ja täytettyä lintua: tällainen se siis olisi, jos sitä pääsisi riittävän lähellä, voisi tarkastella yksityiskohta yksityiskohdalta kiireettä, pysähtyä sen ääreen. Jos voisi ottaa toisen olennon haltuun, ymmärtää sen perinpohjin. Jos se ei pelkäisi minua (enkä minä sitä), jos sen voisi nimetä ja omistaa. Tällainen se siis todella on kaiken pakonsa takana.

Olen väärässä ja haluan olla oikeassa. Enkä halua tarkastella näin omaa elämääni ja tätä keski-ikäistä kehoa, jota maailma elää milloin asanoina, milloin töinä, milloin levottomina sanojen pyryinä.

Lintu, se joka ei ole tämä tässä, tanssii samaa suurta tanssia: haluaa elää, jatkaa elämää. Sen pakokauhu ja tuska ansan umpikujassa muistuttaa omaani, samoin sen hurmio ja riemu niinä hetkinä, kun valo ja lämpö ovat läsnä enemmän kuin huoli, pelko ja nälkä. Se jatkuu kivistä, ruohoista puista ja vertaisistaan saumoitta, syö ja ulostaa, laulaa ja parittelee, päilyy taivasta silmien peilein. Ei se ole yksilö, ei ilmennä lajiaan. Se syntyy toisista ja yhtyy toisiin, ilmentää ympäristöään, tilanteitaan, populaatiotaan. Se kylpee, sukii, tarkkailee, oppii, ratkaisee pulmatilanteita nimeämättä niitä pulmatilanteiksi ja ongelmanratkaisuksi. Maailma hyppelee sen jaloin lätäköiden tienovilla.

Kuten peltopyy, haluan hyvää. Pidän ruoasta, valosta, lämmöstä, hurmiosta ja laulamisesta, kylpemisestä ja sukimisesta enkä halua tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta, niin että lähestyn itsekin, tanssin mukana, nimeämättä ja tulematta nimetyksi, käsittämättä täysin, mitä teen. Ilmennän ympäristöäni ja tilannettani, populaatiotani. Tässä populaatiossa tavataan pitää itsestäänselvyytenä, että sellaisista pulmatilanteista kuin lapsikuolleisuus ja nälkäkuolema ei tarvitse enää välittää, ei tässä populaatiossa. Ongelmanratkaisu huikaisee populaatiossani tehokkuudellaan, koska meillä on sanat, joilla voimme tallentaa ja siirtää ratkaisuja ajasta ja paikasta toiseen. Mutta emme halua kellekään pahaa ja meitä huolestuttaa se, miten toisille käy.

Kun luen lehdestä tarinan kahden valaslajin hybridistä, joka parittelulaulu soi väärällä taajuudella ja joka ei sen takia löydä puolisoa, itken lohduttomasti useamman tunnin. Minun on helppo eläytyä valaaseen, vaikka kuulun lajiin, jota on miljardikaupalla planeetalla ja jota ei voi olla kohtaamatta, meni minne hyvänsä. Ympäristöäni ei sirpaloida eikä tuhota - päinvastoin, minun on vuosi vuodelta helpompi liikkua juuri sinne, minne keksin haluta mennä. Ihmisen tiet kairautuvat kaikkialle ja yhä harvemmassa on se maa tai meri, jossa ei olisi meidän tuoksuamme ja vähintään järjestävien tarinoidemme seurauksia ja rippeitä - muovikääreitä, lääkejäämiä, kaukaisen horisontin kajastuksia, pilvistä takaisin taittuvaa megapolisten valoa.

Koetan ankarasti kuvitella, millaista olisi elää valtalajin nurkissa. En onnistu. Niin monet seikat ovat minulle itsestäänselvyyksiä, kuten se, että jos joku koettaa tappaa minut, laittaa minut synnytyskoneeksi ja riistää lapseni ja maitoni tai kesyttää minut sietämään vatsaani ympäröivän kireän vyön ja metallinpalan suussani, tai kiskoa minut ruokaani kiinnitetystä, nieluuni takertuvasta väkäsestä ympäristöön, jossa koen tuskallisen tukehtumiskuoleman, voin aina avata suuni ja huutaa, potkia ja pyristellä vastaan.

Muutkin potkivat ja pyristelevät, huutavatkin, mutta minun kieleni ymmärretään. Se osoittaa minun kuuluvan valtalajiin.

Jos minua ei pelastettaisikaan, tilanteen mentyä tekijät joutuisivat vastuuseen ja heitä pidettäisiin käsittämättömän julmina. Jos ympäristöni muutetaan sellaiseksi, etten saa sieltä enää ruokaa tai juomaa tai en uskalla liikkua tai ainakin stressaannun niin pahasti, ettei enää tee mieli syödä eikä paritella, voin niin ikään kertoa pahasta olostani ja sille pääsääntöisesti tehdään jotain.

 Toistaiseksi. (Kuinka kauan asiat jatkuvat tällä tolalla, en osaa sanoa. Eivät välttämättä kovinkaan kauan.)

Kun kuolen, minua ei täytetä näytille. Minua ei kiinnitetä alasti tai puettuna seisomaan alustaan, jossa lukee ihminen. Kukaan ei sano, että onpa sympaattinen tai liikuttava. Tai että onpa hän pieni, kuvittelin hänet kookkaammaksi.

Sen sijaan on olemassa tietty riski, että joku saa päähänsä kirjoittaa muistokirjoituksen, jossa kuvaillaan tapaani tanssia suurta tanssia. (Vain sen lapsille soveliaaksi katsottuja osioita, tietenkin.) Huomio kiinnitetään naurettaviin yksityiskohtiin, joiden on tarkoitus samalla osoittaa erityislaatuisuuttani ja kuvata ympäristöä, jonka osa olin. (Lajiakin kenties - ehkä juuri siksi pidetään tiukasti huolta siitä, ettei tekstissä ole liian suoria viittauksia toimintoihin tai tuntemuksiin, jotka jaan tai voisin jakaa peltopyyn kanssa.) Toivon, että tekstissä viitataan siihen, mitä pidän ihmisen ainoana mahdollisena vastuullisena valintana tässä tilanteessa - siihen, että nautinto kytketään irti tyypillisistä seuraamuksistaan, että ihmisen suurta tanssia tarkastellaan osana vieläkin suurempaa tanssia, jossa olennot tanssivat rinnakkain. Jos haluan rauhan, antibiootit ja pienen lapsikuolleisuuden, on minun maksettava siitä jollakin. En halua maksaa siitä peltopyyllä tai pandalla, en yhdelläkään sammakkoeläimellä tai korallilajilla. On oikeastaan vain yksi seikka, jolla pystyn maksamaan edes osan itsestäänselvyyksistäni. Se on tulenarka aihe, johon yksikään poliittinen puolue ei uskalla vielä tarttua ohjelmissaan ja josta kirjoitetaan lehdissäkin kovin kitsaasti. Tuo asia ei ole pienimmässäkään määrin minua, se on ympäristöäni, populaatiotani - olkoonkin että tuo ahdistus ja siitä kiteytyvä valinta esitettäisiin taatusti henkilökohtaisena piirteenä: siten muistokirjoitukset näet laaditaan.

(Kuulin toissapäivänä, että ihminen, jota pidin vertaisenani tässä pohdinnassa, on hänkin loikannut. Hän, joka erotessamme sanoi, että hän pelkää, että hänen on vaikeaa löytää ketään toista sellaista, joka jaksaa tässä asiassa pitää yhtä lujasti kiinni siitä, että kaikki olennot haluavat hyvän elämän, ja että koska hyviä elämiä on luvassa vain rajatulle määrälle olentoja, ei auta kuin pitää tiukasti lukua siitä, minkä määrän olentoja tuo itse todellisuutta jakamaan, jos ei ole valmis lahtaamaan ketään muuta. Hän taisi olla oikeassa. Hän ei löytänyt sellaista kumppania, joka olisi ajatellut henkilökohtaista etiikkaansa näin. - Vaikka onko mikään etiikka oikeastaan henkilökohtaista muussa kuin siinä mielessä että voin vaatia asioita ainoastaan tältä olennolta, jota puhuttelen minäksi? - Uutisen kuullessani tajusin kouriintuntuvammin, miten valtavia erot saattavat olla: kun ennen niin samanmieliset ja toistaan tukeneet ihmiset lähtevät kulkemaan eri suuntiin, he saattavat päätyä päinvastaisiin ratkaisuihin suurimmissa mahdollisissa kysymyksissä. Tunsin äkisti itseni samaan aikaan hyvin yksinäiseksi - sinäkin, sitten, luotin sinuun niin lujasti tässä asiassa - ja samalla yllättävällä tavalla tyytyväiseksi: kas niin, ehkä sittenkin jossain mielessä minä, jota ajateltiin ympäristöasioissa ehkä vähän sellaisena maskottina ja harrastelijana - muistan muutaman keskustelun asiasta -, olinkin sitoutuneempi niihin juttuihin kuin ne, joita ajateltiin vakavastiotettavina, radikaaleina, elämäntyötään toteuttavina. Ai että, ilkun itselleni, sinä turhamainen typerys. Ikään kuin tuolla nyt kannattaisi hekumoida, että itseään ilmentävä elämä on itsepäinen ja arvo-ohjautuva. Ikään kuin olisi jokin minä, eikä tiettyä ympäristöä, syömistä, paskantamista, ajatusten laukkaa, kaiken ainutkertaisuus ja ohikiitävyys ja sitten äkkiä kaiken korjaava hetki - - )

Niin, jäin muistokirjoituksen pohtimiseen.

On kuitenkin liian varhaista ajatella kuolemaa muuten kuin savasanassa päivittäin. On paljon tehtävää. Ihmisillä on aina niin paljon tehtävää, koska meillä on työ, ja talous, ja kaikenlaisia jaloiksi tavanomaisesti hahmotettuja pyrintöjä kuten taide, ymmärtäminen ja niin edelleen.

Jotkut ajattelevat, että ne versovat suuresta tanssista itsestäänselvästi. Jotkut ajattelevat niiden kilpailevan huomiosta suuren tanssin kanssa ikään kuin seurausta tarkkailtaisiin syyn sijaan. Nytkin minut ollaan heittämässä pihalle, jotta taide voisi tapahtua eikä koko ilta tuhriintuisi johonkin, mikä ei tee ketään kuolemattomaksi ja jota ei taatusti mainita muistokirjoituksissa. Ajattelen näin ohimennen samalla kun vilkaisen sivusilmin valokuvaajaa.

Ajattelua, puhetta, toimintaa: siirrämme oivalluksia ja tuhoamme vahingossa sen, mitä rakastamme.

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä. Valokuvaaja mutristelee huuliaan ja kääntelee lintua, etsii sen kasvoista vastausta ongelmaan, miten kommunikoida tiettyä abstraktia ideaa tuotekuvan tapaan toteutetulla otoksella täytetystä linnusta.