Sataa

Sataa, ulkona pimeä. Katon alle muodostuu kupu, jossa on hyvä maata, lukea vanhan opiskelutoverin kirjoittamaa mainiota kirjaa. Toisella puolen kehräävä pieni kissa, toisella tuhiseva pieni koira. 

Yöllä heräsin useita kertoja jalkakipuun. Tämän piti olla se päivä, jolloin olisin uiskennellut takaisin töihin, mutta niin vaan aamulla itkin, niistin hihaan ja soitin sinne, tänne ja tuonne. Olin ilmeisesti niin itkuinen puhelimessa, että sain samoin tein ajan työterveyslääkäriin, hyvä jos ehdin ottaa taksin sinne pestyäni ensin kainaloita käsipyyhkeellä (jalkakipu ja suihku eivät oikein rimmaa). Itkin vähän lääkärissä ja uudelleen laboratoriossa. En muista itkeneenikään ennen verikokeessa. Pyysin sitä anteeksi ja sanoin, että taitaa nyt vaan olla vähän kuormaa. Ja ettei neulajuttu sinänsä pelota, ei se ole sattunut. Mutta maailma kieppui kyllä ihan kunnolla silmissä ennen kuin äkisti asettui. Hoitaja kysyi, olenko syönyt aamupalan. Sanoin, etten nyt toki lähde mihinkään ilman sitä, ellei paastoa edellytetä aivan erikseen. Neljäkymmentä grammaa kasvisperäistä proteiinia, paljon kuitua. 

(Taannoin ilmeni, että olin syönyt liian vähän proteiinia ja nyt syön sitä tarpeeksi. Tuntuu ihan kosmisilta määriltä, mutta huomaan myös jaksavani ihan eri tavalla ja ettei tule napostelunälkää kaiken aikaa.)

Kun itku äkisti loppui verikoeputken kyynärtaipeesta törröttäessä, hätäkin meni jonnekin toisaalle. Äkisti olin ihan rauhallinen. Ja olen edelleen. Vaikka jalkoihin sattuu, ja vaikka luen kirjan sanat "seisoo omilla jaloillaan" vähän tuhahtaen: niin, jaloilla ongelmitta seisominen, niitä itsestäänselvyyksiä, kiintopisteitä, joiden erehtyväisyyttä ja väliaikaisuutta mieluummin olisi ajattelematta, kuten toisessa tänä toipilasaikana lukemassani kirjassa, Jenny Offillin Ilmastoissa, päähenkilö parahtaa (luultavasti hiljaa) meditaatiotunnilla: 

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka elää vanhaksi.

Hengitän ulos ja tiedän, etten välty vanhuudelta.

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka sairastuu.

Hengitän ulos ja tiedän, etten välty sairaudelta. 

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka kuolee.

Hengitän ulos ja tiedän, etten voi välttyä kuolemiselta.

Hengitän sisään ja tiedän menettäväni joskus kaiken ja jokaisen jota rakastan.

Hengitän ulos ja tiedän, ettei ole keinoa pelastaa heitä. 

Hei, hetkinen nyt. Kaiken ja jokaisen jota rakastan? Olisiko jotain sopivampaa aloittelijoille?

Olen nauranut kohdalle useammin kuin ehkä olisi tarpeen. 

Mutta onhan se tarkkanäköinen kohta. Miksi ihmeessä en sallisi itselleni sen uudelleen ja uudelleen lukemista ja ääneen nauramista? 

Yleisesti ottaen suhtaudun rauhallisesti, mutta on hetkiä, joina itken, koska kaikki on niin suurta ja muodotonta ja arvaamatonta. Luultavasti vaiva paljastuu joksikin aika pieneksi ja tyhmäksi asiaksi, ei miksikään dramaattiseksi. Vaihdevuosi-ikäisten vaivoja, rappeumaa ja sen sellaista. Ehkä ärtynyt hermosto. Nämä symmetriset liekehtivät saappaat tuntuvat vain niin kummallisilta, että tulee mieleen, miten hermotus kulkee oikeaan ja vasempaan alaraajaan. Ehkä siellä on jotain, minkä mieli tulkitsee jalkojen tulessa olemiseksi. Lääkäri laittaa lähetteen ortopedille, koska ei ymmärrä enää mistään mitään. No, en minäkään. 

Kotiin päästyäni rauha pysyy ja tajuan tosiaan saaneeni sen ajan ortopedille. Jos saamme selville, mitä tämä ei ainakaan ole - sen, mitä tämä on, tuskin selviää, tällä elämänkokemuksella siltä ainakin tuntuu --- jo siitä saadaan kuntoutukseen raamit: tämän kivun päälle voi mennä ja on mentävä, tuota kipua sen sijaan ei haluta yllyttää. Haluaisin siihen selvät sävelet, koska on ilmeistä, ettei töitäni noin vain aloiteta kolmen viikon levon jälkeen, tai vielä useamman viikon levon jälkeen, ilman mitään kipuja. Mutta ainakin asiat etenevät jollain tavalla työterveyden kuviokellunnassa. Kun vielä alkaa sataa, tulee hyvin turvallinen olo, vaikka jalat tietysti ovat semmoiset kuin ne tätä nykyä ovat. Ehkä alan vähän tottuakin niihin jo, ne eivät enää tunnu niin selvästi ei yhtään omilta jaloiltani.

Ensi viikon poissaoloista en enää saa sairausajan palkkaa työnantajiltani. Täytyy ilmeisesti jumppailla jotain papereita Kelaan päin. Sitä en ole vielä koskaan tehnytkään. Silloin kun käden nivelrikko pitkittyi ja esti minua työskentelemästä, nostin opintotukea, sen viimeiset kuukaudet. 

Silloinkin tunsin itseni vanhaksi. Nyt minusta tuntuu oudolta, että olen joskus ollut niin nuori. (Vaihdevuodet, tässä esimuodossaankin, tosiaan muuttavat asioita rajusti.)

Toivon, että talvesta tulisi vetinen ja sateinen. Paljon sadetta, paljon lauhaa lempeyttä. (No, niinhän toki toivon joka syksy, joten tämä ei oikeastaan ehkä ole mainitsemisen arvoista.) 

Syömme joka päivä kurpitsaa, chiliä ja valkosipulia. Ehkä kesä ei ollut ihan niin huono kuin helposti ajattelisi. Ainakin satoa piisaa. 

Pieni kissa on niin liikuttava karvattomine läikkineen. Kortisonikuuri ja eliminaatiodieetti ovat saaneet hentoisen udun peittämään ihoa muualla paitsi vatsan kaljussa lurpassa. Kissa hengittää rytmisesti ja hyrisee, silmät ovat puoliummessa mutta pää pystyssä ja keträyksen tahtiin nytkähdellen. Se on alkanut hakeutua nyt enemmän meidän läheisyyteemme, kun sen kissaveli kuoli. Se käy puskemassa myös koiraa, mitä se ei ikinä tehnyt kissaveljen eläessä. 

Vähitellen ymmärrän: vaikka kissat olivat keskenään rauhanomaisia ja nukkuivat sylikkäin, pesivät toisiaan ja halusivat aina syödä yhdessä samalta lautaselta, oli niillä silti myös reviirinsä. Yksi vessa on pysynyt hyvin tyhjänä Zenonin kuoltua, sen täytyi olla sen vessa. (Se oli hyvin salakähmäinen vessakäyntiensä suhteen.) Myös sänky ja kainaloni olivat Zenonin aluetta, koira Zenonin ystävä, nahkainen nojatuoli Zenonin tukikohta, Laguunalla ei ollut niihin pääsyä. Tai ehkä olisi ollut, mutta se valitsi väistämisen. (Kissat ovat konfliktia väistäviä, jos se vain on mahdollista.) Nyt kun ei ole enää väistettävää, se ottaa Zenonin asioita haltuunsa hitaasti ja kokeellisesti. Tuo asioiden ja toisten olentojen varaaminen tietylle olennolle, sen reviiriin, kuulostaa helposti jotenkin vaarallisemmalta ja vihamielisemmältä kuin haluaisin sen kuulostavan. Ajattelen sillä enemmänkin sitä, miten tietyssä tiimissä tietty ihminen valikoituu asiain ulkopuolisille esittelijäksi, tai miten tietty perheenjäsen valloittaa tietyn aseman perheen dynamiikassa, eikä kellään ole siitä mitään nokan koputtamista tai pahaa sanottavaa: se vain on sen henkilön rooli. Ymmärrän kissaväistön. Olen itsekin monesti kissaväistänyt: ehkä tuo on tuolle tärkeää, en sotkeudu siihen, antaa hänen hoitaa tuo juttu.

Täällä me kellumme keskellä pimeänmärkeää universumia kuivassa kuplassa. 

Ystävä on tuonut kottikärryllisen vaahteranlehtiä ja postipaketin. Hän kiipesi yläkertaan näyttämään jalkaansa tullutta haavaa, joka pelotti häntä. (Haava tuli hänen viedessään koiraparkaani metsään.) Totesimme yhdessä, ettei se näytä niin pahalta ja että ehkä se itsekseenkin umpeutuu. Yöllä se kuitenkin vuosi ja hän meni hoitajalle, joka tunki haavaan jonkinlaista desinfioivaa nauhaa. Se pitää poistaa sieltä itse joidenkin päivien kuluttua. Miksi ajatus haavasta poistettavasta nauhasta tuntuu pelottavalta mutta ajatus ruven repimisestä nautinnolliselta? 

On lohdullista asua suoraan katon alla ilman että välissä on mitään vinttiä tai toisia asuntoja. Sateesta saa näin enemmän irti. Äkkiä ymmärrän muuttaneeni sadetaloon. Aurinkoa, valoa, sitähän on enemmän kaupungeissa, korkeiden talojen yläasunnoissa. Asun matalassa kaikukopassa sellaisten kanssa, joita rakastan. 

Suojelemisesta ja hoidettavuudesta sekä fyysisestä dominanssista

Jalkojen tilanne paranee, mutta hitaasti. Meinaan kirjoittaa "turhauttavan hitaasti", mutta en oikeastaan ole turhautunut. Jostain tulee vain tuollaisia fraaseja, joilla kai yritetään ilmaista ryhmäänkuuluvuutta. Saatan häilyä epätoivon ja toiveikkuuden kautta huristelevassa vuoristoradassa, mutta ei, turhautunut en tunnista olevani. Jalat tuntuivat jo tulehtuessaan niin kummalliselta, etten uskonut niiden ihan tuosta noin vain heittämällä leppyvän. Mutta sitten tietysti väänsin itseni solmuun kertomalla itselleni, että maalaan piruja seinille, menetän toiveikkuuteni turhaan ja niin edelleen. 

Joka tapauksessa, sairastavalle perjantai on päivistä hankalin. Sairauslomaa on kirjoitettu viikon loppuun, mutta epäilen vahvasti, tokkopa olen liikunnanohjauskunnossa vielä maanantaina, kun pystyn perjantaina juuri ja juuri raahustamaan keittiöön ja takaisin fysioterapeutin antamat suppeat harjoitteet tehtyäni. (Lattiatasossa toki jaksan vaikka mitä, ei muussa ole vikaa kuin jalkaterissä ja nilkoissa.) Ja koska maanantain ensimmäinen tunti olisi aamusta eikä sijaisia saa puolen tunnin varoitusajalla, minun pitää ilmoittaa tällaisessa mahdollisesti pitkittyvässä vaivassa jo perjantain puolella, jos sijaista tarvitaan. Myös tiistain ja keskiviikon tunneista toiselle työnantajalle on pyydetty, että ilmoittelen perjantaina, jos yhtään siltä tuntuu, etten ehkä pysty ohjaamaan. Soittelen työnantajat läpi, seuraavaksi jonotan lääkärikeskuksen puhelinpalvelussa, jonne selitän vaivani ties monetta kertaa, minkä jälkeen selviää, ettei kauniisti maalailtu hoitopolkuni työterveyslääkärillä etenekään, koska ei hänelle ole vapaita aikoja, ja saan ajan jollekulle ihan toiselle, jolle saan taas selvittää arvatenkin kaiken alusta saakka uudelleen. Kohta osaan ulkoa "jaloillani on historia" -puheen.

No, ei se mitään. Tärkeintä on nyt suojata työkykyään. Mutta toki se mietityttää, että entäs jos fysioterapeutin antama harjoite alkaakin purra odotettua nopeammin ja olenkin maanantaina työkunnossa? Mitä ihmettä sitten teen? Menen lääkäriin, kai, ja soittelen työnantajille arvanneeni sittenkin väärin? (On tämäkin elämä, huolestua etukäteen äkkiväärän ihmeparantumisen mahdollisuudesta.) (Niin tai näin, loose-loose-situation. Mutta olisi kyllä pidemmän päälle mukavampi erehtyä siihen suuntaan, että jalat äkisti kohentuisivatkin entiselleen ja joutuisin soittamaan noloja puheluita, että sori, olinkin väärässä.)

Puheluita soittaessani huomaan jotain kummallista. Nimittäin sen, että koetan suojella noita toisia osapuolia siltä kaikelta mustalta pörtyltä, joka myllertää mielessä silloin kun on levännyt ja antanut aikaa mutta käänne hyvään tuntuu ottavan paljon oletettua kauemmin. (Jostain syystä kuvittelen tämmöisen oletuksen, vaikka kai kuka vain aikuinen tietää, että parantumiset ottavat aikansa.) Kannattelen emootioitani, käyttäydyin ikään kuin en täällä välillä purskahtelisikaan itkuun silkasta epätoivosta. Ikään kuin minua ei pelottaisi ihan kaikki ja en epäilisi oman mielenikin toimintaa. (Herraties kuinka solmussa olisin ilman sairauden mallia, jossa esitetään, että kaikki fyysinen heijastuu omalla tavallaan myös psyykkiseeen ja sosiaaliseen; on oletettavaa, että mielenikin toimii omituisesti.)

Kun luen fysioterapeutin kirjauksia tiistailta - läheskään kaikkia havaintojaan hän ei sanonut ääneen, mutta on tehnyt ilahduttavan hyvät kirjaukset ja puhun riittävästi anatomian latinaa ja tiedän riittävästi jalkaterän toiminnasta ymmärtääkseni, mitä hän kirjaa - jään miettimään, missä määrin se, miten vaikeaa minun on ollut saada hoitoa ja diagnooseja, on kiinni tuosta suojelemisesta ja itsen kannattelusta hyväntuulisuudessa ja toiveikkuudessa, siis ihmisten ilmoilla liikkuessa. Joskus ammoin kutsuin tätä tanssityttösyndroomaksi: tanssityttö hymyilee aina, vaikka tuntuu, että repeäisi liikkeessä kappaleiksi, vaikka on unohtanut seuraavan askeleen, hymyilee vaan ja kieppuu ja jatkaa kuin ei mitään pulmaa olisikaan. On helppoa jäljittää tämän syndrooman juuret lapsuuteen ja vanhempien täyteen paniikkiin ja kauhuun sairastuessani. Kaikki oli romahtaa siihen. Joten minun piti olla se, joka kannatteli tilannetta ja suojeli muita kivuiltani, kuumeiltani ja ties miltä. Koulukiusaamiselta. Yksinäisyyden tunteilta. Ja takana lienee myös mallioppimista, äitini on edelleen töissä, vaikka vähän miettiikin, olisiko 80 sittenkin jo aiheellinen kohta jäädä eläkkeelle. Äitihän pitää sairauslomaa jonakin lääkärien kierona juonena, jonka tarkoituksena on estää rehellistä ihmistä ansaitsemasta elantoaan. Olen saanut kotoa sen mallin, ettei sairaus ole mikään syy olla tekemättä työtään. Silloin kun käteni tulehtui niin pahasti, että jouduin jättämään silloisen ammattini, äiti paljasti jälkikäteen ajatelleensa, että minua laiskotti; hän yllättyi, kun kuukausien työkyvyttömyyden jälkeen kättäni palpoidessaan huomasi, että käteni oli oikeasti turvoksissa. Siinä perheessä ei vain saanut sairastua, tai jos sairastui, se piti piilottaa ja olla kuin ei olisikaan sairas. Oletan, ettei äidin hoksottimissa ole mitään vikaa. Sairastuminen on hänelle vain tajuttoman pelottavaa, joten on helpompi kieltää se puoli todellisuudesta. Jälkikäteen hän on todennut siitäkin kerrasta, kun jalan ligamenttini tulehtuivat kaksikymmentä vuotta sitten - miten aika kuluukaan - , että pelkäsi sen olevan luusyöpää. Ikään kuin mitään muita tekijöitä tappavien sairauksien ja laiskotuksen välillä ei olisi lainkaan. Ei infektiotauteja, ei rasitusvammoja, ei nivelrikkojen inflammaatioita ties mistä syystä. 

Fysioterapeutti on kirjannut, että uskon palaavani seuraavalla viikolla töihin. Uskoinko niin siellä? Ehkä, ehkä juuri sinä aamuna. Ja ehkä uskoin niin juuri sen takia, että jännitin fysioterapeuttia niin kovasti, viritin itseni siihen tapaamiseen. Ja sen tapaamisen jälkeen - tapaaminen oli mukava - romahdin aivan täysin, aloin itkeä heti kotitalon nähdessäni, ja luiskahdin takaisin sairastamiseen sieltä vastaanotolla-toiveikkuudesta. Samana iltana jalkoihin sattui niin, että tyrskin räkää ja vollotin kauhuissani, pystynkö ikinä enää ulkoilemaan metsässä koiran kanssa. (Ja olin tilassa, jossa hälytyskello ei kalkattanut vaikka kuinka anteliaasti käytin fraasia "ei ikinä".) Fysioterapeutti pisti minut nousemaan päkiöille, minkä tein horjuen, kivuliaasti ja omalaatuisella tekniikalla sen sijaan että olisin sanonut, että ei käy, sattuu liikaa. Olisiko hän pyytänyt tätä, jos en olisi rypenyt toiveikkuudessa nopean työhönpaluun suhteen? Joka tapauksessa, sen pahimman kivun päälle meneminen kyllä ilmoitteli itsestään jälkikäteen hyvin anteliaasti. Kyllä se toki tehdessäkin tuntui, mutta etenkin jälkikäteen. (Sen sijaan saadut kotiharjoitteet ovat aivan loistavat.)

Vastaanotolla-toiveikkuuden lisäksi näyn potevan myös esihenkilön-kanssa-puhelussa-toiveikkuutta. Jään pohtimaan, onko kyse jostain patologiasta ja tanssityttösyndroomasta, vai onko tämä yleisemminkin se, miten ihminen toimii? Tarkoitan tätä: Tiedetään, että kipu on pienempää, kun joku pitää kädestä. Ja että ihminen arvioi pystyvänsä kiipeämään vuorelle korkeammalle, jos arviointiskenaarion osana on, että mukana on toinen ihminen (vs. yksin kiipeäminen). Ihmiset käyvät ryhmäliikunnassa juuri sen takia, että jaksavat siellä enemmän kuin itsekseen tehden, ja samasta syystä nettitunnit eivät sovi monille: ei tule tehtyä, kun ei ole siinä toisia vieressä tukemassa. Osalle kyllä riittää etätukikin. Tai sopii jopa paremmin. (Siinä pedagogiikka on ihan toisenlainen: on selitettävä asiat tosi perusteellisesti, koska ei näe, mitä ihmiset tekevät, eikä voi siten mennä sanomaan ja näyttämään, että ei kun tarkoitin NÄIN, sinä teit nyt NÄIN, huomaatko eron, ja siksi heidän on pystyttävä ohjaamaan ja arvioimaan omaa liikettään, mikä tarkoittaa, että heidän on tiedettävä, mitä liikkeellä tavoitellaan, missä olisi hyvä tuntua miltäkin. Kaikki on pilkottava paljon pienempiin osasiin ja vasta sitten yhdisteltävä osaset.) (Itselleni sopii kehollisuuden nettiopiskelu paljon paremmin, koska kärsin tanssityttösyndroomasta, ja itsekseni tehden, ilman kenenkään valvovaa haukankatsetta, yksinkertaisesti tunnistan kipuni ja paljon pienemmätkin informaatiopurkaukset. Kun joku tuijottaa, kehontuntemukseni helposti katoavat, katoan suorittamiseen, ja kivun aistin harmittavan usein vasta jälkikäteen ja kaikki tuntui sillä hetkellä vain ookolta, vähän kuten niistä vangeista, joista kirjoitin kai viimeksi.)

(Toivoisin, ettei tämä olisi tilanne myös ohjatessani, mutta totta kai se on. Olen siinä katseen kohteena enkä pysty sitä mitenkään sulkeistamaan. Onneksi kun mietin etukäteen, mitä ja miten ohjaan, siinä vaiheessa, suunnitteluvaiheessa, sentään tunnistan kivut ja aristukset, ja pystyn suunnittelemaan ohjauksen niin, että tavallaan ohjaan muita siinä sivussa kuin itseänikin: ei liian pitkälle tuonne, riittävän rauhassa, ei suorittaen vaan pysyen läsnä. Olkoonkin että itse ohjauksessa se läsnä pysyminen on näyteltyä, siis normaalihkossa tilassa. Kun kissa oli juuri kuollut, silloin en pystynyt mihinkään kerroksellisuuteen tai näyttelemiseen ja läsnäolo tulvi kaiken aikaa yli ja välillä tuntui siltä kuin olisi ohjannut keskeltä jotain luonnonkatastrofia, tulva oli viedä mukanaan, keuhkot hengittelivät mitenkuten ja sydän pompotti ylitöitä, mutta niin vain jalkapohjat halasivat maata ja jatkoi puhetta ja näyttämistä.)

(Joskus mietin, että uravalintani ovat aivan pähkähulluja. Miksi tunkea heikkousalueelleen vaikka väkisin? Vaikka toisaalta - on vaikeaa sanoa, onko minulla mitään vahvuusalueita.)

Joitain vuosia sitten, kun sairastin jotain hengitystieinfektiota, tanssityttösyndrooman vaikutukset näkyivät selvästi. Lääkärissä olin kohtelias ja toiveikas, joskin sanoin ääneen, etten ole mielestäni työkunnossa. Lääkäri oli toista mieltä ja sanoi, että töihin vaan. Pitämäni tunnin jälkeen meinasin menettää tajuntani ja selvisin hädin tuskin kotiin pyörrytykseltä, kuumeelta ja liman tursuamiselta. Kun sitten soitin seuraavana aamuna uudestaan lääkäriin itkien, etten pysty selvästikään pitämään tunteja, olin jo niin hädissäni ja itkuinen, että äkisti asia otettiin ihan toisella viisiin tosissaan. Oletan, että hyötyisin todella paljon sellaisesta terveydenhuollon mallista, jossa avuntarjoaja ei kaiken aikaa vaihtuisi, vaan oppisi vähitellen lukemaan tilaani tietynlaisen tulkinnan viitekehyksen avulla. (Numero yksi: Menen lääkäriin vasta kun on aivan pakko enkä mitenkään muuten selviä, joten jos vaikutan lääkärissä kovin hyväntuuliselta ja toiveikkaalta, ei se taatusti ole koko totuus tilastani.) Ja nyt, kun tätä pohdin, mietin myös, olisiko ehkä hyvä idea myös sanoa itse hoitavalle taholle, että koetan olla kohtaamisissa ihan kamalan reipas sinne saakka että niiden jälkeen romahdan täysin, mikä on vähän outoa, koska en juuri arvosta reippautta vaan inhoan sitä ja etenkin sen vaatimusta, ja että en oikein ymmärrä, miksi tanssityttösyndrooman lalala-moodi menee päälle silloinkin, kun tunnistan sen. (Tosin, täytyy sanoa, fysioterapeutille menessäni en tunnistanut sitä ollenkaan, en ennen kuin romahdin. Se oli aika pelottavaa. Ihan aidosti uskoin jalkani todella mahtavasti lähteneen parantumaan ja huolestuneeni ihan turhia, mikä ei tosiaankaan ollut hyvä analyysi tilanteesta; kivut syöksyivät repivinä kimppuuni samalla hetkellä kun käännyin kadulla kohti kotitaloa, turvallista aluetta.)

Tajuan tätä kirjoittaessani, että ihannehoidettavalla ei taatusti olisi tanssityttösyndroomaa. Se huonontaa hoidettavuutta aivan radikaalisti, ettei vastaanotolla mikään tunnu juuri miltään. Sattuuko? No eipä oikeastaan. No entäs tämä, onko arkuutta? Ehkä ihan pikkaisen. (Ja sitten myöhemmin, selvä kosketusarkuus.) 

Jokin päivä sitten luin yhden kehopsykoterapeutin mietteitä vastaavasta ilmiöstä terveydenhuollon käynneillä. Hän kutsui sitä siinä kontekstissa medikaaliseksi traumaksi. Kun ihmistä on riittävän monta kertaa satutettu ja ilmaistua kipua väheksytty, ihminen oppii, että ainoa keino paeta kipua tilanteessa on luisua ikään kuin ulos tuntemuksistaan ja kehostaan. (Tai jättää kokonaan menemättä paikalle. Mutta esimerkiksi hammassäryn kanssa se strategia ei toimi pidemmän päälle, ei vaikka kuinka haluaisi jättää menemättä paikalle.) 

Ja tietysti se etäisyys on vain kuviteltu etäisyys, oikeammin lykkääminen. Se kaikki tulee takaisin jojona heti kun on turvallista tuntea. Eikä vain semmoisenaan, vaan korkojen kanssa. (Eikä se tietenkään ensinkään toimi tarpeeksi ison kivun kanssa. Itselläni kävi niin, että kun kierukkahommissa sattui tarpeeksi, katosi monelta muultakin "se vain nipistää" -asialta kyky tulla etäännetyksi vain tietyn kohdan, ei koko kehon, kipuna. Ei minua edelleenkään satu vaikkapa rokotus tai verikoe, mutta vaikkapa joka ikinen gynekologinen tutkimus on muuttunut melkoiseksi hirvitykseksi. Ja nivelrikossahan pelkään ylipäänsä mennä lääkäriin, koska kaikki muut paitsi fysiatrit haluavat aina hiertää nivelen, vaikka kuinka kieltäisi. Sitä kipua ei voi vain etäännyttää, siihen lävistyy, huutaa, itkee.)

Mistä tullaan toiseen mielenkiintoiseen seikkaan. Tämä kaikki ei ole kovinkaan kaukana siitä ilmiöstä, jota tapahtuu joidenkin mukaan kulttien ja joogasalien liepeillä, nimittäin somaattisesta dominanssista. Jota vastaan saa ihan tosissaan linnoittautua. Se, että tunnistan, miten se omaan kehooni vaikuttaa, saa minut hinkuamaan opetuspaikkoja, joissa muistutetaan, että vessassakäynnin jälkeen on hyvä vetää vessa. Tarkoitan tätä: ei liian tyylikästä, ei liian erityislaatuista, ei luksusta. Semmoinen ympäristö, jossa on ihan luontevaa istua lysyssä ennen tunnin alkamista tai nauraa pöhköille jutuille sen sijaan että tönötettäisiin tärkeän näköisenä. Ja omalta opettajuudeltanihan koetan jatkuvasti riisua kaikkitietävyyden viittaa puhumalla käsityksistä, jotka ovat nyt muuttuneet uuden informaation myötä, sanomalla etten tiedä vastausta johonkin kysymykseen (mutta että voin koettaa vähän tönkiä), ja että se, mitä oppilaat tuntevat kehossaan liikkuessaan on paljon tärkeämpää kuin miltä liike minun silmiini näyttää tai mitä joku kirjoittava keho siitä ränttää jossain arvostetussa teoksessa. 

Osaltaan fysioterapeuttikäynti tuntui tunnelmaltaan mukavalta, koska fysioterapeutti oli tässä samassa räjähtäneessä elämänvaiheessa, perimenopausaalihormonimyrskyissä, hänenkin jalkoihinsa sattui, hänenkin oli vaikeaa löytää toimivia kenkiä ja niin edelleen. Siinä ei juuri ollut somaattista dominanssia. Fysioterapeutin hampaanvälissäkin oli maissinpala. 

On kiinnostavaa, miten monesti terveydenhuollon ammattilaisten koulutusmateriaaleissa hahmotetaan jotenkin aika yksiulotteisesti, mitä kommunikaatiossa tapahtuu. Ammattilainen ei kerro mitään elämästään, potilas kertoo potentiaalisesti kaiken. Ammattilainen ei valita, potilas valittaa. Ammattilainen ei näytä tunteitaan avoimesti, potilas ehkä tai sitten ei - ei, jos potilas oirehtii tanssityttösyndroomaa. Tavallaan ymmärrän tämän, että potilaan elämä tai oikeammin vaiva, objektivoitu tietty vaiva, on käynnin keskiössä, mutta tavallaan en lainkaan. Potilaana en pidä siitä asetelmasta laisinkaan, että itse joutuu paljastamaan kaikki synkeytensä yksityiskohdat toisen pysytellessä etäisenä ja virheettömän oloisena jalustallaan, joten ilahduin fysioterapeutin sanoessa ääneen, ihan vain muutaman lauseen verran, että hän ymmärtää kyllä hyvien kenkien löytämisen tuskasta jotain, koska. Tai että perimenopaussi, niinpä niin, tässä piisaa luovimista. En kokenut sitä vuodattamisena tai terapeutin hetkellisenä asettumisena keskiöön, päinvastoin. Koin sen edes alkeellisena vastavuoroisuutena ja nämä eleet helpottivat luottamukseen astumista. (Sattuneesta syystä pidän myös hierojista, jotka kertovat vuolaasti omasta elämästään. Tiedän paljon ihmisiä, jotka eivät pidä siitä ja joista se on epäammattimaista, mutta minusta on kammottavaa tulla jonkun sellaisen käsittelemäksi, josta en tiedä mitään. Naama plinttiä vasten ei tarvitse edes kommentoida kuulemaansa, voi vain kuunnella. Toki jos juttu olisi rasistista tai seksististä tai muuten karmivaa, tilanne voisi olla pelottavakin. Mutta yleensä siitä ei ole kyse. Ihmisillä on eri preferenssejä ja niin saa olla. Tärkeintä on osata kertoa, mitä haluaa ja mitä voi sietää. Se on asiakkuuden vaikeimpia kohtia, myös. Tai ainakin itselleni on. Mutta yritän, koska tiedän, ettei toisten ajatuksia ole helppoa lukea.) - Myöskään sen käynnin keskiöön asetetun objektivoidun tietyn vaivan rajaaminen ei ole mikään itsestäänselvä operaatio. Joskus ollaan helpommilla vesillä, on liukastuttu ja siitä on seurannut välittömästi sitä ja tätä. Joskus ollaan paljon syvemmissä mutahaudoissa. Useimmiten kai jälkimmäinen, tai ainakin omassa elämässäni näin. 

Kaikella on historiansa, usein aika pitkäkin historia. Kaikkeen liittyy ylimääräinen kerros kaikkea tulkinnallisuutta hämärtävää. Eikä asiaa aina auta sekään, että yhä useammin auttajan ja potilaan äidinkieli on eri. Viikon takaisella lääkärikäynnillä aikaa hukkui paljon siihen, että lääkäri kyseli ammatinvaihdoksestani. Hän käsitti puhuvansa tapahtumista nyt, eikä tajunnut pitkiin aikoihin, että puhuin ajasta yli kymmenen vuotta sitten, käden kipeytymisen ajasta, enkä taas itse ymmärtänyt ensin, miksi hän tuosta niin tarkasti kyselee ja miksi kysymyksissä on niin outo sävy, kuten että koenko tarvitsevani psykologia tuon ammatinvaihdon takia, asiasta, jota nyt olen kuitenkin kerennyt käsitellä ja elää kuitenkin yli kymmenen vuotta. Viimein onneksi tajusin, mistä kiikasti, ja onnistuin selittämään, että ammatinvaihdosasiasta on jo kauan aikaa, vuonna sitäjasitä, ei nyt. Lääkäri näytti helpottuneelta tajutessaan. Osaan tuskin edes kuvitella, millaista olisi yrittää tehdä tuota muutenkin vaativaa työtä kielellä, jota ei puhu äidinkielen tasoisesti. 

Varmasti ihan yhtä helppoa kuin opettaa liikettä keholla, joka on kiskaissut hätäjärrusta!

Joka tapauksessa, kummallista aikaa tämä. Eilen kun oikea jalka oli aivan tulisena halkona, ja kuukautisetkin juuri alkaneet, onnistuin tölväisemään nenäsuihkepullolla nenän limakalvon rikki, ja äkkiä verta suihkusi myös päästä kaikkialle: yöpaidalle, lakanoille, kirjalle. (No, koska tälläerää vietän myös päiväni yöpaidassa, ehkä sitä olisi asiallisempaa kutsua nimellä 24/7-paita.) Jestas, että nenä vuotaa kauan saatuaan vekin. Ja runsaasti! Nyt sitten kaiken muun outouden lisäksi sängyssä on veriset lakanat ja tyynyliinat. Vompsu tarjoutui vaihtamaan ne, mutta halusin vain nukkumaan tupolla nokkaa painaen. Kun valo oli sammutettu, koira lutkutti peitoista verta korvatulppien läpi kuuluvalla melutasolla nukahtamiseeni saakka. 

Painajaisia

Lapsena näin painajaisia tuon tuosta. Nuorempana aikuisena, niin ikään. Nykyään näen todella harvoin muita kuin koronaviruspainajaisia, niitä joissa on jossain ja tajuaa olevansa ilman maskia ja lakanneensa piittaamasta toisten elämistä ja kuolemista, ja niitä, joissa raahaan ruumispusseja koettaen samalla taltioida tapahtunutta kännykällä. Jälkimmäisiin uniin kuuluu usein, outoa kyllä, kertojanääni, joka lausuu taustalla, että olen sen verran vahva, että tämä on tehtäväni, että olen jo kauan harjoitellut asioiden raaahaamista ympäriinsä. Mikä tietysti pitää paikkansa, mitäpä en olisi raahannut suurissa säkeissä joukkoliikenteessä tai pyörällä tai pulkalla. No, ruumiita, tietysti. (Pommejakaan en ole raahannut valveessa, unessa tuon tuosta.) Unissa teen sitäkin. Nämä koronaunet eivät kuitenkaan enää samalla tavalla kihota hikeä pintaan, koska totta puhuen taidan olla niihin siedättynyt. Lakkaavatkohan ne joskus? 

Viime öinä olen kuitenkin nähnyt muutaman erilaisen painajaisen ja herännyt niistä kauhusta kankeana. Myöhemmin olen ajatellut, että taisi olla epäviisasta toivoa, että näkisin välillä muitakin kuin noita samoja koronaunia. 

Kamalimmassa unessa olen ehkä yhdentoista vanha, siinä iässä, kun tajusin olevani maailmassa lopulta täysin yksin, että minun odotetaan etenevän pois kotoa ja oppivan kaikkea sellaista, josta vanhempani sanoivat suoraan, etteivät he osaa ja mitä tuommoisilla edes tekee. Pyysin näet heiltä apua yhden läksyn suhteen ja he vähättelivät koulun opetussuunnitelmaa sanoen, että miten teitä kiusataan tuollaisella, et tule ikinä tekemään elämässäsi tuolla mitään. Opin oppimaan itse pakon edessä mutta samalla näin vanhemmistani puolen, josta en ollut niin ilahtunut. Tajusin heidän olevan niitä, josta se, tämä tai tuo voi olla paskaa vain koska se tuntuu olevan itsen ulottumattomissa juuri tietyllä hetkellä. Pitkään koetin valita vastakkaisen asenteen - että mikä vaan olisi mahdollista, jos tarpeeksi hakkaa päätään seinään. Nykyään kai kuljen noiden asenteiden välillä. Yksitoista: pirullinen ikä aikuistua, ei ihme, että olen unissani aina välillä sen ikäinen. Viimeisiä eheitä ikiä, joihin seksuaalisuus ei vielä ollut tunkenut nuljakkaita lonkeroitaan edes kenenkään kaverin kokemushorisontin kautta. 

Paitsi tässä unessa. Olen yhdentoista ja istun silloisessa huoneessani maailmankarttakirjoituspöytäni ääressä katsellen tuttuun tapaan jännittäviä paikkoja. Eteisestä, joka on pitkä käytävä, kantautuu toisten ääniä. Jaava. Borneo. Sulawesi. Takanani kahahtaa. Käännyn, mummu. Mummu nostaa sormen suun eteen hys-eleeseen, hiljaa, salaisuus, ja hymyilee ovelasti. Unessa suhtaudun mummuun aivan kuten valveessakin sen ikäisenä - vaivautuneesti, ärtyneesti, koettaen pysyä kohteliaana mutta se on aika vaikeaa sillä tavalla käyttäytyvän ihmisen kanssa. Hän vippaa kädellään: nouse tuolilta. Nousen luimistellen. Mummu lurahtaa tuolille istumaan ja taputtaa sitten reisiään: istu tähän. Kyllästyneenä moisesta temppuilusta oikein istua läjähdän siihen. Ja samassa tunnen, miten sisääni tunkeudutaan. Olen unessa yksitoista, minua vain sattuu ja pakottaa, haluaisin huutaa, mutta tajuan, että jos huudan, muut näkevät, mitä tapahtuu ja minua rankaistaan, ehkä jopa lakataan rakastamasta. Joten nieleksin kyyneliä enkä uskalla liikahtaakaan. Huone kutistuu, kuroutuu ympärille, hämärtyy, aika ei tunnu etenevän, sattuu. Ohjaan ajatukseni tuohon tylppään kipuun, koska se on helpompi kestää kuin ajatus, että kukaan saisi ikinä tietää tästä survonnasta. 

Uni kestää pienen ikuisuuden. Ja sitten äkisti olenkin sängyssäni ja kohta viisikymmentä, ja kun tajuan, että se oli vain uni, itken niin etten meinaa osata lopettaa. Itken kaikkia joille käy jotain tuollaista ei-unessa, se tarkoittaa liki kaikkia läheisiä, ja sitä, miten ulkopuolelle olen tullut jääneeksi, koska olen se onnekas, jolle tuollaisia asioita ei tapahdu. Paitsi nyt, painajaisessa. Kokemukseni seksuaalisesta ahdistelusta ovat ohuet. Yläasteella yksi ilkeä poika tunki sormeaan farkkujeni takasaumasta sisään pyllyvakoon ruokajonossa - ruokajonossa! - kumarrettuani jotain lattialle tippunutta talteen, mutta siinä se sitten onkin. Muuten olen saanut elää ja kulkea rauhassa, mitä seksuaalisuuteen tulee, fyysisesti kajoamatta, ja ne muutamat kerrat, kun on koetettu kajota, olen puolustautunut sen verran pontevasti ja fyysisesti, että tilanne on vaihtunut luonteeltaan raivokkaaksi käsirysyksi minkään seksuaalisen sijaan. Osin käsirysyyn on johtanut muutama varmasti viatonkin tilanne, jossa minua taidettiin koettaa lähestyä romanttisesti, mutta hätäännyin ja löin niin kovaa kuin pystyin - ja hevosten kanssa pulanneena en ole koskaan ollut mikään hentoinen keijukainen. Kiitos käsirysymoodini, palasin myös ylioppilasiltana kotiin molemmat silmät mustina ja umpeen muurautuneina. Ei ihme, etten osaa mieltää itseäni helläksi, lempeäksi, rationaaliseksi, mistään kunnon kansalaisuudesta puhumattakaan. Tiedän liian monta kohtaa, jossa olen ollut taistelumoodissa tai pakenemismoodissa. Itse asiassa, niin kauan kuin käytin yhtään alkoholia, pidin huomattavana onnistumisena, jos en jossain vaiheessa iltaa törmännyt kumpaankaan. Nyt kun olen lakannut elämäni sabotoinnin alkoholilla, oloni on paljon turvallisempi. 

Uni, jonka näin, oli kummallinen: siinä reagoin seksuaaliseen tunkeiluun sillä tavalla, lamaantumalla ja häpeään uppoamalla, joka on ollut minulle paljon tyypillisempi reagointitapa ihan muissa asioissa, kuten puheviasta kiustauksi tullessa ja muun ei-seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuessa. Ja miten tyypillistä, että unessa oli mummu. Kun vähän saan tolkkua painajaisen jälkeiseen helpotusitkuun, mietin unen olleen tavallaan aika osuva. Se esitti fyysis-seksuaalisesa kehyksessä sitä, mitä tapahtui emotionaalisessa ja puheen piirissä sekä makeisten kohdalla mummun kanssa. Kaikenlaisia uskoutumisia, pahan puhumisia selän takana, joista ei saanut kertoa äidille. Äiti, mummun inhon kohde. Kuinka voikaan toista ihmistä vihata katkerasti, kostaa ja koettaa myrkyttää. Olin lapsena aika ymmälläni tämän kanssa. Ja sitten: koska minulla oli paljon tulehdussairauksia ja joku lääkäreistä, jolla ravasimme, oli ehdottanut, ettei minulle annettaisi nopeita hiilihydraatteja lainkaan, koska ne selvästi ruokkivat ihottumien ja hengitysteiden roihahduksia, en saanut kotona karkkeja, sokeroituja juomia tai hilloja, mitään, mikä voisi pahentaa tilannetta. Vanhemmat olivat tässä tosi jämäköitä ja selittivät minulle asian juurta jaksaen. Ja sitten oli mummu, joka osti pussin sitä tai tätä karkkia ja antoi sieltä vaatien, etten kerro ikinä kellekään, ja säälitteli ääneen, miten kauhea äitini on, kun ei salli lapselle edes pientä iloa elämässään. Ne tilanteet olivat hyvin ristiriitaisia: Tavallaan uskoin vanhempia ja lääkäriä ja tiesin itsekin, että karkista tulee todella huono olo. Ja sitten karkit olivat hurjan koukuttavia. Ja vaikka inhosin mummua, hän oli se, joka niitä minulle kiikutti. Inhosin itseäni, kun en pystynyt vastustamaan liiloja ja punaisia hyytelömäisiä vadelmanmuotoisia karkkeja. Kutisin. En ole ihan varma, maistuivatko karkit ilolta. Sanoisin, että enemmän tahdonheikkoudelta, addiktiolta ja häpeältä. Yhtäkaikkisesti olin niin pieni tämän kaiken alkaessa, ettei minulla ollut vielä riittävää tahdonvoimaa sanoa ei, ja kasvoin systeemiin kiinni. Vasta teininä, kun sain omia taskurahoja ja uskalsin käydä kaupassa, saatoin alkaa halveksia avoimesti mummun tuomisia, sokerisalaliittoa hänen kanssaan. 

Vanhempani olivat jotenkin yllättyneitä kun en yhtään tullut alakuloiseksi mummun kuollessa. Aika moni oli. He eivät ehkä oikein tajunneet, miten helpottavaa oli sen ihmisen vain lakatessa olemasta. Enkä nyt halua sanoa, että mummuni oli vain paha. Ei suinkaan. En vain pitänyt hänestä enkä hänen tyylistään. Mutta hän oli ihminen niin kuin me muutkin. Turhamainen, itsekeskeinen, juonitteleva kädellinen. Kukapa meistä ei olisi. Enkä ole tuntenut edelleenkään ketään, joka olisi sosiaalisesti yhtä estynyt, yhtä ahdistunut kuin mummuni oli. Ja miten surullinen hänen elämäntarinansa oli. Ei kukaan varmasti ollut vaivautunut opettamaan häntä luottamaan toisiin. Päinvastoin, hänet petettiin kerran toisensa jälkeen. Ei ihme, että hän luotti vain lapsiin. Siskollani on mummusta ihan toisenlaiset muistot ja siitä olen onnellinen. Siskoni on kymmenisen vuotta nuorempi, kaipa hänen lapsuudessaan sitten mummu oli paremmissa kantimissa. Tai sitten siskoni ei koe emotionaalisia jännitteitä yhtä häiritsevästi. Tai molempia. Veikkaan molempia. 

Lapsena koin suunnattomasti syyllisyyttä siitä, etten osannut pysäyttää mummua. Etten saanut häntä lopettamaan yritystä vahingoittaa äitiä minun kauttani. Koetin kovasti ettei hän onnistuisi siinä, mutta tietysti hän onnistui, jos ei muuten niin sitä kautta, että minuun tungettiin tulehduksia lietsovaa sokeria jatkuvalla syötöllä ja sairastuin sairastumisen perään, jokaisessa hampaassa oli reikä ja äiti tunsi epäonnistuneensa äitinä ja kasvattajana. Emotionaalisella puolella mummu onnistui vain pelaamaan itsensä ulos. Sen sijaan, että olisin alkanut vihailla äitiä hänen kanssaan, en oppinut pitämään hänestä itsestään. Niin yksinkertaisesti se käy. Lastaan on vaikeaa kääntää äitiään vastaan.

Niin että yhdistelmä lamaantuminen seksuaaliseen hyväksikäyttöön plus mummu on kyllä niin karmaiseva, ettei sellaista pystyisi rakentamaan mikään muu kuin tämä tajunta. Ei kukaan ulkopuolinen osaisi arvata, että juuri näiden palasten yhdistelmä täyttää kokemuksen sillä määrällä itseinhoa ja hätää, että sitä on melkein mahdotonta ottaa vastaan siinäkään vaiheessa kun tajuaa, että untahan se vain. Kuljin seuraavan päivän ylähuuli inhosta jäykkänä ja vaikka kuinka koetin rentouttaa itseäni, kasvot, kaula ja niska muuttuivat aivan panssariksi, johon oli lopulta pakko läiskiä kipugeeliä.

Mummupainajaisen sijaan seuraava, se johon tänä aamuna heräsin, oli huomattavasti maltillisempi. Tässä painajaisessa yksi eksäni oli kuollut. Mutta aika oli vääristetty, siinä painajaisessa olin paljon nuorempi kuin nyt, eromme jälkeen ei ollut kulunut niin monia vuosia ja asia tuntui jotenkin kipeämmältä. Silti oli tapahtunut kaikki ne muut asiat, joita on tapahtunut sen eron jälkeen, hänelle ja minulle. Unessa istun täällä tämän talon portaalla yrttiteekuppi kädessä ja pohdin, voiko kuoleman taakse kirjoittaa - siis voiko kuolleelle enää lähettää kirjettä. Unessa se taisi olla mahdollista. Tuntui oudolta, että ihminen, jonka kanssa oli jakanut niin paljon - ja unessa elänyt suuren osan aikuiselämäänsä - oli yhtäkkiä poissa, kadonnut. Ikään kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan! Ja siinä portaalla mietin, olinko vain kuvitellut suhteemme, olinko menettämässä järkeni, koska - näin ajatus kulki - eihän jokin, mitä on ollut, voi kadota. Eli kun tätä ihmistä ei enää ollut, häntä ei ollut oikeastaan koskaan voinut ollakaan, ja siten koko kokemus suhteesta oli epäilemättä kuvitelma. Mutta muistin, tunnuin muistavan, kaiken sisältäkäsin, ja se hämmensi mimua. Vilutti, pelkäsin, mitä nyt tapahtuu, kun olen selvästi menettänyt järkeni, ja ajattelin kirjoittaa kuolleelle ja kysyä, muistanko väärin. 

Heräsin tästäkin unesta itkien. On suruja, jotka eivät lakkaa vuosien päästäkään, kuten suru suhteen loppumisesta. Sellainen suru on niin erilainen, puhtaampi ja onnettomampi, kuin ne surut, joita vaikkapa mummuun liittyy. Sen pohjavire on huokaavan toteava: kun kerran huomasimme suhteen loputtua, ettemme oikeastaan kauhean hyvin ymmärräkään toisiamme tai osaa olla ystäviä keskenämme, niin - aivan kuten unessa - ehkäpä sitä ystävyyttä ei koskaan ollut ollutkaan. Oli kyllä rakkaussuhde, seksisuhde, riippuvuussuhde (en edes yritä narrata), asumissuhde, käytännön järjestelyt. Mutta ystävyyttä emme ehkä onnistuneet rakentamaan, jälkikäteen ajatellen. Oli liian paljon asioita, joista ei olisi saanut puhua, ja ne asiat kai kerrostuivat meissä molemmissa kunnes emme enää tunteneet lainkaan toisiamme. Näin saattaa käydä helposti, jos sulkee mielensä ovet muulta kuin yhdeltä parisuhdemallilta (ehkä etenkin aikana, jolloin seksuaalisuus on voimakkaampaa kuin esimerkiksi tässä iässä). Eikä halua kuormittaa toista. Ja yllättyy, kun toinen suuttuu jostain piirteestä tai ajatuksesta, jota ei ole edes ajatellut erityistä piilottamista vaativaksi mutta ei ole ihan sattumalta tullut sanoneeksi sitä toiselle, jolla on omat kiireensä ja juttunsa. Ne kohdat, joissa on sanonut jotain itselleen hyvin olennaista ja oivaltavaa, ja toinen kiirehtii kertomaan, ettei halua tuntea tuota ihmistä joka noin sanoo. Eikä osaa lyödä leikiksi, halata ja lohduttaa ja sanoa, että hupsu, se minä olen ollut kaiken aikaa, et ole vain huomannut sitä ennen, ja olet sinä minut halunnut tuntea, koska - no, särähtää irti kaikesta mahdollisuudesta lyödä leikiksi, koska epäilee, että onko toinen sittenkään halunnut tuntea itseä. Että ehkä ei sittenkään. Että on ollut jokin illuusio jostakin ihan toisenlaisesta olennosta. Ihan niin kuin itselläkin on ollut toisesta. Ja illuusioiden menettäminen sattuu.

Ei ole helppoa olla ihminen, kasvaa ja vähitellen viisastua. Ehkä. En osaa sanoa, viisastunko. Kai sellaisen suhteen on itse muutenkin jäävi, vaikka kuinka erilaisissa oppilaitoksissa harrastettaisiin itsearviointeja osana kurssisuorituksia. Ja työhaastatteluissakin, luoja paratkoon, kysytään, mitä puolta haluaisi kaikista eniten kehittää itsessään työelämässä. Aloin nauraa tällä kysymykselle, se tuntui vain niin älyttömältä. En nimittäin keksi mitään kohtaa, jolle ei periaattessa voisi tehdä jotakin. Ja samalla, olen oppinut elämään ja luovimaan tässä tilanteessa kuten opitaan asumaan epätäydellistä taloa: entä sitten vaikka ikkunat ovat vähän pienet ja ilmalämpöpumpun aliset laudat pehmenneet kosteudessa, vaikka parketti pitäisi varmaan kohta hioa ja laminaatti on noussut vuoristoiksi tiettyjen saumojen kohdalta, vaikka eteisen ovi on valoaukoton ja sen takia meinaa aina kompastua kenkiin kun on niin pimeä, vaikka portaista on lähtenyt irti turvakaidetta eikä kukaan ole laittanut korvausilmaventtiileitä niihin huoneisiin joissa hiilidioksidipitoisuus tuppaa nousemaan nopeasti korkeaksi - ja vaikka ikkunat ovat mallia, jota ei voi avata. Entäs sitten, asuttava on. On niin paljon asioita ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi. No, talon kohdalla toki tiesimme. Salaoja on saatava kuntoon. Sitten voi miettiä muuta. (Ojamiehet tulevat noin viikon kuluttua.) Ja jälkikäteen ajattelin, että ehkä työhaastattelussakin olisi pitänyt sanoa, että yritän pelastaa itseni tulvalta ja kosteusvaurioilta, että en ole vielä päässyt mihinkään työelämäkehittämiseen saakka, koska tässä on hommia piisannut ihan päivästä toiseen selviytymisessäkin. Tarkemmin ajatellen ehkä ihan hyvä etten tajunnut tätä sanoa ääneen. Minut olisi voitu täyttää ja laittaa näytille johonkin lasivitriiniin rupriikilla "sekopäät jotka eivät ymmärrä, mitä työhaastatteluissa kuuluu ja mitä ei kuulu sanoa". 

(Työhaastatteluista tulee samalla tavalla nihkeä olo kuin mummusta: edellytetään valehtelemista.)

No, jotain hyötyä tästäkin uudesta painajaisesta oli. Nimittäin muistan aamulla tilanneeni edellisiltana nattobakteereita ja tempehrihmastoa, koska ikävöin tuoretta nattoa ja tempehiä. (Selvästi nyt kun olen oppinut tekemään hyviä idlejä, kaipaan uutta haastetta. Kombuchan ja vesikefiirin kanssa minua ärsytti kaiken aikaa se, että enhän minä oikein osaa juoda niitä tuotoksia: olen tottunut juomaan vettä ja kaikki muu tuntuu huonommalta.) Ja meillä on täällä aika viileää. Olisipa taas jugurttikone, se on se ajatus, joka liittyy eksäsuhteeseeni. Silloin meillä oli jugurttikone. En ottanut sitä mukaan erossa, mikä oli iso erehdys. Tarvitsisin sitä taas naton ja tempehin kanssa. No, menen huuto.nettiin ja löydän sieltä jugurttikoneen vitosella plus postit. Ostan sen: haudutusalusta natolle ja tempehille, ja voipa siinä helpommin sitä jugurttiakin itse tehdä, jos rahat hirttävät pian tosi tiukalle. 

Tuskin muistaisin jugurttikonetta ilman unta. 

Sunnuntai: aion istuttaa loput kevätsipulikukat. Niitä on enää satakunta sipulia pistämättä maahan. Huomenna alkaa taas tyypillinen kuusipäiväinen työviikko. Ja salaojaremontti, ja kohta alkaa marraskuukin. 

Vanhainkodin hajussa

Saimme kotiin vanhainkodin hajun. Ei, vanha koira ei nyt pissannut sänkyyn eikä eteiseen eikä käynyt se tavanomainen, eli kun se tekee sen nettituntieni aikana, Vompsu hinkkaa pissaa lattialla eestaas villasukallaan vaikka kuinka olen esitellyt, miten lattian voi luututa puhtaaksi. Tällä kertaa kissa oli kakannut melko löysää kakkaa tekstiilien päälle joogahuoneessa. Siellä ei ollut vanhainkodin haju - haju oli voimakas ja voin pahoin sekä torstain että perjantain nettitunneilla mutta meni aikaa että löysin hajun lähteen. Kun likaiset tekstiilit sitten viimein nostettiin pyykkikoneeseen, sinne meni myös kissanpaskaa.

Kun pesee pyykin kuumassa, jotenkin odottaa kaiken tuoksuvan puhtaalta luukkua avatessaan. Tai siis, tuoksuvan ei miltään, siltähän juuri puhdas tuoksuu. (Useimpien ihmisten pesukoneet taitavat haista kemikaalihyllylle puhtaan sijaan.) Kuumassa on tietysti pestävä, koska uloste. No, nyt kaikki haisikin sitten sille. Myös kaikki semmoinen, missä ei kissanpaskaa alun perin ollut lainkaan. Nostelin kakanhajuisia vaatteita pyykkinarulle yökötystä pidätellen ja toivoen, että ehkä ne kuivuessaan menettäisivät hajunsa. (Joskus kun pyykki jää koneeseen kosteana vuorokaudeksi ja alkaa haista ummehtuneelle, haju yleensä haihtuu siedettäväksi sen kuivaessa.) Viimeiseksi siivosin luukun läpän, jonne aina kertyy kaikki nöyhtä. Nyt siellä oli vettynyt pökäle, joka haisi aivan karmivalle. Hain vessapaperia, heitin pökäleen pönttöön ja vetäisin sen pois haisemasta. Sitten ladoin samat vaatteet uudestaan koneeseen, lorautin pesuainetta ja käynnistin hygieniaohjelman toista kertaa.

Kun vaatteet tulivat ulos koneesta, niissä oli enää aavistus kakanhajua. Täsmälleen sama haju, joka leijuu vanhainkodeissa laitosruoan ja kahvin hajun taustalla. Paistoin sattuneesta syystä eilen foccaccian, tänään teen ehkä pannukakkua. Jotain muutakin kuin kakanhajua. Mutta vanhainkoti tulee yhä enemmän mieleen. 

Syyslomaviikon alku. To do -lista on lyhyt mutta väsymyskin syvä, koska tässä työnkuvassa ei voi noudattaa kohtuutta liikunnan määrän suhteen. Keho kiehuu ja kihisee viikot, nyt se saa rauhoittua. Onneksi syysloma tuli ennen kuin tarvitsi sairastua mihinkään. Yritän jaksaa ottaa pihan vesiletkun irti, tyhjätä ja kääriä puutarhavajaan, taitella pöydät ja tuolit pihalta talveksi pois, työntää loputkin tomaatinrangat kompostiin, pakata kesävaatteet matkalaukkuun ja laskostaa talvivaatteet niiden tilalle kaappiin, leikata koiran karvat. 

Väsymykseni on onneksi fyysistä, ei mielettömyyden tuntua.

Maailmassa on paljon hyvyyttä, joka ei vain löydä uomaansa. Männäviikolla eräs seniorituntilainen sanoi pukkarissa että onpa hienoa että jaksan käyttää maskia vaikkei sitä suositellakaan. Että ihan kuin välittäisin siitä, sairastuvatko he. Sanoin aika painokkaasti että totta kai välitän siitä sairastuvatko he ja että jos työnäni olen tuomassa terveyttä ja hyvinvointia niin katsoisin kyllä epäonnistuneeni pahasti jos joku siksi sairastuisi. Hän sanoi että niin joo, totta kai, varmasti niin, mutta kun ei hän jaksa eikä hänen lapsetkaan, ja he kuitenkin välittävät toisistaan. Olin ihan hiljaa enkä sanonut mitään. 

Sitten hän sanoi, että tuntuu kyllä vähän oudolta, ettei sillä ole enää mitään väliä että sairastuuko joku pahasti. Niin tuntuukin, sanoin. Ja että minusta sillä kyllä on edelleen väliä näillä kuolleisuusluvuilla. Niin, sanoi tämä vanha mutta virkku rouva, ja lisäsi: vanhat ja hauraat kuolevat, riskiryhmäläiset, mutta johonkin he kuitenkin kuolisivat. Niin, sanoin. Sitten lisäsin, että samalla logiikalla toki kannattaisi muutkin lääketieteelliset toimenpiteet jättää tekemättä ja lakata käymästä joogassa, koska me kaikki kuolemme kuitenkin johonkin eikä se siitä mihinkään muutu, teit niin tai näin, ja että minusta etiikka ei sillä tavalla saa siihen asiaan pysähtyä, koska niin käy joka tapauksessa. Rouva istui ihan hiljaa ja totesi sitten että hän ei sentään ole riskiryhmäläinen. Mihin sanoin, että kyllähän te kaikki tällä tunnilla olette. Niin, iän puolesta, hän myönsi. Ja lisäsin, että on se merkittävin riskitekijä monen analyysin mukaan, ja hymyilin maskini takaa. Hän hymyili takaisin ja laski sitten katseensa. 

Hän oli pitkään hiljaa ja katseli laukkunsa sisältöä, ehkä etsi maskia, jota siellä ei ollut aikoihin, tai mistä minä siitä mitään tiedän. Mutta huomasin miettiväni, millaista olisi elää noin ristiriitaisessa tietoisuudessa, kieltää sitä sun tätä, luulisi sen vievän voimia. (Vaikka eihän sellaista tietenkään hahmota ennen kuin lakkaa kieltämästä jotain, sitten sitä hämmästyy elämänvoiman hyökyä ja kyselee itseltään, että miten minä en huomannut aiemmin jotain puuttuvan. Kerran toisensa jälkeen.) Sitten hän äkisti sanoi olevansa pahoillaan siitä, etten työikäisenä saa neljättä rokotetta, ihan tuosta noin vaan, että kun he seniorit sentään saavat sen influenssarokotuksen kanssa samalla. Mihin vastasin, että ei tarvitse pahoitella, olen minä neljänteni jo saanut, että hain sen Virosta, koska ennakoin, ettei sitä täällä tule kuitenkaan saamaan ennen kuin jälkijunassa, jos silloinkaan. 

Voi että hän valpastui ja kyseli tarkkaan, että mistä ja miten sen saa, ja tietysti kerroin. Hän sanoi, että on menossa syyslomalle lastensa kanssa Tallinnaan ja ehkä he voisivatkin sitten hakea ne rokotukset heille. Sitten hän vaikeni ja pysähtyi ja sanoi, että mutta miksi minulla on siis maski jos on kerran neljäskin rokotus. Sanoin, ettei mikään vielä näytä estävän pitkäaikaisoireita ja tartuttavuutta, paitsi maski. Että rokotus on vain lisävarmistus maskiin, ei toisinpäin, näillä tautiluvuilla ja näillä ensimmäisen sukupolven rokotteilla (olkoonkin että viimeisin tehosteeni oli kenties paremmin omikroniin tepsivää proteiinirokotetta, ei mRna-rokotetta). Hän näytti aika hämmästyneeltä. Ehkä hän kohtasi tällaisen jäsennyksen ensimmäistä kertaa? Koko vuorovaikutus tapahtui kahden kesken pukkarissa, tunnelma oli jotenkin pehmeän ystävällinen vaikkakin tietysti samalla surullinen ja järkyttynyt, kuten aina sairauksien ja kuoleman olleessa puheen. 

Muistan hämmentäviä tapauksia itsekin, lapsuudesta ja nuoruudesta, tämä vuorovaikutus nosti ne näkyviin. Olen monesti täällä kirjoittanut vänkyräisestä suhteestani sairastamiseen ja miettinyt, missä määrin se on kodin peruja. Toisaalta vanhempani huolestuivat siinä mittakaavassa, että tunsin valtavaa syyllisyyttä sairastumisesta, etenkin kun asia puettiin usein voivotteluun, miksen ollut suostunut pukemaan tiettyä pipoa tai olin vetkuttanut nukkumaanmenoa. Tajusin heidän elämänsä suistuvan kaaokseen, haistoin heidän pelkonsa - asuntolaina oli aina liian suuri, kauhea pelko siitä, että jos lapsi sairastuukin pahemmin ja pitää olla useampi päivä poissa töistä, mitäs sitten tehdään, rahaa ei tule yrittäjällä sisään jos ei voi ottaa asiakkaita vastaan - enkä halunnut olla vaivoiksi. Ja sitten toisaalta, kun olin jo niin sairas, etten enää voinut teeskennellä, ettei minua mikään vaivaisi (mutta kehityin siinä teeskentelyssä todella hyväksi!), sitten he itkivät ja pitivät kädestä ja kertoivat, miten tärkeä olin heille. Muuten he eivät semmoista tehneet eikä heillä ollut kauheasti aikaa olla kanssani, joten tavallaan pidin jotenkin onnellisena tuota vaihetta, jos sinne asti mentiin. Olisin ehkä kaivannut aikaa myös terveenä, muutenkin kuin loman Italian-matkoilla. (Italian tuoksu on minulle aina sen tuoksu, että saan halauksia ja vanhemmat jaksavat nauraa vapautuneesti, suukotella toisiaan ja olla läsnä myös ajatuksissaan.) Mutta monesti kävi niin, ettei sairaus edennyt rakastamisvaiheeseen vaan koulussa minut lähetettiin terveydenhoitajalle kun pyörryin, nenästä alkoi tulvia verta tai yskäni yltyi sellaiseksi, että opettajakin epäili jossain olevan vikaa. 

(Minun ei varmastikaan tarvitsisi kirjoittaa tätä erikseen, mutta kirjoitanpa kuitenkin: kun pandemia alkoi ja vanhemmat alkoivat hajoilla lastensa kanssa kotona olemiseen, ja seurasin päiväkodeissa ja kouluissa työskentelevien puheenvuoroja siitä, miten monet vanhemmat lähettävät lapsensa sairaanakin kouluun, en törmännyt mihinkään uuteen ilmiöön, kuten jotkut, jotka järkyttyivät siitä, että vanhemmat saattavat mieluummin altistaa lapsensa uudelle kulkutaudille kuin jaksaa heidän läsnäoloaan etätöiden taustalla. Minä olen ollut juuri sellainen lapsi joka on kävellyt kouluun kolmenkymmenenkahdeksan asteen kuumeessa. Kouluun ja sen jälkeen ratsastustunnille. Ei niin, että vanhemmat olisivat tietoisesti pakottaneet tähän - on vain ollut käsitys, että lapset nyt yskivät kaiken aikaa joka tapauksessa, ja niin voimakkaita toivottomuuden ja kauhun puuskia sairastuessani, että näyttelin siinä näytelmässä erinomaisesti oman roolini, johon kuului sen vakuutteleminen, että eihän minulla toki ole mitenkään sairas olo, yskittää vähän vaan. Enkä jaksa kirjoittaa mitään sen lääkärin etiikasta, joka määräsi minulle useammaksi talveksi lasten antibiootteja, joiden säännöllisen litkimisen avulla selvisin talvien yli tarvitsematta sairastua vakavammin. Ehkä silloin ei vielä hahmotettu, miten haitallisia ne ovat suolistolle? Nykyään varmaan korvani olisi putkitettu jo vauvana. Äidillä on taas putket korvissa, mutta eiköhän elimistö ne taas työnnä ulos jo pian. Pallolaajennus korvakäytäviinkään ei ole häntä auttanut; epäilen että sama korvaruljanssi on itselläni edessä kun vanhenen lisää. Siskon lapsella on puheen kehityksen viivästymää ja syyksi paljastuivat ei tällä sukuhistorialla niinkään yllättäen kroonisesta tulehduksesta umpeen muurautuneet korvat.)

Ne kohdat, joissa olin lapsena kahdestaan jonkun hoitoalan ammattilaisen kansssa ja hän sanoi kuumeen mitattuaan että no jopas, eikö sinulla ollut aamulla vielä yhtään huono olo, ja aloin vain itkeä, koska olin kuumeessa ja väsynyt ja ajattelin valehtelijoiden joutuvan helvettiin kuoltuaan. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, että terveydenhoitaja on halannut minua. Sitten on soitettu vanhemmille, olen saanut maata terveydenhoitajan sängyssä ja hän on pitänyt kädestä kiinni, odottanut kanssani, että isä tulee autolla hakemaan. Ristiriitainen, hämmentynyt ja lämmin olo: minusta pidetään huolta, tämä ihminen välittää, mutta samalla näihertävä kysymys, eikö äiti ja isäkin välitä, rakasta, varmasti rakastavat vielä enemmän, mutta miksi he eivät voi vain pitää kädestä, miksi he hermostuvat ja huutavat ja pelkäävät niin kovasti, että heille ei voi sanoa että huimaa ja on huono olo. Olen ollut tavallaan helpottunut isän tullessa autoineen, päästyäni ihan vieraan vaikkakin myötätuntoisen ihmisen luota kotiin, mutta samalla tuntenut joutuvani kulmikkaampaan prosessiin, jossa kaikilla on hurja hoppu paimentaa minut takaisin koivilleni ja pois niskoilta. On tullut se kuva, että on parempi olla sairastumatta ja ainakaan toipumiseen ei myönnetä päiväkausia.

Nyt vasta pandemian aikana kun olen puhunut äidin kanssa enemmän puhelimessa - juttelemme viikottainkin - olen ymmärtänyt, miten hirvittävän hådissään heidän on täytynyt olla. Kaikki se pelko, menetämmekö kodin, jos tulee liikaa poissaoloja töistä, ja sitten lapsi, joka imee sisäänsä joka ikisen kulkutaudin. Ja äidin syyllisyys siitä, ettei hänellä ollut mahdollisuutta vain jäädä kotiin kanssani. Kyllä hän sen tajusi, että juuri sitä olisin kaivannut enemmän kuin mitään muuta, hän on sen itse sanonut ilman että minun on tarvinnut sanoa siitä mitään, kuinka paljon heitä lapsena kaipasin ja kuinka paljon se asia edelleen minua toisinaan itkettää. Ja se olisi hänestä ollut oikein, se kotiin lapsen kanssa jääminen, vaikken käyttäytynytkään yhtä hyvin kuin hänen sivistyneet vanhan rahan asiakkaansa töissä (jotka olivat päässeet uhmaiästään jo vuosikymmeniä aiemmin), mutta rahaa ei ollut niin paljon, että hän olisi kokenut voivansa tehdä oikeaksi mieltämänsä ratkaisun. Tiedän toki itsekin sen, miltä sellainen tuntuu. Koetan välttää niitä tilanteita, mutta olen sellaisessa nytkin. Oikea ratkaisuni olisi tehdä vähemmän työtä, siitä hyötyisivät kaikki: koira, Vompsu, kasvit ja ennen kaikkea oma terveyteni. Mutta nämä lainan korot ja sähkön hinnat, ei auta kuin rassata kehoaan toivoen, että se kestää tätä tämän talven yli. Jos niin, ja jos taloudellinen tilanne hieman helpottaa, voisin jättää tietyt tunnit jollekulle toiselle. Tuntuu hassulta puhua ihmisille joogatunneilla siitä, että kuulostelee kehoaan ja vireystilaansa ja antaa keholle, mitä se tarvitsisi, kun oma keho huutaa joka viikko torstain aamutunnin jälkeen lepoa sellaisin sireenein ja hätävilkkuvaloin, ettei sitä voi olla mitenkään huomaamatta. Ja on vielä illan tunnit ja perjantain tunnit, kaikkialle sattuu. Tässä kohdin hyödyn lapsuudesta: osaan hymyillä ja olla kuin en olisikaan niin kipeä kaikkialta pehmytkudoksesta. Usein uskon siihen miltei itsekin sinne saakka, että sammutan zoomin ja vajoan sumuun yöhön saakka. Sympaattinen hermosto on uskomaton: kun stressi nousee tarpeeksi, väsymystä ja kipua ei havaitse. Voi briljeerata, nauraa, tehdä, olla kuin se tajunnan nuoli, tai keho, tai lintu, josta puhutaan Tao te chingin meditaatiota käsittelevässä kappaleessa. En kuitenkaan halua lakkauttaa niitäkään kuukausimaksuja, joita annan tietyille elämää suojeleville järjestöille. Torstaisin ja perjantaisin ajattelen Aasian karhuja ja kodittomia eläimiä. Niiden elämä on paljon raskaampaa kuin minun vähän yli menevät joogatyöni. Niiden elämässä on sellaista kärsimystä, josta minulla ei ole mitään käsitystä.

Ihanaa, että nyt voi toipua viikon ajan! Eilen lähinnä lojuin, pesin kakkapyykkiä ja paistoin foccaccian ja yhden talvikurpitsoista. Ja soitin äidille syntymäpäiväpuhelun. Meistä on tullut niin läheisiä, etten osannut aiemmin haaveillakaan sellaisesta. 

Liikaa, avainasioita

On päiviä, jotka ovat liikaa. 

Eilen oli liikaa. Oikeastaan saaga alkoi jo toissapäivänä, kun tulin yöllä kotiin joogaohjauksista. (Minulle iltayhdeksän jälkeen on yö, koska haluaisin olla nukkumassa jo, mutta on pakko suoriutua ei-kotona.) En meinannut saada pyöränlukkoa auki asemalla. Lukko on ulkonäöstä päätellen jostain 50-60-70-luvulta, abloyn messinkinen riippulukko, vähän ränttä, ja käytin sitä, koska kadotin oman lukkoni sangan. (Pyörä kaatuu aina kun yritän nostaa risaa autotallinovea kiinni, enkä ole ehtinyt kevätkiireissä fiksata sen seisontajalkaa. Kun pyörä kaatuu, kaikki korista - ml. lukko ja sen sanka - sinkoavat pitkin pihatietä ja sen tantereita.) Istuin jo hetken maassa tuhertamassa itkuakin, mutta sain sitten lukon väännettyä auki, vaikka kipeää nivelrikkokäteen tekikin. 

Aamulla lähdin hoitamaan avainasioita - minulla on täällä ohjattavana kesäpilates puistossa, ja tarvitsin väistötilan avaimen, koska ei siellä kesäisin mitään vakseja ole, ja Suomen kesässä ei voi luottaa siihen, että on aina pouta ja/tai lämmin. Taas pyörän lukko oli vaikeaa saada auki asioinnin jälkeen, mutta onnistuinpa kuitenkin. Tässä vaiheessa nivelrikko oli jo niin kipeä, että teki mieli vaan huutaa. Hetki lepoa kotona - keskiviikko on aina viheliäinen päivä, koska tulen tiistaina kotiin liian myöhään, menee tunteja rauhoittua, ja kun olen käynyt liian myöhään nukkumaan, herään aamulla liian aikaisin, koska stressi on niin korkealla. Ja sitten taas pyörän selkään, hakemaan pakettia, joka oli pyynnöistä huolimatta ohjattu pikkukaupungin päänoutopisteeseen, ei lähikauppaamme, ja säilytyksessä viimeistä päivää. Sain paketin, kävelin pyörälle paremmalla kädellä pakettia raahien, nostin paketin peräkärryyn ja yritin avata lukkoa. Yritin, yritin, pidin taukoa, yritin uudelleen. Pidin taas taukoa. 

Avaimen kääntäminen on ehkä hankalin liikerata silloin kun nivelrikko on ärtynyt, eikä se eilen ollut vain ärtynyt, vaan aivan tulipunaisen äkäinen. Kivun päälle vaan kääntämään, uudelleen ja uudellen. Mieleen nousivat kutsumatta kaikki hankalat jutut - se, miten piti luopua rakkaasta ammatista tuon käden takia, miten käden kipeytyessä ei vain jaksaisi normaalia kanssakäymistä, kaikki ne naurettavuuden ja myös mielen puolen vammaisuuden tunnut, koska ihan oikeasti, pieni nivelrikko, ei mitään verrattuna niihin ystäviin, jotka ovat jo kuolleet syöpään ja muuta vastaavaa, ja miksi silti tuntuu niin pahalta kun muut hehkuttavat kiipeilykokemuksiaan ja juoksukokemuksiaan ja ehkä pyytävät välillä mukaankin ja tuntee itsensä ihan typeräksi ja vammaiseksi, kun joutuu vastaamaan, ettei pysty. On eri asia, ettei halua tai ettei pysty, ja minä en pysty. Hyvinä päivinä sitä kohauttaa olkapäitään ja ajattelee, että miksen juuri minä, pulaan ihan hyvin näiden nivelrikkojeni kanssa, ohjaan työkseni liikuntaa ja olen ok kunnossa, ymmärrän, miten näiden kanssa toimitaan. Aika harvoin joudun turvautumaan särkylääkkeeseenkään, vaikka tänäkin keväänä olen kärry ja lapio -pelillä kyörännyt kuusi tonnia multaa pihassa. Muutamina päivinä on joku kerinnyt auttaa mutta ehdottomasti suurimman osan määrästä kyöräsin itse. Ja nyt en saatana saa yhtä pyörän lukkoa auki ja koko vammaisuuden stigma vyöryi päälle ja sai vainoharhaiseksi.

Istahdin kävelykadun penkille, silmäilin vaivihkaa, oliko kukaan kiinnittänyt huomiota ähräämiseeni. Ei. Tässä iässä on se hyvä puoli, että on näkymätön. Toisaalta toki olisi ollut hyvä, jos joku olisi tullut tarjoamaan apua, olisin ottanut sen ilolla vastaan. Mutta olin sen verran solmussa että avun pyytäminen vieraalta ihmiseltä ei ollut mahdollista. Tuntui liian vaaralliselta, pelkäsin, että alan itkeä siinä keskellä kävelykatua taas. Joten otin puhelimen, soitin Vompsulle. Ei niin, että sekään olisi helppoa. Kyllä sitä tuntee itsensä aivan umpityhmäksi soittaessaan ja joutuessaan kertomaan, että on täällä jumissa pyörän ja peräkärryn ja painavan paketin kanssa, koska ei vaan saa avattua lukkoa kipeällä kädellä. Onneksi Vompsulla on omat hikkansa, joiden takia hän ymmärtää, millaista on olla hädissään ja alakynnessä. "Mä tulen ja pelastan sut", hän sanoi ja lähti pyörällä samoin tein. Lukko tietysti avautui hänelle ihan tuosta noin vain. Huolimatta siitä, miten tyhmäksi ja avuttomaksi tunsin itseni sillä hetkellä, se kaikki pyyhkiytyi pois, kun pääsi pyörän satulaan ja suuntaamaan kohti kotia. Käden kipu ei tietysti samalla tavalla hellittänyt, mutta kipu on vain kipua. Nyt siihen ei liittynyt stigmaa. Olin toimintakykyinen siitä huolimatta, saanut apua.

Ehdin olla kotona muutaman tunnin ja syödä lounaan ja sitten piti taas lähteä, nyt illan puisto-opetukseen. Teimme lukkovaihtarit Vompsun kanssa - hän otti paksun kettingin vanhoine abloylukkoineen ja minä Vompsulle ostetun modernimman lukitusketjun, jossa on pieni, siro lukko. Kokeilin sen ketjun avaamista pari kertaa, se tuntui huikean keveältä käsikivusta huolimatta. Tällä pärjäisin varmasti! Mietin vähän, olenko toimintakykyinen niin kipeällä kädellä, mutta päätin, että olen. Vaikka pyöräily onkin käsikivussa tukalaa ranteen aluen staattisen jännityksen takia, opetus sujui mukavasti ja keskittyessäni toisten tekemiseen ja sen ohjaamiseen unohdin hetkeksi jopa käden. Pyörä odotti kauempana peräkärryineen, koska ohjauksen jälkeen oli rekojako. Heipattiin tuntilaisten kanssa, suuntasin iloisesti pyörälle. Avain ei meinannut työntyä lukkoon, joten painoin sitä nyrkin sivulla, ja sitten tartuin varovasti ja väänsin sen verran tarmokkaasti kun kipeällä kädelläni uskalsin. Outo tunne - avain jotenkin pyörähtää tosi vapaasti, mutta lukko ei aukea, ja yhtäkkiä kädessäni on pelkkä avaimen kahva ja pieni pala vääntynyttä metallia. Meni hetki ennen kuin tajusin hölmistyksissäni, että olin vääntänyt avaimen poikki ja että sen terä oli lukon sisässä. Ajattelin, että tämän täytyy olla unta - enhän kipeällä kädellä edes pysty vääntämään kovaa. Mutta ei, siellä se terä oli lukon sisässä ja vain pääty nipussani. Ensin nauroin, sitten itkin. Sitten iski paniikki: ei tämä ollut unta ja minunhan piti ihan justiinsa olla hakemassa niitä ruokia rekojaosta. 

Joten ei kun kävelemään koti rekoa kestokasseja, kypärää ja jooga-alustaa raahaten, kipeää kättä kiroillen, pyörän kärryineen puistoon hylänneenä. Soitin Vompolle, ja siinä vaiheessa vasta tunsinkin itseni typeräksi. Juu, lukkoasioita taas. Niin no, nyt on vähän erilainen lukkoasia, se avain on nyt poikki siellä lukossa. Juu, itse väänsin sen poikki, en oikein tajua, koska ei tällä kädellä mitään poikki väännetä. Paitsi että väännettiin, MOT. Vompsu huokaisi syvään ja sanoi, että lähtee tulemaan. Puolijuoksin kohti rekoa, vatsa vääntyi ylösalaisin, kuten vatsani säikähdyksissä tekee, ja ennen rekoa oli pakko käydä vielä prismakeskuksen vessassa tyhjentämässä suoliparka, joka oli jo saanut päivästä tarpeekseen. Ehdin hakea ruoat ja suuntasin sitten puiston kulmalle, jossa Vompsu jo odottikin. Kuormasimme kaikki kassit ja tavarat Vompsun pyörän sarviin ja lähdimme kohti lukossa olevaa pyörää. Jalassa oli rakko, kengissä ei sukkia, koska olin kuvitellut liikkuvani pyörällä. Paleli, koska minulla oli vain puistojumppavaatteet, ei mitään takkeja tai pipoja, ja ilta viileni. Nälkäkin oli jo hirmuinen, koska olin mitoittanut ruokailut niin, että tunnin ja rekon jälkeen pyöräilen kotiin ja teen ruoan.

Sitten taas ährättiin. Vompsu koetti ensin vetää avainta ulos pihdeillä, koska lukkoon oli vara-avain, ja kun siitä ei tullut mitään, vääntää lukkoa väkivalloin auki vaikka millä vehkeellä. Kaksi leathermanin teristä katkesi sinne lukkoon sisään ja yksi vääntyi. Lukko alkoi näyttää maailmanlopun reiältä mutta pysyi tanakasti kiinni. Tässä huomasi selvästi taas, miten tärkeää on, ettei ole yksin epätoivon keskellä. Yksin saa helposti vaan pakokauhun, liukuu kuvitelmaan, että tämä ei voi olla totta, heittelehtii itkun ja naurun välillä ja saattaa tehdä jotain aivan typerääkin. Mutta kun olimme siinä molemmat, saatoimme pohtia ja neuvotella, mitäs nyt tehdään, eikä kumpikaan täysin murtunut. Lopulta oli tunnustettava, ettei lukkoa taidettaisi saada aukeamaan näillä välineillä. 

Kuormasimme tavarat peräkärryyn ja alkoi hidas kotimatka, jossa pyöräni takarengasta kannateltiin ja etupäätä työnnettiin eteenpäin, samalla hallinnoiden myös toista pyörää. Matkaa ei ollut kuin kolmisen kilometriä mutta se tuntuu aika pitkältä tuommoisilla spekseillä. Mutta jotenkin on kuitenkin aina helpompaa, kun karavaani liikkuu. Vaikka käsi huusi aivan äkäisenä, ei ollut kipulääkettä matkassa, nälkä kurni, paleli ja kaikkialle sattui, sentään liikuimme kohti kotia. Kun käännyimme kotikadulle, se tuntui jo aivan unenomaiselta. Vielä hetki, ja olimme pihassa. Pyörät saattoi työntää talliin, nostaa klenkkaa ovea niin että lukko pääsi napsahtamaan kiinni, ja todeta, että oltiin taas siinä pistessä, jossa meillä on vain yksi toimiva pyörä eikä yhtään pyöräperäkärryä. (Vain minun pyörässäni on sen vetokoukku.) Juuri viime viikonloppuna annoimme yhden toimivan pyörän ystävälle, joka on köyhä ja superpienellä eläkkeellä. Hän on pyörästä valtavan iloinen ja pääsee nyt liikkumaan Helsingissä ihan eri tavalla kuin ilman sitä. No, vasta tiistaina onkin seuraava pakollinen meno. Ja senkin pystyy hoitamaan hätätapauksessa kävellen, vaikka sitten onkin vieläkin myöhemmin kotona ja keskiviikosta tulee vieläkin tuhoutuneempi. 

Matka oli kummallinen - kävelimme ohi lukemattomien autojen, ja mietin, että vaikka sitä kuinka välillä tunteekin itsensä toimijuudeltaan aika tarkkarajaiseksi (ja välillä ahdasrajaiseksi), niin sentään olemme selvinneet ilman autoa edelleen. Olemme rakentaneet puutarhaa, melkein kaiken saa kotiinkuljetuksella. Pyöräperäkärryllä on rahdattu vaikka mitä, painavaakin. Se on loistava vehje, jokaisen senttinsä väärti. Paleli, nukutti, sattui, itketti vähän, ja silti tunsin tyytyväisyyttä siitä, että olimme siinä työntämässä pyöriä ja kärryä kohti kotia ja turvaa. Ostamassa lisäaikaa lukkoprobleemin avaamiselle ilman että jawat vievät pyörästä osan kerrallaan. 

Sitäkin ajattelin, miten usein joogaa ohjatessa muistutan, ettei joogaa kannata arvioida sen perusteella, miltä harjoituksessa tai juuri sen jälkeen tuntuu, vaan miten nukkuu seuraavat yöt, löytyykö ruokahalua, ja miten reagoi silloin kun asiat eivät menekään niin kuin niiden toivoisi tapahtuvan. En siinä kävellessäni osaa yhtään arvioida, mitä ajatella omasta reaktiomallistani. Kunhan vain totean tapahtuman sisäänrakennetun ironian. Kas tässä mittatikku - mutta mitä ihmettä tällä tehdään?

Kun pääsimme sisään taloon, oli kuin joku olisi poistanut kaiken toimintakyvyn koko kehosta ja mielestä. Jossain unenkaltaisessa onnistuin keittämään pastat, syömään. Mutta nyt, seuraavana aamuna, kaikki muu on musta aukko. Jotenkin olen epäilemättä käynyt nukkumaan ja hampaat tuntuvat siltä, että ne on pesty, vaikkei siitä ole yhtään mielikuvaa. Selvästi päivä vei viimeiset voimat jo ennen unipuulle käymistä. 

Tänään sataa ja on harmaata. Hyvä. 

Tänään taidan ihan vain levätä. (Tämä kirjoittaminen on osa sitä, osa pisteen tökkäisemistä lauseen perään.) Annan itseni kesannoida huolella jotta niihin päiviin, jotka edeltävät seuraavaa liikaa-niistoa, on voimia ja kimmoisuutta. 

Kivusta ja toimintakyvystä

Juuri ennen tuplatuntia isken varpaani tikkaisiin, jotka on tuotu välinevarastoon kai desinfioitujen mattojen kuivaustilan lisäämiseksi. Kipu säteilee pitkälle, kiroilen antaumuksella ennen kuin muistan, että ai niin, olin töissä. Hiljennän itseni, suoristan ryhdin ja kävelen tilaan. Ihmisiä tipahtelee tunnille, olemme vasta aloittamassa. Kannattelen tunnelmaa, rupattelen, suuntaudun täysin ulospäin. Teetän aluksi kuuntelutehtävän, jotta saan istua hetken ja tasata hengitystä - ja kokeilla, onko varvas kenties murtunut. Ei ole, totean, mutta jotenkin oudosti se sojottaa. Pidätän hengitystä, kun tartun varpaaseen ja kiskaisen sen traktion kautta paikalleen. Ja sitten onkin aika lähteä liikkeelle. Enimmäkseen varvas ja sen tykyttely ei mahdu tajuntaani. Joitain asioita näyttäessä kipu vihloo ja haluaisin huutaa mutta ajattelen, että se on vain varvas. 

Toisen tunnin aikaan olen jo niin syvällä ammattiroolissa, että vaikka puhun siitä, ettei kivun päälle jäädä koskaan marinoitumaan, olen tavallaan unohtanut varpaan ja oman kipuni. Vai mitenkä on - jos kipu ei mahdu ammattirooliin, onko sitä olemassa? Vasta desinfioidessamme apuvälineitä tunnin jälkeen muistan, että iskin varpaan. Ne voivat olla äkäisiä, ajattelen ohimenevästi.

Yllätyn, kun junasta pois pimeään jäädessäni onnun. On vaikeaa olla varomatta varvasta, vaikka ontuminen on tietysti pahinta, mitä ihminen voi tehdä tuki- ja liikuntaelimistölleen. Pakottaudun kävelemään symmetrisesti, mutta se osoittautuu henkisesti niin raskaaksi, että jo ennen maskin riisumista tiedän, että haluan kaupasta lohtupizzan. Onnun maskitettuna kauppaan, joka on matkan varrella, ostan vegaanipizzan, onnun kotiin. Edes maskin ovelan näköiset leopardit eivät nyt lohduta. Koetan olla ontumatta. Nyt kun ammattirooli ei suuntaa minua ulospäin, varvas ottaa kaiken takaisin korkojen kanssa. 

Kotona kengistä ja sukista päästyäni totean varpaan mokoman kukkivan villeissä väreissä. Syksymuotiväri luumunpunainen (onko syksyä, johon luumunpunainen ei kuulu, en tiedä muodista mitään, mutta kuvittelen luumunpunaisen kuuluvan syksyihin jollain automaattiasetuksella) vaihtunee jossain välissä myrskypilvenmustaksi, kellertyy, vihertyy. Hampaita harjatessani kutsun varvasta muotivarpaaksi. 

Yö pakottaa kekseliäisyyteen ja luovuuteen. Miten nukutaan varpaanlevittimet jalassa painopeiton alla muotivarpaan kanssa? Jalkaterän hermokipu hyökkää taatusti takaisin, jos päästän jalan kipusuppuun tai en saa tarpeeksi syvää unta. Herään joka kerta, kun lähden kääntymään - hienosti opin, miten kehon takaketjun on aktivoiduttava kylkeä käännettäessä jopa keskellä unia. Ajattelen pöppörössä, että taas minusta tulee viisaampi liikuntaa ohjaava, että iloitse tästä, pöhkö, mutta oikeasti yöllä itkettää. 

Nyt on aamu ja uusia jännityksiä. Kestääkö varvasrakas päivän opetukset vai onko haettava saikkua? Onko perjantain odotettu sieniretki peruttava? Ja ylipäänsä, mikä se tällainen kipusuhde edes on?

Muistan äkkiä muistoja, joita en ole ajatellut oikeastaan koko pandemian aikana mutta jotka sitä ennen olivat pinnassa, koska koetin tapailla ihmistä, joka suhtautui kipuuni oudosti. Kun onnistuin tiskatessa hajottamaan lasin ja sain reippaasti tikkejä vaatineen haavan, hän olisi halunnut liimata haavan pikaliimalla kiinni sen sijaan, että sain mennä lääkäriin. (Tietysti menin lääkäriin - ajoin sinne bussilla, jonne vuosin sievän verilätäkön. Kädestä tulee verta aika turakkaan tahtiin.) Kun jälkikäteen keskustelimme tapahtuneesta, hän vain totesi, ettei kestänyt hätääni. Totta kai minulla oli hätä - haava oli luuhun saakka eikä verenvuoto tyrehtynyt ja koin valtavaa hämmennystä, kun hän koetti kieltää minua lähtemästä lääkäriin. Jotenkin häntä hävetti niin kovasti, että olin loukannut itseni, että se olisi pitänyt piilottaa. Saman ihmisen kanssa teema pääsi toistumaan kolmesti, kolmella eri matkalla. Kaksi kertaa olin kuumeessa ja sairas, kerran iskin varpaani juuri vastaavalla tavalla heti ensimmäiseksi laivaan päästyämme. Joka ikisellä kerralla hän koetti kieltää sen tosiseikan, että tarvitsin lepoa. Hän ei voinut ymmärtää, miksi en halunnut kävellä ravintolaan, seksiä tai mitä kaikkea hän nyt olikaan matkalta odottanut. Ne olivat outoja tilanteita - että on itse sairas tai satuttanut itsensä ja jo sen takia hieman surkeana ja levoton ja toki itsekin pettynyt siitä, ettei lomasta tullut ihan semmoista kuin olisi halunnut, ja sitten vielä koettaa selvittää toiselle, että ei, en ole sinulle loukkaantunut tai vihainen tai protestoi, vaan minua sattuu, ja haluan nyt vain levätä hetken, ja katsotaanko huomenna uudelleen, jooko. Vielä masentavammalta tuntui se, että joskus puhuessamme suhteen jatkumisen mahdollisuuksista, tai oliko se ylipäänsä suhde edes, hän nosti nämä asiat esiin: hänestä ne osoittivat sitoutumiseni puutetta ja sitä, ettei suhteella oikeastaan ollut mahdollisuuksia. Miten saatoinkin olla niin kömpelö, että menin pilaamaan matkan? (Miten saatoinkin olla niin rakastunut?)

Jos olisin hivenenkään taikauskoisempi tai universumi puhuu minulle -henkisempi, tässä olisi hyvä kohta naksahtaa. Nimittäin yhdelläkään matkallamme en pysynyt terveenä. Tietysti tässä olisi hyvä kohta naksahtaa myös siinä mielessä, että alkaisi epäillä, oliko sairas lainkaan vai kuvittelinko vain. Mutta tiedän kyllä, että olin - kuume ja musta, turvonnut varvas ja jalkapöytä ovat aika luotettavasti todettavissa. Sormenkin ompelusta löytyy kirjaus omakannasta. 

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, miten outo sairaus- ja kipukäsitys itselleni muovautui lapsena. Vanhempanihan aina säikähtivät aivan kuollakseen pienintäkin kipuani, valittivat niin kuuluvasti ja kärsivät niin silminnähden, että opin aika nopeasti pitämään heidät paremmalla tuulella piilottaen kivut ja kuumeet niin pitkälle kuin vain suinkin pystyin. Tuossa suhteessa, jota yritin muutaman vuoden ajan, kaikki se tauhka nousi kunnolla pintaan. Kun suhde tai mikä se nyt hänelle sitten olikaan kuihtui viimeistään koronan myötä täysin - olemme jutelleet vain kerran puhelimessa ja sovimme, että hän soittaa seuraavan kerran, mutta en usko, että sitä kertaa tulee - osa minusta oli hyvin helpottunut siitä, ettei minun enää tarvitsisi perustella kellekään, että ei, en protestoi, olen sairas, ja että sairaana saa levätä. Semminkin kun se suhde sai minut pohtimaan tosissani, olenko ehkä jonkinlainen sosiopaattiseksuaali (onhan niitä sapioseksuaaleja jne myöskin), koska seksuaalisen nautinnon kannalta olen kukoistanut parhaiten suhteissa, joissa minua kohdellaan melko tylysti, ja miten sen loppuminen sai toisaalta elämään tyytyväisyyden korostumaan ja tuntui pitkästä aikaa siltä, että tiedän taas, kuka olen ja mitä haluan (ja että vaikka kuinka loistelias sosiopaattiseksi ei ole pohjimmiltaan se, mitä haluan, se on aivan liian monimutkikas kuvio muun elämän kannalta vaikka seksi olisi kuinka maailmoja mullistavaa), nyt tietysti mietin, olenko sittenkään rajojeni sisällä, tässä kehossa ja mitä näitä nyt on - olenko sittenkään juurtunut kokemukseeni, ja missä määrin oma käyttäytymiseni on ruokkinut tuossa edesmenneessä suhteessa kivun väheksyntää, kun kerran nyt ihan vain ammatti-identiteetin pukemalla olen onnistunut kieltämään kipuni ja säilymään toimintakykyisenä. Eihän kukaan meistä ole sillä tavalla määräinen, ettei vaikuttuisi toisista ympärillään. Jotenkin karmiva ajatus, että onnistun omalla häilyvyydelläni kutsumaan toisista esiin kivun ja sairauden vähättelyn moodin. Varmasti siihen pitää olla jokin esivalmius kyllä - eilen kun viestin Vompsulle ja Faunille, että satutin varpaan, kumpikaan ei kommentoinut siihen, että kuvittelen varmaan vaan, vaan voi ei, ja heti tuntui sallitummalta olla vähän itkuinen ja lohtupizzaa halajava.

Aamu: makaan sängyssä ja jännitän, mitä tapahtuu, kun koetan nousta jaloilleni. Toki kyseessä on vain pehmytkudosvaurio, mutta nekin saattavat olla aika äkäisiä ja turpeita. En haluaisi joutua saikulle. Enkä halua satuttaa itseäni lisää sillä preferenssillä, että en halua joutua saikulle. Tiedän, että varvas paranee, koska en ole ensimmäistä kertaa tätä pappia kyydissä. Enkä haluaisi syödä särkylääkkeitä ja haluaisin kävellä metsissä ja ja ja. Etenkään en halua mennä lääkäriin, joka vääntelee kipeää kohtaa. 

Mietin, millaista olisi, jos olisi kehoonsa ja sen loukkaantumisiin jotenkin yksinkertainen suhde. Jotenkin - selkeä. Mutta lieneekö sellaista kellään?

Vahvuuksista ja ableismista

Osallistuin koulutukseen, jälleen kerran. En tiedä, onko elämässäni oikeastaan kauheasti muuta kuin koirakävelyitä, opettamista ja koulutuksia.  (Ja syömistä.) Tämä on tällainen jakso, selvästi. Toisaalta viihdyn tässä hyvin ja ajatuksia tönäytyy liikkeelle.

Koulutus pelotti etukäteen kuten kaikki liikunta-alan koulutukset pelottavat minua. Hitto vie, ryhmäliikuntatunnitkin pelottavat minua osallistujana, samalla kun ne kuitenkin ovat olleet vuosia turvasatama, jossa koen pyhyyttä, koska saan liehua mukana joukkoa ilman sanoja. Koulutuksen aluksi tajusin, että no niin, meitä kauhuissaan olevia on taas siellä monta kappaletta. Harvan keho toimii sataprosenttisen sulavasti ja ongelmitta. Koulutuksessa haluaisi niin olevan. Niin ei koskaan ole.

Omituiseksi asian tekee se, ettemme ole tulleet sinne esiintymään tai arvioituttamaan kehojamme tai niiden toimintakykyä. Olemme tulleet oppimaan, miten opettaa kehomielilajia, jossa iso juttu ei ole suoriutuminen tai suorittaminen vaan oman kehon ja mielen rajojen kuunteleminen, hengittämiseen kytketty llikemeditaatio ja tyytyväisyys siitä, mikä on, mikä tapahtuu. Jossain vaiheessa aiemmin ja jossain toisaalla on kuitenkin käynyt selväksi, että jos ei ole sataprosenttisen toimintakykyinen, on jollain tavalla laiska, asennevikainen luovuttaja tai muuten vain osaamaton (mikä viestii vain siitä, ettei ole yrittänyt tarpeeksi). Jopa joogakoulun vessanoven pöljä carpediemismi if you can dream it you can do it palaa mieleen uhkaavana, vaikka sille on helppoa keksiä vastaesimerkkejä: lohikäärmeenruumiiseksi konkreettisesti muuttuminen, avusteitta lentäminen, avusteitta tuntikausien sukeltaminen ja niin edelleen. Nivelrikon katoaminen - voi kuvitella ja unelmoida sellaisesta mutta ei se taida silti tapahtua, ei ainakaan nykyisellä teknologialla.

Koulutukset tapaavat nostattaa surua vaikka itselleen antaakin luvan rajoitteisiinsa - eihän sille oikein ole vaihtoehtoa paitsi se, että joko vähättelisi rajoituksiaan ja joutuisi pitkälle saikulle rikottuaan pahasti itsenstä tai vaihtoehtoisesti oikeasti uhriutuisi ja poteroituisi siihen, että kun ei voi suoriutua täydellisesti, ei sitten suoriuduta ollenkaan. Siihen minä en ole liikuntaihmisiä -puheeseen. Sana "sporttinen" tuottaa itselleni edelleen kielteisiä mielikuvia mutta epäilen vahvasti, että kyse on pelosta siitä, etten itse kelpaisi sporttisten seuraan, joten en suhtaudu siihen haudanvakavasti. (Ehkä vaikeuksissani mieltää itseäni naiseksi on kyseessä sama asia. Nainen on sporttisen tavalla määre, joka saa tuntemaan lievää kuvotusta, jos joku heijastaa sen minuun, eksplisiittisesti puhuttelee minua sellaisena. Silti täällä porskutetaan.) Eihän minun tarvitse ryhtyä sporttiseksi. Minä nyt vaan menen tähän koulutukseen ja ohjaan ryhmäliikuntaa. Ei sen tarvitse olla itseidentifikaatio, suostuttelen itseäni. Ja menen koulutukseen kauhusta kankeana. Koulutuksessa katselen ällistyneenä, kuinka pelottomasti ihmiset hoiskauttavat käsilläseisontoihin ja sen sellaisiin. Tai siis, pelottoman näköisesti: en tiedä, miltä heistä tuntuu. Ensiksi tulee mieleen koululiikunta: siellä asetelma oli samanlainen. Ei, ei täysin. Täällä sentään opetetaan, miten asentoja voi hakea turvallisesti. Koulussa niin ei tehty ja koska en saanut teoriaa ja vähittäisiä askelia, en vain oppinut ja minut leimattiin huonoksi. (Ei auttanut, että osasi tanssia ja ratsastaa - niitä ei laskettu.) Koululiikunnassa oletettiin yhtä sun toista jo omaksutuksi eikä liikuntaa katsottu niin tärkeäksi, että siitä olisi annettu tukiopetusta. Toiseksi joudun muistuttamaan itseäni siitä, että heitä ei satu joka kerran kun he ovat käsiensä varassa. Millaista se on? Millaista on, että käsiin ei satu? Minulla siitä on kymmenkunta vuotta eli en muista enää selvästi, miltä tuntui käsi, johon voi pelotta varata. Jo hierojakoulussa nivelrikko alkoi kipeytyä - silloin en tietenkään tiennyt että kyseessä oli nivelkipu. Kuvittelin, että olen vaan vähän heikko ja treenannut huonosti ja pitää tehdä enemmän, yrittää kovemmin.

Käden kanssa on pitänyt opetella ihan toinen lähestysmistapa: pitää tehdä fiksummin, kiertää kipu ja miettiä, miten tietyt asiat voi tehdä, vaikkei voisikaan tehdä siten, kuten muut selvästi voivat. Kun muut seisovat käsillään, käyn hartioiden varaan päälläseisontapenkkiin. Olen tuonut sen junalla keskustaan ja koulutukseen mukaan. Ilman penkkiä en pystyisi koulutukseen ollenkaan. Koetan ajatella, että se on nivelrikottoman käden korvike, proteesi, joka mahdollistaa harjoituksen. En tiedä, miten muut penkin hahmottavat. Tai minut. Itseni on vaikeaa ajatella itseäni muuna kuin huonona ja pelkurina silloin kun muut tekevät jotain, jonka haluaisin tehdä mutta jota toisaalta pelkään - ja, niin tyrmistyttävää kuin sen onkin, en pysty edes yrittämään. Huomaan olevani hetkittäin vihainen itselleni siitä, että minulla on tämä inhottava vamma kädessä enkä pysty sen kanssa ikinä kasvamaan rohkeaksi käsilläseisojaksi. Nyt, kun korvaväli ja ympäristö olisivat kohdallaan ja voisin yrittää pelostani huolimatta, keho ei enää pysty, ja hetkittäin sen tuntuu epäreilulta. Olisin mieluummin vihainen koululiikunnalle mutta en oikein osaa: varmasti liikunnanopettajani vain koettivat antaa meille liikkumisen ilon, mutta pedagogiikka oli pielessä. Heille se oli toiminut, he yrittivät saada sen toimimaan meillä, ja monella se toimikin, minulla ei. Vaikka kuinka haluaisin ajatella, että systeemin pitäisi pystyä sulkemaan sisäänsä kaikenlaiset haasteet ja oppijat, ja vaikka kuinka tiedän, että moni muukin ajattelee näin - muutetaan systeemiä, ei ulossuljeta -, tiedän myös käytännössä, miten helvetillisen vaikeaa on muokata olosuhteita edes kahdellekaan ihmiselle sopiviksi, saati sitten kokonaiselle kiljuvalle lapsilaumalle ilkeine sosiaalisine dynamiikkoineen. Tai sille yhdelle hiljaiselle, joka "ei edes yritä". Ei silloin vielä puhuttu emootioiden säätelystä, ei traumasta, ei jähmettymisestä ja lamaantumisesta reaktiona. Ei heillä ollut työkaluja, eikä minulla ollut työkaluja.

Yksin harjoitellessani olen tyytyväisempi, tai oikeastaan ihan vaan tyytyväinen. Minulla on omat juttuni, osaan aika hyvin jo pulata kipujen laitamilla. Olen myös tyytyväinen siitä, että uskaltaudun koulutuksiin ja olen pystynyt tekemään tästä ammatinkin. Rakastan päälläseisontapenkkiä ja harjoittelu sen kanssa tuntuu mielekkäältä ja pitää käteni tyytyväisenä muun kehon vertyessä ja saadessa sopivasti haasteita.

Kaikissa koulutuksissa puhutaan yleensä samasta asiasta, joka on myös kipeä ja jonka ajatteleminen tuntuu vähän kengässä hiertävältä sepelinmurulta - että kukin voi opettaa vain sen, minkä tuntee oman harjoituksen kautta. Tässä vaiheessa haluan yleensä itkeä, koska omassa harjoituksessani on takuttu niin, ettei mitään rajaa. Okei, voin opettaa hengittämistä ja hellittämistä ja epämukavuudessa pysyttelyä, mutta pystynkö opettamaan mitään sellaista, jota ihmiset oikeasti haluaisivat? Pystynkö opettamaan kellekään mitään fyysistä? Lempeyttä, korvanvälin rassaamista, ehkä, (tosin pienikin piipahdus omissa prosesseissani saa minut epäilemään, miten ihmeessä) mutta mitään täsmällistä, taidokasta liikettä? Tai sellaista, josta yksi arvostamani kollega puhui - että oppii näkemään kehonsa peilissä oikeastaan aika hienona, muunakin kuin seksuaalisena täkynä, koska keho osaa tällaisia ja tällaisia asentoja ja luovii niiden lävitse. Oma kehoni näyttää asennoissa lähinnä koomiselta, joten en usko pystyväni opettamaan ainakaan tuota asiaa. Tiedän, että maailmassa ja Helsingissäkin on aika paljon ihmisiä, joilla on kehon kanssa isoja haasteita ja että aika moni on löytänyt tiensä tunneilleni ja että heillä on jotenkin turvallinen olo, koska annan heidän luvan itse tutkia ja valita parhaan vaihtoehdon sanomatta että oikeasti tämä kuuluisi tehdä näin ja näin. (Toisin sanoen pidän todellisuutta suuremmassa arvossa kuin ideaalia, nykyhetkeä suuremmassa arvossa kuin jotain tulevaisuusprojektiota - mutta toki vain ammatillisessa sfäärissä. Ei puhettakaan, että olisin yksityisessä sfäärissä näin valaistunut!) Monen vaiva tai haaste on sellainen, josta en tiedä omakohtaisesti mitään. Olen koettanut mallintaa polvivaivaa teippaamalla sepeliä polvilumpion päälle tiukasti ja miettimällä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Olen koettanut mallintaa raskautta täyttämällä repun kirjoilla ja säätämällä sen joogavöillä äitiysvatsan kohdalle ja tehdä tuosta virityksestä käsin liikkeitä. Mutta kaikki tällainen on kovin puutteellista. Ja tiedän monen kiittäneen tunnin jälkeen, sellaistenkin, joiden vaivoja minulla ei ole ollut. Mutta samalla tiedän, että se, mitä voin opettaa, on hurjan rajallista, koska on niin paljon asioita, joihin oma kehoni ei pysty eikä ole ikinä pystynyt.

Jollain tavalla ihastun harjoitukseen, jota teemme koulutuksessa. Mutta tajuan samoin tein, etten voi opettaa ikinä kyseistä lajia, vinyasajoogaa, muuten kuin feetup-penkin kanssa, koska minulla voi olla oma harjoitus vain niin. Enkä tiedä kuin yhden paikan, jossa on penkit. Onneksi opetankin siellä - ja menen penkkikoulutukseen pääsiäisenä, ehkä sen jälkeen voin yrittää opettaa jotain tällaista, jota koulutuksissa on tehty, koska totta vie tästä tulee vaikutteita omaan tapaani tehdä joogaa.

Joogamaailmassa olen kokenut oikeasti avartavaksi sen ajatuksen, että joka ikinen itse koettu vamma ja vaikeus on vahvuus siinä vaiheessa, kun opettaa. Ja sitten, kuten edellinen kappale osoittaa, en kuitenkaan pysty täysin luottamaan tällaiseen ajattelutapaan. On niin paljon asioita, joita en vain voi opettaa. Niille toki löytyy valtavasti toisia opettajia, ei siinä mitään - nuorista ja terveemmistä kehoista ei ole maailmassa erityistä puutetta. Mutta välillä tuntuu, ettei itsellä ole liki mitään annettavaa. Tai että se annettava on niin kummallista - miten tuntea ilo uttkatasanassa tai rakastua levottomuutensa yinjoogassa - ettei sitä tunnu viisaalta kutsua ryhmäliikunnan ohjaamiseksi. Ja mietin opettajia, joita olen rakastanut ja jotka ovat lainanneet minulle toivoa siinä vaiheessa, kun hajotin jalan ja käden ja ne hajosivat uudelleen ja uudelleen ja tuntui, että eristyn täysin yksin, kun en päässyt ryhmäliikuntaan - josta aina mietin, että olenko ikinä käynyt siellä lopulta liikkuakseni, kehittyäkseni liikkujana, en oikein tiedä - ja sitä, miten heiltä olen harvemmin saanut mitään loistavaa teknistä tai anatomista oppia ja miten paljon kyse on ollut siitä, että olen saanut käydä siellä silloin kun on ollut todella vaikeaa ja käsi on ollut tuessa tai jaloissa tukipohjalliset suihkussa ja saunassa ja joogatunnillakin ja opettaja on aina muistanut sanoa, että jos et voi mennä käden päälle, tee näin ja lopuksi on muistutettu siitä, miten kehoaan saa rakastaa. Ajatella, rakastaa. Aluksi oli vaikeaa sietää puheita omista ihanista hengityksistä tai kiitollisuudesta viisasta kehoa kohtaan mutta vähitellen totuin siihen ja aloin hahmottaa, että niin - on sallittua olla tällainen.

En tiedä, ehkä ammatillinen paikkani tässä maailmassa on olla toivon kirjasto, josta toivon voi lainata silloin kun on vaikeaa. Ehkei se ole laisinkaan huonompi paikka. Mutta on vaikeaa pulata sen ableismin kanssa, jota meidät kaikki lienee tungettu kurkkua myöten täyteen. Ehkä löytyy ihmisiä, jotka eivät yhtään kaipaa harjoitukseltaan käsilläseisontoja tai muutakaan uskallusta ja itsen ylittämistä. Tai jotka ymmärtävät, että eri asiat voi hakea eri paikoista.

Pitkän koulutusviikonlopun jäljiltä jää vähän itkuinen olo ja kysymys, mitä sitä voi lopulta kenellekään antaa maailmassa.

Ehkä tämän: Kun antaa itselleen luvan olla epätäydellinen ja rajoitteinen, kiertää kivun ja tehdä eriytetysti ja viisaammin, on mahdollista mennä paikkoihin, jotka muuten olisivat liian pelottavia. Tätä lupaa en olisi osannut antaa, jos minulle ei olisi annettu sitä lupaa useammankin ihmisen toimesta. Voin laittaa tämän hyvän - tämän luvan - kiertämään. Sillä tavalla ei tarvitse sanoa kategorisesti, etten pysty joogaan, esimerkiksi. Kuten fysiatrini sanoi: ei enää joogaa. Vaan voi sanoa, että otan tästä ne asiat, jotka sopivat minulle, ja ne, jotka vahingoittaisivat minua, jätän ottamatta. (Jos osaan - se ei ole aina helppoa.) On väärin sanoa, että vain itse voi antaa itselleen tuollaisen luvan. Minä en ainakaan itse osannut sitä alkujaan. Tarvitsin lähikehityksen vyöhykkeen, jossa sain oppia sen toisten tuella. Ehkä osaan opettaa sitä rajojen järkevästi asettamista jollekulle eteenpäin. Ehkä. 

Kivusta poisoppimisesta

Löysin nettijutun. Siinä on hyvä kuvaus nykyisestä biopsykososiaalisesta kipukäsityksestä, jota ainakin tuntemissani terveydenhoitoalan koulutuksissa juuri opetetaankin ja josta on pitkät rimssut lääkäriksi opiskelevien kurssikirjoissa (toisin kuin vaihtoehtoihmisten kuvitelmissa usein tuntuu olevan oletuksena). Usein tuki- ja liikuntaelimistöä kuntouttavassa terapeuttisessa työssä kohtaa sen, että terveydenhoitoalan ammattilaisten sijaan käsitys kivusta kudosvauriona on lähinnä asiakkaan pulmana... ;) Ja jep, olen asiakkaana ihan yhtä pönttö kuin muutkin: kun sattuu hirvittävästi ja huoli jäytää unettomuutta, saatan haluta diagnoosia kivuille, joista tiedän itsekin, että tuskin sieltä mitään kudosvauriota löytyy, ja vaikka löytyisikin, ei se vielä tuntemusta selitä. :D 

Itse ajattelen lopun kysymyksistä about näin: Kehon työstäminen on hurjan tehokas interventio nimenomaan kehoa koskeviin kipuihin, ahdistuksiin ja pelkoihin. Pelkojen kohdalla kyse on usein ihan puhtaasti siedätyksestä kammon kohteelle (vrt. meikäläisen ylösalaisin roikkuminen, vesijuoksu ja snorklaus - en ole revennyt kappaleiksi enkä hukkunut, mot, ja itse asiassa hyvin pian havainnut, että täähän onkin kivaa ja voimauttavaa, kun ei ole koululiikunnan kontekstia, jossa pitäisi osata jo). Muutenkin jos jokin juttu herättää voimakasta välttämismotivaatiota (kuten kipu tyyillisesti herättää - tarvitsee vain katsoa asiakkaita, jotka kallistuvat kivustaan poispäin ihan fyysisesti) ja masentunutta mielialaa toivottomuuksineen ("nyt en enää koskaan pysty tekemään sitä ja tätä ja tuota"), joka taas sen kuin pidentää sitä välttämistematiikkaa (miksi yrittää sellaista, jonka on leimannut mahdottomaksi), on aika hyvä mielialan katkaisu tehdä jotakin, joka on tuon mielialan virittämien emootioiden toimintataipumusten vastaista: eli vihaisella mielialalla pidättäytyä toisia syyttelevästä toiminnasta ja etsimällä etsiä kiitollisuuden tai huvittuneisuuden aiheita (suosittelen rahan ikkunasta ulos heittämistä - se toimii, koska on niin pähkähullua), surullisella ja toivottomalla mielialalla nauraa ja liikkua - no, ehkä joskus liika innostuskin on hyvä katkaista pidättäytymällä toimimasta ja meditoimalla; ainakin itse huomaan nivelrikon ärtyvän, jos en ymmärrä tehdä tätä hyvän hötinän hidastamista. Osassa mielialojen katkaisun kirjallisuudesta ajatellaan liikunnan olevan tehokasta masennuslääkettä juuri siksi, että siinä tehdään juuri vastakkaista: aktivoidutaan, lähestytään jne. 

Hierojakoulussa opin, että kuntoutuksen isoin (ja vaikein) juttu on saada asiakas fasilitoitua kipeän kohdan käyttämistä estävän pelon yli. Parhaiten se onnistuu, kun löytää kivuttomia tapoja liikuttaa sitä kohtaa. Aina voi aloittaa vaikka ihan syvän palleahengityksen ja tosi lempeän lähinivelten liikeratojen hakemisen tasolta, jotta lymfa saadaan kiertämään, turvotus laskee ja kudoksen aineenvaihdunta paranee. Sitten tervehtyminen voi alkaa. Moni vamma kuitenkin jää pysyväksi, koska pelon yli ei päästä. Ja pelko ja kipu on hyvin todellinen. Ylipäänsä, se että kivun sanotaan lähtevän aivoista tai olevan subjektiivista, ei tarkoita sen olevan kuviteltua. Sillä tavalla sanottaessa tarkoitetaan vain, ettei kudosvaurion ja kivun välille voida vetää yhtäsuuruusmerkkejä ja että ihmisellä itsellään on tuohon kipuun eri tavalla pääsy kuin jollakulla toisella. (Onneksi, muuten raitiovaunussa matkustaminen sattuisi epäilemättä, kun kokisi kaikkien niska- ja hartiasäryt ja ties mitkä mahanpurut itsessään :D) Moni leikkauskin "epäonnistuu", koska leikattu asiakas ei sitoudu kuntoutukseen, joka kuitenkin olisi edellytys sille, että leikkauksen jälkeisestä levosta voidaan toipua toimintakuntoiseksi. Leikkaushan vain korjaa kuntoutumisen fyysiset esteet, mutta ei tee kuntoutumistyötä, jota kukaan muu ei voi tehdä ihmisen itsensä puolesta. Ja ei, en usko, että krooninen kipu voidaan kadottaa kaikilta. En usko edes siihen, että omat nivelrikkokipuni täysin katoaisivat, vaikka mitä tekisin. Mutta siihen uskon, että jos ihminen haluaa kivuistaan huolimatta selvitä eteenpäin ja oppia uutta, se on mahdollista. Toisinaan osa tuon uuden oppimista tuntuu olevan, että kaikki muut sekä itse ovat olleet väärässä sen suhteen, mitä kaikkea krooninen kipu tarkoittaa liikkumisen ja elämänlaadun kannalta.

Kivun tunnustaminen

Voimakas kipu jossain syvällä kehon sisällä on kummallinen tapahtuma. Äkisti saattaa pelätä jopa hengittää, koska ei tiedä, mikä tarkalleen saa kivun hyökymään. Lääkäriaikaan aikaa kolme tuntia. Ei auta kuin hengittää sisään tietoisuutta, että muillakin on vastaavaa, ja ulos ajatusta, että nämä aallot rauhoittuisivat hiukan. Kun kohdistaa ajatuksensa toisten kipuihin ja tuskaan, on helpompaa lakata pelkäämästä, mikä itsen sisällä raivoaa. Sekin auttaa, jos kivulleen saa nimen. Ja tietää, mikä sitä laukaisee.

Koetan hahmottaa kivun alkamista. Luulen, että se on ollut tässä jo päiviä. Aluksi kutsuin sitä väsymykseksi, sitten epämukavuudeksi ja lihaskrampiksi. Eilen oli pakko myöntää itselle, että kipua tämä on, kun ei oikein pystynyt kävelemään tuntemukselta. Nyt en enää pysty teeskentelemään muidenkaan suhteen.

Ja sitten tietysti mietin, että ehkä mieleni vain liioittelee, että tulkitsen pienen epämukavuuden kehräämät stressioireet jotenkin paisutellen. Yin-joogassa on ainakin oppinut sen, että sen mieli kyllä osaa! (Se tuntuu typerältä, mutta niin vain käy aina välillä - että pelkää halvaantuvansa tai ajattelee, ettei voi enää kestää tätä asentoa, haluaisi itkeä, huutaa, irvistää, paeta, ja silti kestää hengitellen ja asennosta pois tullessa ihmettelee miten se saattoi tuntua niin vaikealta. Herramunjee, yksi hemmetin asana!) Hurjaa, miten sama sykkeen ja lymfapumpun aistiminen tuntuu myönteiseltä virittymiseltä esiintymisessä tai tentissä, ja kauhealta todisteelta siitä, että jokin on pielessä, kun koettaa rentoutua epämukavaan asanaan tai on tämmöinen outo voimakas kipu.

Tämä kipu on terävä, uusi, uudenlainen, poikkeava. Siksi menen lääkäriin. (On vaikeaa oikeuttaa itselleen lääkäriin meneminen, koska aina voisi lykätä päivän lisää ja koettaa vain hengittää kipua tiehensä. Ja mistä voi tietää, ettei vain paniikissaan kuvittele kipua jotenkin poikkeukselliseksi?) Lääkärissä on helppoa olla joko reipas ja kipuaan vähättelevä tai sitten itkuinen paniikkimytty. On vaikeaa pysyä asiallisena, harkitsevana ja riskeihin ja tuntemuksiin realistisesti suhtautuvana. Etukäteen ei osaa sanoa, itkeekö vai suhtautuuko itseensä ja kipuunsa sarkastisesti. Tai pyytääkö lääkäriltä etukäteen anteeksi, ettei osaa käyttäytyä samalla tavalla kuin käyttäytyisi ilman kipua ja hätää. Ehkä se kaikki on sallittuakin, mutta tuntuu silti jotenkin pöljältä, miksi se on niin monimutkaista. Tuntuu kuin kipu imaisisi voimat olla vain läsnä tilanteessa ja sanoa, miltä tuntuu.

Yksinäisyydestä

Jos olettaisin, ettei ihminen ole pohjimmiltaan yksin, yllättyisin ja pettyisin paljon enemmän tai useammin. En muista, missä vaiheessa aloin hahmottaa elämän ja ihmisyyden näin, mutta sen on täytynyt tapahtua melko varhain. Olen kirjoittanut siitä niinäkin vuosina, kun minulla oli koulussa kaveri. Olen siten melko varhain ymmärtänyt tai päättänyt ymmärtää, ettei ystävyyskään oikein ylety tuohon yksinäisyyteen saakka.

Tunteet ja elämänvaiheet eivät synkkaannu. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi elää, sen selkeämmin tämän hahmottaa. Joskus aiemmin surin sitä enemmän. Nyt vain totean, tyhjänä ja hieman väsyneenä.

Miltä tuntuisi, jos mieltäisi maailman todellisimmillaan niinä hetkinä, kun on joku tai joitakuita, joiden kanssa aikataulut osuvat yksiin ja asia kuin asia synnyttää syvälle porautuvia keskusteluita? Niinä hetkinä kun mihinkään ei satu, ei särje, kiristä, huoleta? Miltä tuntuisi hahmottaa itsensä ennen kaikkia jonkin kompleksin osaksi, kuten olen joskus onnistunutkin tekemään vuosikaudet, osaksi jotain meitä? (Onnistun kyllä nytkin hahmottaamaan itseni osaksi elonkehää ja materioiden ja ideoiden kiertoa, mutta se on niin suuri kuva, että se ei enää ole mikään me, siihen kuoroon hukkuu yksi ääni ja valinnat tuntuvat kärpäsenkakkamaisen mitättömiltä.)

Tai oikeastaan - on jokin me, mutta se on hajoamassa. On se me, joka pelastui talvesta 2005-2006, heittelehti haaksirikkoisina kappaleina erillään ja kokoontui sitten yhdeksi. Kissat ja minä. (Koira on ollut täällä niin vähän aikaa, ja niin sattumanvaraisesti, etten ole onnistunut meistymään sen kanssa.) (Ja voi tietysti olla kyse siitäkin, että olen kadottanut kykyni meistyä?) Lohi tekee kuolemaa, hitaasti ja kipulääkkein kätilöitynä, ja kun muutamme tästä pois, Negaatio muuttaa Faunin luokse, koska se luottaa Fauniin enemmän kuin kehenkään muuhun, ja, no, minusta pitää valita sen asuinpaikka siten kuin se itse valitsisi, jos osaisi puhua ja vaatia kohteluaan omien halujensa mukaisesti.

Niin että ehkä mietinkin yksinäistymistä. En osaa sanoa.

Tuntuu niin kummalliselta että jo puolentoista kuukauden kuluttua kaikki on taas aivan eri tavalla. Eri ihmiset, eri asunnot. Sitten pitäisi jatkaa opiskelua niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, pitäisi tavata ihmisiä ja jaksaa käydä vesijuoksemassa. Kuuntelen puhetta lumesta ja sen tuomasta valosta enkä jaksa mainita, että minusta valo on aika pieni vastine märistä kengistä ja sukista. Siitä että tuoksut lakkaavat.

Jalka on taas kipeytynyt rasitusvamman kohdalta. Lähden aiemmin kotiin. Silitän kissoja, vien koiran ulos, niin pitää vain tehdä, vaikka astuminen sattuu särkylääkkeen takaa, koska en halua pyytää toisia, en halua sotkeentua heidän elämäänsä, heillä on oma yksinäisyytensä, oma tapansa nähdä asiat (ehkä minun pitäisi lopettaa blogin kirjoittaminen, koska näin kirjoittaessani pelkään heidän lukevan tämän kritiikkinä, kun koetan kirjoittaa kaiken vain toteavasti, ei ole mitään pelastettavaa, mitään ei koskaan ollutkaan pelastettavissa, olen matkalla kaiken aikaa, olin silloin ja olen nyt, ja ihmiset lähenevät, kohtaavat ja loittonevat) (ja vastustan edelleen pitäisiä, en ala sen tahtiin), koira iloitsee retkestämme, kissat kehräävät, työnnän pienen ruiskun harmaan suupielestä kielen päälle ja annostelen kipulääkettä pienissä pulsseissa. Konkreettisia toimia, joista ymmärrän hyvin vähän.

Yksinäisyyttä on nyt vaikeaa kuvata, koska se peittää kaiken nyt niin sakeana. Kummallista kyllä, se on läsnä vahvimmin niinä hetkinä, kun tietää tai kokee olevansa sidottu johonkin toiseen taloudellisesti tai muulla ei-spontaanilla tavalla. Kohtuullisuuden toivolla, ehkä. Jollain sellaisella epämääräisellä. Että tietää miten tuhoon tuomittua kaikki ihmistenvälinen vaihto on ja silti jatkaa, koettaa pysytellä ystävällisenä ja kohteliaana. Vaikka on kauempana kuin merenpohja ja taivaan kaareksi koettu väri. (Kummallista kyllä, sitten kun on luopunut kohtuullisuuden toivosta, tai miksi sitä nimittääkään, äkkiä kokee toisten läsnäolon ja avun kuumina ja koskettavina, melkein todellisempina kuin sen äänen, mielen, joka supattaa, nauraa, nyyhkyttää ja mitä äänet nyt tekevätkään, jäsentää maailmaa jollain tavalla, jonkinlaisena.)

Kun istuu toisten kanssa ja jalka tykyttää kipua, ajattelee toista maailmaa, sitä joka vastaa paremmin tuntemuksia. Ajattelee rantaa, marraskuista merenrantaa, jossa viima on työntänyt veden lietemaan poluille ja ruoholla on edelleen väri vaikkei se kasva. Sitä pimeyttä, joka on valaistujen polkujen ulkopuolella, huonosti kasvavaa suolamaata ja meren ääntä, yksinäisyyttä johon voi huutaa ja kirkua kenenkään hämmentymättä.

Haastatteluissa, joita teimme tanssivista ihmisistä yhtä harjoitustyötä varten, kuultaa läpi sisätilamaailman ja katumaailman kauheus. Liike, joka ei jäsenny kävelemiseksi tai istuen heijaamiseksi, on nimettävä tanssiksi, jottei itse leimautuisi hulluksi. Kun tanssii yksin kotona, tietää naapurien näkevän, ja on rohkaistava itseään mainiten, ettei siitä tarvitse välittää, koska hekin tanssivat puolisalaisissa eriöissään. Se, että saa liikkua jossain vapaammin, rinnastuu huumeeseen. Ymmärrän noita lyhyitä tuokioita paremmin kuin monia muita puheenaiheita.

Se yksinäisyys, että tietää olevansa yksin kokemustodellisuudessaan. Se omituinen tuntu, että on kuin sitä ja siinä koettua olisi jotenkin puolustettava ja perusteltava jollekulle - vaan kenelle? Omituiset päähänpistot ja päätökset, joihin oletetaan suhtauduttavan rationaalisesti. Vai oletetaanko? En tiedä! Tiedän hämmästyttävän vähän tästä maailmasta ja siitä, mitä oikeastaan oletan siitä.

Yhä useammin tänä syksynä on tuntunut siltä, ettei ole enää mitään sanottavaa kellekään. Olenkin kirjoittanut vain harvoin.

Raportteja ja oppimispäiväkirjoja tietysti kirjoitan, mutta niidenkin kanssa pysähtelen tuon tuosta miettimään, miksi teen niin. En oikein jaksa olettaa työllistyväni tuollekaan alalle. Tai onko se edes mikään ala. Olen kiinnostunut niistä samoista asioista kuin ennenkin, samat pulmat iskevät vasten naamaa. Ja välillä minulla on liian samanlainen olo kuin seitsemän vuotta sitten. Kaiken hajoaminen palasiksi, kykenemättömyys uskoa minkään jatkumiseen tai jatkumisen hedelmällisyyteen. No, toistaiseksi olen pystynyt syömään ja nukkumaan, koska minulla on hierominen. Se maadoittaa. Ja harmaa kissa: jonkun on annettava sille lääke. Ja koira: sitä on käytettävä ulkona, se iloitsee. Ilo tarttuu hetkeksi, ihailen harmaan kissan sitkeyttä ja uteliaisuutta. Entä sitten kun sitä ei ole enää antamassa minulle toivoa?

Koetan lohduttautua ajatuksella: Tulee uusia eläimiä, uusia ihmisiä, uusia asuntoja, uusia vuodenaikoja, uusia unia. En lohdutu. Yksinäisyys siellä alla pysyy. Niinä hetkinä kun se tihentyy ja kiristää sisäänsä siten että toisten kanssa on vaikeaa olla silloinkaan kun heidän kanssaan jakaa tilan, ajan ja puheenaiheen, tuntuu hetkittäin vaikealta hengittää. Kodilta tuntunut lakkaa tuntumasta kodilta. En osaa uskoa, että osaisin antaa kellekään mitään: ei sanoja, ei rakkautta, ei iloa.

Pysyttelen tässä tuntemuksessa ja tutkin sitä.

Puhuttelen sitä, nimeän sen ja muistutan sitä siitä, ettei se ole ainoa tuntemus. Jos se olisi kaikki ja kaikkialla ja aina, en huomaisi eli erottaisi sitä. Sen huomaaminen tuntuu todistavan, että muistan muunkinlaista olevan.