keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Edistymistä ja paikallaan junnaamista

On asioita, joissa edistyy nopeasti. Niitä tavataan kutsua oppimseksi. Etenkin jos oppiminen liittyy johonkin, millä voi tehdä rahaa, sitä pidetään hyödyllisenä. Ja sitten on asioita, joiden suhteen koettaa koettamistaan oppia, mutta saattaa junnata paikallaan vuosikymmenen. Niissä asioissa on usein kyse poisoppimisesta. Sille kukaan ei tapaa laittaa hintalappua, vaikka itse asiassa kyse voi olla aika mittavasta kuntouttamisesta ja ennaltaehkäisystä.

Sain tänään pilatestunnilla kehuja lantion ja pään hallinnasta niiden kannalta hankalissa liikkeissä. Olen siis oppinut jotain sitten elokuun 2005. Tai siis: olen oppinut paljon. Vähitellen, pala palalta, Yhden asian yhdeltä, toisen toiselta opettajalta. Takareiteni eivät ole käyneet joustavammiksi, vaikka olen joustatellut niitä koko tämän ajan aktiivisesti, jotteivät ne estäisi tai haittaisi istumaliikkeiden tekemistä. Mutta olen ymmärtänyt, mitä ryhti tarkoittaa ja miten sitä pidetään vartaloa kierrettäessä ja taivutettaessa. Joustavaksi en ole käynyt, liiemmin, mutta osaan pitää ryhdin tai ainakin etsiä sen uudestaan. Tasapainoni on paljon parempi ja jaksan enemmän kuin vuonna 2005. Olen oppinut, että aiempi normaalini taivutti rintarankaa taaksepäin ja katsetta alas. Ja etten osannut olla runnomatta leukaa rintaan vatsalihasliikkeissä (ja sitten kaksoisleuka tukehdutti enkä pystynyt hengittämään). Ja että löin polvet lukkoon. Ja kiskoin lapaluita liikaa kohti toisiaan sen sijaan että olisin kiskonut niitä alas leveälti. Ja että löin kyynärpäät lukkoon. Kohta kohdalta olen korjannut korjaamistani. Nautin pilateksen hitaudesta ja millintarkkuudesta. Tarvitsen sitä poisoppiakseni.

Yksi asia junnaa: pakara. Ei ole sattumaa, että olen saanut triggerpisteiden kuivaneulausta juuri pakaraan. Kaikkina näinä feldenkrais-, pilates- ja yinjoogavuosina olen hitaasti tajunnut, miten usein ja vaistomaisesti lyön pakaran lukkojännitykseen pienenkin epämukavuuden ilmetessä. Epämukavuus voi olla liukas alusta, kaatumisen pelko, huimaus, nälkä, jano, jonkun ihmisen hyökkäävä argumentaatiotyyli, flirtti, hämmennys, ylivirittyminen. Niinpä ei hämmennä lainkaan, että tietyssä liikkeessä jännitän pakaran, vaikka juuri siitä koetetaan opetella irti. Sanon itselleni: älä jännitä pakaraa, ajattelen, etten osaa, ja kas, pakarahan se siinä jännittyy.

Poisopin senkin.

Sain tänään vinkin, miten siitä voi koettaa oppia pois. Niinpä ajattelen, koetan ajatella, seuraavaa kertaa, jolloin taas makaan vatsallani ja kurkotan raajoja kauas toisistaan. Että hengitän ulos, käännän kantapäitä aavistuksen verran ulospäin, supistan lantionpohjan ja kuron poikittaisen vatsalihaksen tiukaksi ja käännän lantiota hieman suoralla vatsalihaksella niin että häpyluu painautuu tiukasti lattiaan ja sitten varpaat vain leijuvat kauas pois, raaja oikenee suoraan lonkkanivelestä kauas kauas päästä ja pakara lepää siinä lantion päällä löysänä kuin puoliraaka pannukakku. Että se vain tapahtuu, etten tee sitä lihaksella.

Millä sen siis teen? Tai millä se tapahtuu? Niin, millä se tapahtuu, mikä metafora sitä kannattaa?

Poisopin pakara-aktiivisuuden kylkimakuuliikkeissä ajattelemalla pyramidalis-lihasta. Vatsamakuulla se ei ole auttanut.

Jännittävää nähdä, miten edistyn tavoitteissani.

Niin, etten valehtelisi: On minulla tavoitteita. Ne liittyvät lähes aina poisoppimiseen. Siitä puhutaan kasvatustieteissä niin vähän, että toisinaan tunnen itseni vähän ulkoavaruuden olennoksi. Mutta siihen olen jo niin tottunut, ettei se haittaa. Siedän kärsivällisesti tätä tuntua. Huvitun siitä välillä aiheettomassa mittakaavassa.

Törmäsin tässä päivänä muutamana opinnoissani setään nimeltä Johan Amos Comenius ja ällistyin. Miksei tästä tyypistä ole puhuttu aiemmin? Ilahduin, kun hänkin pitää kaikkia tilanteita potentiaalisina oppimistilanteina ja ajattelee, ettei kenenkään tulisi pitää itseään, omaa ääntään ja näkökulmaansa liian pieninä tai mitättöminä tai typerinä isoihin keskusteluihin osallistumisen kannalta. (Minua edelleen pännii fraasi "pieni ihminen" ja saan nähdä vaivaa, etten kommentoi siihen purevasti, että voisi olla parempi hahmottaa itsensä ihan ihmisenä vaan. Mitä sitä pienentämään itse, toiset kyllä koettavat aina välillä tehdä sitä, eikä siihen kannata alistua.) Comenius olisi voinut tykätä blogeista. Etenkin kun hän ajattelee, että jokaisen on itse saatava löytää tiensä viisauden kautta kohti vapautta, ja samota viisauteen niiden opusten kautta, jotka kokee omikseen. (Toisten preferenssejä tässä on kyllä välillä aika vaikeaa tajuta.) Ja ettei viisaus silti voi olla kirjaviisautta vaan sen pitää poimia jokaisesta kohtaamisesta ja tilanteista hedelmiä koppaansa ja että niitä on jaettava avokätisesti keskustelussa toisten kera.

Ajattelin tänään lämpimästi Comeniusta kävellessäni kohti oppitunteja. Aurinko nousi Kruununhaan talojen takaa. Kun pääsin ulos, oli sumuista ja kosteaa. Kotona sytytin kirkasvalolampun ja aloin opiskella arvioinnin etiikkaa. Tunsin helpotusta siitä, että toisesta harjoittelupaikasta otettiin yhteyttä ja että opintoni ensi kevääksi alkavat siten kiinteytyä joksikin konkreettiseksi. (Paljoksi konkreettiseksi, on lisättävä.) Eilen kävin kuuntelemassa luentoa siinä paikassa, jossa teen syventävän opetusharjoitteluni. Kuulijat näyttivät vanhoilta ja heitä oli valtava määrä. Mietin, mikähän heidän esitietämyksensä estetiikasta oikein mahtaa olla. Tai koulutuksen tasa-arvopyrkimyksistä ja niiden mönkään menemisistä. (Näistä näet luennoin kevätpuolella.) Tuijotin takaraivoja ja välillä kuuntelin luennoijaa ja ihmettelin esityksen kuunnelmamaisuutta ja probletisoimattomuutta. Sellaiseen en ainakaan itse kykene. Tai halua mennä. Antaa kysymysten tulla.

Ei niitä voi kukaan pidätelläkään.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Opintokuulumisia

Viime keväänä pohdin, tehdäkö gradu aiheesta, joka raastaa kappaleiksi ja jota ei oikein voi tutkia kuin laadullisin menetelmin, vai aiheesta, jossa tunnesitoumukset eivät vyöry päälle sitä tahtia, että argumenttien hahmottamisen kyky saattaa hämärtyä. Olen taipunut jälkimmäiseen. Tietenkin aihe, jonka valitsen, on silti mielekäs. Toiveikas, voisi sanoa. Pidän asiaa ja sen tutkimista tärkeänä, ja toivon, että osana tutkimusryhmän työtä oma gradupungerrukseni tuottaisi jonkinlaista tarpeellista informaatiota siitä, miten kyseistä asiaa voidaan edistää. Huomenna menen neuvottelemaan asiasta tutkimusryhmän kanssa, katsomaan valmiita aineistoja, joiden pohjalta voi suunnitella tarkemman tutkimuskysymyksen. Aihe liittynee tunnesäätelyyn ja sen merkitykseen oppimisessa. Tällaista aineistoa on kerätty korkeakouluopiskelijoista, joten gradu käsittelisi korkeakoulussa oppimista. Itseäni kiinnostaisi oikeastaan enemmän ammattikoulutus, mutta ehkä voin laajentaa joskus sinne suuntaan. Tai joku toinen voi laajentaa. On aloitettava siitä, missä on selkeästi näkyvissä polun pää.

Aika moniin oppimisvaikeuksiin kytkeytyy tunnesäätely jollain tavalla. Ei alunperin, tietenkään, aluksi on vain vaikeus, mutta aika usein vaikeuden ympärille kasvaa jonkinlainen möykky. Minulla on ollut monta möykkyä. Viittaamis- ja ääneenpuhumiskammosta ylipääseminen vei parikymmentä vuotta. Olisi se voinut nopeamminkin selvitä. Edelleenkin ajatus itsestäni asiantuntijana synnyttää välittömän huutonaurureaktion. Möykky kai sekin on. Mietin myös, miten tunnesäätely liittyy luokkakokemukseen ja sukupuolikokemukseen, jos liittyy. Liittyykö? En tiedä, mutta voisi kuvitella liittyvän. Ainakin nyt jos saan tehdä gradua tästä aiheesta (se on vielä jos - graduryhmään haetaan valmiilla tutkimussuunnitelmalla, joten se on hiottava nappiin, jotta pääsee tekemään graduaan; toisaalta uskon kyllä osaavani kirjoittaa tutkimussuunnitelman aiheesta, johon pääni palaa kerta toisensa jälkeen, kontekstissa kuin kontekstissa: James-Lange tunneteorian perillisiin, Spinozaan, tehokkaan ja myönteistä itseidentiteettiä rakentavan vastarinnan edellyttämään iloon, iloon ponnistamiseen tahdonalaisesti), opin systemaattisemmin tuosta aiheesta ja osaan arvioida paremmin, voisiko se liittyä myös oppimisen tasa-arvoon liittyviin kysymyksiin ja voisiko myös sen avulla koettaa edistää oppijoiden minäpystyvyyttä ja siten purkaa jakoa etuoikeutettuihin ja niihin, joilla ei omasta mielestään ole oikeastaan oppimiseen liittyviä oikeuksia (jollainen itsekin olin aluksi, mutten oikeastaan enää - tunnetasolla elän usein vieläkin näkemystä, ettei minulla ole oikeuksia vaatia oppimiselleni tukea, mutta olen lukenut ja keskustellut aiheesta niin paljon, etten enää anna välittömien luontumusteni hämätä itseäni vaan toimin siten kuin mielestäni toimisi järkevä ihminen, melkein kuin joku toinen, joka vähitellen kasvaa yhteen sen kanssa, joksi itseni välittömästi tunnen).

Niinpä kun luen toista kurssia varten koulutussosiologiaa ja -politiikkaa, kyselen artikkeleilta, mikä on tunnesäätelyn osuus siinä, tässä ja tuossa. Kysyn sitä didaktiikassa - filosofian didaktiikassa se sai hieman huvittavatkin mittasuhteet ja koin mieltäväni oppimisen aivan eri tavalla kuin toiset kurssilaiset. Minä kun en ollenkaan usko, että kenenkään järki tai sen puutteet olisi pahin vastustaja vaikeitakaan asioita jäsennettäessä. Ainahan voi kirjoittaa, prosessoida, selventää, keskustella. No, aika on kyllä usein paha vastustaja. Tajuaminen on niin älyttömän hidasta. (Voi olla järkeä korostavien kokevan toisin - että asiat vain loksahtelevat kohdalleen nopsasti, jos malttaa keskittyä?) Ja koska se on niin julmetun hidasta, tarvitaan tunnesäätelyä, ettei viskaa kesken kaiken työtä luotaan ja totea, että ei, minusta ei ole tähän. (Itse asiassa ylipäänsä filosofian didaktiikan luennoille ja ryhmiin meneminen edellytti melkoisen määrän tunnesäätelyä, koska en oikein osaa ajatella, että minulla olisi siitä liiemmin asiantuntemusta. Toisaalta ajattelen, että oppimisesta ja opettamisesta tiedän kyllä jo jotakin, ja ehkä sillä voi paikata puutteita. Ja lukea uudestaan ja lisää opetettavasta, tietysti. Innostun edelleen valtavasti filosofien kirjoituksista, saan niistä enemmän apua maailmanjäsennykseeni kuin esimerkiksi sosiologien kirjoituksista. Miksi? Jaa-a. Vaikeaa sanoa. Mutta nyt olen Thomas Nagelin pauloissa, ärh, vaikkei sille oikeastaan olisi aikaa koulutussosiologiassa ja -politiikassa. Enköhän vain rakenna esseeni perusargumentaation Nagelin toimintapolitiikkapohdinnan ympärille,)

Tänä syksynä olen siis palannut takaisin filosofian pariin sen opettamisen merkeissä. Niin ei pitänyt käydä, olin vannottanut itselleni, etten mene siihen ansaan. Mutta tarvittiin vain sana "työllistyminen" ja kas, huomasin ilmoittautuvani kurssille. Tunneilla nauratti se, miten erilainen mielenmaisema siihen alaan liittyy verrattuna vaikkapa kasvatustieteisiin. Kaikki se rationaalisuuden korostus! No, toki sitä ihmisajattelussa tarvitaan (ei kai kukaan muuta voi väittää) ja filosofialla on siihen annettavaa. Mutta joskus mietitytti, hahmottivatko toiset sen joksikin oikeasti saavutettavaksi, ja kuinka paljon ideaali ja todellisuus puheenvuoroissa sekoittuivat. Totesin taas näkeväni ihmiset hassuina pikku apinoina, jotka kirputtavat ja kipuilevat. Ja käyvät herkästi paskantärkeiksi löytäessään virheen. (Virheenoikaisutekstit ja -puheenvuorot ovat kiinnostavia. Huomaan ottavani niissä ainakin kernaasti itse kummallisen asenteen, jota vastaan saa tapella tosissaan, jotta viesti menisi paremmin perille.) Olin myös järkyttynyt siitä, etteivät muut olleet lukeneet osana opintojaan Platonin Apologiaa. Jotenkin olin kuvitellut sen filosofien raamatuksi, jolla oikeutetaan omien puheenvuorojen piinaavuus ja jonka avulla tiedostetaan, että siihen piinaan liittyy riskejä, jotka kuitenkin pitää ottaa, koska johdonmukaisuus ja totuus. Järkytys vaihtui nopeasti hilpeydeksi huomatessani, miten sitoutunut olin edelleen Apologian tekstin läpi tiukkuvaan vakavahenkisyyteen.

Yllätyksekseni paitsi pääsin filosofian didaktiikasta läpi, sain parhaan mahdollisen arvosanan. Kaiken sen jälkeen, missä mittakaavassa tunsin olevani väärä ihminen väärässä paikassa ja miten strategisesti katsoen otin tehdäkseni melkoisen hölmöläisten homman valitessani esseeni aiheeksi Hegelin filosofian, josta en tiennyt etukäteen tuon taivaallista. (Milloin alan muistaa, että itseni vääräksi ihmiseksi väärässä paikassa kokemus on keskimääräinen tuntemukseni kurssilla kuin kurssilla ja siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia vaivaudun argumentoimaan selkeästi kirjallisissa töissä omituisia kantojani ja oletettavasti sen takia sitten saan hyvän arvosanan?)

Nyt jakso on vaihtunut. Tuntuu aika paljon helpommalta käydä aikuisopetuksen didaktiikassa miettimässä, mitä on opettajuus, millaisia opetusmenetelmiä käytetään ja niin edelleen.

Alkusyksystä kävin myös erityisyyden ja moninaisuuden kohtaamisen kurssia. Osa kurssikavereista pitä sitä ihan diipadaapana, itsestäni se tuntui ehkä parhaalta ja tarpeellisimmalta kurssilta, jonka olen käynyt. Siellä pureuduttiin rasismiin, toiseuttamiseen, koulukiusaamiseen, työpaikkakiusaamiseen, oppimisvaikeuksiin ja siihen, mitä opettajan pestissä voi tehdä tällaisiin opetustilanteissa törmätessään. Voiko olla mitään tärkeämpää kuin osata toimia rakentavasti ja lannistamatta, etenkin silloin jos sattuu tilanteessa olemaan jonkinlaisessa institutionaalisessa valta-asemassa? Ihan sama tunne minulle tuli silloin kun opiskelin hierojaksi ja meillä oli asiakkaan kohtaamisen kurssi. Olisin saanut siitä vapautuksen sosiaalipsykologian opintojeni nojalla, mutta halusin käydä kurssin ja koin saavani siitä paljon. En ajattele noiden kysymysten liittyvän myöskään vain tilanteisiin, joissa toiset kohtaa jonkinlaisena valtuutettuna arvioijana (jollainen opettaja ja jopa hierojakin on), vaan ylipäänsä kaikkiin kohtaamistilanteisiin. Se, mitä joku huutaa kadulla tai sanoo juhlissa, voi muodostua aivan yhtä romuttavaksi tai kohottavaksi. Meillä on valtaa toisiimme, toistemme mielialaan ja minäpystyvyyteen. Itsen aseman puolustaminen toista nälväisten ei voi olla oikein, koska ei voi tietää, miten pahaan paikkaan osuu ja jäävätkö sanat hiertämään toista. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö voisi ottaa kantaa toisen huonoon käyttäytymiseen, sanoa, ettei se käy tai että on neuvoton sen kanssa. Se on eri asia.

On jotenkin villiä opiskella tällaista asiaa. Siihen liittyy paljon tuntemuksia ja ikäviä muistoja. Muistoja omista nälväisyistä, onneksi lähinnä nuorempana, ja sitten niistä asioista, joita on itse saanut kuulla. Aloin miettiä sitäkin, miten kummallinen kuvio omalle kohdalleni on osunut - itse olen saanut koulumaailmassa nälvintää vain miesopettajilta. En monelta, mutta muutamakin on liian monta sellaisessa valta-asetelmassa, joka virittyy opettajan ja oppilaan välille. Miksi he ovat sillä tavalla hyökänneet? Onko heitä jotenkin ärsyttänyt passiivinen vastarintani tai puolustuskeinoni - koettaa muuttua näkymättömäksi ja nielaista vastaansanomatta kaikki nälväisyt pelottavassa paikassa, jossa ironia ja sarkasmi ovat hyväksyttyjä tai jopa palkittuja toimintatapoja? Ehkä se on vain sattumaa, mutta näkymättömäksi muuttuminenhan ainakin joidenkin tutkimusten mukaan on tytöille turvallisempi ja tyttötapainen tapa vastustaa piilo-opetussuunnitelmaa. (Ja taatusti harjoitin sitä erittäin vakaumuksellisesti. Oikeastaan olen tainnut vasta tätä blogia kirjoittaessani kirjoittaa itseni ulos siitä asetelmasta.) Ehkä he ovat kokeneet tasa-arvokasvattavansa tai jotain muuta kummallista tehdessään niitä sarkastisia heittojaan, jotka kytkeyityvät vahvasti naiskehollisuuteen? Me normaalit ihmiset toimimme näin-ja-näin (kuten minä käsken) mutta sinun kehosi taitaa nyt tulla oppimisen eteen, please, tee sille jotain.

Vaikka mitenkä tunnesäätelyn opettaminen siitä oikeastaan eroaa? Ehkä siinä, että siinä ei viitata seksuaalisuuteen eikä kainaloihin. Eikä olla sarkastisia.

Mutta kehon kanssa siinäkin tehdään töitä selkeämmin kuin päättelysääntöjä perattaessa.

Elämä sujuu, hitaasti ja mitenkuten. Olen pystynyt tanssimaan taas, varovasti ja harvoin, mutta kuitenkin. (En kyllä steppiä, mutta toivo elää.) Ja kirjoittamaan, varovasti ja sillointällöin. Nyt käsi on jo aivan romuna, on lopetettava, säästettävä voimia huomisen tutkimussuunnitelman muotoilulle.

Pääsen illalla tanssimaan. Se säätelee, purkaa ahtautta rintakehästä, painunutta päätä. 

lauantai 1. marraskuuta 2014

Pieniä iloja ja suruja

Olen ollut reipas ja opiskellut hurjasti. Tanssinut butoa, luovaa tanssia, kävellyt Tukholman katuja ja hämmästellyt sikäläisen etnisen lounastarjonnan lihapitoisuutta. Suunnitelma: opettajan pätevyys kesään mennessä, gradu ensi vuoden jouluun mennessä. Päivä kerrallaan hengittämistä, satunnaisia tarmokkuuksia, vielä useampia ujostumisia ja vetäytymisiä ja epäilyjä, viiltävää yksinäisyyttä seurassa ja rauhallisuutta yksin ollessa tai koiran kanssa kävellessä. Oivalluksia. Välillä tapaamisia, uusia tuttavuuksia, mitäsinäteettyöksesi, määrittelyitä ja niitä kieltäytymisiä. Huokaaminen, kun lukee kolumnista, ettei meillä ole aikaa pysähtyä ja ihmetellä. Onpas, sanon. Onpas, kirjoitan. On vain aikaa.

Pysähdyn pysähtymistäni. Hidastun, hidastan. Ihmettelen sitä minua, joka joskus oli, joka laittoi punaisen takin ja meikkiä ja rätisi sähköä ja onnettomuutta. Ja sitä minua, joka kieltäytyy meikkaamasta, pesee hiukset savella ja tuntuu löytäneen kummallisen rauhan siitä ajatuksesta, ettei osaa mutta että ei se mitään. Sen kun elää ja tekee vain näkymättömänä. Ehkä minusta on tullut taas lapsi. Ehkä tämä on jokin elämänkaarijuttu, tai liittyy siihen, ettei kukaan halua itseä, ei ainakaan mitenkään voimakkaasti, ehdottomasti, ja kun sellaista ei vain tapahdu, sitä lakkaa hahmottamasta itseään millään tavalla seksuaalisena. Koska olen lähinnä opiskellut enkä ole tavannut ystäviä, olen myöskin lakannut hahmottamasta itseäni sosiaalisena. Luen ja kirjoitan ja puhun ehkä luennoilla pienryhmissä. Joskus puhun kotonakin mutta en muista jälkikäteen, mistä. Eilen sain taas vastata seurueessa (harvinaista), miksen juo alkoholia enää. En oikeastaan tiedä. En koe tarvitsevani. Koen sen jotenkin olevan vastakarvaan kaiken sen kanssa, mitä arvostan ja mistä pidän. Kysymykseen vastatessani mietin, mitä ihmettä siinä seurueessakin oikein tein. Oikeastaan olisin halunnut olla muualla.

Syksy etenee ja pimenee. Pimeä tuntuu iltaisin. Aamuisin herään taas kuudelta nyt kun kelloja käännettiin. Kunpa niitä joskus lakattaisiin kääntämästä niin osaisi edes joskus herätä ihmisten aikoihin.

Ikävöin kissoja.

Tuntuu omituiselta, miten paljaaksi käy, kun jättää pois niitä merkkejä, joilla ihmiset tapaavat merkitä itsensä joukkoon kuuluviksi. On kuin ei enää muistaisi, mihin päin kulkee. 

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Hiljainen kesä

Heti kesän aluksi käsi hajosi taas. Tai hajosi ja hajosi, se on hajalla kaiken aikaa, mutta kipeytyy vain toisinaan. On selvinnyt, ettei se pidä ainakaan puutarhatöistä. Eikä kirjoittamisesta. Siksi olen pidättäytynyt kirjoittamasta kaiken muun paitsi välttämättömimmän.

Pääsin sisään pedagogisiin opintoihin vastoin kaikkia oletuksiani. Ehkä suunnitelmani sittenkin olivat riittävän realistiset. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Itse en näe tulevaisuuteen enkä aseta tavoitteita. Kunhan sykähtelen eteenpäin vähän kerrassaan uteliaisuuksien perässä. Ne harovat eri suuntiin.

Ostin jo keväällä kesäkortin kuumassa huoneessa tehtävään joogaan. Koetin sanoa itselleni ankarasti, ettei Murphyn laissa ole järjen häivää, mutta mieli haraa vastaan omin tavoin, lörpöttelee ennaltaluovuttanein kotoa opituin tavoin, että nyt sitten tietysti tulee vuosisadan hellekesä. Entäs sitten, sanon mielelle takaisin, tulkoon vaan. Voin silti joogata kuumassa huoneessa. No käsi ainakin hajoaa juuri sitä ennen, vastaa mieli pilkallisesti. Käy ilmi, että se on väärässä ensimmäisessä väitteessään (kuuma kesä) ja oikeassa toisessa. Katselen sen kosahtamista ilolla, joskin tiedostaen, että toisin päin olisi mukavampi - kuuma kesä ja terve käsi.

Mutta käsipä pitääkin kuuman huoneen joogasta, jonne menen sillä asenteella, että maksavana asiakkaana voin tehdä sen, mikä on minulle hyväksi, ja yksinkertaisesti skipata ne asanat, joista käsi ei pidä. (Kummallista, että tuo täytyy erikseen setviä itselleen ja nimikoida oikeudeksi.) Tai sitten käsi toipuu nopeammin, koska minulla on jo enemmän kokemusta sen lepyttelystä. Olen särkylääkkeillä alle kuukauden, saikulla pari viikkoa.

Hiljaisen kesän alussa olen ehtinyt miettiä mieltä ja kättä. Kumpi on enemmän rikki? Eihän minulla tietysti mitään mielidiagnoosia ole, mutta tunnistan monia ajattelu- ja käyttäytymismalleja, joita en pidä erityisen hedelmällisinä. Luovin niiden ympäri, välillä haastan ja välillä annan olla. En oikeastaan usko, että ne muuttuvat tai katoavat ikinä mihinkään, ne tietyt äänet ja argumentit. Olen vain tullut paremmaksi tuhahtamaan niille, tai ehkä jopa olemaan tuhahtamatta, kuulemaan ne ja päästämään irti. Kuten käden kanssa, laskelmoin myös mielen kanssa. Jonkin verran epämukavuutta on järkevää sietää, houkutella mieltä joustamaan. Mutta ei niin paljon, että on rikki päiviä. Tai öitä: menettää unen.

Luen hämmentyneenä keskustelua keskittymisestä ja joogan harjoittamisesta. Joku suosittelee huonosti keskittyvälle liikkuvaa joogaa jossa ei tarvitse pysähtyä. Huomaan ajattelevani eri tavalla. Jos menen liikkuvaan, rankkaan treeniin, mieleni alkaa purnata ennemmin tai myöhemmin, milloin oikein saa levätä ja vain röllöttää, ja lisäksi sellaiset seikat kuin pystyssä pysyminen ja liikkeen hallinta vievät huomiota haasteesta hyväksyä tapahtuva. Minusta on mukavampaa kuunnella mielen mankuvan, että eikö nyt hitto saisi jo liikkua, eikö saisi liikahtaa edes hitusen, ja eikö saisi ajatella tasapainoa tai linjauksia tai jotain, ihan mitä vaan - yinissä kun kerran asetutaan, levätään useampi minuutti ja koetetaan rentoutua tyhjäksi; onhan se haaste, koska kehoa siinä ei enää tarvitse säätää eikä mielen olisi tarkoitus takertua mihinkään. On vain siedettävä mieltään. Opittava nauramaan sille, päästämään irti sen ei pysty -huudoista. Yinin jälkeen tunnen itseni onnelliseksi, kun saan keskittyä ja kohdistaa mielen enkä halua vain päästää irti silkan irtipäästämisen vaikeuden vuoksi.

Tässä hiljaisuudessa tunnen olevani vipisevämmin elossa kuin niinä vuosina, jolloin asiat ovat menneet päältäkatsoen enemmän niin kuin toivoisi. On niin helppoa ripustautua ryhmien mielialoihin, kalenteriin merkittyihin tapaamisiin, kirjoittamiseen, kaikkeen mieltä nostattavaan. Ei siinä mitään väärää ole. Mutta helposti siitä kaikesta jää liukas jälkituntuma, hajanaisia mielikuvia mielihyvästä ja slapstickmaisesta eestaas ryntäilystä. Kuin tarkkaavaisuus jotenkin liudentuisi, koska sillä on niin monia kohteita.

Hiljaisuudesta nousee ajatuksia, hahmoja.

Jotkut niistä kehittyvät, todentuvat. Järjestämme tänä kesänä Vompsun mökillä jonkinlaiset minifestarit. Tai ehkä festarien ja hiljaisen retriitin risteytyksen. Se on kaukana asioista, joita olen aiemmin unelmoinut tekeväni. Mutta sen tekeminen tuntuu nyt tärkeältä. Ja tekemisen keveys, suunnittelemattomuus.

Aion nauttia siitä nyt kesällä, koska yliopistolla puhutaan sitten taas kuitenkin suunnitelmista ja tavoitteista. Rakennellaan pitäisejä. Aivan kuin aika tai oppiminen loppuisi, jos vain päästäisi irti edes hitusesta kontrollia. 

maanantai 5. toukokuuta 2014

Ei mitään uutta auringon alla

Pikkutuhmia meitsieitä, joissa verkkosukat ja sukkanauhat pilkahtelevat lyhyen satiinihelman alta. Pusuposeerauksia jonkun muun kuin puolison kanssa. Koko ystäväpiiri alasti kallioilla kohentelemassa tissejään törölle ja pyllyjään esiin. Isomummon omituisin veli ja hänen kaksimetriset puusta veistetyt hermafrodiittipatsaansa. Patsaiden luoja poseeraa itse alushousuissa, elin lievästi erektoituneena, vasaraa ja talttaa kameralle esitellen.

Käyn läpi vanhoja kuvia, jotka äiti on ottanut ukin kuolinpesästä. En ole ennen nähnyt näitä. Ne on sensuroitu lapsilta. Ilmeisesti vuonna, jolloin täytän neljäkymmentä, minun oletetaan kestävän tätä materiaalia. Tai ehkä kyse on siitä, ettei sensuuri ehtinyt hätiin. Löydän muovikassista myös kuvia äidistä ja tämän ensimmäisestä kihlatusta telttaretkellä. Kuvat on liimattu samanlaiselle pahville kuin sen albumin kuvat, jonka äiti on jossain vaiheessa koostanut itselleen ennen isän löytämistä. Olen katsonut sitä albumia sadat kerrat lapsena ja nuorena. Sitten muutin pois kotoa. Kuulin äidin ensimmäisestä kihlatusta, aiemmasta kihlauksesta, vasta silloin kun olin kolmenkymmenen ja erosin pitkästä suhteesta Kissan kanssa. Samaan aikaan kuulin myös isomummon ensimmäisestä avioliitosta.

Minua on koetettu säästää seksuaalisuudelta ja suvultani. Olen monesti tuntenut itseni hieman vaihdokkaaksi, koska muiden elämä on näyttänyt sujuneen jotenkin seesteisemmissä merkeissä, ellei lasketa molempien isovanhempieni eroa aikana, jolloin eroaminen ei ole ollut niin yleistä. Tietysti löysin lapsena ukin pornokätkön, mutta kuittasin sen yhdellä yökillä - ukin alkoholismi ja etenkin sen vapauttama manipulatiivisuus ja raivokohtaukset tuntuivat jo silloin huolestuttavammalta asialta. Ja tietysti kuulin, miten estoitta isoäiti soitti suutaan. En koskaan pistänyt sitä pahakseni vaikken aina tarkalleen tajunnutkaan, mille hän ystävättärensä kanssa käkätti. Lakkasin kuitenkin viettämästä kesäviikkoja mummolassa juuri siinä iässä, kun olisin voinut alkaa käsittää, miten erilainen seksuaalieetos siellä vallitsi omaan kotiini verrattuna. Aistin ainoastaan eetoksen eron siinä, ettei siellä koskaan muistini mukaan vedottu siihen, mitä toisetkin oikein mahtavat ajatella jos. Mihin kotona vedottiin usein. Ehkä juuri siitä syystä, että aiempi sukupolvi ei ollut samalla tavalla viitsinyt keskittyä tuohon näkökulmaan (ja lapset olivat saaneet kuulla siitä, epäilemättä).

Neljäkymmentä- ja viisikymmentäluku näyttävät näissä sukuani kuvaavissa, itselleni uusissa mustavalkokuvissa hyvin erilaiselta kuin se keskiluokkaisempi, sievistelevämpi kuva, jota siitä piirretään vaikkapa populaarikulttuurissa. Valtakulttuuri ja sen taskut, muistutan itseäni. Ei ole ajankohtaa, jona todellisuus olisi kaikille samankaltainen. Se on vain illuusio, joka syntyy, kun historiankirjoitus järjestetään tietyllä tapaa, palvelemaan tiettyjä päämääriä, kuten vaikkapa kunnollisen, tietyllä tapaa hyvinkin tiukasti koodatun moraalisen kansakunnan rakentamista. Sukupuolisiveellisyys ei välity näistä kuvista juuri mitenkään. Niissä ei ole mitään tiukkapipoista tai vahtaavaa. Ei. Niissä ei olla huolestuttu siitä, mitä joku muu ajattelee. Niistä välittyy itsepäisyyttä, leikkiä, lämpöä. Uteliaisuutta. Haluttomuutta tuomita ennalta.

Äiti epäilee ääneen, ettei isomummon veli ollut koskaan nähnyt naista alasti ja luuli siksi, että tissit ja fallos voidaan veistää samaan patsaaseen. Minun on vaikeaa kuvitella, että joku vuosisadan taitteen tuntumassa köyhiin oloihin syntynyt lapsi ei olisi nähnyt naisia alasti. Esimerkiksi saunassa. Edes lapsena. Huvittaa ajatella, miten isomummon veljen suuriin patsaisiin puutarhassa on oikein suhtauduttu. Ehkä vähemmän ahdistuneesti kuin niihin suhtauduttaisiin nykyään? Mistä sen tietää? Vai onko patsaat nostettu ulkosalle vain valokuvaa varten? Onko se ollut miesten keskeinen juttu, itse ite-taiteilijahan on ollut ukin eno? Toisaalta, vaikea uskoa sitä vain miesten jutuksi, kun on juuri katsellut kuvia alastomista piknikseurueista. Mutta ehkä patsaat on paljastettu vain harvoille ja valituille. Mitä tuo mies on tehnyt päivätöikseen? Ajanut savottaa, ehkä, ollut tukinlaskussa? Sen jälkeen hän on ottanut vasaran ja taltan ja antanut puulle muotoa vuosi toisensa jälkeen. Jännittävää.

Kuvat nähtyäni minusta tuntuu, että ymmärrän jotenkin helpommin tiettyjä kohtia omassakin elämänhistoriassani, vaikka eroottiset meitsiet eivät olekaan olleet oma juttuni. Enhän ole itsekään onnistunut kiinnittämään katsettani vakaasti mihinkään ihannesuhteen kuvaan, jota olisin hellinyt systemaattisesti. En ole onnistunut sulkemaan pois tunteita, jotka ovat vaikeasti nimettäviä ja lokeroitavia. Tai edes suhteita, joihin pätee sama vaikeus sanoa, onko kyse enemmän ystävyydestä, toveruudesta vai rakkaudesta. Ei se tarkoita, ettenkö toisinaan olisi niin vakavissani jonkun kanssa, että se sattuu pahasti. Sellaista on tapahtunut pari kertaa elämässäni. Minusta se ei vain ole mikään, no, välttämätön ehto sille, että on edennyt jonkun kanssa suhteeseen. Eikä se tunnu vähentäneen mitenkään kykyä kokea järisyttävää, pelottavaa, toisinaan suorastaan lamauttavaa pyhyyttä ja yhteenkuuluvuutta niiden muutaman ihmisen kanssa, joiden kanssa olen sitä kokenut.

Aivan kuin nuo kuvat sanoisivat nauravine ilmeineen, ettei ole mitään uutta auringon alla. Että monet ovat aiemminkin miettineet näitä ja havainneet elämänsä ottavan outoja suuntia ja selvinneet siitä. 

lauantai 3. toukokuuta 2014

Anekdootti

 "Älä selitä vaan näytä." Mutta enkö selittämällä näytä? Eikö juuri se kohdista valokeilan siihen älyttömään sisäiseen vellontaan (aah, saan pitää ohjaksia tiukalla, etten kirjoita dialogiin, huh) joka vääristelee niin innokkaasti kaikkea, mikä tapahtuu? Eikö tuo vellonta ole osa sitä, mikä tapahtuu? Se, mistä voi ajatella, että se on väärin ja epäluotettavaa ja epätodellista. Tai että se on vain hyväksyttävä, että siihen kiinnittää vähemmän itseään juuri siten, että sen sallii näkyä itselleen. Ja jopa muille, ehkä kannus onkin suunnattu näiden kylkiluiden väliin, myös muille.

Eivät sinun ajatuksesi tästä kiinnosta ketään, ehkä siinä koetetaankin sanoa niin. Eivätkö? Höpsis. Jos ne kiinnostavat edes yhtä, ja sattuu itse olemaan se yksi, se riittää. Ei sisäisestä vellonnasta kukaan maksa, tietenkään. Ihmiset maksavat yhtä sun toista ja tekevät monenlaisia harjoitteita päästäkseen siitä edes hieman kauemmas. Ja yhtäkaikkisesti se jatkuu.

Minusta tietysti selitykset ovat kiinnostavia. Juuri selitykset, enemmän kuin se muu. Sen muunhan voin mainiosti havainnoida itsekin, etenkin hyvällä tuulella. Huonolla tuulella on hankalaa havainnoida muuta kuin sitä selityspuuroa, ainakin ennen kävelylle lähtemistä. Tai kirjoittamista. Hullua kyllä, juuri kirjoittaminen, jossa selityksille annetaan valta, usein riistää niiltä yksinoikeuden määritellä seuraavaksi tapahtuvaa. On aamu, ja mietin ohimenevästi, että tietty osa vellonnastani muistuttaa vuosi vuodelta enemmän sitä terapeuttista eetosta, että on ihan sama, puhuuko toinen totta vai ei. Valeessakin on kiinnostava sen rakenne, siinä esitettyjen kohtaamisten logiikka, tapahtumisen tunnelma ja rytmi. Vale, tarina, hypoteesi, teoria.

Bioroskiksestä lähtenyt hedelmäkärpänen lentää kohtuullisen määrätietoisesti huoneen luoteisnurkasta koillisnurkkaan. Pesin eilen kaikki ikkunat, ilmankos nyt ajattelen näinkin selkeästi.

keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Hupsujen lintujen maassa

Flunssan selättämisessä parasta on se, että pääsee taas ulos. Kävelemme koiran kanssa. Kaikkialla on paitsi vihreää, myös niin suurta muotoa, että se hämmentää. Linnut pomppivat nurmilla ja huutelevat. On mahdollista kerätä ilmaiseksi vihreää muutaman aterian tarpeiksi tuosta noin vain, erityisesti ponnistelematta. Litulaukat ehtivät kasvaa liian mittaviksi, kitkeröityä. Pajut kukkivat, koivut kukkivat.

Uskomatonta, miten pieni, vaatimaton kävelyretki vaikuttaa mielialaan. (Vaikka yskii ja yskii.) Kaikki se valo ja elämä! Ei tarvitse ajatella painavia ajatuksia, kysellä syitä eikä seurauksia. Riittää, että polveilee ja havainnoi, katoaa. Miksi tekstin kanssa itse ei katoa, sanojen kanssa? Johtuuko se siitä, että se on ainakin puoliksi niitä sanoja ja näyttäytyy, vaikka teksti puhuisi jostain muustakin?

Kun itse katoaa, kysymys toivosta raukeaa mielettömänä. Sen takia kaikki tuntuu etenevän.

Yskiminen tuo itsen rajoineen takaisin. Sitten on istuttava hetki puistonpenkillä ja rohistava.

Hupsut linnut pomppivat pomp pomp pomp pää alhaalla vieterijaloin pensaiden alle ja takaisin. Kallistelevat päätä, eivät välitä makuulle käyneestä koirasta. Metsän verkon smaragdit välähtelevät maassa ja puissa. Kengän rasvanahkaan kertyy kellanvihreä siitepölykuorrutus.