sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Septumlävistys, flunssa ja hunajahimo

En muista, olenko täällä puinut jo asiaa, mutta tosiaan, otin männäkuussa septumlävistyksen. Tavoitteena ei ollut naaman raudoittaminen tai mikään muu kosmeettinen asia (siihen nähden epämukavuustekijä olisi aivan liian suuri) vaan pääparan kapeiden tiehyiden auki pysymisen avustaminen.

Lävistys tuntuu ja näyttää omituiselta. Nenän keskiseinämän läpi tunkee metallinen käyrä tappi, jonka molemmissa päissä on ruuvattava pallo. Reikää reunustaa pieni paksuuntuma, joka tuntuu kipeältä edelleen, vaikka nyt esimerkiksi paidan päälle kiskominen ei enää satukaan, ei vaikka kaulus koskisi nenäpäätä. Putsaan nenää renkaineen kahdesti päivässä. Yleensä suihkutan vettä suoraan sieraimeen bideesuihkulla. Se haisee vähän ällöttävältä ja joskus se on pestävä ennen suihkuttelua. Epäilen kämppisten mulauttelevan suihkua välillä vessaveteen, ainakin haju on vastaava. En halua nenähaavaan kolibakteeria tai muitakaan suolistobakteereita, mutta toisaalta bideesuihku on ainoa,  jolla tunnun oikeasti saavan pidettyä nokan puhtaana. Vanulapuilla ja -puikoilla tai nenää juoksevan kraanaveden alla tuhistellen ei ole yhtä kivutonta irrottaa sitä kudosnestettä, joka jähmettyy tappiin reiän tienoille valkeana kovana kerroksena. Koetan olla ällöttymättä toimenpiteistä, mutten oikein onnistu.

Septumlävistys on tehonnut sikäli hyvin, että olen pystynyt luopumaan päivittäisistä nenän limakalvoa kosteuttavista suihkeista. Nyt tarvitsen niitä vain sairaana, mikä on suuri parannus, koska eihän vuodessa kuitenkaan ole kipeänä kuin viikon tai pari. Flunssassakin nenä, poskiontelot ja korvakäytävät ovat pysyneet auki, mikä tuntuu kummalliselta. Yleensä olen ollut aivan umpeen muurattu eikä esimerkiksi nenäkannulla huuhtelu ole tuonut kuin hetkellisen helpotuksen asiaan. Toisaalta flunssiminen on kovin outoa ilman tuota kaikenkattavaa tukkoisuutta. Nytkin kuumeilen ja ainoat kivut ovat keuhkoputkessa ja äänihuulten tienovilla. Mutta keuhkoputkessakaan ei ole mitään limaa, kuten yleensä on ollut. Odotan jännityksellä, miten tämä etenee. (No, ennen  kaikkea toivon parantuvani, mutta on tässä flunssassa ainakin uutuusarvoa asiain kulun suhteen!)

Toivottavasti paranen pian myös sen vuoksi, että sänkyyn kahlehdittuna olen kehittänyt oudon himon erilaisiin hunajalaatuihin. Hunajat sekä Varsinais-Suomesta että Lontoosta matkaavat tännepäin. Kastanjahunajaa, kanervahunajaa, tattarihunajaa, havumetsän mesikastehunajaa, karobhunajaa, puolukkahunajaa, rosmariinihunajaa... Kohta kaapit keittiössä loppuvat kesken. Haksahdin hunajaan toden teolla uudestaan ostettuani Sisiliasta kastanjahunajaa. Suomessa helposti unohtuu, että hunaja voi maistua myös niin hyvältä, että sitä voi naukkailla sellaisenaan. Täkäläinen hunaja kun on usein hyvin tankeaa ja vaaleaa ja maistuu aika imelältä. Itse huomaan kuitenkin pitäväni juuri tummista, aromikkaista hunajalaaduista, etenkin jos niiden on annettu alkaa kiteytyä itsekseen eri kokoisin sokerikitein sen sijaan että olisi tavoiteltu tiettyä, mahdollisimman pientä kidekokoa, kuten kovin tankeassa rypsihunajassa kai on lähes pakko tavoitella, että hunaja on käytettävää, lusikoitavaa. Muistelen, että silloin kun kävin mehiläistenhoitajakurssia (tästä on kauan!), meille esitettiin tietynkokoisen kiteen introdusoiminen ikään kuin välttämättömänä vaiheena hunajan purkittamista, ja esitettiin kiteiltään erikokoisen rökälehunajan voivan mennä kaupaksi lähinnä saunahunajana. Sikäli en kyllä ylläty taaskaan yhtään siitä, että oma makuni sojottaa ihan tangentin suuntaan tässä - minusta juuri rökälehunaja maistuu paremmalta, enkä pääse siitä mihinkään.

Onhan näitä hunajahurahduksia ollut ennenkin, Lontoossa töissä ollessani sekä Baltian maiden hunajien kirjon löytäessäni. Ensimmäisinä yliopistovuosina veimme erityisen mieleisten luentojen pitäjien lokeroihin joulukiitokseksi nimettömin tervehdyksin laventelihunajaa ystävän kanssa. Sitten sekin tapa jäi, miksiköhän? Sehän oli erinomaisen ystävällinen ele. Mutta jotenkin aihe oli päässyt unohtumaan vuosiksi.

Liittyykö hunaja pelkästään sairastumiseen? Vai jugendtalossa asumiseen? Vai mihin?

Samapa tuo. Nyt on saatava erilaisia hunajia. Samalla ihmetyttää, ettei kukaan näytä täällä nettikauppaavan laajasti lajikehunajia sekä koti- että ulkomailta. Tilaisin ainakin itse mieluiten sellaisesta kotimaisesta nettikaupasta. Jos tiedät sellaista olevan, vihjaa ihmeessä kommenttilaatikkoon. 

lauantai 23. tammikuuta 2016

Raportti läikikkäältä planeetalta

On aikakausia siitä, kun olen ehtinyt kirjoittaa. Ehkä tämä kommuunielämä imee kaiken. Tai gradu. Tai pelottava somekeskustelu. Tai talvi. Ei, ei se voi talvi olla - talvellahan ulkoillaan vähemmän.

Nyt makaan sängyssä lämpöillen ties monetta päivää (olen seonnut laskuissa), joten ehdin, ihan varmasti.

Tuntuu hauskalta asua jugendtalossa, puhumattakaan siitä, että entisessä asunnossamme asuu nyt vuokralla Näkymätön Tyttö. Tosin jugendtalossa on jekkunsa, kuten että rapun alakerran patteri - jonka siis pitäisi kaiken järjen mukaan lämmittää kylmempää ilmaa ympärillään - räjähti jäädyttyään, ilmanvaihto ei vain toimi ja huutonetistä halvalla haalimaamme videotykkiä on ensin esilämmiteltävä patteria vasten, jotta se suostuu hurahtamaan käyntiin. Luvalla sanoen: täällä on aika holotnaa! Yhdet villasukat eivät missään nimessä riitä.

Toisaalta ikkunasta näkyy oopperatalo ja huonekorkeutta riittää. Epäilemättä se lämmin ilmapatja lilluu siellä katonrajassa. Jugend, alan ymmärtää, on visuaalinen valinta. Ei tuntoaistillinen! Eikä, luoja paratkoon, olfaktorinen.

Kommuuni tuo elämään erilaista säpinää. Tässä kommuuniasetelmassa en ole kokenut samanlaisia kuristavia vihan tunteita kuin edellisessä yritelmässä, en ole pelännyt kuolevani väsymyksestä unenpuutteen takia enkä muuta sellaista hupsua. Ehkä nyt tiesin odottaa vaikeuksia ja tapani mukaan vähän liioittelin huolissani. Kuvitelmia vasten pienet riitamme ovat vaikuttaneet suorastaan hupaisalta salonkikomedialta. Ehkä sitä on vähän oppinut itsekin asettamaan selkeämmin rajojaan, pyytämään asioita ja kuuntelemaan toisia, ehkä jopa fasilitoimaan heidän pyyntöjään niin ettei tarvitse vain arvailla, mistä erimielisyydet oikein sikiävät.

Mutta hullujenhuone tämä on! Iloinen sellainen, tosin. Siitä ei ole epäilystäkään. Kun asukkien ikäero venyttyy liki kolmeenkymmeneen vuoteen ja kunkin temperamentit ovat aika erilaisia, kaikilla on yhteiselossa oppimisen paikka. Joskus se näyttää tältä: Ulkoilemasta tuleva kämppis tuskastuu tunkkaisuuteen, repii kaikki ikkunat auki. Koska olen kuumeinen, vedän päänikin peiton alle ja kalkattelen siellä hampaita. Tuuletettuaan kämppis paistaa pannulla kananmunia keittiön ovi kiinni, ettei tunkkainen haisu leviäisi kaikkialle muualle asuntoon. Kaunis ajatus, mutta käryt jäävät umpioituun keittiöön. Niinpä mennessäni sinne mittaamaan kuumetta ja ottamaan kupin pakurihaudetta meinaan oksentaa hajun voimakkuudesta. Ei kun läpiveto taas päälle, salongin ja keittiön ikkunat auki. Tässä vaiheessa huvittaa. Ja palelee. Paljon. Pakenen peiton alle tuuletettuani. Ei tee enää mieli edes pakuriteetä. Entä sitten tämä: Kaksi kämppistä kinaa yhdestä ovesta, onko sen hyvä olla kiinni vai auki. (Tai no, heillä on eri näkemys asiasta, ja keskustelevat siitä kohteliaasti, mutta mikään ei muutu kummankaan asenteissa tai käyttäytymisessä. Ehkä se on jonkinlaista kinaa, ehkä ei?) Ymmärrän kummankin kannan, mutta välttääkseni kajahtamista ja kaunaantumista kieltäydyn välittäjäksi ryhtymisestä. Se ei ole edes vaikeaa. Sen kun vain muistutan itselleni, ettei minulla itselläni ole ongelmaa oven kanssa. Ratkaiskoot he sen, miten lystäävät.

Aika monesti täällä törmää siihen, miten se, mitä toinen ei edes huomaa, on toiselle riittävä liipaisin syöksyä toivottomuuteen tai kokea, ettei tämä voi olla koti. Puhumme näitä asioita ääneen. Nähtäväksi jää, opinko ikinä näkemään ne seikat, jotka häiritsevät yhtä kämppiksistä. Yritän ottaa ne huomioon, mutta ne asiat, joita en yksinkertaisesti huomaa, on aika vaikeaa ottaa huomioon. Ehkä opin vähitellen näkemään asiat siistimpien ihmisten tavalla, niin vaikeaa kun onkin ymmärtää, miksi kodin pitäisi koko ajan olla valmis tyyliin sisustuskuvauksiin. On ihan mukavaa, ettei kaikkialla ole kaiken aikaa tahmaista ja tomuista, mutta minun on vaikeaa ymmärtää, miten jokin muki lavuaarissa tai muru pöydällä voi kaataa jonkun kodin tunnun. Ja samalla näen selvästi, että kyllä, jollekulle se on näin. Heidän pitää saada viikottainen ylläpitosiivous ja he aistivat sen parantaneen siisteystasoa, siinä missä itse viikkosiivotessani koen motivaatiopuutetta siitä, ettei alku- ja lähtötilanteen välillä ole himpun verran eroa. Tai siis: etten itse osaa mitenkään huomata sitä.

On myös jännittävää tarkkailla, miten kodinpidon normit sukupuolittuisivat herkästi, ellen olisi täällä. Siivouksen suhteenhan olen aina kieltäytynyt naisen roolista. Se on liikaa, minusta. Kun katsoo niitä tilastoja, kuinka paljon naiset ja miehet keskimäärin pistävät aikaa kodinhoitoon päivittäin, en osaa kuin ihmetellä, miten itsemurhia tehdään niin vähän. Varmasti lapset muuttavat tilannetta - itselleni se on aina ollut ihan riittävä syy suhtautua lasten hankkimiseen hyvin varauksellisesti. En vain halua vilijonkkaelämää tai arjen pyörittämistä. Itselleni on ihan riittävän vaikeaa poimia edes yksi kulma tästä kolmiosta. Jo kahden jonglööraamisen yrittäminen saa kysymään, miksi ihmeessä, kolmen rohmuamisesta puhumattakaan.

En kai ole ikinä ajatellut, että kukaan tarkkailisi tai arvottaisi minua kodinhoitotekojeni nojalla (paitsi ehkä ne, jotka mieltävät sellaiset asiat tärkeiksi - ja heidän mielipiteensä ei erityisemmin kiinnosta). Tai monen muunkaan asian nojalla, oikeastaan. Viime aikoina olen hahmottanut entistä enemmän, kuinka yksinkertaisen aasimaisen piittaamaton olen suhteessa moniin asioihin, joista moni ihminen selvästi stressaa vaikka millä mitalla. Olen todennut tämän lukiessani graduaineistoani, keskustellessani kommuunissa, kuunnellessani ihmisiä, katsoessani yle areenasta sairaana ikäisteni naisten elämästä kertovaa dokkaria ja muuta sellaista. Voi tietysti olla, että olen sokea omille neuroottisuuksilleni. Epäilemättä - pidän niitä varmaan niin itsestäänselvyyksinä, etten vain tajua! Tai ainakin muutama ystävä naureskelee, kun sanon heistä jotain hassua. Kuten että en haluaisi mennä gradussa yli siitä, missä aita on matalin. Heidän on jotenkin vaikeaa kuvitella, että osaisin, vaikka haluaisinkin. Ehkä he ovat siinä oikeassa. Ehkä ajattelen, että minua arvotetaan sen nojalla, miten utelias ja asioita auki repivä jaksan olla. Miten härisevä lohikäärme.

Sen sijaan en jaksa olla erityisen kiinnostunut siitä, näytänkö muista väsyneeltä vain siksi, etten enää jaksa meikata, en edes kestovärjätä ripsiä ja kulmia. (Sen kummempaan minusta ei ole muutenkaan yleensä ollut.) En oikein ymmärrä sitäkään, miksen saisi olla väsynyt, vanha, laiska, omituinen ja niin edelleen. Umpihullu.

Elämä ainakin on umpihullua. Asua nyt tällä tavalla. Edetä ilman sen kummempia tavoitteita. Olla surullisen hämmentynyt siitä tosiseikasta, että nukkuu yöt muualla kuin sen luona, jonka luona haluaisi ne nukkua. Ilmoittautua joogaohjaajakoulutukseen juuri siksi, että on ollut niin liikuntakammoinen ja kroonisen sairauden takia hivenen liikuntarajoitteinenkin ja muutenkin maailman jäykin ja huonoin ohjatusti rentoutuja. (Mietin pitkään, jooga vai feldenkrais vai pilates, ja sitten valitsin joogan, koska minulla on sen kanssa isompi kana kynittävänä kuin noiden toisten. Taistelukala!) Kämppis kysyi, eikö minua huoleta, mitä ihmiset minusta ajattelevat, kun kerron ohjaavani joogaa. Että eikö se vaikuta hörhöltä. Nauroin niin että spora raikui. Mitähän sellaista en olisi tässä elämässä tehnyt, että se vaikuttaa hörhöltä, jos sellaista tulokulmaa etsii? Sanoin vakavoiduttuani ystävällisesti, että minusta kaikki ihmiset ovat hörhöjä omilla tavoillaan. Ja ehkä kaikista hörhöintä on antaa periksi vaistomaiselle, nalkuttavalle pelolleen siitä, että jos teen näin, minut ulossuljetaan liian omituisena. Itsestäänhän ne ulossulkijat kertovat. Sitä voi ajatella testinäkin, vaikka tietysti pohjimmiltaan kyse on siitä, että haluaa tehdä jotain ja sitten tekee kaikkensa sen eteen, että saa  edetä siihen suuntaan.

Liityimme hetkeksi tinderiin Vompsun kanssa. Vompsu on siellä edelleen ja tinderöi. Itse en kestänyt. Se, mitä ystävät kuvasivat itsetuntoa kohentavana trippinä, osoittautui kohdallani suoksi, johon upposin 36 tunniksi alkaen äkkiä potea universaalin yksinäisyyden tuskaa ja halua pelastaa kaikki siellä tapetut eläimet kädessään pönöttävät kaljut ukkelit, joiden kanssa en kuitenkaan oikeasti haluaisi juttusille, koska tajuan ihan hyvin, etten voi mennä tinder-treffeille jokaisen kuvistani etäisesti kiinnostuneen tinderin käyttäjän kanssa, ja vaikka menisinkin, ei se yritykseni suhtautua heihin empaattisesti ja olla heille läsnä johtaisi mihinkään muuhun kuin siihen, että seuraavaksi kokisin syyllisyyttä siitä, että olen antanut turhaa toivoa menemällä treffeille, kun en kuitenkaan halua heidän kanssaan mitään sen syvempää tai vakavampaa. Eikä yhdessä keskustelussa vielä korjata kenenkään yksinäisyyttä ja kaipausta elää suhteessa, jossa tulee rakastetuksi. Tai ainakaan minulla ei ole semmoisia taitoja. (Jos olisi, en ehkä pistäisi pahakseni sitä, vaikka palaisin loppuun moisessa hommassa - mutta ei ole.) Ehkä olen oman tilanteeni takia herkistynyt sille seikalle, miten kauheaa on, etteivät kaikki saa nukkua suurta osaa öistään sellaisen ihmisen vieressä, jonka kanssa he tuntevat olonsa turvalliseksi, onnelliseksi, huomatuksi ja ymmärretyksi. Ja samalla haluttavaksi ja haluavaksi.

Ymmärsin Tinderissä myös sen, miten huiman etuoikeutettua elämää vietän. Miten kivassa kämpässä, keskellä kaupunkia elän. Miten minulla ei ole huollettavia, hankalia eksiä, valtavia esteitä haaveideni edessä (no, mitähän ne haaveet ovat? öh.), miten ympärilläni on huolehtivia, lämpimiä, analyyttisia, keskustelevia, avomielisiä ihmisiä roppakaupalla. Miten minun ei tarvitse ajatella Paulo Coelhon sitaattien kautta eteneväni henkistä polkua tai muuta sellaista, koska minulla on välineet ajatella, että kaikissa tilanteissa, kaikilla poluilla oppii, hautaan saakka, eikä siihen tarvita minkään elämänalueen henkiseksi nimeämistä. (Paskan marjat joogan opettaminenkaan mitään henkistä on - kunhan pakoilen istumatyöläisyyttä!) Tunnen itseni hyvin, hyvin etuoikeutetuksi siitäkin huolimatta, että viime viikolla minun oli kahtena päivänä raahauduttava luennolle kuumeisena, koska läsnäolopakko.

Muutenkin olen kokenut kihelmöivää etuoikeutettuutta - siinä on samaan aikaan suunnatonta helpotusta että epämukavuutta sen suhteen, ettei sama näytä osuvan kaikkien osaksi; etenkin kun en näiden asioiden suhteen ajattele erityisesti ponnistelleeni ne ansaitakseni vaan ajattelen niiden syntyneen ihan muiden prosessien sivutuotteina, jotka tuntuvat melkoisilta lahjoilta - kahden viimeaikaisen somen feminismiä liippaavan keskustelun suhteeen, sekä lääppimiskeskustelun (olen ollut hämmentynyt, miten moni nainen saa kokea niinkin paljon epäasiallista kohtelua, kun itse olen välttynyt sellaiselta suuren osan elämääni) että sen Vaaras-keskustelun, jossa minulle tuli täytenä yllätyksenä se, miten väsyneitä monet naiset kokevat olevansa; itse en tunnista tuollaista väsymystä lainkaan.

Pidin ja pidän edelleen Vaarasen kirjoitusta paitsi rauhansolminnan eleenä (jonka jotkut kuulevat sotahuutona - niin erilaisia me olemme, tai sitten vain erilaisissa tilanteissa, tiedä tuosta), myös hyvänä kiteytyksenä siitä, mitä olen joskus kutsunut sukupuolten välisen sodan lietsonnan naisten tahoksi. Joidenkin miesten taholta varmasti tehdään myös toimenpiteitä poteroiden syventämiseksi, siitä ei ole epäilystäkään - mutta Vaarasen kuvaama väheksyvä puhe miehistä ei ole ainakaan itselleni vieras ilmiö. Kun luin Vaarasen mielipidekirjoituksen, tunsin helpotusta siitä, että joku toinenkin näki ja vielä sanallisti selkeästi itselleni tutun ilmiön. Minun on ollut jo kauan hyvin vaikeaa suhtautua siihen, koska en kuule sen sävyistä puhetta lainkaan ratkaisuhakuisena tai rauhaa rakentavana vaan pikemminkin omaa turhautumista ja vihaisuutta oikeuttavana ja kasvattavana. Ymmärrän toki emootioiden säätelystä luettuani, mikä on vihan funktio kiistatilanteissa - se parantaa omia voittomahdollisuuksia kiistassa. Oma näkökulmani tilanteeseen on vain hyvin erilainen: ei ole kiistaa, on yhteistyötä, jossa on puutteita, jotka pitäisi saada nostaa pöydälle tarkasteltavaksi ja joiden suhteen jokaisen olisi otettava vastuuta ja keksittävä kehitysehdotuksia. (Epäilen kyllä, että oma kehitysehdotukseni - saman suuntainen kuin Vaarasella - näyttää monista täysin sopimattomalta. Mutta on täysin mahdollista kieltäytyä tekemästä sen enempää kuin toinenkaan tekee ja tuhahtaa niille, jotka tuomitsevat itsen sen perusteella. En sano, että se olisi paras tie, ja varmasti useita teitä ja lähestymistapoja tarvitaan. Mutta minulle tuollainen tie on toiminut hyvin. Etenkin kun en ole ikinä erityisemmin halunnut lapsiperhettä. Varmaan se olisi hankalampaa lasten kanssa.) Tämäkin on ilmiö, joka tulee esiin emootioiden säätelyn paradigman instrumentaalisen säätelyn mallissa: ne, jotka ajattelevan tilanteen kiistana hahmottamisen virheeksi, pyrkivät säätelemään kiukkuaan vähemmäksi, eivät enemmäksi.

En jaksa kuunnella ns. naisvalitusta (ainakaan yliyleistävässä muodossaan) kovinkaan paljon, mikä on rajoittanut ystävyyksiäni naisten kanssa monissakin tapauksissa: minua on vaikeaa saada komppaamaan, koska jään ihmettelemään, että jos joku nyt tosiaan näkee toisen sukupuolen noin toivottomina torveloina, miksi ihmeessä he haluavat elää niiden tyyppien kanssa. Miksei vain muuttaa all-women -tyypiseen kommuuniin? Tai vaihtoehtoisesti tinkiä omista ennakko-oletuksistaan ja opetella elämään jonkun kanssa (toki edellyttäen, että se toinenkin on halukas tinkimään niistä ennakko-oletuksistaan)? Onhan se tietysti vaikeaa, mutta mikä on sen vaihtoehto? Sukupuolten välisen suhteen lähinnä taisteluna näkeminen? En ole ihan varma siitä, onko tuollainen yleisempi paradigma kovin hyvä tausta niille yksittäisen suhteen neuvotteluille, joita jossain vaiheessa suhdetta joka tapauksessa viriää. (Varmaan olen itsekin uusfamilisti - joskin polysellainen :D - koska miellän intiimisuhteiden neuvottelut tärkeämmiksi kuin ei-erotisoituneiden ystävyyssuhteiden neuvottelut. Ne ovat paljon, paljon polttavampia, luottamuksellisempia neuvotteluita. Ystävyyssuhteet ovat usein pidempiä mutta myös aika tavalla laihempia ja vähemmän merkityksellisiä. Niin merkityksellisiä kuin ne ovatkin ja niin kuin ne voivatkin usein auttaa vaikeissa paikoissa, kumppanuus intiimisuhteissa on silti jotakin paljon syvempää ja tärkeämpää, ainakin itselleni. En sano, että tämä olisi ainoa oikea malli. Itse vain tunnun reagoivan näin. Sydämeni laulaa, kun saan nukkua sellaisen vieressä, jota osaan rakastaa kaikilla tasoilla. Ei mikään ystäväpiiri luo samanlaista turvaa ja keveyttä, niin kovin kuin ystäviäkin osaan kaivata ja arvostaa ja niin kovin kuin haluan heidänkin tukenaan olla - elleivät he minusta ole kovin konfliktihakuisia...)

Tästä on muuten tosi pelottavaa kirjoittaa. Tuntuu hankalalta tajuta, että on monen mielestä varmasti aivan kamalan taantumuksellinen tai jotain. Naisia syyttävä tai kotitöiden painottumisen kieltävä. Jälkimmäisestä on paljon faktaa enkä kiellä sitä - mietin vain, voisiko kotitöistä ihan tahdonalaisesti laistaa enemmän ja siten tasata tilastoja? Ehkä näin ehdottaessani syytänkin naisia. Voi olla. Onhan heidän puhetapansa ahdistanut minua jo pitkään. Joskus muulloin voin syyttää miehiä samalla tavalla: sanoa, että hei, minusta tuo ei nyt rakenna hyvää alkua keskustelulle. Ehkä se juuri hämmentää Vaarasen kommentin vastaanotossa - ettei sitä nähty lyhyenä kommenttina, tietyn ilmiön kuvauksena, vaan kaikenkattavana analyysina tasa-arvon tilanteesta Suomessa vuonna 2016. (Meinasin kirjoittaa 2015, mikä kuvaa sitä, kuinka pihalla tapaan olla.) No, minun ahdistuksiani tai rallatteluitani ei ainakaan kannata pitää yrityksinä kaikenkattaviin analyyseihin, koska se ei mitenkään ole tässä tavoitteena. Kunhan hämmästelen lonkalta sitä, miten erilaisia ovat tulokulmat keskusteluihin, näkemykset, maailmanhahmotukset. Tiedän hyvin, miten vaikeaa minun on hahmottaa suurta osaa sosiologiaakin, koska se hahmottaa sosiaalista sfääriä niin paljolti irl-ryhmien intressikonfliktien kautta, niin ihmiskeskeisesti.  Kirjoitin tästäkin asiasta lähinnä siksi, että minua pelotti - kirjaimellisesti pelotti - kirjoittaa aiheesta. Miksi ihmeessä? Koska olen monista väärässä? No, saavathan he olla sitä mieltä. En kuitenkaan ole kovin varmasti ja vakaasti mitään mieltä, paitsi ehkä sitä mieltä, etten ryhdy taatusti siivoamaan ja joulukortteilemaan sen enempää kuin joku muukaan. Koska pelotti, oli kirjoitettava. Emmin kirjoittaessani, mikä osoitti vain, kuinka tarpeellista se oli. En halua elää saksansämpylän maailmassa.

Kuinka vaikeaa onkaan muistaa, että toisetkin tietävät, ettemme kiteydy yhteen kirjoitukseemme. (Vaikka välillä tekstikiistoissa siltä näyttääkin. Mutta täytyyhän ihmisten se tietää jollakin tasolla, eikö?) Ettei yhden kirjoituksen perusteella pureta ystävyyssuhteita (ellei se kirjoitus ole tappouhkaus tms. hävyttömyys).

Ehkä tästä kirjoittaminen sopii hyvin tähän umpihulluun vaiheeseen. No, nyt aviosiippani tuli takaisin Tinder-deitiltään ja tekee minulle keittiössä salaattia. Koska hän pelkää tehdä salaattia, menen auttamaan. Ehkä jatkan kirjoittamista huomenna, ehkä en. Ehkä myöhemmin viikolla, ehkä en. Joskus vielä palaan. Luulen kyllä, että gradu se kirjoitusasiaa syö eniten.

Se etenee.

Se selkenee.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tuotan tekstiä, jossa on rakenne. Se tuntuu omituiselta. En hahmota sitä mitenkään itseeni liittyväksi tekstiksi. On kuin asioita hämmentäisi näkymätön, asiallisen kuuloinen käsi. Ja istuisin jossain kulisseissa pidättelemässä henkeä sen suhteen, mitä kaikkea teksti uskaltaakaan esittää. Siinä alkaa olla väliotsikoitakin, mutta toki vain osassa lukuja.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Sekopäisyyden väliotsikointia

On ihmisiä, jotka asiatekstiä kirjoittaessaan luovat ensin tekstille rakenteen väliotsikoin ja sitten jäsentävät sinne alle kokonaisuuksia ja viittaavat muulle kintaalla. (Olen nähnyt monen prosessikirjoittavan ja siten olen nähnyt näitä kauniin arkkitehtonisia aloitelmia.) Ja sitten on ihmisiä, joiden on ensin tehtävä kaikenkattava tekstikaaos ja hämmenneltävä sitä x aika, jotta he alkavat hahmottaa, millaiset väliotsikot voisivat olla hyväksi juuri tälle materiaalille. Ensimmäisen tyyppiset, arvelen, rajaavat ehkä jo etukäteen mielessään, mikä voi olla relevanttia ja mikä ei sitä missään nimessä voi olla. Ehkä he tuottavat tekstiä hitaasti ja harkiten ja vasta kun kaikki on jo jäsentynyt mielessä? Lienevätkö he niitä, jotka hahmottavat ensin periaatteet ja siten täyttävät ne detaljein? (Voi olla, että piirrän karikatyyria ymmärtämättömästi - taatusti! Kuvaanhan ulkoakäsin jotakin, jota en itse ymmärrä.) Jälkimmäisen tyyppiset - joihin itse kuulun - taas haluavat pitää mielensä avoimena viime hetkeen saakka ja kyseenalaistaa omia relevanssioletuksiaan, mikä tuntuu voivan tapahtua vain tekstiä ja detaljeja auki kehien. (Ja sitä tekstiähän syntyy - tarvitsee vain läntätä pylly penkkiin, niin voi, sitä syntyy!) Selkeä teksti ei seuraa selkeästä mielestä (koska selkeä mieli ei synny ajatellen, ei ainakaan tässä päässä) vaan mieli selkeytyy kaaostekstiä vähän kerrassaan järjestellessä, muunnellessa, lisäillessä ja poistaessa. Vain tekstin pyörittämisen kautta alkaa hahmottua, mitkä detaljeista muodostuvat paradigmaattisiksi esimerkeiksi ja alkavat edustaa paljon laajempaa ilmiöiden kenttää.

Seuraa hihityspuuskia, kun jälkimmäisen tyyppistä kirjoittajaa auttaa ja ohjeistaa ensimmäisen tyyppinen kirjoittaja... miten niin väliotsikoida? Eikö ensin pitäisi tietää, mistä puhuu?

Olen kokeillut tuota ensimmäistä tapaa, mutta huomannut sen johtavan siihen, että kiinnostukseni ongelmiin lopahtaa ja alan pitää niitä liian varhain ratkaistuina. Takerrun ensimmäisiin hypoteeseihini ja vartioin niitä mustasukkaisesti, tylsistyn etenemisen kaavamaisuuteen enkä opi juuri mitään. Ja se ei ole se, miten haluan elää. Se on se tapa, jonka opin koulussa ja josta poisopettelin yliopistossa, siirrettyäni kirjoittamisen lineaarisesta käsin tai koneella kirjoittamisesta tietokoneella kirjoittamiseen, jossa voi siirrellä palasia loputtomiin.

Kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa selkeä viestinnällinen rakenne edellä jo ensiluonnoksensa. Enkä ymmärrä yhtään, miten he sellaiseen pystyvät. Itselläni ei ensiluonnosta kirjoittaessani ole vielä hajuakaan siitä, mitä sanottavaa mulla voisi olla tai mikä voisi olla asiassa mielestäni keskeistä. Loogisesti etenevä, luettava rakenne (ja sanomisen tyyli erilaisine jollekulle puhumisen rekistereineen) on tekstissäni yleensä se, mikä syntyy viimeiseksi. Ehkä se kertoo lähinnä siitä, miten hitaasti ja vaivalloisesti käsitän asioita. Olkoon niin. Nautin siitä silti. Ja joskus mietin, juuri siksikö pitkitän sitä vaihetta, kun merkitykset vipisevät ja kaikki on vielä auki.

torstai 10. joulukuuta 2015

Asiakaspalvelija, joka sekä palvelee että ei palvele asiakastaan

Eilen kävin keskustelun, josta tuli surullinen olo. Vastasin puhelimeen ja äänestä päätellen nuori asiakas kyseli, onko meillä missään 24/7 lukusalia. Hänen on pakko päästä lääkikseen, joten pitää lukea kaikki yötkin. Kuulemma tavalliset aukioloajat eivät mitenkään riitä vaan jokikinen aamuyön tuntikin tarvitaan. Pahoittelin, ettei semmoista ole, koska niin kai asiakaspalvelussa kuuluu tehdä. Oikeasti olisin halunnut sanoa, että ensinnäkin, mikä ihmeen pakko, sun ei ole pakko päästä yhtään mihinkään, elämä jatkuu, vaikkeivät haaveet toteutuisikaan, ja toiseksi, oletko tullut ajatelleeksi, miten harvoin ne haaveet toteutuessaan ovat yhtään semmoisia, miksi ne kuvitteli, ja kolmanneksi, että kyllä minä ainakin haluaisin käydä semmoisilla lääkäreillä, jotka ymmärtävät levon merkityksen ihmisen toimintakyvyn kannalta - mitä se tämmöinen on, että muka voi ylittää lajityypilliset fyysiset rajat jollain hemmetin tahdonvoimalla. Ja sitten vielä neljänneksi: toki oppimisponnistuksissa voi koettaa korvata laatua (toimivat strategiat siis, taitojen opetteleminen ja sinnikäs harjoittaminen) määrällä (x tuntia vuorokaudessa pänttäämistä), mutta tuskin se on kauhean kestävä tie (etenkään jos pääsee sisään yliopistoon ja edessä on tuon strategian toistoa vuosikaudet), koska se keho ja se lepo. Ja unen merkitys pitkäkestoiseen muistiin painumiselle. Ja haluaako oikeasti valita semmoisen elämän, jossa on jatkuvaa pakkoa ja paniikkia ja puskemista, kun voi valita toisinkin.

Mutta tietenkään sellaista ei sanota asiakaspalvelussa. Se voisi tapahtua jossain ihan toisessa ympäristössä. Eikä kenenkään perfektionismia voi kyseenalaistaa sillä viisiin puhelimessa. Mutta kyllä siitä surulliseksi tulee. Niin että vaikka pintatasolla pahoittelinkin, ettei meillä ole sitä 24/7 lukusalia, sisimmässäni olin helpottunut sellaisen tilan puuttumisesta ja koin palvelevani häntä hyvin juuri siksi, ettei meillä ole sellaista tässä kirjastossa.

Jälkikäteen tuumin, että siinä oli peruskoulu ja lukio epäonnistunut tärkeimmissä tehtävissään: oppimisen opettamisessa - mikä on pitkälti myös epävarmuuden ja epäonnistumisten sietämisen opettamista. Teki mieli siteerata Feldenkraisia: että tehokkuus on sitä, että tietty suorite tehdään mahdollisimman vähän puskien, pakottaen ja ponnistaen - että se tehdään väkivallan sijaan taidolla: vapautuneesti, ilolla, elegantisti. Että kun on taito, ei tarvita ihmeemmin tahdonvoimaa.

Mutta menin vain hyllyttämään kirjoja.

lauantai 26. syyskuuta 2015

Väärä kirjailija, lisää oivalluksia

Lainasin kirjastosta Carold Shieldsiä, kun luulin lainanneeni Joyce Carol Oatesia. Melkein saman kuuloiset, you see. No, eikös tästäkin löytynyt oivalluksia. Shields kuvaa samantyyppisen suhtautumisen sairastamiseen, jonka lapsuudenkotoa opin. Vaan on siitä edetty kauas. Tänäänkin olen lähinnä löllöttänyt, jotta olen saanut flunssan supistettua pieneen kutinaan keuhkoputkissa. (Keskiviikkona lennän Sisiliaan, luvassa mm. joogaretriitti, joten sitä ennen kutkan olisi paras kadota täysin.) Enkä ole tuntenut yhtään syyllisyyttä. Olen vain palannut laiskasti ajatukseen, että niin - jos affektien säätelyn keskeinen menetelmä on paeta läheissuhteita työhön ja rakentaa ne läheissuhteetkin painaen menemään tuulessa ja tuiskussa kymmenen kilometriä illassa muiden kävelijöiden hitaudelle muristen, ei ole ihme, jos lihakset alkavat muistuttaa teräsvaijereita ja jos itsen tai perheenjäsenen sairastuminen tuntuu uhkalta.

Edellisen sukupolven asema ja asenneilmasto on ollut vain niin erilainen, että hämmästyttää. Ei heillä ole ollut tilaisuutta tähän kaikkeen pysähtymiseen ja rentoutumiseen. Sen ymmärtää taas paremmin, kun lukee syntymänsä aikaan kirjoitettua kirjaa. Se on totaalisesti toinen maailma, jossa fiktiivinen liberaali yliopistohenkilökin puhuu susipareista, fyysisyydestä keskustelemisen ällöttävyydestä ja kerskakulutuksen ihanuudesta vs. kierrätyksen oksettavuudesta. Käyttää termiä "naismainen" halutessaan alentaa, ei ylistää, mieshenkilöä. Joskus mietin, miten eksyksissä vanhempani ovat koettaessaan ymmärtää niitä asioita, joita itse pidän arvossa, ja päinvastoin, vaikka toki vanhempien valinnat pitkään näyttäytyivätkin jonkinlaisena itsestäänselvänä polkuna, asioiden luonnollisena tolana, ja omat vanhempani ovat monessa suhteessa lopulta aika helposti ymmärrettäviä, onhan meillä paljon yhteisiäkin juttuja, kuten vaikka päihteettömyys ja tarve oleskella täysin hiljaisissa huoneissa. (Enkä ole ainut tuttavapiirissäni, joka miettii, kuinka vaikeaa on tajuta toisen sukupolven valintoja.)

Vaan on se jännittävää, että aikuisena on saanut opetella ihan vain olemisen. Ilman jooga-asanoita, hyödyllistä tai sivistävää lukemista, viinilasia tai jotain muuta tekosyytä olla touhuamatta. Ihan vain olemisen, kiskottelun peiton alla. Että se voi olla työn ja oppimisen vastapainona sitä kaikkein tärkeintä ja terveellisintä ja hyväätekevintä, samoin kuin niistä hankalista kehoista ja tunteista puhuminen sen sijaan että ne vain koettaisi vaieta kadoksiin. Tosin en kyllä osaa kuvitella, miten selviäisin ilman pitkiä kävelyitäkään. Onneksi on koira, jota eivät sään pikku oikut haittaa ja joka säteilee murinan sijaan tai ainakin sen lisäksi iloa joka ikisellä lenkillä. Ja itse en osaa murista kävelyillä kellekään, en ainakaan vauhdin tai sen puutteen takia. Oli mahtavaa päästä monen flunssapäivän jälkeen ensimmäiselle varovaiselle pidemmälle kävelylle. Aurinko! Puut! Kimmeltävä meri! Vain vähän sattuva hengitys! Naurava koira!

tiistai 15. syyskuuta 2015

Helpotus

Mikään ei lohduta niin kuin se, että saa keskustella asiat selviksi.

Mutta eikö olekin kummallista, miten hyviä erokeskustelut ovat monesti verrattuna niihin keskusteluihin, joita käydään, jotta ero voitaisiin välttää? Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, miten jälleen kerran vasta eron jälkeisissä keskusteluissa palautuu se rehellinen, suora ja välitön yhteys, joka on suhteessa kadonnut ajat päivät sitten. Että on helppoa sanoa ääneen, mikä hävettää ja pelottaa. Ja mitä uskaltautuu toivomaan. Muistan äkisti, miksi olen vuosikaudet jankannut keskusteluissa eron olevan suosikkivaiheeni suhteissa. Tässä oppii. Ei tarvitse enää ponnistaa mihinkään. Asiat vain soljuvat.

Toki kaikki tuntuu edelleen niin raa'alta ja pelottavalta - se, että toinen ei ensin näytä surulliselta ja se, miten surulliselta hän sitten äkkiä näyttää. Pelko vain vaihtaa jalkaa: milloin on huolissaan itsestä, milloin toisesta. (Meistä ei tarvitse enää olla huolissaan, koska mitään meitä ei ole.) Ja miten onnistuu ravintolassa keskustelemaan kuin normaali ystävä ja sitten varoittamatta kauhu heittää kaiken kierteelle - miksi teeskentelen, että tämä on helppoa ja keveää, kun ei tämä siltä tunnu. Ja silti on selkeää, että jotain myönteistä tapahtuu, koska pystymme keskustelemaan asioista.

Äkkiä se syli, jonka menettämistä murehdin, onkin taas tässä sellaisena kuin siihen tutustuin, lämpimänä ja konstailemattomana. Halatessa tietää kohtaavansa jotakin epäröimätöntä. Ja vaikkei voi halata niin usein kuin ennen ja ehkä, todennäköisesti, jossain vaiheessa tämä oikeus vain otetaan pois - silti, ehkä laatu on tässäkin tärkeämpi kuin määrä.

Uimastadionin turkoositerapiasta palatessani istun raitiovaunupysäkillä hiukset märkinä ja hymyilen silkasta helpotuksesta. Kaunis päivä, syksyn tuoksua, puista lehtiä raastava tuuli. Jokin päivä matkustan Pantelleriaan. Sen nimen arvellaan olevan väännös arabiankielisestä nimestä Tuulen tytär. Tarina tulivuoren lämmittämästä saunasta kallioluolassa on liian kiehtova, jotta voisin jättää menemättä. Mutta ei vielä. On vain aikaa. On helppoa laskeutua tuuleen, myrskyyn, merivirtoihin, kylmänä neulana pistävään aurinkoon. On taas helppoa ymmärtää kulkevansa yksin, kevein kantamuksin. Ilman suuntaa, toki, taas.

Ikään kuin se suunta olisi ennenkään taannut mitään.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Eroajatuksia

Kaksi viikkoa sitten katkaisin kuusi vuotta jatkuneen suhteen. Tai en tiedä, oikeastaan. Oikeastaan tuntuu kuin toinen olisi katkaissut sen jo vuosia sitten jollain toisella tasolla. Mutta nyt olen vienyt avaimen takaisin. Ei ole syliä, johon voisi juosta turvaan maailmaa. Hymy, joka ennen liikutti niin, etten tiennyt, miten olla, liikuttaa edelleen, mutta eri tavalla - en osaa hallita tuskaa, tuskin edes kantaa sitä.

Haen ystäviltä apua, kuten tällaisissa tilanteissa tavataan tehdä. Heidän kanssaan osaan jopa hihittää. Ja onnistun nukahtamaan rauhassa heitä tavattuani (tosin herätäkseni myöhemmin painajaisiin). Heidän kanssaan kaikki se, mitä olen hävennyt viimeiset vuodet ja pelännyt, jotenkin pienentyy, arkistuu. Onnistun heidän kanssaan ajattelemaan, ettei ole häpeällistä rakastaa jotakuta, joka ei tunnu vastaavan takaisin samalla sitoutuneisuudella, avoimuudella ja haavoittuvuudella. Ettei ole aggressiivinen ele vetäytyä turvaan kokoamaan itseään siinä vaiheessa, kun alkaa pelätä ihmisten näkemistä, mitä kuuluu -kysymyksiä, on vaikeaa iloita toisten onnesta ja olla tyytyväinen oman elämän pienistä yksityiskohdista ja iloista.

Tuntuu musertavalta, että osana lohdutuspuhetta saan kuulla toisen ihmisen kokemuksen, että hänen maailmassaan häntä halutaan ja häntä pidetään erityisenä monien ihmisten taholta. Häntä ihmetyttää, etten saa sitä kokemusta suhteissani. (Ei se täysin pidä paikkaansa - on sellaisiakin kokemuksia ollut, pitkänkin aikaa. Sitten vain tapahtuu jotain, jonka haluaisin ymmärtää paremmin.) Se, että joku kokee jotenkin pysyvämmin noin, tuntuu hurjalta. Miksen ole lähtenyt jo kauan sitten suhteesta, jossa on näytetty aivan selvästi, että jos joskus olinkin hetken erityinen, siitä on aika kauan jo? Miksi olen halunnut painaa itseäni alas suhteessa pysymällä? Siksikö, että se diskurssi, että on jonkinlainen hankala, epäsopiva tyyppi, joka haluttiin mutta joka ei osaa olla ja tuntea oikein, on niin tuttu lapsuudesta? Vai siksi, että tiedän koko elämäni ajalta vain neljä miestä, jotka ovat olleet minuun ihastuneita tai seksuaalisesti virittyneitä ilman että olemme maanneet? Miten sellaisen elämän pohjalta kehitetään uskomus, että toiset ihmiset hahmottaisivat minut jotenkin romanttisessa mielessä erityiseksi ja haluttavaksi? Ymmärrän kyllä, että jos olisi sellainen kokemus, olisi helpompi pitää rajoistaan nopeammin ja tarkemmin huolta, koska saatu kohtelu olisi niin räikeässä ristiriidassa tuon minua kohdellaan näin -kuvan kanssa. Ja uskon, että minulla on sellaisen kokemuksen siemen olemassa - ilman sitä en olisi osannut lähteä ollenkaan. Tosin se siemen tuntuu olevan pitkälti omaa aikaansaannostani, koska pitkien suhteiden romahtaessa on vaikeaa enää rekonstruoida sitä erityisyyttä - se säilötään jollain tavalla surutyössä, mutta säilyke on eri asia kuin tuores. Pidän itsestäni monin tavoin, pidän hyvinvointiani tärkeänä ja tiedän, että suhteeni itseeni on tärkein ihmissuhde tässä maailmassa. Samalla olen tuskallisen tietoinen siitä, miten itseidentiteetin rakentumisessa vaikuttaa toisilta saatu palaute. Tiedän, miten olen kukoistanut ympäristöissä, joissa minuun on suhtauduttu luottaen ja toiveikkaasti. Ja mitä tapahtuu, jos suhtautumista leimaa valtaosin emotionaalinen torjunta. Miten nopeasti se alkaa syödä niitä voimavaroja, jotka olen kasannut parempina aikoina säilykelaareihin.

Mikä saa miettimään romanttisia suhteita ylipäänsä, ja sitä, miten oudosti elän siinä sfäärissä verrattuna moneen muuhun, jonka tunnen ja joiden kanssa olen asiasta keskustellut. Tulen hyvin harvoin ajatelleeksi toisten ihmisten haluamisia enkä ole muuten kuin todella huonoissa kantimissa ollut kiinnostunut niistä. Itse asiassa olen hyvin vähän kiinnostunut edes omistakaan ohimenevistä haluamisistani, paitsi silloin kun kaikki hajoaa (kuten nyt). Olen lähes koko elämäni elänyt emotionaalisesti johonkuhun sitoutuneena, ja ehkä sen vuoksi viestinyt toisaalle kehollani ja eleilläni jotain sanomaa, joka on toiminut kuin suojamuuri. Olen myös ollut tuosta muurista jotenkin helpottunut. Nyt tajuan äkisti, miten se ehkä on estänyt sellaisen "olen viehättävä nainen" -kokemuksen syntymistä. Olen attribuoinut suhteessa saamani lämmön ehkä aika paljon siihen, miten paljon olen itse suuntautunut toiseen. Olen ajatellut, että lämpö pitää ansaita, sen eteen on tehtävä jatkuvaa työtä. Ehkä se onkin haitallinen ajatus? En tiedä, ja sekin tuntuu musertavalta.

Ehkä miltei kaikki vain tuntuu nyt musertavalta. Paitsi ne hetket täydellisen suruun putoamisen jälkeen, kun äkisti jokin pieni yksityiskohta ilahduttaa. Varpusten hyppelehtiminen, auringonnousun valo vastapäisen talon seinällä. Tosin moni niistäkin kohdista herättää jotain hankalaa, kuten vaikkapa pienet linnut. Niistä tulee mieleen eksä. Saan tosissani tehdä töitä vakuuttuakseni, että ne ovat ihan vain varpusia, nämä. Yhtäkaikkisesti liikutun niistä niin kovasti, että itkettää. Liikutun siitä, ettei meidän välillämme ole mitään erityisten hankavaa ja kivuliasta, varpusten ja minun. Ne hyppivät, seuraan sitä, ne eivät sanottavammin häiriinny läsnäolostani. Ne ovat ihania, ja saan ajatella niin ilman että se hävettää.

On niin paljon kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksen. Miksi niin moni kertoo rakkaudestaan ja kiitollisuudestaan vasta sitten kun suhde puretaan? Miksi voin pahoin suhteessa, jossa en saa isompaa myönteistä palautetta kuin jälkikäteen? Onko omassa tavassani kommunikoida jotain sellaista, joka tekee myönteisen palautteen antamisesta vaikeaa? Vai onko kyse siitä, että tunnen jotenkin vetoa ihmisiin, jotka pihtaavat sellaista palautetta? Tai olenko itse vain niin kulmikas, että kommunikoivammat ihmiset väistävät minut kilometrien päästä? (Nuorempana taatusti olikin näin, mutta viimeiset kymmenen vuotta olen ainakin yrittänyt kovasti pehmentyä pehmentymistäni.) Niin, ja miksi tuntuu jo etukäteen niin pahalta, että todennäköisesti jo pian eksä löytää uuden ja sitoutuu tähän, kun samalla tiedän, että siinä vaiheessa on yleensä helpompi päästää enemmän irti? Miksi suhteen rakoillessa ja erotessa toisen tekemiset ja tekemättä jättämiset saavat niin suhteettoman painon? Miksi ne samat asiat, joihin tietää yleensä, turvallisemmassa tilanteessa, suhtautuvansa ihan tyynesti ja huumorilla, äkisti kiskaisevat kehon täyteen hälytystilaan? (No joo, tiedän siitä mekanismista yhtä sun toista, ja tämä miksi on enemmän parahdus kuin kysymys, tai ehkä kysymys siitä, miksi yleinen kuvio pätee kohdallani, vaikken haluaisi - mikä sekin lienee aika yleistä, ettei haluaisi sen pätevän.) Miten voi olla kahtena peräkkäisenä sekuntina vuoroin sitä mieltä, että on tehnyt oikean ratkaisun, joka kunnioittaa omia tunteita ja niiden toipumisen mahdollisuutta, ja sitten sitä mieltä, että ei, tämä on kamalinta, mitä olen voinut tehdä, että olen murskannut kaiken, tulevaisuuteni, rakkauteni, ja sitten vielä toisen ihmisen läheissuhdeminäpystyvyyden, ja nyt kyllä tulen saamaan tästä niin pahasti turpiin, etten ehkä pysty enää nousemaan vaikka kuinka haluaisinkin? Mihin siinä hädässä häviää se totuus, etten tue toista millään tavalla hänen kanssaan onnettomana takkuillessani? Ja se, miten tyytyväiseltä hän nyt näyttää kaiken loputtua? Miksi tuntuu vaikealta iloita siitä? Siksikö, että osa minusta uskoo eron olevan kauhea erehdys ja osa ei? Ja että se osa, joka ei haluaisi päästää irti, kauhistuu siitä, miten toiselle kaikki käy niin paljon keveämmin? Miten siinä kohdin ollaan kokematta itseä typeräksi? Miksi täytyy muistuttaa itseään kerta toisensa jälkeen, että vapaa mailma, sallittua rakastaa ketä tahansa, vaikka ei saisi vastakaikuakaan, ja sitä ei tarvitse hävetä? Ja mihin katosi kiitollisuus siitä, että tämä ihminen osoitti, että pystyn kuitenkin vielä rakastumaan ja sitoutumaan syvästi, mitä epäilin kymmenen vuotta sitten rankasti? Miksi tuntui niin pahalta sanoa monta vuotta, että rakastaa toista, kun toinen ei enää osannut vastata siihen mitään? Miksi, eihän se minun vastuualuettani ole? Olisiko ollut parempi, etten olisi sanonut sitä ääneen? Olisiko ollut parempi, että olisin vetäytynyt itse aiemmin, luopunut toivosta aiemmin? Onko sillä edes väliä, kun kaikki kuitenkin meni, miten meni?

Minun vastuualuettani on tarkastella, miltä tuntuu, kestänkö, viihdynkö, onko tämä rakentavaa vai hajottavaa, epämukavuutta vai kudosvauriokipua. Ei ole mitään yleispätevää mittapuuta, standardeja. On vain yritys ja erehdys. Asiaa ei helpota se, etten ole edellisestäkään erosta aivan varma, edelleenkään. Se meni toki, kuten meni. Sen olen hyväksynyt. Mutta en ole lainkaan varma, että se olisi sujunut kovinkaan hyvin, lopulta. Ja pelkään tehneeni taas kauhean erehdyksen, jotakin, mitä on mahdotonta korjata. Olisin ollut edellisessä suhteessani valmis yrittämään uudestaan useamman kuukauden asiaa pyöriteltyäni ja itseäni koottuani. Siinä vaiheessa se eksä oli tietysti jo sitoutunut kuukausien ajan uuteen ihmiseen, ei vain ollut tullut kertoneeksi sitä, ehkä haluten suojella järkytykseltä tai jotakin. Siitä jäi jokin aukko, jokin omituinen nimeämätön tuska, siitä tajusta, että on valmis kokoamaan itsensä vaikka irtojäsenistä ja vielä kerran yrittämään, vaikka toisia ei kiinnosta enää, ettei ole sellainen ihminen, joka katsottaisiin sen arvoiseksi. Ehkä jokin varmuus siitä, että erot ovat peruuttamattomia. Niitä eivät toiset anna anteeksi. Ei saisi tulla niin paha olo eikä siitä saisi toipua. Ei saisi ottaa taukoa, ei ainakaan siitä avoimesti puhuen. (Ilmeisesti jonkinlainen arjessa ankeilu on sallitumpaa monen mielestä. Mutta en kestä sitä.) Ei saisi haluta vielä katsoa, olisiko tässä jotakin kaunista ja hyvää, jos prosessin kuluessa olisikin opittu jotain uutta. En ymmärrä. Mistä voin tietää, mitä ajattelen vaikkapa parin kuukauden päästä? Miksi toiset tulevat niin nopasti tulokseen, että tuntuipa paskalta tuo prosessi, mutta hyvä kun se saatiin ajettua läpi, koska nyt voin sitten edetä eteenpäin elämässäni? Miksi epäilen, että se "eteneminen" tarkoittaa herkästi vain samojen asioiden toistamista jonkun toisen ihmisen kanssa? Miksi ajattelen, että monikin suhde voisi toimia paremmin tietyn aikaa erossa olon jälkeen? Tai siis, tiedän kyllä, miksi ajattelen näin - se hämmästyttää, miksi niin moni ero jää lopulliseksi. Korjataanko niissä mielialaa liian pian? Onko se haluttomuutta pysytellä tuskassa, tutustua siihen kunnolla? Vai halua johonkin, joka ei sisällä tuskaa? (On vaikeaa kuvitella sellaista tilannetta.) Jotenkin ajattelen, että kun on suhde, jonka kipukohdat on jo kartoitettu hyvin, sellaisessa on lopulta kuitenkin turvallisempaa liikkua kuin täysin uudessa suhteessa, jossa menee aikansa ennen kuin karikot paljastuvat.

Luulen kyllä oppineeni kaikesta aiemmasta edes jotakin, vaikka tilanne on toki täysin uusi ja täysin erilainen kuin aiemmissa eroissani. Haluaisin ainakin keskustella kaiken selväksi, kuulla toisen tarinan tapahtumista, hyväksyä tarinoiden yhteismitattomuuden, Toivoisin, että meistä voisi tulla joskus ystäviä. Joskus, sitten kun on tarvottu tämän loputtoman surun suon yli. En osaa sanoa, miten voisinkaan osata, toivoisinko meidän vielä joskus palaavan yhteen. Sen tiedän, että yhteys tähän ihmiseen on erityislaatuinen toimiessaan. Mutta että siinä on ollut niin suuria vaikeuksia viime vuodet, etten enää jaksanut, että kadotin siinä ponnisteluun lähes kaiken itsestäni. En ole jaksanut kirjoittaa, tavata ystäviä, mitään. Olen vain sinnitellyt päivästä toiseen. Koettanut hymyillä ihmisille, jotka näyttävät murtuneilta joukkoliikennevälineissä.

Tuntuu pahalta, että joskus oli ihminen, jonka halaukseen saattoi turvautua, ja sitten äkkiä on sanottava sille ihmiselle, ettei enää pysty tai kestä, että muuttuu siinä suhteessa liian surulliseksi ja toivottomaksi. Että jonkin on muuttuttava, ja koska keskusteluista huolimatta mikään hänen tekemisissään ei muutu, suhteen määritys ja välisemme etäisyys olkoon sitten se, joka muuttuu. Ja sitten ei ole enää turvallista syliä. Se on vaikein ja kamalin päätös, jonka voi tehdä. Lähteä sen luota, jota rakastaa, koska kaikki sitä seuraava suru, tuska ja yksinäisyyskin on vähemmän vahingoittavaa sekä itselle että toiselle. Ehkä. Mahdollisesti. Työhypoteesina, mutta se ei ole kuin työhypoteesi, eikä ole mitään sen suurempaa varmuutta.