lauantai 25. kesäkuuta 2016

Kiitollisuusharjoitus

Koska lämpöily sen kuin jatkuu (ja toista korvaa vähän vihloo muttei erityisen pahasti), ja sen myötä mieliala ramppaa ylösalas, koetan aamulla sängyssä silmät kiinni maaten kiitollisuusharjoitusta. Se on nykyään osa niitä päiviä, jolloin panen merkille, että kiitollisuus, ihailu tai hetkissä karehtiminen ei luonnistu itsekseen. (Ei liene sattumaa, että juuri noina päivinä olen sairas tai hyvin väsynyt. Jos sen sijaan olen hyvin onneton, mieli ohjautuu kuin jonkin automaatin paimentamana maailmaan ja löytää värejä, muotoja, ääniä ja pysähtyy hämmästelemään niitä yrittämättä lainkaan takertua - mikä on kyllä melkoinen kestokiitollisuuden aihe. Emootioiden säätelyn kirjallisuutta läpi kahlatessani tajusin näet, ettei läheskään kaikilla ole tätä automaattisen säätelyn moodia, jota olen toisinaan kutsunut hetkien estetiikaksi.) Kiitollisuuden tunteminen on siten lähes yhtä kiinteä osa arkeani kuin meditointikin, vaikka puutunkin tietoisesti sen aikaansaamiseen vain silloin kun sitä ei näytä tapahtuvan itsekseen. Aloittaessani joogaohjaajakoulutuksen asetin sen sijaan itselleni lupauksen meditoida päivittäin. Tosin en meditoi niinkään ohjaajakoulutuksen oppien mukaan vaan vapaamuotoisemmin, soveltaen niitä työkaluja, joita olen saanut Pema Chödrönin kirjoista. Meditaation teen, oli päivässä ollut meditatiivisia piirteitä tai ei.

Koska heräsin lämpö koholla ja jotenkin itkuisellä mielellä, ryhdyn tekemään kiitollisuusharjoitusta tahdonalaisesti. Ei se ole kummoistakaan. Muistutan itselleni asioista, joita arvostan ja ihailen. Tai joiden parissa tulee hyvä, turvallinen tai utelias olo. Liu'utan noita kuvia, ääniä ja tuntemuksia lävitseni yksi kerrallaan.

On niin paljon asioita, joista voi tuntea kiitollisuutta.

Se, että löysin aikanaan pinkin kastelukannun vihreiden tai mustien sijaan. Se, että onnistuin suuttumaan kämppikselle tämän asiattomasta viestistä ja pysäyttämään vuorovaikutuksen ennen kuin se olisi mennyt rumemmaksi ilmoittamalla haluavani asiaan aikalisän. (Koska suuttumuksen tunteminen on minulle useimpien ihmisten kanssa todella hankalaa, siitä on hyvä tuntea kiitollisuutta. Osasin asettaa rajat. En ehkä täydellisesti, mutta edes jotenkin!) Koira ja sen raakapuurogeelikampaus. Ystävien viestit, kun on sairas: jos putoat, me kannattelemme. Se, että äiti koettaa huolehtia niin paljon ja oudoin tavoin, että Vompsu hermostuu äidin manöövereihin ja sitten uskallan sanoa asiasta äidille ja puhumme pitkän puhelun, jonka aikana nauramme niin paljon, että äiti viimein rauhoittuu ja uskoo, etten ole kuolemassa näille sijoilleni. Niin: se, etten osaa pelätä kuolemista vaikka osaankin pelätä, etten sairaana kelpaa siihen, tähän tai tuohon. Se, että yritän elää antamatta elämän järjestelyä koskeville peloille liikaa valtaa. Aamut, tietenkin, aamut! Aamut jolloin ulkona on vain vähän ihmisiä ja sisällä kaikki nukkuvat, ja valo on pehmeän hiipivä tai iloa kylpevän kirkas ja päivän aikana voi tapahtua melkein mitä vain! Etenkin ne aamut, kun on herännyt jonkun vierestä niin, että on tuntenut olevansa juuri siellä, missä haluaakin olla. Kaikki ne erilaisten maiden erilaiset tuoksut, jotka syöksyvät aistielimiin ja kietoutuvat iholle, hiuksiin ja vaatteisiin laivan lähestyessä satamaa tai lentokoneen luukun auetessa putkeen tai portaisiin. (Mitä ne tuoksut ovat? Maaperän, kasvillisuuden, lämpötilan, kosteusprosentin, rakennusainesten, pesuaineiden kaukaisia häivähdyksiä? Ihmisten läpi prosessoituneen paikallisen ruokavalion häivähdyksiä?) Opiskelujen aloitukset ja lopetukset, joihin liittyy kuumeista levottomuutta mutta kerta kerralta myös enemmän helpotusta siitä, ettei minkään valitun polun tarvitse kulkea suoraan ja jonkun toisen mielestä loogisella tavalla. Ne päivät, jolloin tuntuu että elämä seisoo ja väsyttää nin että osaakin nukahtaa päiväunille. Yöt, joina sanoo, ettei pysty nukahtamaan, koska näin ja näin, ja heti asian sanallistamisen jälkeen putoaa pimeään.

Kauan sitten editoimani tekstit, joista opin, että luopuminen voi sinnittelyn ohella tehdä onnelliseksi ja että ihmissuhteen voi ajatella olevan mahdollisesti korjattavissa vaikka se nyt olisikin vähäsen rikki. Kiinalaiset runot, joissa munkki tuntee petkuttavansa buddhalaisuutta esittäessään. Perimätieto, jonka mukaan Patanjalilla oli puoliksi käärmeen keho ja siitä mieleen tuleva Magritten merenneito. Ylipäänsä se, että muistaa monia tärkeitä hetkiä. Että ne kerrostuvat ja muuttavat merkitystään uusien muistojen myötä. Mahdollisuus muuttua. Voi kyllä, siitä olen etenkin kiitollinen. Apilikon tuoksu. Se miltä kasvava jasmikkeen nuppu näyttää. Se, että jasmikkeen nähdessään ajattelee automaattisesti sen lehtien makua ja miten siitä kirjoitetaan ja muistaa ihmisten epätarkan ilmaisun, hehän puhuvat yleensä jasmiineista. Se, miten pitkään kehoni on palvellut minua kiltisti ja hyvin. Sairausjaksoista oppimani armollisuus itseä kohtaan. Crispr-Cas9 ja toiveikkuus sen kokeilusta nivelrikkoa hidastamaan ja kenties pysäyttämäänkin. Paidat, joissa lukee I DON'T KNOW. Erilaiset elämänvaiheet ja niiden arvostusten erot, jotka helpottavat sen havaitsemista, ettei ole mitään kovin kiinteää minää vaan että oivallukset voivat mullistaa kaiken päälaelleen. Tuolinjalan ääni lattiaa vasten Celibidachen Bach-levyllä ja turkoosi kynsilakka, josta selvisi, että ystävättären kanssa olimme toisistamme tietämättä ostaneet sitä samaa apteekin laatua ja väriä.

Helene Langevinin tutkimukset ja hänen kuvauksensa rotista, jotka rentoutuvat selkärangan traktiossa. Se, miten monesta asiasta voi huvittua - kuten vaikka siitä, että äiti ei halua puhua koirien kakkaamisesta ja puhuu sen sijaan niiden istumisesta, mistä ainakin itselleni tulee mieleen koirien istumameditaatio. Että olen oppinut lapsesta saakka hidastamaan ja syventämään hengitystä.  Että on kappale, johon on editoitu jonkun sanat "... breathing exercises can do nothing but harm. Our system is very complicated. You must either change everything or nothing at all." ja muisto siitä, miten lapsena pidätti hengitystään ja koetti, voisiko sitä kautta kuolla, tuosta noin vain, ja ettei siinä ikinä onnistunut. Tai sokeutuisiko aurinkoon katsomalla. Tai voisiko vain päättää, ettei kuumetta ole, kun se kerran sai rakkaat ympärillä niin pois tolaltaan. Jos vain menee ratsastustunnille ja syöksyy pää edellä puomien sekaan silkkaa hervottomuuttaan ja korkeaa kuumettaaan ja sitten elää seuraavat viikot naama hiekasta ruvella ja poskipäässä iso mustelma. Että vähitellen oppii, että mieli ei taivuta kehoa vaan pikemminkin toisinpäin, jos nyt jotain puolia haluaa jakaa. (Mutta missä jakolinja kulkee? Hermoston vai sidekudoksen kohdalla? Tuskin sentään kaulan kohdalla.)

Tarina matkaoppaassa, mitä kävi mestarillisen kellon rakentajalle ja kellollekin joksikin aikaa: miten hänet sokaistiin, ettei hän voisi tehdä kilpailevalle hoville hienompaa kelloa ja miten hän protestoi kohtelua työntämällä jakoavainta pitelevän kätensä käyvän kellorattaan sisään saaden koneiston jumiutumaan sadaksi vuodeksi.

Se, että unohdin ottaa keittiöstä mukaan veitsen ja sitten yritin avata appelsiinin sitkeään kuoreen reikää kuumemittarin kärjellä, joka irtosi appelsiinin sisään. Että se vain naurattaa. Ja että Vompsu onnistui eilen rikkomaan kirjakaapin lasioven ja amppelin koettaessaan huolehtia tarpeistani kipeänä. (Jos kuume ei ala lasehtia, täällä on kohta isompikin kaaos!)

Ne ihmiset, joita on tavannut ohimennen ja joiden kanssa keskustelut ovat jääneet elämään pitkiksi ajoiksi ja vähitellen kääntäneet sydäntä nurinniskoin. Ne ihmiset, joiden kohdalle on pysähtynyt ja joiden kanssa on hengittänyt samoja ajatuksia ja sanoja ja tuntenut olevansa turvassa. Se, että vaikka on heistä irtaantuessaan tai heidän etääntyessään tuntenut, ettei jaksa tai pysty tai ehkä edes halua, jotenkin asiat ovat aina edenneet. Että on eläimiä, joiden kanssa se kaikki on niin paljon yksinkertaisempaa. Jotka vain tulevat luo ja asettuvat taloksi.

Se, ettei tiedä, ei ollenkaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaikka haluaisi tietää. Että on vapaa tietämisestä ja ymmärtämisestä, ymmällään, voimaton. Että saa maata viltin alla ja koska mittari ennen rikkoontumista näytti sitä uutta lukua, johon kehonlämpöni tuntuu tasaantuneen, josta se tuntuu ottaneen uuden kiintopisteen, joku muu hoitaa juoksevat asiat. 

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Outra vez

Katsoin uudestaan Olemisen sietämättömän keveyden elokuvana. Tilasin lähikirjastoon myös Kunderan kirjan, koska matkustan ehkä ensi viikolla Tsekkeihin ensimmäistä kertaa elämässäni. No, voi kyllä olla myös, etten matkusta. Toissapäivänä nousi kuume ja tällä hetkellä pälyilen levottomasti ympärilleni ja koetan anturoida sisäisiä tuntojani saadakseni selville, onko tämä jotain lääkäriä vaativaa. Todennäköisesti ei, luultavasti kysessä on vain flunssa, jonka olen napannut ohimennen vastustuskyky antibiootin jäljiltä sotkuisena, emotionaalisesti sekavana ja puolentoista viikon töissäolorasituksen jäljiltä. Toimistotyö on ihan hemmetin raskasta, jos parantumisaikataulu on kesken eikä ole pystynyt käymään liikkumassa. Niskaan ja selkään sattuu, päätä särkee. Yskinyt en ole enää yli viikkoon, kuume hävisi jo kesäkuun ensimmäisinä päivinä ja hengityslaajuus on kasvanut tasaisesti, joten keuhkokuume tuntuu kyllä väistyneen. Ehdin jopa kaksi päivää tuntea itseni niin terveeksi, että uskaltauduin aerialjoogaan ja pilatekseen. Sitten kuume nousi. Tämä tässä nyt tuntuu ihan tavalliselta flunssalta. Kuume ei ole kiipeillyt sellaisiin lukemiin, joka vihjaisi mistään vakavasta, vaan keikkuu ärsyttävästi juuri ja juuri kuumerajan yläpuolella tempoilematta mihinkään suuntaan, eikä olo ole lainkaan niin sairas kuin kuukausi sitten pappia kyydissä. (Tai ensimmäisinä päivinä töissä, jolloin kuitenkin takana oli miltei puolitoista kuumeetonta viikkoa - keuhkokuume on aika iso pieti.)

Kuumeesta ja matkatietämättömyydestä huolimatta katsoin kuitenkin tuon elokuvan ihan vain katsellakseni Prahaa. Elokuva on muutenkin kiinnostava, koska olen nähnyt sen niin monta kertaa ja monessa elämänvaiheessa. Ja: se on herättänyt niin voimakkaita emotionaalisia reaktioita, että pääsen sitä kautta käsiksi johonkin, mitä on tapahtunut viime vuosina. Johonkin hyvin vaikeasti sanallistettavaan ja ritualistiseen ajatteluun, johon olen törmännyt sekä muissa että itsessäni, sellaisissa kohdin, joissa en siihen odottanut törmääväni.

Nuorempana inhosin yli kaiken elokuvan typerää, itkuporsasmaista Terezaa. Inhoni ei jotenkin silloin lainkaan epäilyttänyt tai kiinnittänyt huomiotani. Mitä inhottavaa nimittäin on siinä, että joku jännittää vieraitten ihmisten intiimiä kosketusta ja haluaa olla vain sellaisen lähellä, jonka kanssa hänellä on hyvä olla? Mitä väärää siinä on, että seuraa tuntemuksiaan sellaisessa asiassa? Ei, nuorempana ajattelin, että se oli väärää ja kamalaa. Terezan olisi pitänyt koulia itseään, osoittaa edes hieman sisukkuutta ja neuvokkuutta. Nyt kun katson elokuvaa, näen hänen tekevän monta hyvin, hyvin rohkeaa tekoa - hän esimerkiksi tunnustaa, ettei kestä tiettyä olosuhdetta ja lähtee sen takia menemään: muttei salaa, yön pimeydessä (kuten aiemmin elokuvassa täysin kritiikittömästi ihannoimani Sabina, jonka nuorempana ajattelin todella elävän - ja joka nyt näyttää minusta toimivan aika kovalla tavalla toisia kohtaan, aika itsekkäästi) vaan yrittäen minimoida toisen loukkaamisen, olkoonkin, että hänen on silloin oltava itsensä aivan paljaana. Ehkä juuri tuo tarvitsevuuden ja kaipuun mitta oli aivan liikaa itselleni nuorempana ja halusin siksi lukea sen heikkoudeksi sen sijaan että olisin tunnustanut, miten paljon rohkeutta sellaisen ääneen sanominen vaatii. Ehkä se muistutti liikaa siitä, miten vaikeaa oli muuttaa kotoa pois. (Sitä en olisi ikinä suostunut tunnustamaan siinä iässä! Itse asiassa olen purkanut tätä tosissani vasta viime talven aikana.) Miten monena iltana uudessa vain itseni kodissa olin niin yksin, etten osannut kuin itkeä ja painautua seinää vasten unta saadakseni. Miten pian opin, että jos ei syö moneen tuntiin ja sitten syö isosti ennen nukkumaanmenoa, pökertyy puoliuneen silkasta vatsan täyteydestä. Se, mitä ei osaa saadellä ajatuksin, on usein säädeltävissä kehon kautta. (Muutama tuttavani masturboi vastaavassa ahdistuksessa itsensä rennoksi ja pääsee siitä uneen, mutta itsestäni se on aina tuntunut aivan riipaisevan yksinäiseltä puuhalta - ja tuntuu edelleen. Ehkä mielikuvituksessani on jotain vikaa? En osaa kuvitella tarpeeksi hyvin sitä lämpöä ja läsnäoloa, jonka voi kokea toisen vierellä?)

On jotenkin tyydyttävää oppia vanhetessaan lukemaan tarkemmin vivahteita. Nyt, kun katselin elokuvaa, en osannut inhota tai halveksua enää yhtään elokuvan hahmoista. (En ainakaan spontaanisti. Ehkä, jos yrittäisi - mutta miksi yrittää sellaista?) Osasin lukea paremmin heihin kaikkiin rohkeutta ja pelkuruutta, vahvuuksia ja heikkouksia. Osasin lukea paremmin heidän välisen kommunikaationsa jännitteitä - ihmissuhteet ovat vaikeita!

Elokuvan jälkeen olin aivan uupunut kaikesta näkemästäni, vaikka palastelimmekin elokuvan kolmeen osaan. Vompsu on täällä kanssani, hänen piti mennä äitinä luo juhannukseksi, mutta sitten sairastuin ja kun tuosta keuhkokuumeesta on kuitenkin aika vähän aikaa, pitää pysyä vähän tavanomaista valppaampana tämän kuumeilun kanssa. On ihanaa, että Vompsu on täällä, koska kuumeessa mieliala heittelee ja säätelytaidot ovat menneet viemäristä alas. Tosin tietysti mietin taas kerran, onko sairaudessa ylipäänsä kyse jostain kytkystä emotionaaliseen levottomuuteen, joka ympäröi matkaa kuin ukkospilvi. Ja opintojen lopun häämöttämistä. (Olen sairastunut jokaisen opiskeluni loppusuoralla vakavammin. Sekin pistää miettimään. Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka osaavat valmistua sairastumatta, mutta minulta se ei näytä onnistuvan.)

Matka on kuitenkin ehkä isompi ja myrskyisempi pilvi. Olen lähiviikkoina kysynyt itseltäni vakavasti monet kerrat, mitä oikein mietin, kun sovin lähteväni matkalle ihmisen kanssa, jota kyllä rakastan, mutta joka ei pysty vastaamaan siihen. Mitä tämä höpötys oikein on, että matkustamme kavereina vaan? En käyttäydy näin neurottisesti jonkun kaverin kanssa matkalle lähtiessäni. Miksi kuvittelen, että vaikka muilla on vaikeaa eksiensä kanssa ja he ottavat näihin etäisyyttä, minua ei koskisi vastaava vaikeus, jos vain päätän opetella olemaan siitä välittämättä? Miksi haluan kuvitella, että vaikka muut reagoivat voimakkaasti siihen, ettei heidän rakkauteensa vastata tavalla, joka kohentaa heidän hyvinvointiaan, minä jotenkin säilyisin ehjänä siinä? Mutta kun en halua menettää hyvää ystävää! Taatusti kestän! Mikä minä, kysyy huvittunut ääni sivusta. Jos et usko minään, minkä puolesta pelkäät? Ehkä - ehkä jos pystynkin rakastamaan edelleen - mikä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin että on osaa sitä pysäyttääkään - niin en pysty pitämään tätä elämääni kehoa koossa siinä emotionaalisessa stressissä, vaikka mieli tietysti lirkuttaakin kaikkea keventävää ja esittää, että on vain tahdottava, ryhdistäydyttävä, päästettävä irti ja niin edelleen. Ehkä jatkuva emotionaalinen stressi on sama kuin avaisi oven ja kutsuisi joka ikisen kehoon halukkaasti kiinnittyvän ökkömönkiäisen kylään? En tiedä, tämä on vain arvailua. Joka tapauksessa, matka ei huolestuttaisi samalla tavalla, jos olisin terve. Mutta on ihan selvää, etten ole. Nyt on kuumetta, ja vaikka se laskisi ja pääsisin matkalle, olisin samassa yliväsyneessä, helposti hengästyvässä tilassa kuin ennen kuumeen nousemistakin. Keuhkokuumeesta toivutaan pitkään. Tätä en tietenkään tiennyt silloin, varasimme matkan. En ottanut huomioon, että saatan olla tilassa, jossa emootioiden säätely vaikeutuu huomattavasti. Ja sairaus on tunnetusti sellainen tila. Hurisen turboteholla. Se ei ole hyvä asia koska Faunin on helpointa olla kanssani silloin kun olen tarkasti ja ajantasaisesti säädelty.

Jos minua pelottaa matkalle lähtö, kyllä lähtemättömyyskin pelottaa. (Loistavaa, kaikki pelottaa.) Olen nähnyt niin monta kertaa, miten siinäkään ei ole oikeastaan sellaista vaihtoehtoa, johon osaisin suhtautua rennosti. (Entäs sitten? Niin, entäs sitten? Opettelemassahan täällä ollaan!) Jos Fauni korvaa minut jollakulla toisella, en lainkaan hämmästyisi. Se tuntuisi pahalta mutta siihen pahaan tuntuun olen jo tottunut. Olen jo oppinut sen, että hänelle matkustaminen on tärkeämpää kuin läheisyys jollain tietyllä hetkellä, jopa sellaisissa ihmissuhteen vaiheissa, joissa läheisyys voi olla aika tiivistä (nyt korvaaminen on tietysti helppo ymmärtää, tavallaan, vaikka tuntuu ihan yhtä vaikealta muuten kuin epistunteen osalta). Hän toimii ulkoisesti tarkastellen tässä täsmälleen samalla tavalla kuin itse toimin lapsena ja nuorempana. (Voi vanhempiani. Heillä on ollut kova koulu kanssani.) Todennäköisesti täysin eri tausta-ajatuksista, tietysti, mutta silti. Faunilta olen oppinut, että olen korvattavissa helposti ja että jos hänellä on hauskempaa tekemistä, saan etsiä sosiaalisen tuen toisaalta. Se on tärkeä oppi, joskin siinä on ollut aika tavalla nieleksimistä. Mutta yhtäkaikkisesti se on tärkeää tiedostaa, ettei polta itseään loppuun. Tietysti olen kaiken aikaa tiennyt, että kaikki ovat korvattavissa ja ettei kukaan pysty tukemaan toista kaikessa tämän kokemassa. Mutta on eri asia ajatella korvattavuutta teoreettisella tasolla ja joutua korvaamisen kohteeksi. Konkretia kirpaisee napakammin. Se on usein saanut aikaan myös sen, että muualta tuen hakemisen sijaan olenkin kääntynyt sisäänpäin enkä ole osannut enää mennä mihinkään kenenkään kanssa. En oikein tiedä, miksi niin on käynyt. Varmasti tämä on vain jokin kausi, joka menee ohitse.

Mutta ei sekään tuntuisi hyvältä, jos Fauni ei lähde mihinkään. Tuntuu pahalta tuottaa toiselle pettymys. Vaikka Fauni väittääkin, ettei hän ehkä yksin jaksaisi mennä ja ettei se ole niin tärkeää. Siitä tulee sellainen epäilys, että onko matkan tarkoitus sitten ollut jokin hyväntekeväisyys höyrähtänyttä eksää kohtaan: koska minulle semmoinen voi olla tärkeää ja Fauni tietää, kuinka reunalla olen, ja on arvellut, että ehkä siten jaksan paremmin, ja niinpä hän on päättänyt suostua mukaan, vaikka itse matka ei kiinnosta häntä paljon lainkaan. En tiedä. En ymmärrä Faunin logiikkaa tippaakaan.

Tätä juuri tarkoitan kirjoittaessani, etten käyttäydy kuten ystävän kanssa matkalle lähtiessäni. Ystävien kesken on turvallisempaa, kohtuullisempaa. Tapahtumainkulku on helpompi hyväksyä tuosta noin vain. Szymborska on kirjoitanut tästä hienon runon. (Kannattaa etsiä tuo käsiinsä suomeksi, se kuulostaa huomattavasti paremmalta suomeksi.) Rakkaussuhteissa saa totisesti ponnistella, jotta ystävälliset kvaliteetit säilyisivät, puolin ja toisin. Vai voiko ystävyyssuhdetta koskaan painaa sellainen seikka kuin että ei ole tullut kutsutuksi ystävän vanhempien luokse? Että ystävä kiemurtaa kätensä irti, jos siihen tarttuu? Että ystävä vain jättää tulematta sovittuun paikkaan eikä edes ilmoita siitä etukäteen? Siinä on jotain erilaista. Kammottava seksuaalivoima, sanoisi Kalifornian-nainen. Typerä kundaliinikäärme, joka luikertelee päättelyyn ja tekee siitä huttua, ellei pistä kaikkia voimiaan seinän tuijottamiseen, hengittämiseen ja myötätunnon etsimiseen. Kundaliinikäärme, joka myrkyttää kehon, jos sitä ei ole alusta saakka ravittu puhtaalla ravinnolla, päihtettömyydellä ja pyyteettömällä rakkaudella. Ja kenen kehoa on?

Ei minun kehoani ainakaan.

Joten istun vällyjen alla ja mittaan kuumetta ja teen töitä sen kanssa, että päästän irti kaikesta muusta kuin tästä tässä. Tästä miten kylkiluut liikkuvat, kun hengitän. Sisään, ulos. Tästä, miten lähellä on kaksi armollista kiharakarvaista olentoa, jotka ovat tässä. Jotka odottavat. Kerran toisensa jälkeen palautan itseni tähän tässä. Vielä kerran -

silloin kun on sairaana ja mieliala heittelee ja huolet kasautuvat uhkaaviksi pilvitorneiksi, on tärkeää, että joku muukin on tässä. Se auttaa säätelemään yksinäisyyden tuntua, tuntua siitä, että räpiköi kylmässä, riistävässä virrassa, pelkoina häilähtelevää valikoivaa muistia, sanojen kolkkoutta. On lämmin käsivarsi, jolle voi laskea sormet varovasti, tai takkuinen turkki, voi tuntea sen, konkreettisesti, hengittää ja tuntea puristuksen kurkusta häviävän hitaasti. Se tulee uudelleen, tietysti, kuume on sellaista, mutta kerta toisensa jälkeen voi kurkistaa ajatuksiin, panna ne merkille, kohottaa niille kulmakarvaansa tai itkeä vähän ja sitten palata. Polvet koukussa, tyyny korvan alla.

Luin joitain viikkoja sitten Joyce Carol Oatesin Blondin ja itkin silmäni pihalle yhtään välittämättä siitä, mitä se parantumiselle tekisi. Että joku osaakin kirjoittaa niin selvästi esiin sen, miten epävarmaksi ihminen voi käydä, miten hauraaksi. Miten päihdyttävää toisen läsnäolo on ja miten pahalta tuntuu, kun välitön yhteys möykkyyntyy. Miten pelottavia kohtaamiset saattavat olla, ja miten helppoa on ripustautua toiseen ihmiseen ja miten hänestä irtirepeytymisensä jäljiltä jäävät arvet polttelevat pitkään: siinä jää kieli- ja mielipuoleksi pitkään vaikka keho taipuukin nopeasti selibaattiin ja menettää kiinnostuksensa kaikkea seksuaaliväritteistä kohtaan välittömien tuttujen ärsykkeiden puutteessa. Miten joskus on suojautunut pukeutumalla rooliasuun. (Liian monta kertaa.) (Ja sitten kun yrittää selvitä ilman roolia, saa vahvistuksen, että ehkä se roolin vetäminen sittenkin olisi toivotumpaa, koska ehkä kukaan ei kestä tätä epävarmuutta raakana - paitsi itse, koska sille ei ole vaihtoehtoa, tai tietysti on, mutta sen vaihtoehdon on päättänyt jättää käyttämättä.) Koska tietää, että jos käyttäytyy näin, näin ja näin, saa rakkautta. Ja että on asioita, joita ei saisi sanoa eikä kirjoittaa eikä toisten mielestä ehkä ajatellakaan, ja silti ne ajatukset saattavat lipua läpi kun kävelee töihin ja hymähtelee isoiksi käyneitä vaativia poikasiaan pakoileville mustarastasemoille puistoissa tai kun sulkee avokonttorissa silmät hetkeksi jottei niihin kaiken aikaa sattuisi valtavien kattovalaisimien räikeys. Tai kun on kuume ja mieli laukkaa tavallistakin kääntyilevämmin.

En tiedä, miksi minun on toisinaan saatava tuntea itseni heikoksi ja epävarmaksi ja haavoittuvaksi. Tuo on huonosti ilmaistu. Ei, kyse ei ole minästä, ellei sitten minästä maailman rajana. Koko maailma tuntuu epävarmalta ja lepattavalta. Ja tuntuu tärkeältä, että sen saa kokea sellaisena. Ehkä siksi, ettei minulla ollut lapsena sellaiselle kokemukselle tilaa, ei ainakaan niin usein kuin todella itseni ja koko maailman sellaiseksi tunsin. Sitä piti piilottaa vuosikausia. (Huonosti, useimmiten jotenkin noloin tavoin epäonnistuen.) Ehkä olen vain kyllästynyt piilottamaan kaiken sen itkuisen hädän ja maailman romuluisen tempoilevuuden? Ehkä nyt on se kohta, jossa voin itkeä sen ulos?

Jaa-a. Voi kyllä olla, että tarvitsisin vähän hauskempia virikkeitä parantuakseni asap.

Ei auta kuin yrittää vielä kerran, nyt uuden kirjan kanssa. Kirjat ovat turvallisempia kuin unet, joita näen.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Luovimisesta ja luovuudesta

Heräsin ajatukseen, kuten välillä tapaan tehdä. Ajatus on ehkä vähän suureellinen ilmaus kyllä tässä yhteydessä - ehkä kyseessä on enemmän näkökulma tai kysymys. Nyt tuo kysymys tai näkökulma rajasi laajasti aluetta, jota voisi kai kutsua omaperäisyydeksi ja oman äänen seuraamiseksi. Se on yksi niistä teemoista, joita ajattelen tulehtuneina suhteessani moneen itseäni ympäröivään ihmiseen. Lähelläni on monia, jotka tuntuvat ajattelevan, että sydäntään kuuluu kuunnella ja että omaperäisyys se vasta on jotakin. Kaikki kunnioitus sellaista kohtaan. Itse huomaan kuitenkin kouriintuntuvasti, että aika harvat seikat, joihin vuodatan huomiota, ovat minua tai minusta. Saatan järjestää vanhoja ideoita uudella tavalla, mutta lopulta kopioin vain jonkun toisen muotoja. Tai, kuten erään filosofin närkästynyttä huomautusta voisi myötäillä: nuo muodot kopioituvat. (Miksi olettaa itse, siis. Huomautus oli suunnattu Descartesia vastaan. Eikä sekään ollut sen huomautus, jonka lausumana kritiikkinä sen opin, tietenkään. Hänkin lieni lukenut sen jostain.)

Aamuhetken näkökulmaan kuului jotenkin epämääräisenä taju siitä, miten "omat" valintani ovat myötäilleet isompia trendejä sangen uskollisesti. Opiskelin filosofiaa, kun se oli pop, hankin käytännöllisen ammatin kädentaitojen ja hyvinvoinnin risteyttävältä alalta - molemmat trendit ovat esillä hyvinkin vahvasti tässä ajassa -, sitten kiinnostuin opettajuudesta ja pohjat tietysti vetäisen tällä joogaohjaajaksi opiskelemisella. Jos se ei ole kliseistä, mikä on? Löysin pilateksen samalla kuin muutkin ja niin edelleen. Oikeastaan ainoa vähän oudompi poikkeama elämänurallani taitaa olla steppi. Se ei kai ikinä ole ollut Suomessa kovinkaan suosittua. Suomessa tuntuu olevan enemmän tarvetta dramaattisemmille, totisemmille tansseille. Sellaisille, joissa ryhtiä jäkitetään enemmän. Ja jossa enemmän tehdään vartalon muotoja kuin tarinoidaan kengillä rytmiä. Mutta muuten, olen elänyt kliseiden täyttämää elämää. Sekin on yhtä kliseistä, että olen ollut kiinnostunut ympäristöasiasta ja eläinten oikeuksista. Toki olen laittanut niihin enemmän aikaa kuin moni muu, mutta klisettä yhtä kaikki.

Jos halajaisin elämääni erityistä omaa ääntä tai omaa polkua, saisin tässä vaiheessa varmasti paskahalvauksen. Mutta ei: olen ollut oikein tyytyväinen elämässäni. Olen ollut utelias ja tarkkaillut, mitä ympärilläni tapahtuu, ja sitten kysynyt itseltäni, että jaaha, jos nämä ihmiset näyttävät saavan noin kovasti kicksejä tästä ja tästä, miksen minäkin kokeilisi. Ja usein kokeiltuani olen tullut vain uteliaammaksi ja uteliaammaksi ja syventynyt asioihin. (Äkisti mieleen nousee se lyhyt jakso, jossa treenasin muutaman filosofian opiskelijan kanssa tanssia nykyään asunnoiksi muutetussa entisessä käsityötieteen laitoksen talossa Helsinginkadulla. Yhdellä tytöistä oli pakkomielle siitä, että filosofien tanssiryhmässä olisi hyvä tanssia tavalla, jolla ei ole ennen tanssittu... Muistan, miten minua nauratti koko asia. En onnistu motivoitumaan sellaisesta sitten mitenkään.) Asioihin syventyessä taas tapaa käydä niin, että kun asioiden pariin on tullut jos ei nyt ihan tyhjänä tauluna (ei mikään käytäntö näytä poistavan aamuvirkkuuttani, ei edes iltajuhlintakäytäntö) niin ainakin varsin tavoitteettomana, käytäntöjen oma sisäinen hierarkia alkaa tehdä työtään harjoittajan mielessä, arvostuksissa ja tavassa katsella maailmaa. Tunnistan edelleen itsestäni monia tällaisia asteikkoja, jotka olen sisäistänyt harjoittamalla jotakin käytäntöä. Ja sitten tunnistan noita asteikkoja rinnastavan ja vertailevan, uteliaan katseen. Ehkä se on peräisin sosiaalipsykologian käytännöstä, tai filosofian. Tai ehkä se on jo varhempaa perua: ehkä se on sen lapsen katse, joka varsin erilaisten kasvattajien kohteena oppi aika nopeasti, että okei, joissain ympäristöissä x on hyve ja toisissa pahe ja toisissa ei tule lainkaan huomatuksi.

Joskus saan ohikiitävästi sellaisen vaikutelman, etteivät kaikki ihmiset ehkä oikein ajattele näitä asteikkoja käytännöistä sisäistetyiksi. Ja että moni haluaa ajatella saaneensa kaiken tietystä asteikosta. Joogamaailmassa kohtaan tämän jutun toistuvasti. On vaikeaa ymmärtää, miksi joku ikäiseni tai lähes ikäiseni ihminen haluaa ajatella oppineensa asiat aasta ööhön nimenomaan joogasta. Ehkä se tosiaan tuntuu siltä. Tai ehkä he tosiaan ovat tehneet vain joogaa tähän saakka. (En onnistu uskomaan.) Mutta itse en suin surminkaan haluaisi attribuoida kaikkea joogaan. Itse asiassa, huomaan kehittäneeni vastareaktion. Kun yritän ajatella, mitä olen oppinut joogasta, en oikeastaan löydä mitään vastausta. Ehkä se johtuu siitäkin, ettei joogapolkuni (hihitystä) ole kulkenut kenenkään yksittäisen ohjaajan tai perinteen mukaisesti. Ei: sen sijaan olen jatkuvasti rinnastanut ja vertaillut eri opettajien ajatuksia ja ohjeita ja pohtinut niitä myös suhteessa siihen, mitä olen oppinut kehoni reagointitavasta pilateksessa, tanssissa, feldenkraisissa, hieronnassa, kuntosalilla jne. Ja: mitä olen oppinut mieleni kotkotuksista filosofiassa, sosiaalipsykologiassa, kasvatustieteissä, kirjoja lukiessa, päiväkirjaa kirjoittaessa, ystävien kanssa keskustellessa jne.

Niin: mitä olen oppinut joogasta? No jaa. Ainakin sen, että on ihmisiä, jotka haluavat attribuoida toisin oppinsa lähteet! Jännä juttu. Jos joku kysyisi, miksi teen sitä, tuskin osaisin vastata. Tämä ei nyt vaikuta kovinkaan hyvältä sen kannalta, että jossain vaiheessa minun olisi kai pystyttävä taas kerran myymään hankkimaani osaamista. Tämäkään tuskin on kovin omaperäinen murhe. Tai ainakin Ryokan näppäilee siitä taitavia pikku sommitelmia.

Jännittävää. Tajuan taas kerran, että opiskelen jotain asiaa ilman hajuakaan siitä, miksi teen niin. Jotenkin se tuntui tärkeältä. Minua kannustettiin sitä kohti. Enkä ole vielä oikein löytänyt "paikkaani maailmassa" - mikä on tietysti täyttä bulia, koska sijaitsen tässä ihan koko ajan, toimin, opin, kommentoin, järjestelen, unohtelen ja niin edelleen. Missä olen, ellei maailmassa? Oma paikka? Entä jos ei oikeastaan ole itseäkään, ei jossain vakavammassa mielessä, jonakin omanlaisenaan? (Niin, miksi loukkaantuisin siitä, etten ole korvaamaton kellekään muulle? Tai edes itselleni? Muutun koko ajan, ja huomaan, etteivät aiemmat uskomukset todellakaan olleet korvaamattomia, eivät myöskään aiemmat käytännöt. Ja joistain niistä jää merkkejä nykyiseen tapaan tehdä asiat ja joistain ei. Miksi joistain jää ja toisista ei?) Jotenkin luovin, tai jokin luovii. Maailma luoviutuu. Ja olen suhteellisen tyytyväinen kaiken tämän kaaoksen keskellä, vaikka kauhu sukupuuttoaallosta ei koskaan lymyäkään kovin kaukana.

Kuin todisteena siitä, miten unenkin valveen rantaan huuhtomat teemat ovat kaikkea muuta kuin luovia ja omaperäisiä, löysin aamun hiljaisina hetkinä facebookista linkin kolumniin, jossa pohdittiin oikeastaan ihan samaa asiaa.

Onneksi en ole kovinkaan kiinnostunut sattuman selättämisestä, muuten tällaisen törmäykset voisivat uhata käytäntöihin etäisyyden pitämistä. Minusta voi olla ihan hyvin sattumaa, että ajattelen aamulla jotakin ja sitten törmään kirjoitukseen, jossa joku toinenkin on pohtinut samoja teemoja. Itse asiassa, olisi hämmästyttävämpää, jos en päivän aikana törmäisi johonkin yksilöä ja yksilöllisyyttä jollain tavalla kritisoivaan merkkijonoon. Pidän sitä hyvänä merkkinä. 

tiistai 31. toukokuuta 2016

Keukokuvatyttö

Katselin männäpäivänä kipeänä erään tuttavan kirjoituksia ja kuvia miettien, miten paljon ihmisen elämää voikaan muokata se, että häntä on pidetty niin kauniina, että hänelle on maksettu kuvissa poseeraamisesta. Tuntuu, että monelle naiselle siitä jää päälle jokin sellainen vaihde, että sitten jos ei makseta tai kukaan ei tykkääkään niistä kuvista enää, jotain on vialla. Ajattelin syömättömyyskertomuksia lukiessani, että on tavallaan onni, että on syntynyt sukuun, jossa ollaan läskejä. Minulle ei nimittäin nuorena juolahtanut mieleenkään, että olisin voinut yrittää kontrolloida syömistäni rajaten sen lähestulkoon olemattomaksi. Olin onneton läskeistäni, mutta en ryhtynyt toimenpiteisiin. Koko maailmaani ei ole mahtunut sitä ajatusta, että minusta voisi tulla tahdonvoimalla kansikuvatyttö. Enimmäkseen en ole erityisemmin murehtinut asiaa vaan tehnyt muita juttuja, joita osaan paremmin.

Koska olin ajatellut kansikuvatyttöasiaa, eikä viikon taivaanrajassa kiipeillyt kuume ollut laskemaan päin, menin maanantaina uudelleen lääkäriin ja keksin otsikon sanan. Perjantaina olin saanut diagnoosin keuhkoputkien tulehduksesta ja kolmen päivän saikun, enkä maanantaina jaksanut töihin. Lääkäri halusi ottaa keuhkokuvan. Niinpä huvittelin röntgenjonossa istuessani sillä, että toiset ovat kansikuvatyttöjä ja toiset keuhkokuvatyttöjä. Kas: olen käynyt elämässäni hyvin useissa keuhkokuvissa, joten voin kyllä oikein hyvin kutsua itseäni keuhkokuvatytöksi. Pitkään kuljetin mukanani isoja vanhoja röntgenvedoksia, keuhkoista (ja kallosta: poski- ja otsaontelot). Vedoksissa nimeni oli kirjoitettu väärin mutta henkilötunnus oikein. Minulla on tynnyrimäinen rintakehä, kumea yskä, ärhäkkä kuumekäyrä sekä usein rohinoita keuhkoissa, siksi kai näitä kuvia on tullut otettua. Lapsena tanssiharrastukset menivät puihin, koska sairastuin säännöllisesti ja yskin pitkään ja siten olin tuon tuosta poissa ja jäin jälkeen koreografioissa. Keuhkokuvarepertuaarillani ei ole lainkaan ihme, että teininä kuvittelin sairastuvani tubekuloosiin. Sittemmin olen repinyt tuosta romanttisesta kuoleskelusta runsaasti hupia. Olen kyllä aika ulkona tästä maailmasta tai ainakin sen mainstreamista noine kaikkine hupeineni. Mietin istuessani jalkoja heilutellen, miten kummallista on, miten monet kiinnittävät identiteettinsä voimallisesti työhön ja miten se ei minulta luonnu sitten mitenkään. Ehkä ainoa asia, johon kiinnitän identiteettini kunnolla, ovat ajatukset. Ja nekin ajattelen kierrätyskamaksi. Ja ehkä fyysiset rajoitukset: takareisien kiristys, nivelrikko, se, ettei ole ikinä ollut sironhennon runotyttömäinen. Pääsin sisään, kuva otettiin. Istuin odottamaan.

En ole vähään aikaan nähnytkään niin vakavia lääkärinilmeitä. Kuvista löytyi keuhkokuume. Sain ison kasan antibiootteja ja kahden viikon sairasloman.

Se tuntui jotenkin unenomaiselta. Totisesti, sanoin itselleni kotiin lampsiessa, totisesti olen keuhkokuvatyttö. Vasta kotona itkin helpotuksesta. En ollut voinut ymmärtää, miten muka toipuisin töihin parissa päivässä vääntelehdittyäni viikon kuumeisena lakanoissa. Samalla tietysti mietin synkeästi, somatisoinko vain. Keuhkokuumediagnoosi antoi selkeän luvan olla sairas ja vakuutti, ettei kyse ollut vain somatisoinnista.

Vaikka tietysti kaiken voi kääntää somatisoinniksi kysymällä, miksi juuri nyt. Tai miksi juuri minä, joka en taatusti kuulu keuhkokuumeen varsinaiseen kohderyhmään. Immuniteetin pitää perusterveellä ihmisellä notkahtaa aika tavalla, että saa keuhkokuumeen.

Osaan ainakin sanoa, missä vaiheessa taudille avautui tilaisuus ja milloin tajusin olevani sen armoilla. Toissaviikon lauantaina joogaohjaajakoulutuksessa aloin harjoituksessa täristä kauttaaltaan ja käsittämätön, muodoton ja valtava pelko valtasi mielen. Se kuiskutteli monia asioita: Mitä minä täällä tein, terveiden ja nuorien joukossa opettelemassa heidän ammattiinsa? Enkö jo ollut oppinut hierojana, ettei minusta ole fyysiseen työhön? Miksen taipunut sinne tai tänne? Vaikka monissa jäykkyyksissä kyse olisikin luisista esteistä, kuka haluaisi keski-ikäisen, illuusiottoman ja sulottoman joogaohjaajan, joka kokee jo hengittämisenkin erittäin haastavana? Miten saatoin kuvitella voivani opettaa jotain hemmetin armollisuutta, kun en osannut sitä edes itse? Ja sitten tietysti se kaikista pahin: että olin täysin yksin, ajelehdin, en öisin tiennyt, missä olin ja niin edelleen.

Sillä tottahan se on. Jossain mielessä tuntuu siltä kuin viime kesän lopulla tapahtuneet asiat vain laajenisivat mielessä kivun renkaina. Tuntuu siltä kuin usko yhden oman suhteen sijaan ei olisi romahtanut, vaan saman tien olisi mennyt usko koko rakkaussuhteen ajatukseen. Ei ehkä muiden kohdalla, mutta omalla kohdallani. Ja se kaikki vyöryi päälle tuossa joogaharjoituksessa ja tärisin tärisemistäni dynaamisessa osuudessa peläten kuollakseni tätä yksinäistä elämää, jonka halki koetan tarpoa jotenkin reippaana ja pää pystyssä, ja sitten kun saimme käydä loppurentoutukseen, päästin pelosta irti ja itkin itkemistäni muuttuen kylmäksi, onnettomaksi lätäköksi, jossa ei ollut hitustakaan tahdonvoimaa tai lihastonusta. Harjoituksen päätyttyä menin vessaan ja niistin nenän ja mietin, kykenenkö olemaan itkemättä lopun päivän aikana. Kykenin. Mutta en muista, milloin viimeksi olisin päästänyt kaiken tuskan yhtäaikaisesti mankeloimaan systeemiäni tuolla tavalla. Sen kohdan jälkeen minua alkoi palella. Sunnuntaina puin kahdet housut ja paidat päällekkäin ja viluttelin vähän, vaikka muilla oli kuuma. Kun kurssi sunnuntaina loppui ja lähdin turvallisesta ryhmästä kohti kotia, huomasin oudon vilutuksen ja väsytyksen. Pistin sen neljän päivän intensiivin piikkiin - viikonlopun viikkolevon sijaan olikin tuollainen yksitoista tuntia päivässä -koulutus: ei ihme, jos energiat ovat lattianrajassa. Maanantaina viikko takaperin kurkku oli kipeä mutta ei kuumeinen olo, joten lähdin töihin. Lähdin sieltä kahden aikaan pois, kun työparini sanoi, että olen ihan harmaa ja kannattaisi varmaan koettaa nukkua pois tätä kurkkukipua. Nukahdin raitiovaunussa matkalla kotiin, minä, joka en osaa nukkua samassa huoneessakaan toisten kanssa, saati liikkuvaan välineeseen. Kotona kuumemittari näytti melkein kolmeakymmentäyhdeksää. Siitä pitäen olen lähinnä nukkunut ja horkannut. Välillä olen miettinyt, onko koaguloituminen jo lähellä ja miksi tuntuu siltä kuin rinnan päällä istuisi norsu.

Keuhkokuumeeseen liittyy sellainen oire, joka on itselleni uusi: tuntuu kuin sisäänhengittäessä ei saisi ilmaa. Ei keuhkoputkien takia (se on tuttu tunne) vaan koska keuhkot eivät vain laajene. Tätä on vaikeaa selittää. Mutta sitä haukkoo henkeä kun kala kuivalla maalla ja unensekaisempina hetkinä tähän liittyy myös outo hinkuvan ynisevä ääni.

Olen koko sairauden ajan nukkunut yksin valtavassa sängyssä, jonka katokset levittäytyvät ympärille yötaivaan tuikkivana jurttana. Kun yskin oikein pahasti, koirakin kiipeää pois sängystä ja käy lattialle nukkumaan täyteen puhtaan pyykin pussiin. En ole jaksanut sairaana purkaa pyykkejäni komeroon. Ehkä pussia voisi alkaa kutsua kohta ennemminkin koiranhajuisen pyykin pussiksi. Päivät ja yöt pilkkoutuvat, koska yskä ei salli nukkua pitkiä aikoja: tunti tai pari kerrallaan, sitten valveilla hinkumista ja jossain vaiheessa uudelleen sammahtaminen. Ensimmäisinä päivinä vessanpöntön rengas tuntui niin jäätävältä, että aloin itkeä vessassa, koska renkaalle piti istua kun reisilihakset eivät jaksaneet kannatella pöntön päällä puolikyykkien. Ja kaikkea tätä reunustaa sellainen pahoinvointi ja heikotus, etten ole tiennyt sellaista mahdolliseksi muuten kuin kovassa vatsataudissa.

Sairastaessaan tajuaa, miten paljon oma elämä kantaa -ajattelu perustuu siihen, että on pieniä, hienoja hetkiä. Jos minulla ei olekaan varmaa toimeentuloa, päheää lukaalia, mahtavaa vartaloa, hienoja vaatteita eikä intohimoista rakkaussuhdetta, on kuitenkin aurinkoa lehvästöissä, kävelemisestä toistaiseksi kipeytymättömät jalat, löylyä ähkäisevä kiuas uimastadionilla, taivaan loputtomat sävyt, kasvien tieteelliset nimet, lintujen äänekkyys aamukuudelta ennen töihin hakeutumista. Sairaana menetän oikeastaan miltei kaikki nuo asiat, jotka saavat minut pitäytymään elämässä ja unohtamaan hetkeksi, miten yksinäinen ja tuulentuivertama olo itselläni on menetettyäni Faunin. (En tarkalleen tiedä, mitä olen menettänyt, mutta se on jotain suurta, koska olen näin rikki näin pitkään.) On tietenkin omat ajatukset, ja ne voivat hetkittäin tuntua hyvinkin viihdyttäviltä, kuten vaikka tuo ajatus keuhkokuvatytöistä. Sensationaalisia paljastuksia keuhkokuvatyttöjen elämästä ja niin edelleen.

Omat ajatukset ovat välillä myös melkoisia soita. Esimerkiksi tämä kysymys miksi. Okei, miksen juuri minä? Olen ihan varma, että osaan suhtautua keuhkokuumeeseen rennommin kuin moni muu. Mutta miksi juuri nyt? Aiemminkin olen saanut keuhkokuumeen sellaisissa tilanteissa, joissa olen kokenut olevani täysin yksin ja murheen jäytämä. On kuin suru kirjaimellisesti riuduttaisi. Ja tämä vasta onkin outoa: kiinalaisessa lääketieteessä uskotaan, että keuhkoihin liityvä tunne on suru. Ehkä ei tarvitse rakennella yhdensuuntaisia kausaalihypoteeseja (kiinalaiset eivät ainakaan niin tee) vaan voi sanoa, että suru ja keuhkot kuuluvat yhteen. Melkein aina sairastumiseni hengitystien tulehduksiin liittyvät tavallista suurempiin itkukohtauksiin ja jonkinlaisiin surun alle romatamisen tuntoihin. OLenko ollut sillä tavalla romahtaessani jo viruksen sormeiltavana ja siksi stressin sääteleminen on mennyt pieleen vai kuinka? Vai avaako romahdus tien viruksille, joita joka tapauksessa pörrää kaiken aikaa ympärillä? Noidankehä viruksen etenemisen ja emootioiden yli läikkymisen välillä?

Minusta on tuntunut syksyn, talven ja kevään aikana monta kertaa siltä, että tämä suru on sairastuttaut minut. Tai ettei se ole enää surua, vaan jotain kauhua, tuskaa, jotain sellaista miltei fyysistä kipua siitä, että nukkuu yksin ja yrittää turhaan kesken painajaisia etsiä käsillään lämmintä kehoa jonka viereen tyyntyä. Olen koettanut hyväksyä tuon tilan ja palata siihen rauhallisesti, antaa sen olla. Onhan toki luontevaa, että elämä järkkyy välillä, sellaista tapahtuu. Tähän järkkymiseen ei ole liittynyt samanlaista merkitysten avautumista kuin eroon kymmenen vuotta sitten, kun äkkiä maailma oli uusia merkityksiä täynnä ja kaikki värisi muutoksessa. Ei: tässä on jotain mykkää ja sisäänpäinkääntynyttä. Tämä ei voimauta mihinkään. Ainakaan vielä. Hieman epäilen, voimauttaako tämä missään vaiheessa. Odotan.

Niin että sitten kun saan keuhkokuumediagnoosin, mulkaisen lääkäriä ja ajattelen, että niin niin, mekanistisen selitysmallin mukaan tässä on kehoon tunkeutunut ulkopuolinen pahis ja pistänyt ranttaliksi, mutta totuuden siementä on siinäkin, ettei sitä yleensä ota vastaan niitä pahiksia. Nyt sen on ottanut vastaan ja vielä avosylin. Ja tiedän, miksi: koska elämänhalu hiipuu, on erikseen ponnisteltava jaksaakseen käydä harrastuksissa ja tehdäkseen asioita joista tietää yleensä saavansa voimaa. Niistä saa voimaa, muttei samalla tavalla kuin aiemmin. Ja välillä huomaa ajattelevansa, että mitä ihmettä täällä tekee, kun ei tunnu olevan kellekään mitään annettavaa. On osa ihmiskunnan inhottavasti kuplivaa syöpää kykenemättä antamaan mitään vastalahjaksi. Ei kaiken aikaa, tietenkään On hetkiä, kun olen hengästykseen saakka kiitollinen ihan kaikesta ja kaikille, myös sille kehomielelle, jota asustan. Levollisia hetkiä. Mutta kaipaan sitä, että olisi turvallinen syli. Kaipaan sitä niin että sattuu. Ja samalla en jaksaisi lähteä etsimään ketään uutta ihmistä, koska asiat näyttävät menevän joka tapauksessa pahasti pieleen. En tiedä, uskaltaisinko enää.

Kotona luen, että keuhkokuume iskee tyypillisimmin pikkulapsiin ja vanhuksiin. He ovat toisten armoilla monissa asioissa. Ei ole ehkä sattumaa, että koen itseni mummolapseksi ja saan keuhkokuumeen.

Ja samalla, mikä olisi sen vaihtoehto? Aivan samalla tavalla kun en ole osannut nähdä itseäni kansikuvatytöksi kontrolloituna, en osaa nähdä monia muitakaan asioita kohdallani. En osaa nähdä, että haluaisin rauhoittua toimistotyöhön, lapsiperhearkeen ja sensellaisiin. Haluaisin mennä vapaana, mutta miten se onnistuu, kun kehoni sairastuu kerta toisensa jälkeen pahasti?

Mainitsen kämppikselle, että keuhkokuume tuli taas luokseni tällaisessa kohtaa, kun olen päästänyt surun lähemmäs ja työstänyt tämän kamalan talven aikana yin- ja aerialjoogassa auki keuhkomeridiaanin alueita, jotka ovat perinteisesti olleet itselläni paitsi kestojumissa, myös niin kipeät työstää, että olen vältellyt niitä tarmokkasti koko ikäni. Kämppis toteaa, että ehkä nyt on tosiaan sille hyvä hetki.

Samantien haluaisin peruuttaa takaisin ja ajatella vain pneumokokkia. Mutta en pysty. Minulla ei taida olla paluuta sairausmalliin, jossa keho ja mieli erotetaan toisistaan.

Ajattelen vuoronperään, että annan surun olla, hyväksyn sen osaksi elämääni ja ehkä kuolen siihen, ja vuoronperään, että täytyyhän toki olla jokin keino päästää siitä irti, vähän kerrassaan, vaikken sitä tunnu löytävänkään. Jossain muualla olisin pulassa tämän tilani kanssa, mutta täällä rikkaassa länsimaassa saan kahden viikon saikun ja lääkkeet ja tarvittaessa saan lääkäriltä vaikka printinkin keuhkokuvasta, jossa näkyy selkeä varjostuma.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Tyhmyyden ylistys, ei mitään uutta auringon alla, etc.



Kun mekkoni on repaleinen istun aurinkoon,
se paikkaa mekkoni lämpimäksi loistavilla rievuilla,
istun sateeseen ja aurinkoonja ne paikkaavat takkini,
hameen kasvattavat.
Kuin ruoho ja kukat kasvaa hameeni,
kun istun sateessa ja auringossa.
Kuin puunlatvat kasvaa hameeni,
kuin lehdet.
Olen sateen pyytäjä, auringon pyytäjä,sinisen taivaan kerjäläinen.
-
Helvi Hämäläinen

Huomenna on taas edessä yksi YT-keskustelu. En ole itsestäni huolissani, koska säät liikuttavat mua paljon työpaikkoja enemmän enkä ole koskaan rakentanut identiteettiäni täysipainoisesti minkään työn tai opiskelupaikan varaan. Mutta armas alma mater ja sen strategiset linjaukset kyllä pistävät haukkomaan henkeä. Pahoin pelkään, ettei niiden jälkiä paljon poudilla tai sadetakin huppuun lankeavilla raskaiden pilvien ropseilla paikkailla. Bye-bye, sivistysyliopisto. Sinua tulee ikävä.

En kuitenkaan osaa olla ihan niin järkyttynyt kuin monet ympärillä. Tarkoitan: elän päivittäin maailmassa, jossa ihmiset typeryydellään nakertavat paitsi kaikkien muiden lajien, myös omia elinehtojaan. Sikäli pohjaton typeryys tässä, tuolla tai jossain toisaalla ei voisi vähempää hämmästyttää. Mikä ei tietenkään tee siitä yhtään sen viehättävämpää, ainoastaan jollain tavalla jo ennalta oletettavaa.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Paluu juurille, ad radices

Ad radices!

Näin ajattelen kävellessäni villasukilla matotettua avokonttorin lattiaa pitkin kohti vesihanaa, jossa voi täyttää juomapullon.

Kahlaan läpi elämäni toista korkeakouluharjoittelua. Edellinen kolme kuukautta on ollut elämäni ainoa säännöllisen viikkotyöajan yhden työnantajan pesti. Paloin loppuun niin että roihusi, vaikka minulla oli iso oma huone, kivat näkymät ikkunasta, sain tutkia aihetta, joka kiinnosti ja niin edelleen. Nyt en ajatellut tehdä samoin. No, en myöskään tutki. Itse asiassa olen istunut vain useammassa perehdytyksessä, ja muuten olen tehnyt opiskeluhommia avokonttorin työpisteellä.

Avokonttorissa on kirkkaat, silmiin sattuvat valot. Ilmastointi viiltelee paljaita ihon kohtia, kuten kasvoja. Kolahtelee, tömähtelee, puhelimiin vastataan silloin tällöin. Korvatulpat ja villahuivi ovat mahdolliset lisävarusteet, mutta silmälappuihin ei voi pukeutua.

Huomaan törmääväni täälläkin samaan pulmaan kuin viikonlopun koulutuksessa. Puhutaan motivaatiosta ja tavoitteista. Miten sanoa ymmärrettävästi motivaation olevan liian laaja ja monimerkityksinen teoreettisesta puheesta arkikieleen ja myyntikieleen karannut olento, jotta se viittaisi enää mihinkään ymmärrettävään ja riittävän täsmälliseen interventioiden kannalta? Miksei puhua vain haluista, kun kerran suuri osa ihmisistä näyttää kohtelevan motivaatiota yhtä suuren taikauskon vallassa kuin halujaankin: että ne joko ovat tai eivät ole omassa elimistössä ja ettei niitä oikein voi manata esiin tai karkottaa itse tahdonalaisesti, vaikka toisilla ajatellaankin usein olevan valtaa toimia näin. Ja tavoitteet: Kaunis nainen hehkuttaa, että upeaa, kun mulla on näin mahtavasti tavoitteet hollilla. Ilmoitan tekeväni parhaani tavoitteista irti sanoutuakseni. Ei ole asiani takertua niihin. Voi olla suunta ja ihanne, mutta niistä on päästettävä irti kerta toisensa jälkeen.

Ehkä tavoite- ja motivaatiopuhe kuulostaa järkeenkäyvemmältä heistä, jotka tankkaavat automaatilta kahvia vuosi toisensa jälkeen samoissa huoneissa? Joiden keho ei vain lähde viettämään johonkin suuntaan lupaa kysymättä, ehkä kymmeneenkin suuntaan samanaikaisesti?

Istuessani työpöydän ääressä (sähköpöytä, eli osan ajasta voin myös seistä) huomaan ajatusteni harhailevan edelliseen harjoitteluuni. Työelämän muuttumiseen sitten sen päivän. Siihen seikkaan, että jotenkin ajauduin opiskelemaan asiaa, jolla voisi saada sellaisia keskiluokkaisia asiantuntijahommia ei-tutkijana ja ei-opettajana, ei-yrittäjänä. Kolmen päivän jälkeen tuntuu suurelta arvoitukselta, miksi kukaan haluaa tehdä sellaisia. Ja kysymykset: On monta asiaa ratkaistavana. Miksi työkaverit murjottavat koneilla mutta nauravat kahvihuoneessa, esimerkiksi. Eivät kai he kaiken aikaa voi olla hämmennyksen ja turhautumisen vallassa? Jossain on tapahduttava myös flowta, eiväthän he muuten virity kiinnostukseen ja uteliaisuuteen. Ja niitähän he tarvitsevat voidakseen kehittyä asiantuntijoina. Aiemmassa paikassa en nähnyt muiden ilmeitä, koska he olivat eri huoneissa ja vältin kahvihuonetta. Nyt olen pyrkinyt marssimaan kahvihuoneeseen ihan tarkoituksella. Kuuntelen uteliaasti. Jos en nyt ihan sulaudu tutkittaviini (tietysti on rakennettava ajatus sankariantropologista, avokonttori tuntuisi muutoin liian hankalalta), niin ainakin olen riittävän huomaamaton. Iloisesti pihalla. Viimeksi kuvittelin voivani osata sulautua. Siitä ei tullut mitään.

Palattuani kahvihuoneesta koneelle hämmästelen, miten kummallista on käydä useissa perehdytyksissä, joista ei opi mitään. Tai oikeastaan, opinhan toki. Opin, miten allerginen olen virastoslangille. Koetan muodostaa siitä kiinnostuksenkohteen mutten ole vielä onnistunut.

Muuten on hyvä ja lämmin olla. Flunssa on lainehtinut ohi omia aikojaan ja nukuin yön pitkästä aikaa kainalossa, johon oli hyvä käpertyä. Kolme kuukautta tätä harjoittelua. Ehkä saan loppuiäkseni rokotuksen toimistohommiin. Tai sitten opin tekemään niitä. Kumpi vain käy. 

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Pakollinen pysähdys

Flunssa pakottaa pysähtymään. Gradun tahdissa tärissyt keho seisahtuu, vavahtaa kylmästä ja katsoo kiinnostuksensa sijaan itseään.

Tuntuu, että tapahtuu liikaa ja kovin nopeasti. Kaikki kasaantuu. Syksyllä, kun olin vain upottavan surullinen, muutin uudenlaiseen asumismuotoon. Talvella kaikki tuntui tahmealta ja pysähtyneeltä enkä ymmärtänyt mitään aineistoni haastatteluista. Olin kuitenkin ilmoittautunut joogaopettajan koulutukseen, koska ajattelin, että tarvitsen jotakin eteenpäin vievää, jotain, joka antaa toivoa.

Nyt gradun tekstimassa alkaa olla koossa. Sain harjoittelupaikan, jota hain. Työ alkaa maanantaina. Yhdestä tutkimusryhmästä on kyselty minua sinne tekemään jatkotutkimusta. Sanoin varovaisen ja ehdollisen kyllän. Voi olla, ettei rahoitusta järjesty tai sitten he tulevat järkiinsä. Laitoin heille nimittäin sähköpostin, jossa erittelin, mikä kaikki itseäni asiassa huolestuttaa. (Lähes kaikki maan ja taivaan väliltä. Kuten se, etten pidä tohtorintutkintoa millään tavalla tärkeänä, koen suurta vierautta akateemisen maailman kunnianhimoisten ihmisten parissa ja niin edelleen.) Ylihuomenna alkaa joogaopettajakoulutus, olen maannut koko päivän sairaana. Ylihuomenna on vain oltava tolpillaan. Mitähän tästä oikein tulee?

Mieli säikähtelee kaikkea. Herään kuumeesta hikiseen pyjamaan, vaihdan vaatteet, juon kuumaa. Mietin joogaopettajuutta. Nyt hetki ennen koulutuksen alkua, kun kaikki jaksot on jo etukäteen maksettu, paniikki iskee. On ihmisiä, jotka ovat taipuisia, innostavia, kurinalaisia, kauniita. Näen kaiken aikaa juuri heidän menestyvän siinä bisneksessä. (Sillä bisneshän siitä on tullut.) Tunnen itseni vuosisatoja vanhaksi, jäykäksi kilpikonnaksi, jolla ei ole antaa mitään muuta kuin armollisuutta itseä kohtaan - jota sitäkään en näy osaavan silloin, kun sairastun. Ei, ei minusta ehkä ole mihinkään jumalatarammattiin, enkä ole ikinä semmoista kuvitellutkaan. Biojätteeksi voisi olla. Mitä muuta ihminen on kuin biojätettä? Tai ainakin siltä tuntuu, kun on sairas ja mielen ilkeimmät puolet hyökkäävät päälle eikä pöhnäinen pää jaksa vastustaa. Mieli kysyy: Miltä tuntuisi olla sellainen tyttö, jonka kanssa satunnaisesti hengaamisen takia heitetään monen vuoden suhde menemään - ja sitten vastaa samantien: no, sinulta sitä ei ainakaan kannata kysyä, koska sehän on sinulle saavuttamaton todellisuus. Ehkä sekin tuntuisi kauhealta. Luultavasti, sanon takaisin mielelle. Luultavasti olisin vähintään yhtä paskana. Ja mitä tällainen vertaaminen edes auttaa? Eivätkö kaikki muka elä omissa helveteissään, joita on vaikeaa ymmärtää ennen kuin sinne helvettiin joutuu? Mutta näyttää siltä, etteivät kaikki tunne itseään aivan yhtä biojätteeksi. Tarkemmin ottaen, itsekään en ole monesti tuntenut itseäni biojätteeksi. En tällä intensiteetillä. Olen kyllä tuntenut itseni huonoksi liikkumaan, kommunikoimaan, ymmärtämään ja niin edelleen. Olen ajatellut, että siitä voi koettaa olla halvaantumatta liikaa, että on opiskeltava sinnikkäästi ja tehtävä itsen kanssa töitä ja päästettävä irti toiveista edistyä.

Sairaana huomaan, että haluaisin tuntea itseni muuksikin kuin biojätteeksi. Sama tuntu, jonka terveenä kestää ja jolle voi nauraa, on kipeänä liikaa. Huomaan pelkääväni ylihuomista ryhmään menemistä. Että kaikki muut ovat laihoja ja liikunnallisia, kunnianhimoisia ja venyviä, kauniita ja tottuneita ajatukseen, että heitä on kohdeltava superhyvin tai mistään ei tule mitään. Että on varaa valita. Se on kumma juttu - minullakin on varaa valita, mutta ei ihmissuhteissa. Sellaista en ole ikinä kokenut. Paitsi tietysti sen verran, että olen osannut sanoa ei, jos joku on ollut täysin kiinnostamaton tai meinannut täysin murtaa sen vähän itsearvostuksen, mitä olen kaapinut kokoon vuosien varrella. Huolestuttaa, että olen kouluttautumassa ammattiin, jota pitäisi osata tehdä töitä omalla persoonalla. Ja vielä jotenkin säteillä toisiin hyvää oloa. Ja se pitäisi osata jotenkin ammentaa itsestä. Vain itsestä. Tällä hetkellä tuntuu, että osaan ammentaa hyvää oloa vain suklaasta.

On todella pitkä aika siitä, että olen ollut suhteessa, jossa asiat olisivat toimineet liki kaikilla tasoilla. Muistan kyllä, miltä sellainen tuntui. Kuvittelin hetken ihan oikeasti, että osaan asioita ja että minua voitaisiin pitää jos ei ehkä viehättävänä, niin jotenkin edes kiinnostavana jollain oudolla tavalla. Ehken enää usko sellaista mahdolliseksikaan.

Koetan harhauttaa mieltä huolista ja keskittyä siihen, mikä on hyvää ja mitä on. Nekin ovat isoja ja ihmeellisiä asioita. Haluta sitä, mitä on ei, ei koettaa haalia sitä, mitä haluaisi, kirjoittavat muutamat tutkijat onnellisuudesta. Siinä on järkeä. Saan tehdä mielenkiintoista toista akateemista tutkintoa, monessa maassa pitäisi olla liki miljonääri tehdäkseen niin. Ja saan alkaa opiskella kiinnostavaa ammattia alalla, johon minulla ei ole mitään edellytyksiä. Eikö sekin ole aika erikoista? Sietää olla kiitollinen tällaisesta mahdollisuudesta! Ja sitten: On tämä biojätteisyys, lausun itselleni juhlavasti. On tämä elämä, jossa kuljetaan aina sitä aidan korkeinta kohtaa kohti ja pungerretaan siitä yli tai läpi tai jotain. (Onko aidassa matalia kohtia? Kysynpä vaan...) Haluta olla sairaana, sujahtaa pimennysverhottuun pylvässänkyyn kuin junahytin yläsänkyyn, matkata unien mukana toisen todellisuuden asemalle, joka heräämiskerralla erilaiseen kaupunkiin. Vaikeaa, vaikeaa haluta tätä irrallisuutta ja yksinjäämisen tuntua. Missä meri, missä pöytävuoret, missä lakanavuoret. Kas, et rakasta minua edelleenkään. Eipä se mitään. Olen vähän rikki, mutta ei se mitään. Etkä kerro edes, miksi olet vihainen. Antaa olla. Pidän itseäni kädestä ja opettelen herraparatkoon haluamaan sitä! Miksen edisty nopeammin? Haluta tätä tuntua keuhkoputkeen ja niskaan. Sieraimiin, silmiin, nilkan pikkuniveliin. Haluta tätä surullista poltetta, luopumisen tuskaa. Haluta katsoa suoraan näitä kysymyksiä, joilla mieli hakkaa itseään kanveesiin. Tietää, että kun tästä nousee, kun kuume laskee (ja, ehkä, kuluu vuosia), katsoo takaisin ja sanoo: mieliala. Tietynlainen mieliala muodostaa tietynlaisia tilannearvioita, jotka liipaisevat tietynlaisia emootioita. Jos minulta riistetään kognitiivinen tarmo kuumeella, huumaavalla aineella tai väsymyksellä, tai osoittamalla, että rakkauteni on vaivaannuttavaa paskaa, olen takaisin tässä pisteessä, jossa olen biojätettä. Haluta tätä tilannetta, koska tämä on informaatiota siitä, miltä monesta muustakin tuntuu. Tällä voi tehdä jotakin. Tämän kanssa voi katsella ihmisiä eri tavalla kuin ilman tätä. Puhua heille eri tavalla.

Jospa aloittaisit puhumasta eri tavalla itsellesi, toteaa mieli. Se on tänään mieltynyt sarkasmiin. Siitä tietää, että myötätunto itseen pettää. On vaikeaa pitää itsestään silloin kun on pieni ja itkuinen ja kaipaisi tukea. Ei saisi olla ollut rakastunut, ei saisi pettyä, ei saisi pelätä. Ei saisi noudattaa sitä ihmisten universaalilta vaikuttavaa kaavaa, että jos toinen luottaa itseen ja haluaa olla itsen kanssa, vuoret tuntuvat matalammilta ja vaellusreitit lyhyemmiltä, päivät kiitävät ja sudenkorennot ovat kastautuneet turkoosiin maalitönikkään ekstrakerran.

Ei auta kuin maata ja hengittää. Sattuu.

Tuntuu hurjalta, että niin monia uusia asioita on alkamassa ja oikeastaan osa itsestä on niin pelokas ja väsynyt, ettei se pistäisi ollenkaan pahakseen, jos saisi levätä maailmanloppuun saakka. Tämä luonnehtii flunssaa paljon enemmän kuin vuotava nenä tai kaktus kurkussa.