tiistai 9. heinäkuuta 2019

Juuri siellä missä kuuluukin

Eilen oli viimeinen työpäivä ja tänään alkoi loma. Lomani kestää huimaavat kaksitoista päivää ja olin varannut koko pituudelta matkaa, jotten lyhentäisi lomaa millään keikoilla tai sijaistuksille, joihin opettelen edelleen sanomaan ei. (Tuntuu niin mukavalta auttaa ja opettaa mutta ymmärrän tarvitsevani myöskin lomaa jotta voin jatkossakin auttaa ja opettaa.) Kävi klassisesti: Jo perjantaina alkoi vähän viluttaa. Pukeuduin ylikorostuneen lämpimästi ja kävin lauantaina akupunktiossa ottamassa kaikki vastustuskykyä lisäävät neulat. Sunnuntai sujuikin hieman paremmin eikä töissä tullut samalla tavalla huono olo kuin lauantaina. Jaksoin pakata tiistaiaamun matkarepunkin täysin valmiiksi lompakkoa ja puhelinta lukuun ottamatta. Eilen ääni oli jo aamusta maassa ja puhuminen sattui. Kurluttelin, laminoin äänihuulia suolalla vesipiipun avulla ja join kuumaa. Tuntia ennen opetusputkea havahduin siihen, että on todella huono olo. Mittasin kuumeen, huokaisin ja rouskaisin parasetamolit naamaan - mistäpä sillä varoitusajalla taikoisi sijaisen? Etenkin kun toisessa paikassa opetin ensimmäistä iltaa ja se henkilö, jonka kanssa sovin tunneista, vaihtoi työpaikkaa eikä uutta vastuuhenkilöä vielä ole - ei ollut ketään, jolle olisin edes peruutukseni soittanut! Ja toisessa paikassa opetan asiaa, jota moni ei osaa opettaa - sen vuoksi lomanikin jäi näin lyhyeksi, koska en vain saanut pidemmäksi aikaa sijaista.

Opettaminen on hullunkurista siinä mielessä, että se varastaa kaiken huomion. Hieman tuntui huteralta uudessa paikassa käydä näyttämään ylösalaisinasentoja, kun oikein päin seisominenkin epämääräisesti arvelutti. Luotin kuitenkin siihen, että kehoni osaa vaikka mieli tarinoi - ja osasihan se. Ylösalaisinasennot eli inversiot ovat muutenkin olleet itselleni pelottavia, ja ovat edelleen - en kertaakaan käy inversiossa ilman että mieleen tulee murskaantunut kaularanka halvaantumisseuraamuksineen - mutta en anna sen häiritä sen enempää kuin annan sen häiritä pyöräilemistäkään (siinäkin mieleen tulee oikeastaan aina, miltä tuntuu lentää tangon yli tai kun pyörä kaatuu ja sattuu; tiedän niin käyvän lopulta aika harvoin ja pyöräily on muutoin aika kätevä tapa liikkua). Niin että jos ne tuntuvat pelottavalta jostain vähän oudommasta syystä ("olen sairas ja siksi koordinaationi on kuutamolla"), ei se oikeastaan kauheasti eroa normitilanteesta, jossa siinäkin tuijotan pelkoa silmiin ja menen yhtä kaikki. Kun opetin, en oikeastaan kauheasti muistanut himmailla, vaikka niin suunnittelinkin ja dynaamisimmalla tunnilla sanoin oppilaille, että voi olla, etten pysty tänään näyttämään kaikkea koska kesäflunssa. Samoin viimeisen opetuksen jälkeen olin jotenkin niin hötinöissä että vain siivosin ja siivosin. Ei minun olisi pakko jäädä auttamaan viimeisen tunnin opettajaa mutta tiedän, miten kurjaa on yksin keskellä yötä raahia märkiä pyyhkeitä pyykkiin, rullata mattoja ja sen sellaista - on paljon mukavampaa, jos joku auttaa ja tekee ainakin osan sulkemisruljanssista. Kahden pienyrittäjän lapsena (ja toisen puolen isovanhemmatkin olivat yrittäjiä) olen pienestä pitäen oppinut auttamaan tällaisissa tilanteissa.

Kotiin iltakymmenen jälkeen päästyäni totesin, että tulipas melkoinen pieti. Kun kämppikset alkoivat puhua, että kotoa on lähdettävä heti seitsemän jälkeen, huomasin kaiken kehossani ja mielessäni sanovan versaaleilla ei. Se tuntui oudolta, koska olen ollut matkakuumeessa useamman päivän ja puskenut läpi hankalista tuntemuksista sen voimalla, että kohta pääsen ja sitten teen sitä ja tätä ja tuota. Ja äkisti en halunnutkaan mitään siitä. Havaitsin, että haluan vain saada olla ja parantua.

Joten tänään kun muut lähtivät, vetäydyin rosmariinivadelmateeni kanssa huoneeseen ja köllähdin takaisin peiton alle.

Edellinen virke kuvaa ulkoisen asiaintilan. Se sinänsä ei ole mitenkään yllättävä ottaen huomioon eilisen puskemisen parasetamoleissa. (Joskus sellaista tulee tehtyä, kun saa tehdä työkseen juuri sitä, mitä haluaa. Ei ole ilmaisia lounaita, ja tämä puoli on tämän ammatin varjo.) Sen sijaan yllättävää on, miten suhtaudun tähän kaikkeen. Tunnen onnellisuutta ja olevani juuri siellä missä kuuluukin. (Laihan koiranpyllyn vieressä, painopeiton ja villaviltin alla. Villaviltti oli ennenkuulumattoman tärkeä toipuessani keuhkokuumeesta - se on juuri oikeanlainen peitto, hiostamaton ja silti lämmön säilyttävä. Siinä ja sen sinisyydessä on jotain äärettömän lohdullista.) Näen sen mielikuvana näin: Olen pieni sileäturkkinen pyöreä eläin, jolla on pienet suipeat korvat. Sujahtaessani peiton alle käperryn keräksi ja pienet räpelömäiset raajani aivan katoavat keskivartalorasvaan. Suipeat korvat luimistuvat keveästi vasten kallon lämpöä. Lämpö, rauha, kiireettömyys, pakottamattomuus luonnehtii tätä tilaa. Ei ole aikataulua. Ei ole suunnitelmaa. Ei ole lupausta kenellekään.

Muistan lukuisia lomasairastumisia, joiden tunnelmaa hallitsee aivan toisenlainen kuvasto. Olen lähtenyt kipeänä väkisin matkaan ja sitten raahustanut jossain sinänsä varmasti upeassa paikassa yskien, niistäen ja jatkuvan pahantuulisena siitä, että minun pitää jaksaa muutakin kuin maata vällyissä. Olen järkevästi suostunut jättämään matkan väliin mutta tuntenut siitä kiukkua ja kysellyt, mitä oikein tarkoittaa se, että muut saavat lähteä ja minä en. Olen pois jättäytyessäni kokenut elämän liukuvan ohitse ja kärissyt häviökammon halsterissa.

En osaa sanoa, mikä on muuttunut. Mutta häviökammo ja sen aiheuttama joko väkisin mukaan puskeminen tai itkeskely "kaikesta" sivuun jäämisen vuoksi on totisesti kaukana tästä tilasta. Ehkä viimein ne ohjeet, joita jakelen itselleni meditoidessa ja toisille heidän ollessaan joogatunnilla, alkavat tarttua tähänkin pässinlihhaan. Entäs jos kaikki olisikin hyvin? Entä jos joka ikinen havaituksi tuleva asia onkin juuri oikealla paikallaan? Voisiko tämän tehdä keveämmin, ystävällisemmin, lempeämmin, vaivattomammin - tehdä sen, minkä voi, ja hyväksyä loput? Voisiko vain hyväksyä suunnitelmien kosahtamisen ja ennakkokäsitysten vääräksi osoittautumisen sen sijaan että heti purnaa vastaan?

Tai ehkä on kyse siitä, että alan jollain syvemmällä tasolla hahmottaa, ettei ihmisten tuki, rakkaus ja luottamus katoa, vaikka sairastuisinkin? Ehkä koska tiedän, että oma tukeni, rakkauteni ja luottamukseni katoa, vaikka sairastun? Niin - tällä kertaa en ole ollut rahtuakaan vihainen itselleni. En ole tuntenut kehoni pettävän suunnitelmiani. Sen sijaan olen kokenut, että minulla on mahdollisuus valita moni asioita: Ensiksikin, olen varsin etuoikeutettu siinä, miten olen saanut valita työni. Olen valinnut sen tietoisena siihen liittyvistä riskeistä sairastumisen suhtene. Toiseksi, sain eilenkin valita, mitä teen. Uskon, että jos olisin tosissani nähnyt tarpeelliseksi perua tunnit, olisin keksinyt jonkin keinon järjestää asia. (Esimerkiksi noroviruksessa keksin keinon.) En kuitenkaan pitänyt kauhean vaarallisena opettamaan menemistä. Ehdin harkita kymmenisen minuuttia ja päätin tehdä kuten tein. Kolmanneksi, sain valita, otanko tänään päiväohjelmaani rasittavan laivan, rasittavan kaupungilla rampomisen ja repun raahaamisen ja ehkä pari ravintolaa tilassa, jossa ruoka ei voisi vähempää kiinnosta, vai otanko päiväohjelmaan lepoa ihanan painopeiton ja villaviltin alla. Aina ei saa valita, nyt sain. Valitsin tyytyväisenä ja valinnanvarasta onnellisena tämän, että lepään. Ja olen vähän ylpeäkin siitä, että osasin valita näin. Se on kuin suora vastaus kysymykseen "Voisiko tämän tehdä keveämmin, ystävällisemmin, lempeämmin, vaivattomammin - tehdä sen, minkä voi, ja hyväksyä loput? "

Jotenkin mielikuva siitä, miltä näyttää tyytyväisyys ja onnellisuus, ei ole tyypillisimmillään itselläni näyttänyt tältä: kurkkuun sattuu, öllöttää, vuoteenomana, ulkona holotna, ensimmäinen lomapäivä eikä ole päässyt lähtemään pitkään suunnitellulle matkalle. Ei kai siihen voi kuin todeta, että monesti mieli on kapea ja kuvasto stereotyyppistä - tekee oikein hyvää, että se tulee ravistelluksi. Luultavasti myös unohdan pian, miten tyytyväinen olen tänään ollut siitä, että saan olla täällä eikä minun tarvitse tempoa mihinkään. Siksi kirjoitan tämän muistiiin.


maanantai 1. heinäkuuta 2019

Uniikkiudesta ja tajuamisen hitaudesta

Mieli toimii niin kummallisella tavalla. Se kerää sälää ja myllää sitä vuosikausia, ja äkisti eräänä aamuna, kun herää taas vähän turhan varhain päiväohjelmaan nähden ja on sees, tulos pullahtaa ulos.

Mietin sitä haastetta, johon astahdan viikon kuluttua. Tahdon tehdä sen, mitä teen, mutta moni asia jännittää koko olemustani. Ehkä eniten jännittää dynaamisen joogan ohjaaminen hengittämisen tahtiin. Yleensä palastelen kursseilla dynaamiset asiat niin, että opettelemme palasen kerrallaan ja sitten voinkin sanoa, että tee hengityksesi tahtiin. Tämä uusi tunti on erilainen - joka kerran voi paikalla olla ihan eri ihmisiä. Osa on tehnyt joogaa pitkään, osa kokeilee ensimmäistä kertaa. Pidempään käyneet ovat tottuneet pidempiin koreografioihin, joissa ohjaaja ohjaa kaiken aikaa mukana hengitystä. Minun on vaikeaa ohjata hengitystä, koska en itse pysy mitenkään mukana tuollaisessa joogassa tai siis sen hengitystahdissa.

Minua opettaneet ovat ehdottaneet yhtä sun toista: että olisi hyvä tietoisesti nopeuttaa hengitystä, ettei nyt tarvitse tehdä samalla pranayamaa jne. Ja sillä yhdellä masterclasstunnilla, jolla kerran kävin ja joka oli muiden mielestä hyvin haastava, koska hengitystä hidastettiin heistä ihan luonnottomalle tasolle, taisin olla ainoa, joka koki hidastuksen helpottavana, ei haastavana.

Kun saan tehdä oman hengitykseni tahtiin, kaikki sujuu: happi riittää, ehdin hengittää syvään. Jos pitää tehdä jonkun toisen ohjaamaan tahtiin, alan sakata, hengitän vain pinnallisesti. Pitkään mietin, onko kyse hengityksen säätelemiseen liittyvästä jännityksestä tai jostain vastareaktiosta, joka kohdistuu johonkin niinkin intiimiin kuin hengittämiseen puuttumiseen. (Toisin sanoin, patologisoin tekemistäni ja osaamattomuuttani.) Tänä aamuna mieli äkisti muodosti uuden hypoteesin - täysin patistamatta. Entäs jos ylähengitystieni ja keuhkoputkeni ovat vain sen verran ahtaat, että tuo on se ilmankulun nopeus, joka on minulle mahdollinen? Isommat röörit vetävät enemmän ilmaa per sekunti. Äiti oli taas käynyt puhkottamassa korvansa ja lääkäri oli ihmetellyt, miten pienet ja sirot tiehyet. Kaikilla siinä suvussa on kuulemma sellaiset. Ja samalla kun hypoteesi yksinkertaisesti kolahti tajuntaani, muistin muutaman seikan: miten kaikki lääkärit ovat hämmästelleet keuhkokuvissa sitä, miten turvoksissa keuhkoputket ovat, nauraneet ylähengitysteiden pienuudelle ja miten hierojakoulun puhallustestissä sain kahdeksankymmentävuotiaan mummon tuloksen. Entäs jos - jos tämä onkin rakenteellista? Ei vika, ei, elän ihan terveen ihmisen elämää enkä tarvitse edes kahvin kaltaisia piristeitä jaksaakseni, vaan piirre. Neutraali piirre, joka panee suosimaan toisia asioita ja tekee toisista asioista vaikeita. Vähän kuten reilusti avautuvat lonkat tai pitkät alaraajat suhteessa yläraajoihin.

Jokaisessa meissä on taatusti roppakaupalla piirteitä, jotka selittävät mysteerimäisiltä tuntuvia pitämisiä ja vieroksuntoja, helppouden ja vaikeuden tuntuja. Jotkut asiat vain luonnistuvat helposti tietynlaisella konstituutiolla. Toiset asiat näyttäytyvät haastavina, vaikeina tai ovat suorastaan mahdottomia. (Esimerkiksi selän kierroissa lonkka ja polvi ysikympin kulmassa ei toivoakaan, että saisin samaan aikaan vastakkaisen hartian ja polvet lattiaan. Selässä ja lantiossa on luu luuta vasten, siitä ei kierretä pidemmälle.) Ohjatessani koetan analysoida tarkasti näkeemääni: mihin liike pysähtyy, miten harjoitus pysyy turvallisena, ja jos joku vääntää väkisin ja tavoitehakuisesti, millainen vaihtoehtoinen tavoite hänelle ehkä kannattaisi antaa. Nyt kirjoitan vasta anatomis-rakenteellisesta puolesta. Entä sitten, kun tarkasteluun otetaan myös mielen konstituutio mukaan? Mielessäkin on omat luontumuksensa, ja varmaankin hermostollinen ja temperamenttinen perusta tekee toisista luontumuksista mahdollisempia tai ainakin todennäköisempiä kuin toisista. (Tämä & tämä on viime aikoina mietityttänyt itseäni.)

Joku anatomi kirjoitti osuvasti, että otamme kyseenalaistamatta sen, että meillä on uniikit kasvot, mutta meidän on paljon vaikeampaa tajuta, että se, mikä on ilmiselvää kasvojen kohdalla, pätee muissakin kohdissa - kohta kohdalta. Pientä variaatiota löytyy. Kuinka tyypillistä, että vaikka kuinka kelaa luita ja niveliä, ei tule ajatelleeksi sellaista asiaa kuin hengitystiehyet. Epäilemättä variaatiota löytyy niistäkin. Jotta ehdin hengittää keuhkot edes semityhjäksi - residuaaliahan aina jää ja hyvä niin -, pääsen sille syvyydelle, jossa käytetään palleaa kunnolla, tarvitsen enemmän aikaa kuin muut. Se on itselleni ihan okei, ja paras ollakin, koska tämä tuskin tulee muuttumaan. Kun ilmajoogan myötä olen saanut pallean kunnolla liikkelle, hengitykseni on vain hidastunut entisestään: on enemmän täytettävää ja tyhjättävää.

En tiedä, mitä parahtaa liittyen olentoihin, jotka uskovat variaatioon vain siinä missä sen selvimmin näkevät. (Ihmiset voisivat hahmottaa variaation kehon mittasuhteidenkin tapauksessa, mutta vaikuttaa siltä, että pitää opetella joko piirtämään mallista tai ohjaamaan liikuntaa, jotta kiinnostus analysoida mittasuhteita pääsee virittymään. Ehkä meillä on toistemme kanssa informaatioähky jo ilmeistä, äänensävystä jne. - useimmissa toiminnoissa ei tarvita tietoa siitä, onko yläraajan pituus keskijakaumalla vai käyrän jommallakummalla laidalla, piirtäjälle ja liikunnanohjaajalle tällä taas on merkitystä. Mutta minkä määrän itsen tuomitsemista siitä, tästä ja tuosta voisikaan välttää, jos tajuaisimme tosiaan, miten uniikkeja olemme!)

Ensi maanantaihin mennessä minun on kyettävä tuottamaan rytmi, jossa muut pystyvät työstämään. Ehkä annan ensin jonkin helpon pienen sarjan, pyydän tekemään sitä hengityksen tahtiin ja lunttaan siitä tahdin muuhun tekemiseen, lopputunniksi.

Huomaan kirjoittavani "helpon pienen sarjan" vaikka hittojako tässä maailmassa voi ymmärtää siitä, mikä lopulta on helppoa kaikille osallistujille.

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Syvältä tukossa

Tavarat ovat rantautuneet, lyöneet aaltoina sisään ja jääneet. Mistä kaikki tämä tulee, miksi se päätyy tänne? Seinä maalattiin turkoosiksi, hyllykin on turkoosi. Liikaa punaista. Punainen liittyy edelliseen vuosikymmeneen ja kernaasti värjäisin sen pois mutta kaikkea ei voi värjätä. Ikkunoiden välissä rakupatsaat kertovat meneistä elämistä. Kissojen yhdeksän, nelikymppisten naisten - liian monta.

Huomaan ikävöiväni kirjoittamista, koska elän taas yksinäistä elämää. Ja kuten äiti eilen sanoi, olen aivan jumissa sisempää. Pinnalta auki ja joustava, kyllä, koska koetan omin liikkein tehdä, minkä voin. (Aina en jaksaisi mitään. Eli sikäli en varmastikaan tee ihan sitä, minkä voisin.) Mutta sisällä, syvälllä - syvemmät lymfat ovat tukossa. Ikään kuin en itse tietäisi sitä jo, mutta on eri asia ounastella ja kuulla, että joku toinenkin tietää. Jotain on tehtävä. Liike ei auta. Inhottava seittimäinen mykkyys syö elämästä isoja paloja. Joten nyt, kun on aamu, päätän kirjoittaa. Eikö muka kirjoittaminen ole ennekin toiminut käymissammiona, jossa kaikki turha poltetaan tuhkaksi?

Olen pian lähdössä lomalle. Töitä on riittänyt liiankin kanssa. Siksi varmasti keho on juuri näin tukossa. Liikaa töitä, liian vähän halauksia, hihitystä, vapaata. Olen laskenut pennosia tunnollisesti ja tienannut enemmän kuin aikoihin. Tästä huonosta tavasta on päästävä eroon. Pitää olla parempaa ajateltavaa.

Kuulostaapa oudolta kirjoittaa näin. Ammatillisesti elän mielenkiintoista aikaa ja tunnen kiitollisuutta niistä mahdollisuuksista, joita olen saanut. Mutta koska olen elänyt monenlaisissa olosuhteissa, tajuan, etteivät nämä työelämän suuretkaan jännitteet - odotukset, loikkaamiset, laskeutumiset - voi mitenkään täyttää sitä paikkaa, jonka pitäisi täyttyä merkityksellisyyden tunnulla. Eikä se synny minussa selvästikään työelämässä. Enkä tarkoita, etten olisi läsnä, kun opetan - totta kai olen, ja tokihan sekin on tärkeää. Mutta minulta puuttuu jokin suurempi prosessi, merkityksellistämisen ponnistus. Tai ehkä vain vapautta. Jotain puuttuu, sen tiedän. Olen sanonut kaikelle pitkään kyllä ja taitaa olla sen aika, että alan taas sanoa jyrkemmin eitä. Koska kun kyllättelee, menettää vähitellen päätäntävaltaa ja aikaa ja sitten saattaa käydä näin: hieno elämä, hienot olosuhteet, mutta ei tilaa spontaaniudelle. Ja tuntee kuolevansa pystyyn jossain syvemmässä mielessä. Tai ehkä tämä johtuu vain siitä, etten ole kirjoittanut enkä puhunut syviä asioita oikein kenenkään kanssa aikoihin. Lähelläni ei ole enää niitä ihmisiä, joiden kanssa se kävi luontevasti. Tai ehkä tämäkin palautuu kirjoittamiseen - ehkä se kävi luontevasti, koska kirjoitin? Karhupumppu esiin.

(Tai ehkä minulla on vain oksitosiinikrapula, kuka tietää.)

Tuntuu oudolta matkustaa. Aivan kuin minulla olisi elämä. Oikeus haaveilla, heittäytyä, pettyä ja niin edelleen. Koska ymmärrän, miten reunalle olen itseni tunkenut, matkustan kaikista paikoista Goforeille. Ehkä olisi oikein matkustaa yksin, koska elän yksin muutenkin. (Asun kommuunissa mutta se on eri asia - on kuin joku olisi laminoinut pinnat eikä yhteyttä kehenkään pääsisi tapahtumaan. Ehkä olen vain liian väsynyt?) Mutta lähden monen ihmisen kanssa. Ainahan voi karata yksinkin dyyneille jos tilanne niin vaatii.

En oikein tiedä, mitä odottaisin. En kai mitään. Ehkä odotan näkeväni sen tietyn rautatiesillan ja muistavani, miltä tuntui olla kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen. Odotan näkeväni hietakampeloita tai pikemminkin tuntevani, miten ne karkaavat jalan alta.

Yhdestä asiasta olen varma: on järkevintä matkustaa juuri Goforeille, jos on syvältä tukossa. 

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Kolme fragmenttia joita en halunnut laittaa someen ja tämähän ei ole somea, eihän

Joskus mietin, olenko liian pahansisuinen. Tarkoitan tätä: kun joku jakaa niitä sitaatteja, että voit tehdä mitä vaan mitä oikeasti haluat, tekee mieli kirjoittaa alle että ihanko oikeasti voit syödä pääsi, kumota painovoiman ja napsauttaa sormilla maailmanrauhan. (Haluaakohan joku syödä päänsä?)

En kommentoi, koska olen oppinut, että hyväntahtoisuuden periaate on tulkinnassa ja kommunikaatiossa kullanarvoinen. Mutta hetkittäin on haastavaa hillitä sisäistä kolmivuotiastaan.

Ja vielä, haluamisesta: osa omista haluamisistani on ollut niin harmillisia, että pidän erityisenä siunauksena, etteivät halut ole päässeet toteutumaan. Esimerkiksi haluaisin olla yleisesti pidetty, kullanarvoinen vaikka kelle. Olisihan se äärettömän mairittelevaa! Mutta pystynkö nytkään pitämään yhteyttä harvoihin ystäviini? Luokattoman huonosti! Eli oikeastaan hyvä näin.

Samalla tavalla: haluaisin olla yksinkertaisempi, mutkattomampi. Mutta jaksaisinko silloin ymmärtää muidenkaan mutkia?

Vuosi vuodelta taidan ajatella yhä enemmän, että siinä saattaa olla vinha perä, että onnellinen se, joka osaa haluta sitä, mitä jo itsellä on, eikä niin, että kiipeää vaikka kuuhun saadakseen omakseen sen, mitä osaa haluta. (Ehkä santosha on ihan syystäkin niyamoissa. On helppoa hukata itsensä tyytymättömyyden sirahvinpyörään.)

 *******

Se, miten kotoisalta tuntuu pelmahtaa ilmasilkkiin rauhoittumaan pää alaspäin, antaa toivoa siihen, että jokin päivä myös eräät muut joogaliikkeet voisivat tuntua kotoisilta - - koko ajan sitä oppii uutta kehostaan, mutta puuttuvia paloja on edelleen niin monia, ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi kyselemisen ja tutkimisen.

Ja usein tuntuu, että juuri kun kuvittelee saavuttaneensa edistystä (etenkin takareisien joustattelun suhteen), keho suuttuu ja palataan lähtöpisteeseen. Vielä haasteellisempaa on tietysti opettaa - etenkin opettaa sellaisia ihmisiä, jotka eivät pelkää halvaantuvansa, rikkovansa niveliään jne. Siitä modaliteetista en tiedä mitään! Miltähän tuntuisi olla innokas tai pystyvä kehollisesti, mieltää itsensä muuksi kuin kömpelöksi?

Muistan elävästi ensimmäisen ilmajoogatuntini. En ollut rohkea tai kehoani hyvin hallitseva mutta ajatus selkärangan traktiosta vainosi niin paljon, että kokosin luuni ja menin. Ilmoittauduin workshopiin ajatellen, että voi olla, etten uskalla tehdä yhtään mitään mutta että se on ok ja saan vaikka istua koko ajan sivulla katsellen, miten muut uskaltavat. Kun annoin sen luvan itselleni, pystyinkin tekemään kaiken.

Tämä kuvio toistuu, toistuu, toistuu ja toistuu. Ihan yhtä pelottavia juttuja ovat olleet filosofian opiskeleminen (koska kuinkahan monta kertaa sain teininä palautetta, että olen tämmöinen pinnallinen tyhjännauraja), kasvatustieteen opiskeleminen (koska kiintymykseni on kaikkea muuta kuin turvallista ja koulusuhdekin on koostunut lähinnä auktoriteettipahoinvoinnista), hieronnan opiskeleminen (kuinka joku, joka on aina jökissä ja rikkoo itseään tuon tuosta, voisi parantaa muitakaan)

- liki KAIKKI maailmassa on ihan helvetin pelottavaa! (Vaikka tietenkin kaikki muu on hyvin laimeaa koululiikunnan pelottavuuden rinnalla - joskus mietin, onko tämä nykyinen polku yksinkertaisesti yritys kursia kiinni ne siellä revityt mielen haavat.)

Paitsi ilmasilkki. Kirjoittaminen. Nukkuminen. Syöminen. Seksi. Käveleminen. Meditoiminen. Laulaminen. Opettaminen. Nauraminen. Anteeksi antaminen. Tanssiminen. Esiintyminen. Vesijuokseminen. Ne eivät jostain syystä pelota. (Hemmetti, pelkäsin vesijuoksemistakin aluksi niin että henki meinasi salpautua kurkkuun.) (Sen sijaan en ole ikinä oppinut sitä pelkoa, jota naisten väitetään kokevan - yksin pimeällä liikkumisen pelkoa. Minä pelkään sisätiloissa lähikontaktissa vähän vieraamman miehen kanssa, ehkä koska se on tilanne, jossa on sattunut ikäviä asioita. Vasta joidenkin viikkojen suhteen jälkeen alan uskoa, ettei toinen satuta minua, jos meille tuleekin intressiristiriita jonkin asian suhteen.)

On jotenkin aika mukavaa, että mitä vanhemmaksi tulee, sen useampia alueita biologisten perustoimintojen rinnalle löytyy pelottamattomiksi vaihtoehdoiksi. Ja myös: että tietää, että kaikki joka tapauksessa pelottaa. Joten oikeastaan voi valita tehdä ihan mitä lystää, koska se on aluksi aivan hirvittävää ja lopuksi ihmettelee, miksi sitä niin kovasti pelkäsi.

Olisi kyllä jännittävää elää edes viikko sellaisen ihmisen elämää, jonka mielenmaisemassa pelko ei ole ollut niin hallitseva emootio kuin omassa elämässä.

********
Kas, lisää merkkisanoja (mukana myös improsta tuttu kyllä/mutta vs. kyllä/ja -harjoitus). Mulle jo pitkään ovat olleet mustalla listalla pitäisi, sekä lisäksi aina ja ei ikinä - niistä huomaa heti, että kas vain, nyt lähtee flippaamaan toisia varten elämisen ja/tai toivottomuuden synkeisiin ja hedelmättömiin maastoihin. On asioita, jotka pitää tehdä, jotta voi katsoa itseään silmiin peilistä ja hymyillä aurinkoisesti. Mutta ei, ei ole asioita, jotka pitäisi tehdä. Asiat joko pitää tehdä tai sitten ne voi halutessaan tehdä tai jättää tekemättä. Tämä on tasan näin yksinkertaista elämässäni. (Toki tekemisillä ja tekemättä jättämisillä on seuraamuksensa mutta entäs sitten. Jos joku toinen valitsee suhtautua toimintaani nurjasti, koska en ole täyttänyt hänen ennakko-oletuksiaan, se on hänen valintansa. Asioista voi neuvotella etukäteen - jotain voi luvata, kaikkea ehkä ei.)

Ja kuinka yleisiä pitäisit ovat! Eilenkin sain workshopissa ihmetellä sitä, että kun saadaan irroiteltua mieli varovasti ja hellävaraisesti siitä ajatuksesta, että menon pitäisi ulkoisesti näyttää joltain, heti uusi pitäisi ilmestyy hämmentämään mieli pientä - että miltä jonkin pitäisi tarkalleen tuntua, jos kerran pitäisiä ei käytetäkään muodon vahdinnassa. Koska jos päästää irti pitäiseistä, ilmeisesti taivas romahtaa tai tulos voi olla mitä vaan? Jokin pelko tai katastrofin aavistus tuntuu vaanivan tässä askeleessa, koska uusia pitäisejä löydetään siihen tahtiin, että sivustakatsojaa hengästyttää. Entä jos vain tekisi kokeilevalla avoimella mielellä ja kuuntelisi, miltä kyseinen tekeminen de facto tuntuu? Ja että se tuntu voi olla semmoinen, joka tulee vasta kun malttaa päästää irti päässä vilisevistä ennakko-oletuksista ja ihan oikeasti kuunnella, mitä tapahtuu. Ja ehkä pitää mielessä yksi pitäminen - jos on kova vihlova kipu tai muuten liian huonot vibat joita ei halua kestää tällä hetkellä, pitää tulla pois asennosta tai liikkeestä (ilman konditionaalia).

Tuntuu, että osa oppilaistani on välillä kapasiteettinsa äärirajoilla, kun kysyn heiltä suoraan, että miksi sä haluat ajatella, että tän pitäisi tuntua joltakin tietyltä. Eivät he koe tehneensä valintaa ajatella näin, ja tarkalleen ottaen eivät ehkä ole tehneetkään, jos mieleen ei ole tullut, että on aivan mahdollista elää ja suunnata elämäänsä ja tekemisiään ilman närästäviä pitäisejä. Välillä tunnen itseni pahaksi ämmäksi, kun tällä tavalla haastan ihmisiä miettimään, millaista diskurssia he haluavat sydämessään vaalia. Mutta eipä mulla paljon muutakaan ole antaa, paitsi ehkä hirveä kasa anatomiadetskuja.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Teoriain käytäntöön siirtäminen parinkymmenen vuoden viiveellä

Olen viime aikoina keskustellut paljon yhden läheisen kanssa paljon ja alkanut hahmottaa aika hämmentävää kuviota. Alan vähitellen tajuta, että monia on tässä kaupungissa, maassa ja maailmassa kasvatettu ihan toisenlaisin prinsiipein. Jostain syystä heille on toitotettu suurinpiirtein kehdosta saakka, että tärkeintä on kova työ ja puurtaminen, jos meinaa mieliä pitää pään pinnalla, että lepo on turhaa, säännöt armottomia ja joustattelemattomia eikä erehtyä eikä anteeksi saa, että on parempi olla pysähtymättä ja tutkimatta hiljaisuutta sisällään, unia, tanssia, leikkiä, kehon herkkyyttä, ja että on tiedettävä, mikä on ajankohtaista ja tärkeää. Ja sitten jostain kummallisesta syystä itseäni on kasvatettu ihan toisin - istutettu pienestä pitäen kuuntelemaan ja kuulostelemaan hiljaisuutta itsessä ja toisissa, ymmärtämään kaikkien olevan samaa elämää, ennen kaikkea antamaan anteeksi kerran toisensa jälkeen, joustamaan, luovimaan aktivoitumisen ja lepoon laskeutumisen välillä, tuotu luonnon, rituaalien ja katharsiksen luo kerta toisensa jälkeen oppimaan ja vaikuttumaan niiden synnyttämästä sisäisestä liikkeestä. Olen minäkin toki yrittäjävanhempien lapsena saanut omanlaiseni koulun siihen, että työ vallitsee 24/7, mutta eri tavalla: se on kuitenkin suunnattavissa ja järjestettävissä, siinä ei ole riippuvainen toisten päätöksistä (paitsi toki ostajista joiden suuntaan on jaksettava olla rakastavan pitkämielinen ja joustava), ja se työ/tie on itse valittu ja sitä kannatellaan itse, omin taidoin (ja taidottomuuksin) ja läsnäoloin. En muista ikinä kenenkään sanoneen, että panostaisit nyt vähän enemmän, laita tuohon vielä pari tuntia lisää ahdistusta ja junnausta tai että ei näistä sinun tekeleistä ole mihinkään kun et viitsi edes yrittää. Tai että kukaan ei ota sinua töihin jos et sitä, tätä tai tuota. (Muistan kyllä keskustelut "kukaan ei mene kanssasi naimisiin jos" - siivoukseen liittyen; sekin ajatus oli väärä, enemmän parisuhteissa on ollut hyötyä siitä, että sietää sotkua kuin siitä, että siivoaisi tiukan dogmin mukaan - kuitenkin ne keskustelut olivat hyödyllisiä koska eipähän tullut liikaa uhrattua ajatuksia jollekin naimisiin kelpaamisen kaltaiselle epäolennaisuudelle vaan saattoi seurata sitä, mikä kiinnosti).

Kuunnellessani ystävää ja tämän kamppailua ankaraa sisäistettyä sääntö-anteeksiantamattomuus-ääntä vastaan tulen hurjan surulliseksi. Miksi toisia kasvatetaan tulevaisuuteen, joka perustuu enemmän pelolle, rangaistukselle ja armottomuudelle, ja toisia tulevaisuuteen, joka on neuvoteltavissa, armollinen ja avoin uusille aluille? Se on ihan tajuttoman epäreilua. Onko tiukan ja ilottoman kasvatuksen taustalla vanhempien omia kokemuksia maailmasta, joka ei jousta, anna anteeksi tai tue uusia alkuja? Tai ehkä vain pelko, että maailma saattaa olla sellainen, ja halu taata lapselle varma eteneminen sellaisessa maailmassa? (Muistan tässä yhteydessä toisen ystävän äidiltään saaman neuvon, että pitää olla kiero ja välinpitämätön, koska maailmassa pärjää sillä tavalla.) Ehkä kaikki vanhemmat eivät osaa luottaa siihen, että maailma voi muuttua, joten lapset (ja aikuiset) voisi pikemminkin kasvattaa sen mukaan, millaisen maailman haluaa toteutuvan? Ehkä taustalla on jokin ajatus, että ihmiset kilpailevat toisiaan vastaan verissä päin ja että se, joka puolustaa hyvän kaikille riittämistä, oikeudenmukaisuutta, jaloutta ja armoa, saa vain pahemmin turpiin? Tai ettei olisi sen arvoista saada pahemmin turpiin tällaisessa mittelössä? (Turpiin tullee kuitenkin jossain, miksei sitten juuri tässä?) Tai ettei toimimalla hyveellisesti ja edistämällä asioita, joilla on kaikupohjaa toisten syvimmissä arvoissa, saisi äkisti isoja laumoja liittolaisia, ystäviä, jotka siloittavat tietä silloin kun on vaikeaa?

En tiedä, miksi meitä kohdellaan niin eri tavalla. Olen hurjan helpottunut siitä, että sain sen kasvatuksen, jonka sain. Siitäkin huolimatta, että aina kun puhutaan urapoluista ja systemaattisesta uran rakentamisesta, havahdun hetkeksi pelkoon, että entäpä jos nämä toiset ovatkin oikeassa eikä maailmassa voi selvitä pidemmän päälle, ei ainakaan tällaisella mielenmaisemalla, jossa ei juonita nättiä ceeveetä ja kamppailla resursseista suu vaahdossa ja silmät verestäen. Eihän niissä keskusteluissa yleensä kuitenkaan puhuta mitään unien, leikin, pyhän ja palautumisen priorisoinnista tai luottamuksesta siihen, että elämä on edettävissä hengitys kerrallaan. Ehkä oletetaan, että kaikki tietävät nämä asiat joka tapauksessa, kuten pitkään oletin itsekin kaikkien ne tietävän. Ja nyt sitten ystävän kanssa keskusteluita käytyäni tajuan, että niin, on osa ihmisiä, jotka näkevät nämä asiat jos ei nyt ihan syntinä sentään, niin ainakin jonakin sellaisena, jonka ehkä saa palkinnoksi tässä elämässä (tai seuraavassa) jos onnistuu ensin hoitamaan alta pois velvollisuudet, jotka eivät maistu ilolta. Ja se on ehkä kaikkein hurjinta koko jutussa: etteivät ne velvollisuudet kuten työ, toisten hyvin kohteleminen jne. tunnu asioilta, joista voi iloita ja joista saa itsearvostusta, koska on aina vajaa, olisi voinut tehdä enemmän jos olisi viitsinyt yrittää, eikä kukaan koskaan missään voi antaa anteeksi sitä, ettei ole tehnyt vieläkin enemmän sitä, mitä ei oikeastaan jaksaisi lainkaan tehdä.

Varmasti tulkintani ontuu kohdassa jos toisessakin, mutta suunnilleen tällainen kuva näistä keskusteluista on piirtynyt, ja säikähdin sitä aika tavalla. Ja aloin miettiä, miten ihmeessä voin tehdä työtäni niin, että pystyisin aina silloin tällöin ehdottamaan, että anteeksi saa, haahuilla saa, hidastella saa, nukkua saa, leikkiä saa - ettei se kaikki ole jotain turhaa tai luksusta tai ekstraa vaan välttämättömyys, joka tekee mahdolliseksi sen, että työhönsä tarttuu virkeänä ja ilolla, jaksaa hihitellä aika monelle vastoinkäymiselle ja antaa anteeksi itselleen niistä vastoinkäymisistä, jotka taitavasti rakensi ja jotka eivät ole hihittelykaliiberia, ja nähdä mahdollisuuksia, alkuja, kiinnostuspolkuja kutsumassa haahuilijoita melkein kaikkialla minne katsahtaa.

Jotenkin pidän aika hupaisana tätäkin, että enkö vaan lukenut jo ensimmäisessä yliopistotutkinnossa ummet ja lammet autoritaarisesta vs. vapaammasta kasvatuksesta, erilaisista motivaatioista toimia, protestanttisesta työetiikasta jne. - eihän tämän pitäisi olla mitään vierasta. Mutta jotenkin onnistuin lukemaan ne satuina (mitäpä teoriaa en...) tai joinakin aiempia sukupolvia koskevina kurimuksina enkä tajunnut, että ihan oikeasti on olemassa ikäisiäni ihmisiä, joita on lapsesta saakka ehdollistettu uskomaan, että on kaiken aikaa työskenneltävä silmälaput silmillä tiukasti yhteen suuntaan itseään puskien. Olisihan mun tietysti tämä pitänyt hahmottaa jotenkin graduaineistostanikin edellisessä gradussa. Vaan kun ei. Näemmä tarvitsen aina henkilökohtaisen pitkällisen keskustelusession livenä, jotta voin ymmärtää edes jollain tasolla, että tosiaan, jokin kirjoista lukemani asia saattaa ihan oikeasti vaikuttaa maailmassa. Nyt tietysti koen näkeväni tätä kaikkialla. Ja mietin, miksi ylipäänsä opiskelin niin paljon ja pitkään, kun en kyennyt siirtämään niitä teorioita kuitenkaan arjen havainnointiin. Ehkä ajattelin, että joskus vielä hahmotan ne asiat. Luultavasti en. Tuntui vain hämmentävältä ja kiinnostavalta, millaisia kaikkia ajatelmia ihmiset ovat täällä ollessaan punoneet sen yhteisen jaetun hiljaisuutemme päälle.

Mietin myös hämmentyneenä sitä, miten suhtautuisin hitauteeni, jos kuuluisin ankaraan suorittamisen koulukuntaan. Raivostuttaisiko tai hävettäisikö se? Luultavasti sen koulukunnan mukaan kasvatettuna en olisi voinut opiskella tässä määrin, koska tämä hitaus on ollut minussa aina ja luultavasti jokainen minua pidempään opettanut on myös tullut siitä tietoiseksi. Jos en antaisi sitä itselleni anteeksi, antaisivatko muutkaan? 

Kunpa kaikki saisivat ympäristön, jossa on mahdollista oppia antamaan itselleen anteeksi - samoin tein, ylitsevuotavaisesti, koska teot ovat vain tekoja ja ajatukset vain ajatuksia, ohikiitäviä ja samalla todellisuusnäkymää rajusti vääristäviä. 

lauantai 1. joulukuuta 2018

Mitä mietin tänä syksynä

Like the soil, mind is fertilized while it lies fallow, until a new burst of bloom ensues.
John Dewey, Art as Experience
En ehdi kirjoittaa. Tai varmasti ehtisin, jos priorisoisin. En ole priorisoinut. En ole tuntenut enää yksinäisyyttä tai epäsopivuutta sillä tavalla kuin se oli osa elämääni aina jonnekin - minne? - saakka. (Ehkä sinne saakka kun keskustelimme Faunin kanssa yli vuosi sitten keskustelun, jossa minusta tuntui, että sain sanottua kaiken, joka on tarpeen sanoa jollekulle toiselle: irtipäästämiskeskustelu. Ehkä sisäinen muutos tapahtui jo sitä ennen mutta se oli vielä sanottava ääneen, ehkä se sisäinen muutos oli tapahtunut jo vuosia sitten mutta ei ollut ketään, jonka olisin ennen tuota keskustelua tiennyt olevan valmis kuulemaan sen, ja muutos todellistuu vasta tullessaan jaetuksi muutenkin kuin kuvitellen. Tuossa keskustelussa kai tajusin lopullisesti, että huolimatta kaikista epäilyksistäni jaksan ja osaan rakastaa toisia ja että siihen, että rakastan, ei tarvita mitään ulkoisia merkkejä - suhdetta, ystävyyden vakuutteluita tms.)

Kai olen sitten löytänyt paikan tästä elämästä ja maailmasta. En ole tainnut ajatella syksyn aikana kertaakaan, etten jaksa elää, en edes häilähdyksen verran. Olen kyllä ajatellut monesti, että jos nyt kuolisin, en jäisi katumaan enkä murehtimaan mitään, ja että olen saanut niin paljon, että lisän penääminen olisi röyhkeää. Aivan kuin olisi pukeutunut jonkun toisen vaatteisiin. Sisilian joogaretriitillä hyvin onnettomana kolmisen vuotta sitten, vai onko siitä jo neljä vuotta, miten vuosista voisi pitää kirjaa, tapasin poliisissa toimivan jooginaisen, joka ajoi hurjaa vauhtia pimeillä teillä ja sanoi kasvot kalpeina hidastamista vaativalle miehelleen, että hän on valmis lähtemään sitten kun aika on, että sen kanssa on vain oltava siinä työssä sujut. Siinä oli jotain tuttua ja ehkä vähitellen olen kokeillut tuota ilmiasua, sovitellut sitä, harjoitellut. Olen toki ollut ennenkin valmis jollain tavalla, mutta se on ollut enemmän väsymystä, personalistoitua osaamattomuutta, elämisen pelkoa.

Kun tuntee kuuluvansa tänne, ei samalla tavalla tule hinkua kirjoittaa. Ei ole mitään niin akuuttia, mikä pitäisi käsitellä vaivaamasta kehoa.

Mutta toki olen ajatellut ja joskus ohikiitävästi harmistunut siitä, etten ole kirjannut muistiin ajatuksia. Kuten ajatuksia harjoittamisesta. Sitä, miten jostain tarpeellisesta mutta hyvin epämukavasta kasvaa osa itseä ja päivittäisrutiinia, miten epämukavasta tulee tässä kohdin mukava ja miten lempeäksi vähitellen kehittyy omaa osaamattomuutta kohtaan.

Jos pitäisi nimetä yksi ihminen, joka on kaikista eniten vaikuttanut omaan hyvinvointiini, se olisi melko varmasti Pema Chodron. Tämä tuli mieleen pari kuukautta sitten, kun luin ystävän päivitystä Peman kirjan lukemisesta. On hyvin radikaalia ja vaikeaa hyväksyä se, mikä tapahtuu. Ja vielä kiinnostua siitä! Monesti olisi (ja on) hyvin houkuttelevaa kääntää katseensa poispäin siitä, miten noloa, raivostuttavaa, epätoivoista ja taitamatonta oma käyttäytyminen on, miten sitä ei osaa välillä oikein edes nukkua eikä hengittää, koska on niin jännittynyt tästä kaikesta. Ja miten mielellään fuskaa ja katsoo poispäin vaikeuksista (jotka totisesti ovat vaikeuksia eivätkä haasteita), kieltää jo esitietoisella tasolla, että tässä olisi mitään merkillepantavaa, kiinnostavaa, vaikutettavaa tai etenkään hyväksyttävää.

Aika usein koetan ohjata joogaa paljonkin Pemaan tukeutuen: Kas, eikö olekin toivotonta, kun se polvi ei vaan aktivoidu eikä selkää saa pystysuoraan? Ja mitenkä ne alemmat kylkiluut taas karkasivatkaan kontrollista ja miten lonkankoukistajan pidennystä väistettiin ovelasti pyrstöä ankanpyrstölle työntäen! Ja sitten joogit katsovat sen näköisenä että mitä nyt. Että eikö sun pitänyt tsempata meitä? Ja täällä me vaan kökötetään ja hengitellään ja se tuntuu ihan tyhmältä ja riskialttiilta (koska tyhmä ohjaaja kaiken aikaa muistuttelee, että tässä voi sattua jos et sitä ja tätä ja tuota ja sitten toteaa että no eipä taaskaan onnistunut) ja kaiken lisäksi mitään tavoitettakaan ei ole koska sehän veisi huomion pois tästä katastrofista. Tai siis, on tavoite olla läsnä, mutta se tuottaa lähinnä noloutta.

Tämä on kaukana yoga blissista. Huomaan jatkuvasti, että tunneillani yoga bliss syntyy niinä kertoina, kun olen jostain syystä hyvin väsynyt enkä yksinkertaisesti jaksa korjata ziljoonatta kertaa, muistuttaa muistuttamistani niistä pienistä asennon korjauksista, jotka tekevät asanasta turvallisen ja työlään, ja annan ihmisten roikkua nivelsiteidensä varassa hetken ja hengitellä pinnallisesti tämän kerran. Tai teetän kokeellisesti jotain mistä heti totean (sisäisesti ja hiljaa), että ei hemmetti, ei ryhmän koordinaatio ja kehotietoisuus riitä vielä tähän, tarvitaan vielä rutosti valmistavaa työtä (josta paljon kukaan ei piittaisi koska ne eivät ole "oikeita asanoita" eikä niissä ehkä edes tule hiki tai kipeitä lihaksia, joilla aika moni tuntuu mittaavan kehotietoisuuden ja kehonhallinnan kehittymistä). Juuri silloin useimmat tulevat sanomaan, että olipas mahtava tunti. Kuulen sen näin: sain tehdä asioita tiedostamatta, että töitä piisaisi ja ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miten niihin töihin edes tartutaan. Mutta ei elämä ole enimmäkseen mahtavaa. Jooga vielä vähemmän. Enimmäkseen on noloutta, pulmia, tietämättömyyttä, hetkellisiä haluttomuudenpuuskia yhtään mihinkään, tajua kaiken ohikiitävyydestä ja siitä, että kun yhden pulman ratkaisee, ponkaisee seuraava (ja mahdollisesti edellistä hankalampi) näkökenttään.

Siitä huolimatta matolle menee kerran toisensa jälkeen. Miksi?

Ehkä koska on kuullut lauseen, että läsnäolo on hallinnan vastakohta. Kuulostaa suomeksi töröltä pikakäännöksenä, elegantimmalta kuten yksi opettajani sen sanoo englanniksi: "Mindfulness is the opposite of mastery."

Filosofian amanuenssi oli oikeassa kauan sitten seistessään Athenan portailla poltellen tupakkaansa, pysähdyttyäni juttusille ja kerrottuani, että aikani on hajonnut kaikkeen sinne sun tänne. Hän sanoi: "Se mikään ei mene hukkaan." Siinä hän oli oikeassa. Mikään ei ole mennyt hukkaan. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä ja suunta, muutama uudelleenlinjaava toteamus ja asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Tarvitaan yhteisö, joka toivottaa tervetulleeksi ja antaa tilaisuuden tarttua työhön, käyttää oppimaansa toisten hyväksi. Tai ainakin yrittää sitä.

Koetan sanoa kerran toisensa jälkeen oppilailleni, että tulkaa rohkeasti keskelle ja eteen, jotta kerkiän korjata teitä ja ylipäänsä ehdin huomata, jos on jotain akuuttia. Ja kerran toisensa jälkeen ne, jotka eniten tarvitsisivat kosketuksen jonnekin kohtaa selkää ja pyynnön "huomaa tämä kohta, tätä kohti päätä/etuseinää/takaseinää", kaikkoavat takariviin, koska jos kukaan ei huomaa omaa epätäydellisyyttä ja puutu siihen, on melkein kuin sitä ei olisikaan. Mutta ei saa myöskään työkaluja korjata sitä. Joskus vaihdan paikkaa salissa ihan sen vuoksi, että saan kontaktin niihin, jotka pakoilevat itseäni eniten.

Yhdessä syksyssä ryhmät edistyvät valtavan paljon. Lopulta liikkeessäkin kiikastaa monesti siitä, että mielikuva siitä, mitä oltiin tekemässä, ei sisällä sulavuuden ja turvallisuuden kannalta olennaisia metaforia, tai ei tiedosta, mitä suuri osa kehosta tekee - eli toista kuin mitä sen kuvittelee tekevän, ennen kuin joku korjaa, tai näkee kuvan tai videon itsestään ja haluaa parahtaa, että miksi mä olen noin kyyryssä, apua. Koska tiedän, miten raskasta on tehdä toisen tuijottaessa, käytän ohjauksessa apuna paljon korkkitiiliä ja melkein kaikialta löytyviä jumppakeppejä. Tiili tai keppi ristiselällä on objektiivinen mittari, joka antaa iholle vaapunnallaan välittömän palautteen siitä, horjuuko asento tai kippaako lantio johonkin suuntaan silloin kun sen haluttaisiin pysyvän suorana. Tiili tai keppi ei myöskään ajattele mitattavastaan mitään, ja joskus huomaan, että oppilaille on raskasta ajatella, mitä heistä mahdan ajatella, joten ehkä tiilen tai kepin palaute on helpompaa ottaa vastaan. Koetan kyllä sanoa, että oma harjoitukseni on sekin melkoista räveltämistä ja kepit vaan kolisevat mutta ei se mitään, siinäpähän sitä oppii. Näin koetan tarjota mallin: Voi olla välittämättä siitä, että aluksi kaikki on niin hemmetin vaikeaa. Ja että se lopuksikin on niin hemmetin vaikeaa. Voi olla, että tämä tekee minusta monille vielä vaikeamman lähestyä. Mutta en oikein tiedä, mitä muutakaan tarjoaisin, joten luotan siihen, että ne, joihin tämä kolahtaa, saavat hyödyn, ja toiset sitten löytävät toisaalta sen, mitä sillä hetkellä tarvitsevat.

Viime viikot ovat olleet melkoisia. Tänään piti olla ensimmäinen vapaapäivä noin kuukauteen, mutta eikö tähänkin pukannut yksi sijaistus - otan kernaasti sijaistuksen tällaiseenkin päivään, jos se on ilmajoogaa. Siinä on tekemisenä jotain niin vapauttavaa ja onnelliseksi tekevää, etten jotenkin miellä sitä työksi lainkaan samalla tavalla kuin muita joogatunteja. Olen kouluttautunut edelleen ja ähkinyt oikein- ja nurinperin sitä, miten vaikeaa onkaan suoristaa yläselkää ja yläniskaa tai aktivoida jalkoja, ja kouluttautuminen jatkuu keväällä tiiviiseen tahtiin. Haluan ymmärtää enemmän dynaamisemmasta mattojoogasta, jota sitäkin opetan ja johon ilmajoogakin pohjautuu. Syksyn opetuksen pohjalta on muodostunut valtava määrä kysymyksenaihioita, joihin toivon saavani hienostusta ja tolkkua. Samalla keho tuntuu hajoavan alle: kaikkialle sattuu joinain iltoina. Etenkin polven vanha nivelrikko on huutanut pari viikkoa onnettomana, mutta on nyt työkuorman keventyessä onneksi lientymään päin, ja sitä patsi: olen tajunnut, miten paljon polvikipu on yhteydessä vasemman puolen piriformis-lihaksen juntturaan ja siihen, ettei vasen lonkka aukea yhtä paljon kuin oikea, todennäköisesti jo ihan luustoperäisesti, koska aukeaminen pysähtyy kovaan seinään, joka saattaa olla reisiluun varsi labrumia vasten, aivan toisessa kohdin kuin oikealla puolen. Kevään lukujärjestys on keveämpi: olen viisastunut syksyn kuluessa ja tajuan paremmin, mitä tehdä ja mitä ainakaan ei.

Tuntuu oudolta, että olen myös myynyt päiväni, iltani ja viikonloppuni kesäkuun loppuun saakka. Niissä kohdin, joissa ei ole työtä, on pakollinen lepo ja palautuminen. Viime kesänä olin sopinut vain yhden joogan viikkotunnin ja tunsin levottomuutta jättäessäni virkamiestyön, jossa oli ihana tiimi, mutta muuten ankea meininki, ja mietin, miten oikein selviän rahallisesti. Toisaalta olin niin raivoisan kyllästynyt lähipiirin valitukseen taloudellisesta epävarmuudestaan, etten olisi kuuna kullanvalkeana kehdannut tunnustaa kellekään ääneen, että talousasia huolestuttaa - en yksinkertaisesti haluaisi lisätä sitä diskurssia tähän maailmaan himpun vertaa, koska näen lähipiirissä ihan liikaa huolta tästä seikasta, ylipaisunutta kauhua siitä, ettei fiksu, kouluttautunut ja sivistynyt ihminen muka selviäisi jonkin aikaa ilman vakipestiä - useimmat vielä tarrautuvat pesteihin, joista eivät oikeastaan edes pidä, mutta pitävät niitä kuitenkin parempina kuin epävarmuutta, vaikka arvelevat itsekin osittain mielettömästi järjestetyn työn tekevän kyyniseksi. Nyt teen mielekästä työtä, jonka jatkuvuus on turvatumpaa kuin virkamiehen pätkät (mikäli oma terveys kestää mutta virastothan eivät katoa mihinkään ja minulla on todella hyvät suositukset tuolta virkamiespätkältä) ja palkkakin sama, etenkin jos laskee mukaan sen, että saan treenata ilmaiseksi paikoissa, joissa opetan. Aiemmin tuntui ahdistavalta myydä itsensä kuukausiksi, nyt se ei tunnu lainkaan pahalta vaan odotan jo innolla kevään uusia kursseja ja kesän retriittejä. Vähitellen ymmärrän, mitä tarkoittaa työssä viihtyminen. Ehkä tätä: ei tunnu pahalta ajatella, että on myynyt itsensä kesään saakka. Ei ikävöi toisaalle. Voi hengittää tässä ja nyt ja tuntea olevansa oikeassa paikassa, olkoonkin että osaa vain hippusen verran ja välillä sattuu ja tuntuu siltä, että tarjoaa ihan muuta kuin mitä asiakkaat haluavat (mutta sitähän opettaminen on, siksi tunneille tullaan ja opettajalle maksetaan: opettaja näkee, mitä oppilas tarvitsee - vs. haluaa - ja koettaa antaa työkaluja tuon tarvitun hitaaseen lähestymiseen).

Yksi seikka, jota olen myös ihmtellyt tänä syksynä, on viestinnän sävy. Tarkoitan tätä: akateemisissa töissä ja virkamiestöissä viestintä on hyvin kuivakkaa, pidättynyttä ja joskus yllättävän passiivis-aggressiivistakin. (Virkamiesaikanani nauroimme tiimin kesken koko yksikön aamupalaveria, jonka ristimme passiivis-aggressiiviseksi aamunavaukseksi. Usein hihitin p-a-a:n alusta loppuun huvitus mahanpohjassa kuplien. Melkoinen vau-kokemus koko tuo meikäläisen virkamiesura!) Jotkut pomoni ovat osanneet akateemisella /virkamispuolella ilmaista myös iloa ja hurmiota, hyviä ihmisiähän on kaikkialla, mutta perussävy on ollut tosiaan jotenkin pidättyväisempi ja hyvin hierarkkinen. En ole tajunnut sitä ennen kuin nyt, kun sovin asioita liikunta-alalla. Täällä sydämet vilahtelevat viesteissä, samoin mahtavat ja loistavat. Aluksi nauroin tyylille, toki samalla tyylillä vastata yrittäen, mutta vähitellen olen tullut siihen tulokseen, että ei hiivatti, on tässä jotain opittavaa. Koska kyllähän me vaikutumme tapaamistamme ihmisistä, saamme upeita oivalluksia, ja kun olen sairaana ja joku pystyy auttamaan ja tekemään tuntini, helpotus ja kiitollisuus tulvii aitona ja valtavana. Sellaiset emootiot välittyvät hyvin kasvokkain kommunikoidessa vaikka sanat pysyisivätkin vakavina ja ammattimaisina, mutta kun omakin työelämäni on ollut yhdeksänkymmentäluvulta saakka enimmäkseen yhteyttä sähköpostilla, nyttemmin usein facbookilla ja whatsappilla, sillä on merkitystä, että tuntee olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Saako freelancerin tuntemaan itsensä osaksi taloa näin halvoin pikku konstein? Ehkä jopa näin. Olen usein tehnyt vuosia töitä taloille, joista olen tavannut kerran yhden ihmisen livenä työhönottohaastattelussa (ja kaikki varmasti tietävät, miten rentoja ne tilaisuudet ovat). Kaikki muu on ollut sähköistä viestintää tekstillä. Siinä voi muutama sydänmerkki saada paljon painoa!

Nyt aamu etenee, haluan jaloitella lisää, jätän tekstin.

Varmistui, että tänäänkin opetan tunnin. Tuntuu silti vapaapäivältä, kun ehdin kirjoittaakin. 

lauantai 28. heinäkuuta 2018

Pikku prinssi & Oliver Sacks, säikähdys ja somearkuus

Viime viikkoina on sosiaalisessa mediassa kiertänyt meemi, jota olen katsellut vähän huolestuneesti ja josta moni arvostamani ja pitämäni ihminen on hämmennyksekseni tykännyt. Meemissä sanotaan suurin piirtein, ettei ihminen sydämellä paremmin näe, koska sydän on sisäelin, vaan silmällä.

Olen ollut meemistä hämmentynyt, koska filosofian graduni perustui vahvasti ajattelijoihin, joita ja joiden estetiikkakäsitystä yhdistää optisen näkökäsityksen kyseenalaistaminen: Silmä ei näe eikä silmällä nähdä, ihminen näkee kokonaisena olentona, kaikkiaistisena ja myös itsensä samalla aistivana lähinnä silloin, kun katselee - tarvitaan aktiivisuus. Mitä aktiivisuuteen tulee, oman sydämen syketiheyden monitorointi on tärkeää informaatiota oman kehon kuormituksesta ja virittyneisyydestä ja sikäli minun on vaikeaa hurrata ajatukselle, ettei sydämellä ehkä tietyissä tilanteissa todellakin näkisi jopa paremmin kuin silmällä.

Onnistuin säätelemään hämmennystäni vakuuttamalla itselleni, että varmasti he ajattelivat vastustavansa jotain ihan muuta pikemminkin kuin kannattavansa optista näkemiskäsitystä. (Olkinukkeja en tahdo alkaa rakentaa.) Mutta mitä? Metaforista puhetapaa? Sentimentaalisuutta? Epätieteellisyyttä tai tiedevastaisuutta? - Mutta ei ole kovin tieteellistä sekään, että väittää näkemisen tapahtuvan silmällä. Sekä sydän että silmä tarvitaan näkemiseen - tai niitä korvaavat kapistukset, keinosilmä, keinosydän. Ja hermoverkko, joka käskyttää silmämunaa liikuttavia lihaksia, tulkitsee, etsii. Ehkä tässä on kaikuja myös olemisen/tekemisen ja interoseption/eksteroseption arvottamisesta kulttuurissamme? En oikein ymmärtänyt, mikä jutussa oli niin hauskaa ja jokin siinä ahdisti kovasti. Arvelin lukevani lauseen ihan toisin kuin muut ja tunsin yksinäisyyttä ja äkisti, pitkästä aikaa myös sitä tuntua, etten saisi ajatella kuten ajattelen, lukea kuten luen, ymmärtää kuten ymmärrän. Valitse taistelusi, älä nyt kysy mitään, ettei sinun ajatella vittuilevan, hoin itselleni ja sain kuin sainkin käsiteltyä jotenkin syvän ja lamauttavan surun meemistä kysymättä tai kommentoimatta mitään. (Tämä suru! Voisinko mieluummin nauraa tai pyytää apua? Jotenkin tässä kohdin en osannut. Tulen surulliseksi vaikka mistä hassuista asioista, niin se vaan on, ja olkoon. Onneksi en lamaannu pitkiksi ajoiksi.)

Nyt kun olen lukenut - ihan sattumalta - Oliver Sacksin näköaistimista ja sen pulmia käsittelevää kirjaa "Kirjailija joka kadotti kirjaimet", muistin äkisti jo unholaan painuneen meemin. Palasin kokemaani hämmennykseen ja ajattelin, että tätä kirjaahan täytyy suositella somessa, jos vaikka jotakuta kiinnostaa näkemisen tematiikka psykologian ja neurofysiologian kannalta. Kirja on aivan fantastinen - tällaista tekee hyvää lukea, jotta osaa arvostaa arkista! (Ja myös hahmottaa itseään; luulen löytäneeni uuden hypoteesin siihen, miksi varoituksetta sattuvat vammani tuntuvat osuvan systemaattisesti vasempaan puoleeni, miksi lapsena juoksin ovenkarmeihin, kolhin itseni ja miksi nykyäänkin kehoni puoliskojen välillä vallitsee niin voimakkaasti erilainen jännitys; ehkäpä jännityksen epäsymmetriassa kyse ei olekaan aiemman hypoteesin mukaisesti ratsastusonnettomuudesta, johon jouduin teininä ja jonka jälkeen en saanut minkäänlaista fysioterapiaa vaan lievästä epäsymmetriasta ääreisnäössä - sen huomaa selvästi, kun kohdistaa siihen tarkkaavaisuutensa; olisi kiinnostavaa tietää, onko tuon epäsymmetrian syy vai seuraus se toiminnallisuuden ja koordinaation epäsymmetria jollainen jossain määrin toki meillä kaikilla taitaa olla, minulla ehkä vain keskimääräistä vahvempana.)

Sacksin tapaan kirjassa on potilaskertomuksia, jotka avaavat silmät/sydämen (kukin poimikoon luentaansa provosoimattomamman) sille, millaista on elää maailmassa, jossa ei tunnista kollegoitaan, jossa ei ole olemassa mitään kasvojen toisella puolen, jossa kadottaa äkisti kyvyn lukea ja niin edelleen - tai millaista on saada silmämelanooma ja menettää stereonäkö tai saada sellainen ensimmäistä kertaa viisikymppisenä. Näkemisen probleemien sivujuonteena kulkevat kysymykset mielikuvien luonteesta, erilaisista ratkaisuista samantyyppiseen tilanteeseen, ylipäänsä siitä, miten erilaisissa maailmankaikkeuksissa elämme ja miten kummallista on, että meillä on kuitenkin kieli, jolla voidaan edes jotenkin viestiä tuota liki läpivierasta, omasta elämismaailmasta poikkeavaa toismaailmaa. Tapaa ihmisiä, jotka näkevät kielellään tai ihollaan. Sokeita, jotka käyttelevät visuaalisia mielikuvia niin taitavasti, ettei ympäristö meinaa tajuta heidän silmiensä todella vaurioituneen niin etteivät he (optisessa mielessä) näe.

(Näitä tarinoita lukiessani mietin jo edesmennyttä Lohi-kissaa, joka sopeutui sokeuteensa niin hyvin, että meitä ihmisiä hirvitti katsella sen huoletonta hyppelyä kaapilta toiselle pään korkeudella. Meiltähän meni tosiaan aika kauan tajuta, että Lohi oli sokeutunut. Millainenhan sen maailma lopun aikoina oli? Ainakin se kehräsi ja lauloi ja rakasti ja jopa loikki ihan entiseen malliin.)

Kuten aina Sacksia luettuaan, tuntee myös hetken aikaa, miten turhaa on pelätä onnettomuuksia ja sairauksia, sillä keho on mittamattoman neuvokas ja kriisin jälkeen sopeutuu vaikka millaisiin asioihin jollain tavalla - ja että tuohon tapaan voi itse vaikuttaa, että potiluus ja vammautuminen ei ole passiivista jonkin annetun nieleksimistä vaan aktiivista kohti toisia, kohti maailmaa hapuilemista, joka tuottaa usein jotain ainutkertaista ja ainutlaatuista - oikeastaan aika oletettavasti, koska kokemukset ovat ainutkertaisia ja ainutlaatuisia. Ajatella, että moni ihmisistä, joiden menetystä ajattelee kauheaksi ja vaikeaksi, kokeekin itse asiassa saaneensa kallisarvoisen lahjan - jotain aivan uutta, jotain mitä ei ole osannut kuvitellakaan. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, jonkin vanhan loppu voi tosiaan olla jonkin uuden alku. (Vaikka pitäisihän tämä keski-ikäisenä kai jo tietää?) (Ja toki on myös niitä, jotka eivät löydäkään enää voimaa kurkottaa maailmaan.)

Tulen valtavan iloiseksi lukiessani ja hetken uskon taas pystyväni pelosta jähmettymisen sijaan (fight ainakin onnistuu minulta huomattavasti freezea ja flightia huonommin) myös käyttämään befriendiä. Entä jos suosittelisinkin kirjaa? Mutta jätän sen suosittelematta sosiaalisessa mediassa. (En jotenkin miellä blogia someksi, tämä on hitaampi ja turvallisempi paikka.)

En tiedä, some on vaan niin ylikuumennut alusta aina välillä ja olen huomannut, että silloin, jos olen iloinen ja toiveikas, siitä saatetaan suuttua tai siihen saatetaan suhtautua ivallisemmin tai ärtyneemmin kuin siihen, että olen lannistunut tai varovainen. En oikeastaan edes tiedä, haluanko ymmärtää tätä ilmiötä - panen sen vain merkille. Ehkä sitä iloisena ja toiveikkaana on varomattomampi, ja sitten vahingossa talloo varpaita. Ja saa aikaan reaktion, säikähtää, vetäytyy, jähmettyy. Näin kävi taas pari päivää sitten aivan tuntemattoman ihmisen kanssa, jolle koetin suositella erästä hyväksi kokemaani harjoitusta. Ihminen oli itse kirjoittanut railakkaasti ja iloisesti ja nimenomaisesti pyysi ehdotuksia, joten vastasin samaan sävyyn ajatellen, että tästä voisi olla hänelle oikeasti hyötyä. Vastaus ehdotukseeni oli pilkallinen. Luin tekstit monta kertaa läpi mutten oikein tajunnut, mikä meni pieleen. Ehkä se, ettei hän ymmärtänyt yhtä termiäni, jota olin naiiviuttani kuvitellut yleiskieliseksi?  En osannut kuin pyytää anteeksi säikähtäneenä ja pyytää, ettei hän sekoittaisi kirjoitustyylini kelvottomuutta itse suositellun harjoituksen mielikuvaan. Se instantpilkallisuus vastareaktiona johonkin yksityiskohtaan, jota ei ymmärrä, jos nyt siitä oli kyse eikä jostain ihan muusta, on kyllä aika jännä reaktio. Taidan olla sillä tavalla reagointiin itse vähäsen liian utelias ja surualtis. Jargonahdistusta on minussa vaikeaa saada aikaan vaikka selvästi - kuten tämä meemiasiakin osoittaa - osaan oikein hyvin ahdistua siitä, etten ymmärrä, mikä arvostamiani ihmisiä viehättää jutussa, jota en osaa itse pitää hyvänä. Tavallaan jargonahdistumattomuus on hyvä piirre oppimisen kannalta mutta tekee minusta kehnon kirjoittajan ja ehkä myös kehnon liikunta-alan ammattilaisen. No, ei se mitään. Saan olla kehno. Pyydän anteeksi ja yritän uudestaan. Ja välillä, kuten nyt, olen niin silmät pyöreinä ihmisistä, etten sitten uskallakaan kirjoittaa someen. Jään vain miettimään, miten ihmeessä tämä kaikki voi olla niin vaikeaa.

Onneksi ilo ei koskaan piiloudu pitkäksi aikaa. Ja onneksi kirjoitan edelleen asioista, jotka minua pelottavat, koska vielä enemmän minua suoraan sanottuna pelottaa se tilanne, jos en uskalla kirjoittaa niistä asioista, kirjoittaa tai puhua. Jos vain nielen sen kaiken ja rakennan ympärille paksumman ja paksumman muurin kunnes en saa enää henkeä lainkaan.