maanantai 25. toukokuuta 2015

Heikkous, vahvuus, kehkeytymässä olo ja rakkaus

Viime aikoina olen käynyt lisääntyvässä määrin allergiseksi adjektiiveille vahva ja heikko. Argumentteihin niitä toki sopii soveltaa, mutta aika usein niitä toiseen ihmiseen sovellettaessa vedellään rautalankamallia niin ympäripyöreästi, että itseäni alkaa hengästyttää. Ja ehkä vähän yököttääkin. Tämä on tietysti oma ongelmani. Ehkä muilla ei ole vastaavaa, mutta itselläni totisesti on alkanut olla. Enkä oikeastaan koe tätä minään haasteena, josta haluaisin päästä ohi tai yli. Koetan suhtatua siihen kiinnostuneesti, yhtä kiinnostuneesti kuin näihin määrittelyihin ja leimoihin, jotka koen kevytmielisesti lätkityiksi.

Joku on vahva, koska jaksaa vastoinkäymisiä katkeroitumatta. Tietääkö määrittelijä, kuinka pakonomaista jaksamisen tarve on, tai kuinka paljon ihminen kulissien takana ajattelee kiitollisia vs. purnaavankatkeria ajatuksia? Joku on vahva, koska jakaa parisuhteessa ottaa paskaa niskaan vuodesta toiseen. Mutta entä jos hän onkin vain koukussa suhteeseensa eikä saa koottua voimia ja uskallusta lähtemiseen? Joku on vahva, koska jaksaa aina olla ystävien tukena. Ehkä hänen on helpompaa rakastaa ystäviä kuin itseään ja kaikki, mikä vie huomion pois omasta kivulloisuudesta, on tervetullutta vaihtelua? Joku on vahva, koska uskaltaa näyttää haavoittuvuutensa. Kenties hänellä ei tällä erää ole juuri mitään muuta näytettävää ja jotenkin yhteyksiä tuntuu kuitenkin hyvältä ylläpitää.

Joku on heikko, koska lannistuu muutamasta vastoinkäymisestä. No, katsoja näkee ne muutaman. Ihminen itse voisi tietää useammankin. Ja hän nyt tässä kuitenkin näyttää sen haavoittuvuutensa, mitä toisaalla voidaan ylistää vahvuudeksi. Riippuu taas niin katsojasta, kuka sanoo mitäkin - heikko vai vahva. Joku on heikko, koska ei osaa puolutaa oikeuttaan hyvään elämään ja lähteä suhteesta, jossa häntä kohdellaan kaltoin. Entäpä jos tämä ihminen onkin päättänyt sinnitellä suhteessa ja suuntaa siihen valtavasti tarmoaan? Myös kaltoinkohtelun määritelmät vaihtelevat kovasti. Itse pitäisin kaltoinkohteluna väkivaltaa ja jatkuvaa systemaattista väheksymistä, mutta toisaalta, huomaan kyllä, miten toisinaan - ei, usein - itse kaipaisin enemmän lämpöä, lempeyttä ja aikaa, ja jos tunnen oloni puutteelliseksi ja tajuan, ettei toiselta niitä ehkä liikenisi kellekään missään suhteessa, saatan keikkua siinä rajalla, kohdellaanko minua kaltoin vai ei ja haluanko tämän jatkuvan vai ei. Ei se ole sitä, mitä haluan, muttei tahallista ilkeyttäkään - tarpeet ja toiveet eivät vain kohtaa. Ehkä haluan oppia tulemaan toimeen sen kanssa, ehkä en. Joskus on vaikeaa olla varma. Niin, heikkous. Joku on heikko, kun ei uskalla metsästää unelmiaan silmät kiiluen. Tai sitten hän on selvillä siitä, että pitää enemmän taviselämästä ja omat unelmat ovat ristiriitaisia - voi hahmottaa, miten niiden seurauksissa on liikaa riskitekijöitä, joita ei halua toivottaa tervetulleiksi elämäänsä. Varovaisuuskin on sallittua enkä mielelläni sanallistaisi sitä heikkoudeksi kenessä toisessakaan. Joku on heikko, kun haluaa toisilta apua kriisiensä käsittelyyn ja oksentaa pahanolon yökkösiä. No, hän nyt kuitenkin uskaltaa ja osaa pyytää apua. Eivät kaikki niin tee. Mitä sillä saavutetaan, että tällaista taitoa kutsutaan vahvuudeksi tai heikkoudeksi?

Niin, mitä sillä voi voittaa? Jos kutsuu itseään vahvaksi, kaipa se tuo paremman mielen. Toisaalta puhutaan liian vahvoista ihmisistä, kuten liian vahvoista naisista, jotka lopulta sairastuvat masennukseen. Minun on, se täytyy sanoa, vaikeaa hahmottaa tässä kohdin sitä vahvuutta. Mitä ihmettä sillä tarkoitetaan? Jotain omakuvaa, josta on painettu pois avuntarve, levon tarve, ainainen normeihin sopimattomuuden tuska? Ainainen ylpeys siitä, miten monimutkaisella tavalla on rikki? Ei, mielikuvitukseni tyssähtää.

On yksi tilanne, jossa sovellan itseeni adjektiiveja vahva ja heikko. Tai en oikeastaan itseeni vaan olooni: on olosuhteita, joissa tunnen itseni vahvemmaksi, ja olosuhteita, joissa käyn häälyvämmäksi. Minua ponteennuttavat lämpimät läheissuhteet ja varmuus siitä, että läheisyyteni tekee jonkun toisen elämästä elettävämpää. (Mitenköhän tämä varmuus olisi saavutettavissa? Jaa-a. Etenkin kun ei luota tosissaan siihen, että ihmiset itsekään osaisivat kovin hyvin arvioida näitä seikkoja.) Jossain määrin saan pontta myös laajemman tuttavapiirin ihmisten erilaisuudesta. Se vipisyttää ajatuksia. Ja pitää olla jonkin verran vastusta - ihmisiä, jotka ajattelevat asioista toisin, jotta kykenen hahmottamaan, että ei, itse en ajattele noin, ja tösmistyn yrittämään jäsentää kantaani. (Ilman näitä kokemuksia en jäsennä. Se on nähty.) Häälyvämmäksi itseni saavat se, että tajuan loukkaavani jotenkin läheisiäni mutten ymmärrä tarkalleen, miten. Epäilys siitä, että oikeastaan he olisivat onnellisempia ja vapaampia, jos en olisi heidän lähellään tarpeineni ja toiveineni. Vaikka toki tiedän tarpeeni ja toiveeni varsin vaatimattomiksi, etenkin rakkaussuhteissa. Moni vaatii yhteisen kodin, yhteiset aikataulut, lapset, mitä näitä nyt on. Joskus mietin, loukkaako läheisiäni se, etten vaadi sellaisia. (On niin helppoa leimata, ettei toinen ole tosissaan tai ettei toinen rakasta, jos poiketaan rakkauden rullaporraskaavasta.) Huomaan selkeästi, miten vahvistavat olosuhteet tekevät itsestäni hetkeksi varmemman ja sietävämmän: väkijoukot eivät tunnu niin uhkaavilta, koska mukana on turvaihminen, saan nukahdettua nopeammin musiikin jälkeen, oletan ihmiset hyväntahtoisemmiksi. (Tätä asiaa on tutkittukin ja tässä kyllä oireilen ihmisenemmistön mukaisesti. Mitä läheisempi suhde, sen vähemmän pelottavat ja sen helpommilta tuntuvat monet asiat.)

Tässä on vain se ikävä puoli, että sitten kun vietän sellaista vaihetta kuin nyt - melko erakkomaista ja pelokasta, eikä ole ketään, joka saisi minut tuntemaan oloni turvallisemmaksi - huomaan sen melko terävästi ja saatan ahdistua siitä, ettei minulla ole turvaihmistä. Haluaisin olla oman itseni turvaihminen mutta en selkeästi vielä oikein osaa sellaista. (Ja, todettakoon, eipä näytä osaavan ihmiskunnan enemmistö muutenkaan. Ehkä se on väärä toivomus.)

Usein en itse tiedä tarkalleen, mitä lopulta haluaisin. Että elämä menisi juuri niin kuin tahtoisin vai että pystyisin nykyistäkin paremmin hyväksymään juuri tämän kohdan, jossa olen. Tältä kai tuntuu olla kehkeytymässä. Ja sitten luen taas jonkun linkkaaman jutun, jossa määritellään hyvä ja huono suhde ja olen luiskahtamaisillani syyllisyyteen ja epäuskoon: Voiko olla, että vain petkutan itseäni halutessani hyväksyä? Totta kai voi! Ehkä en vain uskalla tehdä asioita, joita oikeasti haluaisin tehdä? No, olisi kyllä ensin kätevää keksiä, mitä ne ovat. Paitsi ehkä saada enemmän halauksia ja läheisyyttä. Millaista rakkautta oikein haluaisin? Paha sanoa. Mutta haluaisin, etten pelkäisi niin usein, että loukkaan, jos kosketan tai haen yhteyttä. Tai ettei toinen pelkäisi koskettaa minua. Tai kertoa, mitä hänen mielessään liikkuu.

Niin, en halua sanoa, että on vahvuutta tai heikkoutta pyöritellä näitä ajatuksia. Ne tulevat, niitä voi tutkia, niistä voi päästää irti. 

tiistai 19. toukokuuta 2015

Alle viikon tauko ja nämä puut

Ollessani toisaalla joku oli käynyt kuiskuttamassa puille, ettei kukaan muu voisi koristautua niiden puolesta.

Seurasin arvostamaani joogaopettajaa hänen varsinaiseen opetuspaikkaansa. Hänen mainitessaan, ettei hän jaksa suunnitella tuntejaan minkään kuunvaiheiden mukaan, "tiedättehän, kuunvaihe jonka aikana kynnet kasvavat paremmin ja niin edelleen", ymmärsin, miksi hänen tunneillaan en ala kiristellä hampaita. Eläköön selväjärkisyys, epämukavuusalueelle minuuteiksi hengittämään asettuminen ja sen kaiken hyväksyminen.

Silti ärsytti tunnin päättäminen namasteen. Otin sen harjoitteena vastaan: no, tarkkaile nyt, miten ärsyttää. Ärsyttihän se kaiken sen muun jälkeen, mokoma ajatus, että tunnistetaan jumalinen toisessa. Sielu. Ei. Ei ikinä, ei minussa. Olen täysin tämänpuoleinen, hengittävä, sykkivä olento. Elävää tuntoista lihaa. Josta ei ole yksinään juuri paljon mihinkään. Ei edes kirjoittamaan! Taatusti kaikki tarvittava viisaus ei asu tässä kehossa. Eikä tämä keho ole umpio.

Katson sinua tietääkseni, mitä tunnen. Joskus ilmeesi saa purskahtamaan itkuun tuosta noin vain. En tiennyt sitä ennen tilannettani niin lohduttomaksi.

Joskus olen niin väsynyt ihmisten jumaluuksien, sielujen ja mystiikan tarpeeseen, että haluaisin huutaa ääneen. Sitten rauhoitun. Eivät kaikki ole tutustuneet nuorina aikuisina occamin partaveitseen. Enkä minäkään pidä kaikessa yksinkertaista ja pelkistettyä esteettisenä vaikka tietyissä maailmankatsomuksellisissa ratkaisuissa pidänkin. Tai ehkä kyse ei ole estetiikasta vaan halusta vahvaan toimijuuden tuntoon. Jalatmaassuuteen. Se tuntuu nykyään suurinpiirtein arvaamattomammalta kuin new age. Että ottaa kokemuksen kerrallaan, kääntelee niitä, hyväksyy ne tämänpuolisin termein. Tämänpuoleinen on ihmeellistä. Kuten puut.

Puut oivalsivat saman tien ja tekivät sen, minkä parhaiten osaavat. En suutu omasta metaforastani, koska kukaan ei voisi ottaa sitä vakavissaan. Toivottavasti.

maanantai 18. toukokuuta 2015

Matkalta palattuani editoin kuvat

Huvittaa tämä matkakuvien editoiminen. Tyyppi käy suurkaupungissa ja tykkää sen vilinästä, mutta kuvaa lähestulkoon ainoastaan kissoja, hyönteisiä, kukkia ja kaakeleita. No ok, on muutamasta ränsistyneestä talostakin kuva. Ja tyhjästä kadusta. Ja auringonlaskusta. Ehkä siinä on jotain sellaista, että kuvaaminen vaatii pysähtymistä, ja jos on paljon ihmisiä, ei halua pysähtyä vaan liikkua mahdollisimman nopeasti, solahtaa lomitse ja jäädä huomaamatta. Kai vain hahmotan ihmiset enemmän tuoksuna, liikkeenä ja jonakin väistettävänä kuin visuaalisina kappaleina. Tanssiessaan ihmiset ovat kiinnostavia kuvattaviakin, mutta istuessaan ja kävellessään näemmä eivät. Maisematkin ovat hankalia kuvata kameralla. Niitä on parempi kävellä.

Sanoin useimmat tärkeät asiat (visuaalisia yksityiskohtia lukuunottamatta - ja ne ovat tärkeitä) tuntuvat helpommilta kuvata kuin kameralla. Tai ei helpommilta - mutta olen tyytyväisempi siihen, miltä asiat kuulostavat, sitten kun ensin pähkin ilmaisun kanssa. Joskus mietin, miten ihmiset tuntuvat ahdistuvan muiden kuvista naamastossa. Vaikka ne ovat vain kuvia. (Toisaalta kyllä olen huono ahdistumaan sanoistakin täällä, koska kuten Eco sanoo, sanat ovat ne, millä voi valehdella. Heh, representaatiot.) Itse ahdistun vain niistä kuvista, joissa itse esiinnyn. Joskus koulin itseäni jakamalla niitä, mutta aina siihen liittyy vissi outous - enhän koskaan näe muuten itseäni tärkeissä kokemuksissa, ja muutenkin, kun on kiinnostunut jostain, itsetietoisuus liudentuu muurahaisen pierun kokoiseksi, mikä on eittämättä nautittava tila. En tiedä, kokevatko itsensä enemmän kauniiksi tai älykkääksi kokevat ihmiset jotenkin toisin. Ehkä. Onneksi maailmaan taatusti mahtuu jokainen tapa kokea se. (Osa ihmisistä tuntuu kyllä ahdistuvan siitä, ettei joku toinen onnistu kokemaan itseään kauniiksi tai älykkääksi. Siihen on vaikeaa keksiä mitään muuta sanottavaa kuin että eiköhän niin kokeva ihminen kuitenkin tule toimeen sen näkymänsä kanssa, jos näyttää kuitenkin pysyvän toimintakykyisenä ja hyväksyvän itse kokemuksensa. Useimmat meistä pystyvät siihen varsin mainiosti. Vaikka ei kai mulla mikään velvollisuus ole kertoa tätä kellekään tai huolestua toisten ahdistumisista - ja ehkä he haluavatkin ahdistua? Mistäs minä siitä mitään tiedän. Kaikilla meillä on omituiset särömme ja niistä käsin kai juuri kehitymme.)

Maailmassa riittää liki loputtomasti kiinnostavaa havainnoitavaa. Jopa omia mielenliikkeitään on mukava havainnoida samalla tavalla kuin muurahaispesää tai valon liukumista seinällä. Jonain sellaisena, mitä ei tarvitse kontrolloida. Koska ei ole thoughtcrimea. Tai feelcrimea. Teot ovat eri asia, niitä on mietittävä. Ja keho. Vaikka haluaisin kirjoittaa, ettei ole bodycrimea, jotenkin omasta kehosta ulkoa käsin otettu kuva voi tuntua sellaiselta, koska kehon kuvaamiseen ja kehona kuvassa olemiseen liittyy niin paljon konventioita ja esineellistäviä standardeja. Etenkin jos kuvaa ei ole otettu salaa tai luontevasti esimerkiksi jonkin tilanteen osana vaan on joutunut pysähtymään ja pyytämään toista ottamaan kuvan, kuva ahdistaa. Miksi pyytää sellaista? Kai koska siitä on jonkinlainen sosiaalinen konventio. Ja sitten kun editoi kuvia, näkee selvästi, miten jäykkänä kompuroi jouduttuaan omasta päähänpistostaan kameran takaa sen eteen, pysähdyttyään omaan keholliseen olemassaoloonsa ja havaittavuuteensa - katselee varpaitaan, supistaa raajat kehon kylkiin, lyhentää itseään, työntää hartiat eteen ja ylös, koettaa näyttää mahdollisimman nöyrältä, pieneltä ja huomaamattomalta. Enemmän lyönnin- kuin katseenkestävältä. Ja samalla konventioon kurkottavissa kasvoissa suu hymyilee mutta silmät eivät - silmät tapittavat täynnä kysymystä, pitääkö minun tosiaan näkyä ja näyttäytyä visuaalisena kappaleena, jonka osat ovat suhteutettavissa toisiinsa, ja ilmeessä on ripaus paniikkia siitä, että näinkö sitä toisille on kaiken aikaa näin näkyvä. (Vaikka kuinka tietää, että useimmat ihmiset katsovat korkeintaan vain itseään ja vihaamiaan ihmisiä ilkeästi, mittaillen, mieleen hiipii tässä kohdin epäilys, mistä sitä voi tietää, ovatko he kilttejä vai eivät. Vaikka sitä ajattelee, että ei se heitä kiinnosta, muistaa liian selvästi Suosikin kirjeenvaihtopalstan toistumistaan toistuvan fraasin "läskit ja rillipäät älkööt vaivautuko".)

Minulle on suuri arvoitus, mistä sikiävät ne naiset, jotka nähtävyyksillä väläyttelevät hymyjä ja onnistuvat oikaisemaan itsensä, poseeraamaan jähmettymättä, kulmia kurtistamatta tai maahan tuijottamatta, keho ja raajat pitkinä ja virtaavina. Luoja paratkoon että olen sitäkin yrittänyt. Mutta ei siitä tule mitään. Itsetietoisuus kutistaa kehoni häpeävään asentoon, ja ellei minulle ole jotain erityistä tekemistä kuvanottohetkellä, näytän siltä kuin samaan aikaan haluaisin kadota maan päältä ja yrittää reippaasti pysyä pystyasennossa ja virnistyksessä. (Itse asiassa tanssiessakin käy niin, että jos huomaan, että minua kuvataan, alan tuijottaa varpaitani ikään kuin minun pitäisi katsoen varmistaa, mitä jalat tekevät, kun kerran joku muukin näkee ne ulkoa käsin. Monelle, olen huomannut, käy aivan toisin päin! Samalla tavalla tuntuu kammottavalta joutua opettajan tarkkailtavaksi liikuntatunnilla - senkin, minkä osaa varmasti, sotkee ihan taatusti hänen tuijottaessaan. On vaikeaa kanavoida huomiotaan ponnistamiseen, kun huomio vuotaa siihen, että itseä tarkkaillaan. Päättelen personal trainerien yleisyydestä, että moni taas pystyy ponnistamaan paljon sinnikkäämmin tarkkailtuna. Niin erilaisia me olemme.) Vasta kameran takana tai paikassa ilman kamera-osoittaa-itseen -fokusta voi huokaista ja unohtaa itsensä muuna kuin näkökulmana ja lähestymistapana, tuoksuna, sanoina, tanssina - sellaisena, josta on helpompi olla huolestumatta. Se on se itse, jonka tuntee ja josta jollain tavalla jopa pitää ja joka on hyvä sellaisenaan, jolle ei ole standardia.

Deletoin taas yhtä lukuunottamatta matkakuvat itsestäni. Siitä yhdestäkään en pidä, mutta annan sen olla. Ehkä osaan pitää siitä kymmenen vuoden kuluttua. Harmittaa, miten vähän kuvia on ensimmäisen tutkinnon vuosilta, toisista tai itsestä. Aivan kuin elinvuodet 20-30 olisivat silkkaa mielikuvitusta. Silloin ei ollut toimivaa kameraa eikä tätä nykyistä kulttuuria. Ehkä olisin ahdistunut kuvista silloinkin. Todennäköisimmin. Vaikka siinä iässä sitä osuikin edes hieman paremmin siihen standardiin, jonka mukaan naiskehoa useimmiten kuvataan.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Kehon kuuntelemisen palkitsevuus

Toisinaan hätkähdän miettimään, miten ryhdyin taas lähestulkoon erakoksi pitkien sosiaalisten vuosien jälkeen. Näen kyllä ihmisiä lounaalla ja liikkunnan merkeissä, mutta siinäpä se sitten onkin. Kai se on sitä, että lopulta on palkitsevampaa kuunnella kehoaan? Pidän enemmän elämästä, jossa en kutise, kärsi unettomuudesta, ärsyynny pienistä ja niin edelleen. Jossa en kiskaise itseäni niin väsyksiin, että olisin kaiken aikaa kivi kengässä. Olkoonkin, että se tarkoitaa sitä, että toisinaan kuullessani jonkun puhuvan siitä, keitä kaikkia hän on nähnyt ja mitä he ovat tehneet, synnyttää pienen, nipistävän yksinäisyyden ja toiveen, että löytäisin joskus läheisiksi ihmisen tai ihmisiä, jotka haluaisivat nähdä siihen aikaan päivästä ja sellaisissa merkeissä, joista itse pidän. Tarkoittaen: ei iltaisin, ei joukkioissa, ei alkoholiavusteisesti. Ei, elämäni on kaukana optimaalisesta, mutta ei se mitään. Tiedän täydellisyyden mielen heijastukseksi maailmaan, ei joksikin, minkä voisi todella saavuttaa. Kaikkea ei voi saada.

Mutta aika paljon voi saada, kun priorisoi.

Tietysti se tuntuu hieman oudolta, että kun priorisoi siten kuin nyt itse satun priorisoimaan, saa jatkuvasti törmätä tutkimuskirjallisuudessa mainintoihin siitä, miten tätä strategiaa käytetään esimerkkinä siitä, miten lyhyen tähtäimen etu asetetaan pitkän tähtäimen etua tärkeämmäksi ja siten kärsitään oikeastaan enemmän pidemmällä tähtäimellä. Olkoonkin, etten enää usko niitä kirjoja. Pitkään koetin uskoa ja koetin muuttaa itseäni oikein hartiavoimin. Nykyään kysyn: Eikö se, että elää onnellisena ja tyytyväisenä arkea, todellakaan riitä? Pitääkö jokaisen todella olla hillittömän ekstroversion valloissa? Onko nyt varmasti totta, että on huolestuttavaa, jos läheisiä ystäviä onkin vain yksi tai kaksi (ja läheisiä siten, miten joku toinen on heidät keksinyt määritellä)? Eikö riitä, että tuntee olonsa hyväksi ja kokee saavansa tukea, jos sitä kaipaa? Ei kaikissa suhteissa, tietenkään - lopulta jokainen on hyvin yksin valintojensa, perimänsä, identiteettinsä, kuolevaisuutensa jne. kanssa - mutta useimmissa kohdin, sellaisissa, joissa voi kuvitella saavansa apua toisilta?

Olin eilen töissä vaaleissa, tutustuin mukaviin ihmisiin, nautin keskusteluista ja niin edelleen, silmäilin kiinnostuneesti äänestäjiä, heidän asento- ja liiketottumuksiaan, ja sitten illalla olin aivan itkuisen väsynyt kaikesta siitä informaatiosta. Demokratian tukeminen koneiston pienenä osasena tuntui mukavalta mutta oli taas yksinkertaisesti aivan liikaa. Tunsin niin syvää yksinäisyyttä sen kaiken ylimenon osalta, koska kukaan lähipiirissäni ei ymmärrä tätä ylikuormittumista kovin hyvin ilmiönä. Ei sitä, miten helposti ja nopeasti se tapahtuu, ei sitä, miten en pidä sitä erityisen vaarallisena - tiedän palautuvani nopeasti - , ei sitä, miksi aina välillä altistan tietoisesti itseni tällaisille tapahumille muistuttaakseni itseäni siitä, mitä ne teettävät, ei sitä, miten siihen väsymykseen ei liity ihmeemmin kielteisiä tunteita mitään altistavassa tapahtumassa sattunutta kohtaan. Vain liikaa ihmisiä päivän aikana. Siinä kaikki. Ja sitten, yöllä, yksinäisyys, kun haluaisi jonkun halaavan, ja kaikki ovatkin juhlimassa jossain vaalitulosta (jota en itse näe erityisen juhlavana vaikka äänestämäni puolue saikin lisää paikkoja - koska mikä laulaen tulee, se viheltäen menee; se, että universalismi kävisi äkisti suosituimmaksi arvo-orientaatioksi ei jotenkin tunnu uskottavalta). Sekin tuntuu joskus ihmetyttävältä, miten monet läheiset näkevät osakseen yhteiskunnassa sellaisen asiantuntijaroolin, jossa livutaan tapahtumien yläpuolella ja käydään kyllä analysoimassa tapahtunutta jälkikäteen, mutta ei koeta tarpeelliseksi itse olla mukana takaamassa arvokkaaksi koettujen asioiden käytännön toteutumista (kuten itse koin äänestysvirkalilijana toimiessani koettavani tehdä). Illalla olin hämmennyksestä ja väsymyksestä solmu, ja solmuaminen jatkui aamullakin.

Niin vain  käy, kun unirtymiä työnnetään. Pääsimme lähtemään virastotalolta vasta iltayhdentoista aikaan kotiin. Oli vaikeaa nukahtaa. Oli vaikeaa herätä. Itketti itkettämistään. Kun olen tarpeeksi väsynyt, en osaa olla kovin kiltti itseäni kohtaan ja saatan kyseenalaistaa koko olemassaolon oikeuteni. Tänään olin kyllä aika hyvässä iskussa sen suhteen. Mutta annoin ajatusten tulla ja sitten kysyin niiltä: mitähän yhteyttä näillä on huonosti nukuttuun yöhön ja levon tarpeeseen? Tarvitsisinko ehkä lepoa? Niinpä tänään olen vain ulkoiluttanut koiraa, käynyt pilatestunnilla ja nukkunut. Nukkunut väsymykseen väsymistä pois.

Se auttaa. Keho tietää, mitä haluaa. Ja kun se saa sen, ei tunnu vaikealta, että valitsee monissa kohdissa toisin. Tai että kuormittuu välillä itkuiseksi mytyksi. Sitähän se elämä on: vaihtelua. Tuntui hyvältä herätä pitkältä päiväunelta ja todeta lempeyden ja kiltteyden palanneen, tuosta noin vain, ponnistelematta.



lauantai 18. huhtikuuta 2015

Hyvinvoinnin top ten

Hyvinvoinnin itsetarkkailun mittatikkuni top ten -väittämiksi ovat pitkällisessä tarkkailuprosessissa karsiutuneet: Näen aistimellisia ja tunnepitoisia unia, jotka muistan herättyäni. Jaksan suhtautua erilaisiin uskomusjärjestelmiin ja elämäntyyleihin ystävällisen kiinnostuneesti. Itken ja nauran viikottain. Herään hyväntuulisena ennen kelloa. Illalla nukuttaa. On ihmisiä, joita osaan ja saan halata. Minun ei tarvitse saada toisilta vahvistusta ratkaisuilleni vaan kestän erimielisyyden siitä ihmeemmin ahdistumatta. Useimmat loukkaantumiset eivät tarkemmin syynättynä paljastu loukkaantumisen arvoisiksi eivätkä pelot pelkäämisen arvoisiksi. Voin katsella mielenkiinnolla ja myötätuntoisesti, miten tartun ympäristön aloitteisiin sen kummemmin suunnittelematta. Huomioni kohdistuu pääosin muualle kuin siihen, miten hahmotan itseni tai miten joku toinen minut hahmottaa. (Heh, voin kyllä ymmärtää, että tätä lukevalle sitä voi olla vaikeaa hahmottaa - täällä kun lähinä tongin identiteettikytköksisiä asioita. Mutta teen sen tällä tavalla, tiivistetysti. Muualla sitten muuta.)

Itselleni erinomaisen tilan erottaa hyvästä tilasta lähinnä kaksi kohtaa, ne vaikeimmat: unet (ha, unta ei noin vain tietoisesti sumuteta) ja spontaani ympäristön aloitteisiin tarttuminen (joka kyllä aika hyvin tuntuu mittaavan sitä, miten auki olen - jos jotain myllertää pinnan alla ja pakottaa huomion puoleensa, tämä putoaa unien kanssa heti ensiksi pois; ja ihan järkevää, että putoaakin - jos jotain on käsiteltävä, se on käsiteltävä). Tämä kevät on ollut hurja, koska opetusharjoittelun aikana olin niin säpissä verrattuna tähän, mitä koen itsekseni tekstin kanssa jutustellessani. Molemmat tilat virittivät uteliaisuutta ja iloa, mutta vasta nyt unet palasivat ja huomaan suhtautuvani joustavammin käytännön ehdotuksiin. (Sillä on aikalailla tekemistä senkin kanssa, että kalenterissa on merkinnättömiä päiviä.)

Silti pidin myös opetusharjoittelusta ja voisin kuvitella opettavani. Tunnen itseni varsin etuoikeutetuksi, että lopulta pääsin pedagogisiin sisään ja sain vielä niin mukavat harjoittelupaikat. Olen ihmetyksellä katsellut, miten muutama ihminen nurisee naamastossa pedagogisista opinnoista ja pitää niitä täytenä paskana. Enpä tiedä. Olen opiskellut kohta neljännen tutkintoni ja minulle silti siinä tuli paljon uutta ja tarpeellista hihankäänteeseen piilotettavaksi. Ehkä me ihmiset vain poimimme eri asioita, koemme tarvitsevamme eri tavalla uusia näkökulmia?

Olisi mukavaa kuulla, millaisia oman hyvinvoinnin mittatikkuja muilla on. 

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Edistymistä ja paikallaan junnaamista

On asioita, joissa edistyy nopeasti. Niitä tavataan kutsua oppimseksi. Etenkin jos oppiminen liittyy johonkin, millä voi tehdä rahaa, sitä pidetään hyödyllisenä. Ja sitten on asioita, joiden suhteen koettaa koettamistaan oppia, mutta saattaa junnata paikallaan vuosikymmenen. Niissä asioissa on usein kyse poisoppimisesta. Sille kukaan ei tapaa laittaa hintalappua, vaikka itse asiassa kyse voi olla aika mittavasta kuntouttamisesta ja ennaltaehkäisystä.

Sain tänään pilatestunnilla kehuja lantion ja pään hallinnasta niiden kannalta hankalissa liikkeissä. Olen siis oppinut jotain sitten elokuun 2005. Tai siis: olen oppinut paljon. Vähitellen, pala palalta, Yhden asian yhdeltä, toisen toiselta opettajalta. Takareiteni eivät ole käyneet joustavammiksi, vaikka olen joustatellut niitä koko tämän ajan aktiivisesti, jotteivät ne estäisi tai haittaisi istumaliikkeiden tekemistä. Mutta olen ymmärtänyt, mitä ryhti tarkoittaa ja miten sitä pidetään vartaloa kierrettäessä ja taivutettaessa. Joustavaksi en ole käynyt, liiemmin, mutta osaan pitää ryhdin tai ainakin etsiä sen uudestaan. Tasapainoni on paljon parempi ja jaksan enemmän kuin vuonna 2005. Olen oppinut, että aiempi normaalini taivutti rintarankaa taaksepäin ja katsetta alas. Ja etten osannut olla runnomatta leukaa rintaan vatsalihasliikkeissä (ja sitten kaksoisleuka tukehdutti enkä pystynyt hengittämään). Ja että löin polvet lukkoon. Ja kiskoin lapaluita liikaa kohti toisiaan sen sijaan että olisin kiskonut niitä alas leveälti. Ja että löin kyynärpäät lukkoon. Kohta kohdalta olen korjannut korjaamistani. Nautin pilateksen hitaudesta ja millintarkkuudesta. Tarvitsen sitä poisoppiakseni.

Yksi asia junnaa: pakara. Ei ole sattumaa, että olen saanut triggerpisteiden kuivaneulausta juuri pakaraan. Kaikkina näinä feldenkrais-, pilates- ja yinjoogavuosina olen hitaasti tajunnut, miten usein ja vaistomaisesti lyön pakaran lukkojännitykseen pienenkin epämukavuuden ilmetessä. Epämukavuus voi olla liukas alusta, kaatumisen pelko, huimaus, nälkä, jano, jonkun ihmisen hyökkäävä argumentaatiotyyli, flirtti, hämmennys, ylivirittyminen. Niinpä ei hämmennä lainkaan, että tietyssä liikkeessä jännitän pakaran, vaikka juuri siitä koetetaan opetella irti. Sanon itselleni: älä jännitä pakaraa, ajattelen, etten osaa, ja kas, pakarahan se siinä jännittyy.

Poisopin senkin.

Sain tänään vinkin, miten siitä voi koettaa oppia pois. Niinpä ajattelen, koetan ajatella, seuraavaa kertaa, jolloin taas makaan vatsallani ja kurkotan raajoja kauas toisistaan. Että hengitän ulos, käännän kantapäitä aavistuksen verran ulospäin, supistan lantionpohjan ja kuron poikittaisen vatsalihaksen tiukaksi ja käännän lantiota hieman suoralla vatsalihaksella niin että häpyluu painautuu tiukasti lattiaan ja sitten varpaat vain leijuvat kauas pois, raaja oikenee suoraan lonkkanivelestä kauas kauas päästä ja pakara lepää siinä lantion päällä löysänä kuin puoliraaka pannukakku. Että se vain tapahtuu, etten tee sitä lihaksella.

Millä sen siis teen? Tai millä se tapahtuu? Niin, millä se tapahtuu, mikä metafora sitä kannattaa?

Poisopin pakara-aktiivisuuden kylkimakuuliikkeissä ajattelemalla pyramidalis-lihasta. Vatsamakuulla se ei ole auttanut.

Jännittävää nähdä, miten edistyn tavoitteissani.

Niin, etten valehtelisi: On minulla tavoitteita. Ne liittyvät lähes aina poisoppimiseen. Siitä puhutaan kasvatustieteissä niin vähän, että toisinaan tunnen itseni vähän ulkoavaruuden olennoksi. Mutta siihen olen jo niin tottunut, ettei se haittaa. Siedän kärsivällisesti tätä tuntua. Huvitun siitä välillä aiheettomassa mittakaavassa.

Törmäsin tässä päivänä muutamana opinnoissani setään nimeltä Johan Amos Comenius ja ällistyin. Miksei tästä tyypistä ole puhuttu aiemmin? Ilahduin, kun hänkin pitää kaikkia tilanteita potentiaalisina oppimistilanteina ja ajattelee, ettei kenenkään tulisi pitää itseään, omaa ääntään ja näkökulmaansa liian pieninä tai mitättöminä tai typerinä isoihin keskusteluihin osallistumisen kannalta. (Minua edelleen pännii fraasi "pieni ihminen" ja saan nähdä vaivaa, etten kommentoi siihen purevasti, että voisi olla parempi hahmottaa itsensä ihan ihmisenä vaan. Mitä sitä pienentämään itse, toiset kyllä koettavat aina välillä tehdä sitä, eikä siihen kannata alistua.) Comenius olisi voinut tykätä blogeista. Etenkin kun hän ajattelee, että jokaisen on itse saatava löytää tiensä viisauden kautta kohti vapautta, ja samota viisauteen niiden opusten kautta, jotka kokee omikseen. (Toisten preferenssejä tässä on kyllä välillä aika vaikeaa tajuta.) Ja ettei viisaus silti voi olla kirjaviisautta vaan sen pitää poimia jokaisesta kohtaamisesta ja tilanteista hedelmiä koppaansa ja että niitä on jaettava avokätisesti keskustelussa toisten kera.

Ajattelin tänään lämpimästi Comeniusta kävellessäni kohti oppitunteja. Aurinko nousi Kruununhaan talojen takaa. Kun pääsin ulos, oli sumuista ja kosteaa. Kotona sytytin kirkasvalolampun ja aloin opiskella arvioinnin etiikkaa. Tunsin helpotusta siitä, että toisesta harjoittelupaikasta otettiin yhteyttä ja että opintoni ensi kevääksi alkavat siten kiinteytyä joksikin konkreettiseksi. (Paljoksi konkreettiseksi, on lisättävä.) Eilen kävin kuuntelemassa luentoa siinä paikassa, jossa teen syventävän opetusharjoitteluni. Kuulijat näyttivät vanhoilta ja heitä oli valtava määrä. Mietin, mikähän heidän esitietämyksensä estetiikasta oikein mahtaa olla. Tai koulutuksen tasa-arvopyrkimyksistä ja niiden mönkään menemisistä. (Näistä näet luennoin kevätpuolella.) Tuijotin takaraivoja ja välillä kuuntelin luennoijaa ja ihmettelin esityksen kuunnelmamaisuutta ja probletisoimattomuutta. Sellaiseen en ainakaan itse kykene. Tai halua mennä. Antaa kysymysten tulla.

Ei niitä voi kukaan pidätelläkään.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Opintokuulumisia

Viime keväänä pohdin, tehdäkö gradu aiheesta, joka raastaa kappaleiksi ja jota ei oikein voi tutkia kuin laadullisin menetelmin, vai aiheesta, jossa tunnesitoumukset eivät vyöry päälle sitä tahtia, että argumenttien hahmottamisen kyky saattaa hämärtyä. Olen taipunut jälkimmäiseen. Tietenkin aihe, jonka valitsen, on silti mielekäs. Toiveikas, voisi sanoa. Pidän asiaa ja sen tutkimista tärkeänä, ja toivon, että osana tutkimusryhmän työtä oma gradupungerrukseni tuottaisi jonkinlaista tarpeellista informaatiota siitä, miten kyseistä asiaa voidaan edistää. Huomenna menen neuvottelemaan asiasta tutkimusryhmän kanssa, katsomaan valmiita aineistoja, joiden pohjalta voi suunnitella tarkemman tutkimuskysymyksen. Aihe liittynee tunnesäätelyyn ja sen merkitykseen oppimisessa. Tällaista aineistoa on kerätty korkeakouluopiskelijoista, joten gradu käsittelisi korkeakoulussa oppimista. Itseäni kiinnostaisi oikeastaan enemmän ammattikoulutus, mutta ehkä voin laajentaa joskus sinne suuntaan. Tai joku toinen voi laajentaa. On aloitettava siitä, missä on selkeästi näkyvissä polun pää.

Aika moniin oppimisvaikeuksiin kytkeytyy tunnesäätely jollain tavalla. Ei alunperin, tietenkään, aluksi on vain vaikeus, mutta aika usein vaikeuden ympärille kasvaa jonkinlainen möykky. Minulla on ollut monta möykkyä. Viittaamis- ja ääneenpuhumiskammosta ylipääseminen vei parikymmentä vuotta. Olisi se voinut nopeamminkin selvitä. Edelleenkin ajatus itsestäni asiantuntijana synnyttää välittömän huutonaurureaktion. Möykky kai sekin on. Mietin myös, miten tunnesäätely liittyy luokkakokemukseen ja sukupuolikokemukseen, jos liittyy. Liittyykö? En tiedä, mutta voisi kuvitella liittyvän. Ainakin nyt jos saan tehdä gradua tästä aiheesta (se on vielä jos - graduryhmään haetaan valmiilla tutkimussuunnitelmalla, joten se on hiottava nappiin, jotta pääsee tekemään graduaan; toisaalta uskon kyllä osaavani kirjoittaa tutkimussuunnitelman aiheesta, johon pääni palaa kerta toisensa jälkeen, kontekstissa kuin kontekstissa: James-Lange tunneteorian perillisiin, Spinozaan, tehokkaan ja myönteistä itseidentiteettiä rakentavan vastarinnan edellyttämään iloon, iloon ponnistamiseen tahdonalaisesti), opin systemaattisemmin tuosta aiheesta ja osaan arvioida paremmin, voisiko se liittyä myös oppimisen tasa-arvoon liittyviin kysymyksiin ja voisiko myös sen avulla koettaa edistää oppijoiden minäpystyvyyttä ja siten purkaa jakoa etuoikeutettuihin ja niihin, joilla ei omasta mielestään ole oikeastaan oppimiseen liittyviä oikeuksia (jollainen itsekin olin aluksi, mutten oikeastaan enää - tunnetasolla elän usein vieläkin näkemystä, ettei minulla ole oikeuksia vaatia oppimiselleni tukea, mutta olen lukenut ja keskustellut aiheesta niin paljon, etten enää anna välittömien luontumusteni hämätä itseäni vaan toimin siten kuin mielestäni toimisi järkevä ihminen, melkein kuin joku toinen, joka vähitellen kasvaa yhteen sen kanssa, joksi itseni välittömästi tunnen).

Niinpä kun luen toista kurssia varten koulutussosiologiaa ja -politiikkaa, kyselen artikkeleilta, mikä on tunnesäätelyn osuus siinä, tässä ja tuossa. Kysyn sitä didaktiikassa - filosofian didaktiikassa se sai hieman huvittavatkin mittasuhteet ja koin mieltäväni oppimisen aivan eri tavalla kuin toiset kurssilaiset. Minä kun en ollenkaan usko, että kenenkään järki tai sen puutteet olisi pahin vastustaja vaikeitakaan asioita jäsennettäessä. Ainahan voi kirjoittaa, prosessoida, selventää, keskustella. No, aika on kyllä usein paha vastustaja. Tajuaminen on niin älyttömän hidasta. (Voi olla järkeä korostavien kokevan toisin - että asiat vain loksahtelevat kohdalleen nopsasti, jos malttaa keskittyä?) Ja koska se on niin julmetun hidasta, tarvitaan tunnesäätelyä, ettei viskaa kesken kaiken työtä luotaan ja totea, että ei, minusta ei ole tähän. (Itse asiassa ylipäänsä filosofian didaktiikan luennoille ja ryhmiin meneminen edellytti melkoisen määrän tunnesäätelyä, koska en oikein osaa ajatella, että minulla olisi siitä liiemmin asiantuntemusta. Toisaalta ajattelen, että oppimisesta ja opettamisesta tiedän kyllä jo jotakin, ja ehkä sillä voi paikata puutteita. Ja lukea uudestaan ja lisää opetettavasta, tietysti. Innostun edelleen valtavasti filosofien kirjoituksista, saan niistä enemmän apua maailmanjäsennykseeni kuin esimerkiksi sosiologien kirjoituksista. Miksi? Jaa-a. Vaikeaa sanoa. Mutta nyt olen Thomas Nagelin pauloissa, ärh, vaikkei sille oikeastaan olisi aikaa koulutussosiologiassa ja -politiikassa. Enköhän vain rakenna esseeni perusargumentaation Nagelin toimintapolitiikkapohdinnan ympärille,)

Tänä syksynä olen siis palannut takaisin filosofian pariin sen opettamisen merkeissä. Niin ei pitänyt käydä, olin vannottanut itselleni, etten mene siihen ansaan. Mutta tarvittiin vain sana "työllistyminen" ja kas, huomasin ilmoittautuvani kurssille. Tunneilla nauratti se, miten erilainen mielenmaisema siihen alaan liittyy verrattuna vaikkapa kasvatustieteisiin. Kaikki se rationaalisuuden korostus! No, toki sitä ihmisajattelussa tarvitaan (ei kai kukaan muuta voi väittää) ja filosofialla on siihen annettavaa. Mutta joskus mietitytti, hahmottivatko toiset sen joksikin oikeasti saavutettavaksi, ja kuinka paljon ideaali ja todellisuus puheenvuoroissa sekoittuivat. Totesin taas näkeväni ihmiset hassuina pikku apinoina, jotka kirputtavat ja kipuilevat. Ja käyvät herkästi paskantärkeiksi löytäessään virheen. (Virheenoikaisutekstit ja -puheenvuorot ovat kiinnostavia. Huomaan ottavani niissä ainakin kernaasti itse kummallisen asenteen, jota vastaan saa tapella tosissaan, jotta viesti menisi paremmin perille.) Olin myös järkyttynyt siitä, etteivät muut olleet lukeneet osana opintojaan Platonin Apologiaa. Jotenkin olin kuvitellut sen filosofien raamatuksi, jolla oikeutetaan omien puheenvuorojen piinaavuus ja jonka avulla tiedostetaan, että siihen piinaan liittyy riskejä, jotka kuitenkin pitää ottaa, koska johdonmukaisuus ja totuus. Järkytys vaihtui nopeasti hilpeydeksi huomatessani, miten sitoutunut olin edelleen Apologian tekstin läpi tiukkuvaan vakavahenkisyyteen.

Yllätyksekseni paitsi pääsin filosofian didaktiikasta läpi, sain parhaan mahdollisen arvosanan. Kaiken sen jälkeen, missä mittakaavassa tunsin olevani väärä ihminen väärässä paikassa ja miten strategisesti katsoen otin tehdäkseni melkoisen hölmöläisten homman valitessani esseeni aiheeksi Hegelin filosofian, josta en tiennyt etukäteen tuon taivaallista. (Milloin alan muistaa, että itseni vääräksi ihmiseksi väärässä paikassa kokemus on keskimääräinen tuntemukseni kurssilla kuin kurssilla ja siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia vaivaudun argumentoimaan selkeästi kirjallisissa töissä omituisia kantojani ja oletettavasti sen takia sitten saan hyvän arvosanan?)

Nyt jakso on vaihtunut. Tuntuu aika paljon helpommalta käydä aikuisopetuksen didaktiikassa miettimässä, mitä on opettajuus, millaisia opetusmenetelmiä käytetään ja niin edelleen.

Alkusyksystä kävin myös erityisyyden ja moninaisuuden kohtaamisen kurssia. Osa kurssikavereista pitä sitä ihan diipadaapana, itsestäni se tuntui ehkä parhaalta ja tarpeellisimmalta kurssilta, jonka olen käynyt. Siellä pureuduttiin rasismiin, toiseuttamiseen, koulukiusaamiseen, työpaikkakiusaamiseen, oppimisvaikeuksiin ja siihen, mitä opettajan pestissä voi tehdä tällaisiin opetustilanteissa törmätessään. Voiko olla mitään tärkeämpää kuin osata toimia rakentavasti ja lannistamatta, etenkin silloin jos sattuu tilanteessa olemaan jonkinlaisessa institutionaalisessa valta-asemassa? Ihan sama tunne minulle tuli silloin kun opiskelin hierojaksi ja meillä oli asiakkaan kohtaamisen kurssi. Olisin saanut siitä vapautuksen sosiaalipsykologian opintojeni nojalla, mutta halusin käydä kurssin ja koin saavani siitä paljon. En ajattele noiden kysymysten liittyvän myöskään vain tilanteisiin, joissa toiset kohtaa jonkinlaisena valtuutettuna arvioijana (jollainen opettaja ja jopa hierojakin on), vaan ylipäänsä kaikkiin kohtaamistilanteisiin. Se, mitä joku huutaa kadulla tai sanoo juhlissa, voi muodostua aivan yhtä romuttavaksi tai kohottavaksi. Meillä on valtaa toisiimme, toistemme mielialaan ja minäpystyvyyteen. Itsen aseman puolustaminen toista nälväisten ei voi olla oikein, koska ei voi tietää, miten pahaan paikkaan osuu ja jäävätkö sanat hiertämään toista. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö voisi ottaa kantaa toisen huonoon käyttäytymiseen, sanoa, ettei se käy tai että on neuvoton sen kanssa. Se on eri asia.

On jotenkin villiä opiskella tällaista asiaa. Siihen liittyy paljon tuntemuksia ja ikäviä muistoja. Muistoja omista nälväisyistä, onneksi lähinnä nuorempana, ja sitten niistä asioista, joita on itse saanut kuulla. Aloin miettiä sitäkin, miten kummallinen kuvio omalle kohdalleni on osunut - itse olen saanut koulumaailmassa nälvintää vain miesopettajilta. En monelta, mutta muutamakin on liian monta sellaisessa valta-asetelmassa, joka virittyy opettajan ja oppilaan välille. Miksi he ovat sillä tavalla hyökänneet? Onko heitä jotenkin ärsyttänyt passiivinen vastarintani tai puolustuskeinoni - koettaa muuttua näkymättömäksi ja nielaista vastaansanomatta kaikki nälväisyt pelottavassa paikassa, jossa ironia ja sarkasmi ovat hyväksyttyjä tai jopa palkittuja toimintatapoja? Ehkä se on vain sattumaa, mutta näkymättömäksi muuttuminenhan ainakin joidenkin tutkimusten mukaan on tytöille turvallisempi ja tyttötapainen tapa vastustaa piilo-opetussuunnitelmaa. (Ja taatusti harjoitin sitä erittäin vakaumuksellisesti. Oikeastaan olen tainnut vasta tätä blogia kirjoittaessani kirjoittaa itseni ulos siitä asetelmasta.) Ehkä he ovat kokeneet tasa-arvokasvattavansa tai jotain muuta kummallista tehdessään niitä sarkastisia heittojaan, jotka kytkeyityvät vahvasti naiskehollisuuteen? Me normaalit ihmiset toimimme näin-ja-näin (kuten minä käsken) mutta sinun kehosi taitaa nyt tulla oppimisen eteen, please, tee sille jotain.

Vaikka mitenkä tunnesäätelyn opettaminen siitä oikeastaan eroaa? Ehkä siinä, että siinä ei viitata seksuaalisuuteen eikä kainaloihin. Eikä olla sarkastisia.

Mutta kehon kanssa siinäkin tehdään töitä selkeämmin kuin päättelysääntöjä perattaessa.

Elämä sujuu, hitaasti ja mitenkuten. Olen pystynyt tanssimaan taas, varovasti ja harvoin, mutta kuitenkin. (En kyllä steppiä, mutta toivo elää.) Ja kirjoittamaan, varovasti ja sillointällöin. Nyt käsi on jo aivan romuna, on lopetettava, säästettävä voimia huomisen tutkimussuunnitelman muotoilulle.

Pääsen illalla tanssimaan. Se säätelee, purkaa ahtautta rintakehästä, painunutta päätä.