lauantai 24. helmikuuta 2018

Hitaudesta ja tyhmyydestä

Huomaan pyyteleväni aina välillä anteeksi sitä, miten hitaasti opin ja tajuan. Sillä tottahan se on: on jotenkin käsittämätöntä ja melkein musertavaakin, miten verkkaisesti havahtuu asiaintiloihin, virhepäätelmiin, omiin outoihin lukkosolmuihinsa. Onneksi asialla on myös huvittava puolensa - ilman sitä ehkä huvittaisi lähinnä sulkea silmät ja vetäytyä kaappiin märisemään.

Asiat ovat edenneet siihen malliin, etten enää paru pikkulapsen tavoin tavatessani Faunin. Itse asiassa koko itketys on kadonnut ja jäljellä on enää se hyväntuulinen, kiinnostunut suuntautuminen, vaivalla pungerrettu läheisyys ja tieto toisen reagointitavoista, sosiaalisista verkostoista, lukkokohdista. Kun tapaamme, en jaksa jotenkin edes tyrmistyä siitä, etten enää ikävöi seksuaalisuuden jakamista Faunin kanssa. Ohi, meni, tämä on parempaa.

Siinä jutustellessa tajuan senkin, että siitä, kun itkin muusta syystä kuin liikutuksesta ja asioiden kauneudesta, on hyvin pitkä aika. Liekö muutama kuukausi? Tietysti syytän tästä lähinnä hormonaalisia muutoksia, mutta silti. En usko oppineeni mitään, kunhan vain olen tällaisessa vaiheessa tätä aaltoa. (Onpa muuten häiritsevää: haluaisi kirjoittaa ylämäessä, mutta se kuulostaa vaivalloiselta - tämä tuntuu alamäeltä, mutta toisaalta, kun asiat menevät alamäkeen, sillä tarkoitetaan yleensä jotain muuta.) En epäile, että olisin lakannut vellomasta. Jooga ei ainakaan ihan varmasti ole tyynnyttänyt mielenliikkeitäni... ehkä olen vain oppinut hyväksymään tyhmyyttäni ja hitauttani.

Tavallaan molemmat sanat, tyhmyys ja hitaus, latautuvat usein hyvinkin kielteisin mielikuvin. Jostain syystä olen kuitenkin alkanut tuntea niitä kohtaan outoa hellyyttä ja jopa juhlavaa kunnioitusta. Johtuuko se siitä, ettei niistä ole päästävissä, joten niitä on parasta oppia rakastamaan? En osaa sanoa. Vai siitä, että niiden rakastamisessa on jotain anarkistisen helpottavaa hieman samalla tavalla kuin muinaisessa vihanhallintakeinossani, jossa rahaa heitetään ulos ikkunasta? (Se on melkoinen emootionvaihtaja - huvittuneisuus ei vitkastele, kun kylvää vähät varansa pihalle! Mielialan katkaisua parhaimmillaan.) Joogaa ohjatessa tapaan toistella, että meillä on kaikki aika maailmassa. Ja sehän pitää paikkansa. Niin on. Oppimiseenkin on kaikki aika maailmassa. Ja pidän oppimisesta ja tilanteiden oppimistilanteiksi hahmottamisesta.

Niin että kun käyn erästä keskustelua töissä, riemastun kohtuullisissa mittakaavoissa tajutessani seuraavana aamuna töitä kohti kävellessäni, että ei juma, mitä mä olen taas horissut, miksi olen halunnut hahmottaa asiat tuolla tavalla, pidellä tällaista työhypoteesia silkkihansikkain. Keskustelu on koskenut valistuksen ja romatiikan ihmiskuvia, jotka aika usein esitetään sillä tavalla toisensa poissulkevina ja vastakkaisina, ikään kuin saman jatkumon ääripäinä. Vai esitetäänkö? Voi olla, että olen moisen kaavion piirrellyt ihan omassa pikku päässäni. Sitten kävellessä tajuan, että oikeastaan esimerkiksi niissä ajattelusuuntauksissa, joista tiedän edes hippusen verran, on kyllä piirteitä molemmista karikatyyreistä ja että oikeastaan ei ehkä myöskään löydy ihan koherenttia ajatussysteemiä, joka solahtaisi jompaankumpaan, ehkä, ehkä, voi olla, että onkin, mutta ne eivät vain ole tuntuneet kiinnostavilta, ja sitten onhan se myös jotenkin hyvin länsimaa- ja lähimenneisyyskeskeistä puhua nyt joistain tuollaisista ihmiskuvista, kun maailman sivu löytyy ihmisyhteisöjä, joiden ihmiskuva on taatusti vielä hyvin näistä poikkeava (vaikkapa onget). Ja että ehkä olisikin viisaampaa ajatella tällaisen yhden valistus-romantiikka jatkumon sijaan kahta jatkumoa ei-valistus-valistus ja ei-romantiikka-romantiikka; onhan niitä ei-vaihtoehtoja nyt varmasti paljon useampi kuin yksi. Sitten seuraavaksi riitelen pään sisässäni siitä, että kohta minulla on ziljoona jatkumoa ja miksi ylipäänsä halutaan tuollaisia paragidmaattisia luonnehdintoja, ja ajattelun oikotiet ja niin edelleen. Niin, mutta, intän vastaan. Entäpä jos hitaus - oikoteillähän haetaan nopeutta - ehkäisisikin tyhmyyttä, lyhytnäköisyyttä?

Oman typerehtimisen tajuamisessa on jotain hyvin riemastuttavaa. Tällä kertaa sen avasi toteamus: "Niin, sinä haluat ajatella noin." Mihin väitin sulavasti vastaan, että eihän toki, näin nämä yleensä jäsennetään. Kumarrus jäsentäjille: kylläpä oli kivaa lukea teitä. Ja sitten, illan tullen, pieni kaiherrus, ja aamulla viimein solahdus siihen, että pöh, totta kai olen halunnut ajatella niin, koska en ole repinyt ajatusta samoin tein kappaleiksi, edes kysynyt, miten oikeastaan halauisin ajatella. Tai että voiko tämä pitää paikkaansa. Tai että missä keskustelussa nämä karikatyyrit on synnytetty ja onko niitä järkevää salakuljettaa sen keskustelun ulkopuolelle. (On: miten sitä muuten tajuaisi oman tyhmyytensä ja hitautensa!)

Tuntuu paremmalta tajuta, miten hukassa on, kuin kuvitella tajuavansa jotain substantiaalista. Rakenna nyt sitten tästä positiosta asiantuntijaidentiteetti. Että saa olla hidas, tyhmä, kaikki aika maailmassa ja niin edelleen.

Lainasin kirjastosta myös yhden lempikirjoistani, Coulterin hathajoogan anatomian tiiliskiven. En tiedä, monta kertaa minun pitää lukea noita kappaleita tajutakseni jotain oleellista, mutta ilmeisen monta. Coulteria lukiessa tuntee totisesti itsensä tollukaksi. Siksi, juuri siksi, sitä on parempi lukea kuin jotain opusta, jonka kanssa voisi hymistellä ja kokea jo osaavansa nämä jutskat. Jos pitää saada osata jo, ei jää tilaa oppia ja tajuta, miten pielessä jokin ajatusrakennelma saattaa olla.

Mutta miten ihmeessä voi olla niin vaikeaa hahmottaa, millainen on nutaation vaikutus suuriin reisien lihaksiin, lantionpohjaan, alaselän nikamiin?

Jos ajattelisin olevani täällä jostain syystä (vaan en ajattele niin), ajattelisin ehkä olevani täällä oppimassa kärsivällisyyttä. 

maanantai 29. tammikuuta 2018

Täytettyä peltopyytä tapaamassa

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä.

 Kutsumme tätä linnuksi ja peltopyyksi, vaikka oikeastaan kyse on jostain aivan muusta. Lintuus ja peltopyys väijyy taustalla, paikoilleen naulittu, täytetty ja neulalla aitoa matkivaksi suittu pinta osoittaa muotoon ja syvyyteen, joka oikeastaan, kun pysähtyy, on jotain sellaista, jota kohti emme halua osoitettavan, emme ainakaan tavanomaisesti eläimiä täytettäessä. Jalustaan kiinnitetty ja nimilaputettu esine ei tavoita lintuutta - pyrähtelevää valppautta, haluttomuutta tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta.

Hieman samanlaisen mekanismin kohtaa, kun menee eläintarhaan. Villieläin, jonka kohtaamisen tavoittaa paremmin pienen lapsen piirros kuin vähän vanhemman, kuvaamisen konventioihin vihityn lapsen piirros - paon viivoja paperilla, villisti risteilevä reitti ilman tunnistettavaa kehoa, ruokojen liike, kaikkoaminen - altistetaan vihamielisille silmäpareille, esitetään irrallisena tietynlaisena kehona, toisena, ei-ihmisenä, eläinyksilönä, lajinsa edustajana. Kehon ja sen vankeuskäyttäytymisen ajatellaan voivan ilmentää kokonaista elämänmuotoa.

Samalla tavalla katson kiinnostuneena pysäytyskuvaa linnusta ja täytettyä lintua: tällainen se siis olisi, jos sitä pääsisi riittävän lähellä, voisi tarkastella yksityiskohta yksityiskohdalta kiireettä, pysähtyä sen ääreen. Jos voisi ottaa toisen olennon haltuun, ymmärtää sen perinpohjin. Jos se ei pelkäisi minua (enkä minä sitä), jos sen voisi nimetä ja omistaa. Tällainen se siis todella on kaiken pakonsa takana.

Olen väärässä ja haluan olla oikeassa. Enkä halua tarkastella näin omaa elämääni ja tätä keski-ikäistä kehoa, jota maailma elää milloin asanoina, milloin töinä, milloin levottomina sanojen pyryinä.

Lintu, se joka ei ole tämä tässä, tanssii samaa suurta tanssia: haluaa elää, jatkaa elämää. Sen pakokauhu ja tuska ansan umpikujassa muistuttaa omaani, samoin sen hurmio ja riemu niinä hetkinä, kun valo ja lämpö ovat läsnä enemmän kuin huoli, pelko ja nälkä. Se jatkuu kivistä, ruohoista puista ja vertaisistaan saumoitta, syö ja ulostaa, laulaa ja parittelee, päilyy taivasta silmien peilein. Ei se ole yksilö, ei ilmennä lajiaan. Se syntyy toisista ja yhtyy toisiin, ilmentää ympäristöään, tilanteitaan, populaatiotaan. Se kylpee, sukii, tarkkailee, oppii, ratkaisee pulmatilanteita nimeämättä niitä pulmatilanteiksi ja ongelmanratkaisuksi. Maailma hyppelee sen jaloin lätäköiden tienovilla.

Kuten peltopyy, haluan hyvää. Pidän ruoasta, valosta, lämmöstä, hurmiosta ja laulamisesta, kylpemisestä ja sukimisesta enkä halua tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta, niin että lähestyn itsekin, tanssin mukana, nimeämättä ja tulematta nimetyksi, käsittämättä täysin, mitä teen. Ilmennän ympäristöäni ja tilannettani, populaatiotani. Tässä populaatiossa tavataan pitää itsestäänselvyytenä, että sellaisista pulmatilanteista kuin lapsikuolleisuus ja nälkäkuolema ei tarvitse enää välittää, ei tässä populaatiossa. Ongelmanratkaisu huikaisee populaatiossani tehokkuudellaan, koska meillä on sanat, joilla voimme tallentaa ja siirtää ratkaisuja ajasta ja paikasta toiseen. Mutta emme halua kellekään pahaa ja meitä huolestuttaa se, miten toisille käy.

Kun luen lehdestä tarinan kahden valaslajin hybridistä, joka parittelulaulu soi väärällä taajuudella ja joka ei sen takia löydä puolisoa, itken lohduttomasti useamman tunnin. Minun on helppo eläytyä valaaseen, vaikka kuulun lajiin, jota on miljardikaupalla planeetalla ja jota ei voi olla kohtaamatta, meni minne hyvänsä. Ympäristöäni ei sirpaloida eikä tuhota - päinvastoin, minun on vuosi vuodelta helpompi liikkua juuri sinne, minne keksin haluta mennä. Ihmisen tiet kairautuvat kaikkialle ja yhä harvemmassa on se maa tai meri, jossa ei olisi meidän tuoksuamme ja vähintään järjestävien tarinoidemme seurauksia ja rippeitä - muovikääreitä, lääkejäämiä, kaukaisen horisontin kajastuksia, pilvistä takaisin taittuvaa megapolisten valoa.

Koetan ankarasti kuvitella, millaista olisi elää valtalajin nurkissa. En onnistu. Niin monet seikat ovat minulle itsestäänselvyyksiä, kuten se, että jos joku koettaa tappaa minut, laittaa minut synnytyskoneeksi ja riistää lapseni ja maitoni tai kesyttää minut sietämään vatsaani ympäröivän kireän vyön ja metallinpalan suussani, tai kiskoa minut ruokaani kiinnitetystä, nieluuni takertuvasta väkäsestä ympäristöön, jossa koen tuskallisen tukehtumiskuoleman, voin aina avata suuni ja huutaa, potkia ja pyristellä vastaan.

Muutkin potkivat ja pyristelevät, huutavatkin, mutta minun kieleni ymmärretään. Se osoittaa minun kuuluvan valtalajiin.

Jos minua ei pelastettaisikaan, tilanteen mentyä tekijät joutuisivat vastuuseen ja heitä pidettäisiin käsittämättömän julmina. Jos ympäristöni muutetaan sellaiseksi, etten saa sieltä enää ruokaa tai juomaa tai en uskalla liikkua tai ainakin stressaannun niin pahasti, ettei enää tee mieli syödä eikä paritella, voin niin ikään kertoa pahasta olostani ja sille pääsääntöisesti tehdään jotain.

 Toistaiseksi. (Kuinka kauan asiat jatkuvat tällä tolalla, en osaa sanoa. Eivät välttämättä kovinkaan kauan.)

Kun kuolen, minua ei täytetä näytille. Minua ei kiinnitetä alasti tai puettuna seisomaan alustaan, jossa lukee ihminen. Kukaan ei sano, että onpa sympaattinen tai liikuttava. Tai että onpa hän pieni, kuvittelin hänet kookkaammaksi.

Sen sijaan on olemassa tietty riski, että joku saa päähänsä kirjoittaa muistokirjoituksen, jossa kuvaillaan tapaani tanssia suurta tanssia. (Vain sen lapsille soveliaaksi katsottuja osioita, tietenkin.) Huomio kiinnitetään naurettaviin yksityiskohtiin, joiden on tarkoitus samalla osoittaa erityislaatuisuuttani ja kuvata ympäristöä, jonka osa olin. (Lajiakin kenties - ehkä juuri siksi pidetään tiukasti huolta siitä, ettei tekstissä ole liian suoria viittauksia toimintoihin tai tuntemuksiin, jotka jaan tai voisin jakaa peltopyyn kanssa.) Toivon, että tekstissä viitataan siihen, mitä pidän ihmisen ainoana mahdollisena vastuullisena valintana tässä tilanteessa - siihen, että nautinto kytketään irti tyypillisistä seuraamuksistaan, että ihmisen suurta tanssia tarkastellaan osana vieläkin suurempaa tanssia, jossa olennot tanssivat rinnakkain. Jos haluan rauhan, antibiootit ja pienen lapsikuolleisuuden, on minun maksettava siitä jollakin. En halua maksaa siitä peltopyyllä tai pandalla, en yhdelläkään sammakkoeläimellä tai korallilajilla. On oikeastaan vain yksi seikka, jolla pystyn maksamaan edes osan itsestäänselvyyksistäni. Se on tulenarka aihe, johon yksikään poliittinen puolue ei uskalla vielä tarttua ohjelmissaan ja josta kirjoitetaan lehdissäkin kovin kitsaasti. Tuo asia ei ole pienimmässäkään määrin minua, se on ympäristöäni, populaatiotani - olkoonkin että tuo ahdistus ja siitä kiteytyvä valinta esitettäisiin taatusti henkilökohtaisena piirteenä: siten muistokirjoitukset näet laaditaan.

(Kuulin toissapäivänä, että ihminen, jota pidin vertaisenani tässä pohdinnassa, on hänkin loikannut. Hän, joka erotessamme sanoi, että hän pelkää, että hänen on vaikeaa löytää ketään toista sellaista, joka jaksaa tässä asiassa pitää yhtä lujasti kiinni siitä, että kaikki olennot haluavat hyvän elämän, ja että koska hyviä elämiä on luvassa vain rajatulle määrälle olentoja, ei auta kuin pitää tiukasti lukua siitä, minkä määrän olentoja tuo itse todellisuutta jakamaan, jos ei ole valmis lahtaamaan ketään muuta. Hän taisi olla oikeassa. Hän ei löytänyt sellaista kumppania, joka olisi ajatellut henkilökohtaista etiikkaansa näin. - Vaikka onko mikään etiikka oikeastaan henkilökohtaista muussa kuin siinä mielessä että voin vaatia asioita ainoastaan tältä olennolta, jota puhuttelen minäksi? - Uutisen kuullessani tajusin kouriintuntuvammin, miten valtavia erot saattavat olla: kun ennen niin samanmieliset ja toistaan tukeneet ihmiset lähtevät kulkemaan eri suuntiin, he saattavat päätyä päinvastaisiin ratkaisuihin suurimmissa mahdollisissa kysymyksissä. Tunsin äkisti itseni samaan aikaan hyvin yksinäiseksi - sinäkin, sitten, luotin sinuun niin lujasti tässä asiassa - ja samalla yllättävällä tavalla tyytyväiseksi: kas niin, ehkä sittenkin jossain mielessä minä, jota ajateltiin ympäristöasioissa ehkä vähän sellaisena maskottina ja harrastelijana - muistan muutaman keskustelun asiasta -, olinkin sitoutuneempi niihin juttuihin kuin ne, joita ajateltiin vakavastiotettavina, radikaaleina, elämäntyötään toteuttavina. Ai että, ilkun itselleni, sinä turhamainen typerys. Ikään kuin tuolla nyt kannattaisi hekumoida, että itseään ilmentävä elämä on itsepäinen ja arvo-ohjautuva. Ikään kuin olisi jokin minä, eikä tiettyä ympäristöä, syömistä, paskantamista, ajatusten laukkaa, kaiken ainutkertaisuus ja ohikiitävyys ja sitten äkkiä kaiken korjaava hetki - - )

Niin, jäin muistokirjoituksen pohtimiseen.

On kuitenkin liian varhaista ajatella kuolemaa muuten kuin savasanassa päivittäin. On paljon tehtävää. Ihmisillä on aina niin paljon tehtävää, koska meillä on työ, ja talous, ja kaikenlaisia jaloiksi tavanomaisesti hahmotettuja pyrintöjä kuten taide, ymmärtäminen ja niin edelleen.

Jotkut ajattelevat, että ne versovat suuresta tanssista itsestäänselvästi. Jotkut ajattelevat niiden kilpailevan huomiosta suuren tanssin kanssa ikään kuin seurausta tarkkailtaisiin syyn sijaan. Nytkin minut ollaan heittämässä pihalle, jotta taide voisi tapahtua eikä koko ilta tuhriintuisi johonkin, mikä ei tee ketään kuolemattomaksi ja jota ei taatusti mainita muistokirjoituksissa. Ajattelen näin ohimennen samalla kun vilkaisen sivusilmin valokuvaajaa.

Ajattelua, puhetta, toimintaa: siirrämme oivalluksia ja tuhoamme vahingossa sen, mitä rakastamme.

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä. Valokuvaaja mutristelee huuliaan ja kääntelee lintua, etsii sen kasvoista vastausta ongelmaan, miten kommunikoida tiettyä abstraktia ideaa tuotekuvan tapaan toteutetulla otoksella täytetystä linnusta. 

lauantai 27. tammikuuta 2018

Kapybaraihmiset

Asiakas on kirjoittanut ilmoittautumislomakkeeseen, että hänen työllistymistään haittaavia seikkoja ei voi ymmärtää kaukaa vaan ne pitää kokea läheltä. Pukeudun ja lähden. Ulkona pyryttää pehmeää valkoista hahtuvaa, joka pyörteilee talojen nurkkien ilmaviirroissa, seinien ja maan ja ilman lämpötilojen keskustellessa keskenään. Kuljen kuljen, kaupunki on oma pimeä pommiuhkaitsensä, sota räiskyy horisontissa mutta sentään en tällä kertaa kuljeta kiellettyä laukkua raitiovaunulla. Ne vain kolisevat ohi kuin pitkulaiset sirkusteltat, valoisina ja antiikkisina, sisällään trenssikansaa, leikattutakkikansaa, salkkukansaa. Katsahdan ihmisiä ja mietin, pelkäävätkö hekin raitiovaunulla salkun kanssa matkatessaan. Onko jokaisen heistä salkussaan kiellettyjä papereita? Jotain joka saattaisi vaaraan heidät, heidän rakkaansa, ehkä koko kaupungin? Onko heidänkin salkussaan pommi?

Minulla ei ole hätää, ei tällä kertaa. Kävelen kuljen, laulan mennessäni vaikka on pimennys ja hiljennys. Välillä kaivan osoitteen taskusta. Kyllä, kuljen oikeaan suuntaan. Muistan edelleen oikein, minne menen. Tunnen onnea siitä, että saan näin keskellä pimeintä yötä töissäni jalkautua, ottaa selvää Saavun perille. Se on spa.

Tarkistan osoitteen, mutta on se oikea. Eteisessä lattialla sekoittuvat kura, loska, sahanpuru ja etäinen seksin haju. Puita on suurina pinoina, puistoista haettuja puunkappaleita, koristeomenaa, pilvikirsikkaa, rusokirsikkaa, lehtikuusta. Sisäoveen on piirretty spriitussilla kuva, jota en ymmärrä. Kuin ihminen, mutta hänellä on virtahevon pää. Alla lukee SPA.Työnnän narahtavan teräsoven auki, astun sisään maidonvalkoiseen huuruun, joka tuoksuu eläimeltä sankasti samaan tapaan kuin navetat, tallit, lampolat ja eläintarhat.

Huurun keskeltä ojentuu käsi ja hapuilee sormiani. Päivää, sanon, ja koetan esitellä virkamiesminäni: olen Veloena ja tulen suuresta hallintolinnasta, jossa korkein johto on vähintään naimakauppojen kautta sukua keskenään ja jossa sen takia siedetään kaikkien pienet omituisuudet. Olen tullut kokemaan sitä teidän vaikeuttanne työllistyä mutta täällähän te olette työn touhussa.

Huurun läpi ei näe mutta tunnen miten pienet sormet alkavat näprätä auki takkini ja hameeni nappeja ja jotkut kädet tarttuvat minua nilkasta niin että kengät ja sukat saa riisuttua jalka kerrallaan minua mihinkään istuttamatta. Vaatteet viuhahtavat tiehensä pienten käsien toimesta samalla kuin isompi käsi edelleen pitää kiinni oikeasta kädestäni. Ote on niin turvallinen etten huolestu lainkaan siitä, että minulta viedään virantoimituksessa vaatteet tai etten edes tiedä, mikä käsipareista kuuluu asiakkaalleni. Suuri käsi taluttaa minut istuimeen, joka on tehty jonkinlaisesta hyytelöstä. Vajoan sen lämpöön, sulan keskellä virantoimitusta siihen yleensä kuulumattomaan nautintoon. Niille ihon osille, joita hyytelöistuin ei lämmitä ja kostuta, sivellään tuoksuvaa paksua seosta. Haistan taas voimakkaasti eläimet, mutta myös keväisen metsän, mutaiset purot, ja huikaistun siitä tuoksusta. Päänahassani risteilee ainakin kymmenen olennon sormet, tutkii, nyppii, kyöhnyttää. Nukahdan.

Kun herään, istun puhtaaksi suittuna ja taas vaatteisiini puettuna valkoisessa keittiössä. Suurkeittiössä, se on lisättävä. Tämä on jokin laitos. Katselen pöydän pintaa. Näköpiiriini sukeltaa kahden käden kannattelema höyryävä keittolautanen. Nostan katseen ja hätkähdän: seurassani istuu kaksi olentoa, joiden lajia en osaa määrittää. Heillä on ihmismäinen, joskin pienehkö vartalo, selvä pystyasento mutta enemmän karvaa kuin ihmisillä yleensä (suurempi olennoista on alasti, pienempi pukeutunut samanlaiseen mekkoon kuin Liisa Ihmemaassa). Ja heidän kasvonsa - niissä on virtahevon kuonon muotoa kuten oven kuvan olennolla, ja kun katson tarkemmin, näen, että oikeastaan pää muistuttaa enemmän kapybaran päätä, ja että molempien silmänseutu kapusiiniapinan levotonta, silmäilevää ilmeikköä. Heidän ihonsa on hyvin kalpea, kaikkialta harvan sukamaisen karvan peitossa ja läikikäs.

Ojennan kättäni ja kosken varovasti suurempaa kapybaraihmistä, joka tuijottaa pöydän pintaa apean näköisenä. Hei, sanon. Minä tulin, koska minut kutsuttiin. Levottomat silmät vilkaisevat minua nopeasti ja tutkien ja painuvat sitten pöydän pintaan takaisin. Mikään muu hänessä ei osoita hänen kommunikoivan tai ymmärtävän.

Hei, aloitan uudestaan. Nyt minä ymmärrän, mitä tarkoititte. Puhutteko suomea.

Kapybaraihminen sopertaa jotain, en oikein kuule. Anteeksi, sanon, voisitteko toistaa. Tulen lähemmän kapybaran turpaa ja erotan sanan sieltä, toisen täältä. Mutta en osaa rakentaa niistä tarinaa. Kuitenkin näen suuremman kapybaraihmisen asennosta, että häntä hävettää, että hänestä tuntuu, ettei hän saisi olla siinä tai sellainen. Pienempi kapybara sormeilee mekkoaan ja tuijottaa varpaitaan. Hän on kaikonnut tuolilta hieman kauemmas seisomaan. Lähempää näen selvemmin suuremman olennon silmät ja niiden surullisuuden, ihon hilseen ja laikut. Tämä, sanon, ja kosketan varovasti yhtä laikuista, onko tämä auringon aiheuttamaa? Kapybara vilkaisee taas minua nopeasti ja palaa ilmeettömyyteen. Kummallista kyllä, sen vilkaistessa minua se näyttää pienemmältä kuin muuten.

Äkisti tiedän, mitä haluan sanoa, tai sanon, tai sanat vain puskevat lävitseni, koska niiden on tultava - unessa se on yhtä epämääräistä kuin valveillakin - ja kuulen ääneni sanovan varmana ja odottavana: Kuule, saat olla juuri tällainen. Sinä olet ihmeellinen, sinua on vain yksi, meitä kaikkia on vain yksi. Älä ikinä ikinä ikinä anna kenenkään pakottaa sinua nielemään sanaa normaali, sitä ja kaikkea siihen liittyvää. Sinä olet hyvä ja ihmeellinen ja täydellinen juuri tällaisena. Ihan senkin kanssa ettet työllisty niin helposti. Sitten vedän käteni pois iholta, nojaudun taaksepäin hämmästyneenä ja hengästyneenä ja näen suuremman kapybaraihmisen silmästä vierähtävän pienen kyyneleen. Pienempi kapybaraihminen tuijottaa nyt minua kiinteästi ja sen turpa vääntyy hassuun pieneen hymynpoikaseen. Hymyilen sille takaisin. Soppa jähtyy.

Isompi Kapybara tuijottaa vielä hetken pöydän pintaan mutta nostaa sitten katseensa ja katsoo minua silmiin kunnolla, pälyilemättä. Näen sen iiristen vaaleuden, niissäkin on läikkiä ja outoa sameaa läikikkyyttä, ja yhdessä kuonon kanssa silmät antavat hyvin sympaattisen vaikutelman. Ei ole kapybaraa eikä minua, on vain kohtaaminen, tilanne, keskiyön työvuoro, joka loppuu.

Siihen että herään.

Makaan sängyssä, haukon henkeäni ja totean, ettei nykyinen työni ehkä lainkaan tee hyvää jeesuskompleksilleni. Ei joogaohjaus eikä se toinen työ, jossa olen tekemisissä huono-osaisten ihmisten kanssa. Huomaan, että siinä aamussa, lauantaina, keskellä omaa sänkyäni koiran vieressä, haluaisin äkkiä maata lusikka-asennossa takalusikkana kaikkien maailman yksinäisten kanssa, silittää käsivartta, puhallella niskaan ja vaan olla, olla ja sillä todistaa, että asiat järjestyvät, että saa olla sellainen kuin on, että kaikki on täydellistä juuri näin, etten muuttaisi mitään, kun saan olla sillä tavalla. Eikä minulla ole tietenkään minkäänlaisia mahdollisuuksia jakautua niin moneksi, voin koettaa olla ystävällinen ja rakastava vain niille, jotka ovat lähelläni, ja se on niin pientä, ja maailma niin täynnä kafkamaista byrokratiaa, kauhua ja jäätävää yksinäisyyttä, että aloitan lauantain itkien tyynyyn.

lauantai 6. tammikuuta 2018

Joukko kysymyksiä

Minkä vuoksi joidenkin verbien imperatiivit kuulostavat kutsulta käskyn sijaan? Tule! Koe! Hengitä! Mitä tapahtuu kehossa sillä nautinnon hetkellä, kun kesken kaiken nousupyörteilyn tajunta iskeytyy vasten joka ikistä kehotuntemusta, surua, kauhua, ahdistusta, riemua, vuoristoradan kamelinkyttyrän yli flippausta, villapaitaa iholla ja onnetonta suoraa huutoa taas töihin menevän äidin selkää päin, kaikkea sitä nanosekunnissa, vyörynä, niin että kyyneleet räjähtävät silmistä ja räkä nenästä? Miksi tietyillä elämänalueilla - tässä: seksuaalisuudessa - tuntuu, että sanat loppuvat kesken ja kaikki mahdolliset termit ovat pejoratiivisia, suoranaisen loukkaavia tai etäännytettyjä? Tietääkö siitä astuneensa pyhän kehään? Ja mitä tulisi päätellä siitä, että jossain vaiheessa tajuaa äkisti käyttävänsä jonkun kanssa niitä sanoja tippaakaan niistä hätkähtämättä - näkevänsä toisen ei-pyhässä valossa pyhäksi mieltämällään alueella?

Miten on mahdollista, että kaikki muut tuntuvat tietävän loppiaisen etukäteen ja pitävät hupsuna yritystä hoitaa silloin posti- ja kirjastoasiat? Mitä loppiaisena ylipäänsä tapahtui, kysyy kämppis. Miksi ne tietäjät tulivat niin myöhässä (johtuiko se siitä, ettei silloin ollut vielä pikavuoroja) ja mitä ihmettä ne Jeesuksen vanhemmat (niin!) tekivät kersansa kanssa edelleen siellä tallissa (tykkäsivätkö ne ehkä peuhata oljissa ja oliko lapsi laitettu seimeen jotteivät vanhemmat rullaisi sen yli kiihkoissaan)?

Miksi me muuten kommuunissa puhumme kaiken aikaa lähinnä seksuaalisuudesta tai emootioista? Siksikö, että niin monessa paikassa niistä ei voi puhua samalla suoruudella ja huumorilla, että liian monessa paikassa voi olla liikaa hävittävää? Miten me tähän etenimme? Etenevätkö ihmiset enimmäkseen tähän suuntaan vai toisaalle? Miksi kysymys ihmisten enemmistöstä tuntuu kiinnostavalta?

Ja niin edelleen.

Sen sijaan, että sopisin deiteille paheellisia kohtaamisia, sovin vanhaan malliin deitin kanssa vesijuoksua, tabataa ja joogaa. On hauskaa, että joskus niitä asioita, joita normaalisti on tehnyt yksin, voikin tehdä yhdessä. Kuten haluta aikaisin nukkumaan ja herätä varhain, kerätä voimia liikkumisesta ja niin edelleen. Tai siis - että on niin monia asioita, joita voi tehdä yhdessä yhden ja saman ihmisen kanssa. On se kummallista! Yleensähän vesijuoksuystävää näkee vesijuostessa ja joogaystävää joogatessa, kahvilakaveria kahvilla ja niin edelleen. Enkä ole koskaan ennen deittaillut toista aamuihmistä.

Ja välillä haluan olla ihan yksin. Viime yönä kävelin ulkona kahden aikaan tihkusateessa ja nautin suunnattomasti siitä, etten ollut kenenkään seurassa. Samoin tänään nautin kaupunkia kohti samotessani ajatuksesta, että olen täysin yksin, itsenäinen. Sitten kohtasin tuttavapariskunnan ja lämpö läikähti yli koko olemuksen ja halusin roikkua heidän seurassaan muutamia hetkiä ja päädyin heidän metrotunneliin kadottuaan kysymään, kuinka hyvin oikeastaan hahmotan edes, milloin haluan olla yksin ja milloin seurassa.

torstai 28. joulukuuta 2017

Kohtuullisuudesta ja itsekurista

Viimeisen kahden päivän aikana olen koettanut pitää itseäni tiukassa tarkkailussa samalla kun rouskutan antibiootteja - kyllä vain, olen sairas - ja yritän ajatella, että on ihan okei, että tunnen, mitä tunnen. Emootioni paisuvat ja kuplivat, mokoma hiivataikina, paisuvat ja kettoavat sinisen taivaan näkyvistä samalla kammottavalla tavalla kuin kombucha kasvattaa outoja seittejään nesteen pintaan scobyn (suomeksi? kellukka?) ympärille. Okei, sanon tornadoille ja ukkosvuorille. Okei, sanon hirmumyrskyille ja alakuloisille viikoille, jotka ovat silkkaa harmaata tihkua. Okei, sanon liukkaalle kelille, joka kellistää piikkijalkaisimmatkin mummot. Okei, okei, okei. Tämä kaikki on okei.

Se kaikki on okei niin kauan kuin se pysyy tässä eikä säikytä muita.

Mietin, miten asettelen sanani ja kehoni. Taipuvatko ne kohtuullisuuteen? Onnistunko pitämään paniikkini aisoissa, hengittämään, tärisemään yinjoogan asanan toisensa perään? Onnistunko pitämään sisälläni parahdukset, hymyilemään ystävällismielisesti ja pitämään kädet näin, sylissä, ojentamatta niitä yli pöydän?

Palaan kysymykseen kohtuullisuudesta uudestaan ja uudestaan. Sen seurauksena vuorovaikutus kohtuullisuuden kohteen kanssa muuttuu oudon formaaliksi ja kurinalaiseksi. Se poikkeaa kovasti siitä, mitä kommunikaatio on kenen tahansa muun kanssa elämässäni. Muut pelot häviävät, jaksan pelätä enää tätä, että jotenkin kadotan itsekurin tässä kohden, kaiken kohtuullisuuden.

Okei, sanon pelolle. Sinä menet ohi. Mikään ei jatku ikuisesti. Joku päivä virnistelen sinulle ja sanon että olipa sekin aikaa. Että kuinka epävarma ja tarvitseva voikaan ihminen olla, kuinka hauras ja kiihkeä ja samalla kauhusta kankea! Kuinka kolmivuotias joka uluttaa äidin perään!

Olen käynyt muutamalla deitillä ja pitänyt oudon paljon ihmisestä, jonka kanssa olen deittaillut. Mutta koska kaikki on varsin uutta ja hidasta eikä kukaan vielä tiedä, miksi tämä muovautuu parin seuraavan viikon aikana, emootiot nelistävät pitkin seiniä ja kattoja. Se tuntuu olevan hermostolleni aivan liikaa. Immuniteetille. Mielellekin. Kun pelkään kaiken romahtavan jollain karmivalla tavalla, palautan mieleen yhden editoimani terapiakirjan ajatuksen siitä, että romahduksen pelko osoittaa, että pohjamudissa ollaan jo - tästä voi vain nousta. Muistutan itseäni siitä, miten ilahduin siitä, kun minut pyydettiin ulos. No, missä ilo on nyt? Välillä se tuntuu voimakkaana, mutta enimmäkseen taidan tuntea vain levottomuutta.

Kärsivällisyyteni, joka normaalisti vanuttautuu lehmänhermoiseksi kulmakarvan nostamiseksi, on hävöksissä - mutta tietysti lähinnä suhteessa tähän yhteen ihmiseen, jota en halua säikäyttää. Ja ihmisiin, jotka kysyvät, mitä kuuluu. Haluaisin parkua. Tunnit venyvät vuosikymmeniksi ja vuorokausihan nyt tunnetusti voi vanhentaa eliniän. Oksitosiinikrapula. Oksitosiinihumala. Oksitosiinikrapula.

Alan vähitellen epäillä olevani niitä olentoja, joita oksitosiini ahdistaa enemmän kuin on tarpeen. Ja että jostain syystä kohdallani vaikutus on todella, todella voimakas. Ja että ehkä tästä syystä en ole elämässäni kovin montaa kertaa astunut tähän virtaan. (Ha!)

Joten pidän itseäni lieassa, ja iltojen tullen, ehkä jo iltapäivisinkin, väsähdän siihen, ettei mitään tapahdu, luennoin mielessäni mielelleni - ja käsille, noille kurittomille tuntosarville - kohtuullisuudesta ja itsekurista ja fantasioin ajasta, jota suurin osa elämästäni edustaa varsin puhtaassa muodossaan: sokean tietämättömästä pöljyydestä, jossa lapsen viattomuudella tyllerretään kiinnostavalta ilmiöltä toiselle sulkien päättäväisesti silmät ihmisiltä matkan varrella, heidän silmiltään ja niiden väriltä, heidän tuoksultaan ja tavaltaan asettua vuorovaikutukseen. Kaipaan äkisti huoletonta, hupaisaa arkea, sokeutta, turtuutta.

Kalifornian-nainen puhuu oksitosiinipöllystä hullun taivaana mutten ole lopulta varma, kumpi tiloista on hullun taivas; tämä ei tunnu taivaalta, ei ole tuntunut ennenkään, ja enkö muka tavallaan arvosta lopulta kuitenkin enemmän sitä, että hätkähdän omaan epävarmuuteeni kuin siihen, että kuvittelen - todella, kuvittelen - itseni jotenkin itseriittoiseksi, kohtuulliseksi ja rauhalliseksi, sellaiseksi jolle itsekuri on aivan turha kapistus.

tiistai 26. joulukuuta 2017

Viimeinen lomapäivä

Toisiksi viimeisen lomapäivän lopussa ymmärrän erehtyneeni erään suuren ja painavan riskianalyysin kohdalla - en ole tarkistanut riittävästi taustamuuttujia ja äkisti tajuan edenneeni ratkaisuihin, joihin en olisi edennyt mitä todennäköisimmin, jos olisin tiennyt taustamuuttujien todellisen laidan. Nauran useita kertoja asian tajuttuani ja puhuttelen itseäni lempeästi mutta päättäväisesti: shit in, shit out. Olenhan sentään parantumassa flunssasta ja väitösväsymyksestä ja lomaakin on vielä päivä. Ja tuntuu jotenkin helpommalta nauraa kuin jähmettyä tai lysähtää. Virheitä sattuu - eteenpäin - helppona ja rohkeana, vankkajalkaisena ja robustina - ei tässä mitään!

Nukun yön hyvin mutta seuraavana päivänä - tänään - en oikein tahdo tunnistaa kehoani, sen rajoja ja tapoja. Koetan nukkua päiväunet, keho värisee holotnaa. Vien koiran ulos, mieli harhailee seiniä katua lumituiskua, koetan juoda paljon ja lämmintä, olla luiskahtamatta takaisin sairastamiseen, ei, en halua ajatella sellaisia asioita, huomenna on töitä, on mentävä työhön, muistettava kirjata joulutaukoa edeltänyt sairaana oleminen kalenteriin. En yksinkertaisesti suostu siihen, että mitään on vialla. Menen joogatunnille. Eikö jooga auta? Kyllä, joogasta tulee lämmin olo, päätän. Päätös uppoaa mieleen mutta keho ei alistu mielen pakkopaitaan. Kesken kaiken joogatunnilla kaiken satuttua ihan älyttömästi, kaiken sellaisen joka ei normaalisti satu, keho alkaa väristä, ensin lantiosta ja levittäen neurogeenista tärinää reisiin, rintakehään, yläraajoihin. Kun pureksin huuliani hämmentyneenä ja koettaen löytää edes jotain voimaa, jostain, huomaan ylähuuleen paisuneen finnin. Värinä kasvaa tärinäksi ja se pusertaa vettä silmistä ikään kuin keho ei jaksaisi pitää kaikkea juotua kuumaa nestettä sisässään.

Mitä tämä on, kysyn keholta, kuuntelen kunnolla sitä ensimmäistä kertaa päiviin. (Olen pitänyt joulutaukoa dynaamisemmasta joogasta ja tässä on seuraus: olen kasannut valtavat jännitykset niitä mitenkään ihmeemmin tiedostamatta.) Keho vastaa tärisemällä lisää ja kääntämällä itkuisuutta isommalle.

En ole selvitä kotiin. Kävelen spagettijaloilla, jotka värähtelevät holtittomasti. Kaikki itkettää. Kadun märkyys, puut, seinät, ovet, kotimatkan pituus - koska ajattelin, ettei minulla ole varaa raitiovaunulippuun, mitä ihmettä, en muista edes saavani kuukausipalkkaa toistaiseksi - , naurettava huoleni toisten hyvinvoinnista kun en osaa pitää omastani huolta, liikaa ihmisiä emootioita uusia ystävyyksiä kaikkea, koko keho on luhistua sen kiihdyttävän hyöyn alle, pelkään niin etten pysty etenemään, en halua ottaa seinästä tukea, en halua kertoa kellekään, miten palasina olen, kotona teemme kämppiksen kanssa kastanjoita ja itkettää mutta sullon sen rintalastan taa ja syön kastanjan toisensa perään ja varaan salaa aamuksi ajan työterveyteen, koska sattuu liikaa ja palelee usea villapaita päällekkäinkin.

Ota särkylääkettä, viestittää tiimitoveri, jolle ilmoitan saapuvani myöhässä, lääkäriajan jälkeen. Järjen ääni! Paarustan lääkekaapille ja syön kuuliaisesti parasetamolin. Tunnen itseni pitkästä aikaa kentauriksi. En osaa sanoa, onko se hyvä vai huono juttu, pohdin sitä hetken ja sitten pudotan siitäkin langasta otteen ja sallin itseni suistua uneen. 

maanantai 25. joulukuuta 2017

Kysymysten avoimuudesta

Ystävystyminen on hankalaa, etenkin jos ystävyyssuhteeseen liittyy runsaahko kulttuuriero ja halu ymmärtää toista. Se tekee kommunikaatiosta helposti hyvin pelottavaa, ellei kysymysten muotoilun kanssa ole tarkkana. (Ja esimerkiksi puutteellisesti nukutun yön jälkeen on mahdotonta olla tarkkana.) Olen viime aikoina käynyt ystävystymiskeskustelua, jossa esiintyy monia pelottavia piirteitä juuri siitä syystä, että minua halutaan ymmärtää.

Tässä yhteydessä haluan hetkeksi pysähtyä ja tarkastella sanaa ymmärtää: ympyröidä, sulkea sisään, vangita määritelmään. Saatan tuntea itseni vuoroin satimeen jääneeksi oravaparaksi, jolta on viety juoksemisen ja hyppimisen qi, koko ilon elohopea, ja joka aikoo siksi vain kuolla ja lannistua, ja vuoroin lohikäärmeeksi, joka vetäisee sisään henkeä syökseäkseen seuraavaksi verbaalista tulta.

Ei se ole vakavaa, en ole kuolemassa enkä haastamassa riitaa. Nämä ovat pieniä liikahduksia, mutta panen ne merkille uteliaana samalla kun välillä onnistun nauramaan ja pysymään rentona hengitykseen keskittyen ja välillä epäonnistun siihen edes ponnistamisessa ja yksinkertaisesti kauhistun ja tulen surulliseksi siitä, miten vaikeaa on koettaa ystävystyä sellaisen kanssa, joka äkisti haluaakin ymmärtää ratkaisujani ja tokaisujani.

Mietin myös kulttuurisen kompetenssin koulutusta, jonka kävin työpaikan kustantamana männäviikoilla. Siinä korostettiin, että aina kahden ihmisen kohdatessa törmätään kulttuurieroon. Jokaisella meillähän on uniikki paikkamme maailmankaikkeudessa koulutuskohortteineen, perhetaustoineen, paikkoineen perheessä ja ystäväpiirissä, tuttavineen, työtuttavineen, harrastuksineen ja harjoittamisineen ja niiden kautta tulevine ihanteineen tai ehkä toisenlaisine etiikkoineen ja niin edelleen. Toinen merkittävä oneliner kuului, että hämmennys on hyvästä. Siitä on helppoa olla samaa mieltä - joskin on aivan selvää, että hämmennys tuntuu tässä ja nyt -tilanteessa usein hyvin kulmikkaalta ja vangitsevalta, epämukavalta ja jopa uhkaavaltakin. Ehkä jotkut toiset kokevat sellaista hämmennystä enemmän kirjojen tai matemaattisten yhtälöiden kanssa? Itse näytän kokevan sitä juuri silloin, kun joku vaivaantuu kiinnostumaan ystävyydestäni niin paljon, että haluaa alkaa ymmärtää minua.

Tässä hauraassa ja epämukavassa tilassa, johon olen halunnut jäädä kokemaan siihen liittyviä tuntemuksia, opin. Hämmennyshän tarkoittaa oppimisprosessin käynnistyneen. Tai siis - opin, jos työstän asiaa. (Koetan tehdä sitä näin, esimerkiksi.) Tällä erää tunnun oppivan kysymyksistä ja kysymisestä tärkeän asian: vaikka kuinka hellisin työhypoteesia siitä, miten jonkin toisen ihmisen sisäinen mekaniikka ja logiikka toimii, lienee tuskin kovin hedelmällistä kysyä asiasta suljettua kysymystä, jolla testaan työhypoteesiani, tyyliin: "Voisiko olla niin, että toimit näin ja näin, koska koetat välttää/lähestyä asiaa x?" (Väkivaltaisuusero: lähestyminen sentään antaa kuvan vaihtoehtoisten strategioiden olemassaolosta ja tietyn vaihtoehdon haluamisen haluamisesta, välttäminen helposti synnyttää ajatuksen, että toimintaa ajaa pakko eikä siten haluamista ole haluttu.) Tiedän kaiken tämän kysymyksistä yhteiskuntatieteiden metodologiasta, eikö vain? Enkö vain olekin lukenut kasapäin kvalitatiivisen tutkimuksen opuksia, joissa korostetaan kysymysten avoimuutta, sitä miten ei koskaan kannata kysyä kyllä/ei-vastattavia kysymyksiä? Enkö vain tykästynytkin juuri fenomenografiaan, koska siinä sille, jonka jäsennyksistä ollaan kiinnostuneita, annetaan mahdollisimman vapaa tila pyytäen vain: "Kerrotko minulle ilmiöstä x elämässäsi?" ja sitten kuunnellaan, mitä kaikkea hän itse nostaa esiin, mitkä asiat hänen mielessään yhdistyvät tähän ilmiöön. (Voisiko tämän kirjata niinkin, että uskon enemmän merkityksiin kuin vaikutteisiin, selityksiin, taustoittamiseen?)

Ja kuinka monta kertaa olenkaan itse sanallistanut kauheita kysymyksiä nimenomaan ystävyyden kontekstissa? Monta! Sen sijaan, että olisin antanut toiselle tilan ja oikeasti koettanut uida vierasta maailmaa luottaen siihen, että sen pinnalla voi kellua ja lopulta alan hahmottaa, mitä kaikkea ihanaa ja uniikkia allani siintää, olen kiskaissut valtamerestä tulpan ja koettanut paljastaa, vastaavatko pohjan muodot työhypoteesiani. Kammottavaa.

No, ei tähän tietysti kukaan kuole. Ja on ollut kysymyksiä, jotka ovat saaneet minut kääntymään ihan uusiin suuntiin käytännöistä, jotka eivät toimi. Mutta kun kysymys esitetään käytännöstä, joka tuntuu toimineen hyvin - hämmennys!

Ymmärsin kysymykseen vastatessani myös yhden seikan omasta hahmotuksestani. Se ei ole kovinkaan menneisyyspainotteista. Pystyn toki keksimään koko liudan selityksiä siitä, miten asiat ovat kehittyneet historiallisissa olosuhteissaan, mutta lopulta taidan ajatella, että vaikka nuo olosuhteet ovat toki ehkäisseet tiettyjä vaihtoehtoja ja suosineet toisia, ne eivät lopulta determinoi vaihtoehtoja täysin. Ehkä tässä on se kohta, joka itselläni niihkaa välillä liian sosiologisten ajattelijoiden tuotantoon perehtyessä ja niihkasi joka ikistä kasvatussosiologian esseetä kirjoittaessani: hemmetti, on tässä oltava muutakin, kyllä toimijuuttaan voi kuitenkin mikrosuunnata jotenkin, ja meillä kaikilla on valtaa enemmän kuin usein haluamme ajatellakaan. (Mikä determinoi tämän kirjoittamisen, esimerkiksi? On lukemattomia akateemisesti koulutettuja naisia, jotka eivät bloggaa tällä tavalla. Itsekin voisin tänä aamuna valita muuta mutta valitsen tämän, koska haluan oppia siitä, mihin kaikkeen kommunikaatiossa kompastutaan tuon tuosta.) Kai sen voisi sanallistaa niinkin, että uskoni meadilaiseen subjektiminään on luja. (Samasta asiasta kirjoittaa T.S.Eliot muutamassa runossaan: uskalluksesta, hypystä, tapahtumiseen heittäytymisestä, harkinnan hylkäämisestä nanosekunniksi ja kaiken sen vuoksi uudeksi muovautumisesta merkityksellisimpänä elämässä.) Ja: kun arvioin jotain käytäntöä, jonka mukaan suuntaan tekemistäni ja tahtomistani, tapaan olla kiinnostuneempi siitä, millaisia asioita siitä seuraa, kuin siitä, mistä taustasta käytäntö nousee. Seuraamukset: En usko, että kyse on kuitenkaan seuraamusetiikasta. Taidan olla siihen liian mystikko. Mutta tutkin, voidaanko ympärilläni hyvin (ei instant-hyvin, mutta pidemmällä jänteellä) ja ennen kaikkea, voinko hyväksyä itse toimintatapani, onko siinä mielestäni kokeilun mahdollisuutta. (Niin, kaikki on leikkiä, kokeilua. Varmuutta on turha hinkua, tai lopullisia ratkaisuja.) Olisiko siitä hyveen kantajaksi, jotain sellaista. Taidan myös luottaa aika tavalla siihen, että huomaan ennen pitkää, jos jokin käytäntö ei toimi.

Miksi toimit tai ajattelet näin on sekin vaikea kysymys vastata. Voisi toki kehrätä liudan adjektiiveja tai ilmiöitä, joita liimailisi imagoonsa (oikeudentunto, herkkyys, hereilläolo jne.) mutta en oikeastaan hahmota, ketä sillä voisi sumuttaa. Ei ainakaan itseään! Enimmäkseenhän sitä kuitenkin ponnistelee jo ihan sen kanssa, että saa katkaistua automaattivaihteensa useita kertoja päivässä. Ennemmin ajatus kiinnittyy tämän kysymyksen liepeillä vipiseviin tuntemuksiin, jotka mieluummin ottaisi mukaan analyysiin. Kuten hämmennykseen siitä, miten voi olla niin, että on itse pyytänyt lapsesta saakka tuntea omenat lajikkeina, ei yleiskäsitteen omena kautta. Luulin pitkään, että minut oli kasvatettu tietynlaiseksi, mutta sitten keskusteluissa selvisi vanhempien olleen pulassa sen kanssa, miten tarkkaa erittelyä asioista vaadin pienestä pitäen. (No, en vaadi enää, luulisin.) Mistä se tahto tuli? Tai halu lähteä aamulla ulos uteliaana ja pidäkkeittä?

Entä jos kyse olisikin qistä, peritystä olemuksesta? Ei, sekin on huono nimi. Enkö juuri kirjoittanut niin, etten usko tilanteiden muovaavuuteen? Ja ihan yhtä kovasti rähisen takaisin, kun puhutaan siitä, miten ihminen geneettisenä olentona sitä ja tätä, deterninoidusti. Ajattelen niitä tutkimuksia, joita on tehty pitkään meditoineilla munkeilla, ja miten he pystyvät tekemään asioita, joita heidän ei pitäisi pystyä tekemään, esimerkiksi näkemään erillisinä kaksi kuvaa, jotka on vuoroteltu elokuvanopeudella ja jotka me muut näemme vain toisiinsa sulautuneina. Ajattelen sitä, miten olosuhteistaan huolimatta vaikkapa Spinoza kirjoitti. Ei, en tiedä, mistä on kyse ja miten ihmiset pystyvät valitsemaan ja vaalimaan toiveikkuutta ja uteliaisuutta. Mutta suoraan sanottuna alkuperäiskansojen teoria, joiden mukaan raskaana olevien naisten ei kannattaisi liikaa katsella oravia, koska heidän lapsensa voi silloin saada oravamaisia piirteitä, kuulostaa minusta ihan yhtä järkevältä kuin moni rautalankamalli nykytieteestäkin. (Minusta on myös mukavaa ajatella, että äiti on katsellut oravia ja oravat ovat loitsineet minusta tällaisen.) Olen varma, jokseenkin varma, että niistäkin puuttuu jokin oleellinen palikka. Että genetiikka, epigenetiikka, tarkoituksellinen kasvatus ja informaalinen oman paikan maailmassa oppiminen eivät ehkä kuitenkaan vielä täysin kuvaa vastausta kysymykseen miksi näin. (Ja ei, en usko jumalaan tai mihinkään sellaiseen.) Olen aistivinani aukon mutten tiedä, millä sen täyttäisin. Enkä tiedä, onko koko kysymys mielekäs, ei kai, ei varmaankaan.

Haluan ymmärtää sinua, kerro siis nämä asiat. Hyvä on. En ymmärrä itseäni. En usko, että edes voin ymmärtää itseäni. Enimmäkseen etenen tyytyväisenä ja ihmiset luonani kiittävät sitä, että heidän on enimmäkseen hyvä olla lähelläni. (Toki on myös heitä, joiden ei ole hyvä olla, mutta he harvemmin jäävät völjyyn pahoinvoimaan.) Voisiko se riittää?

Tuntuu kummalliselta ajatella, että on ihmisiä, joilla on nyt joulu ja jotka viettävät sitä rauhassa. Minulla on monesti rauha, mutta harvemmin juhlapyhinä koska tunnen itseni kovin yksinäiseksi ihmisten kanssa ja jouluna on vaikeaa saada riittävästi omaa aikaa. Sekin on kummallista, miten ihmiset ystävystyvät ja rakastuvat ja riemuitsevat siitä - jostain niin pelottavasta ja suuresta! Varmasti kummallista on sekin, että minulla on rauhallisempi olo kirjoittaessani kuin puhuessani sellaisen ihmisen kanssa, josta pidän. Mutta niin vain on. Se, mikä on, on; se, mikä tapahtuu, tapahtuu.