Yhteys ja katkos

Tää on ihan huipputylsää hommaa, ohjeistetaan. Tässä ei tapahdu mitään, ei yksinkertaisesti mitään. Kaikki tarvittavat ohjeet on kirjattu tehtävävihkoihin. Välillä ne eivät jaksa lukea niitä itse. Niin, sitten vaan istutaan ja katsellaan ja mennään sanomaan niiden viitatessa, että tuosta vihosta luet, siinä on ohjeet.

Minusta tämä kyllä vaikuttaa jännittävältä. Niinpä kiistän arasti: eikö juuri pääsykokeissa ilma ole jännityksestä niin sakeana, että sitä voisi miltei lusikoida tiilten väliin ja muurata sillä talon? No, jännittäähän varmasti niitä hakijoita, mutta ei tämä meille valvojille ole jännittävää, saan kuulla. Hyvä jos pysyy hereillä! Se kuulostaa hämmästyttävältä. Minua jännittää jo kun käyn tarkistamassa vessareitin ja vessakopit. Sisään pyrkijöitä istuu seinämillä. Vaikka kokeen alkuun on kaksikymmentä minuuttia, osa kaivelee kasseistaan kyniä ja henkilötodistusta jo valmiiksi. Tunuu vähän pelottavalta kävellä heidän lomitseen virallinen valvoja -kyltti rinnuksissa. Haluaisin kadota näkymättömäksi, mutten osaa. Niinpä koetan suoriutua läpimarssista niin rivakasti kuin lantioltani pystyn. Toivon, ettei kukaan pidä kivuliasta möngerrystäni huonona enteenä.

Kymmentä vaille saa mennä ovelle ja pyytää hakijat sisään. Kokeet on jaettu valmiiksi joka toisen istuimen kohdalle. Kun huudan ovelta, että muistakaa sulkea puhelimet ja että paikalle saa ottaa vain kyniä, henkkarit ja juomapullon ja muu on jätettävä salin takaosiin tai seinien vierille, on kuin ääni tulisi jostain nauhoitteelta. Kohti työntyy kalpeita kasvoja. Väistän ihmistulvaa.

Päävalvoja lukee ohjeet ääneen. Koe alkaa. Monenlaiset kasvot tuijottavat ohjeita tehtävävihossa. Kun on kulunut muutaman minuutin, on kuin yksilölliset kasvonpiirteet häviäisivät. Kaikki sulavat tarkkaavaisuuteen, suuntautuvat sanoihin, imeytyvät jonnekin toisaalle siitä lihasta, joka ruokkii keskittymisen prosessia, sykkii, viemäröi, sulattaa, kuljettaa. Jonkun silmää nykii elohiiri. Toista itkettää. Yksi silittää kädellään kaulaansa rauhoittaen varmaan sitä itse huomaamatta. Tuntuu kauhealta istua keskellä sitä tunteiden myrskyä kykenemättä itse tekemään yhtikäs mitään. Toivon, että minullakin olisi tehtävävihko, johon voisin keskittyä ja sulkeistaa ulkopuolelle kaiken tuon jännityksen, hädän ja epävarmuuden. Mutta vaikka minulla olisikin vihko, en saisi keskittyä siihen. On istuttava ja tarkkailtava, mitä tapahtuu.

Näen muita valvojia väsyttävän. He osaavat jotenkin lyödä luurin korvaan tuolle tunnelmalle. Heistä se on vain jotenkin ikävystyttävää. Ehkä vähän huvittavaakin. Omaan vatsaani koskee. Kiedon käsivarret vatsan päälle lämmittämään.

Kun joku viittaa, menemme tarkistamaan, mistä on kyse. Yksi viittaajista on istunut ahdistuneena ja kirjoittamatta ennen viittaamistaan, selannut vain vihkoa eestaas. Kangerran hänen luokseen kiroten salin auditoriorakennetta: portaita kaikkialla, lantio ei pidä portaista. Mitä nämä aa, bee, cee ja dee tarkoittavat, hän kysyy. No tuossahan ne ilmoitetaan kysymysten yläpuolella, sanon ja osoitan kohtaa vihossa. En saa oikein kiinni, mitä kysymys tarkoittaa, hän valittaa. (Helppoa muka! Tylsistyttävää muka!) Niin mutta niihinkö pitää nyt rastittaa, hän sanoo osoittaen rasteille tehtyja ruutuja. Niin, sanon. Käännän ohjeiden mukaan tehtävävihkon ohjesivun esiin ja näytän sormella kohtaa, jossa ohjeistetaan rastimaan se kohta, jota pitää oikeana vastauksena kysymykseen. Se ei ole hänestä ymmärrettävä. Miten se liityy aahan, beehen, ceehen ja deehen, kysyy hakija. No ne ovat ne mahdolliset vastaukset, sanon. Eli siis jos minusta bee on oikein, rastin sen, hän tarkistaa. Niin, sanon. Tämä on kauhean vaikeaa, hän sanoo näyttäen onnettomalta. Eri kysymyksissä on vielä eri aat, beet, ceet ja deet. On vaikeaa ymmärtää tätä, miksi se pitää tehdä niin vaikeasti. En osaa sanoa siihen mitään. En ole osannut varautua siihen, että pääsykokeessa joku voisi pitää monivalintatehtävän muotoa jotenkin vaikeana tai petollisena, samoin sitä, että eri kysymyksissä a, b, c ja d viittaavat eri vastausvaihtoehtoihin. Koetan hymyillä rohkaisevasti. Sanon: no, tehtävä vaan kerrallaan, luet huolella ja valitset rauhassa. Hän nyökkää kiitokseksi ja hymyilee itkuisen näköisenä takaisin.

Paikalleni palattuani saan tehdä töitä, ettei itkuisuus puske esiin itsestänikin. Vähitellen rauhoitun, koska ei kukaan muu salissa ole niin itkuinen kuin tämä yksi hakija. On kiinnostavaa katsella ihmisten määrätietoista työtä. Ohjeissa on sanottu, että istumme paikoillamme ja vain käväisemme vastaamassa kysymyksiin. Oikeastaan haluaisin mennä kysyjän luo ja halata häntä, ehkä pitää kättä hänen lapojensa välissä, jotta hitaasti hän voisi rauhoittua. Mutta en voi, sellainen käyttäytyminen ei kuulu tänne. (Miksi ei? Onko muka niin hienoa pystyä yksin tunnesäätelemään koejännitystä? Pitääkö kaikkien osata se? Tai sitten suunnata toisenlaisiin kouluihin, jossa sitä ei tarvitse kohdata?)

Kun koe loppuu, melskeinen jono järjestyy pöydän luo. On tarkistettava monia asioita. Lomakkeet on tungettava kuoreen samoin päin jotta pinon voi nostaa optisen lukijan syöttötasolle. Olemme osa suurempaa koneistoa, ajattelen, mutta koneistoa tai ei, ainakin aion hymyillä. Nyt kun ihmiset ovat tempautuneet papereistaan esiin ja muuttuneet taas muiksikin kuin ongelmanratkaisijoiksi, hymyt ja helpotukset liikahtelevat esteittä jonossa. Paitsi että yksi hakija on vihainen, hän alkaa purkautua raivostuneesti, kivahtelee hitaudellemme ja kömpelyydellemme. Siinä vaiheessa huomaan jotain kiinnostavaa: se yhteys, joka on aiemmin ollut hyvin käsinkosketeltava, katkeaa. Raivo ei siirry, sen sijaan säikähdän ja vetäydyn fyysisestikin taaksepäin. En uskalla hymyillä tälle hakijalle ollenkaan. Muutkin jonossa odottajat alkavat näyttää pelottavilta. Vasta muutaman ihmisen kivahtelijan jälkeen mentyä hyvin uskallan hymyillä taas varovasti ja kurkottua hakijoita kohti. Yhteys solmiutuu varovaisesti uudestaan.

Pakkaamme kokeet laatikoihin ja lähdemme kukin omille teillemme. Palelee hieman, vaikka sää loistaakin keväisenä. Poispäin pestistä kävellessäni en osaa olla tuumimatta, miten joillekuille meistä tällaiset pienet keikat ovat tylsiä paskaduuneja ja toisille taas koko sosiaalinen kosmos pienoiskoossa. Että joku voi ajatella, ettei tarvitse osata mitään, ja toinen kokea valtavaa avuttomuutta ja riittämättömyyttä.

En osaa kuvitella, millaista olisi elää elämää, jossa kokisin osaavani työni niin hyvin, että kerkiäisin pitkästyä perinpohjin. En ainakaan, jos työssä on kohdattava ihmisiä.

Paperit pöydällä

Papereiden päälle on karissut multaa ja vähän tomaattilannoitettakin. Niiden päällä makaa myös joukko siemenpusseja, furminaattori, shampoopullo, kirjastosta lainattu dvd-levy ja harcore zen -kirja. Parvekkeet pakottavat varjoja vastapäisen talon seinälle. Pyöräilijä leikkaa ilmaa punainen kypärä kupunaan. Ylämäkeen talutetaan.

Aamu, kuin mikä aamu hyvänsä. Paitsi että aamu aamulta liikun sutjakkaammin. Huomenna aloitan taas työt, astun hierontahuoneeseen ja keskityn ja tunnen tyytyväisyyttä siitä, että voin tehdä jotakin, jolla on merkitystä. Opiskellessa kysyn, papereita alleviivatessani ja referoidessani kysyn, kustannustoimittaessani kysyn, kirjoittaessani kysyn, mikä on tämän asian mieli ja merkitys ja tuoko sen harjoittaminen ympärilleen enemmän hyviä vai huonoja viboja. Kysyn samaa ihmisten kanssa, läheissuhteiden ja ystävien. Ja vaikka kuinka torun itseäni lempeästi, että mokoma hyvähuonoilu on kauhean dualistista enkä tule saamaan järkeviä vastauksia, kysyn silti. Hieroessa en kysy. Sikäli se on jonkinlainen ankkuri kaikelle muulle kokemukselle, samalla tavalla kuin nuorempana oli seksuaalisuus. Aikana, jolloin en ollut vielä tullut ajatelleeksi, miten seksuaalisuuskin voi satuttaa. Varmasti se johtui silloin siitä, että olin vielä niin lapsi sosiaaliselta tajultani.

Viikonloppuna on kirjoitettava essee lopulliseen muotoonsa. Jospa en tarvitsisi siihen papereita? Niihin on painunut teekupinjalan leimoja. Vaaleanpunaiset post it -laput sojottavat kirjojen väleistä. Kun teen esseen valmiiksi, nyhdän ne irti ja palautan kirjat toisten luettaviksi merkeistäni tyhjennettyinä.

Unohdan nopeasti.

Eilen istuin puistossa ja luin ystävän elokuvakäsikirjoitusta. Teini lähellä kiipesi puuhun, mikä sai koiran omituisen raivon valtaan. Toinen käsi koiralla luin tekstiä ja tuskailin, mitä sellaisesta osaa sanoa. Mitä tarkoittaa haluta toisen mielipide tai näkökulma? Muistan kun pyysin sellaista runoihini. Eri ihmiset pitivät aivan eri kohtia toimivina. Lopulta päätin, että ei, en julkaise niitä. En uskonut kommentteja kuultuani enää niiden voivan merkitä muille mitään sellaista minkä olisin halunnut välittää. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kenties sanomakin jäi epäselväksi tai oli pelkistettävissä parahdukseen, että joskus tarvitsisin sylin, jossa itkeä kaiken ylitsetulvivuutta. Sitä ei vain ole kovinkaan funktionaalista ilmaista kirjoittamalla runoja. Tai etenkään kirjoittamalla niitä pöytälaatikkoon ja myöhemmin julkaisemalla niitä.  Samaa mietin nyt käsikirjoituksen kanssa: Mitä tässä koetetaan viestiä? Kirjoitan lausunnon hyvin varovasti, koska en saa kiinni, mikä perusidea tarkalleen on. Kirjoitan lukijalle sälyttyvästä suuresta vastuusta ja vallasta hahmojen, tapahtumien ja niiden syiden jäädessä niin auki. Kirjoitan auki ne kohdat, joissa arvoin eri tulkintojen välillä loppuun saakka. En halua kirjoittaa hyvä enkä huono, sen sijaan kirjoitan, millaiseksi kuvittelen elokuvan temmon ja visuaalisen asun. Kirjoitan siitäkin, miten vaikeaa on kuvitella hahmot, kun saa tarkasteltavakseen vain heidän vuorosanansa. Eiväthän sanat ihmisissä tärkeitä ole vaan kaikki muu.

Huomaan, että tuollaisen käsikirjoituksen kanssa on hyvin vaikeaa edetä mihinkään, kun ei ole tiedossa erityisiä odotuksia eikä tavoitteita. Ottaa vastaan, mitä saa, ja korkeintaan erittelee, missä kohdin epäröi tulkinnassaan. Olisi kyllä loistavaa, jos elämään osaisi suhtautua yhtä avoimesti kaikissa kohdin. Jostain syystä elämän kohdalla kuitenkin kysyy kerta toisensa jälkeen, onko tämä ja tämä nyt muka reilua. On jotain odotuksia.

Käsikirjoitukseen kuten muuhunkin taiteeseen on kai helppoa suhtautua avoimesti, koska eivät ne lähtökohtaisesti merkitse mitään, eivät ne ole tärkeitä. Paitsi ehkä prosessi on tärkeä tekijälle, mutta siitä jääneet todisteet enimmäkseen herättävät lähinnä hämmennystä siitä, mikä tämän merkitys nyt olikaan. Joskus toki jokin tekele antaa voimaa ja kiinnittää huomion itseensä pitkiksikin ajoiksi. Niin käy hyvin harvoin, mutta joskus niinkin käy. Enimmäkseen silti kysyn, mikä tämän merkitys olikaan. Ei se tunnu kummalta, kysynhän niin myös opintojeni ja useimpien töideni kohdalla. Ihmisseuraan käymisen kohdalla.

Olin eilen vesijuoksemassa ensimmäistä kertaa lantion seudun iskuvamman kanssa. Silloinkaan en kysynyt, mikä sen kaiken merkitys oikein on. Ajattelin kyllä, että jännittävää, etten kysy, mutta se ei herättänyt halua kysellä. Sen merkitys on siinä paljaana: hengittäminen, veden varassa liikkuminen, auringonpäileet, täysi tavoitteettomuus, lihaslämpö. Kas, sanoin hiljaa itsekseni, etkös vaan arvostakin praksista poiesista enemmän. Niin se on kyllä aina ollutkin.

Joskus en ole vain tullut tematisoineeksi sitä yhtä kerkeästi.

Ensi viikon alussa saan heittää paperit paperinkeräyslaatikon uumeniin. Muutenkin voisi olla kevätsiivouksen paikka.

Pysähtymisterveisiä

Päiviä, jolloin aika virtaa ja päiviä, jolloin aika pysähtyy. Kevät murtautuu raivokkaasti ulos talven hajuttomasta häkistä, ryöppyää puistojen halki mutaisina puroina, lintujen reviirihuutoina, oksahangat esiin tarkasti piirtävänä valona. Istun syvällä esseeni kuilussa, raaputan esiin argumentaation ydintä. Herään ennen viittä aamuisin, mieleni kääntelee ideoita levottomana. Koska netti on matkustanut Faunin mukana Marokkoon, annan mielen myllätä samaan tapaan kuin annan räksien myllätä maata palstan laidoilla kitkiessäni. Keitän puuron rauhassa, kieräytän siihen edellisenä kesänä kerättyjä marjoja, annan olla. Tulee jos on tullakseen. Joskus kirjoitan käsin puoliksi revittyihin laskujen kuoriin tai pidemmän kauppakuitin takapuolelle. Useimmat noista muotoiluista saavat jäädä omaan arvoonsa sitten kun alan kirjoittaa. Ne keskustelut on käyty jo.

Kehoni tärisee muistuttaakseen avaruudellisuudestaan. Se puurtaa venytystä ja rentoutusta, ilma sitkeytyy ja aika käy ajatuksista ja argumenttien rakentamisesta sakeaksi. Pusken sen kaiken läpi kevään rajallisuudessa, myöhästyneen kevään. Palaan kehon äärelle välillä kahdellakin liikuntatunnilla päivässä, koetan sitä kautta kieltää levottomuutta tärisemästä kaikkea arvostamaani hajalle. Alan nähdä seksuaalisia unia. Kun menen hieromaan, melkein huimaa. Olen niin yksin, niin kaukana, ja silti voi koskettaa lämmintä, hengittävää lihaa, samanlaista kuin omani, työntää sitä lempeästi kunnes se huokaisee ja rentoutuu. Kun hieron, ei ole muuta. Mutta kun lähden, luuttuan lattian puoleltani ja kirjaan jännitykset latinankielisin nimin, levottomuus palaa. Koska netti on matkustanut ja olen ajatellut selviäväni ilmankin, en voi kuunnella musiikkia. Tai pikemminkin: ei ole musiikkia.

Päästän esseestä irti lopulta kaksi päivää ennen kuin olisi pakko. Olen lukenut sitä aamupäivän ja todennut, etten halua sanoa enää mitään, tai oikeastaan, vielä mitään uutta. Haluan ottaa etäisyyttä, palata sen pariin uutena. En halua muistaa, mitä olen pitänyt pulmallisena ja mitä sujuvana kohtana. En halua nimetä kappaleita ja lauseita siten, haluan pystyä lukemaan esseen sen kulttuurihistoriallisen syntyprosessin rekonstruoinnin sijaan. Haluan nähdä sen, hengittää sitä, tuntea siinä kiihtymystä ja etäisyydenottoa. Vasta sitten pystyn työntämään sitä lempeästi sellaiseen asentoon, että rentoudumme molemmat. Niin, en ajattele kirjoittamista kovin erilaiseksi kuin ihmisten hieromistakaan. Tai keramiikan tekemistä. Tai tiskaamista, sen puoleen.

Fauni palaa vähän sen jälkeen Marokosta. Se tuntuu surulliselta, juuri kun olen tottunut hänen poissaoloonsa. (Ja sitten tunnen itseni roistoksi sen surullisuuden takia, se tuntuu väärältä, mutta eihän tunne voi olla väärä?) Hänen poissaolonsa on jotenkin vähemmän ravisuttavaa silloin kun hän on tasaisemmin poissa ennaltatiedetyn ajan eikä sillä tavalla arvaamattomasti kuin täällä ollessaan. Kun hän palaa, on vaikea pysyä koossa siltä ajatukselta, että hän palaa vain lähteäkseen heti uudestaan, osoittaakseen, että välittää enemmän lähtemisestä kuin kanssa olemisesta. En enää kykene hahmottamaan hänen välittävän minusta, tai ehkä se on vain hänen neuvottomuuttaan sen seikan kanssa, että itseni on joskus vaikeaa tuntea itsensä seuran arvoiseksi, kun jalkaterä kipuilee, keskittyy opintoihin eikä jaksa innostua yökausien ryyppäämisestä. Sitä arvottomuuden tuntua ei koskaan tule silloin kun on yksin, ei katsellessa puita, pilviä ja lintuja, ei pelleillessä koiran kanssa, ei oikeastaan Vompsunkaan kanssa ollessa (siinä suhteessa on sitten taas omat koetinkivensä). En osaa sanoa, mistä se arvottomuus ja siihen liittyvä pelko tulee Faunin kanssa. Se on hyvin lähellä sitä tuntua, jota koin koulussa, koulukiusaamisen yhteydessä, ja vanhempien kanssa: tuntua siitä, että aivan sama, miten paljon yrittää, mikään ei riitä, mitään valittua polkua ei vain voi oikein hyväksyä, aina jää puuttumaan jokin oleellinen, että on viallinen ja noita toisia kiusaa se, ja että he osoittavat sen ottamalla läheisyytensä ja toveruutensa konkreettisesti pois. Faunia tietysti raivostuttaa, että koen tuolla tavalla. Ymmärrän sen oikein hyvin, minuakin raivostuttaisi (ja raivostuttaakin, olisi mukavaa olla edes hitusen omnipotentimpi). Mutta tuntemus palaa palaamistaan. Se tuntuu ikävältä, koska Fauni on kiltti ihminen. Hän vain arvostaa hyvin erilaisia asioita ja haluaa hyvin erilaisia asioita, kuten lähteä äkisti kalliille matkoille, eikä minulla ole sellaiseen mahdollisuutta aikataulullisesti eikä rahallisesti. Asiaa ei helpota sen tajuaminen, että itse mieluummin odottaisin, että matkakumppaniksi haluamani ihminen pääsisi matkaan, kuin menisin yksin tai muiden kanssa. Me olemme tässä hyvin erilaisia ja mietin yhä enemmän, onko se asia, jonka kanssa en opi olemaan sitten mitenkään Faunin kohdalla. Muiden kanssa olen osannut sellaisen paremmin, ja olen hämmentynyt, miksi se nyt tuntuu niin vaikealta. Jotenkin heidän kanssaan on ollut helpompaa hahmottaa, että he silti haluavat jollakin tavalla todella paljon olla myös minun kanssani. Tunnen itseni suurinpiirtein totaalisen kyvyttömäksi muodostamaan yksinkertaista keveää suhdetta, jossa osaisin olla varma siitä, että minusta välitetään. Ja tajuan, etten voi tietysti mitään muuta pyytääkään, onhan meillä oma omituinen suhdehistoriamme.

Koetan nyt kuitenkin vielä pysytellä siinä epävarmuudessa ja ottaa selvää, mistä siinä on kysymys. Ehkä opin jotakin. Ajattelen tätä kaikkea meditaationa: olla vain läsnä niissä tuntemuksissa, elää ne läpi, kestää ne. Se minua kyllä huolestuttaa, mitä se teettää ilolle. Ehkä ei mitään pysyvää, ainakaan. Haluan ajatella niin. Ilo odottaa jossakin kulman takana, ja onhan minulla elämässäni monia iloja niissä kohdin, joissa kuljen itsekseni tai koiran kanssa tai nauran Vompsun tai jonkun ystävän kanssa, tai tunnen joogassa, miten äkisti jokin lihas oikein tärähdysmäisesti päästää jännityksestään.

Yksi päivä ennen Faunin paluuta itkin pari tuntia putkeen. Aloitin joogatunnilla, tein putkityynyyn märän läntin, ja jatkoin tietokoneluokassa ja kasvitieteellisessä puutarhassa. Sitten kiirehdin itkuttomana työpaikalle kirjoittamaan tyhjälle potilaskortille piinaavat sanat, koska siitä kaikesta alkoi kiteytyä runo, ja tiedän, miten levoton olen, jos runo alkaa marssittaa minua; se on ulkoistettava, jotta pystyy olemaan ja aistimaan tarkasti kaiken muunkin kokemansa. Olin juuri heittänyt irti essestä, joten en halunnut olla runon orjana. Tuntui vapauttavalta, että runo sillä tavalla tuli luokse. Välillä ne tulevat. En pidä siitä, miten ne vaativat usein syntyedellytyksikseen sellaisen tärisevän yksinäisyyden ja etääntyneisyyden tunnun. Eivät toki aina, mutta sellaisissa kohdissa ne tulevat kerkeimmin, ehkä koska ne ovat selviytymismekanismi. Siis minulle. En koeta tässä esittää mitään yleistä teoriaa runoudesta, kuten en yleistä teoriaa mistään muustakaan. Mutta monesti selviydyn, koska asia kiteytyy runoksi. Siinä muodossa pystyn päästämään siitä irti. Siitä: hirvittävästä yksinäisyydestä, tunnusta, että huutaa huutamistaan tai puhuu puhumistaan mutta kukaan ei kuule eikä välitä.

Kaiken tämän lomassa mietin aina välillä kaiholla blogin kirjoittamista ja sitä, hankkisinko nettitikun, jotta voisin taas kirjoittaa. Ainoat nettini ovat tätänykyä Faunin kännykkänetti ja yliopiston tietokoneluokan netti. Tietokoneluokassa ei useimmiten kirjoituta, koska istun siellä muutenkin niin paljon kirjoittamassa kouluasioita ja minua kirjoituttaisi usein juuri aamusta, kun luokka ei ole vielä auki. Se aukeaa vasta aamukahdeksalta. Faunin kännykkänettikään ei oikein innosta kirjoittamaan. Ehkä kyse on ollut myös esseestä, se imi minut niin täysin sisäänsä. Nyt kun olen pudistanut sen vaateet hetkeksi kauemmaksi, kerkiän hetken hengähtää ja kirjoittaakin. Ja kun netti on palannut Marokosta. Tosin se on täällä vain varhaisaamuisin ja iltaisin, kun Fauni ei ole töissä. Usein iltaisin olen niin väsynyt, etten osaa ajatella kuin ruokaa ja nukkumista. Mutta ehkä sekin nyt muuttuu, kun olen päästänyt irti esseestä. (On palattava vielä kerran, mutta se sujunee nopeammin.) En tiedä, onko kyse myös hiljaisuudesta harmaan kissan lähdettyä. En ole osannut vielä kaivata sitä.

Erossa blogista olen miettinyt paljon bloggaamisen merkitystä ylipäänsä. Tai sanallistamisen merkitystä. Tavallaanhan se on näkemisen harjoitus. Ja se mahdollistaa palaamisen tavalla, joka on muuten suljettu ainakin omalta muistiltani. Niin voi myös puhua toisille, tuntea olevansa heihin yhteydessä.

Olen ajatellut, että kun elämä hidastuu, palaan taas kirjoittamaan.

Eilen liukastuin kalliolla. Tulin alas kivistä rinnettä ja vasen jalka lipesi alta. Ehdin ennen maahan tussahtamista tajuta, että kohta sattuu. Onneksi en saanut kättä alle kunnolla, nyt siitä lähti vain pieni pala nahkaa mutta nivelsiteet jäivät koskemattomiksi. Sen sijaan kallion lipare töykkäisi vasenta pakaraa ja hännänseutua uuteen uskoon. Kiroilin, itkin, huusin ja möngersin mitenkuten liukkailta kallioilta tielle turruttava kipu ristiselässä. Koira ei meinannut antaa pyydystää itseään vaan halusi pitää etäisyyttä sellaiseen elämöintiin. Vapunpäivän aamuna kaikkialla oli tietysti muuten ihan hiljaista ja autiota, vain kukkia ja lintuja, ja kuivia lehtiä pöyhivät tuulenvirit. Mukana ei ollut rahaa eikä puhelinta, ainoastaan koirankakkapusseja ja kamera. Tavallisesti viidentoista minuutin matkaan paloi yli tunti, koska lonkkanivelten liikuttaminen liipaisi ison kivun. Niinpä vaapuin puolelta toiselle työnnelle itseäni eteenpäin pelkin pohkein ja takareisin. Loppumatkasta takareisiparat alkoivat poltella tehotreenin merkiksi. Koira huokaili ja mulkoili merkitsevästi vaappumistani. Vähitellen tunto alkoi palailla aluksi jotenkin halvaantuneen oloiseen lantioon. Pistelyitä, vihlaisuja. Helpotuksekseni en kuitenkaan ulostanut alleni eikä pissassa ollut verta. Menin sitten vappupiknikille raitiovaunulla, koska samahan tuo, makaako kotona vai ulkona hammasta purren. Ulkona oli ainakin muutakin ajateltavaa kuin kipu. Ystävät ilmeineen ja kuulumisineen.

Liukastumisen kanssa kävi hyvä tuuri. Tarkoitan tätä paitsi hidastamisen ja kirjoittamaan palaamisen kannalta, myös sen kannalta, että olisi siinä voinut käydä pahemminkin. Lääkäri tutki huolella alaselän nikamarakenteen ja lonkkanivelten liikkuvuuden, mutta vaikuttaa siltä, että korkeintaan SI-nivelten ja ehkä alimpien selkänikamien nivelsiteet ovat saaneet pienen källin. Voi siellä olla jotain mikrorepeämää, muttei mitään vakavampaa. Ei mitään, mikä ei parantuisi muutamien päivien lepäämisellä ja sitten kivun rajoissa kuntouttamisella. Vielä tuntuu karmivalta laskeutua istumaan tai lattiatasoon sekä nousta sieltä ylös, mutta vielähän tässä vaiheessa kudoksessa onkin tulehdustila ja se sieltä huutelee, että pysy paikoillasi, hulluämmä, anna meidän parantua. Enköhän jo kohta taas liiku ja tee työtä.

On jotenkin hurjan turvallista loukkaantua näin, että tietää tarkasti vamman syntymekanismin. Viime keväänä olin lääkärissä vapunaattona enkä tiennyt, miksi jalka oli turvonnut ja kävelemättömissä. Sellainen tekee jotenkin paljon levottomammaksi. Vieläkin jalka turpoilee ja särkee, mutta on siinä ollut jo kivuttomiakin päiviä, joten sekin kyllä vielä tuosta parantuu. Ei ehkä ihan uudenveroiseksi, mutta josko vaikka kuitenkin täysin kivuttomaksi, uskallan toivoa. Tai että olisi ainakin pitkiä kivuttomia jaksoja. Sen vamman rinnalla tuo pyllykälli tuntuu jotenkin hyvin pieneltä, viattomalta ja suorastaan jotenkin hupaisalta. Yksinkertaiselta, selkeältä, suoraviivaiselta. Sellaiselta, jonka voi unohtaa helpommin ja sitten vuosien päästä jonkun arpikudoksesta tiedustellessa joutua pähkäilemään pitkään, oliko tuolla alueella tosiaan sattunut jotakin omituista. Siitä huolimatta sitä pelkää juuri liukastumista ja jo ilmalennon aikana suuhun tulvahtavaa suolaisenkarvasta makua, joka vain lisääntyy seuraavien tuntien kuluessa. Mikä maku se on? Kivun maku? Kuulostaako tämän ihan hullulta? Minulla on ollut sellainen kivun maku niin kauan kuin muistan. Kivun laantuessa makukin laantuu.  Vai onko se hädän maku? En osaa pelätä toimistani riippumatta iskeviä tai ainakin niistä epäsuoremmin seuraavia sairauksia ja vammoja samalla tavalla akuutisti kuin pelkään liukastumista. Tiedän syöpää pelkääviä ihmisiä, mutta en osaa itse pelätä sellaista, mille en koe voivani mitään. Liukastumiselle tietysti voisi. Ei kiipeilisi kallioille, kun on kevät ja sulamisvedet ovat muodostaneet pinnoille petollisia liukkauksia.

Liukastumisen jälkeen huomasin taas, miten ylättävän vaikeaa on kohdella itseään ystävällisesti silloin kun satuttaa itsensä. Enköhän vain sadatellut itseäni puolikkaan pässin perseeksi, kun sillä tavalla samosin luonnon helmaan miettimättä yhtään, mitä voisi käydä. Manasin itseäni myös kömpelöksi ääliöksi, jollaisten pitäisi tajuta pysytellä asfalttiteillä. Ylipäänsä olin sitä mieltä, että koko källi oli yksinomaan typeryyteni aiheuttama. Että into keväästä, ilo aamussa koiran kanssa kävelemisestä ja puiden nuppujen pullistumisesta oli ääliömäisyyttä, joka pitäisi kieltää kaltaisiltani. Kerroin itselleni, että no niin, nyt kyllä ne kyllästyvät sinuun lopullisesti, kun olet taas liikuntakyvytön vappuna etkä pysty laittamaan ruokaa, tiskaamaan, siivoamaan etkä taatusti kykene seksiinkään, koska et voi levittää etkä koukistaa jalkojasi ilman että ähkäiset kivusta. Että voikin olla näin vammainen olento. Harkitsin kotiin pungertaessani jopa sitä, josko kykenisin salaamaan koko källin ja teeskentelemään, ettei mitään ollut käynytkään. Jos vain pitäisin kivun ja hädän sisälläni ja purisin hammasta ja säteilisin piknikillä, ehkä minusta pidettäisiin sillä tavalla enemmän. Tarkastelin näitä ajatuksia. Välillä sattui niin, että laskeuduin kyljelleni makaamaan asfaltille ja vain hengitin ja annoin periksi itkulle. Sitten ponnistin uudestaan ylös vihlauksia vasten ja jatkoin matkaa. Ne muutamat ihmiset, jotka tuohon aikaan vapunpäivästä olivat liikenteessä, eivät kysyneet, oliko jokin hätänä. Kai he ajattelivat, että olen jotenkin superhumalassa tai jotain, vaikka koirakin oli mukana. Se tuntui niin epäystävälliseltä, että purin hammasta ja ajattelin, että mieluummin vaikka pyörryn kivusta kuin menen kysymään noilta mulkoilijoilta apua. (Nyt koko ajatus tuntuu aivan omituiselta, mutta tuo on kyllä osa selviytymismoodiani - painaa vain eteenpäin hammasta purren ja sisuuntua siitä, etteivät toiset älyä tarjota apua vaikka käyttäytyminen on selkeää kipushokkikäyttäytymistä.) Vielä sisään avaimella tullessani pidin mahdollisena, että vaikenisin koko nolottavasta tapaturmasta, mutta saatuani oven takanani kiinni romahdin täysin ja ulisin kuin pieni vauva. Jotenkin tuntuu vain edelleen niin pahalta, että useimmiten lapsena itseni satuttaessani lohdutuksen ja rauhoittamisen sijaan saikin vielä kestää moitteiden kuuron ja kuunnella, miten typerä, vastuuton ja kömpelö oli ollut ja miten nyt muiden päivä pilaantui sen takia. Oikeastaan on ihme, että ylipäänsä uskallan liikkua kaiken sen marinan jälkeen. Että olen jaksanut mennä tanssitunneille ja pyllähdellyt. Ratsastanut ja kivunnut nenä verta vuotaen takaisin hevosen selkään vain lentääkseni uudestaan minuutin kuluttua tantereeseen. Mutta kyllä se syyllistäminen on vienyt nautinnon niistä liikuntalajeista, joita lapsena pidin jotenkin vaarallisina ja mahdollisesti satuttavina (eikä vastapainoisesti puoleensavetävinä niin kuin ratsastus suurine, lämpimine ja aina hyväksyvine hevosineen oli), kuten luistelemisesta, voimistelusta tai uimaan hyppäämisestä. Tavallaan se on aivan ymmärrettävää: jos tulee huutoa ja syyllistystä heti, jos mokaa ja satuttaa itsensä, on tietysti järkevintä pysytellä sellaisten tekemisten ulkopuolella, jossa mokaaminen ja sattuminen on oletettavaa. Kukapa sitä tahtoisi pilata toisten päivän. Tai jos toinen on pahalla päällä, toisten elämän.

Sattuneesta syystä en ole soittanut vanhemmille. Koska mitään vakavampaa ei sattunut, en halua pilata heidän päiväänsä sillä, että he joutuvat miettimään, miten karmeaa on, että olen taas telonut itseni. Miten en osaa olla järkevä ja pysytellä kävelyteillä.

En sitten piknikilläkään teeskennellyt, ettei minua olisi sattunut. Irvistin välillä rohkeasti ja istuin kummallisesti muita korkeammalla venytyksissä apuna käyttämäni core roller -patukan päällä niin ettei alaselän tarvinnut fleksoida. Mutta että se osaa tuntua pelottavalta. Jotenkin koko se seikka, että tuo toisten mielikuvamaailmoihin ja keholliseen kuvitteluun sen seikan, että joskus sattuu ja on vaikeaa olla, tuntuu helposti pahalta. Ihmiset saattavat vaivaantua vammaisia ja kuolevia kohdatessaan. Tuntuu jotenkin julmalta tulla jaettuun tilaan ja sanoa koko läsnäolollaan, että tällaistakin se välillä on, ontuvaa ja ähkäisevää. Ei erityisen vaarallista, ei tällä kertaa, mutta vittumaisen tuntuista kyllä. Mikä saa miettimään, miltä tuntuisi tulla yhteiseen tilaan ja kertoa sairastavansa syöpää tai saaneensa HIVin.

On jotenkin silmiä avaavaa tajuta, miten paljon kipua ja onnettomuutta halutaan piilottaa. Ja ehkä myöskin, miten voimakas tarttumis- ja saastumisfantasia niihin saattaa liittyä. Se alkaa potilastietojen ehdottomasta salaisuudesta - toisen sairaudet ovat asioita, joita hoitohenkilökunta ei saa kertoa kellekään, ne ovat kipeitä yksityisasioita - ja ulottuu dysfunktionaalisten kenkävalintojen kautta ties minne. Että haluaa sievät kengät, normaalin näköiset kengät, vaikka ne sattuisivat jaloissa ja terveyskengät eivät. Ettei halua mennä ihmisten ilmoille, jos pelottaa, ettei osaa lakata itkemästä. Että on jollakin tavalla persoonaa leimaavaa, että kehossa vallitsee jokin tila, joka poikkeaa jostain hemmetin normaalista (mitä se sitten lieneekään). Että sitä tekisi mieli pyytää toisilta anteeksi.

En itse enää haluaisi tai jaksaisi piilotella kipua, vaikka ensiksi sellainen ajatus helposti yllättäkin minut silloin, kun sattuu. Toisaalta en haluaisi jäädä kivun enkä hädän uhriksikaan, ottaa sellaista roolia. Sattuu, tarvitsen hetken apua joissain asioissa, mutta se menee pian ohitse. On paljon muutakin kuin kipu. Kokemus ei koskaan pelkisty pelkkään kipuun pitkiksi ajoiksi, vaikka hetkellisissä piikeissä saattaa kaikki muu informaationkäsittelykyky samentuakin. Kyljelläni asfaltilla maatessakin erotin jonkin matkan päässä vaahteransiemenen. Siinä paikassa, jossa liukastuin, oli sammalta ja jäkälää, ja sellaisia pienenpieniä valkoisia kukkia, jotka näyttävät kauempaa nurmelle sirotellulta raesokerilta. Graniittia, pihlajien taimia. Koira pelkäsin, kun huusin sillä tavalla, se tärisi kallion huipulla korvat luimussa ja häntä koipien välissä. Ääntä piti muuttaa maanittelevaksi ja etsiä siihen iloinen sävy, jotta se uskaltautui takaisin luokseni. Löysin ilon siitä, että ainakin pystyin heiluttamaan varpaita ilman kipua. Ainakin koiraan meni läpi äänen iloinen sävy, koska se uskaltautui taas luokse ja heilutti häntää ja teiskaroi.

Tuntuu kummalliselta olla näin pysäytetty, suorastaan äkkipysäytetty. Menot loppuviikolta on peruttu. Nettiä ei ole, koska Fauni meni mieluummin tekemään etätöitä kahvilaan kuin olisi tehnyt niitä täällä, missä netti kuuluu heikommin. Voin silti kirjoittaa tietokoneen muistilehtiöön ja laittaa sen myöhemmin nettiin. Kumma kyllä se tuntuu jotenkin erilaiselta. Miksi? Lääkärissä käytyäni nukuin monta tuntia. On jotenkin väsyttävää liikkua niin hitaasti ja kivulloisesti. Käveleminen käy uskomattoman hitaasti, kun lonkkia ei henno vielä kivulta liikuttaa. Ylihuomisen tienovilla sen pitäisi helpottaa. Vaikeinta on laskeutua istumaan tai makuulle sekä nousta siitä seisomaan. Lattialla olevat tavarat ovat ulottumattomissani. Tai no, pääsen kyllä kovan kivun päälle nousten alas core rolleriin tukeutuen, mutta haluaisin antaa nivelsiteiden nyt parantua tulehdusvaiheen ajan mahdollisimman hyvin, että arpikudos jäisi pienemmäksi.

Onneksi täällä on muutama lainaamani kirja. Olen lukenut zenistä ja luovuudesta, vaikka oikeastaan kai pitäisi lukea kesätenttiin Vygotskya. Mutta olkoot. Niin kauan kuin sattuu, saan lukea zenistä. Siinä on paljon tuttuja ajatuksia, kuten jako tunnistamiseen ja havaitsemiseen, tuo Deweyn estetiikan filosofian peruskivi. Pyrkimys painautua pelkän tunnistamisen taakse sinne mikä pulppuaa iloa. Kokea, ei vain nimetä. Huomaan lukiessani alkavani ajatella liukastumistani jonkinlaisena opetuksena. Ei sellaisena, jonka voisi sanallistaa, ennemminkin hereille kopautuksena. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu.

Tunnen äkisti myötätuntoa kaikkien meidän vaikeuksia tapahtuvan hyväksymistä kohtaan. Siihen liitttyviä sanallistuksia kohtaan. On vaikeaa olla hengissä, vaikeaa kuunnella lintuja aamuissa, tuntea sään lämpenevän ja kylmenevän, sietää muutosta kudoksissaan, väsymystä ja tärinää, vaikeaa ottaa kiintymystä vastaan sellaisissa muodoissa kuin toiset sitä kokevat parhaaksi antaa, liki mahdotonta olla kokematta järkytyksiä tuon tuosta ties minkä sanallistuksen tiimoilta, vaikeaa myös tyyntyä ja pysytellä yksinäisyydessä, valon viistoudessa ja kaiken tuntemisen ja aistimisen voiman keskellä, vaikeaa palata siitä huomaamaan, miten olisi tiskattava ja nosteltava vaatteita lattialta, vaikeaa uskaltautua argumentatiiviseksi ja myöntää, että pitää jotakin etenemistapaa toisia järkevämpänä, vaikeaa huomata kokevansa ponnistelematta niin suurta yksinäisyyttä, että toivoisi rakastuvansa johonkuhun, miltei kehen vain, jottei olo olisi niin tuulenpieksämä, vaikeaa hyväksyä toisten kunnianhimo ja täydellisyydentavoittelu kun on itse kuvitellut haluavansa päästää niistä irti niissä kohdin joissa huomaa heidän tarrautuvan siihen, vaikeaa haluta niin paljon ja niin polttavasti, vaikeaa olla kuulematta uhkaa sellaisissa sanoissa kuin kosto tai kihlaus tai suunnitelma, vaikeaa muistaa sovitut tapaamiset ja viikkojen eteneminen, että tulee kevät, kaiken tämän odottamisen jälkeen, että se tulee niin toisella tavalla kuin voisi kuvitella, ettei hahmota seuraavia askelmia oikein minkään suhteen. On vaikeaa ymmärtää, miksi ihmiset haluavat pitää toisistaan kiinni, miksi kiintyvät toisiinsa ja tekemisiin, onko se vain tottumusta ja arkuutta?

Jos lakkaan nimeämästä jonkin asian ongelmaksi, lakkaako se olemasta ongelma? Tai vaikeus, tai vahvuus?

Kirjoittamisessa on ainakin se hyvä puoli, että siinä voi kysyä tehostetusti ja sitten päästää irti ymmärtämisen halusta taas hetkeksi.

Pois pussista

Tiistaina tapahtui se, mitä olen odottanut elokuusta lähtien sekavin tuntein. Lohen saattohoito päättyi. Olin parikymmentä minuuttia aiemmin soittanut eläinlääkärille ja tilannut pullollisen kipulääkettä puhelinreseptillä lähiapteekkiin, kun äkkiä kissa hidastui silminnähden kesken sängyllä tarpomisensa. Samalla se lakkasi kommunikoimasta. Sen selkä köyristyi lievälle kaarelle, silmät alkoivat harittaa eri suuntiin ja nieleksi ja työnsi kieltään ulos suusta ja takaisin sisään. Se hakeutui tuolin alle, naama seinää vasten ja kyhötti siinä välittämättä silityksistä tai tarjotusta tonnikalasta. 

Ystävä oli tulosa roudaamaan autolla vaatteenvaihtotapahtumasta yli jääneitä vaatteita hyväntekeväisyyteen parikymmentä minuuttia siitä, kun kouristus alkoi. Niinpä kävin kadulle kevätaurinkoon seisomaan mieli tyhjää lyöden ja peläten, etten ehkä pysty olemaan itkemättä. Ja itkinkin, kun avasin oven ja sanoin, ettei me viedä nyt vaatteita vaan kissa. Kissa laatikkoon vaan ja autolla suoraan tutulle eläinlääkärille. Vastaanottovirkailija lupasi järjestää nopean piikille pääsyn. Ja niin kärsimys ja kipushokki saatiin katkaistua puolen tunnin kuluttua sen alkamisesta. Kun kissa punnittiin, pelot siitä, etten olisi tunnistanut aiempia epämukavuuksia, nollaantuivat: sitten joulunajan kontrollikäynnin punnituksen kissa oli lihonut melkein kilon. Osa saattoi olla vatsan nesteturvotusta, mutta osa oli taatusti myös lihasta. Kyllä se paksusti tosiaan voi viime puolituntiseen saakka.

Kaikki sujui niin uskomattoman hyvin, että päällimmäiseksi tunteeksi jäi valtava helpotus. Niin moni asia olisi voinut mennä pieleen. Kipushokki olisi voinut tulla, kun olisin ollut poissa kotoa, töissä tai yliopistolla. Niin monena iltana väsyneenä töistä palatessa mietinkin, mitä teen, jos kissa on aivan reporankana. Tai sitten se olisi voinut mennä tuolla tavalla jumittamaan vaikkapa komeroon tai tuolin alle enkä olisi vain heti tajunnut, että jotain on vialla. Nyt näin, kuinka kesken tarvonnan asento muuttui ja liike hidastui. Tunnistin sen kipukäyttäytymiseksi. Pystyin toimimaan sen mukaisesti.

Niin että kyynelehdimme ystävän kanssa vain pikkuisen ja sitten lähdimme eläinlääkäristä tyhjän kopan kanssa kevätaurinkoon ja pian jo pudotimme vaatteet hyväntekeväisyyskirppikselle, menimme syömään thailounasta ja heitimme läppää pääsiäisen munarallista.

On kuin olisin päässyt pussista. Sellaisen tajuaa usein vasta jälkikäteen, kaiken sen voiman ja ajan, minkä jonkin vastuun kantaminen nielee. Äkisti olin 4,9 kiloa kevyempi, yhden saattohoitokissan verran. Ehkä olin kuluttanut kaiken haikeuden jo syksyn ja talven aikana, kuka tietää? Ainakin pelkäsin hurjasti, tunnistanko tarpeeksi hyvin kissan voinnin. On hirvittävä vastuu ottaa päättääkseen toisen eliön elämästä ja kuolemasta. Selvisin. Ja miten pelkäsin, mitä tapahtuu, kun Lohi kuolee - onhan se aina ollut eläimistä todella tärkeä, aiemmin kuolleeseen isoäitiin assosioituva. Mutta nyt kun se kuoli, tunsin yllättäen sormillani viimeistä kertaa sen pehmeää, hopeista karvaa sipaistessani, että minulle oli enemmän tilaa, että se jokin, kaikki sen antama voima ja lämpö ja läsnäolo, oli vuosien varrella siirtynyt itseeni. En tarvinnut sitä pitämään seuraa, olihan minulla tietoisuus siitä, että olennot voivat liittyä merkityksellisesti yhteen ja päästää irti sen jälkeen (useistakin syistä, joista kuolema on vain yksi, ja tavallaan paljon armollisempi kuin muut - sen jälkeen kuva ja muistot toisesta ovat vakaat eikä niitä voi häiritä mikään uusi informaatio). Ehkä tulisi toisia eläimiä tai sitten ei. 

Miltei kaikki, joille mainitsen kissan kuolleen, pahoittelevat ja vaikuttavat huolestuneilta. Se tuntuu kummalliselta, kun on itse lähinnä keveä ja helpottunut ja äärettömän kiitollis-liikuttuneessa tilassa. No, kaipa he vain seuraavat konventioita. Otan sen välittämisen osoituksena, vaikka sitä onkin hyvin vaikeaa ymmärtää. On kuin kuoleminen jotenkin kuviteltaisiin pahemmaksi kuin se onkaan. 

Huomaan tämän kyllä välillä muutenkin. Meinasin esimerkiksi kävellä raitiovaunun alle erään kerran yliopiston liepeillä, ja opiskelutovereiden sanottua, että olipa hurjan näköistä ja kamalaa jos jotain olisi tapahtunut, totesin, että liekö tuo nyt olisi ollut niin suuri menetys. He melkein suuttuivat. Kuulemma niin ei saisi ajatella. Luultavasti hahmoten tämän asian jotenkin keveämpänä ja moraalittomampana kuin he. Että on sattumaa, että on elossa, melkoinen  ihme kertakaikkisesti, ja että sekin on aika sattumanvaraista, milloin ja miten kuolee ja että kuoleminen on toisaalta myös ainoa yhteinen varmuus, joka meillä on. Mutta en osaa lopulta sanoa, miten paljon se sittenkään on yhteinen, koska kuolevaisuuteen suhtautuminen ei ole mitenkään kovin vakio.

Jännittävä kuitenkin tuo tuntu, että itselle on enemmän tilaa jonkun rakkaan kuoltua. En nyt tarkoita, että haluaisin erityisesti edistää kenenkään kuolemista, ei niin. Mutta että kun se tapahtuu, kaikki pelot ja kaipaus katoavat ja onkin voimakkaampi. Etukäteen on helppoa pelätä ja kaivata, elävien kaipaaminen on pirullista puuhaa. Kuolleita ei mitenkään menetä, joten ei heitä kaipaakaan. Voihan sitä tietysti olla eksyksissä ja yksin siinä mielessä, että tarvitsisi jotakuta vielä eikä häntä enää ole. Hmm. Mutta tarvitseeko näin aikuinen ihminen enää? Vaikeaa sanoa. Ehkä reagoisi eri lailla, jos kaikki tapahtuisi jotenkin nopeammin ja dramaattisemmin. Mutta saattohoidon jälkeen - ja oikeastaan kaikki läheiseni ovat kuolleet siten - päällimmäinen tuntu on helpotus ja voimaantuminen.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että voi taas suunnitella esimerkiksi matkustavansa kohtaamatta sitä kysymystä, miten reagoi, jos onkin toisaalla, kun muutos tapahtuu. (Sen olen huomannut vaikeaksi: itselle on vaikeaa antaa anteeksi ettei ollut paikalla loppuun saakka tukemassa toista.) Ettei tarvitse tuntea epämääräistä huonoa oloa siitä, että haluaa edelleen elää myös omaa elämäänsä saattohoidon rinnalla, panostaa opintoihin ja liikuntaan ja työhön, tehdä rakukeramiikkaa, tehdä muutakin kuin olla vierellä ja kuulostella. Vaikka kuinka tietää, että omaishoitajan jaksamisen kannalta omasta elämästä kiinni pitäminen on tärkeää, se ei tunnu oikealta. Välillä sitä sitten vain itkee sen vuoksi, että pitää kiinni omasta elämästään myös, ettei halua täysin pimentyä päästään, ja että se tarkoittaa sitä, ettei ole ollut toiselle läsnä niin paljon kuin olisi periaatteessa voinut olla. Se tuntuu vain niin itsekkäältä, että on vaikeaa myöntää moista itsekkyyttä omaksi toimintamallikseen. Samalla kun kuitenkin perustelee itselleen, että ei, se ei ole itsekästä, että itsestäkin pitää pitää huolta, että jaksaa, pitää olla läsnä ja avoinna myös omille tarpeilleen. Koska jos syö omat voimavaransa loppuun, kuinka olisi enää antaa toiselle lämpöä ja tukea?

Näissä pohdinnoissa ja järkevän suhtautumisen ottamisessa on kyllä auttanut vissisti hierojana työskenteleminen. Hierominen on fyysisesti kuormittavaa puuhaa ja kaikki tapaamani hierojat ovat itse enemmän tai vähemmän juntturassa tietyistä työssä rasittuvista kohdista. Moni lykkää omia tarpeitaan hyvin pitkälle. Itse olen opetellut pitämään kiinni siitä, että minäkin tarvitsen hoitoa. Todella tarvitsen. Koska jos olen aivan juntturassa, en jaksa suhtautua kovinkaan myönteisesti asiakkaaseen, jonka vaivat vaikuttavat pienemmiltä mutta joka on psyykkisesti aivan uuvuksissa niiden kanssa ja haluaa minun tekevän niille jotakin. (Ei, rahalla ei voi ostaa myötätuntoa, vaikka hieronnan voikin ostaa - ja minusta hieronta ilman myötätuntoa on jotenkin kauhistuttava asia, joka lähestyy kummalla tavalla prostituutiota.)  En voi tehdä työtä sillä tavalla, että mieleni tekisi kuittailla, että ai tää on susta jumi ja kuule tietäisitpä millainen jumi mulla on, et sanoin yhtään mitään omastas, jos tietäisit. Ei: jos alan hahmottaa tällaisten ajatusten tulvehtivan mieleeni, tiedän, että olen hoitanut itseäni liian huonosti. Useammin hoitoon, enemmän itsen rentoutusta: oman tontin pitää olla kunnossa, että voin tehdä työni sillä lailla kuin haluan sen tehdä. 

Haluan tehdä sen kestävästi. Tuntuisi väärältä, jos joku asiakas joutuisi aistimaan kummallista kaunailua tai epistunteita rivien välistä.

Niinpä hoidatan itseäni, ja tätä olen koettanut tolkuttaa itselleni myös viime talvena. Että pitää mennä ja tehdä. Ei saa halvaantua vierihoitajaksi. Asiat voi hoitaa ilman möykkyilyä siitä, ettei repeää tuhanteen paikkaan yhtä aikaa. Mutta ei se helppoa ole...

Niinpä tunnen helpotusta kun kaikki päättyy näinkin sopuisasti. Ja olen käynyt liikkumassa ja kursseilla, opiskellut ja tehnyt töitä. Koettanut elää normaalisti. Olen nauranut ja kutsunut ystäviä kylään. Taustalla on ollut imuisa surun ja kauhun aukko, kiinni juuttumisen ansa, mutta olen sinnitellyt sen reunalla, pingottanut olemisen mahdollisen kauas sen nielusta. Ja nyt, äkkiä, olen vapaa. Ei tarvitse ponnistella pois päin mistään. 

Enkä tietenkään tarkoita sitä, että olisi väärin toimia saattohoitajana. Tai etten tekisi uudestaan niin. Tai että toivoisin, etten olisi nyt suostunut siihen. Mutta kyllä tämä tuntuu etupäässä helpottavalta.

Omituista, tuntuu että toivo viriää taas ja kaikki on vasta alussa. 

Aloitin nestepaaston kaksi päivää tapahtuman jälkeen. Ehkä on hieman hassua koetella itseään henkisesti tämän kaiken jälkeen, mutta on jo muutaman viikon ajan ollut paasto-olo, ja pääsiäinen taitaa olla kevään ainoa kohta, jossa hieronnoista on niin pitkä tauko, että sen ehtii tehdä. Mitään pahaa oloa ei ole tullut, eilen illalla tuntui nälkä, nyt sekin alkaa rauhoittua. 

Uskomattoman voimakas kiitollisuus siitä, ettei elämä tunnu tasaiselta, vaan että on ahtaampia ja väljempiä kohtia, ponnistelua ja luovuttamista, heikkoutta ja äkillisesti tulvahtavaa voimaa.

Viisaat kasvot ja muita pysähdyksiä

Eilen kanssani heilui raitiovaunussa kohti koteja ranskanbuldoggi. Se seisoi useamman metrin päässä, käänteli päätä tanakan tuskinkaulansa päässä. Katselin sen kehoa ja ajattelin ihmislihan erilaisia variaatioita. Ennen kuin ryhdyin hierojaksi, en voinut käsittää, miksen ala koskaan näyttää aikuiselta. Tai naiselta. Nyt alan vähitellen käsittää. Kudokset voivat tuntua hyvin erilaisilta. Niillä on erilainen pehmeys, kireys, kimmoisuus, erilainen pitoisuus rasvaa ja sidekudosta ja lihasta, turvotusherkkyys. Katselen ranskanbuldoggia. Niin, se ei ole lihava. Vinttikoirastandardissa se vaikuttaisi lihavalta, mutta se ei ole vinttikoira vaan ranskanbuldoggi. Ne tapaavat näyttää Timo Soineilta. Jotkut sanovat niiden kasvoja viisaiksi tai viisaan näköisiksi. (Onkohan joku sanonut Timo Soinin kasvoja viisaan näköisiksi tai viisaiksi?) Kun kerran kysyin hämmentyneenä, mikä juuri tuon koirarodun kasvoista tekee viisaat, sain vastaukseksi "ajatusrypyt". Tajusin näin puhuvan samastavan viisauden ja huolen. Tai jonkin huolentapaisen.

Koska itse tapaan huolestua vähän turhankin laajasti ja syvästi, en itse tietenkään kykene kytkemään yhteen ajatus- tai pikemminkin huoliryppyjä ja viisautta. Nyt kun istun kirjaston tietokonesaarekkeessa, mietin, pitäisikö minun ehkä muuttaa käsitystäni. Melkein kaikki kurtistavat kulmiaan näyttöruuduille. Ehkä he kehittyvät ongelmanratkaisussa siten.

Eilen lähdin itse lounaan jälkeen ulos, koska aurinko paistoi ja tuntui keväiseltä. Hitot esseestä, sanoin itselleni tai itsekseni. Niistä on aina ennenkin tullut jotain. Jokin sutermullukka. Hittoako minä siitä sen enemmän.

Ehkä tämä on yksi tapa käsitellä sellaista mielenmaisemaa, jossa viisaus ei samastu otsan rypistämiseen. Ottaa takkinsa, kävellä. Tarkistaa, että lumi huputtaa edelleen kaiken mainitsemisen arvoisen (paitsi ei jäniksenjälkiä) (eikä lehtien rahinaa, kuivien lehtien edelleen kiinni oksissa, kaikkien näiden räntien ja tuiskujen ja tuulien jälkeen; miten tuota osaisi pitää kuolleena materiana).

Tänään sitten ajattelin ranskanbuldoggia uudestaan istuessani syömässä. Katselin, miten pikkuriikkisiä annoksia muut naiset syövät. Itse asiassa kellään miehelläkään ei näköpiirissäni ollut lautasella samanlaista kukkurakasaa kuin minulla. Alusta loppuun saakka tunsin nälkää. Itse asiassa olen hieman nälkäinen edelleen, tunti syömisen jälkeenkin, jättiannoksineni. Vaikka välttäisin viisaat kasvot ja pysyisin loppuun saakka enemmän kevytmielisenä, keholtani muistutan elävästi ranskanbuldoggia. Olen hihitellyt viime aikoina erään kuntoilunettipalvelun tavoitteenmäärittelyille. Miehet haluavat kymmenen kiloa lisää massaa ja naiset pudottaa kymmenen kiloa. Molempien resepti on sama: lisää liikuntaa.

Nyt kun jalkani kestää paremmin liikkumisen himojani, ei normaalisti, mutta siedettävästi, olen liikkunutkin paljon. Ja koska en erityisemmin kontrolloi syömistäni, olen syönyt entistä enemmän. Kävin pitkästä aikaa pari kertaa vaa'assakin. Painoni on noussut kuukaudessa yli kilon. Koska mahdun samoihin vaatteisiin kuin aina ennenkin aikuisiällä (paitsi kainaloista ja hauisten luota), lisäys on toivon mukaan lihasmassaa. Tai sitten se on sijoittunut kasvoihin.  No, ehkä huomaisin sen.

Ruokaa haarukoidessani tunnen kummallista, kaikennielevää surua tästä kaikesta. Naisista, jotka kokevat huolta silloinkin kun päättävät, ettei jokin asia ole huolen arvoinen. Tai toki monista painoasia onkin huolen arvoinen. Sirousasia. En ymmärrä, miten he jaksavat olla niin kiihkeästi tahtovia. Pystyn kyllä silloin tällöin paastoamaan viikon ja välillä mieli tekeekin juuri tehdä niin. Mutta en ymmärrä, mitä olisi pitää itseään nälässä kroonisesti. Tai kaiken aikaa ajatella, että on syönyt sopimattoman paljon. Syöminenhän on niin ihanan rauhoittavaa ja nautinto jo itsessään. Sen jälkeen on helpompi istua paikallaan tai maata. Ei hermostu eikä menetä malttiaan yhtä helposti. Katselen tarkasti. Ehkä näillä ihmisillä on vain erilainen elämismaailma. Jospa he rauhan sijaan tarvitsevatkin enemmän pontta ja intohimoa? Ja jospa heidän nautintonsa hukkuu johonkin muuhun tuntemukseen? En osaa kuvitella, ihan mahdotonta, millaista sellainen elämä on, miltä se tuntuu?

Kyllä minäkin olen välillä hidas, esimerkiksi portaita kiivetessä liikuntatunnin jälkeen, joku on laskenut raajoista kaiken innon ulos, on pihistävä jäämillä askel kerrallaan, kuunneltava nivelnarinaa, siedettävä tätä tilaa. (Joku toinen tietysti juo kahvin tai teen mutta minusta tämä tuntuu siunaukselta.) Mutta sitten istun hetken ja jonglööraan ideoilla ja sitten maailman imu palautuu. Joudun muistuttamaan, ettei jalkaa tarvitse kävellessä tampata lattian lävitse eikä pään pompahteluun ehkä ole viisasta sijoittaa liikaa puhtia. Mutta elämä tuntuu vain niin värikkäältä ja täydeltä ja innostavalta, että on sanottava itselleen hei, ei niin nopeasti, odota.

Katselen, katselen ruokalaa. Luonnovalosta huolimatta katon loisteputkia ei ole sammutettu. Kirjoitetaan, että tarvitaan asiantuntijoita ja tutkimusta. Täällä siihen koulutetaan. Katselen tarjottimia pienine lautasentäytteineen. Hiuksia, vaatteita, eleitä, seurueita. Mihin tätä tarvitaan? Mitä täällä edes opin? Se tuntuu hauskalta, mutta epäilen, pystynkö auttamaan missään ketään näillä asioilla. (Hieromalla voin toki auttaa ja tiedän joidenkin kokeneen saaneensa tästä blogistakin jotain, mutta eivät ne asiat, joilla joskus kuvittelin auttavani, jollain hiton asiantuntijuudella ja runoilla, tunnu saavan mitään aikaan.) Entä nämä muut. Mitä he haluavat? Mihin he pyrkivät? Haluavatko he viisaat kasvot vai hyvän työpaikan vai mitä?

Eläimet järjestyvät ryhmiin, elehtivät. Olisiko vaikeaa estää kuvitelmaa siitä, että niiden hienomotorinen käsillä tekeminen fasilitoisi puhetta? En tiedä, sillä en edes koeta estää sitä. Annan sen tulvahtaa ylitseni. Kassamyyjä istuu satulatuolilla. Suorittavassa istumatyössä satulatuoli tuntuu olevan normi, älyllisessä istumatyössä ei. Mistä sekin johtuu? Siitäkö, ettei pää sijaitse istuinluiden välittömässä yhteydessä?

Pilvet vyöryvät hitaasti taivaansinistä pitkin.

Vääjäämättä.

Istun ja pureksin falafelpyöryköitä. Kikhernesalaattia. Jääsalaattia. Täysjyväriisiä.

Kaikki tuntuisi loppuvan aina liian pian ellei iltapäivä olisi jo pitkällä, samoin essee, jota kirjoitan silloin kun en ole läsnä enkä katsele, kun katoan sanoihin ja ajatuksiin ja sulkeistan hetkeksi kysymyksen, mitä ihmettä niillä kuvittelen tekeväni. Ellei jokainen hetki olisi niin pakahtumaisen täysi, että sen tietää mahdottomaksi kuvata.

Lyhyitä hajatuksia

Kirjoittaminen on toisaalla, koska ei ole konetta eikä nettiä. Tai oikeastaan hain kämpille koneen, mutta tulen sinne aina vasta myöhään illalla ja sitten ulkoilutan koiran, teen ruokaa, syömme, nukumme. Aamulla lähden taas. Ei ole mitään paikkaa, paitsi yliopiston tietokoneluokat, joissa voisi avata alustan ja kirjoittaa. Kuten nyt.

Yleensä tietokoneluokassa ei tule kirjoittava olo, koska koneita on niin vähän. Joku seisoo melkein aina jonossa. Ei siinä tee mieli kirjoittaa blogia, kun jonkun essee seisoo ja odottaa.

Kevät tuntuu jo aamuissa. Kävelen koiran kanssa hevoskastanjakukkulan ympäri, aurinko leikkaa viiruja taloihin. Katonharjoilta pyörteilee lunta. Kaarevalla kujalla lentokoneen valkoinen hahmo työntyy sitkeästi ilman läpi. Näyttää siltä kuin se etenisi luonnottoman hitaasti.

Minun piti olla sotkeentumatta filosofisiin peruskiistoihin, mutta näyttää siltä, että viilaan seminaarityötäni entistä enemmän niiden suuntaan. Tai oikeastaan, sen väärinkäsityksen suuntaan, että niihin pitäisi aina joka työssä ottaa kantaa ja osallistua. Tuntuu hupsulta ja taitamattomalta, että näin sanoessani minun on itse mentävä sinne kaivon pohjalle, otettava sieltä huudellen kantaa, tehtävä juuri se, mikä yleensä on mielestäni ääliömäistä. Mutta sanon: Jospa se olisi sitten käyty kaivo. Josko sinne ei enää sen jälkeen tarvitsisi edes vilkuilla.

Palaan toisin sanoen siihen kysymykseen, jota sivusin luonnontieteiden kohdalla filosofian kandintyössä ja johon minua yritettiin työntää (epäonnistuneesti) gradussani. Nyt palaan siihen halulla.

Mutta epäröin olevani jonkin sortin seinähullu. Miksen voi kirjoittaa siistiä pikku raporttia jostakin tai vain tuhahtaa "ääliömäistä" ääliömäisyyden nähdessäni? Taistelukala, sanon itselleni. Lempeästi.

Kaikki on niin auki, jos opintoja (tai siis esseiden kirjoittamisen käytännön tasoa) ei lasketa mukaan. Miksi rasitusvamma temppuaa edelleen? Mistä tietää, ovatko tiettyyn suhteeseen osallistuvien ihmisten toiveet niin etäällä toisistaan, että suhde nielee voimia niiden vahvistamisen sijaan? Onko enemmänkin ihmisiä, jotka eivät osaa nimetä tietystä suhteesta niitä kuvia, jotka auttavat ponnistelemaan kriisikohdissa? (Minusta se kuulostaa uskomattomalta, mutta ihmisten kanssa keskustellessa alkaa aika nopeasti uskoa siihenkin, mikä tuntuu uskomattomalta.) Millä lopulta on väliä?

Kuuntelen ihmisiä salaa samalla kun syön tai mietin. He puhuvat kummallisia, kuten että viime aikoina kaikki on suututtanut. En muista, että minusta tuntuisi siltä kuin ehkä vartin kerrallaan ja niitä varttejakin tulee aika harvakseltaan (ja aina samasta syystä: kriiseilen sen suhteen, vahingoittavatko ihmissuhteeni niiden molempia osapuolia). Ehkä suututus on suojamekanismi? Luin Tunnit, niitä naisia ei suututtanut. Ne vain olivat ihottomia. Kaikki porautui suoraan lihaan. Joskus on sellainen olo.

Luin myös Jeanette Wintersonin kirjan Why be happy when you could be normal. Siinä oli niin paljon tuttua, että välillä paruin lohdutomasti. Vai ehkä juuri lohdullisesti? Paha sanoa. Mutta oli vaikeaa lopettaa itkemistä. Kirjassa käsiteltiin pakkomiellettä rakkauteen. Aika monella tuntemallani ihmisellä on sellainen. Minullakin. Kauhistuttava epävarmuus siitä, onko se, mitä tuntee, jotenkin vahingoittavaa tai väärin tai vammaista. Osaako rakastaa. Saako rakastaa. Ja sitten siinä kirjassa asia kääntyy lopussa päälaelleen: ehkä ongelma ei olekaan se, osaako rakastaa, vaan se, osaako olla rakastettavana, ottaa vastaan rakkautta. Se pisti miettimään tapaa, jolla olen lähtenyt suhteista. Olen hämmästynyt sitä, jos toinen itkee ja kipuilee, kaiken sen suhteessa olemisen välinpitämättömyyden jälkeen. (Ja jos toinen ei itke eikä kipuile, se hakkaa koko torsoon jääkiiloja, on vaikeaa hengittää kiinteytynein keuhkoin, tajuaa sen kauhistuttavan tosiseikan, että on hullumpi kuin kuvittelikaan, että kuvitteli vain, että toinen - että toinen mitä, kysyn, eikä se ole aivan selvää - että toinen välitti, tämä on ensimmäinen sana, mutta ei se ilmaise hyvin, kyllä toiset välittävät, tiedän sen, ehkä on parempi sanoa, että toinen tarvitsi itseä. Kummallinen halu: ei vain olla kaivattu ja rakastettu ja välitetty vaan myös tarvittu. Jostain syystä se sattuu, ettei itseä tarvita. Ettei joku toinen tarvitse itseä. Kummallista.)

Eilen näin, miten katonharjan yli tipahti suuri, raskas lumilapio terä edellä katuun. En jäänyt sen alle, selvähän se. (Kirjoitan tätä tietokoneluokassa yhtenä kappaleena.) Mies ja mopsi, joita lähemmäs lapio tipahti, kavahtivat taaksepäin kuin näkymättömän aallon heittäminä.

Nyt on mentävä. Seminaari. Minulla pitäisi olla tuloste mukana ja sitä tulin tulostamaan, mutta tulostin on epäkunnossa.

Menen papereitta. Mietteliäänä.

Kiitos mutta ei ja jälkikääntyilyä

Työhaastattelu pieneen muutaman kuukauden mittaiseen osa-aikatyöhön sujuu mainiosti ellei mukaan lasketa sitä, että joudun heti kättelyssä sanomaan kiitos mutta ei. Ei minusta vain ole enää työhön, jossa edellisiltapäivänä soitetaan seuraavan päivän kokopäiväisestä työmatkasta jonnekinpäin Suomea. Tai no, minusta voisi olla, pelkkänä kehona ja mielenä, mutta siitä sosiaalisesta minusta, joka on luvannut olla esimerkiksi asiakkaidensa käytettävissä tiettyinä päivinä viikossa, siihen ei ole. Tunnen itseni vähän hölmöksi joutuessani sanomaan asian ääneen, mutta toisaalta, työhakemuksessa asiaa ei oltu esitelty suoraan. Ja haastattelijatkin toteavat saman tien, että he epäilivätkin, ettei minun elämäni anna aikatauluiltaan myöten heidän vaatimaansa sitoutumiseen, mutta halusivatpa nyt kuitenkin kutsua, kun kuulostin muuten täysin sopivalta. Melkoista hunajaa korville - täysin sopiva, akateemiseen työhön.

Se on jotain sellaista, mihin on välillä vaikeaa enää saada kosketusta.

Poistun haastattelusta hyväntuulisena, mutta on hankalaa pitää mieltä kannateltuna. Tuollaisissa tilanteissa joutuu kysymään itseltään - tai en tiedä joutumisesta, itse vain tapaan tehdä niin, niin vain käy - että onko sitä jotenkin nuiva ihminen, jotenkin liian ei-jeesmies, kuitenkin. Tavallaan on mahdollista ajatella, että toimii realistisesti, asettaa prioriteetit ja pitää niistä kiinni päätöksissään. (Kyllä, tunnistan tämän puolen selkeästi.) Ja sitten tavallaan on mahdollista ajatella toimivansa hölmön konservatiivisesti, kun ei heti heitä kaikkea vanhaa menemään ja hyppää uuden kelkkaan riemusta kiljuen. Jos kyse olisi ollut pidemmästä rupeamasta, ehkä olisin uskaltanutkin tehdä niin. Mutta puhuttiin parin kuukauden osa-aikatyöstä, ei mistään sen perustavammasta, ja työstä, johon olisin ylikoulutettukin, eli ei mistään varsinaisesta rahakoneesta. Päätökset ovat joskus silkkaa helvettiä. Mistä sen voi tietää, olisiko hyvä tarttua rohkeammin uuteen ja epävarmaan ja viskata menneet ja pysyvämmät teemat hiiteen?

Ehkä uuteen tarttuminen olisi helpompaa, jos olisi vähemmän tyytyväinen vanhaan? Mutta huomaan pitäväni elämästäni monellakin tavalla. Pidän hieromisesta ja sen tuomasta vastapainosta yliopistolla hengailulle. Tai ei se mitään hengailua enimmäkseen ole vaan totista työtä. Usein poistun tietokoneluokasta siinä vaiheessa, kun vahtimestari alkaa huhuilla tilan sulkeutuvan ja että kaikkien magneettiavaimet tarkistetaan. En ole hankkinut magneettiavainta, vaikka osittain henkilökuntalaisenakin se olisi ilmainen. En nimittäin halua havahtua tilanteisiin, joissa kello on yksitoista illalla ja istun edelleen tietokoneluokassa märehtien tekstejä. Kyllä puoli kahdeksan illalla on oikein hyvä hetki lopettaa ja vetäytyä levolle, etenkin kun työpäivä alkaa usein siinä kymmenen tuntia aiemmin.

Tuntuu kummalliselta miettiä aiempaa yliopistokokemusta ja tätä yliopistokokemusta, niiden erilaisuutta. Aiemmin jännitin kauheasti sosiaalisia kohtaamisia, en koskaan syönyt yliopistolla, tein töitä jotenkin nykivämmin ja elämän tärkeämmän sisällön muodosti opiskelun sijaan odottaminen. Odottaminen, että jotain tapahtuisi. No, nykyään en paljon odota. Opiskelen, pungerran kirjojen ja artikkeleiden tunneleiden läpi, kysyn puoliaggressiivisia kysymyksiä, teen mieluummin hyvin vaikeasta aiheesta keskinkertaisen katsauksen kuin hyvin keskinkertaisesta aiheesta erinomaisen katsauksen ja niin edelleen. En jaksa sillä lailla miettiä toisia ihmisiä tai ainakaan sitä, mitä he minusta ajattelevat, vaikutanko älykkäältä ja niin edelleen. Olen omaksunut iloisen hullun roolin. Paitsi silloin, kun pähkin, onko ookoo pitää rajoistaan kiinni tai missä määrin se on hedelmällistä ja missä määrin ei.

Tammikuu on kadonnut johonkin, valo kohonnyt ylemmäs taivaalle. Aamulla pyryttää lunta, runeberginpäivän liput saavat siitä osansa. Aamulla hyppelehdin mustarastaana toiveikkuudesta, iltapäivällä kyselen itseltäni perusteita tietyllä tavalla käyttäytymiseen, tiettyjen preferenssien asettamiseen. Pääsenkö tätä tietä mihinkään? Juttelen vanhan opettajanikin kanssa, hän toteaa tulleensa siihen ikään, jossa asioista uskaltaa sanoa suoraan, koska ei ole enää mitään hävittävää: enää muutama vuosi ennen eläkettä. Vastaan siihen, että kyllä niistä pitäisi muidenkin uskaltaa sanoa suoraan. En osaa sanoa, onko minulla jotain hävittävää.

Todennäköisesti ei.

Tai epäilykset.

En tiedä, haluaisinko lopulta kuitenkaan niiden katoavan, eivät ne niin rasittavilta tunnu. Vaikka en voi mitään sille, että joskus haluttaisi heittää reppu kamoineen lattialle ja kirkua, hetki vain. Ihan vaan sen takia, että eikö maailma voisi olla selkeä paikka, jossa on selkeät säännöt, että olisi selkeitä oikeita ja vääriä tapoja toimia. Että olisi helpompaa oppia. Mutta tuntuu, että kaikki oppiminen pelkistyy epävarmuuden sietämisen oppimiseen, hämärässä eteenpäin tapailun oppimiseen. Välinpitämättömyyden ja panikoimattomuuden oppimiseen.

Olen tänään keskustellut toverilliseen sävyyn hallinnon äänen ja sen valvoman käytännön äänen kanssa ja kuullut riitasoinnut selkeästi. Keskustelu on käyty kahdessa otteessa ja kummankin tahon kanssa erikseen: he eivät tiedä toisistaan eivätkä toisesta keskustelustani ja siitä saadusta informaatiosta. Lasken yhteen keskusteluissa kuulemani ja tulen surulliseksi. Jotakin pitäisi tehdä, mutta mitä? Koko koululaitos tuntuu pussittaneen itsensä kriisiin raportointivelvollisuuksien ja kehittämisvelvollisuuksien kanssa. Uusia työtehtäviä linjataan ja pannaan täytäntöön samalla kun väkeä ei lisätä eikä aina edes lisäkouluteta, eikä mistään vanhasta sitten kuitenkaan haluta myöskään luopua. Koska kaikki tietävät, ettei aiempien työsuoritteiden taso saa laskea ja että tavoitevuori vain kasvaa, uusia tavoitteita vastustetaan. Tapahtuuko näin myös silloin, kun niiden uusien tavoitteiden mukaan voitaisiin pelkistää ja linjata kaikki vanhakin? Tulee mieleen kirjasto - yhä enemmän ja enemmän aineistoa koetetaan mahduttaa rakennukseen, vanhempia vuosikertoja raijataan kellariin, lopulta joku kysyy, mitä paperilehdillä enää tekee, kun on e-lehdetkin. Niin. Äkkiä aiemmin ahdasta tilaa onkin liikaa. Mutta ovatko oppijat kirjastomaisia? Ehkä.

Kun makaan näyttötilanteessa asiakkaan roolissa, mietin, mitä esimerkiksi ammattinäytöillä todistetaan. Motivaatiota opiskella tiettyjä aihealueita ahmi ja oksenna -tekniikalla? Palaan itse säännöllisesti tuijottamaan lihasten, kalvojen ja luiden kuvia, mutta tiedän, etteivät kaikki muut kollegani tee siten. Moni valittaa, ettei pari vuotta työssä oltuaan muista enää lihasten nimiä. Koska niillä ei tee mitään. (Kuulen siitä, etteivät he ole hakeneet tietoa niihin liittyen, eivät ainakaan sanallistettua tietoa.) Miten osaamista voisi arvioida paremmin? Mikä tietyn ammatin osaamisessa on olennaista? Kellä on auktoriteettia määrittää, että nämä asiat ovat olennaisia ja nämä vähemmän olennaisia? Kysyn tätä samaa asiaa lukiessani asiantuntijuuskurssin kirjallisuutta, jonka pohjalta pitäisi kirjoittaa essee. Yhdessä kirjoista tahkotaan lähes kyllästymiseen saakka, miten tärkeää on, ettei verkostomainen tai vuorovaikutteinen osaaminen saa tarkoittaa oman alan vankan erityisosaamisen liudentumista. Olisi aika paljon helpompaa ymmärtää luettu, jos kykenisi ajattelemaan tietyn alan erityisosaamista jonakin eksplisiittisesti sovittuna asiana, josta ei vallitse kiistoja.

(Ehkä olen liian konforminen kyetäkseni edes lukemaan asiantuntijakirjallisuutta?)

(Tai ehkä onkin juuri toisinpäin; hierojakoulussa kapinoin hierojien eettisiä ohjeita vastaan, koska mielestäni niissä oli kirjattu ristiriitaisia suosituksia, toisaalta toisen hyväksymistä sellaisenaan ja toisaalta tiettyjen toisen piirteiden paheksumista, kuten sen paheksumista, että joku voi saada hieronnasta seksuaalissävytteistä nautintoa. - Ehkä en vain koe itseäni mitenkään tuon asian uhkaamaksi, koska työstän niin täsmällisesti ja voimalla jänteitä ja lihaskalvoja? Siitä on seksuaalissävytteisyys kaukana. - Ja nyt puolestaan huomaan kapinoivani yliopistolla tiettyjä kasvatustieteilijöiden perusvalmiuksiksi ja erityisosaamisalueiksi nimettyjä teemoja vastaan, koska jälleen kerran minusta niitä koskeva puhe ja teksti on melkoista hubbabubbaa ja muotisanojen toistelua, jonka takaa häämöttää varsin hatara ymmärrys siitä, mihin kaikkiin keskusteluihin oikeastaan onkaan osallistumassa kirjoittaessaan tietyn lauseen.)

(Mieliharmikseni menin sitten tarttumaan rasittavuuteen asti toisteltuun muotitermiin ja valitsemaan sen seminaarityöni aiheeksi. Ihan sen takia, että saisin itse käsitteellistä selkeyttä argumentoitiini ja osaisin paremmin kysyä tuon termin innokkailta viljelijöiltä tarkkoja, yksityiskohtaisia kysymyksiä.)

(Ehkä olisi parempi jatkaa fragmentaarisesti sen sijaan että sulkuilee?)

Tai ehkä voisi vain luopua suluista hetkeksi, koska on joka tapauksessa kadottanut selkeän polun. Selkeys säästettäköön kevään kahteen esseeseen!

Kummallista kuitenkin, miten valon kääntyminen vaikuttaa. Tammikuu katoaa, ja jotenkin tuntuu siltä, että helmi- ja maaliskuukin katoavat, taatusti, nopeammin kuin soisi. Maaliskuun jälkeen on enää seminaarityön loppuun saattaminen. Minua hämmentää, että siitä pitäisi kirjoittaa jo nyt ensimmäinen versio. Minulla on vasta sisällysluettelo kysymyksineen. Ehkä nimeän sen ensimmäiseksi versioksi.

Nyt lähden tietokoneluokasta.

Omituinen maailma. Mitä minä täällä teen? Pystynkö muuttamaan mitään?