perjantai 7. elokuuta 2020

Helpottavat rajat

Kukaan ei varmasti yllättynyt tästä, että matkailijat kantoivat koronan takaisin Suomeen, joka melkein vahingossa tukahdutti sen. Tänä kesänä on ollut varsin opettavaista seurata ihmisten oikeutuksen tuntuja huvimatkailun suhteen. Enää ei minussa taida olla milligramaakaan luottamusta siihen, että ympäristökriisi voitaisiin ratkaista jollain solidaarisuustoimilla, kun edes myös itseä ja omia läheisiä samoin tein vaarantava pandemia ei saa ihmisiä miettimään, mikä on tarpeen ja halun ero. Mitä vanhemmaksi käyn, sen perustavammalta kysymykseltä tuo alkaa näyttää. (Viisitoista vuotta sitten taisi olla pinnalla enemmän havainnon ja tunnistamisen ero. Ehkä luovin ulkopuolelta injenktoidusta epistemologiasta yhtä enemmän kohti moraalia, joka on jo lapsena ollut kovin vallitseva aihe ajattelussani, vaikka sitten opiskelupiirien vapaamielisyyden ympäristössä ymmärsinkin pitää turpani siitä kiinni, ainakin enimmäkseen.) 


Koska huvimatkailu joka tapauksessa on melko kestämätön elämänmuoto (etenkin tässä laajuudessa toteutettuna), olen itse ollut kauhun lisäksi myös tyytyväinen pandemiasta: on ollut paljon helpompaa linjata omaa toimintaa arvojen mukaisesti (yleinen pitkäkestoinen hyvä on tärkeämpää kuin yksilöllinen hetken hurma) - paljon helpompaa kuin "normaaleina" vuosina. Ekologisintahan on tietenkin pysyä kotona. Nyt kun se on voittopuolisesti myös myötätuntoisinta ja turvallisinta, ei ollut vaikeaa valita. Plussana vielä se, että "matkakassalla" pystyin sitten ostamaan ilmajoogatelineen, josta olin unelmoinut jo useamman vuoden. Hankin siis lisää syitä pysytellä nimenomaan kotona arvojeni mukaisesti!

Yleisemmällä tasolla: Eikö olekin kiinnostavaa, että meillä on narratiivi valinnanvapauden autuudesta, tai ehkä useimmat puhuvat siitä ihan vain vapautena. Ja silti, kun mietin omaa elämääni, huomaan, että rajoitukset ovat säännönmukaisesti helpottaneet tyytyväisyyden löytämistä - oli kyse puoleltani eksklusiiviseen läheissuhteeseen (tai -suhteisiin) sitoutumisesta, vegaaniruokaan sitoutumisesta, säännöllisiin ruoka-aikoihin sitoutumisesta, alkoholittomuudesta ja muusta päihteettömyydestä, opintoihin ja töihin sitoutumisesta, nyt sitoutumisesta "älä levitä virusta" -peliin,  jne. (edellyttäen toki, etteivät esim. parisuhde tai työt ole mitenkään hirviömäisen huonosti järjestetyt: varmimpia tapoja päätyä raastavaan tyytymättömyyteen, joka onneksi töykkii tekemään asialle jotain). Voi olla, ettei toisten maailma pyöri näin, mutta itse huomaan olevani tyytyväisin, kun valinnanvaraa ei ole ihan niin paljon ja pystyn noudattamaan paremmin arvojani valinnoissani. Spontaanissa "vapaudessa" kun käy kovin helposti niin, että kipeytän vatsani, unohdan nukkua, juutun someen ja lomallakin stressaannun enemmän kuin palaudun, koska oli mentävä, nähtävä ja koettava - jotain, mistä ei sitten kahden vuoden jälkeen muista paljon mitään. Tai vatkutan jonkun aivan toivottoman romanssin kokoon päässäni tai vuorovaikutuskentässä - sellaiseen fasanointiin menee hirvittävä määrä voimavaroja ja takaisin saatu mielenrauha, riemu ja mielekkyys tapaa jäädä aika vaatimattomaksi. (Vaikka olenkin kiitollinen kaikesta hyvästä seksistä. Seksuaalivietin kanssa neuvotteleminen taitaa olla aika yleinen kompastuskivi, mitä ihmisten tarinoita kuuntelee.) Tässä kohdin on tietysti viitattava Platoniin, koska jo hän kirjoittaa tästä. Siitä, miten pohjatonta ruukkua saa koko ajan olla täyttämässä, kun taas ruukku, jossa on pohja - no, siitä saa vesileilin vähän pienemmälläkin täyttämisellä. Eli en usko, että kyse on mistään modernista jutskasta. Meillä on vaan ennennäkemättömän elintason vuoksi ollut eri mittakaavan mahdollisuudet tuhota planeettaa ja omaa elämäämme pohjattoman ruukun taktiikalla.

Pohjaton ruukku, tyhjyys ja täyteys, taas tuo mieleen muinaiset kiinalaiset ja heidän mietteensä siitä, mikä tekee ruukusta funktionaalisen: tyhjyys tietenkin. Ilman sitä ei voida säilöä.

Niin että sen sijaan, että toistellaan latteaa "fill your cup" -mantraa, mitenkä olisi "muista ilolla tyhjää tilaa kupissasi"? (Ja usein juuri rajat luovat tuon tyhjän tilan, ainakin minulle.)

Ehkä jotenkin koen, että oman kupin osin tyhjänä pitäminen rajoitusten asettamisella helpottaa suunnittelemista ja etenkin muuttumisen suuntaamista. En tarkoita, että olisin hurjassa muutospungussa, vaan ehkä jotain tällaista: kun sitä kuitenkin muuttuu kaiken aikaa, rajoitukset aika mukavalla tavalla pakottavat luovaksi, luovimaan irti automaatioista, joita syntyy jatkuvasti, kun toiminta polkuuntuu. Etenkin kun tilanne muuttuu, ja siten rajoitukset muuttuvat, huomaan syttyväni miettimään, miten haluan edetä sen sijaan että vain ajautuisin eteenpäin signaloiden ulospäin kaiken olevan hyvin (tai joskus: paskasti; harvemmin muistan, kuten muutkaan eivät yleensä muista, signaloida sitä, että läsnä on jatkuvasti kaikki ydintuhosta, ilmastonmuutoksesta ja lajikadosta ystävien tukeen, omenapiirakoihin ja orgasmeihin sekä toiveikkuuden satunnaisiin viriämisiin). Ilman rajoituksia tunnen elämän hakuammuntaisuuden paljon tukevammin luissa ja ytimissä. Sen sijaan, kun on joitain asioita, aatteita, ihmisiä, joihin olen sitoutunut ja jotka luovat tietyn ulkoisen paineen sitoutumisen mukaisen toiminnan ohjaamiselle, mietin paljon tarkemmin, mitä haluan ja mitä tarvitsen, ja mikä näiden välinen ero on.

Rajojen asettamisesta puhutaan paljon tietyn piirin psykohaastelussa. Yleensä sillä viitataan siihen, että minä asetan ja saan asettaa rajat muille. Tämä on epäilemättä tarpeen ja omaa vastuualuettani (ja olen siinä aika patasurkea mutta harjoitelen, harjoittelen). Mutta entäs se toinen puoli, josta harvemmin puhutaan: että myös muut asettavat ja saavat asettaa rajat minulle? Olen paljon kiitollisempi tästä jälkimmäisestä ja pidän sitä vieläkin kiinnostavampana, ehkä koska omat rajan asetukseni tuppaavat noudattamaan automaatioita ja niitä myyttejä, joita en vielä osaa yhtään kyseenalaistaa. (Enkä kenties opi kyseenalaistamaan niitä tässä elämässä ellen törmää muiden rajoihin.) Tietysti olen kuten muutkin ihmiset: jos rajat asetetaan uhkaavasti, ensin kapinoin, ulisen ja hiihdän seiniä ja kattoja pitkin elämän lähtiessä laukalle ja unen kadotessa. Mutta parempi sekin kuin ettei niihin törmää! Oppimassahan täällä ollaan. Ja ensimmäisen reaktion jälkeen tapahtuu jotain paljon mielenkiintoisempaa: hyväksyn rajat ja alan tutkia, miten niiden sisäpuolella liikutaan tehokkaasti - siten siis, kuten Feldenkrais määrittää tehokkuuden: paikasta a paikkaan b mahdollisimman pienin ponnistuksin, vaivatta, ilolla. Opin. Ja kun opin tehokkuutta, tyhjennän kupistani turhaa vanhaa lietettä. 

Ehkä ajatukseni rajoista ja rajoituksista kuvastavat hyväosaisuuttani - sitä, ettei minulle ole oikeastaan asetettu sellaisia rajoja, jotka olisivat vahingoittaneet itseäni valtavasti. Ja sitä, että luotan perustavalla tavalla siihen, että kulkivat rajat liki missä hyvänsä, keksin keinon vikeltää niiden sisällä - tai karata. En ole oppinut avuttomaksi, mikä tarkoittaa varmaankin sitä, ettei minua ole yritetty opettaa sellaiseksi, paitsi ehkä muutamassa työpaikassa, joista kävelin ulos siitä syystä, ettei siellä kestetty tapaani hoitaa hommat siltä seisomalta, kuuluivat ne työnkuvaani tai ei. Siinä missä itse tutkin solidaarisuutta esim. tässä pandemiassa - solidaarisuus riskiryhmiä kohtaan -, moni tutkii solidaarisuutta vertaisia kohtaan ja kokee ongelmaksi, jos joku saa työt tehtyä nopeammin ja sen jälkeen tekee vielä jotain ekstraa; olen kuullut pari kertaa valitusta siitä, ettei niin pidä tehdä, koska muuten kohta kaikilta vaaditaan sama palkkaa korottamatta. Ja minä kun kuvittelin keventäväni kaikkien taakkaa, jos teen jotain hyödyllistä sen sijaan että istun kellokortin takana kuin häkkieläin, pitkästyen ja kokien syvää turhaumusta ja kykenemättä auttamaan ketään tai mitään. En jäänyt niihin työpaikkoihin mutta konflikteista jäi jälkeen tietty arkuus, jota on myöhemmin saanut selitellä; minusta tuli tältä osin krooninen anteeksipyytäjä. Onneksi suurin osa työpaikoistani on ollut sellaisia, että niissä on suhtauduttu myönteisesti siihen, että sitoutuu työhönsä ja jos kyse on aikapalkasta, keksii itselleen tehtävää koko siksi ajaksi purkamalla jonkun toisen kuormaa. Ehkä rohkaistun jossain vaiheessa siihenkin, että lakkaan pahoittelemasta sitä, että yritän purkaa yhteistä kuormaa. Parhaita ovat tietysti työt, joissa on urakkapalkka - ei tarvitse pyöritellä peukaloita eikä suututtaa ketään vaan voi tehdä työnsä täysin sydämin ja kaikki ovat tyytyväisiä, ja kun on tehnyt työnsä, saa kävellä ulkona ja palautua. (Joku kahvihuone on itselleni enemmän helvetti kuin palauttava ympäristö vaikka pitäisinkin ihmisistä ja useimmiten on helpottavaa paiskia hommat etunojassa loppuun ja sitten saada monen päivän vaelteluvapaa.) Etätyössäkin voi järjestää asiansa miellyttävämmin - oikeasti palautua tauon aikana.

Kummallisimpia töitä olivat ne, joiden aikana lähinnä istuin jossain kellokortin takana voimatta tehdä muuta kuin blogata. Kaipa näkyville kirjoittaminenkin on yritys kantaa yhteisiä kuormia? (Tosin tietysti pelkään, että vain kasaan sitä kuormaa. Uh.) Tai ainakin yritys pysyä semijärjissään. (Hyvinpä sekin onnistui.)

Nykyään osaan meditoida luontevammin eli ehkä pärjäisin myös noissa työpaikoissa paremmin ilman bloggaamistakin ja ketään suututtamatta: istuisin vain minuutteja menemään solidaarisuutena vertaisille. Silloin ne rajat tuntuivat jotenkin ahdistavammilta. Niiden rikkomiseen liittyi myös yleensä joku havaittu puute, taju siitä, etteivät muut ehdi hoitaa tuota mutta minä ehtisin, ja se olisi helpompaa kaikille. Näemmä koen hyvin ahdistavaksi sen, jos tarvettani auttaa rajataan. (Tässä kohdin nauran.) (Luulen, että se on tarve, mutta varmaan joku kohta tulee kertomaan, että haluhan se vain. Ja sitten on taas opittava!)

Pandemia on kyllä kiinnostava tapaus. Raja-sanakin on saanut uuden merkityksen, samoin kansallisvaltio. Jos aiemmin en uskonut fysikaalisen maailman rajoihin ja pidin niitä vähän tympeinä tai jopa vihamielisinä, nyt ajattelen kansallisvaltiota mahdollisena virustorjuntatoiminnan yksikkönä ja toivon sen olevan mahdollisimman virtaviivainen suhteessa tähän tavoitteeseen kunnes urakka on selätetty ja voidaan levähtää. Tuntuu, että se on monella tapaa liian suuri - esim. maskikysymyksen kannalta; elämä on pk-seudulla aika erilailla muotoutunutta kuin maaseudulla ja silti vasemmistolaiset haluavat pitää kiinni jostain himskatin yhdenvertaisuudesta, joka mitataan vain tietyissä kohdin muttei toisissa: miten tuottaa yhdenvertaiset palvelut, turvallisuus jne. näin erilaisiin olosuhteisiin, on kyllä minulle suuri arvoitus mutta ehkä en ole vain lukenut aiheesta tarpeeksi ymmärtääkseni vastauksen ilmeisyyttä - mutta silti isot linjaukset halutaan tehdä vieläkin suuremmissa yksiköissä! (Ja ne voivat olla tuhoisia kuten vaikka tämä ajatus matkailun sisärajojen avaamisesta. Mutta vaikka Eurooppa on monessa mielessä Suomea enemmän koti, sen tuottamista ideoista on mahdollista nauttia ylittämättä valtionrajoja.) Vielä on elokuu ja voin nauttia kävelymatkan karttaan luontaisesti piirtämistä, polveilevista rajoista. EIlen teimme zombiapokalypsihenkisen tavaranhoardausretken vuokrapakulla. Haimme Vompsun tavarat pelikaanivarastosta meidän vinttiin. Se määrä desinfiointia, maskeja ja varmistelua - en todellakaan odota syyskuun ja töiden alkua. Oli kammottavaa joutua vierailemaan kivikaupungissa - ymmärrän kyllä, että jos kotini olisi edelleen siellä, ehkä rempoisin rajoja laajemmiksi. En ollut onnellinen kivikaupungissa, ymmärrän sen viiltävän tarkasti nyt. (Vanhempani tolkuttivat minulle 25 vuotta, että varmasti tykkäisin enemmän syrjemmässä asumisesta, mutta en kuunnellut. Se oli typerää - he ovat tunteneet minut vauvasta lähtien ja tietävät tarkemmin kuin kukaan muu, mitkä asiat itseäni ovat välittömästi ja ravistelevan syvästi ilahduttaneet aivan pienestä pitäen tänne saakka, riippumatta kaikista muista kuorrutuksista ja kotkotuksista. Pilvet, eläimet, puut. Hiljaisuus ja rauha. Kirjat. Tanssiminen yksin.)

Mutta edelleenkään en tajua, miksi joku on ajatellut, että juuri tänä kesänä on hyvä matkustaa jonkin syrjäisen vuokramökin sijaan ulkomaille (tai että tänä syksynä on hyvä ajatus taas sulloa kalenteri täyteen harrastuksia). (Huomaan, etten osaa identifioitua omistavaan luokkaan edes sen verran että kykenisin kuvittelemaan omistusmökkiä.) Arvaan, etteivät he pelaa "älä levitä virusta" -peliä eivätkä syystä tai toisesta (ja ne syyt voivat olla hyviä syitä heidän elämänhistoriansa todistuksessa) ajattele sellaisten pelien vaikutusta tervehdyttävänä, halun ja tarpeen suhdetta selventävänä ja luovuutta ruokkivana. Miksi näin arvaan? No, jos he tekisivät kaikki nämä pelin edellyttämät varotoimet, joita me teemme, tuskin hekään haluaisivat juuri poistua kotikulmilta, joissa ei tarvitse matkustaa julkisissa, käydä fyysisesti kaupassa, tavata vieraita ihmisiä lähietäisyydeltä, joutua paikkoihin joissa ei voi saippuapestä käsiä tai leipoa omaa leipäänsä. Ja vaikka kotikulmille tuleekin syyskuussa lähityö lieveilmiöineen ja kotikulmien toimintasäteeksi pingottuu taas kolmisenkymmentä kilometriä kävelymatkan sijaan, silti siinäkin muodostuu rutiineja, joiden avulla on mahdollista suojella itseään ja muita paremmin kuin jollain ainutkertaisella matkalla. Olen ajanut terveysasioissa junalla nyt sitten maaliskuun kolme kertaa keskustaan ja oppinut joka matkalla lisää siitä, miten pandemia-aikana pakataan matkakassi, montako maskia tarvitaan, missä vaiheessa kädet kannattaa desinfioida, miten eteiseen rakennetaan desinfiointipiste lompakolle ja avaimille jne. Maskitkin tuntuvat harvojen sisäpiipahdusten postiin ja kirjastoon jäljiltä ihan helpoilta ja mukavilta käyttää. Maskeissa on isoja eroja, joten jos tuntuu vaikealta, kannattaa kokeilla useampia malleja. Ei istuvia farkkujakaan löydä yleensä ensisovituksella. 

Kiinnostavia aikoja, ei voi muuta sanoa. Olen onnellinen, että saan elää ja tarkastella tätä aikaa, vaikka se tarkoittaakin, että olen vieraantunut monesta ihmisestä tai ainakin heidän tämänhetkisestä ideologiastaan. Varmasti opin suhtautumaan nyt matkailleisiin ihmisiin tavalla tai toisella, mutta siihen voi mennä tovi aikaa. Ehkä sen avain on, että opin suhtautumaan omaan suhtautumiseeni. Siihenkin voi mennä aikaa. Ja mikäs siinä: kaikki aika maailmassa.

lauantai 27. kesäkuuta 2020

Kesän kaksi teemaa

Tässä kesässä, siltä tuntuu, on kaksi keskeistä teemaa.

1) Ohikiitävyyden hahmottaminen eri tavalla kuin ikinä tätä ennen ja siitä seuraava pienten hetkien ja äilähdysten entistäkin painavampi arvostaminen: 

Pidän täysin mahdollisena, että tämä on viimeinen kesäni elossa. Tai ainakin viimeinen kesäni elossa näin terveenä. Tai ainakin viimeinen kesäni elossa näin terveiden vanhempien ja siskon kanssa. En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka ylenkatsoisivat kuolevaisuutta tai haurautta. Rakkain ihmiseni oli sairas jo silloin kun synnyin. Hänen elossa pysymisensä kaksikymmentä vuotta elämästäni on pitkälti määrittänyt, miten ymmärrän elämän ja kuoleman, terveyden ja sairauden: ne eivät ole toisistaan erilliset vaan kietoutuvat yhteen; hieman kuten Kim Thuy kirjoittaa romaanissaan Ru (jossa oli paljon myös sellaista, minkä tällainen vartti-inkeriläinen tunnistaa: terrori ja pakolaisuus lienee kaikkialla jossain määrin samanlaista) sodasta ja rauhasta, että nekään eivät ole viholliset vaan ystävät keskenään ja naureskelevat ihmisille, jotka kuvittelevat niiden vihollisuuden. (Jälkimmäisestä osasta virkettä en ole varma, kuinka thuylainen se on ja kuinka paljon omaa muistikuvaani - jouduin jo palauttamaan kirjan kirjastoon. Mutta uskon, että yksi jos toinenkin inkeriläisen tai karjalaisen jälkeläinen voisi siitä tunnistaa jotain hyvin, hyvin tuttua.)

Koska tämä on viimeinen kesä tällä erää, en suinkaan elä "kuin viimeistä päivää" sillä tavalla kuin sananlasku toisi mieleen. Elän kuin viimeistä päivää toisella tavalla: Muistelen vuosia taaksepäin, tunnen kiitollisuutta kimaltavasta elämästäni ja siitä, että olen samonnut sitä läpi niin avoimena ja itseäni sattumuksilta suojaamatta. Kilven rakentamisen sijaan olen enimmäkseen näivertänyt oviaukkoja ja ikkunoita. Koettanut ymmärtää (joskin onnistunut huonosti mutta emmekö me kaikki). Koettanut kuvitella. Koettanut käyttäytyä inhimillisesti tai jopa paremmin, kuin koira: ilahtuen, kaunaa kantamatta. Olen saanut uskomattoman hyvän elämän, mahdottomalla tavalla ihanat vanhemmat, paljon kipeitä oppiläksyjä mutta myös monta tyyntä onnistumista. Epäonnistumiset ovat lopulta olleet aika pieniä ja paikallisia eivätkä ole hirveästi kolauttaneet kykyäni iloita toisten onnesta tai epäillä omani mahdollisuuksia. Olen muistellut hauskoja hetkiä ja sattumuksia ja välillä nauranut kyynelet silmissä.

Olen miettinyt, että kirjoitan ehkä näitä asioita ylös. En ole vielä aloittanut koska on töitä ja kuuma ilma. Olen koettanut nauttia tästä kuin viimeisestä kesästä: tehnyt joogaa pihalla tuulevassa varjossa. Suomessa on luksusta voida lymytä varjossa palelematta. 

Olen koettanut osoittaa rakastamilleni ihmisille, että välitän heistä. 

Vanhempani läpikäyvät jotain samanlaista. 

He ovat ensimmäistä kertaa sanoneet ääneen, että toivovat minun kirjoittavan. 

Kaikkien niiden vuosien jälkeen kun minun on annettu tärkeideni taholta (äiti, isä, monta poikaystävää) ymmärtää kirjoittamiseni loukkaavan jollain kauhealla tavalla ihmiskuntaa ja tuovan sille lähinnä onnettomuutta, tuntuu uskomattomalta, että heistä olisikin mukava ajatus, jos kirjoitan jotain muistiin. Tiedän vanhempieni pohtivan kuolemista uudella tavalla, koska he ovat osin pohtineet sitä kanssani puhelimessa. (Livenä emme kykene tällaiseen.) On tuntunut oudolta tajuta, miten kaukainen teema oma kuolevaisuus on ollut heille. Jotenkin varotumpi, vaikka äiti onkin maannut savasanassa päivittäin. Ehkä suuri osa joogeista ei mietikään savasanassa omaa kuolevaisuuttaan, opi nauttimaan siihen solahtamisesta?

Koska olen kiinnittänyt huomiota, haistanut, maistanut, kävellyt, ehtinyt, on tämä ehkä täysin ja täyteläisin kesä, jonka muistan. Koira on onnellisena saanut olla kanssani liki kaiken aikaa. Ja minä sen kanssa. Koiran aika tulee pian, se on vanha. Pian meidän ajassamme - koira itse elää ikuisuutta, josta Rilke niin kauniisti kirjoittaa Duinon elegioissa. Ja hetkittäin tuntuu, että elän sitä itsekin niinä hetkinä, kun kävelemme ilta- tai aamuvalon valeleman metsän lävistävää savitilsittyä polunpohjaa, joka luikertelee levitoivan vihreän halki kuin tiivistetty kuivattu joki. 

2) Kun aikakausi muuttuu, etiikka muuttuu: 

Samoina päivinä, joina olen samoillut hetkien ikuisuutta ja ainukertaisuutta, minkä takaa vain niiden ohikiitävyys, olen myös tehnyt jotain hyvin käytännöllistä ja tulevaisuussuuntautunutta. Se liittyy yhteen lempideweysutkaukseeni. Dewey kirjoittaa jossain opuksistaan (jotka ovat kaikki mainioita - mutta olen puolueellinen, pidän sen ihmisen ajattelutavasta) etiikan muuttuvan asiaintilojen ja tiedon muuttuessa. Hänen esimerkkinsä on hygienia: kun tiedämme hygieniasta uusia asioita, käyttäytymisen ideaali muuttuu tiedon myötä. En ollut aiemmin tajunnut, että sanat on kirjoitettu joitain vuosia influenssapandemian jälkeen. Nyt tajuan. 

William Haseltine, pitkän linjan aids-tutkija, sanoo yhdessä haastatteluistaan meidän nyt palanneen - ainakin joksikin aikaa - globaalisti aikaan ennen antibiootteja. Meillä on liikkeellä vakava, hengitysvälitteisillä aerosoleilla leviävä tauti, joka ei jää hengitysteihin vaan joidenkin arvioiden mukaan joka kolmannella (oireisella?) tartunnan saaneella jyskyttelee läpi kehon vaurioittaen (ehkä toipuvissa määrin - ei voi tietää, tämä on vielä niin uutta) kellä haimaa, kellä aivoja, kellä sydäntä, kellä munuaisia. Bussimatka voi koitua jonkun kohtaloksi, jos matkustajat eivät ota tätä uutta - tai oikeastaan hyvin vanhaa - todellisuutta huomioon. Haluammeko oikeasti palata keskiajalle, kysyy Haseltine. 

Kysymys on tietysti liioiteltu. Antibioottien aika on paljon lyhyempi. Jos en olisi sattunut syntymään siihen, en olisi enää täällä. Etkä ehkä olisi sinäkään. Ainakaan tällaisilla käyttäytymistavoilla, joita meillä on ollut. 

Kuuntelen maskikeskustelua tällä korvalla. Meillä on WHO:n suosittelema edullinen, uudelleenkäytettävä, yli puolen tyypeistä käyttäessä tartuntoja riittävästi leikkaava instrumentti mutta sitä ei haluta käyttää eikä edes painavasti suositella - ilmeisesti läpipoliittisista syistä, joilla ei ole mitään tekemistä kansalaisten suojelemisen kanssa. Minulle on täysi käsittämättömyys, että tällainen hallinto on edelleen vallassa ja ihmiset vaikuttavat jopa siihen tyytyväisiltä. (Ehkä kyse on siitä, että moni tekee vertailun Ruotsiin? Miksi verrata Euroopan huonoimpaan?) 

Näin ollen: luen lisää, koetan ratkaista kysymystä, mitä teen 1.9. Kesällä kaikki työni ovat etänä tai ulkona pyörämatkan päässä, olen venkoillut näin itselleni lisäaikaa. 1.9. alkaisivat lähiopetukset. Olen ostanut lopulta niitä parempia suojamaskeja siltä varalta että meillä ei mennä kollektiiviseen kasvomaskein toistemme suojeluun. Kymmenellä maskilla ja uunilla pärjää pitkälle. (Maskin voi desinfioida uunissa.) Lisäksi ostin visiirin. Visiirillä voi suojata silmät. Hyvillä maskeilla ja visiirillä pystyn matkustamaan junissa ja busseissa. Mutta opetus - entä jos kuitenkin saan taudin vaikka kuinka koetan suojautua? Maskin takaa tuleva ääni puuroutuu, se on selvä. Mutta jos tuntilaiset eivät käytä maskeja, miten minä voisin puhua heille sisätiloissa ilman maskia? Visiiri ei suojaa aerosoleiltani vaikka pisaroiltani suojaakin. Iso osa oppilaistani on senioreja. Eivätkä ne työikäisetkään turvassa ole. Jos oikeasti vaikka joka kymmeneskin tartunnan saaneista saa pysyviä vaurioita - tämä ei ole mitään leikkiä. Tämä muuttaa kaiken tapamme tehdä asioita. Ja: vaikka liikuntasaleissa onkin usein tilaa, ajattelen käytäviä, vessoja, pukuhuoneita. En tajua, miten tämän voi tehdä turvallisesti. (Paitsi etänä.) 

Joten luen lisää. 

Kesän kaksi teemaa ovat kiinnostavalla tavalla keskenään yhteensopivat. Ne jopa tukevat toisiaan oudolla tavalla. 

Ja ei: en ole varma, onko kohtaa yksi saavutettavissa ilman kohtaa kaksi. 

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Varjottomuudesta

Nukahdan matalapaineesta johtuen keskellä päivää. Näen unta, jonka lopputuokiossa ehdin pohtia, kumpi on arvokkaampaa, nähdä kettu unessa vai valveella. Unessa pystyn nimittäin kelaamaan kettua ees ja taas. Ketun takaraivo loistavan tuuheine korvineen nousee useat kerrat kumpareen takaa, kettu nousee kolosta maalle, ravistaa, kulkee vesirajaan ja sukeltaa. Lähestymme saarta astinkiviä pitkin. "Katso nyt", tivaan seuralaista huomaamaan. "Ei se voi olla kettu, ei niitä asu täällä", hän vakuuttelee eikä katso, joten silkka tahdonvoimani pakottaa tapahtuman keriytymään auki uudestaan ja uudestaan. Ikuisesta toistosta tiedän näkeväni unta. Ehkä myös siitä, että vaikka ketun edesottamukset toistuvat, lähestymme saarta: me emme kelaudu. Näen myös ketun tarkemmin kuin siltä etäisyydeltä voisi nähdä. Ehdin miettiä, kumpi on arvokkaampaa, unen kettu vai valvekettu.

Herään. Supi on paskantanut pääni sisään ja vaikka kykenen mumisemaan unen ääneen Vompolle, jokin aivoissa ei toimi aivan tavanomaisesti. Ei saisi nukkua päiväsaikaan niin pitkälti. 

Koska pääni ei toimi, en muista, mistä sen luin. Joku kirjoitti Twitterissä jotain Jari Ehrnroothista. Jotain siitä, miten on alkanut tämän kriisin aikana tuntea yhä enemmän kuin tämä, ajattella tämän olevan ehkä jollakin tavalla sittenkin oikeassa - että vapauteen liittyy aina vastuu. Tai ehkä olen nähnyt vain unta. En osaa käyttää Twitterin hakutoimintoa niin hyvin, että löytäisin kommentin enkä älynnyt tykätä siitä, koska olin aiemmin vain niin pöyristynyt ja hämmentynyt. Mistäkö? Minähän siis pidän Ehrnroothista. Tiedän, ettei minun kaltaisteni pitäisi pitää, mutta en usko pitäiseihin, ja E puhuu useimmiten järkeä. Ei aina, mutta ei meistä kukaan puhu aina järkeä. Jopa Dalai Lama nauraa välillä tavalla, joka saa miettimään, onko hänellä ihan kaikki hyvin. (Ei varmasti ole, sillä taustalla.) 

Olin pöyristynyt siitä, että joku, jossain, oli elänyt elämää, jossa oli vasta nyt alkanut mietiä, että vapauteen liittyy aina vastuu. Ja, arvatenkin, oikeuteen velvollisuus.

Sain itse tiedon tästä saatuani opon tunnilla tarran, jonka oli julkaissut joku järjestö. Sain tarran valheellisesti - sen sai, jos oli käynyt suihkussa joka päivä, vaihtanut ihokkaan joka päivä, syönyt koulun jälkeenkin säännöllisen lämpimän aterian joka päivä ja mitä vielä sellaista, joka oli kannaltani ihan täyttä fiktiota. Varmaan piti ainakin pestä hampaat kahdesti päivässä ja siinä onnistuin vain kuherruskuukautenani salmiakinmakuisen hammastahnan kanssa, kolmekymmentäviisi vuotta myöhässä. Halusin tarran, melkein kaikki olivat saaneet tarran ja opo näytti aina niin kovasti ilahtuvan, kun joku uusi sai tarran. Ajattelin, ettei ketään varmasti haittaa, vaikkeivät ehdot tarkalleen ottaen täytykään, joten viittasin viittaamistani, ja kun kyselysarjan lopuksi opo kysyi, saiko joku ensimmäistä kertaa viitata jokaiseen kysymykseen, viittasin taas. Opo ilahtui ja pääsin hänen salkulleen - sellaiselle kovalle muovisalkulle - joka oli täynnä tarroja. Suurin osa tarroista oli mauttomia ja lapsille suunniteltuja, mutta viimein töngin esiin vastuutarran. Siinä oli kuva maapallosta, jota kehysti päivänkakkaroista tehty seppele. "Vapaus ja vastuu kuuluvat yhteen, sanoi maailma minulle kerran kesäyönä." Luki siinä jotain muutakin - teksti oli pitkähkö ja kursiivilla. Pääni naksahti uuteen järjestykseen: aina kun kuulin jonkun sanovan vapaus, pääni lisäsi siihen varjomaisen kaiun: vastuu. 

Myöhemmin kun opiskelin filosofiaa, ymmärsin äkisti moraalifilosofian kohdalla, miten oikeuksien ja velvollisuuksien järjestelmät olivat ikään kuin peilikuva samasta asiasta: toisessa vain painotettiin sitä, toisessa tätä. Niin että kun joku puhui ihmisoikeuksista, pääni sanoi ääneen varjon: ihmisvelvollisuudet. 

Ehkä siksi pidin hyve-etiikasta. Siinä en kuullut kakofoniaa. (Ehkä sekin on yksi syy, miksi pidän Ehrnrootista - kuulen hänen puhuvan hyve-etiikkaa. Voi olla, että kuulen väärin, mutta minkäs teet.) 

Tässä kriisissä olen seurannut hämmästyksellä ja kulttuurishokki päivä päivältä syvemmäksi uurtuen, miten moni haluaa vapauksia ja oikeuksia ja miten huolissaan ollaan siitä, että oikeuksiin ollaan kajoamassa. 

Itse olen ajatellut näin: Kun oikeuksiin kajotaan, minulta otetaan myös velvollisuus harkita itse tilanteessa, jossa en oletettavasti harkitse riittävän hyvin. Koen sen helpotuksena. 

Monin tavoin olen yksinkertainen olento. Esimerkiksi kasvissyönnin koen suurena helpotuksena, koska kauppavalinnat on rajattu niin paljon pienempään määrään asioita. Ja nyt kun ziljoonamiljoonaa kasvilihaa on valikoimissa ja kaupoissa ei ole maskisuositusta edes täällä epidemia-alueella, tilaan citymarketista kotiinkuljetuksella mutta ostan silti uskollisesti niitä ihan muutamia vanhoja tuttuja: tofua, tempeä, papuja, soijasuikaleita. Citymarketista saa helsinkiläisvalmisteista vietnamilaistyyppistä tuoretofua, joten en aio esiintyä minkään sortin askeetikkona. Citymarketista saa myös pirkkajatkojohtoja ulkokäyttöön. 

Itse asiassa, koko rajoitusten aika on ollut paljon helpompi ja miellyttävämpi kuin "arki", tuo kupla pandemioiden välissä. Ei ole tarvinnut tavata ihmisiä. Ei ole tarvinnut istua kymmentä tuntia viikossa joukkoliikennevälineissä, joissa ei ole ikinä mukavia penkkejä ja joissa sykevälivaihtelu pienenee enemmän kuin vaativimmissa työtehtävissäni. En ole kaivannut mitään. Itse asiassa olen päässyt eroon isosta osista nivelsärkyjä nyt kun päätin, etten tee joogaa niin paljon. Se, etten edes näytä päivittäin äärirajoille vieviä asentoja, merkitsee paljon. Ajattelen näin: jotkut laskostuvat kuin mankeloitu lakana, jotkut kuin kupruille kuivunut lakana ja jotkut kuten puutarhatuoli. Minun kehoni on puutarhatuolimainen perusolemukseltaan, on ollut lapsesta saakka. Ei - vauvasta saakka. Sitä on kulutettu ja paukutettu kunnes siitä on tullut kurittoman lakanan kaltainen, mutta se on säryillään ilmaissut, ettei pidä käsittelystä. Nyt kun se saa taas olla puutarhatuolimainen ja saa osakseen lähinnä kävelyä ja kuopsutusta, se ei ole kivistellyt juuri lainkaan. 

Minusta on kätevintä ajatella samoin tein yhteen oikeudet ja velvollisuudet, vapaudet ja vastuut. Tämä lienee yksi syistä, joiden vuoksi en ole hirveästi kasvatellut vapausasteita enkä kärsinyt niin vapauksien riistämisestä. Oikeuden saada riittävästi informaatiota senkin huomaan oikeastaan vasta nyt kun minulla on itseasetettu velvollisuus koettaa pitää pääni ja läheisten päät pinnalla tässä tilanteessa. 

Äiti on tilannut tukusta visiireitä ja kysyi, tilaako minullekin. Kumpikaan meistä ei ymmärrä tätä maailmaa, joka penää oikeuksia ennen kuin ilmoittaa kantavansa velvollisuuksia. Vastaan, että katsotaan nyt ensin, hommaako joku opetuspaikkani minulle visiirin. Asiallista se ainakin olisi. Vaikka kai minulla pitäisi jo olla kuva siitä, miten tässä maassa vastuiden ajatellaan menevän: ne päättyvät siihen mihin lain sanktiotaulukotkin.

Ei mene päivää, ettenkö ajattelisi jossain kohdin sitä, mitä William Haseltine sanoo: Virus ei leviä, me ihmiset levitämme virusta.

Minä kuulen sen näin: Minulla on vastuu, jonka nojalla vapaudet rajautuvat, ja velvollisuus, joka määrää oikeuksieni mittaa tässä tilanteessa. Ei ole niin, että epidemia vain leviäisi. Se, miten käyttäydyn, vaikuttaa siihen. Joka ikinen ratkaisu vaikuttaa. Joka ikinen yksityiskohta. Vapaudun syyllisyydestä ja kiusallisista hiljaisuuksista ja voin oikeutetusti nauttia tulevista vuosista vain jos en osallistu tappotalkoisiin. 

Sekin on niin outoa, että kirjoitetaan lehdissä, että suomalaisten valistaminen maskien käyttöön olisi valtava viestinnällinen ja logistinen ponnistus. Minä luulin, että me elämme talkoiden maassa ja yhdistysten maassa. Meillä käsittääkseni on ollut vahva vapaaehtoiskulttuuri. En ymmärrä tätä valtavaa ponnistusta. 

Äiti toivoo, että tulisin kylään. Hän tietää, etten suostu autokyytiin, koska seurauksena voisi olla jonkun sairaalareissu tai kuolema. Pyörämatka on pitkähkö. Äiti ehdottaa, että tulisin lähijunalla pyörän kanssa lähelle. Odotan, että HSL asettaisi maskisuosituksen tai jopa pakon. Olisi mahtavaa päästä saunaan tänä kesänä! Toistaiseksi etenemme näin: puhumme puhelimessa. Sadepäivänä - onko satanut vai onko vain matalapaine? - sataako edes? - ehdin unessa nähdä ketun takaraivon karva karvalta niin tarkasti ja läheltä, että voisin työntää nenän niskavilloihin ja haistaa, tuoksuuko ketunkin niska kanakeitolta kuten villakoiran niska tuoksuu. Ketun korvanreunojen lävitse väreilee kultainen valo. 

Taistelen sisäisiä skeemoja vastaan, kuten lapsuudessa toistettua tarinaa siitä, ettei sosialismissa kukaan välitä mistään, koska mikään ei ole omaa. (Tämän tarinan kuvituskuva on neuvostoliittolaisen rappukäytävän rappio vs. asunnon sisätila.) En usko, että kehonikaan on oma, saati sitten ajatukset, mutta välitän niistä silti. Välitän ketusta, siitä että se pääsee livahtamaan karkuun, välitän siitä, etten tule konstruoineeksi jotain oikeutta, joka heijastaa toisiin liian raskaan velvollisuuden. Ihmiset hehkuttavat, miten mahtavaa on päästä höpöttämään suusta suuhun. Ei jää kuin ajatukset ja rukoukset, thoughts & prayers. Toivon, että tapahtuu ihme. Että virus oikeasti kuihtuu täältä vaikka oireettomia altistuneita ei edelleenkään testata eikä turvaväliä saada kaikkialla pidettyä. Ettei kukaan ystävä tai läheinen tai oikeastaan yhtään kukaan enää joutuisi viruksen takia sairaalaan tai kuolisi.

Kun Uuden-Seelannin pääministeri ilmoittaa, että sieltä puretaan kaikki rajoitteet, tunnen hapanta kaihoa. On sittenkin asioita, joita kaipaan. Ja kuka olisi uskonut, että minä, linjakkaiden tavoitteiden suuri vihollinen, kaipaan nimenomaan noita linjakkaita tavoitteita, jotka olisi viestitty selvästi ja kaikille sitouduttavalla tavalla. Että jokainen sairaus ja kuolema on liian kova hinta huolettomuuksista toisaalla. Että kun hetki pinnistellään, voidaan palata. 

Mutta voi olla, ettei meidän lakimme ja EU-jäsenyytemme lopulta anna siihen mahdollisuutta, kuten ei myöskään kansalaisten saavutetuista eduista kiinni pitäminen. (Ajattelen niitä, joiden etu on asua yhtäällä ja työskennellä toisaalla, rauhantilanne, jossa rajat voidaan pitää apposellaan. Mutta eivät kaikki rajat ole kaikille olleet tuossakaan maailmassa auki - ajatellaan vaikkapa Välimeren vallihautaa, joka nielee elämää ahneesti.) 

Mitä tahansa kirjoitan, se voidaan aina tulkita pahantahtoisesti. 

Tulkitaankin. 

Ajattelen ihmistä, joka tulkitsee säännönmukaisesti ja mielellään pahantahtoisesti kirjoittamani ja mitä kauhua jo pelkkä hänen mielikuvansa herättää. En tiedä, mitä hänen maailmassaan uhkaan, mutta tajuan uhkaavani jotain oleellista, koska ei hän muuten sillä tavalla käyttäytyisi. Sen olen oppinut itsestäni tänä keväänä. Kun läheisteni henkeä ja terveyttä on uhattu poliittisin päätöksin, pääni on halunnut tulkita aika pahantahtoisesti. Koska en luota, siitä se johtuu. En enää luota. En luota sote-viranomaisiin, en luota hallitukseen, en luota puolueeseen, jota äänestin, enkä luota edes yhdenvertaisuusperiaatteeseen, joka tuntuu olevan pohjoismaisen identiteetin ytimessä mutta tarkoittavan usein käytännössä sitä, ettei ihmisiä voida suojella siellä, missä on hätä. 

En ymmärrä, miten joku kaltaiseni, joka liikkuu unen ja valveen rajan yli huolettomasti ja joka on lakannut luottamasta instituutioihin, voisi uhata ketään. 

Tänään kirjoitan, koska näin unessa ketun enkä osaa käyttää Twitteriä riittävän hyvin.

Kun kysyin aiemmin, millainen se twitter oikein on, eikö se ole jotenkin ilkeä, minulle vastattiin, että onhan se. Totta: se on sitäkin. Mutta olen myös nähnyt siellä paljon reilumpaa käyttäytymistä kuin naamastossa. Ja ennen kaikkea kiinnostuneempaa, valveutuneempaa menoa, yrityksiä hahmotella kansalaisyhteiskuntaa, tukea toisia ja selvitä tästä eteenpäin. Jos luen naamastoa, ei voisi ikinä uskoa, että eletään keskellä pandemiaa. Se tuntuu hyvin hämmentävältä. 

Ikään kuin voisi valita elää ilman varjoa. 

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Normaaliin palaamisesta ja omiin muroihin kusemisesta

Kriisin yhteydessä käydyissä keskusteluissa minulle on käynyt selväksi, että on sellainen ilmaus kuin "omiin muroihin kuseminen" ja että sitä pidetään täällä monissa piireissä jokseenkin kamalimpana asiana, jonka voi tehdä. Eli: vaikka tietäisin, että organisaationi kanta on täyttä kakkaa, en voi kritisoida sitä tai mielellään edes yksityishenkilönä ottaa kantaa siihen, miksen täysin osta tuota kantaa, koska se olisi tätä omiin muroihin kusemista.

No, olen tajunnut tässä sopassa myös sen, että arvostan itse juuri näitä omiin muroihin kusijoita paljon enemmän kuin ihmisiä, jotka odottavat maagisesti toimintalinjaa muuttavaa konsensuspäätöstä ennen kuin vihjaavatkaan olevansa itse asiassa eri mieltä kuin heidän joidenkin samperin ryhmäsidonnaisuuksien nojalla oletetaan olevan. Koska eihän niihin muroihin kusta, koska se on kivaa vaan koska jos kukaan ei kuse muroihin, tapahtuu paljon ikävämpiä asioita kuin on valmis hyväksymään tapahtuvan vain siksi, että saa itse olla enemmän jeeshenkilö jos pitää suunsa kiinni.

Koska arvostukseni nyt menevät juuri tällä tavalla, kirjoitan jotain, mitä varmaan joogaohjaajan ei haluta kirjoittavan (ja se viimeisestäkin yrityksestä pitää joogablogia, mitä aina välillä mulle suositellaan, kun olisi niin mukavaa lukea jooga-ajatuksiani): Jooga ei ole lähiryhmätuntiliikuntana varmasti mikään välttämättömyys kenenkään hyvinvoinnille. (Ei edes joogaohjaajan, se on työ ja kuten kaikki työt, saattaa hävitä hetkellisesti tai pysyvämmin - psykologisesti joustava joogaohjaaja osaa kyllä järjestää elantonsa toisellakin tavalla ja jos ei ole sen vertaa psykologista joustavuutta, miten ihmeessä voi kuvitella osaavansa sitä muillekaan jakaa?) Millaista mielenrauhaa on sellainen, jota opiskellaan juuri tietyn muotoisena silläkin riskillä, että oman toimintamuodon valinnan seurauksena joku toinen ehkä kuolee tai vaurioituu pysyvästi? Aika mielenkiintoista mielenrauhaa - mutta ei ehkä niin erilaista kuin lentokoneilla toimitetut retriitit toisella puolella maailmaa jne.

Saas nähdä, vaihdanko taas kohta ammattia, sen verran nämä murot herättävät kuseskeluhaluja.

Ajattelin jo, että olen löytänyt lokeron, jossa voin tehdä hommia muiden hyväksi ja jossa tietty eettisyys on ikään kuin ihan eka stepping stone, mutta paskan marjat. Eikö vaan tässäkin yhteisössä esitetä, että kun vain noudattaa lakia ja viranomaisohjeita, niin se on sitten siinä eikä muuta vaadita. Ja me tehdään niin tärkeää työtä, tämä on ihmisille eritysen oleellista nyt kun on kriisi ja niin edelleen. Mikäs siinä, varmaan joku onkin niin heiveröinen, että tarvitsee juuri näitä ja näitä sanoja yhdistettynä hiljaa itsekseen keskittyen olemiseen - mutta riskittömämpää se silti etänä olisi.

Kyllästyttää koko suomalainen meininki - ihmiset, joilla on maskit kyllä ostettuna, muttei kehdata käyttää niitä ennen kuin tulee viranomaissuositus, ettei leimauduta friikeiksi. Tai ehkä ettei leimauduta just niihin muroihin kusijoiksi, koska kyllähän suomalaiset nyt viruksen päihittävät ilman että tarvitsee apinoida aasialaisia? Useimpina päivinä ihmiskunta tai ainakin sen suomalainen siivu aiheuttaa vakavaa kulttuurishokkia. Ihmiset - vähemmistö sentään -, jotka eivät seuraa koronauutisointia, koska siitä tulee paha mieli - ja epäilemättä vieläkin suurempi osa, joka seuraa vain kotimaisten tiedotusvälineiden uutisointia eikä ole edes tietoinen siitä, miten eri tavalla eri maissa näistä asioista puhutaan. Toivottavasti ei tule paha mieli sitten kun tajuaa, että on ollut osallisena ketjuissa, joiden seurauksena joku kuolee tai hänen keuhkonsa ja sisäelimensä vaurioituvat pysyvästi. Ei voi sanoa, ettei voinut tietää. Se, ettei halunnut tietää, on eri asia kuin ettei voinut tietää.

Selväksi on käynyt myös se, miten moni mittaa tilanteen vaarallisuutta epidemiamallien, R0:n ja K:n pohtimisen ja päivittäisten paikallisten tartuntatautitilastojen ristiinpohdinnan sijaan katsomalla vertaisiaan. Vertaisia, jotka pyytävät piknikille, kävelylle tai ehkä kohta kyläänkin. (Kesä on hyvä aika piknikata, mutta syksykin tulee.) Jos tuo voi tehdä noin, minäkin voin. Me, jotka emme tapaa ketään, emme tietysti pyydä ketään mihinkään tai ilmaise tehneemme mitään normaaliin palaamista edistävää. Me vain katoamme. Huomaan, miten rasittavia zoompuhelutkin usein ovat, koska minun odotetaan sanovan, että minäkin olen alkanut liikkua julkisilla ja tavata taas enemmän ihmisiä. Mutta olenkin ilkeä muroihinkusija, joka sanon, että epidemiatilanne on sellainen, että itse ainakin teen kaikkeni tukahduttaakseni, en lietsoakseni epidemiaa. Olen siitäkin hankala, että luen tutkimusta jatkuvasti ja tunteja päivässä. Tutkimusta nimenomaan taudista ja sen leviämisestä, syistä miksi tautiin voi olla vaikeaa saada ihan optimaalisesti toimivaa rokotetta ja tietysti filosofisista taustaoletuksista erilaisten tautia koskevien kantojen takana. Varmaan minun olisi hyvä lukea vielä enemmän suomalaisesta muroonkusemattomuuskulttuurista, mutta en yksinkertaisesti kestä yhtään enempää jahkailua kuin ympärilläni tapahtuu noin muutenkin.

Olen saanut syksylle kolme etätuntia viikossa. Mietinnässä on edelleen, mitä teen lähituntien kanssa, jos epidemia ei ole kurissa siinä vaiheessa, kun opetusten pitäisi alkaa. Vaikuttaa uskomattomalta, että se olisi kurissa. Ja jos se ei ole, ei ole paluuta normaaliin. Mietin vielä, mitä se tarkalleen tarkoittaa.

Sentään hyviäkin uutisia on: Laumasuojastrategia on alkanut vaikuttaa täysin naurettavalta ja hallitus on sanoutunut siitä irti. (Väitetään, ettei siihen ikinä pyritty. On kyllä vaikeaa uskoa, kun on nähnyt tv-esiintymisiä ja lukenut lehtiä koko ajan. En ymmärrä edelleenkään, miksi on niin vaikeaa myöntää, että oho, oltiin väärässä, sori, nyt korjattiin kurssia.) Viimein myös Suomen lehdistössä on alettu julkaista tutkimuksia ilmateitse leviämisestä - vaikkei THL:n sivuilla siitä edellenkään juuri mainita saati että ohjeistuksissa otettaisiin sitä mitenkään huomioon. On tässä vielä syksyyn aikaa.

Kesäksi minua on pyydetty lähiopettamaan mutta olen kieltäytynyt jyrkästi. Saas nähdä, onko niistä toimijoista enää yhteistyökumppaneita jäljellä. Ja saas nähdä, mitä kriisin edetessä tapahtuu ihan tälle kaikelle: omalle ammatille, asuinpaikalle, poliittiselle kannalle.

Melkoinen myllerrys, mutta tapani mukaan ajattelen, että on hyväkin vähän ravistella luutuneita kaavoja. Maailma kusi muroihin, ei sen kummempaa. Nyt on muutettava strategiaa. Mitään normaalia ei ole olemassakaan. 

torstai 7. toukokuuta 2020

Pelkäämisestä

Yleltä tuli tänään ihan mukava juttu, jossa kerrotaan eri ihmisten reagoivan eri tavoin, mutta siinä ei tuoda kauheasti esiin sitä mahdollisuutta, että persoonallisuuspiirteiden sijaan kauhua rajoitusten purkamisesta voi aiheuttaa myös se, että pitää suuntaa vääränä tai ainakin ajankohtaa turhan pikaisena.

Olen kriisin myötä ollut haistavinani, että pelko on monelle karmistus. Ei haluta pelätä. Olen kuullut monta kertaa fraasin, ettei pelkää koronaa. Fraasin, että pelottaa, olen kuullut hämmentävän harvoin.

Minä kyllä pelkään, koska olen sairastanut neljä vuotta sitten paljon kesymmän viruskeuhkokuumeen, joka rouhaisi kolme viikoa elämästä aivan hirvittävään kuumehoureeseen ja josta meni puoli vuotta päästä jaloilleen ja on edelleen migreenit muistona. Kyllä minua ainakin pelottaa ihan hirvittävästi myös, että joudun olemaan osana jonkun toisen kuolemanketjua tai toimintakyvyn aleneman ketjua. Onneksi voin omilla toimillani vaikuttaa siihen, miten osallistun tai olen osallistumatta tällaisiin ketjuihin.

Mutta vielä enemmän minua pelottaa, että täällä valitut strategiat ovat vääriä ja koko joukko ihmisiä joutuu ihan turhan takia kokemaan sairauden, joka olisi voitu välttääkin viisaammalla strategialla. (Pelkään myös, että talous ja lasulapset voisivat paremmin siinä viisaammassa strategiassa kuin tässä strategiassa jota ei edes yritetty.) Osa peloista voikin kummuta myös siitä, jos hallinto ei vaikuta olevan tehtäviensä tasalla tai on sitoutunut tavoitteisiin, joita itse pitää eettisesti arvelluttavina. Tai ehkä pikemminkin tässä kohdin: ei ole sitoutunut tavoitteisiin, joita pitäisi eettisesti toivottavina. En ole ennenkään uskonut hallintoa erehtymättömäksi, mutta nyt en luota edes siihen, että kansalaisten henkeä ja terveyttä koetetaan suojella ihan niin napakasti kuin soisin sitä suojeltavan. Voi toki olla kyse kaikista eniten siitä, etteivät sektoritutkimuslaitos ja ministeriö osaa viestiä yksiselitteisesti, mutta ei hallituskaan ole sanoutunut tarpeeksi selvästi irti ajatuksesta, että epidemiaa kuljetetaan "hallitusti" väestön läpi nojaten premisseihin, joita aika moni asiantuntija ei osta. Suomen kuvalehdessä historioitsija kirjoittaa siitä, miten elämme aitoa historiallista tapahtumaa. Siltä se juuri tuntuu: kaiken merkitys on muutoksessa.

Se, että pelkoa tällaisessa tilanteessa selitetään vastenmielisyyttä ratkaisumalleihin vedoten joihinkin persoonallisuuden piirteisiin, tuntuu vähän - oudolta.

Jos se nyt koettu pelkohuimaus johonkin persoonallisuuspiirteeseen palautuu, veikkaisin sen omalla kohdallani palautuvan ennen kaikkea avoimuuteen ja tunnollisuuteen, jotka ovat ajaneet mut lukemaan aiheesta paljon sen sijaan että koettaisin kääntää mieltäni miellyttävämmän ja turvallisemman tuntuisiin aiheisiin, kuten hapanjuuriin ja taimiin. (Tunnollisuus tietysti virittyy kohdallani siten, että olen lojaalimpi suhteessa tiedeyhteisöön ja demokratian ideaaliin kuin hallintoon. Kiitos, valtio, tieteellisistä koulutuksistani.) Ja tuntuu tosi konulta, etten pysty toteuttamaan sovinnollisuuttani - joka on myös ollut mittauksissa aika korostunut. Miten olla sovinnollinen, kun on ihan eri mieltä siitä, mikä on järkevä tapa toimia? (Ja tunnollisuus tuuttaa, että demokratiassa ei voi vapaamatkustaa vaan pitäisi osallistua kansalaiskeskusteluun aktiivisesti ja käännynnäisiä ei enää tarvitse käännyttää jne jne.) Niin haluaisin olla samaa mieltä mutta kun evidenssi ja ruumiskasojen mahdollisuus. Shit happens.

Lukiessani HS:n uutista Norjan koulujen avaamisesta mietin, että siellä on kyllä vanhempien ollut varmasti aika paljon turvallisemman tuntuista laittaa lapset kouluun, kun kuitenkin koko yhteiskunta on sitoutunut  strategiaan viruksen tukahduttamisesta. Meillä ei ole tuollaista lupausta eikä sen luomaa turvaa. Ainakin itseni on ihan erilaista sitoutua hyvin moniin henkilökohtaisesti epämiellyttäviinkin toimenpiteisiin, jos pidän niiden taustalla olevaa strategiaa eettisesti kestävänä. Koettu ristiriita hallinnon tavoitteiden ja oman etiikan välillä sen sijaan tuntuu - nyt sen tiedän omakohtaisesti, mietittyäni koko elämäni dystopiakirjallisuuden ja historiallisten kuvausten äärellä, että miltähän tuo tuntuisi ja miten tuossa toimisin - hyvin pelottavalta ja välillä suorastaan musertavalta.

Luotan silti, että kriisi tuo esiin lopulta hyviä asioita. Ainakin nyt on tullut näkyviin aika moni asia, joka varmasti halutaan korjata kriisin mentyä.

keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Isosta linjasta ja kuolemien piilottelemisesta

Hetemäen raportin luettuani mietin, mitä yksittäinen kansalainen voi tehdä, jos pitää raportin skenaarioita ja tavoitteita todella Ruotsin mallin mukaisina eikä ole halukas olemaan osa ketjua, jossa ruumiita tulee. (Vaikea ajatella, ettei se olisi sisäänkirjoitettuna mallissa, jossa puhutaan taudin levittämisestä.)

Helpot: Vapaa-aika - ei tungeksi etenkään sisätiloissa, tähän kukaan muu ei voi itseä pakottaa. Itse en aio tavata ketään myöskään ulkotiloissa. Se, että se ois ihan kivaa, ei ole mitenkään olennaista uhrien kuolemisen ja vammautumisen rinnalla. En halua olla osa kuoleman ketjua. Samasta syystä en käy kaupassa, apteekissa jne. livenä. Mitä vähemmät kontaktit, etenkin sisätiloissa, sen vähemmän mahdollista tartuttamista.

Vaikeat: Työ. Jos lähityöhön vaaditaan palattavan, mikä on epidemiatilanne silloin? Kuinka työnantaja suhtautuu siihen, jos haluaa katkaista kuoleman ketjun ja on eri mieltä koko valtion linjauksen kanssa?

Mikäs tässä olisi viruksen kanssa elellessä, jos olisi yhtenäinen linja, ettei sitä haluta levittää. Silloin voisi ajatella, että tulee, jos on tullakseen, olemme tehneet parhaamme. Nyt meillä ei semmoista linjausta ole, joten on alettava miettiä, mitä itse haluaa ajaa ja mitä ei. Toisia ei voi määrätä mutta omaa toimintaansa voi sentään suunnata. Silläkin on toki seurauksensa mutta ainakin itse koen, että jos en elä moraalini mukaisesti, silloin vasta voinkin pahoin.

Epäreilun tilanteesta tietysti tekee sen, että ihmisillä on jälleen kerran hyvin erilaiset resurssit järjestellä työtään ja toimeentuloaan. Toisilla on säästöjä joiden turvin voi irtisanoutua ja ottaa kolmen kuukauden karenssit, jos moraali niin vaatii. Toisilla tosiaankaan ei. Toisilla on oikeus ansiosidonnaiseen, toisilla ei. Ja ylipäänsä, osan on oikein helppoa järjestää työnsä etänä, toisille sitä vaihtoehtoa ei ole tarjolla. Osa uskaltaa pyytää toisenlaista työjärjestelyä ja kinata vastaan, jos tuntuu, että työnantajalta jää jotain huomaamatta, osa todellakaan ei. Toisilla tikittävät isot vuokrakulut, toisilla ei. Toisilla on lapsia ruokittavana, toisilla ei, ja niin edelleen. Toisilla on aikaa lukea vaikka yötä myöten tilanteesta ulkomailla, samoilla läpi tieteellisiä julkaisuja ja niin edelleen. Toisilla ei ole sisälukutaitoa tai aikaa tai kiinnostusta vaan luotetaan sokeasti siihen, mitä viranomainen sanoo. Eikä siinä mitään, jos viranomainen on osoittautunut luotettavaksi. Nyt ei ole se kohta.

Ehkä juuri tämän takia olisin toivonut, että hallitus olisi löytänyt paljon viisaamman linjan. Nyt tässä saattaa käydä niin, että hyväosaiset voivat säilyttää kirkkaan moraalinsa ja köyhät eivät. (Ruumiiden lisäksi minua kiinnostaa myös se, miten eloonjääneet voivat: kuinka voimakkaasti tilanne traumoittaa meistä jokaista.) Ei ole hyvä tilanne, jos valittu toimintapolitiikka tuottaa tilanteen, jossa monen on taloudellisista syistä pakko toimia itsen mielestä moraalisesti väärin olevalla tavalla. Raportissa mainitaan lähinnä huoli siitä, miten levottomuus lisääntyy, jos rajoituksia pidetään voimassa. Myös tällä rajoitusten purulla on kyllä levottomuutta herättävä vaikutus, kun rajoitusten purku ei liity siihen, että tauti olisi saatu nitistettyä tai "hallintaan" vaan siihen, että on päätetty, että sitä ei voida saada hallintaan, koska se ei olisi "realistista" ja ainoa, mitä voidaan välttää, on ylikuolleisuus. (Ei siis kuolleisuus, jonka tauti aiheuttaa tallustaessaan väestön halki juuri sopivaksi säädetyllä vauhdilla, vaan se osa kuolleisuudesta, joka aiheutuisi siitä, ettei tehohoitoa saada järkättyä sitä tarvitseville, jos epidemia kiihtyykin oletetusta vauhdista.) Laiha lohtu toki on, ettei hallitus ole sanonut lukittautuvansa raporttiin. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan nähty vielä mitään lukuja tai mittareita siitä, mikä toimintapolitiikkaa oikeasti ohjaa. 

Tutut ihmiset ovat somessa aika hiljaa näistä ratkaisuista. Yllättävän hiljaa, itse asiassa. En tiedä, eikö monikaan ole lukenut Hetemäen raporttia samoin tein. Vai hämääkö se, että tunnen lähinnä kaupunkilaisia hyvin toimeentulevia vihervassareita - joita ehkä vaimentaa tietty puolueuskollisuus. Tietysti ikävää on sekin, että Marinin hallitus, joka vaikutti niin mainiolta nuorine naisineen, on osoittautunut aivan järisyttävän huonoksi sanomaan mitään ikävää suoraan.

Tietysti tilanne on tukala, mutta kai he nyt voisivat pyytää THL:ta tekemään uudet laskelmat tieteellisen tutkimuksen kanssa yhtenevämmillä kuolleisuusluvuilla? Ja pyytää skenaariota myös tukahduttamisvaihtoehdosta? Vaihtoehdosta, jossa rokote tai ainakin jokin tepsivä hoito monen asiantuntijan arvion mukaisesti saadaankin jo vuoden sisään, ei joskus vuosien päästä, jos silloinkaan? Johtaako hallitus THL:ta vai THL hallitusta? Selvitys maskeista on tulossa kesäkuun lopulle, tartunta-appi jonnekin elokuulle, vaikka rajoituksia puretaan jo ennen näitä.

On kuvaavaa, että minäkin, joka sentään inhoan Niinistöä ja aluksi fanitin hallitustamme ajatellen sen tuovan tasa-arvolle jalansijaa, mietin ohimennen useamman kerran päivässä, ehdottiko Niinistö nyrkkiä sen takia, että pitkään valtiohommissa pyörineenä tiesi, millainen on tilanne sektoritutkimuslaitoksissa, ministeriöissä, kunnissa. Ehdottiko hän sitä siksi, että arveli kokemuksensa pohjalta, ettei tuosta porukasta ole hallitsemaan poikkeustilatoimia? Kun nyrkkiä ehdotettiin, olin siitä tuohtunut. Nyt alan nähdä ehdotuksessa tämän puolen - ehkä nyrkki lopulta olisi pelastanut demokratiaa ja ihmisten terveyttä ja elävänä pysymistä paremmin kuin tämä hidas koneisto, joka tuottaa aktiivisesti väärää infomaatiota, outoja hiljaisuuksia ja uuskieltä.

Tuntuu surulliselta olla tilanteessa, jossa mietin tuollaista edes ohimennen.

Sekin hämmentää, miten kesyjä HS ja Yle ovat. Etenkin HS näyttää kantansa valinneen. Jos lukee vain sen uutisia, voi aivan helposti tuudittautua ajatukseen, ettei mikään ole kummallisella tolalla. Mutta jos rikkoo kuplan ja lukee uutisia ja suosituksia muista maista, tietää keskustelusta, jota siellä käydään, osaa lukea tieteellistä tekstiä - -

Kummallisinta koko asiassa on se, että aika monelle suomalaiselle tämä olisi täysin mahdollista. Ja nyt moni pikemminkin on ilmaissut, että koska aihe ahdistaa, he haluavat ajatella jotain ihan muuta.

Minäkin haluaisin todellakin ajatella jotain ihan muuta. Kyllä tämä kriisi synnyttää semmoisen tunnun, että toimijuuteni on liki nollassa ja itkeskelen, kun en tiedä, mitä kohta tapahtuu. Mutta sitä sitkeämmin juuri tässä on pysyteltävä. Tämä painajainen ei lopu sillä, että suljen silmäni ja hopotan, että mitään pahaa ei oikeasti ole tapahtumassa. Tai teeskentelen, että mitään pahaa ei ole oikeasti tapahtumassa ja sen takia altistan riskiryhmät kuolemanvaaraan. En ole mikään suuri itsekurin kannattaja mutta tässä kohdin huomaan olevani.

Niin me kai kaikki opimme kriisin joka ikinen päivä itsestämme asioita, joita emme aiemmin voineet havaita.

Aluksi kun pandemia julistettiin, ajattelin tämän kaiken tekevän kuoleman paljon näkyvämmäksi (mitä pidän myönteisenä). Mutta kuinka paljon raportissa puhutaan kuolevista/kuolleista? Kuinka paljon mediassa puhutaan kuolleista? Kuinka paljon raportin fantastisesta taudin kuolleisuusluvusta on tivattu? Kuoleminen on jopa konkreettisesti siivottu tilaan, jossa kuolevia ei pääse edes tervehtimään viimeistä kertaa. Vaikuttaa siltä, että kuoleminen on niin pelottava ajatus ja fakta, että se on eristetty entistäkin kauemmas. Luulisi, että me kaikki puhuisimme ja kirjoittaisimme siitä kaiken aikaa, kohtaisimme sitä nyt vähän enemmän omalla iholla, prosessoisimme sen merkitystä elämälle, moraalille, omille valinnoille. Mutta mitä vielä. Me leivomme, toivomme, ettei täällä kuten muualla, virkistymme luonnossa, pidämme kunnosta huolta liikkuen ja niin edelleen. Ehkä uuteen normaaliin kuuluu sitten se, että kaikki tietävät rajoitusten purun tuottavan vääjäämättä (useiden mielestä turhaa, merkityksessä: liian aikaista) kuolemaa, mutta siitä ei ole tarvetta eikä halua puhua. Tai ehkä kaikki miettivät sitä tykönään mutta koetaan, että on jengipetturuutta puhua siitä ääneen? Tapani mukaan olen vähän sokea sosiaalisille normeille tässä.

Helpottaa kirjoittaa asiasta. 

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Raivokas erakkorapu haravoi taas yhden siivun tontista

Lusikat ovat sen verran vähissä, että kun luen ammattikuntani kattojärjestön etäsempasta nimeltä "How to Use Crisis as an Innovation Accelerator", en tiedä, itkeäkö vai nauraa.

Oma innovaationi saattaa olla se, että yksinkertaisesti vetäydyn koko ihmiskunnasta, kun tämä asia vielä vähänkin pidempään jatkuu. Ja sehän jumankauta jatkuu. Mutta miten ihmiskunnasta vetäydytään?

Ystävä kirjoitti siitä, miten hänen mielessään ovat kokemuksen huiput tasoittuneet. Mulle on käynyt täysin päinvastoin - tai ehkä vähän eri järjestyksessä vaan? Ensin elin säihkyvässä valppaudessa, dissosaiaatiossa, sitten olin niin flätti ja väsynyt, että minut olisi voinut puhaltaa kumoon, ja sitten sen jälkeen olin toisella tavalla, säyseämmin, dissosiatiivinen: toimintamoodissa, hyväntuulinen. Vähitellen huumorintajuni on kauhtunut olemattomiin ja repivät passiot ovat riistäneet siltä tilan.

En muista olleeni sitten teini-iän näin raivoissani, tyrmistynyt, itkuinen, epäuskoinen ja yksinkertaisesti pohjamutia myöten säikähtänyt. En itsestään viruksesta (jollaista kaltaiseni dystopiakurppa on ounastellut joutuvansa kokemaan eniveis elinaikanaan; oletan myös, että joudun vielä kokemaan myös ilmastonmuutoksen paljon isompia aaltoja kuin nämä koronan aallot) tai kotona käkkimisestä, joka ei ole kaltaiselleni erakkoilijalle lainkaan haastavaa, vaan siitä, millaisia piirteitä tämä souvi on tuonut esiin ihmisistä ja etenkin suomalaisesta hallinnosta. Olen menettänyt uskoni viranomaisiin (eipä silti että se nyt niin kauhean vankka ois aiemminkaan ollut), ja menettämässä myös ne puolueet, joita olen tähän saakka voinut äänestää uskoen, että niiden arvot ovat jokseenkin samankaltaiset. Se ajatus, etten voisi jatkossa äänestää, jotenkin järkyttää itseäni aivan perustuksia myöten. Vasta nyt ymmärrän, kuinka paljon olen luottanut aiemmin politiikkaan, demokratiaan, kansalaisosallistumiseen.

Kuinka syrjäytynyt oikein olen ajatuksineni? Olenko aivan harhainen? Vai johtuuko tämä kaikki kulttuurishokki siitä, että luen enemmän muiden maiden uutisia ja sitten häkellyn siitä, miten Suomessa ajatellaan, ettei täällä tarvittaisi niiden asioiden tekemistä, jotka siellä on päädytty tekemään?

Olen hirveän häkeltynyt sanallistuksista, että jee, saamme jo pian palata normaaliin. Mihin normaaliin? Tautikäyrät ovat vasta kasvussa mutta ehkä normaali tarkoittaakin tilaa, jossa on hyväksytty se, että riskiryhmät uhrataan ja käyrä saadaan vaan pysymään riittävän flättinä? Entä jos en halua olla osana tätä ihmiskoetta? Millainen kansalaistottelemattomuus on mahdollista omilla resursseillani?

 Koetan ajatella, rakkaan vanhan hieronnanopettajani sanoin, että kaaos ja käymistila on hedelmällinen tila, josta syntyy paljon uutta. Toistaiseksi se kyllä tuntuu ihan vain siltä etten osaa kuin raivota, itkeä, vetäytyä ja haravoida.