Uutisten odottamisesta

Tämä pandemia-aika on kyllä varsin erikoista aikaa olla elossa. Ehkä oman mieleni kieltämisosasto on jo niin ylityöllistetty, etten ehdi kieltää pandemiaa samassa mittakaavassa kuin suurin osa tutuista. Oli syy mikä hyvänsä, tuntuu hyvin oudolta nähdä kuvia suojautumattomista ihmisistä siellä, täällä ja tuolla ottamassa yhdessä joulua tai pikkujoulua vastaan samalla kun Suomen jätevesistä mitatut viruspitoisuudet ovat korkeammat kuin vielä ikinä mittaushistorian aikana. (Oudolta sen sijaan ei lainkaan tunnu, miten moni on nyt sairaana. Totta kai, siten se viruskuorma jätevesiin syntyy.) 

Viime päivät ovat tuntuneet jotenkin - kaukaisilta. Kai kyse on jonkinlaisesta sulkeistamisesta, häivytyksestä, yrityksestä pysyä työkuntoisena omituisessa tilanteessa.

Isä on ollut eilen operaatiossa sairaalassa, en vielä tiedä, miten meni. Kohta voi jo soittaa äidille ja kysyä. Koska perheeni on, mitä on, informaatio kulkee hitaahkosti. Laitoin eilen aamusta isälle viestin, että onnea matkaan. Luultavasti hän ei ole huomannut sitä. Kun puhuimme viimeksi puhelimessa, tiesin isän reippaudesta ja vitsikkyydestä, että häntä pelotti valtavasti. Samalla tavalla tiesin äidin kanssa jutellessa hänen toistelustaan, että asiat tapahtuvat aina jostain syystä, ja ettei voi muuta kuin odottaa ja luottaa, että häntäkin pelotti. Kun kysyin joulusta, äiti ilmoitti tarmokkaasti, ettei välitä jouluista eikä halua ajatella joulua. Joten äitiäkin pelottaa. Aiemmin jouluista on välitetty. Nyt on vaan tämä isompi mörkö pimentämässä maisemaa. 

Operaatio sinänsä on ihan rutiinijuttu, mutta covidia on paljon liikkeellä eikä isäni todellakaan olisi ensimmäinen sen sairaalasta saava. (Kellään lapsuudenperheestäni ei ole ollut covidia, me olemme suojautuneet. Emme poteroituneet, äiti käy metrolla päivittäin töissä ja minullakin on lähijunineen pari lähiä viikossa, mutta hyvät maskit tuntuvat todella vaikuttavan sairastumisriskiin.) Kun hänen tilansa on jo valmiiksi heikko - siksihän operaatio tehdään - voisi tartunta osoittautua kohtalokkaaksi. 

Toisin kuin vanhempani, jotka molemmat ilmoittavat kernaasti ja kysymättä, ettei yhtään pelota - luultavasti eivät myönnä sitä itselleen, itsekin kielsin pelon lääketieteellisistä operaatioista vuosikausia - niin minua kyllä pelottaa. Ei niinkään operaatio - onhan se ilskottava, ei tunnu neutraalilta eleeltä työntää reisivaltimosta vaijeria kohti sydäntä mutta sellaisia asioita ihmisille tehdään rutiininomaisesti ja lopputulos on yleensä loistava - vaan enemmän se kaikki muu, tartuntariski, covidin vähättely. (Asiaa ei helpota se, että olen lueskellut Koronapeli-kirjaa ja todennut, että pandemia on taidettu hoitaa hätäselviytymismoodissa, jossa ei tunnetusti riitä rahkeita minkään uuden syväoppimiseen. Norjassa ja Tanskassa on jo seminaareissa kuultu jonkun sanovan ääneen, että on ollut käytännön hommien kannalta kätevämpää ajatella covidia pisaravarotoimien kuin aerosolivarotoimien kautta. Suomessa ollaan vielä hiljaa ja Ruotsissa samoin.) Onneksi sairaaloissa on sentään tehokas ilmanvaihto. Äitikin selvisi leikkauksestaan ilman ikäviä kotiintuomisia. Toisaalta, se oli päiväkirurgia, ei vaadittu yöpymistä. 

Eilen, kun tiesin isän olevan operoitavana, olin koko päivän ihan kumikalkkunana. Selailin kasvijuttuja netissä, luin kirjaa kykenemättä keskittymään siihen kunnolla, ja illan dynaamisella tunnilla huomasin selvästi, miten tajuntani mateli etananvauhtia. Hain sanoja, sekotin sanoja, nauroin pöljille puheilleni, kuulostin mielestäni aivan alkavalta dementikolta. Sanoin päätä kädeksi, kättä jalaksi, mutten sentään mennyt siihen moodiin, josta Jukka Kemppinen kirjoittaa Stevensin runosuomennoskokoelman esi- tai jälkipuheessaan, siihen, jossa puuttuva sana korvataan kuin satunnaisgeneraattorin sylkäisemänä jollain aivan dadalla: "Venytä matto pitkäksi --- mikä se on --- nuo soirot --- nuo nuo nuo --- hubbabubbien välissä." Sanoin kyllä jalkoja jalaksiksi. Syytän huonosti nukuttuja öitä, niitä on nyt viikolla useampia. Sellaista huoli ja hämmennys kaksoistodellisuudesta aiheuttaa. 

Olisi aika surullista, jos ei ymmärtäisi, miten mieli kuorman alla ei toimi tavanomaisesti. Onneksi ymmärrän siitä jotakin. Tästä oudosta, keskittymiskyvyltään alenneesta särisevästä turtuudesta. Asiat lähtevät etenemään johonkin suuntaan. Mutta vielä odotan. 

Miltä muuttuminen tuntuu

 Jos pitäisi arvioida, onko pandemia tuonut toistaiseksi elämääni enemmän hyvää vai huonoa, siis aivan henkilökohtaisella tasolla, vastaisin epäröimättä: hyvää. Se on niin selvää, että tosiaan epäilyksille ei jää pienintäkään sijaa. 

Tästä huolimatta haluaisin pandemiaa tukahdutettavan, koska toistaiseksi ei ole sama kuin tästä eteenpäin (vaikka työsopimuksessa se sitä tarkoittaakin, lyhyellä horisontilla) ja koska ounastelen, ettei kaikkien tilanne liene sama. 

Olen kääntynyt poispäin epäoleellisesta ja kohti oleellista: perhettä, sukua, ydintarinoita. Ja ne muuttuvat! En tiedä, ehkä olisin kääntynyt jo aiemmin, jos olisi jotain, mitä kohti kääntyä. Mutta kun isoäiti kuoli ollessani kahdenkymmenenjotain, tuntui kuin joku olisi roksaissut minut saksilla irti koko konkkaronkasta. Ehkä myös filosofian opiskelu oli yhdenlainen saksitemppu. Olin hurjan ylpeä, kun en itkenyt itselleni läheisimmän ihmisen hautajaisissa. Muistan edelleen ärsyynnyksen kirkossa: miten nuo toiset uskalsivat vetistellä? Varmaan, koska heidän psyykensä ei roikkunut sen hiuskarvan varassa, etteivät he itke, ajattelen nyt. Ei heillä ollut mitään ylpeyttä pelastettavana. Ja he tiesivät niin paljon enemmän. 

Pandemia tai jokin muu on saanut aikaan sen, että olen kuullut nyt asioita, jotka minun olisi varmasti ollut hyvä kuulla suvustani jo ajat sitten. Ehkä silloin kun isoäiti kuoli, esimerkiksi. Mutta kun elää sukua, jossa on aina meneillään jonkinlainen sota ja kaikki sinnittelevät selviytymismoodissa ja koettavat minimoida vahingoittumista, ehkä liki ikinä ei ole hyvä hetki. Tai ainakin: niin kauan kuin voi uskoa selviytyvänsä, ei ole hyvä hetki. Ehkä tarinat, joista päätettiin vaieta tai jotka jopa pyrittiin itsekin unohtamaan, pulpahtavat pinnalle kuin korkki vasta siinä kohdin kun joku ei enää usko selviytyvänsä tai kun sillä ei ole enää niin väliä. En osaa sanoa varmasti. Mutta on ollut kiinnostavaa seurata, miten informaatio on viimein alkanut virrata. Informaatio on virrannut varmaan aiemminkin, mutta ei minulle saakka. Nyt kun se on viimein löytänyt tänne, tunnen sen kehossani. 

Kun äiti kertoi puhelimessa aivan yllättäen varsin isoja asioita (ja sitä ennen olin kuullut isän suvusta asioita, joita en ollut tiennyt mutta jotka kuullessani kyllä ymmärsin tavallaan, miksi niiltä koetettiin suojella meitä - ei heillä ole ylisukupolvisen trauman käsitettä tai ajatusta sen toimintamekanismeista), tunsin, miten mustaa sakkaa tihentyi kurkulle, rintakehään, päähän. Kuuntelin näennäisen rauhallisena, ikään kuin pelkkänä korvana, joka nyökyttelee ja sanoo: Ajatella. Niinkö. Kerrotko tuosta vielä lisää, tästä en olekaan ennen kuullut. Ja paikoin: Ai, tuon muistankin, siihen on joskus viitattu epämääräisesti ja päättelin itse, mistä täytyi olla kyse. No hyvä, nyt tiedän, etten arvannut väärin. Ja sitten kyselen tietysti, koska olen aikani lapsi: Ja eikö kukaan tullut kysymään, pärjäättekö? Eikö kukaan tullut auttamaan? Koulustakaan? (Ei tietenkään. Miksi kukaan olisi auttanut "ryssän" perhettä, kun "ryssän" - inkeriläisen isoäidin - selvästi tahdottiin painuvan takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin.)

Kun puhelu loppuu, olen oudolla tavalla helpottunut. Istun selkä seinää vasten ja itken hyvän tovin. 

Tästä on pari viikkoa. 

Sitten tulee migreeni. Ensin olen vain väsynyt muutaman päivän ajan ja ajattelen, että no niinpä tietysti, koko perustarinani menee uusiksi, totta kai minua väsyttää niin etten meinaisi jaksaa tehdä työtä, hymyillä, leipoa, siivota, nostaa orkideoja kylpyynsä ja niin edelleen. Keskelle uupumusta puhkeaa outoja aukkoja, joiden aikana haluan pois. Mistä tai miten, se ei ole selvää, mutta haluan pois. Sydän hakkaa, keho särisee hätää, on päästävä jonnekin, nopeammin, nopeammin. Mutta enimmäkseen istun ja teen hengitysharjoituksen ja olen siinä hädässä vain läsnä. Sanon itselleni: tämä on sympaattinen kuormitustila, tältä tuntuvat ylikierrokset, kuuntele, koska ei tästä pakoonkaan pääse tämä on se, mikä tapahtuu. Muutaman kerran silti kaikki purkautuu käyttäytymiseen: purskahdan itkuun, mutta se ei ole lohduttavaa itkua vaan hätäparkua, äiti äiti huomaa minut -parkua, rintakehä edessä, keho jäykkänä, eikä siitä seuraa itkua tavanomaisesti seuraava vireystason romahdus vaan kyynelten hävittyä hätä ja tonus jää asumaan päähän, kaulaan, purulihaksiin. Alan nähdä sahalaitaa. Herään siihen, että olen purrut leukaperät koviksi ja kipeiksi. Ja useammin kuin kerran huudan Vompsulle, että en kestä tätä olosuhdetta, en jaksa kuunnella hänen höpötystään, en kestä hänen seuraansa ja haluan paikan, jossa voin olla yksin ja rauhassa. (En ole kesästä saakka saanut olla sisällä kertaakaan yksin. Vompsu, jolle tämä on turvakammio, on aina täällä. Joskus saan hänet mukaan kävelylenkille, mutta muuten - hän on täällä, ja puhuu suuren osan vuorokaudesta työpuheluitaan, joten on vähän kuin asuisin avokonttorissa. Enimmäkseen jaksan suhtautua siihen huumorilla, mutta migreenissä en.) Viimeisinä päivinä päähän sattuu niin, että vain itken myttynä parasetamolista huolimatta. Hoidan silti opetukset, tosin kahtena päivänä mietin, peruako, mutta kun tiedän, että jonkun toisen migreenin tulemattomuus voi olla kiinni juuri siitä joogasta, päätän, ettei tämä minun migreenini nyt ole niin paha. Silti kun viikko töineen loppuu, itken helpotuksesta pitkän tovin. Seuraavana aamuna menen akupunktioon. Yleensä neulat vaikuttavat saman tien. Nyt pahin kipu poistuu kyllä mutta oman kehoni tunnistamiseen kuluu vielä monta päivää. 

(Jos tarinat olisivat helpompia, olisiko kehoyhteydellä niin paljon väliä?)

Niin kauan kuin olen yhtään asian suhteen selviytymismoodissa, en voi tietenkään kirjoittaa mitään. Ja mitä edes kirjoittaisin? Kaikki tuntuu niin sekavalta. Ja olen kyllästynyt siihen, että elän kuin jossain salapoliisiromaanissa, jossa johtolankoja on jatkuvasti näkyvillä mutta murhaaja paljastuu vasta aivan lopuksi, koska eri henkilöiden eri syistä virheellisiä todistuksia on ripoteltu ympäriinsä hämäämään lukijaa. (Ja vielä ilman että lukija voisi lukea sanojan kehonkieltä - ei se ole reilua! Minä olen sentään kuunnellessani usein saanut kylmät väreet ja jostain syystä on tullut sellainen olo, että tässä on jotain mätää. Kuten on ollutkin.) Eikö olisi yksinkertaisempaa kertoa aiemmin, mitä kaikkea on tapahtunut? Mutta tietysti motiivikin on selvä: meitä on koetettu suojella. Minua, siskoani, serkkujani. Meille on haluttu antaa toisenlainen identifikaatio, sellainen perhe, joka ihmisellä pitäisi jonkun mielestä varmasti olla. Ja silti - rivien välistä meitä on kätilöity tähän sukuun. Meillä on nämä geenit. Tämä puhetapa. Nämä ilmeet ja eleet, pakkoliikkeet, reaktiomallit. Vaikka meiltä on pimitetty pitkään, mitä tarkalleen tapahtui (ja voiko siihen tarinaan luottaa nyt, kun aiemmin näistä asioista on valehdeltu? Voiko muistiin luottaa? Eikö muisti tarinoi juuri miten tahtoo, nykyhetkeä, ei muistamista palvellen? Mistä minä tiedän, mikä selviytymiskamppailu on nyt meneillään?), tapahtumisen syyt ja seuraukset ovat kylvettäneet meidät pienestä pitäen ja muuttuneet osaksi käsitystämme siitä, mikä on luonnollista. 

Ehkä tältä taustalta voisin ajatella, että on luonnollista, että lapsille valehdellaan ja heille halutaan antaa siloiteltu kuva suvuista. Että on luonnollista, etteivät lapset osaa kiintyä sukulaisiin, koska heille näistä annettu informaatio on virheellistä eikä ainakaan helpota anteeksi antamista silloin kun sukulaiset kohdistavat heihin vääryyksiä. Olisi paljon helpompaa tuntea myötätuntoa, kun tietäisi, että tätä ihmistä on kohdeltu näin ja näin, eikä kukaan ole vaivautunut sanomaan hänelle aikoihin, että hei, olet arvokas juuri tuollaisena, olet oppinut noista jutuista paljon ja tiedän, että haluaisit, että se kaikki paska olisi jo jäänyt taakse mutta eiväthän paskamyrskyt tavallaan ikinä lakkaa: niistä tulee osa sitä kuka on, miten katselee toisia ihmisiä ja itseään, ja kokeeko ylipäänsä olevansa oikeutettu elämään, saati sitten mitään muuta.

Minun on paljon helpompi tuntea nyt myötätuntoa vanhempiani kohtaan monessakin kohdassa, kun olen kuullut lisää heidän tarinoistaan. Jotenkin he ovat käyneet ymmärrettävämmiksi. Ja silti tietenkin - kyse on vain sanoista, tarinoista. Mutta aivan kuin tarinoilla olisi merkitystä. 

En enää tiedä, mitä ajatella identifikaatiosta isoäitiin. Se kannatteli minua monet vuodet ja monessa vaikeassa paikassa. Nyt kuitenkin tiedän, että vaikka isoäiti oli minulle tärkeä ja vaikka tiesin hänestä monta asiaa varmasti ihan nappikohdalleen, on liian paljon, mitä en tiennyt. Ja että se, mitä en tiennyt, koska minulle ei kerrottu siitä mitään, jotenkin oudosti siirtyi. Ikään kuin olisin imaissut sen kaiken sisääni maagisesti, ottanut näkymättömän pillin, työntänyt sen isoäidin olkapäästä sisään ja imaissut - ja tömähtänyt siihen maailmaan, jossa ihminen haluaa tappaa itsensä. Se isoäiti, jonka tunsin, oli vanha ja sairas ja kuvittelin monta vuotta, että hän halusi kuolla, koska "koskoo koskoo". Kuvittelin isoäidiltäni evättävien opiaattien liittyvän johonkin yleisempään tapaan linjata kipulääkitys, en hänen aiempaan potilashistoriaansa. Mutta ei se ole koko isoäiti. On toinenkin puoli: nuori nainen, joka haluaa kuolla, koska on umpikujassa kahden tenavan ja ei niin välkyn tai karismaattisen miehen kanssa. Joka haluaa pois niin kovasti, että imuroi lääkkeitä ja joutuu ambulanssilla sairaalaan. Joka haluaa pois niin kovasti, että heittelee ujoa, kilttiä miestään lautasilla, kulhoilla, ties millä, rienaa sanallisesti sinne saakka, että mies ensin alkoholisoituu ja seuraavaksi alkaa lyödä - ja lyö sairaalaan, kallonmurtumaan saakka. En ollut aiemmin kuullut tätä, mutta nyt kuulen: äiti on ollut siinä läsnä ja joutunut ymmärtämään, että hänen äitinsä on hakenut sitä - hakenut sitä, että hänet olisi hakattu kuoliaaksi, koska lääkkeitä hän ei enää onnistunut kokoamaan, siitä piti muu perhe huolen. Ainoaksi keinoksi jäi ajaa ukki hulluuden partaalle. Syyttää, valehdella, nimitellä - kaikki kävi. Äiti sanoo, ettei hän voinut isäänsäkään vihata, tämä ei koskaan aloittanut, ei sanonut ikävästi ja oli pahoillaan lyötyään, itki.

Ja minä olen kaikki nämä vuodet ollut kauhuissani ukin väkivaltaisuudesta. Äiti muistaa ajan, jolloin ukki ei ollut sellainen, ja sen, miten ukki muuttui. Vanhemmiten, sellaisena kuin hänet tunsin, ukki haki konfliktia koko ajan ja jos sellaista ei ollut näköpiirissä, hän valehteli sopivasti, veteli naruja, kunnes uusi sota oli keitteillä. 

Isovanhempani ehkä halusivat elämältään jotain muuta, koska erosivat toistuvasti. Eivät he kuitenkaan osaneet elää erillään vaan palasivat yhteen useamman kerran. Heidän välillään oli paljon myös hellyyttä: he välittivät toisistaan sellaisina kuin olivat. 

Opin ihailemaan sitä piirrettä. 

Mutta nyt ajattelen toisella tavalla kuin ennen, kaiken tämän kuultuani. 

En enää tiedä, mitä ajattelisin isoäidin lipastosta, joka seisoo makuuhuoneen nurkassa. Mitä ajatella ihmisestä, joka on niin pahasti rikki, että ajaa koko perheensä hulluuteen. Totta kai hän olisi tarvinnut apua, apua ja tukea. Ei ole yksinkertaista tulla maahan pakolaisena, puhua hullunkurisen kuuloisesti ja tajuta, että siinä missä lähtömaassa oli päällesyljetty tsuhna, onkin tulomaassa päällesyljetty ryssä: aina väärässä paikassa, vääränlainen. Tajuta, että nuoruuden iso rakkaus on takanapäin, tulevaisuus takanapäin, ja asuu jossain hornan tuutin maalaiskaupungissa jonkun lukemattoman juntin kanssa. (Suunnilleen näin isoäiti suhtautui ukkiin ja tuohon elämänsiirtymään, sen muistan. Mutta kun isoäiti kuoli, ukki alkoi kirjoittaa runoja. Ne olivat kauheita, mutta silti. Isoäiti olisi nauranut ne kuoliaaksi.) Ja lapset: isoäiti oli halunnut opettajaksi, ei lapsenpiiaksi. Lapsiahan hän oli joutunut koko lapsuutensakin kaitsemaan. Ei hänellä ollut kärsivällisyyttä oikein edes meille lapsenlapsilleen vaikka varmasti hän yritti meidän kanssamme enemmän kuin omien lastensa kanssa. Muistan itsekin, miten isoäiti puri korvasta tai rikkoi astioita, räks, räks, räks. Lapsena se edusti minulle jotain alkukantaista voimaa, pahoinvoinnin näkyväksi tekemistä, ja tuntui siksi helpottavalta. Ajattelin kai silloin, että mikä vain on parempi kuin ummehtunut yritys vääntää itsensä jäykäksi sen oloisesti, että kaikki on ihan hyvin, kaikki on juuri kuten sen pitäisi olla. 

Kun mikään ei tietenkään ikinä ole juuri ihanteellisella tavalla. Onneksi sentään pitäisejä voi kyseenalaistaa. Muutenkin kuin rikkomalla astioita, lyömällä, huutamalla.

Tuntuu oudolta olla neljänkymmenenviiden ja keskellä pandemiaa, yllättäen ollakin rauhallinen varmajalkainen olento, varmasti edelleen enemmän poni kuin ihminen, ja äkkiä näkee kaikesta siitä huolimatta sahalaitaa viikon verran ja muistaa, millaista oli olla kahdenkymmenen ja jatkuvassa äiti äiti huomaa minut -moodissa, haluta vain kirkkautta ja erinomaisuutta, kaikkea erilaista kuin mitä oli perheessään kohdannut, vain muuta, ei sitä, muistaa millaista oli alkaa seurustella ensimmäistä kertaa; minulla oli valmiina veitsi siltä varalta, jos minut yritettäisiin taas hakata kuten ensimmäinen kepeämpi heilasteluni oli päättynyt. Olin saanut aivotärähdyksen enkä aikonut saada kallonmurtumaa. Onneksi en päätynyt enää niin isoon konfliktiin enkä siis myöskään käyttämään veistä. Mutta nykyään mietin, missä määrin jouduin parisuhdeväkivallan kohteeksi juuri sen vuoksi, että pelkäsin niin kovasti ja olin niin selvästi valmistunut siihen, että minua aiotaan lyödä. Ei minulla ollut mitään sanallisen sovittelemisen mallia vaan ainoastaan sodan malli. Pelkäsin läpikotaisin ja tahdoin vain pois paitsi ehkä luennoilla: luennoilla esitettävät filosofian asiat olivat sen verran vaikeita, että tajunnan oli mahdollista kytkeytyä niihin täysin. Silloin minulla ei ollut käsitettä "huomion harhauttaminen" mutta nyt minulla on: tein sitä niin ahkerasti kuin pystyin. Herposin vasta viikonloppuiltaisin, kun oli juhlat ja otin alkoholia. Alkoholissa en onnistunut suuntaamaan huomiotani samalla tavalla. Kun asiat puuroutuivat, odottamassa olivat samat vuorenkokoiset tunteet ja olot ja nyt en osannut kääntää niille ylimielisesti selkääni. Juoksin kotiin itkien. Se kuva on tullut nyt mieleen monta kertaa sen jälkeen kun puhuin äidin kanssa tuon puhelun. Äkisti: muistan miltä tuntuu olla nuori, vähissä juhlavaatteissa, meikit poskia pitkin valuen, ja juosta juosta juosta jalat kaviot maata hakaten läpi pimeiden puistojen, yli sillan, ylös mäkeä, heittäytyä ovesta sisään, kaatua vatsalleen eteiseen oven rämähtäessä perästä kiinni, itkeä lattiaa vasten ja sitten äkisti nukahtaa siihen, herätä korkokengät edelleen jalassa ja lankkujen kuvat poskeen hetkeksi tatuoituna, janoissaan ja täristen ehkä oksennuksenkin keskeltä. Tuntuu oudolta, miten erilaisten tilojen ja olojen lävitse saa kulkea elämässään. 

On yksi varma lanka, tai ehkä polku: käveleminen. 

Käveleminen ei ole muuttunut missään kohdin elämääni. Vanhempani kävelevät pitkästi päivittäin kai säilyttääkseen mielenterveytensä, ja niin teen minäkin. 

Pahin pelkoni, ehkä kuitenkin, koronaviruksen suhteen on, että se riistäisi minulta taas joksikin aikaa mahdollisuuden kävellä. Selviän kävelemättäkin, tiedän sen, mutta kaikki vaikeutuu huomattavasti ilman mahdollisuutta kävellä. 

Tuntuu läpikotaisin kummalliselta, miten erilaisten tilojen läpi elää. Tuntuu kummalliselta muuttua. Hitaasti: muuttua heinän seassa kissaa leikkivästä pienestä usein lihaskivuissa kokoon kouristuvasta lapsesta säikyksi ja säikkyyttään reteydellä piilottavaksi teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi, muuttua itseään pienentäväksi ja vuosi vuodelta jäykemmäksi, jotta tulisi rakastetuksi, koska mitä tällä taustalla tarkoittaa "tulla rakastetuksi sellaisenaan", kysynpä vaan, muuttua epätoivoiseksi ammatillisen paikkansa löytämisen ja kyyniseksi suhteiden suhteen, muuttua takaisin toiveikkaaksi, muuttua seksuaali-ikäisestä keski-ikäiseksi, muuttua yhä tarkemmin vanhempiensa kuvaksi. Nopeasti: muuttua yhden puhelun aikana, yhden pandemian aikana, muuttua sinä hetkenä kun tajuaa, että tämä ihminen oikeasti välittää minusta, mutta jos ja vain jos vaikutan järjelliseltä ja liki täydelliseltä mutta okei, olen valmis yrittämään sitä koska tarvitsen tämän rakkauden, muuttua sillä hetkellä kun päästää irti varmuudesta koska kaikki koko kehossa huutaa hellittämään jostain niin hölmöstä illuusiosta. 

Muuttua sillä hetkellä kun kirjoittaa jotain ja toteaa, että kirjoitin noin, ajattelin äsken kirjoittaessani noin, olin varmasti muutakin kuin tuo ajatus kaiken aikaa, mutta ei se siltä tuntunut, mutta nyt kun olen kirjoittanut sen, se eläköön elämäänsä itsekseen, minä omaani, on taas hengitys ja syke ja aamu, tuulettamista kaipaavan huoneen haju ja kihelmöinti ristiluun tienovilla: on tilaisuus kävellä. Eikä minun tarvitse uskoa tuohonkaan tarinaan. Osaan kävellä ilman sitä ja sen kanssa. 

Luonnollista, tottakai

Olen viime päivinä miettinyt jonkin verran tätä kuuluisaa TEDtalkia. Siinä toki puhutaan stereotypioista ja ihmisryhmästä, johon ne kohdistuvat. Mutta on toisenkinlainen vaarallinen yhden tarinan ansa. Siinä oloudutaan vallitsevaan tilanteeseen omasta näkökulmasta ja ajatellaan, että juuri näinhän tämän kuuluukin mennä. Kaikki ratkaisut tuntuvat luonnollisilta ja loogisilta. 

Opetan kolmelle eri työnantajalle. Paikat sijaitsevat vierekkäisissä kunnissa ja yhden kunnan alueella minulla on kaksikin työnantajaa. Sijaitsemme alueella, jossa korona on joko kiihtymis- tai leviämisvaiheessa, riippuen kai vähän, keneltä kysytään. (Yhden tarinan kannattajat ehkä hyväksyvät ajatuksen, että hallinto saa päättää, miksi vaihetta kutsutaan. Ja tottahan toki se onkin vain nimi - mutta nimi, joka vaikuttaa toimenpiteisiin, joten tavallaan se ei ole vain nimi. Nimillä ja sanoilla yleisemminkin on maagisia voimia. Niillä saadaan asioita aikaan tai jarrutetaan.) Kun opetan kolmelle työnantajalle, näen kolme aivan erilaista käytäntöä, suhtautumistapaa, toimintapolitiikkaa. En pääse erehtymään kuvittelemaan mitään niistä luonnolliseksi tai loogiseksi. 

Yhdessä paikassa meille esitettiin painava vetoomus loikata lähitunneista etään. Se on sama paikka, jossa on suositeltu painokkaimmin maskia myös asiakkaille. Myös kaikki kevään tunnit suositeltiin samalla siirrettävän etään. Vain desinfioitavia yhteiskäyttövälineitä on saanut käyttää ja ne desinfioitiin syyslähin aikana sekä ennen käyttöä että sen jälkeen. Nyt olemme edässä. Viimeisellä lähiviikolla näin oppilaitoksen oveen teipatun kaupungin epidemologisen yksikön kirjoittaman altistumisilmoituksen. Kysyessäni altistumistiedoista selvisi, että oppilaitos toimii, kuten epidemologinen yksikkö suosittaa, ja kommunikoi altistumisista vain ja juuri sillä tavalla kuin epidemologinen yksikkö ohjeistaa. Itsenäisiä linjauksia ei siis kommunikaation suhteen tehdä, mutta toisaalta otettiin ennakoiva kanta digiloikassa. 

Toisessa paikassa viestintä maskeista on ollut vähän sekavampaa: toisaalta niitä on suositeltu mutta toisaalta korostettu ehkä vähän hämmentävissäkin määrin sitä, että niitä ei asikkaiden tarvitse käyttää, jos siltä tuntuu. Tässä paikassa vakitunneillani kaikilla on maski yhtä (ja ainoaa) miesosallistujaa lukuunottamatta. Kun olen sijaistanut sairastuneiden kollegojen tunteja, olen havainnut, ettei muiden tunneilla maskeja käytetä yhtä laajalti. Ehkä siellä maskipuhe ei ole osa opetuspuhetta? Ehkä opettajat eivät ole itse käyttäneet maskia ennen kuin suositus tuli? (Itse käytin kauden alusta saakka viikkokausia ennen kuin oppilaille suositeltiin - silloin olin usein ainoa maskillinen salissa.) Olen myös kuullut tuntilaisiltani, etteivät kaikki liikunnan opettajat käytä maskeja. Riskiryhmäläiset ovat kiittäneet minua siitä, että olen pitänyt maskia kaiken aikaa ja pitänyt maskiasiaa esillä sinne saakka, että tunneilla alettiin käyttää maskia. Täällä paikassa maskisuositus annettiin hallinnon taholta asiakkaille kuukautta myöhemmin kuin ensimmäisessä paikassa eikä sitä kauheasti perusteltu. Osa yhteiskäyttövälineistä on sellaisia, että niitä ei voi desinfioida. Sitä ei problematisoida millään tavalla. Uskotaan, että ryhmien pienentäminen ja nollavaihtojen väljentäminen tunnit hieman aiemmin lopettamalla riittää hygieniaksi. Täällä olen saanut myös joukon hassuja ohjeita, kuten että asiakkaiden juomapullot pitää salissa asetella turvavälien päähän toisistaan. Ohjeissa on myös ristiriitaa: toisaalta sanotaan, että opettaja saa poistaa tunnilta hengitystieoireisen, toisaalta, että opettajan pitää ohjata yskivää tai aivastelevaa oppilasta ohjaamaan eritteensä kyynärtaipeeseen. Opettajan pitäisi myös ohjeistaa ja valvoa käsien pesu aina ennen ja jälkeen harjoituksen. Luulen, ettei ohjeen kirjoittaja ole tajunnut, että siihen kuluisi tunnista turvavälit säilyttäen siinä kymmenen minuuttia siinä paikassa, jossa kaksi valvottavissa olevaa lavuaaria on salin puolella ja käsien pesun pitää siten tapahtua sinä aikana, kun sali on meille varattu. (Käsiähän pitää saippuoida se kolmekymmentä sekuntia ja sitten huuhtelut ja huolella kuivaamiset päälle.) Kun tähän lisää desinfioitavien yhteiskäyttövälineiden desinfiointiajan turvavälit jälleen säilyttäen sekä nollavaihdon väljennysajan, tunnista onkin kulunut koronatoimenpiteisiin kätevästi liki kaksikymmentä minuuttia. Lisäksi on käytännön pulmia: kun sanon, että peskäähän kädet ennen ja jälkeen harjoituksen, aikuisoppilaat sanovat "kyllä äiti" ja nauravat (eivätkä pese käsiään). Tämän paikan hyvä puoli on, että epidemia-asiasta kommunikoidaan avoimesti. Saan tietää, moniko opettaja ja oppilas on saanut koronan ja monenko vilkku on vilkutellut (niin että hallinto siitä tietää - kuvittelen kyllä että jokainen ei välttämättä ilmoittaisi tuntilaisena harrastusryhmäänsä vilkun vilkutelleen vaan jäisi vain pois seuraavalta tunnilta). Samoin saan tietää, ettei yhdenkään tartunnan arvella tulleen meidän toiminnastamme. (Se ei ihan hirveästi lohduta, kun tietää, miten iso osa tartunnoista jää mysteeriksi tällä seudulla.) Täällä jatketaan aikuisten harrastetoimintaa normaalisti uusimman tuntiopettajakirjeen mukaan. 

Kolmannessa paikassa ei suositella maskeja liikuntaan. Eikä vain niin, että niitä ei suositella: siellä suositellaan asiakkaille lähetetyssä kirjeessä, että maskia nimenomaan ei käytetä liikuntasuorituksen aikana. Perusteluksi on otettu WHO:n kanta asiasta. Itseäni tämä linjaus hivenen hymyilyttää sikäli kun tiedän, että muissa opetuspaikoissani maskeja suositellaan, seniorinikin niitä käyttävät sujuvasti tunneilla ja etenkin, kun ohjaamani lajit kyseisessä paikassa ovat niin leppoisia, että mittauslaitteeni Oura kuvittelee usein minun ottavan päiväunet "suorituksen" aikana. Miksi ihmeessä joku ei haluaisi suojella itseään ja toisia sellaisessa lajissa, jossa ei edes tule hiki tai hengästys? Täällä suurin osa tunneistani on onneksi nettipohjaisia jo lähtökohtaisesti. Mutta pari intensiiviä pidetään lähinä. Kellään ei ole enää paikallaan maskia, vaikka niitä käytettiinkin sääntöjen mukaisesti pukuhuoneessa, ja kun mainitsen, että muissa opetuspaikoissani niitä käytetään myös joogassa, katseet kiertävät seinänvieriä eikä viestiä haluta kuulla. Toisaalta tämä paikka on varovaisin siinä mielessä, että mitään yhteiskäyttövälineitä ei sallita lainkaan - ei edes niitä, jotka voisi helposti desinfioida. Lattiaan on teipattu merkit matoille, jotta kahden metrin turvavälit hahmotetaan. Paikassa on myös ilmavin ja tilavin sali, jossa ei koskaan tule samanlaista pöppöröistä oloa kuin muutamassa muussa opetuspaikassani - pöppöröö saattaa kertoa toki lisääntyneen hiilidioksidin (ja siten huonon ilmanvaihdon) lisäksi tai sijaan myös vaikkapa homeongelmasta tms. Sitä, tapahtuuko paikassa altistuksia tai tartuntoja, emme saa edes opettajat kuulla. Tätä perustellaan sillä, ettei oppilaitos käsittele salassa pidettävää tietoa, jota (yksilöidyt) terveystiedot tietenkin ovat. Jos kuitenkin joku haluaa varoittaa anonyymisti ryhmäläisiään sairastumisestaan, tieto on välitettävä suoraan oppilaitoksen johdolle, joka päättää yhdessä viestinnän kautta, kommunikoidaanko asiaa eteenpäin. (Tämä perustelu tuntuu tietysti vähän kummalliselta, kun tietää, että toisaalla meille kerrotaan altistumisista koontikirjeellä säännöllisesti ja toisaalla on ollut altistumisista tiedottavat epidemologisen yksikön laput koko rakennuksen ulko-ovessa jopa ohikulkijoidenkin nähtävinä.) (Mutta virkamiehenä työskennelleenä tiedän, millaisia lait ovat: niitä tulkitaan. Yksittäinen virkamies tulkitsee virkavastuussa lakia, ehkä tiimin tuki taustalla, ehkä ei.) 

Koska opetan kolmessa näin eri tavalla koronaturvallisuutta hakevassa paikassa, en ymmärrettävästä syystä voi pitää yhdenkään tahon toimintatapaa luonnollisena. En pysty kuvittelemaan, että näinhän tämä menee, koska näin tämän on mentävä. Tiedän, millä muillakin tavoilla toimitaan. Kussakin paikassa on hyviä puolia ja huonoja puolia. Tämä on ollut pelastukseni koko työaikani: Olen freelancerina nähnyt jos minkälaisia tapoja järjestää asiat. Olen oppinut ottamaan asioista itse selvää sen sijaan että luottaisin siihen, mitä minulle kerrotaan, etenkään juhlapuhemaisissa törähdyksissä. (Ja kyllä, lägään kaiken aikaa - opin koko ajan uutta - ne ovat kolikon kaksi puolta.)

Minua kohdellaan kaikissa paikoissa reilusti. Saisin kaikista paikoista ilmaisia maskeja laatikkokaupalla sekä lainavisiirin opetukseen. En ole koskenut näihin ilmaisiin tai lainavehkeisiin vaan olen hommannut paremman tason suojaimet itse - ehkä koska asia on huolettanut itseäni jo paljon aiemmin kuin hallintoa, ja tehtyäni itse pohjatyöt en pidä kirurgisia maskeja lainkaan ihanteellisena source control-toimenpiteenä liikuntaan enkä toisaalta usko visiirin estävän tarpeeksi aerosolileviämistä, jota moni maailmalla pitää ensisijaisena superspreading -leviämistapana.

Tämä on kummallinen syksy. Sama moniäänisyys päässäni jatkuu. Sama moniäänisyys, joka keväällä syntyi siitä, että tarkasteli maskien hyödyistä kirjotettua maailmalla, tiedeyhteisössä ja sitten toisaalta meidän hallinnossamme. Ja kun luen ihmisten mielipiteitä, hätkähdän välillä siihen tosiseikkaan, miten moni on ostanut sen tarinan, ettei koronaa kannata yrittää tukahduttaa - koska pääministeriämme lainaten, mitä hyötyä siitä olisi. (Ehkä hän ajattelee tukahdutuksen lockdownina, jota eivät seuraa mitkään rajoitteet? Mutta eihän sellaista kantaa ole kannattanut kai kukaan muu kuin muutaman maan hybridistrategia... mukaanlukien oman maamme hybridistrategia, jonka taustalla ovat täysin vanhentuneet arviot taudista, jonka kanssa koetetaan "tasapainoilla". Tukahdutimme vahingossa ja heitimme tulokset roskikseen, noin pelkistäen. Kuinka tehokas voisikaan olla tukahdutus, joka tehdään etukenossa ja suunnitellusti, ei vahingossa? Ja jota motivoisi tieto siitä, että sen tuloksia ei heti hassata?) On harmillista, jos ihmisten ajattelua hallitsee haastamaton ajatus, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa korona vastaan. Miten tällaisen ihmisen kanssa puhutaan? Miten häntä motivoidaan käyttäytymisenä muuttamiseen? Häntä voi ohjeistaa toki tarkastelemaan tilannetta muualla, mutta ilmeisesti niin kauan kuin tarkasteltava maa ei ole yksi euromaista, se ei ole sopiva vertailukohde. On luonnollista, että täällä toimitaan näin. Tämä on järkevä tapa toimia täällä. Tälle ei ole vaihtoehtoa. Jos joku esittää vaihtoehdon, voi pohtia, mikä häntä vaivaa. 

Ja totta kai ymmärrän, että luonnollisen menettämisessä on riskinsä. Tunnen joka ikinen päivä, joka ikinen facebookin avauskerta nihkauksen erilaisten todellisuuksien välissä. Ei ole helppoa mennä ainokaisena junaan maskin kanssa, ei ole helppoa toistaa toistamistaan, että mutta eikö tämän strategian taustalla ollutkin laumasuoja-ajatus, hyvä, no, mitä on käytännössä muutettu nyt kun siitä sanouduttiin irti. Kuten Vompsu sanoi: jos epäilee valtionsa hoitaneen asian parhaalla mahdollisella tavalla, osa ihmisistä näkee foliohattuna, ja kun sitä foliohattuepäilyä kohtaa tarpeeksi monta kertaa, alkaa itsekin miettiä, että olenko foliohattu ja vaan ihan sekaisin.

Luonnollisen menettäminen ei toisin sanoen tunnu mukavalta. 

Toisaalta, kuten Dewey kirjoíttaa, ihminen tapaa ajatella vasta umpikujaan kosahdettuaan. Niin kauan kuin hommat vain sujuvat, ei ole tarvetta pysähtyä, tarkistaa lähtökohtiaan. Mikään homma ei ole sujunut ainakaan omassa maailmassani sitten maaliskuun. Ja se aktivoi ajattelemaan. 

Reflective thinking is always more or less troublesome because it involves overcoming the inertia that inclines one to accept suggestions at their face value; it involves willingness to endure a condition of mental unrest and disturbance. Reflective thinking, in short, means judgment suspended during further inquiry; and suspense is likely to be somewhat painful.

En osaa sanoa, ottaisinko mieluummin tilanteen, jossa ajelehdin onnellisesti elämän virroissa vai tilanteen, joka pakottaa minut oikeasti miettimään, mistä tämä kaikki oikein kertoo ja olenko arvioinut väärin vastuualueeni aiemmin, kun olen luottanut enemmän toimintapolitiikoihin. Onneksi ei tarvitse valita. Mutta sen tiedän, mitä ottaisin mieluummin: ottaisin mieluummin tilanteen, jossa ihmisten terveyttä ja henkeä suojeltaisiin pontevammin. Olisin ihan mieluusti siinä uskossa, että minut, tuntilaiseni ja läheiseni koetetaan tosissaan turvata. Ettei minun tarvitse itse lukea vieraiden oppialojen tekstejä osatakseni suojautua ja suojata. Ettei minun tarvitsisisi harmitella sitä, etten ottanut kamerallani kuvaa altistusilmoituksesta oppilaitoksen ovessa - koska kun menin katsomaan altistumiset-sivulta, sitä ei vielä ollutkaan siellä. Ettei minun tarvitsisi tuntea itseäni foliohatuksi silloin kun koetan sanoa, että okei, sinulla on tämä yksi tarina, mutta entä jos se tarinana johtaakin harhaan ja lamaannuttaa juuri siinä kohdin, jossa jälkiviisaana joutuisi toteamaan, että tuossa olisin halunnut ymmärtää ja osata toimia paremmin. 

Toimeliaisuuden virrasta

Aamuisin korvatulppien läpi suotuva ääni kuuostaa kovemmalta korvatulpat päässä kuin niitä ilman. Ääni on kai tuhansien autojen ääni: Vihdintie lännessä, Hämeenlinnantie idässä, kehä etelässä ja pohjoisessa, kaikki suunnilleen yhtä kaukaisina. Ääni itsessään ei tietenkään muutu, mutta kun korvatulpat poistaa, kuulee koko joukon muita ääniä, jotka eivät samalla tavalla taida välittyä maata ja luustoa pitkin kuuloluihin: pakastimen sirityksen, koiran hengityksen, Vompsun hengityksen toisesta huoneesta. 

Jos joku kysyisi äänen perusteella, vallitseeko Uudellamaalla parhaillaan etätyösuositus, vastaisin että ei vallitse. Onneksi kukaan ei kysy. Olisi kummallista aamuvessassa kuulla kysymys - tai vielä oudompaa, tietää se kysytyksi sitä kuulematta. 

Oudointa kuitenkin on, ettei valolla tunnu olevan ääntä, mutta silti se herättää. On eletty monta kirkasta päivää peräkkäin ja lähinnä ulkona. Jo aamuisin pää on hivenen humaltunut valosta. 

Luen Rilkeä. Jostain syystä olen ottanut tavakseni tarttua johonkin kirjaan ja lukea sitä aamulla vessassa. Koska Duinon elegiat eivät kai koskaan lakkaa tenhoamasta, unohdun istumaan pytylle, katoan. Mutta kuka lukee sanoja? Kuka sanoutuu? Koska oivallan jotain viimeisellä rivillä, toimeliaisuuteni virta käynnistyy. Olen lukenut tämän sadat kerrat. Miksi oivallan nyt? Johtuuko se aamusta vai siitä, että poistin korvatulpat? Johtuuko se siitä, että pääsin toissapäivänä läpi Postin puhelinpalvelusta vai siitä, että nauroimme postin naisen kanssa yhdessä maksullisella puhelinajalla? (Ei hassumpaa rahan käyttöä. Vaikka näile koronakoirien kouluttajille lahjoittamisesta olen kyllä vieläkin tyytyväisempi.) Miksi nauroin myös reko-jaossa? Ja miksi puhuin törkeän hyvästä kehuessani yhtä tuotetta - mitä törkeää tai syntistä on nauttimisessa? Miksi me olemme täällä ellemme kokemassa?

Toimeliaisuuden virta ottaa vallan, kun eriydyn tekstistä. Oivallan näet, että Rilken viimeiset säkeet liittyvät sihen, mitä kohti koetan luotsata ihmisiä työssäni ja että se taas liittyy siihen Stevensin runoon, jota analysoin kauan sitten kirjallisuutieteen pääsykokeissa, sen päätökseen. Ja ihanasti valo lankeaa niin kuin uni lankeaa viattomaan ilmaan - jotenkin rivittäen, ehkä muutaman saman lisäten, mutta sisällöllisesti - jos sisällön voi erottaa muodosta, ja ajattelussa, muistossahan sen voi - ja Rilken 

Vaan jos nuo, loputtomasti kuolleet, vertauskuvan antaisivat meille / katso, ehkä he näyttäisivät tyhjän pähkinäpensaan / riippuvat norkot, tai kukaties / kevätsateen, kuinka se vaipuu tummaan maahan. - // Ja meidät, jotka uskomme onnen / nousevaksi, valtaa liikutus / tyrmistyttävä melkein, / kun jokin onnellinen vajoaa.

Liikkeessä on niin paljolti kyse tilallisista metaforista ja suunnista: lankeaminen, vajoaminen, leijuminen, kohoaminen - vertikaalisesti, levittyminen ja tiivistyminen, kolmiulotteisemmin. Huomaan, että haluaisin jonkin sanan myös sille, miten kiinteästä tulee kaasumaista: millä sanalla voisin kehottaa tekemään kehosta pilven kaltaisen? 

Ja äkisti mieleen palaa kaukainen, miten fyysikkoystävä koetti selittaa tunneloitumisesta - ja leikkivä mieleni alkoi ajatella mahdollisuuksia tunneloitua läpi seinistä ja niin edelleen. (Olen tunneloitunut toiselle puolen pöytää, juhlissa, konttaamalla pöydän alitse: en usko, että olisin osannut hyödyntää tilaa näin luovasti ilman tunneloitumisen ideaa. Siis aikuisiällä, sen jälkeen, kun on vuosia kuunnellut, että pöytien ääressä istutaan tai seistään kauniisti, niillä ei keikuta, istuta, venytellä ja niin edelleen.) Voi mieli ja mielen kuvat! Kuva valaistuneesta miehestä, joka jyrsii Tuomiokirkon portaita - tämä se jaksaa aina ilahduttaa, vuodesta toiseen. Nauran ääneen. Huomenta, aamu!

Autojen toimeliaisuuden virta jatkaa kohinaansa kaiken taustalla. Se on vain ääni, neuvoo meditaatio-opas. Suhtaudu siihen vain äänenä. Siitä tulee vain ääni, kun tarpeeksi harjoittelee.

Vain ajatuksia, vain tunteita, vain tuntemuksia, kukin juuri oikealla paikallaan. Kouluihin ja päiväkoteihin kuljetettavat lapset, joiden tartuttavuutta hyssytellään. Kouristuksenomainen tarve puhua muusta kuin mitä tapahtuu, katsoa toisalle. Kehon järjestyminen sen ympärille, mistä on vaiettu. Kaksituhatta kuusi pääsimme pälkähästä. Kaksituhatta yhdeksän pääsimme pälkähästä. Molempina näinä vuosina rakastuin. Rakastun harvoin joten muistan tarkkaan kerrat, ja toivon, etten enää joutuisi siihen repivään pyörteeseen. Otan paljon mieluummin pelkän pandemian kuin pelkän rakastumisen. Rakastuin vuonna kaksituhatta seitsemäntoista ilman pandemian uhkaa. Olin paljon pahemmassa stressitilassa kuin nyt, ja tilojen kesto lienee samantapainen: kuukausitolkulla, vuositolkulla tuntemattomaksi muuntunutta todellisuutta, jossa automaatiot eivät päde. Tulee turvaton olo, kun ei ole edes omia haitallisia automatioitaan tarkasteltavana. Nyt ollaan vasta alussa pandemian kanssa vaikka kuinka ihmiset kyselevät toisiltaan, että miten selvisit. 

Sekin minua ihmetyttää, että silloin kun sanoo jonkin ihmissuhteen olevan loppu, ihmiset puhuvat selviämisestä preesensissä, eivät imperfektissä. 

Ja autojen ääni, tunnista tuntiin. Taas edessä yksi torstaipäivä. En ole varma, muutanko sen torjantaiksi. Ehkä annan sen kadota hiljaisuuteen rivien välissä, ajatusten välissä, siihen miten keho juurtuu ja leijuu samaan aikaan tehdessäni toisesta kädestä linnun ja toisesta sille pesän, ja seuratessani, miten pesä muuttuu linnuksi ja lintu sille pesäksi. Se on jälleen vain uusi metafora, mutta saattaa auttaa laskeutumaan tietynmuotoisia portaita tai tunneloitumaan jonkin tilanteen lävitse. 

Puhetyöläisyys

Jos en pidä varaani, joudun sanamagian valtaan. Nuorempana niin kävi usein. Kuvittelin, että sanat ja ajatukset hallitessaan voi muuttaa maailman, kokemuksen, elämänehdot. Mutta on muutakin ja ehkä jopa etenkin muuta.

En halua kirjoittaa, ettei sanoilla olisi mitään valtaa. Ei, siitäkään ei ole kyse. Kyse on vain siitä, että aivan kaikkea ei voi muuttaa sanoilla. (Tai a-sanoilla, huono läppä, mutta on jo torstai ja teki mieli kirjoittaa näin, koska näen sitäkin välillä, että joku uskoo, että kun hallitsee tämän ja tämän asennon, jotain olennaista maailmassa muuttuu. Minun hullut lonkkaniveleni onneksi auttavat suhtatumaan tähän: olen istunut lootusasennossa kai siitä lähtien kun olen oppinut ylipäänsä istumaan. Äitini ja siskoni pääsevät myös ilman mitään harjoittelua tai ponnistusta tähän asentoon ja voin vakuuttaa, ettemme taatusti ole valaistuneita tästä helppoudesta huolimatta.)

On hyvä, että opin sanskriittia vasta siinä vaiheessa, kun olen menettänyt sanamagiaa. Kun sanotaan, että sanskriitti on pyhä kieli, mietin, missä mielessä mikään kieli voi olla muuta kuin pyhä. (Miten itse asiassa mikään voi olla muuta kuin pyhää, sitäkin mietin välillä. Jopa rumat muoviklöntit, joita kutsumme tavaroiksi ja jotka kertyvät valtameriin - haluan joustattaa ajatuksiani tällä tavalla.) Nouseehan kieli kehosta ja kokemuksesta, maailmayhteydestä. Haluaisin kirjoittaa, että kieli on tarkennettu parahdus, itku, nauru, huokaus. Kirjoitan sen ja se näyttää ihan urpolta. Jätän sen silti tähän, koska on tärkeää kirjata asiat niin kuin ne haluaa kirjata - jotainhan sen halun takana on, jokin, mikä haluaa muovautua hitaasti.

Kun luemme kurssilla kahta alkukieleltään sanskriitiksi kirjoitetun oppaan suomennosta rinnakkain, yksi kurssilaisista huomauttaa ääneen, mikä ero käännöksillä on. Toinen jotenkin töksähtelee, toinen soljuu. Esimerkiksi irti päästäminen vs. hellittäminen. Miten erilainen kuva näistä piirtyykään! Jos puhutaan, että päästää irti huolestaan, kuulostaa se helposti siltä, että samoin tein viskaa avaimetkin kaivoon ja tyhjentää googlekalenterin kaikki merkinnät. Kun taas hellittäminen: se on vain pakonomaisesta kouristuksesta irti päästämistä, ei täyttä toiseen suuntaan kiiruhtamista. Taidamme kaikki ihastua sanaan "hellittää". Epäilen, että se tuo mieleen hellimisen ja hellittelemisen ja hellyyden, jonkinlaisen armollisen suhtautumisen kohti itsepäisesti kuohuvaa halua takertua kouristuksenomaisesti asioihin ja niiden hallitsemiseen.

Tyypillistä - väännetään neljä päivää joogafilosofiaa, ja se, mikä jää mieleen, on ero suomennoksissa ja sen nostattama kysymys sanamagiasta, konnotaatioista. Mutta toisaalta, ehkä tämä on tarpeen. Olen ennen kaikkea puhetyöläinen. Muistanko käyttää sanaa "hellittää"?

Ne asiat, joita työstetään ryhmäliikunnassa, ovat kuitenkin vaikuttavia. Jokin metafora voi vapauttaa, toinen tukahduttaa. Haluaisin löytää sen tavan, jolla voin olla parhaiten avuksi. Tuntuu hankalalta olla niin ymmärtämätön, ettei tiedä laisinkaan, mikä se tapa voisi olla. Etenen hengitys ja sana kerrallaan ja välillä pysähdyn kuin seinään: mitä ihmettä oikein sanoin ääneen?

Kun puhun tästä kurssilla, kurssin vetäjä kuulee sanani toisin kuin olen ne mielessäni jäsentänyt - koska en tarkenna, mikä sävy tähän kysymykseen ja ihmetykseen liittyy. Kurssin vetäjä viittaa myöhemmässä keskustelussa todistukseeni ja sanoo, että välillä sitä häikäistyy, kun tajuaa, että on sanonut jotain, mitä ei ole tiennyt olevansa sanomassa, ja se sanottu onkin ollut niin viisasta. En muista koskaan häkeltyneeni sanomani viisaudesta. Pikemminkin päinvastoin. Luimistan tulkinnalle sisäisesti ja ajattelen, että elämme tavallaan eri maailmoissa. Ja että ehkä noinkin voisi ajatella, jos ajattelisi enemmänkin olevansa välikappale jossain suuremmassa - mihin tavallaan uskon, se on yksi mahdollinen tapa tarkastella elämää ja tekoja - ja ehkä vielä enemmän, jos luottaisi siihen, että sanamagia ei ylety niin pitkälle.

Pidän maailmaa ja elämää sillä tavalla monimutkaisena, että minun on vaikeaa kuvitella mitään lyhyttä fraasia viisautta ilmentäväksi. Tarvitaan tusina toisaaltointia, jotta kuva alkaa edes etäisesti muistuttaa sitä ambivalenssia, jota hengitän ja liikutan. Ehkä haluaisin hellittää tässä kohdin?

On jotenkin hurjaa, miten puheesta, sanasta, ajatuksesta niin kaukaista sfääriä kuin kehossa elämistä ja kokemista koetetaan ohjailla puhein, sanoin, mielikuvin. Yksi opettajistani puhuu sanallisesta ohjauksesta luotsaamisena tai opastamisena. Ajattelen jäistä saaristoa, luotsivenettä, majakoita, jäänmurtajia. Ehkä koetan ottaa mahdottoman tehtävän: luotsivene ei ole jäänmurtaja, ja sitä kuitenkin haluaisin sen olevan. Haluaisin antaa lisää tilaa liikkua, koska siltä uusi osuva metafora tuntuu omassa kehossani: äkkiä on vaihtoehtoisia reittejä, uutta tilaa hengittää ja elää.

Tänään on taas kaksi myöhäisillan ohjausta. Tuntuu oudolta, että minä, joka pelkäsin minkään ääneen sanomista, olen edennyt puolivahingossa puhetyöläiseksi. Lakkaanko joskus jännittämästä ohjaamista? Jos lakkaan, haluanko silloin taas vaihtaa alaa? Miksi tarvitsen tämän ravistavuuden, riittämättömyyden, uhman, nöyrtymisen? Miksi en tyydy turvalliseen, siihen, minkä voisin kuvitella hallitsevani edes jossain määrin? Onko tämä jokin omituinen hellittämisen muoto?

Kapybaraihmiset

Asiakas on kirjoittanut ilmoittautumislomakkeeseen, että hänen työllistymistään haittaavia seikkoja ei voi ymmärtää kaukaa vaan ne pitää kokea läheltä. Pukeudun ja lähden. Ulkona pyryttää pehmeää valkoista hahtuvaa, joka pyörteilee talojen nurkkien ilmaviirroissa, seinien ja maan ja ilman lämpötilojen keskustellessa keskenään. Kuljen kuljen, kaupunki on oma pimeä pommiuhkaitsensä, sota räiskyy horisontissa mutta sentään en tällä kertaa kuljeta kiellettyä laukkua raitiovaunulla. Ne vain kolisevat ohi kuin pitkulaiset sirkusteltat, valoisina ja antiikkisina, sisällään trenssikansaa, leikattutakkikansaa, salkkukansaa. Katsahdan ihmisiä ja mietin, pelkäävätkö hekin raitiovaunulla salkun kanssa matkatessaan. Onko jokaisen heistä salkussaan kiellettyjä papereita? Jotain joka saattaisi vaaraan heidät, heidän rakkaansa, ehkä koko kaupungin? Onko heidänkin salkussaan pommi?

Minulla ei ole hätää, ei tällä kertaa. Kävelen kuljen, laulan mennessäni vaikka on pimennys ja hiljennys. Välillä kaivan osoitteen taskusta. Kyllä, kuljen oikeaan suuntaan. Muistan edelleen oikein, minne menen. Tunnen onnea siitä, että saan näin keskellä pimeintä yötä töissäni jalkautua, ottaa selvää Saavun perille. Se on spa.

Tarkistan osoitteen, mutta on se oikea. Eteisessä lattialla sekoittuvat kura, loska, sahanpuru ja etäinen seksin haju. Puita on suurina pinoina, puistoista haettuja puunkappaleita, koristeomenaa, pilvikirsikkaa, rusokirsikkaa, lehtikuusta. Sisäoveen on piirretty spriitussilla kuva, jota en ymmärrä. Kuin ihminen, mutta hänellä on virtahevon pää. Alla lukee SPA.Työnnän narahtavan teräsoven auki, astun sisään maidonvalkoiseen huuruun, joka tuoksuu eläimeltä sankasti samaan tapaan kuin navetat, tallit, lampolat ja eläintarhat.

Huurun keskeltä ojentuu käsi ja hapuilee sormiani. Päivää, sanon, ja koetan esitellä virkamiesminäni: olen Veloena ja tulen suuresta hallintolinnasta, jossa korkein johto on vähintään naimakauppojen kautta sukua keskenään ja jossa sen takia siedetään kaikkien pienet omituisuudet. Olen tullut kokemaan sitä teidän vaikeuttanne työllistyä mutta täällähän te olette työn touhussa.

Huurun läpi ei näe mutta tunnen miten pienet sormet alkavat näprätä auki takkini ja hameeni nappeja ja jotkut kädet tarttuvat minua nilkasta niin että kengät ja sukat saa riisuttua jalka kerrallaan minua mihinkään istuttamatta. Vaatteet viuhahtavat tiehensä pienten käsien toimesta samalla kuin isompi käsi edelleen pitää kiinni oikeasta kädestäni. Ote on niin turvallinen etten huolestu lainkaan siitä, että minulta viedään virantoimituksessa vaatteet tai etten edes tiedä, mikä käsipareista kuuluu asiakkaalleni. Suuri käsi taluttaa minut istuimeen, joka on tehty jonkinlaisesta hyytelöstä. Vajoan sen lämpöön, sulan keskellä virantoimitusta siihen yleensä kuulumattomaan nautintoon. Niille ihon osille, joita hyytelöistuin ei lämmitä ja kostuta, sivellään tuoksuvaa paksua seosta. Haistan taas voimakkaasti eläimet, mutta myös keväisen metsän, mutaiset purot, ja huikaistun siitä tuoksusta. Päänahassani risteilee ainakin kymmenen olennon sormet, tutkii, nyppii, kyöhnyttää. Nukahdan.

Kun herään, istun puhtaaksi suittuna ja taas vaatteisiini puettuna valkoisessa keittiössä. Suurkeittiössä, se on lisättävä. Tämä on jokin laitos. Katselen pöydän pintaa. Näköpiiriini sukeltaa kahden käden kannattelema höyryävä keittolautanen. Nostan katseen ja hätkähdän: seurassani istuu kaksi olentoa, joiden lajia en osaa määrittää. Heillä on ihmismäinen, joskin pienehkö vartalo, selvä pystyasento mutta enemmän karvaa kuin ihmisillä yleensä (suurempi olennoista on alasti, pienempi pukeutunut samanlaiseen mekkoon kuin Liisa Ihmemaassa). Ja heidän kasvonsa - niissä on virtahevon kuonon muotoa kuten oven kuvan olennolla, ja kun katson tarkemmin, näen, että oikeastaan pää muistuttaa enemmän kapybaran päätä, ja että molempien silmänseutu kapusiiniapinan levotonta, silmäilevää ilmeikköä. Heidän ihonsa on hyvin kalpea, kaikkialta harvan sukamaisen karvan peitossa ja läikikäs.

Ojennan kättäni ja kosken varovasti suurempaa kapybaraihmistä, joka tuijottaa pöydän pintaa apean näköisenä. Hei, sanon. Minä tulin, koska minut kutsuttiin. Levottomat silmät vilkaisevat minua nopeasti ja tutkien ja painuvat sitten pöydän pintaan takaisin. Mikään muu hänessä ei osoita hänen kommunikoivan tai ymmärtävän.

Hei, aloitan uudestaan. Nyt minä ymmärrän, mitä tarkoititte. Puhutteko suomea.

Kapybaraihminen sopertaa jotain, en oikein kuule. Anteeksi, sanon, voisitteko toistaa. Tulen lähemmän kapybaran turpaa ja erotan sanan sieltä, toisen täältä. Mutta en osaa rakentaa niistä tarinaa. Kuitenkin näen suuremman kapybaraihmisen asennosta, että häntä hävettää, että hänestä tuntuu, ettei hän saisi olla siinä tai sellainen. Pienempi kapybara sormeilee mekkoaan ja tuijottaa varpaitaan. Hän on kaikonnut tuolilta hieman kauemmas seisomaan. Lähempää näen selvemmin suuremman olennon silmät ja niiden surullisuuden, ihon hilseen ja laikut. Tämä, sanon, ja kosketan varovasti yhtä laikuista, onko tämä auringon aiheuttamaa? Kapybara vilkaisee taas minua nopeasti ja palaa ilmeettömyyteen. Kummallista kyllä, sen vilkaistessa minua se näyttää pienemmältä kuin muuten.

Äkisti tiedän, mitä haluan sanoa, tai sanon, tai sanat vain puskevat lävitseni, koska niiden on tultava - unessa se on yhtä epämääräistä kuin valveillakin - ja kuulen ääneni sanovan varmana ja odottavana: Kuule, saat olla juuri tällainen. Sinä olet ihmeellinen, sinua on vain yksi, meitä kaikkia on vain yksi. Älä ikinä ikinä ikinä anna kenenkään pakottaa sinua nielemään sanaa normaali, sitä ja kaikkea siihen liittyvää. Sinä olet hyvä ja ihmeellinen ja täydellinen juuri tällaisena. Ihan senkin kanssa ettet työllisty niin helposti. Sitten vedän käteni pois iholta, nojaudun taaksepäin hämmästyneenä ja hengästyneenä ja näen suuremman kapybaraihmisen silmästä vierähtävän pienen kyyneleen. Pienempi kapybaraihminen tuijottaa nyt minua kiinteästi ja sen turpa vääntyy hassuun pieneen hymynpoikaseen. Hymyilen sille takaisin. Soppa jähtyy.

Isompi Kapybara tuijottaa vielä hetken pöydän pintaan mutta nostaa sitten katseensa ja katsoo minua silmiin kunnolla, pälyilemättä. Näen sen iiristen vaaleuden, niissäkin on läikkiä ja outoa sameaa läikikkyyttä, ja yhdessä kuonon kanssa silmät antavat hyvin sympaattisen vaikutelman. Ei ole kapybaraa eikä minua, on vain kohtaaminen, tilanne, keskiyön työvuoro, joka loppuu.

Siihen että herään.

Makaan sängyssä, haukon henkeäni ja totean, ettei nykyinen työni ehkä lainkaan tee hyvää jeesuskompleksilleni. Ei joogaohjaus eikä se toinen työ, jossa olen tekemisissä huono-osaisten ihmisten kanssa. Huomaan, että siinä aamussa, lauantaina, keskellä omaa sänkyäni koiran vieressä, haluaisin äkkiä maata lusikka-asennossa takalusikkana kaikkien maailman yksinäisten kanssa, silittää käsivartta, puhallella niskaan ja vaan olla, olla ja sillä todistaa, että asiat järjestyvät, että saa olla sellainen kuin on, että kaikki on täydellistä juuri näin, etten muuttaisi mitään, kun saan olla sillä tavalla. Eikä minulla ole tietenkään minkäänlaisia mahdollisuuksia jakautua niin moneksi, voin koettaa olla ystävällinen ja rakastava vain niille, jotka ovat lähelläni, ja se on niin pientä, ja maailma niin täynnä kafkamaista byrokratiaa, kauhua ja jäätävää yksinäisyyttä, että aloitan lauantain itkien tyynyyn.

Äkisti, aika

Mummun hautajaispäivänä läksin liikkeelle jo aiemmin auttelemaan yhdessä yleisötapahtumassa ennen hautajaisia. Piirtelin fläppipaperin nurjalle puolelle houkutuskylttiä ja viritin sen a-mainostelineeseen. Telineen raahasin kadunvarteen. Kylmä pisteli tohveloituja jalkoja.

Vielä hetki, sanoin itselleni. Muistin äkisti unohtaneeni koko muistosana-asian. Laitoin miehelle tekstiviestin, että toisi mukanaan Wallace Stevensin runot.

Ehdin hieman lehteillä kirjaa ennen tilaisuutta. Valitsin kappaleen, jossa puhutaan väreistä. Sinisestä tomusta, punaisista anturoista. Ja joka loppuu sanoihin: "tähdistä, ei kaukaa".

Kukaan muu ei sitten sanonutkaan mitään muuta kuin että kaipaa. Hyvä, että meillä oli runo. On niin epätäsmällistä sanoa kaipaavansa. (Eikä se nyt edes olisi pitänyt paikkaansa, tarkalleen, olin helpottunut, kun tämä vaikea ihmissuhde loppui. Ja helpottunut isänkin puolesta. Muistisairaan kanssa ei ole helppoa.)

Stevensiä silmäillessä tajusin äkisti jonkin muuttuneen viime vuosina. En ole lukenut runoja päivittäin. Olen ajoittain vain selvinnyt selviämistäni. Monina päivinä olen lukenut vain asiatekstejä, jotka eivät vakuuta herkkyydellään eivätkä täsmällisyydellään. Joskus tuntuu, etten kestä niiden pönäkän omahyväistä tyyliä. Asiatyyliä, kuten sanotaan. Mutta ovatko asiat sellaisia? Entä kokemus? Eikö sekin ole yksi asioista? Suljin Stevensin ja hengitin. Tuntui hyvältä palata sanoihin, jotka puskevat harmaan ja sitkaan läpi, säräyttävät hereille. Valppaus leviää hengitykseen, kihelmöi iholla, nostattaa karvoja kaarelle.

Minusta tuntuu, että tämä puhe tavoitteista sairastuttaa minua jollakin vaivihkaisella tavalla. Ne tavoitteet kuulostavat aina niin ulkoisilta silloin kun opiskelee jonkun toisen suunnittelemassa tahdissa. Ja kuitenkin se, miksi opiskelen, liittyy jotenkin siihen, että kaikilla tulisi olla oikeus kääntyä oman kokemuksensa puoleen, pysähtyä, hämmästyä, tyrmistyä, huumaantua, tempaantua sen rytmiin ja tapaan soljua ja polveilla, pyörteillä ja suistaa suunnitelmia radaltaan. Jotenkin se kaikki pitäisi pystyä tunnistamaan siinäkin kontekstissa, jossa puhutaan asiatyylillä. Uskon edelleen, että kasvatuskeskustelu voidaan elvyttää. Miten? En tiedä vielä. Mutta kysyn sitä taas pontevammin luettuani Stevensin. (Tietysti luin sitä lisää.)

Jätin eilen viimeisen syksyn esseen. Siihen taitaa olla kirjattuna enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. En tiedä ketään muuta, joka kirjoittaisi esseitään näin. Toistaiseksi en ole saanut pahemmin piiskaa, vaikka kysyn kysymistäni. (Sitä paitsi saattaisin piiskasta huolimatta jatkaa joka tapauksessa samaan malliin.) Haluan jättää näkyviin kohdat, joissa huomioni kyllä suuntautuu ja kiinnittyy uteliaasti, mutta ilman valmista kaavaa paketoida havaittuja muutoksia tai piirteitä. Se on tärkeää oppimisen kokemuksellisena pysymiselle. (Sitä paitsi, jos olisin itse kurssin opettaja, saisin näistä kysymyksistä tärkeämpää palautetta kuin pönöttävän määritelmällisistä lauseista, joiden sisältö on tolkuton juuri siksi, ettei vastauksia vielä ole saatu jäsennettyä.)

Koska jätin esseen, vapaani on alkanut.

Se tarkoittaa: Ainoat aikataulupaineet viittä työpäivää lukuun ottamatta ovat itse asettamiani. Kaksi vapaaehtoistyökeikkaa viikossa, nekin naurujoogaa. Muutoin voin lukea runoja, tavata ystäviä, parantaa kättäni, vesijuosta, kävellä pitkään koiran kanssa, kirjoittaa, pysähtyä, miettiä, hengittää. Ehdin auttaa, jos joku tarvitsee apua.

Tämä vapaa on pitkä. Se ulottuu maaliskuun puoliväliin saakka. Tunnen tarvitsevani sen.

Ehkä hakeudun matkalla taas vapaaehtoistyöhön, jos keksin jotain, mitä käteni kestää. Se on eri asia. Saan lukea, mitä haluan. Minun ei tarvitse tiivistää eikä arvottaa, mikä on olennaista ja mikä ei. Ehdin pysähtyä taukoihin, tyhjyyksiin, epämääräisyyskohtiin. Myös niihin, joihin ei liity kysymyksiä.

Olen alkanut lukea suomennosta Elaine Aronin kirjasta HSP-Erityisherkkä ihminen. Välillä olen aivan turta, välillä aivan lötkö helpotuksesta. Välillä itkettää. Tuntuu niin ihmeelliseltä, että joku kirjoittaa niin tutusta maailmasta. Ja niin hyväksyvästi, ymmärtäen. Sisältäkäsin ymmärtäen. Että joku tietää, selvästi, miltä tuntuu olla sinnitellyt vuosia. Että on koettanut elää kuten läheiset, ja sitten ihmetellyt kerta toisensa jälkeen, miten ihmeessä niitä ei väsytä, ylikierrostuta, särje silmien takaa kaiken tiettynä päivänä koetun jälkeen. Miten ne eivät koskaan lysähdä itkemään tai saa kaksivuotiaan itkukiukkukohtausta, kun elämä vaan tulvii ylitse. Ja miten ne voivat pitää radiota päällä. Tai miten ne eivät samalla tavalla tempaannu musiikkiin tai runoon, miten niin moni voi säilyä käsivarrenmitan päässä kaikesta ihmeellisestä ja houkuttavasta. Tai pysyä huolestumatta toisten ilmeistä ja eleistä, ehkä välttyä täysin huomaamasta epämukavuuksia tilanteissa.

Tänään itkin kohdassa, jossa kysyttiin, miten lapsuudenkodissa on suhtauduttu kehoon ja sen tarpeeseen. Muistin, mitä äiti kertoi aktivoinnista: että aina piti, vauvanakin, tehdä asioita, ennen kuin sai lepoa tai syliä tai leikkiä. Ikään kuin minua tarvitsisi erityisesti aktivoida. Maailmahan suorastaan tunkee koukkuiset vaikutelmansa sisään aistikanavista ja kiskoo mukaansa. Ei ihme, että kun aloitin feldenkraisin, koko keho tärisi. Ei sille ollut taidettu ikinä ennen sanoa, että saa vaan olla, ettei tarvitse korjata mitään, ei yrittää mitään. Eikä ihme, että itkeskelin feldenkraisin jälkeen kotona, saatoin vain maata matolla selällään ja itkeä helpotuksesta, koska tajusin, että on mahdollista ottaa sekin asenne, ettei tarvitse yrittää. Että voi vain olla ja antaa kokemuksen painon liikuttaa näkymättömästi. Ottaa aikaa vastaanottamiselle.

Eipä silti, jokin puoli minussa tietysti tiesi kaiken aikaa. Otinhan minä aikaa ennenkin. En vain mennyt ulos. En käynyt jatkoilla. Halusin istua silmät kiinni ja kuunnella Bachia tai renessanssimusiikkia. Keitin yrttiteetä kokonaisina kuivatuista kehäkukista ja tarkkailin kukkien pehmentymistä ja läpikuultaviksi käymistä samalla kun niiden maku ja väri siirtyi kuumaan veteen. Makasin sängyllä kippurassa ja luin runoja. Niin, ja kirjoitin. Kirjoittaminen on aina ollut minulle luonteva tapaa ottaa aikaa vastaanottamiselle. En ymmärrä, miten tätä voisi ajatella jonkin tuottamisena tai ulostamisena. Enemmän tämä on vastaanottamista, minulle. (Jopa silloin kun kirjoitan asiatekstiä.)

Nyt otan taas aikaa. Äkisti se kaikki on taas tässä. Hengittävä maailma. Animistiset ovet. Kerrostalot, jotka vain odottavat sumutorven merkkiä nostaakseen ankkurinsa. Nauru, joka hölskyttää sisäelimiä. Itkun turvallinen syli. Ihmiset, joiden ääriviivat eivät koskaan selkiydy, koska he ovat enemmän tuoksua ja ääntä kuin visuaalisia kappaleita.

Tunnen palanneeni kotiin.

Raskaasti hengittäviin sammalikkoihin, liukastavaan asfalttiin, aikaan. Sanoihin. Läsnäoloon. Siihen, ettei ole selkeää suuntaa. Keho voi suoristua, mikään ei paina sitä kohti ensi viikon luentoja tai deadlineja. Se voi valpastua, höristää korviaan, elävöityä, muuttua yhdeksi maiseman kanssa.

Kuinka olenkaan tätä kaivannut.

Kodista

Täällä minusta on tuntunut pitkään siltä, että on koti. On paikka, johon on sallittua tulla, johon voi laskeutua. Pidän asunnosta kovasti, mutta on siinä muutakin. Mitä, en osaa eritellä. Joihinkin paikkoihin ja asuntoihin vain kotiutuu, toisiin ei, eikä se ole sopeutumisasia: koti voi olla kolmen tunnin mittainen ja on paikkoja, joihin ei asetu kuukausienkaan mittaan.

Tuntui hyvältä palata matkalta kotiin. Ei niin, etten olisi pitänyt Budapestistä - pidin, kovastikin. Mutta jo lähtiessä olin väsynyt, ja palatessa olin vielä väsyneempi ja jalkaan oli puhjennut märkää kukkiva tulehdus. Siihen jalkateräänkö, kysyy ystävä lounaalla. Siihen just, vastaan. Hän vain hymyilee ja työntää haarukan salaattiainesten sekaan pidemmälle, pidemmälle.

Kun tulen salaattipäivänä (paitsi että minä päivänä en söisi lounassalaattia yliopistolla; en pidä eineksistä) kotiin, katselen, miten iloisesti valo lankeaa sängylle ja eläimille. Ajattelen, että täällä on ihan hyvä, vaikken ymmärräkään höläsen pöläystä laadullisen tutkimuksen ihanteista, jotka vaikuttavat etukäteiseltä syyntakeettomuslitaniapositioinnilta, emme oleta kausaalisuhteita, paitsi että minusta tuntuu, että oletetaan ne silti, koska yhteyksiä ja sääntöjä ja diskursseja etsitään sillä tavalla kuin tavoiteltaisiin jotain kausaalista, etsitään seuraamuksia ja polkuja, eikä niihin kirjata taivaalla hujahtanutta tähdenlentoa eikä jalan bakteeritulehdusta, jotka ajallisesti ja paikallisesti punoutuvat samoihin päiviin kuin tapahtumat, vaan jotain relevanttia, relevanttia minkä kannalta, no asiaan kuulumisen kannalta, miten se kuuluu siihen ellei kausaalisuhteiden kautta, anteeksi, kielletty sana, kausaalisuhteet. Seuraamus on seuraamus joka ei ole kausaalinen, kuuluu yksi määritelmä hieman pelkistettynä. (Kyllä, kyllä, siinä tosiaan kirjoitetaan, määritelmässä, että seuraamus on sellainen ja sellainen ja sellainen seuraamus. Ei ihan gertrudesteinlaisittain, ellei pelkistä vähän, mutta sitten kyllä.) Suljen sen lukiessani silmät ja käsken itseäni pysymään kärsivällisenä tällä hullujenhuoneella. (En pysy, kirjoitan esseen josta pelkään saavani hylätyn, koska suutun ja pistän sanoja sileäksi ja se ei ole alan tapaista. Joskus tuntuu että tukehdun kaikkeen siihen varovaisuuteen ja ainaiseen myönteis-poliittiskorreuktius-pidättyväisyyteen. Eikö kukaan muu todella halua kirkua ja heitellä pulpetteja? Toisaalta saatan itsekin vaikuttaa pinnalta tyyneltä jos ei joudu lukemaan esseetäni.) Eikö saa edes sanoa toivovansa kausaalisuhteiden vähittäistä varmistumista? Mitä helvettiä varten tätä edes tehdään, kysyn itseltäni tuon tuosta, enkä osaa vastata. Olen lakannut toivomasta saavani tällä työtä mutta käyhän tämäkin työstä. Mutta koti, se sentään on, hyvä koti.

Niin ajattelen, ja sitten avaan tietokoneen. Siellä on viesti siitä, että tästä kodista on lähdettävä maaliskuun loppuun mennessä.

Istun ja itken voimat itsestäni ulos, melkein yhtä lohduttomasti kuin Riian lentoaseman vessassa pari päivää aiemmin mineraalivesipullon räjähdettyä ja säikähdettyäni sitä niin kuin olisi sopivampaa säikähtää päällekarkausta tai jotain sellaista, jotain henkilökohtaisempaa, mutta se on ollut jo päivän toinen lasiesine, minusta tuntuu että kaikki, mihin koskee, räjähtää, eikä minulla ole edelleenkään kynää ja paperia kirjata ylös ne ajatukset, jotka jostain syystä jäävät päähäni luuppaamaan. Ikään kuin niissä olisi jotain uutta tai omaa, jotain luovaa. Sanojahan ne vain. Mutta sanat tapaavat piinata minua itsepäisesti. Kun lakkaan itkemästä, käyn ostamassa lehtiön ja kynän ja kirjoitan ylös sen minkä haluankin.

Sitten pystyn taas hymyilemään ja toimimaan.

Miksi jotkut sanat toimivat sillä tavalla? Miksi jotkut tilat tulevat kodeiksi ja toiset eivät?

Tänään toimin jo paremmin, olen paremmalla tuulella, enemmän sieraimet vedenpinnan yläpuolella. Ehkä koska ei ole ollut luentoa, joka saa minut hukkumaan kysymyksiini. Tai koska olen hieronut ja syönyt. Tai jostain muusta syystä, kukaties mistä, ehkä koska alavireestä on tapana nousta ylöspäin sen sijaan että kiertyisi vain syvemmälle. (Niinkin voi käydä, mutta sitä kutsutaan teini-iäksi.)

Kun katselen jälkikäteen, mitä olen kirjoittanut vihkoon, minun on vaikeaa tajuta, miksi juuri ne sanat on täytynyt kirjoittaa. Ajattelen hieman samalla tavalla esseestä. Enkö voisi hitto vie pelata varman päälle sen sijaan että rähisen siihen malliin, että kohta minut tunkaistaan johonkin karanteeniin?

Näin kirjoitan hieman kauempana kodista:

Ylhäältä kaikki näyttää idylliseltä, pieneltä ja hiljaiselta: suuri sininen heijastava meri, rannan ohut valkea piiro, suomaata, männikköä, ääneti maan puoleensa vetämät mainingit, kannaksen takana uusi uurre täynnä vettä, kiemurtava, epämuotoinen.

Ja keskellä merta, ei keskellä, lähellä maata mutta riittävän etäällä jotta sen täytyy tuntua ulapalta, purjelaiva, täysin valkoinen, valkoiset purjeet ja kaikki, viaton ja pieni kuin paperista taiteltu alus, kuin osa maisemaa, keikahdellen. Lentokoneen varjo viistää merenpintaa, hämärtää hetkeksi veneen kohdan, haluaisin olla osa ratkaisua, en ongelmaa, mutta panen merkille kuinka tyyneltä meri näyttää. Tuskin vene sekään kuuntelee vain tuulta ja aurinkoa. Ja miten aurinko edes puhuisi tai laulaisi? Ehkä veneessäkin hakkaa ympyrää potkuri, ehkä senkään määränpää ei ole sen kummempi kuin harhailla muutama hetki ennen kuvitelmien loppua. 

Sanoit pitäväsi luonnosta, kaipaavasi sinne ja sitä. Ajattelet metsän ääniä, erilaisten metsien tapaa hyväksyä ilman liike, vuodenajat, ajattelet marjoja ja kettuja, ulappaa ja pientä järveä jolla ei ole selkää, vatsa vain, ja joka kimaltelee mustien puiden välissä tummana silmänä. Ajattelet eläinten ja kasvien sanattomuutta. Pahastut kun harmaa sade hakkaa ruusuista terälehdet ja vie kurpitsojen kasvuhalut, kauhistut kun luonto kaipaa luoksesi hirmumyrskynä tai hämähäkkinä joka on päättänyt sommitella ansansa hiustesi ja ikkunan väliin. Tai kun muurahaiset vaeltavat kellariin rauhanomaisesti, kierrättääkseen lattialle ropisseita elämän jälkiä. 

Tämä ei käy, sanot. Tämän on tapahduttava ehdoillasi. 

Ja niin lentokoneen varjon äiti leikkaa taivasta ja osa pilvistä on valkeita, osa kissanpennunharmaita, osa mustikanvärisiä, pukumiehillä keltaiset huomioliivit, kuulutuksia liian kovalla äänellä, kolmella kielellä, täällä ei ole hiljaista, tämä vain näyttäisi hiljaiselta tarpeeksi kaukaa, hautajaiskulkueelta, joka vaeltaa ympäriinsä kotia hakien.
Enkä tiedä näyttäisikö tämä läheltä vähemmän pelottavalta hiljaisena, suiden ja kielten liikkeet, katseiden ja vartaloiden rytmi, näyttäisikö se pelottavammalta kuin ruumiiton naisen ääni joka ilmoittaa asioita kaikille täällä istuville. Äänestä ei tiedä. Täällä astiat räjähtävät koskettaessaan lattiaa, kädet eivät osaa kannatella eivätkä laskea, on tehtävä jotain, käsillä. 

Teen jotain kummallista. Kaadan kuvan paperille. Se jatkaa siinä ajassa, ääneti, kehotta.
Mitä tarkoittaa hyväksyminen, mitä tarkoittaa yrittää pysyä kartalla ja seurata aikaa, voiko kartan ulkopuolelle enää edetä tällä planeetalla, ei, se on liian kirjaimellinen tulkinta, kartalla pysyminen tarkoittaa  juuri halutussa pisteessä pysymistä, hautajaiskulkueen keskivaiheilla, siinä missä turvallisesti vaikuttaa yhdeltä monista, tavalliselta, joltakulta jonka olemassaolo ei ole liikaa. (Vaikka hetkittäin tuntuu jokaisen olevan liikaa, kaipaa pelkkää kaukonäkymää, äänetöntä maininkikohtaloa, muuttumattomuutta.) 

Ja mitä on seurata aikaa? Karkaako se, onko sitä jäljestettävä valokynin ja huivein, kelloin ja erilaisin tavoin jäsennellä värejä, muotoja, materiaaleja? Katoaako se paikasta paikkaan, sitäkö hautajaisseurue yrittää tavoittaa? Eikö aika ja paikka ole tässä ja nyt, näissä kipinöivissä metatarsofalangeaalinivelissä, rypyissä, paniikissa, leikatuissa ja yhteen tasoksi sovitetuissa metsän ja kallioiden palasissa? 

Huoltomiehet työntävät kärryn kiinni pieneen ajoneuvoon, matkalaukut matkustavat verhon taakse, pyhimpään, kulkevat kumista catwalkia jonka reunalle ei saa istua, toisen lennon lähtöön on ainakin tunti aikaa.

En ymmärrä, mitä erityistä noissa kuvissa on ollut.

Tiedän vain veneen jotenkin liikuttaneen minua sillä tavalla, kaukaa ja korkealta, katsottuna. Ja varjon, rannan piirron ohuuden, sen kaiken hiljaisuuden.

En tiedä, miksi, mutta ikävöin hiljaisuutta. Muut aistikanavat eivät samalla tavalla satuta, mutta äänet satuttavat. Räjähdyksessäkin on pahinta ääni, sen äkillisyys ja sen ja sitä seuraavan hiljaisuuden ero. Liikaa.

Samalla tavalla minusta tuntuu, että muun hiljaisuuteni ja esseen raivokkuuden välillä on liian suuri ero. Tämä on niitä viikkoja, kun minusta tuntuu ihmeelliseltä, että ihmiset olettavat voivansa kontrolloida käyttäytymistään, asettaa tavoitteita, toimia systemaattisesti niitä kohden.

Selviää, että on ihmisiä, jotka uusivat yliopistossa tenttejä, jos haluavat korkeamman arvosanan. Se kuulostaa niin kummalliselta elämänmuodolta, että äimistyn vähintään vuorokaudeksi.

Konsertti-ilta ja seuraava aamu

Oikeasti olen jo palannut ja makaan sängyssä kissojen ja koirien kanssa ja hieroin tänään kaksi asiakastakin. Mutta en ajatellut kirjoittaa siitä, enkä myöskään siitä, miten kummallista on, että suomalaiset istuvat piknikillä näin koleassa säässä.

Koska olen myös muualla: konsertissa. En muista, kerroinko siitä, mutta yksi käsittämättömimpiä tempauksia tällä matkalla oli ostaa konserttiliput klassisen musiikin konserttiin. Tai no, ei siinä vielä ole käsittämättömyyttä, mutta että konsertti pidettiin satoja vuosia vanhassa linnassa, että pianistin listalla oli arvostamiani säveltäjiä (Debussysta nyt kaikki kai pitävät, mutta että Grieg ja Ravel... kas kun ei Faure, sitten olisin varmaan itkenyt alusta loppuun saakka, eli ehkä hyvä ettei ollut), ja että päädyimme varaamaan majapaikat 1200-luvun palatsista, koska linnan bed and breakfast nyt sattui olemaan lähellä ja kohtuuhintainen. (Ei pidemmän päälle, mutta yhdeksi yöksi menettelevä... emme nimittäin halunneet rymytä tuntia pimeissä pusikoissa konsertin jälkeen parinkymmenen euron takia.) Jotenkin kokonaispaketista tuli sellainen, että minun oli vaikeaa istuttaa itseni siihen etukäteen. Eihän tuollaista tapahdu kuin saduissa!

Mutta siinä me nyt yhtäkaikkisesti olemme, avaamassa ravintolan ovea ja astumassa sisään, tilaamassa ja mainitsemassa konsertista, jonka takia saamme alennuksen. Ruoka on valtavan hyvää, tilaamme myös jälkiruokaa, todellisuudentajuun on vaikeaa päästä käsiksi. Linnan porteilla odottaa muitakin. Sisäpihalla kasvillisuus piirtyy valoääriviivoin. Fauni panee merkille miehen, jonka täytyy hänestä olla pianisti: liian haahu taiteelliseksi johtajaksi, mutta painelee sisään henkilökunnan tyyliin. Hän on oikeassa. Luovutan printin sähköpostista, saamme kaksi lippua. Paikat toiselta riviltä. Huone on korkeakattoinen, aika pieni ja intiimi. Kiiltävä flyygeli täyttää sen etuosan. Tuolien jalat on suljettu jalkapuiden sisään niin ettei niitä pysty liikuttelemaan.

Pianisti pyyhältää sisään, ei vilkaisekaan yleisöön kumartaessaan, istuu flyygelin ääreen, haroo hiusretalettaan pois kaljulta valppumasta, asettaa sormet koskettimille. Hän kurtistaa kulmiaan, sulkee silmänsä ja heijaa hivenen eestaas. Sitten hän hengittelee syvään. Juuri kun alan uskoa, että rutiini vie vielä pitkään, sormet napauttavat koskettimista ensimmäiset soinnut.

Jos siihen saakka kaikkea järjestelyä onkin rasittanut tietty epätodellisuuden tuntu, nyt sellaista ei voi enää havaita. Musiikki sitoo huoneen eletyksi ja konkreettiseksi. Edessä istuvan miehen hiukset tunkeutuvat ihon pienenpienistä rei'istä lyhyinä ja sojottavina. Liivin olkapäällä lepää leivänmuru. Levottoman oloinen silmänsä kajalilla rumiksi suhrannut nainen taittelee hermostuneen oloisena silmälaseja pitkillä sormillaan. Pianistin sormet eivät vaikuta hermostuneilta. Ne kajauttavat flyygelistä ääniä. Seuraan levottomana, miten pitkään mies painaa kaikupedaalia. Ja miten hyvin hän pysyy tahdissa ja onnistuu tekemään Griegistä omansa, oman tulkintansa, jotakin mikä on samalla tietty sävellys ja sitten toisaalta jotain hänestä itsestään kertovaa.

Kuuntelen musiikkia ja tarkkailen pianistin sormiergonomiaa. Se on loistava, vaikka hänen olkanivelensä asennosta olisi huomautettavaa. Näen hänen välillä kohentavan lapatukeaan, rutiininomaisesti. Tiedän melko varmasti, mistä kohdin hänen selästään löytyisi kipeitä kohtia ja millä harjoituksilla lapatuki saataisiin kannattelemaan paremmin, pysyvämmin. Välillä pianisti pipertää samalla tavalla kuin saatan itse tehdä asiakkaan selän kanssa: käpertyy kohdan yläpuolelle, kallistaa päätään, tuijottaa koskettimia ikään kuin ne voisivat vastata hänen kysymyksiinsä, auttaa häntä. Pianistin alahuuli roikkuu, hän kurtistaa ja kohottaa kulmiaan korostetun voimakkaasti, liikkuu musiikkia eikä mitään muuta. Kappaleiden väliset tauot tuntuvat kauhistuttavan häntä. Niiden aikoina hän pitelee kiinni kravatistaan, kumartaa varpaisiinsa tuijottaen ja kiitoravaa tuolien välistä käytävää pois näkyvistä palatakseen pian nuottilehtien kanssa. Se on hyvin sympaattista.

Kun säveltäjä vaihtuu, hän vain murahtaa sen ääneen, istuutuu ja elehtii taas vain flyygelilleen.

Ei yllätä, että hän on valinnut romantikkoja esitettäväkseen. Kun kuuntelen musiikkia, jossa hän liikkuu, minun on täysin mahdotonta kuunnella häntä soittamassa Bachia tai Mozartia. Tai Händeliä, huh. Voin kuvitella hänen selvittävän niitä lävitse, mutten soittavan niitä, elävän niissä. Ehkä olen väärässä, mutta minusta kuulostaa siltä, että Griegkin on hänelle hieman liian pedanttia kamaa. Hän kiirehtii paikka paikoin ja venyttää taukoja toisaalla, haluaa ryöpyttää voimakkaammin ja iskevämmin.

Musiikki on kummallinen medium. Se kiinteyttää huoneen, tuo näkyväksi jotain mikä ihmisestä jäisi huomaamatta jos hänet tapaisi kahvilassa tai kadulla. Ja muutakin: romantiikan ajan musiikki on ensimmäinen koskaan saamani vihje siitä, että on olemassa ainakin joitakin toisia olentoja, sattumoisin ihmisiä, jotka kokevat jotain samantyyppistä kuin itse koen silloin kun olen niin kuohuksissa, etten osaa päättää, miten edetä, tai haluanko lainkaan edetä, ja yksittäiset hetket piirtyvät niin kauniina ja kauhistuttavina eteeni, että unohdan täysin tiedon siitä, millaiset asiat tapaavat parantaa elämänhallintaani ja millaiset eivät. On muitakin, todistetusti, jotka kokevat syvän kauhun ja surun yhdistyneenä kirkkaaseen lohdullisuuteen, jopa leikittelevään iloon, jotka tietävät niiden kietoutuvan yhteen tavalla, jossa ääripäät voimistuvat sen sijaan että niistä tulisi tasaista maksapasteijaa. On muitakin, joiden sisällä se ei pysy piilossa.

Sillä eihän se ole pysynyt piilossa. On tämä musiikki, tässä ja nyt. Se, kun ensimmäisen kerran poimin vihjeen talteen, tapahtui toki kauan sitten. Mutta sen hetken ja oivalluksen tuntu on palannut, läsnä, elettävissä uudelleen. Niin, tältä voi tuntua. Niin, muistakin voi tuntua tältä. Niin, se ei ole mitään, mikä pitäisi sulloa piiloon. Sen voi sulloa piiloon, tottahan toki. Sen voi sulloa piiloon itseltäänkin.

Mutta olen valppaana musiikissa, en sullomassa mitään mihinkään. Ja ajattelen ihmisiä, jotka eivät kohtaa klassista musiikkia lapsuudessaan. Kuinkahan pitkälle on mahdollista kulkea törmäämättä klassiseen musiikkiin? Eikä ehkä törmääminenkään riitä - kuinkahan pitkälle on mahdollista elää sillä tavalla ettei tule kuulleeksi koskaan sellaista klassista kappaletta, joka avaisi itselle oman kokemuksen monisyisyyttä ja moniäänisyyttä? Vai onko kokemus sellaista ennen musiikkia? Ehkä musiikki tekeekin siitä sellaisen? Tietynlainen musiikki?

Koko konsertin minua kalvaa kummallinen olo siitä, että jokin soittotyylissä on chopinmäistä. Että oikeastaan kappaleet ovat Chopin-Griegiä, Chopin-Ravelia ja Chopin-Debussya. (Ravelin kohdalla se tulee selkeimmin ilmi, Debussyn kohdalla vähiten selkeästi.)

En siten ylläty, kun encoreksi tulee Chopiniä. Niin: en osaa musiikinteorian termejä ja olen surkea tunnistamaan kappaleita nimeltä. Mutta jotakin on sentään tarttunut. Kuulen, että Chopinin kohdalla pianistin temperamentti toimisi parhaiten. Hän näyttää itse olevan samaa mieltä, koska valitsee Chopinin kappaleen lisäherkuksemme. Tuo kappale soikin sitten erinomaisesti ja vaivatta ja täysin sivuvivahteitta. Tai ehkä en vain osaa havaita niitä. Mutta se kuulostaa chopinmäiseltä Chopiniltä. Enkä nyt koeta kirjoittaa, että edelliset kappaleet olisi soitettu huonosti, ei sinne päinkään. Ne vain edistivät encorea.

Sitten konsertti on äkisti ohi, pianisti on pyyhältänyt yöhön kravatistaan littein sormin kiinni pitäen. Musiikki on riistetty. Kävelemme linnan alueelta ulos, kaupungin kumajavat kirkonkellot pysyttelevät vaiti, jasmiinien, angervojen, sitrusten ja jasmikkeiden kukintojen tuoksut eivät tunnu päivänpainostavina vaan tuskin erottuvat, suurella tuomiokirkon aukiolla istuu suljettujen kahviloiden pöydissä ihmisiä, joille tuodaan enoteekista lasillisia. Menemme enoteekin terassille, konsertti on tyhjentänyt minusta liikkeen ja äänet. Kaksi punkkulasia maksaa yhteensä kuusi euroa. Saamme valtavat kupilliset suolaisia nakerreltavia palanpainikkeeksi.

Matka on loppumassa.

Olen ajopuunväsynyt, meren kulmattomaksi hioman keramiikansirun väsynyt, merkityksettömän maininginhuokauksen väsynyt. Mieli ei takerru sanoihin.

Palatsissa on vaikeaa nukkua, koska musiikki on tönäissyt sanattomia ajatuksia liikeelle. Niille on löydettävä sanat. Nyt mieli takertuu, raastaa, ja rauhoittuu vasta kun on saanut aikaan merkitysten alustavan punoksen.

Nukahdan vain hieman ennen kuin sunnuntaiaamun kirkonkellot alkavat useista kirkoista raiata kello seitsemän kumajavaa riemuaan. Nauramme kelloille, tuhatkaksisataaluvun pyöreälle pikku ikkunaiselle, joka voi olla ampuma-aukkokin alun perin, tykki alkaa yskiä laukauksiaan, pum, lasit helisevät, pum, torvisoittokunta kaupunkiaukiolla törähtää vauhtiin ja hönkyy menemään marsseja ja wienervalsseja. Nauramme ja olemme niin hereillä, että seuraavana yönä, kun Napoli on suistunut jalkallohuumaan, ei autontorvilta ole lainkaan vaikeaa nukahtaa.

Voi, kunpa osaisin olla niin väsynyt nytkin. Kello kirii yli puolenyön, jalan olisi saatava palautua unessa, huomenna on työpäivä. 

Sanat ja sorrettujen pedagogiikka

(Huomasin otsikkoa nakuttaessani, etten osaa kirjoittaa sanaa "pedagogiikka" tarkistamatta sen kirjoitusasua kirjan kannesta. Ei ihme, etten osaa sovitella ylleni asiantuntijan manttelia. Muitakin ongelmia siinä on - niistä lisää kirjoituksessa alla.)

Luen Paulo Freiren Sorrettujen pedagogiikkaa ja mietin, mitä ihmettä mahtavat tarkoittaa siitä muutamassa otteessa kuulemani ja lukemani arviot teoksen huonosti meidän aikaamme istuvuudesta. Tietysti Freire kirjoittaa brasilialaisista maatyöläisistä vuosikymmeniä sitten, mutta eikö muka meidänkin maailmassamme eletä hierarkioita? Ne eivät ehkä ole yhtä riuduttavan luuduttavia (ainakaan länsimaisen ihmisten yhteiskunnan sisällä - mutta miten kapea tarkastelukulma! pohjoinen-etelä? eläinten oikeudet?) mutta eivätkö ne silti ole tunnistettavia ja lamaannuttavia? Asiantuntijatehtävät vs. paskaduuni, esimerkiksi tähän törmää tuon tuosta. (Törmäsin siihen eilen keskustellessani ystävän kanssa ja melkein alkoi itkettää.) Työssäkäyminen vs. työttömyys. (Eikö työkkärin harjoitteluissa olekin ainakin osittain kyse jostain sellaisesta, jossa ihmisiä koetetaan säilöä nätimmin?) Naisten ja miesten välinen palkkakuilu (etenkin niissä asiantuntijatehtävissä); tästä ei voi alkaa keskustella ilman että aika pian joku alkaa käristä, miksi naiset eivät hae teknisille aloille - ja on lähestulkoon provokaatiota kysyä, että kävisiköhän niin tapahtuessa siten, että teknisten alojen naisten, ja kenties pian miestenkin, palkat alkaisivat laskea suhteutettuna muiden alojen palkkaukseen. Normaaliuspaineet ylipäänsä ja häpeä, jota varmasti lähes jokainen joutuu nieleksimään aina välillä sen takia, ettei ole osannut asettua normaaliin jakojäännöksittä, pienittä kummallisuuksitta. Sinne saakka että antaa normaalille palttua, ainakin. (Onko se koskaan täysin mahdollista, ainakaan yksin? Kirjoittaminen auttaa siinä: se johtuu siitä, että tätä ei tehdä yksin. Ei ole vitsi, kun sanon tämän olevan kirjeenvaihtoa, tämän mitä moni pelkää kuollakseen ja mistä aina välillä hyväntahtoisesti varoitellaan: asettaa itsestään informaatiota verkkoon kenen hyvänsä luettavaksi.)

Niin: kirjoittaminen. Paulo Freire kirjoittaa kirjoittamisesta näin:

Analysoidessamme dialogia inhimillisenä imiönä löydämme sen olennaisimman piirteen: sanan. Sana on muutakin kuin vain väline, joka mahdollistaa dialogin. Siksi on tarkasteltava sen perusrakennetta. Sanalla on kaksi ulottuvuutta: reflektio ja toiminta. Niiden vuorovaikutus on niin kiinteää, että jos toinen ulottuvuus - edes osittain - uhrataan, kärsii toinenkin välittömästi. Aitoa sanaa ei ole olemassa ilman praksista. Aidon sana lausuminen on maailman muuttamista.

Epäaito sana, joka ei kykene muuttamaan maailmaa, syntyy, kun sen perusulottuvuudet asetetaan toisiaan vasten. Kun sanalta riistetään toiminnan ulottuvuus, kärsii reflektion kyky automaattisesti ja sana muuttuu joutavaksi höpinäksi, vieraantuneeksi ja vieraannuttavaksi "sanahelinäksi" - verbalismiksi. Siitä tulee tyhjä sana, joka ei kykene kyseenalaistamaan maailmaa. Kyseenalaistaminen ei nimittäin ole mahdollista ilman sitoutumista muutokseen eikä muutosta ole ilman toimintaa.

Jos toisaalta painotetaan vain toimintaa reflektion kustannuksella, sana muuttuu aktivismiksi. Tällainen toiminta toiminnan vuoksi estää aidon tietoisen käytännön ja tekee dialogin mahdottomaksi. Molemmat vastakkainasettelut luovat epäaitoja olemisen muotoja ja samalla epäaitoja ajattelumalleja, jotka puolestaan vahvistavat alkuperäistä vastakkainasettelua.

(Freire, Sorrettujen pedagogiikka, suom. Joel Kuortti, s. 95-96.)

Heti ensimmäiseksi on todettava, että korvaani särähtää aika voimakkaasti tuo tuomitseminen aitoon ja epäaitoon. Tavallaan olen Freiren kanssa samaa mieltä siinä, että kieli on elävimmillään, voimakkaimmillaan ja kiinnostavimmillaan sitoutuessaan toimintaan - sanallistamattoman sanallistamiseen, nimeämiseen, jäsentämiseen, työn järjestämiseen, ihmisten lähentämiseen ja niin edelleen, muutokseen - enkä tietysti ole ainoa näin ajatteleva. (Vastaava ajatus reflektion ja toiminnan yhteydestä löytyy myös Deweylta, ja samoin tuo aidon sanan mahti - se olisi sanan ruumiillistuminen, kuvaus siitä, miten sanat kantavat sisällään merkitystä, eivät kuten bussi matkustajiaan vaan kuten odottava eläin poikastaan. Eroja tietysti kannoissa on: Freire ajattelee ainakin tässä kohdin välineen joksikin aika ulkoiseksi, ehkä myös hyödyn, kun taas Deweylta löytyy omituinen dialektinen humpsautus sen suhteen, että lopulta kaikkein hyödyllisintä on taide tai esteettinen, koska se niin konkreettisesti muuttaa meitä ja maailmaa, sitoo meidät maailmaan avaten aisteja ja kiinnostusta.) Ja sitten toisaalta: Minun on aika vaikeaa uskoa, että olisi mitään yksiselitteistä universaalijakoa aitoon ja epäaitoon. Se, mikä on yhdessä kehitystasossa tai elämäntilanteessa puhuttelevaa, ei toisessa välttämättä ole. Ehkä tämä voisi tarkoittaa sitä, että meidän yhteiskunnassamme hierarkiat ovat pienempiä, henkilökohtaisempia, piilotetumpia? Tätäkö tarkoitetaan postmodernilla? Joskus voi olla vaikeaa löytää toista ihmistä, joka kokisi saman painon olemisen tavassaan, samat vaikeudet pyristellä sen alta.

Tietysti on myös tekstejä, joiden siivet eivät tunnu kantavan juuri tekijää pidemmälle - ei minun tarvitse kuin ajatella ukin vanhuuspäivillään aloittamaa runoharrastusta, jonka säkeet eivät onnistuneet liikauttamaan ketään "käki mehtässä kukkuu, sisällä vaimo nukkuu" -tyylillään; minulta jäi tajuamatta, miksi ukki ei purkanut herravihaansa tai alkoholismikokemuksiaan runoihin, ehkä hän ei ajatellut sellaista soveliaaksi tai ehkä se edusti hänelle jotain mistä oli jo menty eteenpäin ja hän oli sopeutumassa tai solmimassa rauhan maailman kanssa juuri ennen kuolemaansa, tiedä tuosta. Silti oli aivan selkeää, että runot tekivät jotain ukissa ja ukille, ne kiinnostivat häntä, pitivät häntä vireänä, selvästi olivat tärkeä osa hänen päiviään. Minusta tuntuisi jotenkin karmivalta sanoa, etteivät ne olleet aitoja sanoja tai yritys dialogiin. Selvästi ukki yritti dialogia niiden kautta. Minä se en onnistunut kuulemaan olennaista noiden ontuen mutta päättäväisesti ja sangen arvattavasti rimmaavien pastoraali-idyllien takaa. Kuuntelin kyllä kohteliaasti mutten oikein kuullut, mistä oli kyse. Kommunikaatio on pirun vaikeaa.

Joskus kun luen kritiikkejä toisen tekstiin, ajattelen juuri tuota: jaaha, kriitikko ei ole onnistunut kuulemaan kieltä elävänä. Sellaista sattuu. Se sattuu. Tuntuu pahalta joutua kuulemaan, tulla leimatuksi, että on vain sanahelistellyt, jos on mielestään tehnyt jotakin, minkä on tuntenut vapauttavan omaa olemista ja tarkentavan käsityskykyä, kykyä löytää yhteyksiä toisiin, kykyä havahtua. Minulla on aika paljon kokemusta tästä, ei niinkään oikeastaan minkään oikean kirjoituksiani koskevan kritiikin kohteeksi joutumisesta, ehkä koska ajatus oikeasta julkaisemisesta tuntuu älyttömän pelottavalta sen jälkeen, miten kirjoittamiseen on suhtauduttu esimerkiksi kotonani. En usko koskaan pystyväni kirjoittamaan vanhemmilleni ja puhumisenkin kanssa on vähän niin ja näin. Useimmiten mitään yhteyttä ei synny. Se saa vähän säikyksi sen suhteen, pystyisikö koskaan kirjoittamaan mitään aitoa. (Tuo jako tuntuu lamaannuttavalta, sitä on helppoa alkaa pelätä.) Ja silti - huomaan eläväni kieltä, sanallistavani, tutkivani maailmaa kielen kautta, solmivani yhteyksiä. Jotkut kirjoittamani asiat ovat olleet enemmän sormiharjoituksia ja hajatelmia, mutta niitäkin välillä tarvitaan, jotta edes joskus asiat tiivistyvät ja teksti elää ja hengittää.

Ymmärrän kyllä erottelun aktivismiin, verbalismiin ja aitoon sanaan, ymmärrän sen sitä kautta, miten ajattelen joistain omista teksteistäni ja siitä, mitä joskus jossain tulen sanoneeksi, kuulen sanovani. (Eikö muuten ole kummallista, miten yksi vieraannuttavimpia kokemuksia on se, kun pelkää sanoa jotain ja silti kokee välttämättömäksi sen sanomisen ääneen tässä ja nyt, ja sitten sitä ikään kuin jähmeästi siirtyy oman itsensä ulkopuolelle kuullakseen, miten sanat oksentuvat puuroisen kuuloisina suusta ulos - minun on täysin mahdotonta kuvitella missään tilanteessa ääntäni muuta kuin puuroiseksi, kun puhun, se on niin täynnä pelkoa siitä, että pian jo joku nauraa ja huutaa "vammainen"; soisin tämän menevän ohitse jo, ei sellaista ole sattunut pitkiin aikoihin, mutta ehkä on hyväkin, ettei se mene ohi, kun kuitenkin uskallan puhuakin jo ja jopa ihan vieraillekin ihmisille; ehkä on hyvä muistaa, mitä on jähmettyä pelosta konkreettisesti, se ehkä saa keskittymään tarmokkaammin sellaisten tilanteiden rakentamiseen, joissa kenenkään ei tarvitsisi jähmettyä mykäksi pelosta - eikö ole kummallista, että yksi vieraannuttavimpia kokemuksia on sellainen kokemus, jonka kai pitäisi tulkita tarkoittavan vieraantumisen torjumista, aktiivisen asenteen ottamista, uskallusta? Miten tuollaisessa tilanteessa voisi tuntea toimivansa sen sijaan että sanottava vain maagisesti ja kivulloisesti pusertuu itsestä ulos? Tuntuuko subjektiivisuus, subjektiminä, aina yhtä oudolta ja vieraalta? Ehkä tämän takia kiinnyin Meadiin ja päätin tarttua pragmatisteihin kauan sitten. Meadin kirjoitus siitä, miten subjektiminää ei koskaan ehdi saada kiinni, talletettua, kuulosti tutulta ja liittyi itseäni askarruttavaan ongelmaan, jonka kuvasin yllä - siihen, miten tulee sanoneeksi jotain, jonka haluaa sanoa mutta jonka samalla haluaisi olla sanomatta, koska pelkää niin kovasti, ja miten vieraalta tuo toimiva minä tuntuu.)

Siis: Ymmärrän kyllä erottelun aktivismiin, verbalismiin ja aitoon sanaan, ymmärrän sen sitä kautta, miten ajattelen joistain omista teksteistäni ja siitä, mitä joskus jossain tulen sanoneeksi, kuulen sanovani. Tiedän joskus sanovani asioita, jotka on tarkoitettu pehmentämään eroja ja jotka vain helisevät. Mitä sinulle kuuluu, esimerkiksi. Olen menettänyt uskoni sen kykyyn saada aikaan mitään järjellistä vastausta, ainakaan yleensä. Yhtä hyvin voisin sanoa: "Suhtaudun sinuun ystävällismielisesti ja aion kunnioittaa sinua. Siirtyisimmekö nyt itse asiaan, kiitos." Jos toinen haluaakin kertoa jostain itseään ravisuttaneesta, harvemmin hän siihen menee mitä sinulle kuuluu -kysymykseni kautta. En ole ihan varma siitä, pidänkö tällaisesta kohteliaisuudesta. Enimmäkseen en. Siksi minun on vaikeaa keskustella uusien opiskelutovereideni kanssa kohteliaisuudesta. Tulin nimittäin möläyttäneeksi eräässä keskustelussa, että uudella alalla henki on hurjan erilainen kuin siellä, mistä tulen. (Tai ainakin millainen se oli silloin kauan sitten, siitähän on aikaa jo. Eivät asiat pysy samoina.) Millä tavalla, haluttiin tietää. No, täällä ollaan kauhean kohteliaita, sanoin. Sehän on vain hyvä asia, he sanoivat ja utelivat lisää, millä tavalla aiemmin oltiin epäkohteliaita. Kuvailin vähän tyyliä ja he vaikuttivat täysin kauhistuneilta. Täällä on varmasti ihanaa olla, he sitten sanoivat. Tavallaan, sanoin, tavallaan... ja toisaalta ei ollenkaan. Toisaalta minä kaipaan avoimuutta ja eläviä ristiriitoja. Kohteliaisuus voi peittää melkoisia julmuuksia. Eikä niihin osaa puuttua, kun niitä ei kohteliaisuudelta huomaa. Keskustelutoverit näyttivät siltä, kun joku olisi kipannut heidän niskaansa jääkylmää vettä.

Keskustelussa tietää kyllä, väittäisin, useimmiten aika hyvin, liikutaanko sanahelinässä (me ollaan ryhmä, me ollaan hyvä ryhmä, ehkä vähän paheksutaan muita, meillä on proggis, me tehdään sitä näin ja näin), joka on sekin, älä käsitä väärin, erittäin tärkeää, koska ihminen on hauras pieni olento ja usein vaikeisiin asioihin voi kaivautua vasta kun on riittävän turvallinen olo, ja sitähän sanahelinä juuri luo, vai möyritäänkö jossain aidosti muuttuvassa, muokkautuvassa, epävarmassa tilassa. Vai onko kyse siitä, että koetan nyt saada tuon toisen suostumaan liiemmittä vastalauseitta johonkin, minkä näen parhaaksi etenemistavaksi (aktivismi). (Mitä aktivismiin tulee terminä, minua on aina ällöttänyt itsensä aktivistiksi mieltäminen ja olen murissut, jos toinen on kuvannut minut aktivistina, koska jotenkin olen ajatellut, että aktivismi tarkoittaisi sellaista näkemystä, että tietää jo, mihin pitäisi mennä, ja nyt vaan pistettäisiin tuulemaan - ja minähän en tiedä! Voin tietää jostain, että ei, tätä en ainakaan halua, mutta ei minulla ole valmiita vastauksia etenemisen suhteen itselleni, saati sitten toisille. Yhdessä kirjassa, metodioppaassa, jota luin eilen, tuli esiin aavistuksen verran aktivismimainen asenne: siinä esiteltiin tietty metodi ja mainittiin, että vaikka metodissa on vakavia aukkokohtia ja ongelmia, se on silti paras nykyään tunnettu etenemistapa ja niin sitä käytettäköön, aamen: on turhaa kritisoida etenemistavan ongelmia, jos ei ole esittää vaihtoehtoista käytäntöä tilalle. Teki mieli parahtaa: Ei kai etenemistavan ongelmien esiintuominen välttämättä tarkoita, että haluaisi tuon etenemistavan kieltämistä! Ehkä sitä voisi hienosäätää? Mitä muuta tieteen historia on ollut kuin samperinmoista hienosäätöä ja luovimista pahimpien karikkojen ympäri? Ei kai metodioppaan tarkoitus ole tukkia ihmisten suuta ja estää heitä epäilemästä? Mikä ihmeen metodi se semmoinen on, joka niiskauttaa epäilyksen nähdessään ja toteaa: "Hedelmätöntä, lopeta heti!" - Hetkittäin tietysti saatan olla hyvinkin varma siitä, että jotta tämä tietty tekemäksemme hyväksytty palanen saadaan valmiiksi, on tehtävä ensin näin, sitten näin ja sitten näin. Mutta herramunjee, ei ole yleensä kovinkaan kaukana se hetki, kun äkisti kesken tekemistä tajuan, miten mielivaltaista se kaikki on... vaikkapa tekstiä tarkastettaessa pilkku- tai yhdyssanasäännöt: miten erilaiset eri kielissä, miten luonnollisina kuullut, miten paljon tekstin sisällön vastaanottoon vaikuttavat... no, korjaan nämä nyt silti tähän, koska näin me teemme, mutta en voi olla kysymättä, lopulta, mikä tämän kaiken syvempi merkitys on. Eikö tosiaan olisi jotain mielekkäämpääkin kuin viilata pilkkua tai irvailla siitä, ettei joku opi yhdyssanasääntöjä? Ovatko ne tärkeitä juttuja, lopulta?)

En tiedä, kuulostaako tämä sinusta tutulta, mutta minusta keskustelussa parasta on se tunne, kun huomaa jonkin uuden alkavan muotoutua - uuden tavan kokea, toimia, ymmärtää. Se on raskas ja vaarallinenkin tunne, mutta yhtäkaikkisen kihelmöivä. (Kahdenkesken en koe tuota vieraantumista itsestäni sanoessani jotain merkityksellistä; ehkä siinä on syy siihen, miksi pidän keskustelemisesta kahden kesken tai miksei kolmin ja neljinkin, mutta ei suuremmassa seurueessa.)

Tavallaan Freiren lukeminen saa toiveikkaaksi ja tavallaan ei. Hän kuvaa joitain hyvin tuttuja kehityskulkuja ja ajatuksia - kuten ettei toista voi emansipoida, voi auttaa ja kätilöidä ja pysytellä dialogissa, mutta lopulta muutos tapahtuu ihmisessä itsessään - ja yhdistelee kiinnostavalla tavalla eksistentialismia ja marxilaisuutta. Mutta sitten: kuten eksistentialismi, ainakin, ja ehkä myös marxilaisuus, teksti on hirvittävän ihmiskeskeistä. Kavahdan sitä kohtaa, jossa Freire kirjoittaa kasvatuksen vapauden käytäntönä kiistävän, että maailma olisi ihmisistä irrallinen todellisuus. Siteeraan:

Aito pohdinta ei tarkastele ihmisiä abstrakteina eikä maailmaa ilman ihmisiä, vaan ihmisiä suhteissaan maailmaan. Näissä suhteissa tietoisuus ja maailma ovat samanaikaisia: tietoisuus ei edellä maailmaa eikä ole sen seuraus... Yhdessä chileläisistä kulttuuriopintopiireistämme ryhmä keskustelu koodin pohjalta kultuurista antropologisena käsitteenä. Keskustelun aikana yksi maatyöläinen, joka talletuskäsityksen mukaisesti olisi luokiteltu täysin oppimattomaksi, sanoi: "Nyt ymmärrän, että ilman ihmistä ei ole maailmaa." Kasvattaja totesi: "Jos kehittelisimme tätä ajatusta ja olettaisimme, että kaikki ihmiset kuolisivat, mutta muutoin maailma säilyisi ennallaan puineen, lintuineen, eläimineen, jokineen, merineen, tähtineen (...) niin eikö tämä kaikki olisi maailma?" Tähän maatyöläinen puolestaan vastasi painokkaasti: "No ei. Eihän olisi ketään sanomassa: 'Tämä on maailma.'" (s. 87-88)

Minun on tietysti hyvin vaikeaa ajatella hyväksi sellaista maailman kuvausta, jossa esimerkiksi delfiinien maailma ei olisi maailma. Tai kissan maailma. Tai käärmeen. Tai minkä tahansa olennon, joka elää, tuntee ja havaitsee, jolla on intressejä. Minun on myös vaikeaa ajatella, että jos kerran puhutaan sorrosta, tässä maatyöläisen uudessa käsityksessä ei olisi otettu sortajan roolia. Enkä nyt tarkoita sitä, syökö hän lihaa vai ei - tarkoitan sitä, että tuossa kiistetään periaatteellisesti muu kuin symbolikielellinen, ihmiskielellinen kokemus. Sitä en tietenkään tahdo hyväksyä, koska se tuntuu aika kummalliselta rajaukselta. Kummalliselta, joskin laajasti hyväksytyltä. (Ja kun ajatellaan sortoa, on vaikeaa olla ajattelematta sitä, että onhan se tietysti aika kätevä kanta ajatella, ettei esimerkiksi häkkikanalla ole maailmaa, koska jos häkkikanalla ajattelee olevan maailman, ja tajuaa, millaiselta se saattaa vaikuttaa, ja miten itse on mukana pitämässä sitä rakennetta pystyssä - no, ei se ole mukava tuntemus.)

(Muistan erään keskustelun aiheen tiimoilta: "Tuo on kauhean kunnioitettavaa, ettet syö lihaa, mutta eikö se ole kauhean raskasta ajatella, miten tuotantoeläimiä pidetään?" Vastaan: totta kai se on, ja osittain siksi en syö lihaa. Toinen: niin sitten sun ei enää tarvitse ajatella sitä samalla tavalla. Minä: ei, ei sitä voi sulkea pois mitenkään, kyllä mä ajattelen sitä kun katselen, mitä ihmiset ostaa kaupoissa ja ottaa ravintolassa lautaselleen. Toinen: sehän on ihan kauheaa, se ei voi olla sulle hyväksi ajatella sitä niin paljon. Minä: no, toistaiseksi olen kyllä ihan tyytyväinen tähän asiaintilaan. Toinen: anteeksi että otin lihaa mutta mä en kyllä ikinä pystyisi jättämään sitä, tykkään siitä niin paljon. - - missä vaiheessa vältän hiuksenhienosti toteamasta, että se ei voi olla sulle hyväksi, että jäsennät itsesi noin riippuvaiseksi lihasta ja kyvyttömäksi muutokseen, mutta tietysti jätän sen toteamatta, koska, no, mitä se auttaisi? Mutisen jotain sen tyyppistä, että itsehän me meille tärkeät jutut valitsemme ja saamme valita. Ei multa tarvitse anteeksi pyytää. Hankalia kohtia, joihin aina välillä luiskahdetaan. Oma senhetkinen kyvyttömyys pysyä merkityksellisessä, pyörtö kohteliaisuuden puolelle, koska ei jaksa uskoa, että toiset voisivat olla niin suvereeneja, niin valmiita epämukavuuteen. Huooh. Vai onko kyse vain hiuksenhienosta arviosta, ettei toisen konfrontointi hänen pyydettyään anteeksi omalla tavallaan ainakaan saisi häntä suopeammaksi ajatukselle, että oikeastaan vankat käsitykset siitä, mihin itse pystyisi ja mihin ei, voivat olla haitallisia ja että niitä voi olla järkevää koetella? Paha sanoa. Omaa toimintaa on vaikeaa arvioida. Sotkuista spagettioksennusta kaikki tyynni. Välillä kyllä mietin, opinko joskus suoremmaksi. Haluanko oppia. Sitten kun välillä olen suora, kadun sitä pitkään ja hartaasti, koska minusta tuntuu, että olen koettanut päättää toisten puolesta, mikä olisi heille parhaaksi. Inhoan ainakin itse, kun minuun kohdistetaan sellaista asennetta ilmaisevaa käyttäytymistä. Saattaa vaatia aikamoisia ponnistuksia, etten saa vastareaktiota ehkä ihan järkevääkin asiaa vastaan vain sen takia, että se on esitetty tökerösti ja liian suoraan puuttuvasti.)

Freire on tanakasti sitä mieltä että vain sorretut voivat vapauttaa itsensä, että sortajat eivät voi niin tehdä. En voi kuin ajatella, mitä tällainen premissi tarkoittaisi eläinten oikeuksien kohdalla. Tai edes niiden kunnioittavamman kohtelun kohdalla. (No, ehkä onkin niin, että tuossa näkökulmassa koko kysymys olisi absurdi, koska eihän eläimillä ole maailmaa, kokemusta... ne hyväksytään esineenkaltaisiksi.) Freire kirjoittaa topakasti, ettei tilanteen muutos lähde koskaan sortajista. Sortajista voi kyllä tulla käännynnäisiä, jotka ajavat sorrettujen asiaa, mutta heitä painaa menneisyys: he eivät osaa uskoa, että sorrettujen on löydettävä oma äänensä, he uskovat, että sorrettuja on opetettava, heille on kerrottava, miten vallankumous tehdään ja niin edelleen. Oma ääni: taas ääni, sanat. Ikään kuin kieli vapauttaisi esineenä olemisesta. Kieli, eikä kokemus, hengitys ja kyky tuntea kipua ja mielihyvää.

Tietysti Freire kirjoittaakin pedagogiikasta. Miten sorrettuja voidaan kätilöidä ymmärtämään sorrettuutensa ja murtautumaan siitä ulos. Ei häntä kiinnosta perhosten tai saukkojen pedagogiikka. Mutta yhtäkaikkisesti en voi olla miettimättä, Freireä lukiessa, mikä voisi olla toisaalta esineeksi vain vaivalloisesti jäsennettävien, toisaalta selkeästi pedagogiikan kohteeksi sopimattomien olentojen sorron loppu. Toivottavasti Freire on yhtä väärässä sorron purkautumisen lähtökohdasta kuin maailmastakin. (Hupaisia toiveita ja tunnen itseni vähän huikentelevaiseksi kirjoittaessani, että Freire on väärässä. Mutta minusta kielen pitäminen kokemuksen välttämättömänä piirteenä on harhaista. Voi karmeus. Ojasta allikkoon: nyt minusta hän ei ole vain väärässä, vaan myös harhainen. Ääh. Ole sitten tässä leimaamatta ja tuomitsematta... ärsyyntynyttä naurua.)

Ihmisten kohdalla, ihmissorrettujen kohdalla, onko hän oikeassa? Ehkä hyvinkin. Mitä se tarkoittaisi asiantuntijuuden kohdalla, kysyn. Asiantuntijuuden perinteinen määritelmä Osaamisen kehittäminen työelämässä -kurssin luentomonisteiden mukaan: "Mastery of explicit and often certified knowledge on a certain subject." Tämä ei riitä kurssisynopsiksenkaan mukaan: perinteinen asiantuntijuuden määritelmä on liian staattinen ja subjektiivinen. Siinä asiantuntijuus kiinnittyy yksilöön ja tarkasti rajattuun aiheeseen, ja vieläpä eksplikoidun tiedon muodossa. Mitä olisi esimerkiksi kasvatusasiantuntijuus, jos Freiren ajatukseen pedagogiikasta on uskominen? Kai se olisi kykyä pysyä dialogissa kasvatettavien kanssa, kykyä kuunnella heidän kokemustaan, kykyä tukea heitä? Mitä on asiantuntijuus tuollaisessa toiminnassa? Eikö se olisi juuri sitä, että tietää, ettei voi hallita asiaa, että tavoiteltu muoto on vasta kehittymässä?

Esipuheessa Freire siteeraa toimittaja Marcio Moreira Alvesta, joka totesi Freirelle dogmaattisten oikeistolaisten ja vasemmistolaisten molempien kärsivän "epäilyn puutteesta"(s.41). Kohta on eittämättä herkullinen - ja tehokkaampi kuin satakaupalla sivuja varmuuteen pyrkimisen mielettömyydestä. Ajatella, että jonkun voidaan sanoa kärsivän epäilyn puutteesta! Olen kuullut todistuksia (enimmäkseen asianomaisen selän takana, tietysti) ihmisten kärsimyksistä heidän varmuuden puutteessaan ja/tai kutsumuksen puutteessaan, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun näen jonkun tulevan sanallistetuksi epäilyn puutteesta kärsiväksi. Hihityttää.

Entä jos hyväksyy omat kysymyksensä ja epäilynsä? Jos vain hyväksyy ne osaksi etenemistä? Onko sille edes vaihtoehtoa?

Ja: mistä nousee äkisti kummallinen varmuus, tuntu jostain asiasta kiinni pitämisestä? Se se kummalliselta tuntuu, tuo omituinen haluttomuus päästää kannasta irti. Minun on esimerkiksi hyvin vaikeaa ja jopa mahdotonta kuvitella, että äkisti jotenkin alkaisinkin lakata ajattelemasta, että muillakin eläimillä on maailmansa ja kokemuksensa. Miksi? Koska olen viettänyt aikaa niiden kanssa, tehnyt niiden kanssa asioita ja välillä ällistynyt niiden kyvyistä neuvotella asioista ilman sanoja. (Lukemani ja kuulemani nojalla suostun vieläpä kuvittelemaan, että niilläkin eläimillä, joita en tunne niin hyvin, niilläkin on mieltymyksensä ja pelkonsa ja kiinnostuksenkohteensa; en ymmärrä, miksi minun pitäisi pitää tuntemiani eläimiä poikkeuksena intressiensä suhteen vain siksi, että satun tuntemaan ne ja niitä toisia en.) Mitä se tarkoittaa, että olemme tehneet asioita yhdessä? Että olemme kuunnelleet toisiamme? Eikö se tarkoita, että jollain kummallisella tavalla eläimet ovat opettaneet minua, kasvattaneet minua johonkin suuntaan? Onko sittenkin niin, että niillä on ääni - vaikkei kieltä - ääni, toiveita ja kiinnostuksia, jotka ovat hahmotettavissa?

Tänä aamuna tulin ajatelleeksi ääntä, sanoja ja äänettömyyttä sekä ääneti viestimistä. Kurkku oli niin kipeä ja ääni maassa, etten pystynyt puhumaan. Harhailin huoneistossa eestaas etsien illan teekuppia. Fauni luuli minun suuttuneen hänelle, kun en vastannut mitään. Olisin osoittanut kuppia sen löydettyäni, mutta en löytänyt sitä. Lopulta löysin kuin löysinkin sen kaipaamani kupin, juuri kun kaasin kuumaa vettä jo toiseen kuppiin, ja koetin osoitella Faunille kuppeja ja kohautella harteita ja virnistellä osoittaakseni, että voi luoja minua pölkkypäätä, tässähän se kuppi oli siivosti keittiöön korjattuna, ja nyt likasin turhaan toisen kupin. Ei hän oikein ymmärtänyt. Oli otettava kynä ja kirjoitettava asia paperille. Se sai ajattelemaan, miten vaikeaa on joskus ilmaista asioita ilman sanoja. Joskus se on vaikeaa, joskus helppoa. Monet tunteet tulee ilmaisseeksi kehon asennolla ja äänen värillä silloinkin kun ne koettaa kätkeä. Mutta monimutkaisemmat asiat - vaikkapa toimintasuunnitelmat, intressit - jäävät helposti ilmaisematta sanoitta. Vaikka kyllä kai ne voivat olla sanoittakin. Ei - varmasti voivat.

Mietin ihmisen ja muun eläimen suhdetta edelleen. Sitä, miten voin opettaa eläimelle tempun ja tempun myötä tiettyä asennetta, mutta miten vieläkin enemmän koen sen opettavan minulle asioita. (Ehkä sekin kyllä kokee minun opettavan sitä kaikessa estottomuudessa, vatsani avoimessa paljastamisessa ja niin edelleen? Ehkä hämmennän sitä ja se oppii sietämään hämmennystä, toimimaan siinä?) Kumpi on opettaja, kumpi oppilas? Enkö juuri eläimiltä ole saanut eniten sen suhteen, mitä pidän oman sosiaalisessa ulottuvuudessa vapautumiseni kulmakivenä - ymmärrystä siitä, ettei vika siinä, ettei minua hyväksytty aikanaan, ollut etupäässä minussa vaan toisissa (plus tietysti jääräpäisyydessäni mukautua leikkiin kaikissa kohdin; minulle ehti kehittyä valtava jääräpäisyys, koska ammattikasvattajat eivät päässeet puuttumaan kasvamiseeni ennen kouluikää - sen on täytynyt tuntua raivostuttavalta niistä, jotka olivat omaksuneet ajatuksen, ettei sillä tavalla saa olla jääräpäinen; äidilläkin on vaikeuksia hyväksyä jääräpäisyyteni ja itseohjautuvuuteni, vaikka hän sanookin, että hänen tavoitteenaan oli antaa meille lapsille mahdollisuudet juuri siihen, hänelle kun sellaiseen ei juuri mahdollisuuksia annettu ja hän ehti lapsettomuuden venyessä ajatella moneen kertaan, miten hyödyllinen sellainen jääräpäisyys voisi olla piirteenä)? Että saan olla, miten olen (niin vaikea kuin siihen onkin uskoa toisinaan), tapahtua, kuten tapahdun? (Näitä on välillä vaikea hyväksyä itse.) Ja ettei sitä paheksuta tai siitä rankaista? (Vaan suhtaudutaan välinpitämättömästi - on melkoinen helpotus, ettei jotakuta erityisemmin kiinnosta jokin ero, ettei hän ala rakentaa siitä eriarvoisuutta.) Eikö juuri tämä ole se lahja, jonka hevoset, koirat ja kissat ovat antaneet? Eivät ne koskaan ole sanoneet, että olen vääränlainen ja minun pitää muuttua sellaiseksi kuin ne haluavat. Eivät ne ole yrittäneet kouluttaa minua, eivät sopeuttaa eivätkä ryhmäyttää. (Enkä nyt halua taaskaan esittää, että sopeutuminen ja ryhmäytyminen olisivat jotain itsessään pahaa. Mutta että ehkä ne korostuvat liikaa ihmisten maailmassa ja että niistä tietyin osin irtisanoutuminen demonisoidaan helposti. Muut eläimet eivät sentään yritä syyllistää siitä thoughtcrimesta, että joku on jostain ryhmän korostamasta mutta lopulta sen toiminnalle varsin merkityksettömästä yksityiskohdasta toista mieltä kuin muut ryhmän jäsenet tai yksinkertaisesti on päätynyt elämään toisella tavalla syystä tai toisesta.)

Nyt siirryn takaisin lukuhommiin ja lepäämään itseäni terveeksi. Ihmettelemään lisää sitä, miten kummalliseksi - miltei tunnistamattomaksi muutoin kuin aiemman kirjallisuuden pohjalta - kommunikaation kuvaus muuttuu, kun se keskittyy yksinomaan ihmisten väliseen kommunikaatioon.