maanantaiaamu

 Mitä enemmän luen itämaisia, sen enemmän mietin, että näitä olisi joku ehkä voinut luettaa myös koulussa. Tarkoitan tätä: Onko kasvuiässä ja nuoressa aikuisuudessa mitään kamalampaa kuin ne ihmiset, jotka kysyvät, miksi aikoo isona? Eivätkö ne ole olleet tyytyväisiä siihen pisteeseen, missä olen ollut kysyttäessä? (Ja joka tarkalleen ottaen on melko täsmällisesti sama piste jossa olen nytkin, olennaisilta ulottuvuuksiltaan.) Missä kaapissa ne ovat itse eläneet? Eikö voisi olettaa, että jokainen päälle kolmikymppinen on jo jollain tasolla tajunnut, miten harvoja asioita sitä lopulta valitaan ja miten useimmat asiat sen kun saapastelevat elämään ja niiden kanssa opitaan pulaamaan? Ja miten vähän oikeasti tarvitsee suunnitella tai hallita (inhonpuistatuksia koko hallinnan käsitteestä)? Miten paljon voi menettää, jos kaventaa elämänsä putkinäköiseksi muutaman tavoitteen jahtaamiseksi? Joskus toki jokin asia on semmoinen, että keho sanoo niin vahvasti ei, että sen poisvalitsee sen kummemmin problematisoimatta. Mutta sen kummempaa suuntaamista en ole ainakaan itse tarvinnut tai kaivannut.

Dogen, 1200-luku:

To carry yourself forward and experience myriad things is delusion.

That myriad things come forth and experience themselves is awakening.

What we are looking for is what is looking.

Ja sitten tietysti suuren hupsun kirjoitukset siitä, miten nätisti se valaistuminen sujuukaan. Aistin niissä tiettyä (tuttua) huvittuneisuutta henkisen kasvun ajatusta kohtaan. (Juu en ole ikinä halunnut valaistua, musta sekin on taas ihan omalaatuinen päämäärä. Mulle riittää tämä tässä ihan hyvin, ja tämä tässä itseohjautuu riittävän hyvin.)

Olisihan sitä tietysti voinut stressata koko elämänsä kaikesta jonniinjoutavasta, kuten että vastaako oma positio viiden vuoden kuluttua omia senhetkisiä ennakkoluuloja ja päähänpinttymiä. (Sitäkin on tullut kokeiltua sen kerran kun joutui urasuunnittelukurssille toisen yliopistotutkinnon aikana, ja tietysti työkkäriin valmistuttuaan jouduttuaan. En jaksa sitä meemiä päivää, kahta kauempaa, mutta ne pari päivää voivat olla tosi intensiivistä paruntaa ja siitä voi jäädä joksikin aikaa mielenmaisemaan semmoinen outo meemi, että haluaisinko oppia ajattelemaan noin, että pitää valita ja suunnata aktiivisesti. Vielä sitä halua ei ole löytynyt. Mutta huvittavaa kyllä mulla on ollut muutama ystävä, jotka ovat puhuneet näitä, ja heidän seurassaan olen jotenkin yrittänyt virittäytyä sille taajuudelle ihan automaattisesti. Mutta en saa sitä taajuutta pidettyä yllä ilman jatkuvaa tukea - se on ilmiselvästi vasta lähikehityksen vyöhykkeelläni.) Ja voisi surkutella, miten myöhään on kirkastanut arvojaan, uskaltanut repäistä itsensä ympyröistä, joista ei lopulta löytynyt pidempiaikaista virikettä. Mutta miksi? Mitä se hyödyttäisi? Ja eikö sekin aika muka ollut aivan täyteläistä ja innostavaa? (Oli se omalla tavallaan, kaikissa tavoissa ja jaksoissa on oma sisäinen logiikkansa, jota voi tarkastella ilolla ja huvittuneisuudella sitä kohtaa läpieläessään.) Ja enkö sillä aiemman surkuttelemisen logiikalla joutuisi taas parinkymmenen vuoden päästä surkuttelemaan, miten vähän ymmärsin nyt, ja kuvittelevani ymmärtäväni silloin asiat kohdalleen? (Olen melko varma, että käsitän asiat väärin ja se huvittaa minua suunnattomasti.)

Sen suhteen kyllä olen kiitollinen, etten missään vaiheessa ole ymmärtänyt höläsen pöläystä näistä tavoitteista, joista moni puhuu seurassa. Uratavoitteista, ansaintatasotavoitteista, bucket listeistä ja sen semmoisista.

(Nuorempana toki leikin välillä ajatuksella, että haluaisin jotenkin maagisesti tulla tosi älykkääksi, jollain tunnustetulla tavalla. No hyvinpä sekin sujui. Nykyään naurattaa: miksi ihmeessä? Hurmaavakin olisin halunnut olla aina välillä, mutta sen suhteen olen sentään tunnistanut rajani tarkemmin ja tajunnut myös, että näkymättömyys on useimmissa ympäristöissä hurmaavuutta parempi strategia - näkymättömyyden ylläpitäminen on paljon ergonomisempaa ja vähemmän voimia syövää.)

(Ja sitten pirulainen haluan jäsentää jotain kirjoittamalla ja koska olen ainaisessa kiitollisuudenvelassa muille, jaan kirjoitukseni, enkä enää olekaan näkymätön mutta en kyllä onneksi kovin hurmaavakaan, kunhan omituinen horisija, koska semmoisia ihmiset ovat.)

Vai onko kukaan niistä saavutusjutuista lopulta oikeasti kiinnostunut? Onko kyseessä vain jokin puheenparsi, vähän kuin sään ihmetteleminen, joka koetaan jostain syystä turvallisemmaksi puheenaiheeksi kuin jokin muu? Niin sen täytyy olla, ajattelen. Se meemi ehkä elää vain hieman vieraampien kohtaamisissa - kuvitellaan, että näin kuuluu puhua. Tutumpien kanssa on turvallisempaa olla eksynyt ja useimmiten väärässä oleva hölmö. Huomasin itsekin tiettyä helppoutta kommunikaatiossa silloin kun matkustelin näiden matkustelemattomuusjaksojeni välissä. Se oli turvallinen aihe, paljon turvallisempi kuin se, ettei halua kauheasti matkustaa, koska ympäristön tila.

Tänä aamuna mietin, että luultavasti olisin yhtä onnellinen ja tyytyväinen silloinkin vaikka olisimme päättäneet jäädä Helsinkiin tänne muuttamisen sijaan. Mutta onhan se kutkuttavaa herätä paikassa, jossa voi viiden pintaan mennä ihmettelemään kasvilavoja pihassa ja vain odottaa odottaa odottaa että jotenkin ihmeessä lihaslämmön saattelemana kasvilavoista alkaa kasvaa viidakko. On kyllä tässä iässä helpompaa, ettei valtavia säkillisiä tavaraa tarvitse raahia kilometrejä eestaas joka vuosi vain siksi, että tykkää tönkiä multaa, että multa viheltää ja minä tanssin kuopsutustanssia.

Eteneminen

Pääsykoepäiväkirja jatkuu. Nyt luen artikkelia, jossa puhutaan työhyvinvoinnin kehittämisestä, sen interventioissa tapahtuvasta muutoksesta ja siitä, kuinka sitä ymmärrettäessä kannattaisi keskittyä vaikutusten arvioinnin sijaan seuraamusten tutkimiseen. Koska jos tuijotetaan vaikuttavuustutkimuksen tapaan vain ennalta-asetettuja tavoitteita ja pitäydytään siinä, tuottiko interventio niiden todentumista, missataan muutoksista suurin osa. On helppoa yhtyä kirjoittajien ajatukseen siitä, ettei muutos etene niin lineaarisesti kuin joskus tavataan ajatella. Ei: muutos vaihtaa suuntaansa, tarkentuu koskemaan vain osaa alasta, jonne sen ajateltiin suuntautuvan tai sitten se kimpoaa täysin ulos kontekstistaan ja leviää. Kirjoittajat puhuvat metsäpalomaisesta leviämisestä. Ei tarvitse kuin katsoa taaksepäin sitä, mitä tapahtui sen jälkeen kun itse kävin työkkärin kustantamalla ammatinvalintapsykologilla työttömäksi filosofian maisteriksi valmistuttuani - on helppoa olla samaa mieltä. Metsäpalo! Puolen vuoden sisään olin eronnut melkein kymmenen vuotta kestäneestä suhteesta, esimerkiksi.

Jos oman elämänkaaren muutoksia tarkastelee enemmän vaikuttavuus- kuin seuraamustutkimuksen otteella, päätyy aika helposti jonkinasteiseen fatalismiin ja kyynisyyteen. Ehkä. (Voi olla, että se on enemmän temperamenttikysymyskin, suhteessa frustraationopeuteen.) No, ainakin sillä tavalla tarkasteltuna elämä saattaa näyttää helpommin siltä, kuin mikään sen kohentamispyrkimys ei oikein tuottaisi hedelmää. Tarkoitan tätä: jos hakeutuu vaikka opiskelemaan tavoitteenaan sijoittua tuohon tiiviiseen ammattiyhteisöön, luoda itselleen kunnon professionaalisen identiteetin ja juonikäsikirjoittaa tuon tulevan itsensä aika kapeasti (koska ei oikeastaan tiedä vielä mitään siitä mitä on ammatillisuus - hei, tässäkin voi kehittyä...) niin ei kai pyrkimyksissä voi kuin epäonnistua (tulla joksikin muuksi, siis) tai sitten muuttua fakki-idiootiksi, mikä on toisenlainen tragedia. (Jostain syystä huomaan monen tekevän kuvitelmissaan itsestään litteitä henkilöhahmoja; se hämmästyttää, koska jos saisin valita, olisin ehdottomasti syvä, arvoituksellinen henkilöhahmo omassa juonessani. Mutta en minäkään nuorempana semmoista kai tietoisesti osannut haluta.) Jos siis pitää kiinni siitä, että asioista, ponnistuksista ja interventioista on seurattava juuri sitä, mitä varten niihin ryhdyttiin (ikään kuin tämä voitaisiin täsmällisesti määrittää, ikään kuin minuudet olisivat niin läpinäkyviä, tai organisaatiot) niin tuloksena näyttää olevan latteaa tragediaa, seurasi noista toimista joko "onnistuminen" tai "epäonnistuminen". Lattea tragedia vain paikantuu eri kohtaan. "Epäonnistuessa" se paikantuu omaan närästykseen siitä, ettei onnistunut siinä, mihin pyrki. "Onnistuessa" se paikantuu laajempaan katsantokantaan: no, olisihan elämässä muutakin vissiin ollut, jos olisi ollut sille aikaa ja jaksua ja avoimuutta. (Jotkut tavoittavat jälkimmäisen tragedian esimerkiksi siinä vaiheessa, kun ovat vanhoja ja huomaavat, etteivät tulleet viettäneeksi aikaa lastensa kanssa uran takia. Siinä vaiheessa kasvua on tietysti jo tapahtunut, koska tragedia on huomattavissa.)

En tiedä, vastaako kukaan tuota kuvausta yllä. Toivottavasti ei. Mutta välillä tapaa ihmisiä, jotka tuntuvat jollakin tavalla ja tasolla masentuneen siitä, ettei tietty ponnistelu tuottanutkaan haluttua tulosta. Ja on tiettyjä moodeja, joissa itsekin saatan hetken piehtaroida näissä todisteissa siitä, miten kaikki on turhaa. Ei tarvitse olla yltiöpositiivinen ännälpeistäjä eikä hardcorebuddhalainen todetakseen, että pieni näkökulmanvaihdos antaa näihin tilanteisiin uutta potkua: unohda se, mitä halusit alunperin... sinulla on jotain ihan muuta jo!

On jännittävää lukea, että hankkeita on joka tapauksessa arvioitu tällaisin hassuin kriteerein. Ehkä se johtuu siitä, että hankkeisiin tyypillisesti saadaan ulkopuolista rahoitusta ja oman elämän pikku remontteihin ei. Tai no jaa: kun ajattelen niitä kohtia, joissa olen tuntenut epämääräistä syyllisyyttä ja surkeutta siitä, miten eri tavalla asiat sitten menivätkään, on usein yhtenä osatekijänä luurannut valtiolta saatu tuki esimerkiksi opintotuen muodossa. Olen välillä kokenut sitä hassatun johonkin ihan turhaan. Turhaan: kuten mielenterveys. Kyllä minun kehityshankkeeni ovat tukeneet ainakin mielenterveyttäni. Kai sekin jokin resurssi on, vaikkei sitä ceeveehen präntätäkään. ("Olen harrastanut ja mietiskellyt ja koirakävellyt ja pohtinut, miksi alkaa isona, ja siksi opiskeluihin meni niin kauan. Mutta hei, en enää halua kuolla joka päivä, en edes joka vuosi, ja ajatuskapasiteetistani on paljon isompi osa varattu jollekin muulle kuin optimaalisen diy-eutanasian suunnittelulle!")

Mitenkähän on, saisikohan työelämässä toteutettava interventiohanke rahoitusta helposti, jos jo hakemuksessa mainittaisiin tavoitteiksi muutosten generointi, mutta niin väljästi, että muutoksen suunta ja päämäärä jätettäisiin aika avoimiksi? Vai onko olettamuksena, että ihmiset pitäytyvät aina vallitsevassa järjestelyssä ellei heitä piinaa jokin selkeärajainen muutospaine, joka työntää tai vetää heitä kehittämään?

Tuntuu hurjalta lukea artikkelista terveydenhuollon kehittämishankkeista, jotka on otettu esimerkeiksi siitä, miten muutosten seuraamustutkimusta tehdään käytännössä. Esimerkiksi sairaalaosaston muutostyön hedelmistä kirjoitetaan näin:

Kriisiytyneen osaston tilanne muuttui hankkeen seurauksena joustavammaksi. Potilaiden kuolleisuus laski osastolla ja hoitotulokset alkoivat parantua. (Lähde)

Jestas! Huomaan, miten moni prosessi reifioituu ajattelussa. Esimerkiksi käy sairaalaosasto, jonne vanha sukulainen on joutunut: Sairaalan ajattelee kiinteäksi möykyksi, rakennukseksi, osaston enemmän paikaksi ja hoitajien ja laitteiden kokoelmaksi kuin toimintakentäksi. (Sukulainen on kokenut aivoinfarktin ja onnittelee vanhempiani siitä, miten he löysivät pojalleen vaimoksi oikein todellisen kuninkaallisen miniän. Vanhempani toteavat hämmentyneenä saaneensa heitä aiemmin ylenkatsoneen sukulaisen silmissä ansiottoman arvonnousun Englannin kuningaspariksi.) Sairaalahan on paikka, jossa on asiantuntevia, ammatillisesti toimivia hoitajia. Äkkiä näkymä muuttuu, ja se on melkein yhtä suuri muutos kuin aivoinfarkti: osastolla, johon potilas joutuu, saattaakin käydä ja kuplia. Jos työntekijät riitelevät keskenään tehtävistä, protestoivat, välttelevät ja lintsaavat silkkaa ahdistustaan, hoitotulokset ja jopa kuolleisuus voidaan saada muuttumaan tilastoissa näkyvissä mitoissa istuttamalla osaston henkilökunta muutoslaboratorioihin pohtimaan, mikä mättää ja miten asiat hoituisivat paremmin. Huomaako tuollaisen asian nopeasti? Luultavasti osastolle jouduttuaan huomaa, mutta huomaako vierailija sen?

Sairaalaosaston kehittämishankkeeseen osallistuneet ovat kokeneet muutostyön ahdistavanakin. Ja aika: kehitystyö on käynnistetty esimerkissä vuonna 1998, sitä on tuettu vuosina 1998-1999 ja käytännön parannuksiin on palattu uudelleen 2004. Tilanne on muuttunut toimivaksi vuonna 2005. Tuolla tavalla kirjoitettuna aika näyttää piinaavan pitkältä. Minut ahdisti jo perinpohjin yksi puolivuotinen paikassa, jonka tavoitteet erosivat liikaa omistani ja jossa tajusin, etten pysty täysillä keskittymään työhöni jatkuvasti vaanivan, epämääräisistä käytännöistä johtuvan mielipahan takia. Tunsin työskenteleväni epäeettisesti, koska en saanut ratkaistua ongelmaa heti paikalla. Asiakkaat - kuntoutujat - ansaitsevat kuitenkin hoitajansa täyden huomion ja tarkkaavaisuuden. Sitä on vaikeaa tarjota, jos takaraivossa raksuttaa aikapommi sen suhteen, kauanko tätä meininkiä kestää.

Interventiot työhyvinvoinnin lisäämiseksi tuntuvat hyvin tärkeältä alalta. Useimmat meistä joutuvat kuitenkin käymään töissä vuodesta toiseen ja työpaikan fiilis vuotaa kotiinkin. Vai onko joku niin teflon, ettei sellainen vaikuttaisi? Ei kai? Tuntuu hauskalta ajatella, että ratkaisut voivat silti olla kussakin osakysymyksessä radikaalisti ennakoimattomia.

Sekin tuntuu jotenkin tutulta ajatukselta, että kehitystyön johtaminen käsitetään pitkälti huoltotöiksi: muutoksen hengissä pitämiseksi ja ruokkimiseksi. Huoltotyö ei taida loppua niin kauan kuin muutos tahdotaan pitää lähistöllä. Tuntuu hauskalta ajatella muutosta vähän kuin kissana. Sitä voi kiinnyttää ja laumauttaa, mutta se ei kiinny eikä laumaannu samalla tavalla kuin koirat. Ja joskus muutos voi säikähtää ja kadota ulkosalle, ja silloin sille pitää vain sitkeästi viedä ruokaa lähistölle vaikkei tiedäkään, mikä tai kuka käy ne ruoat syömässä öisin. Ei auta kuin jatkaa toimintaa vaikkei tiedä, onko koko prosessi katkennut. On houkuteltava muutosta esiin niin kauan kuin on toivoa siitä, että piileksii jossain lähistöllä. (Hih, tulee mieleen kissajohtaminen. Kissajohtamisartikkelia katsellessa ainakin yksi seikka pistää miettimään, että olen oikeassa mieltäessäni olevani leimallisesti jotain muuta kuin asiantija - lainaus tuolta sivulta: "Asiantuntijat ovat kiinnostuneet omasta alueestaan sen itsensä takia; ei välttämättä siksi että se tuottaisi hyvää yhteiskunnalle, organisaatiolle tai edes itselle." Minun on aika vaikeaa olla hahmottamatta hyvää yhteiskunnalle vaikka mistä... ja se tuntuu tärkeältä ulottuvuudelta. Kun havaitsin, että minulla on tuollainen taipumus, olin vähän äkäinen ja tunsin itseni lässyksi kukkahattutädiksi, mutta ei sitä käy kieltäminen. Kaikilla ihmisillä ei ole tällaista painotusta, ja olen aiemmin liittynyt seurassa, jossa tuommoinen korostus olisi leimattu ehkä jopa vähän naurettavaksi ja no, jotenkin tarkkanäköisyyttä vähentäväksi. En oikein osaa kunnolla sanallistaa tuota asenneilmastoa. Ja tietysti voi olla, että jäsensin sen aivan pieleen. Sen vaikutelman kuitenkin sain, että osalla esimerkiksi akateemisista tyypeistä on hyvinkin kapea ja teoreettinen tutkimusintressi, ja esimerkiksi tutkimustulosten hyödynnettävyyteen viittaaminen koettiin jotenkin uhkaavaksi tai ainakin irrelevantiksi, jopa silloin kun tämä viittaus ei mitenkään kytkeytynyt mihinkään rahoituskysymyksiin vaan pyrki antamaan myönteistä palautetta ja osoittamaan, että heidän tutkimusalueensa ymmärrettiin tärkeäksi.)

No, nyt olen käsitellyt artikkelista tärkeät kohdat, kai. Hassuja käsitteitä siinä käytetään, kuten polku ja ankkuroiminen. Ne eivät tunnu kovinkaan tarkasti määritellyiltä. Ylipäänsä käsitteiden määritteleminen hutaisten tuntuu hurjalta, kun on tottunut lukemaan tieteellisenä tekstinä lähinnä filosofiaa. Toisaalta tällainen epämääräisyys tekee lukemisesta keveämpää. On vähän kuin lukisi jotain tavallista asiasisältöisempää blogia. Tarkoitan: semmoisia, jotka oikeasti keskittyvät johonkin, koska eivät tahdo tutkia, miten ajattelu suuntautuu, polkuuntuu, katkeilee, uudelleensuuntautuu, ankkuroituu, haparoi, leviää metsäpalon tavoin ja niin edelleen. Kaikumisesta ei puhuttu, ei ollenkaan. Sitä jäin miettimään, miksi.

Ehkä koska puhe oli organisaation tasosta eikä kehosta.

Tänään on suuri kierrätys- ja katutaidetapahtuma. Eikä kirjastotyötä! Haa!

Lomakäsityksistä

Matkustaessa ja kokemuksista ohimennen tuttujen ja matkalla tavattujen kanssa kommunikoidessa huomaa usein äkisti, miten toisenlaiset oletukset jollakulla muulla saattaa olla. Ei tämä nyt tietysti koske vain matkaamista; melkein missä vain aiheessa huomaa ennakko-oletuksia, jotka rajaavat asioiden hahmottamista ja sen myötä toimintamalleja tietyllä tavalla. Auvoisinta on silloin, kun hahmottaa jonkin oman rajoitteensa, jolle voi antaa koettelua ja kenties kenkää tarkastelun tuloksena.

Yksi asia, jota moni länkkäri täällä matkustaessa valittaa, on tinkimisen rasittavuus. Olen samaa mieltä - onhan se tavallaan rasittavaa, ettei palveluiden ja tavaroiden hintaa merkitä selvästi esiin. Olen itsekin huomannut, että jos kaupungissa on supermarket, jossa ruoan hinnat on präntätty hyllynlaitaan, suosin sitä paljon mieluummin kuin katukauppiaita ja kauppahalleja, joissa hinnat ovat myyjän päässä ja suhteessa asiakkaan kuviteltuun ostovoimaan. Valkoisen ihon ostovoima taas kuvitellaan täällä aivan oikein kohtuuttomaksi paikalliseen tasoon nähden. Ja hinnat sanotaan siitä vielä paljon, paljon yläkanttiin, koska asiakkaan odotetaan kuluttavan aikaa tinkaamiseen.

Miten sinä jaksat tinkimistä, kysyy yksi matkaystävä, joka tilittää samaan hengenvetoon olevansa aivan lopussa sen kanssa, että joka ikisessä ostossa on rähistävä, osoitettava mieltä ja lopuksi teeskenneltävä, ettei tarjottu palvelu kiinnostakaan, ja jos huonosti käy, laputettava sen jälkeen seuraavan vastaavan kauppiaan luo ja toistettava näytelmä. Hämmästyn kysymystä ja toisen käsinkosketeltavaa ahdistusta. En minä tinkaa, vastaan. Yksinkertaisesti kieltäydyn siihen menemisestä.

Tuntuu, että osalta täällä matkustavista katoaa suhteellisuudentaju siihen, millaisia summia tingaten voisi saavuttaa. Laskeskelimme huviksemme, ystävän kysymyksen liikkeelle tönäiseminä, paljonko olisimme voineet säästää täällä tingaten. Arvio oli parikymmentä euroa. Ja olemme matkanneet yli kuukauden. Asiat eivät täällä ole kovin hintavia valkoisen ihon verolla korotettuinakaan. Niinpä olemme huvittuneina maksaneet tuplahinnan ananaksesta tai mosambeista. Meille se ei oikeasti ole juuri mitään, myyjälle iso potti. Olen itse vielä ajatellut sitä päiväsakkotyyliin: kun tienaa enemmän, on varaa maksaa enemmän ruoistaan, ja sitäkin voidaan pitää oikeudenmukaisena järjestelynä. Fauni ei ajattele samalla tavalla, mutta hän inhoaa tinkimistä niin paljon, että pitäytyy käytännössä tinkimättömyyteen. Joskus myyjä on näyttänyt täysin tyrmistyneeltä, kun olemme hyväksyneet suorilta käsin hänen ilmoittamansa hinnan.

Tietysti tässä on se riski, että sekoitamme myyjien päät entisestään ja seuraava matkaaja saa entistä korkeamman lähtötarjouksen. Mutta totta puhuen en ole kovinkaan halukas ottamaan vastuulleni jonkun toisen myöhempiä toimia, joihin en ole häntä erityisesti kehottanut.

Kukaan, jolle olen maininnut tinkimättömyydestä, ei ole maininnut tuosta yllekirjaamastani uhkakuvasta; se on täysin omaa spekulaatiotani. Ei, tuntuu ennemminkin siltä, että tinkimiseen tiukasti takertuvat matkaajat perustelevat tinkimisen "pakollisuutta" sillä, että Intiassa ollaan hyvin hintatietoisia, että tinkimätön hahmottuu paikallisten silmissä tyhmänä ja osaamattomana ja jymäytettävänä ja että on väärin pyytää eri ihmisiltä eri hintaa samasta tavarasta ja samalla liikepaikalla.

Tuohon viimeiseen kohtaan esitinkin jo päiväsakkovertauksen - on aivan mahdollista hahmottaa myös sellainen oikeudenmukaisuussommitelma, jossa se ei olisi lainkaan väärin. (Eikös kommunismissa ollut vähän tällainen eetos?) Ja mitä siihen tulee, miten hintatietoisia täällä ollaan, se tuntuu täysin käsittämättömältä enkä halua osallistua siihen vouhkaukseen juuri millään tavalla. Kävelimme pari päivää sitten suuren akvaarion ohi. Sen mainoslauseisiin oli präntätty suurella, miten kallis heidän erikoisin kalansa on rupioissa. Ei hehkutusta eri ekosysteemien akvaarioista tai harvinaisista tai kauniista lajeista tai lajikirjosta, ei, pelkästään kalleimman kalan hinta sisäänheittofaktana. (Joidenkin ympäristöetiikan tutkijoiden mukaan on haitallista, että uhanalaisille eläimille ylipäätään kirjataan sovittu hinta, jota voidaan käyttää tuomioistuimissa korvausvaatimusten sommitteluun, jos eläimiä on tapettu tai muuten häiritty. Heidän mukaansa se antaa sen kuvan kuin kaikki olisi ostettavissa, kun näin ei tietysti suinkaan ole. Mikään summa ei tuo elämää takaisin.) Ja mitä tyhmyyteen, osaamattomuuteen ja jymäytettävyyteen tulee: kuka tahansa on sellainen hyvin vieraassa kulttuurissa. Useimmiten jopa kotipaikallaan, mitä vuorovaikutukseen oman lajin edustajien kanssa tulee. Minä ainakin tunnustaudun hyvin usein ulalla olevaksi. Ja helposti jymäytettäväksi: omiin ennakko-oletuksiini ei yleensä kuulu, että joku koettaa kusettaa. Siitä huolimatta pidän tätä luottavaisuutta järkevämpänä asenteena kuin jatkuvaa epäluuloisuutta. (Olen elänyt sellaistakin elämää, se kuluttaa.) Täällä paikallisia tapoja tarkkaillessa tuntuu välillä siltä, että koko yhteisö kärsii sekä kaltoinkohtelun että alistumisen skeemasta. Mutta näin on kenties virheellistä ajatella; skeema voisi tarkoittaa poikkeamaa ympäröivästä kulttuurista, ja ehkä täällä sitten nuo skeemat ilmenisivät vielä rajumpina kuin länsimaista asennetaustaa vasten?

Kaipa ero käytännöissä, mitä tinkaamiseen tulee, liittyy erilaiseen arvohierarkiaan ja erilaiseen minäkuvaan. Joku arvottaa tärkeämmäksi sen, vaikuttaako tyhmältä tai jymäytettävältä, joku sen, että saa pitää periaatteistaan kiinni, joku sen, ettei tarvitse mennä rasittavaan tinkaamiseen. Taidan itse arvottaa täällä tärkeämmäksi sen, ettei minun tarvitse osallistua rahaneuroottisuuteen ja sillä, hahmotunko sen takia jonkun mielestä tyhmänä, ei oikeasti ole kauheasti väliä. Mitä periaatteettomuuteen tulee, no, rahakysymyksiin ei liity minulla ihan hirveästi periaatteita. Sehän on vain rahaa. Ja vielä minimaalisia summia. Yleensä tinkimiset suoritettaisiin nimittäin alle euron summista. Menen lukkoon ja alan hinkua periaatteista ihan toisissa kohdin.

En nyt tarkoita, että oma ratkaisuni olisi oikeampi tai parempi ylipäänsä. Se vain sopii minulle paremmin. Onneksi se sopii Faunillekin, niin ettei meidän tarvitse tapella tästä asiasta. Toisille sopivat heidän ratkaisunsa. Vai sopivatko? Tämä on se kysymys, jota jään miettimään jonkun tilittäessä ahdistuneesti jatkuvan tinkimisen karmeudesta.

Vai liittyykö tilitys vain pettymykseen siitä, ettei loma sujukaan stressittä? Huomaan monien myös ajattelevan, että he ovat lomalla. Tai että minä olen lomalla. Onko hassumpaa kuultu. Mitä loma edes tarkoittaa? Itse huomaan usein ei-rahatyöskennellessäni törmääväni paljon henkisesti kuluttavampiin teemoihin kuin rahatyön parissa. Rahatyössä tietty ammattikuva rajaa uteliaisuutta, sen ulkopuolella taas helposti ajautuu tutkimaan kaikkea oikein kummallista ja uteloittavaa. Ja joka tapauksessa: mikä kohta elämästä ei ole harjoitusta? Harjoitusta pysyä läsnä, tuntosarveilla tilannetta, hyväksyä siitä nousevat tuntemukset, kanavoida ne rakentavalla tavalla.

Yksi ystäväni kommentoi facebookin päivityksiini, miten me oikein jaksamme täällä ja että ehkä kannattaa mennä hienoon hotelliin asumaan jossain vaiheessa, kun meno yltyy oikein pahaksi. Huomaan hänen hämmennyksestään sen, että hän tuntuu tosiaan olettavan minun olevan täällä jollakin, mitä kutsutaan lomaksi, ja että nämä lomat yleensä näyttävät toisenlaisilta. Minulla taas ei ole tuollaista oletusta. Matkustan Intiassa, en lomalla. On hetkiä, jolloin olen hyvin väsynyt ainaiseen rahan kärttämiseen ja siihen, ettei missään saa olla rauhassa. Silloin saatan mennä edulliseen hotelliini päiväunille tai lukemaan kirjaa hetkeksi. Eihän voida vaatia, että noin vain osaisin olla ja luovia täällä ihmisvilinässä. Koetan suhtautua tähän tarpeeseeni lempeästi, vaikka se tekeekin vähän surulliseksi. En usko maailmaan, jossa voi poteroitua sisään, turvaan, linnoittautua paksujen seinien ja piikkilankojen taakse. Hätä ja rasitus ovat kuitenkin pitkälti itsessäni ja omissa suhtautumistavoissani. Ne eivät ole vielä sopeutuneet tänne. Sopeutuisivatko ne, jos eläisin täällä pidempään? En osaa sanoa. Luultavasti edes hieman paremmin.

Mutta en pidä rasitusta enkä tarvetta vetäytyä oikeastaan pahoina. Tai minään, mikä todistaisi "loman menneen pieleen". En joka tapauksessa näytä osaavan lomailla sillä tavalla kuin kuvastoissa esitetään: loikoillen aurinkotuolissa drinksu kourassa, pulahtaen uima-altaaseen, virkistyen ja raikastuen. Ei: näen joka kerta roskia, välinpitämättömyyttä, kodittomia eläimiä, vieraita tapoja jäsentää maailmaa, kävelen itseni väsyneeksi, vaatteeni likaantuvat paljon kotioloja nopeammin, herään varhain ja vähän väsyneenä, illalla tarvitsen enemmän aikaa laskeutua nukkumisvalmiuteen kaiken uuden ja kiihdyttävän jälkeen. Silloinkin kun olen lomaillut kohteessa, joka on tehty huoletonta turismia varten, enkö vain erotakin, miten huonesiivooja pitelee ristiselkäänsä sankoja raahatessaan ja kuinka paljon kemikaaleja näytetään lorottavan uima-altaaseen. Ja katselen ihmisiä baareissa taivaan alla ja kumipuiden luona ja hämmästelen sitä, miten paljon viinaa he vetävät. Enkä osaa olla kyselemättä, millainen paratiisi tämä paikka on ollut, heti sen ulkopuolen linnuista ja kasveista päätellen, ennen kuin betonikuutiot on jymäytetty tähän.

Olisin ehkä huolestuneempi lomaosaamattomuudestani, jos kaipaisin lomaa. Mutta en oikeastaan kaipaa. Osaan järjestää arkeni muutenkin niin, että saan vaihtelua. Ainakin useimmiten.

En muista koskaan matkanneeni mihinkään paikkaan kyselemättä itseltäni heti sinne saavuttuani: mikä tämä juttu oikein on, mitä olen täällä tekemässä, miksi ihmeessä tänne päädyin. Eivätkä ne ole tyytymättömiä kysymyksiä, vaan uteliaita. On kiinnostavaa tarkkailla, millainen minä, mielenmaisema ja uteliaisuuden virta missäkin tilanteessa syntyy. Sitä ei voi etukäteen mitenkään arvata.

Täällä huomaan suhtautuvani hieman huokaisten rahafetissiin, koettavani ymmärtää sitä mutta jääväni lopulta aina rannalle. (No, samoin kyllä on käynyt kotimaassakin, eli ehkä ei pitäisi olla lainkaan yllättynyt.)

Niin, mitä loma lopulta tarkoittaa? Sitäkö, ettei ole pakko herätä tiettyyn aikaan ja raahautua tiettyyn paikkaan? Mutta eihän niin ole pakko tehdä loman ulkopuolellakaan. Sielläkin kyse on valinnoista, oman elämän järjestämisestä. Monet valinnat ovat, olen kuullut, hyvin tiukastikin toisia mahdollisuuksia poissulkevia. Toisaalta olen tavannut ihmisiä, jotka tietyllä tapaa valittuaankin ovat kieltäytyneet valitsemasta tuon ensimmäisen valinnan lähes luonnollisilta vaikuttavia seurauksia ja siten osoittaneet, ettei yksi asia välttämättä johda toiseen vaan että aika usein neuvotteluvaraa löytyy saman verran kuin päättäväisyyttäkin. (Hahmotan päättäväisyyden muuten sellaiseksi, jossa seurataan itselle luontevalta ja helpolta tuntuvalta vaihtoehtoa ja lähinnä harjoitetaan sinnikkyyttä niissä sosiaalisissa tilanteissa, joissa omaa valintaa tutkitaan ja kyseenalaistetaan - ja lähinnä itsen toimesta, toisten esimerkkien tai sanojen innoittamana...)

Päivä kerrallaan matka etenee.

Nisse-blogga

Jaaha, se siitä joulusta sitten! Nimittäin valtava kolmen kilon piparkakkutalo voi kuin ilmapommitusten jäljiltä ja skypejoululaulut on laulettu jo ties monetta kertaa eilen illalla. Lauloimme myös konkaniksi, jotta sitten Goalla voisi tarpeen tullen tunnistaa, että joo, ne laulavat nyt jouluyö, juhlayön paikallisella kielellä. Siellähän on kieliä vaikka kissoille jakaa. Lähtöön alle viikko, halattu monet ystävät ja luvattu pitää itsestä huoli.

Viime viikolla jouduin taas perumaan hierontoja, koska terveyteni reistaa pahemman kerran. Hiivalääkkeen karmeuksien jälkeen sairastuin vatsatautiin ja sen päälle epämääräiseen vilutteluun, joka viime yönä skypejoululaulun jälkeen kasvoi täysmittaiseksi röhäksi. Kittaan inkivääriteetä ja sullon ruumiinaukkoihini maitohappokapseleita ja suunnittelen pummaavani äidiltä duactia, jos nenähuuhtelukannu ei riitä pitämään röörejä avonaisina lentoihin saakka.

Kun äiti kysyi perjantaiaamuna, mitä haluan joululahjaksi, hämäännyin pahan kerran. En mitään, sanoin, minulla on ihan kaikkea mitä tarvitsen. En oikeasti tarvitse mitään. Äiti ei ymmärrä sitä. No okei, olisin silloin tarvinnut pahoinvoinnin aaltojen loppumista, mutta sitä ei kukaan taida voida antaa lahjaksi tai muutenkaan. Tietysti voisin haluta myös lisää kärsivällisyyttä, zeniä ja maltillista viisautta ja rohkeutta, mutta miten sellaiset paketoidaan? Sitä paitsi äiti on epäilemättä tehnyt jo parhaansa kaiken mahdollisen elämänviisautensa välittämiseksi. Ja minua vaan oksetti ja kuvotti. Pahoinvointi kasvoi lpg-hoidon loppua kohden niin voimakkaaksi, että pelkäsin oksentavani äidin päälle. En sitten kuitenkaan tehnyt niin, mutta jokseenkin täysimittainen delhi belly se silti oli, ja paheni perjantaina tunti tunnilta. Ehdin jo pelätä senkin läpi, että entä jos se ei mene ohi ja joudun skypejoululaulukarantenoimaan itseni omaan huoneeseeni ja kuuntelemaan oven läpi, miten muut helkyttelevät sulosäveliä isossa huoneessamme, lohikäärmematolla istuen. Onneksi mahataudit ovat kuitenkin nopeita ja sain siten joulun täksikin vuodeksi.

Nyt on aika onnellinen olo alkaneesta röhästä huolimatta. Pitää vielä tiskata yksi koneellinen ja sitten kaikki alkaa taas näyttää siistiltä. Faunin vanhemmat tulevat kommuuniin kylään ja syövät kanssamme. Taidan valmistaa kurpitsarisoton ja toivoa, ettei siihen tuleva vuohenfeta ihan älyttömästi pistä limojani liikkeelle. Faunin äidille on näet luvattu puolentoista tunnin hieronta. Kai se on muinainen äitienpäivälahja, joka nyt viimein saadaan toteutumaan. Kunhan nyt vain pysyisin sen verran koossa, etten tartuta. Pitää ottaa nenäliinat viereen ja käsidesi ja desinfioida kädet aina sen jälkeen jos on yskinyt. Erityistä nuhaa minulla ei ole, mutta keuhkoista nousee sitkeitä möykkyjä. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin värittömiä eivätkä vihreitä hiiriä.

Vähän aavistelinkin, että näin tässä saattaa käydä, kun lähtee vasta joulukuun puolivälissä. Että ehtii sitä ennen jo alkaa keskitalven ja pimentyvän sairastelunsa, joka on yhtä varma merkki vuodenkierrosta kuin leskenlehdet ja mustarastaan tyyyiii ja potkuroiden jitterbug waltzin tahtiin lehmuksista alas kurvailevat siemenet peryksineen. (Paitsi silloin kun on juuri eronnut, silloin ei pysty sairastumaan. Silloin ei ole sellaiseen voimia ja keho tietää sen.) (En oikeastaan haluaisi missään nimessä ajatella juurieronneisuutta mitenkään huonona tilana; monessa suhteessa arvostan sitä ainakin yhtä paljon kuin suhteessa elämistä. Pidän sen tilan merkitysten avoimuudesta ja muutoksesta, jonka oikein tuntee kohisevan kaikilla luukalvoilla. Siitä riemusta ja uhmasta, joka versoo tietoisuudesta, että on itse kannateltava itsensä täysin, ja hämmästyksestä, miten helppoa se onkaan verrattuna elämään toisen kanssa, yritykseen sovittautua ja sovitella, ymmärtää ja neuvotella minimiharmillisia käytäntöjä. Se on äärimmäisen älyllisesti aktiivista aikaa ja hyvä kohta pohtia moraalia. Ei voi ainakaan syyttää ketään toista omista ailahduksistaan. Sellainen tekee äärettömän hyvää.) (Jos olisin perfektionisti tai suosisin perfektionismia itsessäni, tunkisin varmaan itseni tuohon tilaan kerta toisensa jälkeen. Mutta ehei, en erityisemmin tahdo tukea perfektionismia itsessäni. Yksi päivä kävin mielenkiintoisen keskustelun siitä, onko hyvä aina yrittää parhaansa. Toinen oli sitä mieltä, että on aina ja kaikille ja kaikkialla, ja itse kyseenalaistin tämän jyrkästi: sellaiset tavoitteet tuntuu järkevältä suhteuttaa dispositioihin yrittää liikaa ja väsyttää itsensä siinä sivussa vs. tehdä kaikki vähän sinne päin ja asiaan keskittymättä. Jos oma suhtautuminen on useimmiten jälkimmäisen kaltaista, mikäs siinä, parhaansa yrittäminen voi olla hyvä tavoitteen muotoilu, mutta minun on esimerkiksi järkevämpää suhteuttaa kunkin tekemisen olennaisuus ja merkittävyys elämäni kokonaisuuteen ja kokonaistavoitteisiin sen sijaan, että nielaisin tuosta noin vain tekemisen sisäiset arvohierarkiat ja kameleontiutuisin toteuttamaan niitä omasta hyvinvoinnistani välittämättä. Kun muistutan itseäni siitä, että tämä on nyt työtehtävä, tästä maksetaan tämän verran ja työn arvotkin ovat vähän ristiriidassa omien elämänarvojeni kanssa, minun on paljon helpompi olla kantamatta työn ongelmia vapaa-aikaani ja kuormittamaan läheissuhteitani, samoin on paljon helpompi hyväksyä se, että saattaa olla, että epäonnistun joissain osatavoitteista. Ne eivät aina kaikki ole hallittavissa tai vaikka olisivatkin, niiden kontrolloinnin pyrkimykset eivät aina tarkoita kovinkaan järkevää omien rajojen asettamista.)

No niin, ajattelin kirjoittaa lyhyesti.

Nyt on alettava järjestellä, että ehtii vähän lepäämäänkin. Töitä onkin tämän päivän lisäksi perjantaihin saakka. Perjantai on vapaata, lauantaina pitkä työpäivä, sunnuntaina aamulla lento. Haluaisin röhän katoavan, mutta ei kai auta kuin sietää sitä tässä ja nyt.

Itsepäisyydestä lyhyesti

Eilen kotiin kävellessäni mietin, miten ihmeessä tässä elämässä tuntuukin käyvän kerta toisensa niin, että ne asiat, joista saan moitteita, johtuvat itsepäisyydestä. Tarkoitan sellaista itsepäisyyttä, että ymmärtää, että olisi hyvä taipua tiettyyn normiin, se helpottaisi asioiden sujumista rutkasti, mutta että silti päättää tehdä toisin, koska se tuntuu - no, oikealta tai itseltä tai mitä sanaa nyt sitten haluaisikaan tuohon käyttää, että päättää kuunnella intuitiotaan tai sydäntään tai jalkojaan tai vastenmielisyyden tuntojaan enemmän kuin huolta siitä, sopeutuuko. Että sitä jaksaakin hakata päätä seinään vuosi toisensa jälkeen kaiken maailman yksityiskohdissa.

Mutta: jos niin ei tekisi, pystyisikö asioita lähestymään tässä määrin kiinnostuksen, uteliaisuuden ja ilon kautta?

(Ehkä muut ovat parempia motivoimaan itseään sellaisten tavoitteiden eteen, joiden mielekkyyttä eivät heti hahmota? Jossakin tutkimuksessa esitettiin, että optimismiin kuuluu huono motivoituminen tehtäviin, jotka eivät ole linjassa henkilökohtaisten tavoitteiden kanssa. Noin about sanallistettuna, toivoisin muistavani paremmin, mutta kirja taitaa olla ystävällä Turussa lainassa.)

Ja sitten äkkään siinä metsän läpi kohti kotia edetessäni, miten paitsi vastoinkäymiseni, myös ne asiat, joita pidän saavutuksinani, pulppuilevat tuosta samasta itsepäisyydestä. En sitten mennyt opiskelemaan teknillistä alaa enkä lukenut aineenopettajan pätevyyttä, en suostunut ministeriöön jakkupukutöihin, olen saanut tehdä paljon mielenkiintoisemmilta tuntuvia juttuja, aina on ollut aikaa käydä keskellä päivää ystävien kanssa teellä ja talvipuutarhassa ihmettelemässä niitä isoja kamelioita jotka ovat melkein puita, on voinut ja saanut valita matalan aineellisen elintason ja paljon vapaata aikaa ajatuksille ja kehon liikehdinnälle, rakkaudelle ja ystävyydelle. Ei se ole itsestäänselvyys; siihen on tarvittu rutkasti tuota samaa jääräpäisyyttä ja omasta tärkeysjärjestyksestä kiinni pitämistä.

Äkkiä huomaan olevani kiitollinen siitä, miten sitkeää kissanlihaa saatan välillä olla. Hittojako muutamista yhteentörmäyksistä maailman ja sen asujaimen ennakko-oletusten kanssa, jos saan vastineeksi vaikka mitä mielekästä.

Kuulumisia koulumaasta

No jopas, siitä on jo viikko, kun olen kuulutellut kuulumisiani. Päivät tuntuvat kiitävän valtaisaa vauhtia, kun on tuo koulu, jonne poljen joka aamu hengitys miltei sakaten. Koulussa istun eri luokissa keltainen pahvikansio sylissä ja kirjoitan ja kuuntelen ja kommentoin. Olemme myös päässeet aloittamaan hieronnan ja sormijumpat. Henkilökohtaisessa opintosuunnittelmaneukkarissa yllätin itseni sanomalla, että vaikka psykologian opinnot ja työkokemukseni psykoterapian ammattikirjallisuuden parissa voitaisiinkin hyväksilukea sillä lailla ettei minun tarvitsisi osallistua vuorovaikutus-nimiseen aineeseen, haluaisin silti istua niilläkin tunneilla, koska minusta on jännittävää tarkkailla ryhmädynaamista prosessia ja sitä, miten toiset kurssikaverit hahmottavat vuorovaikutuksen. Ei ole aina helppoa hahmottaa, mitä vuorovaikutusta vuosia tutkimattomat ihmiset ajattelevat aiheesta. Jospa vaikka palaisin vuorovaikutuksen pohdinnoissani vähän lähemmäs planeetta maata tai jotain. Yksi ilta kävi myös niin, että Vompsu oli kutsunut tänne meille kotiin (tänään on etäpäivä, joten kirjoitan kotona) yhteisiä ystäviämme, ja parahdin siitä kuullessani puhelimessa kauhuissani, että ei, en jaksa, olen ihmisyliannostettu. Sitten hämmästelin sitä jälkikäteen, miten jaksankin olla niin prudentiaalinen ja motivoitunut kouluun, että jo iltayhdeksän aikaan ajattelen, että jos nyt istun iltaa kaverien kanssa rupatellen, anatomian tunnilla silmäni eivät ole niin kirkkaat eikä mieleni yhtä vastaanottavainen.

Saan tosissani siis pidellä itseäni tarkkaavaisuudessa sen suhteen, etten liikaa erakoidu ja käpristy opintoihin. On tärkeää, että sosiaalista toimintaa on: ihmissuhteet, yhdessä nauraminen, kaulailu ja hassuttelu auttavat jaksamaan ja pysymään opintojen tavoitteissa realistisella tasolla. Vaikka en muuten ole ihan kauhea perfektionisti, huomaan äkisti esimerkiksi anatomian kanssa, miten tarkkaavaisuuteni terävöityy. Myös ryhmäraportin yhdessä kirjoittamisessa tajuan viiltävästi, miten haluaisin huomauttaa jokaisesta pienestä pilkkuvirheestä, mutta sitten palautan mieleeni kontekstin: Tehtävänanto on saatu kirjallisena ja siinä virkkeet loppuvat kahteen huutomerkkiin. Pilkuista viis, siis!! Melkoista tasapainoilua ja vanhojen luontumusten suitsimista. Uutta tietoa kuitenkin vyörytetään sisään sillä tahdilla, ettei perfektionismiin ole varaa. Ja kun tiedän, miten paljon helpompaa minulle on omaksua teoreettisia periaatteita verrattuna motorisiin asioihin, ja että motoriset asiat ovat nyt uusia ja oikeastaan se tärkein osa koulutusta... niin, en aio antaa perfektionismille liikaa löysää ohjaa.

Hullunkurista sekin, miten äkisti loppukesän huuma ja unettomuus on vaihtunut säännöllisiin elämäntapoihin. Eikä vain minulla: myös muut avokommuunimme jäsenet ovat omaksuneet sellaisen unirytmin, että bileissä alkaa lopuksi haukotuttaa ihan vietävästi ja poistumme ensimmäisenä seurueena. Hauskaa. Tänään tapasimme rapussa puoli kahdeksalta aamulla ja sitten kävelimme uimastadionille vesijuoksemaan laumana. Kävellessä juttelin Faunin kanssa uneen pääsemisestä ja särähdin taas hereille siihen tosiasiaan, miten yksin ihmiset jäävät tällaisessa yhteiskunnassa, joka järjestyy ydinperheittäin. Miten ydinperheet sulkeutuvat eriöihinsä ja miten moni on ilman laumaa. Miten uusi tilanne oikeastaan on kyseessä. Ja miten samaan aikaan tarjolla on houkutteita, jotka sopivat erityisen huonosti tilanteeseen, jossa on ahdistunut ja yksinäinen - niin kuin netti, joka ei koskaan nuku, ja josta on vaikeaa riistäytyä väsyneenäkään irti, jos sängyn pohjalla odottaa vain ontto olo ja se, ettei ole ketään, jonka tahtiin voisi tasoittaa hengitystään ja haukotella. Kuinkahan kauan menee, että tämä yhteiskuntarakenne todetaan huonoksi kokeiluksi? Jaa-a. Itse en siis haluaisi menettää nettiä, täällä ja tässä on niin paljon hyvääkin, mutta kylläkin umpiomaisen talous-, perhe- ja parisuhderakenteen. Eihän yksittäinen addiktio, oli se sitten nettiin, viinaan tai huumeisiin tai vaikka tiettyyn toiseen ihmiseen, ole vain tuo yksi nautinto/tuska/riippuvuussuhde vaan kertoo jotakin laajempaakin ahdistuksen säätelystä ja siitä, tukeeko ympäristö jotenkin kelvollisempia ja kestävämpiä tunnesäätelyn ja elämänhallinnan keinoja. Ja minusta tuntuu, että ihmiset jäävät aika yksin. Ainakin itse jäin silloin kun olisin tarvinnut nuorempana kovasti tukea.

(Äh, en osaa pysyä kuulumisissa. Ehkä sen on hyväkin, mutta haluaisin kyllä myös päiväunille nyt ja lisäksi pitäisi varata hierojan aikakin. Koulutehtävä: Käydä hierojalla ja tarkkailla tämän otteita, vuorovaikutusta ja vastaanottotilaa! Käyn hupaisaa koulua. Juu, ei enää kahta huutomerkkiä, olen niille edelleen allerginen.)

Eilen kävelimme kotiin metrolta. Oli jo pimeää, ja ainakin itse olin hämmentynyt ja liikuttunut ystävän laulamisesta syntymäpäivillään pianon ääressä, tiesin kyllä hänen tekevän biisejä ja laulavan niitä, mutten ollut kuullut niitä ikinä. On kummallista, miten erilailla ihminen laulaa kuin puhuu. Miten erilaiset moodit hänessä saavat äänen musiikissa ja kohtaamisissa. Se sai mietteliääksi enkä oikein osannut sanoa mitään tilanteessa, paitsi että laulaminen oli hienoa. (Äh näitä latteuksia.) Kuuntelin vain äänen tuskaa, uhmaa ja tarvitsevuutta ja tunnistin siinä etäisesti sävyn, johon olin törmännyt saman ihmisen tekstissäkin silloin tällöin, mutta paljon vaivihkaisempana ja ohikiitävämpänä, paljon abstraktimpana. Hieman samanlaista hämmennystä kokee, kun katselee jonkun piirtämiä kuvia tai lukee runoja tai sensellaista, ne ovat niin erilaisia kuin naurava ihminen kahvipöydässä. Miten syviä ja moniulotteisia ihmiset voivatkaan olla. Kai meissä kaikissa on kätketyt puolemme. En kyllä oikein osaa hahmottaa, että itsessäni olisi kauheasti sellaisia, tai ainakin se on jotenkin hyvin erilaista sävyltään. Tyypillisesti ihmiset ovat hämmästelleet, miten helppoa kanssani on tulla toimeen, että he ovat kuvitelleet tekstien perusteella minut jotenkin vaikeammaksi ja voimakastunteisemmaksi (no, toki tunnen voimakkaasti, mutta ei se minusta oikeuta kanssakäymisessä kohtuuttomuuteen; syy jonka vuoksi en pidä itsestäni rakastuneena: silloin käyn helpoimmin kohtuuttomaksi), tai ovat kuvitelleet minut jotenkin paljon periaatteellisemmaksi ja jäykemmäksi tai surullisemmaksi ja syvämietteisemmäksi. Hassunkurista. Ehkä minussa on piilotettuna vuorovaikutteisuus, hilpeys ja leikki? Jaa-a. Haluaisin kyllä niiden olevan tässä tekstissäkin esillä mutta ehkä kirjoittaminen lietsoo tiettyjä moodeja?

(Runot kyllä eivät.)

No joka tapauksessa, jopas nyt taas aloin pohdiskella, pahus vie, olin aikeissa kertoa siitä, miten taitoimme kolmin matkaa hämärän pienen puistikon halki kohti kotitaloa, ja äkisti kun kävelimme siitä puiden alta, valtava hellyys ja kiitollisuus täytti minut ja melkein itketti, kun puiden lehtimassat olivat niin täyteläiset ja mahtavat ja monitasoiset ja monimutkaiset, ja jokainen lehti todellinen ja painovoimaa uhmaavana syvänvihreänä aurinkopaneelina, vielä hetken ennen kylmempiä syystuulia ja talven runkoista alastomuutta, kaikki tämä vihreä, muistan miten vaikeaa se on kuvitella talvisin, vihreys ja ilman lempeys, ja se kaikki tässä kaiken aikaa, ilmaiseksi ja vastalahjaa pyytämättä, pakotin muut pysähtymään alkamalla puhua lehdistä, kuvaamalla niitä ääneen.

Nyt on etäpäivä, perjantai. Teen täksi päiväksi kaavaillut tehtävät huomenna kirjaston hämärässä. Tänään nukun päiväunen. Nyt.

Tyhjyys/vapaus

Käännöstyö sinetöidään lounaalla. Se on nyt irti minusta. Seison kaukaisella laiturilla ja huiskutan. Siltä se suunnilleen tuntuu. Ja istun junassa tai laivankannella ja näen huiskuttavan itseni.

Uusia töitä ei ole vähään aikaan tiedossa, koska kustannusala kouristaa laman kourissa. Ihmisiä irtisanotaan, ja mikä vieläkin tärkeämpää, julkaisusuunnitelmat on pistetty toistaiseksi jäihin. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu.

"Entäs sinä, sinun tilanteesi? Mitä seuraavaksi?" Mietin hetken, sanon: "No, se on vielä hyvin avoin... niin avoin kuin mahdollista. En tiedä ollenkaan." Mutta luulen, etten kuulosta huolestuneelta, koska en ole erityisemmin huolestunut eikä keskustelukumppanikaan huolestu. Olen pitänyt kääntämisestä ja saa nähdä, jääkö tämä viimeiseksi työkseni toistaiseksi tai elämässäni. Saapa nähdä. Olen pureksinut tätä tietoa pari päivää ja asettunut siihen nyt kotoisasti kuin kissa sängylle.

Sitten puhumme, hassua kyllä, sellaisten ihmisten tunnelmista, jotka ovat rakentaneet elämänsä ja elämäntyylinsä työsopimuksen varaan, heidän tunnelmistaan lomautusten, työsuhteiden katkaisemisen ja freelancekeikkojen harventumisen kynnyksellä. Moni ei pysty lainkaan keskittymään työhönsä eikä saa unta ilman lääkitystä. Olen heistä huolissani ja varmistan, ettei keskustelukumppani koe mitään sellaista. Ei, ei sentään.

Ja siinä kuunnellessani ja keskustellessamme lounaan ylitse tajuan äkisti, että se, mitä ne työsuhdeihmiset, joita parhaillaan säälin ja joiden asioista olen huolissani, kokevat tällä hetkellä, on itse asiassa sitä aivan samaa, minkä kanssa itse elän jatkuvasti: jatkuvuuden puuttumista, toimeentulon epävarmuutta. En vain itse osaa mitenkään huolestua siitä, vaikka monesta muusta asiasta saatan kantaa huolta slapstickmäisellä paatoksella. (Minusta tuntuu, että vanhempani huolehtivat asiasta aivan tarpeeksi, vaikkei se ole edes heidän asiansa - onhan meillä sosiaaliturva, ei heidän tarvitse minua elättää, jos jään työttömäksi.) Äkkiä olen ensimmäistä kertaa kunnolla onnellinen siitä, että marraskuinen tarjouksemme Salon talosta hylättiin. Ei minulla olisikaan nyt rahaa maksaa mitään kuukausieriä lainoista. En ole velkaa kellekään... mutta ei minulla rahaakaan ole... elän samassa tilassa kuin valtaosa maailman ihmisistä, kädestä suuhun. Ei kai siinä mitään huolestuttavaa ole. Sitä paitsi saan kohta käännöspalkkion. Jos miinustan siitä yrityksen kulut, jää siitä pari sataa jokaiselle seuraavalle kuulle siltikin. Jonkin aikaa on varaa odottaa.

Mutta osaan olla kyllä huolestunut niistä ihmisistä, jotka jotenkin horjuvat työpaikkansa menetyksen uhatessa, ja sympata heidän huoltaan. Vaikka se onkin vieras huoli.

Tilanne on kummallinen: Hehän ovat tehneet juuri niin kuin minun ikäisiäni ihmisiä kehotetaan tekemään. Ovat hankkineet viran, ostaneet omistusasunnon, vakiinnuttaneet elämänsä tunnistettavaksi, säännölliseksi, rakentavat maamme vaurautta ja sillä lailla. En usko, että he ovat tunteneet itseään hetken pistoksessa loisiksi samalla lailla kuin itse tunnen usein itseni loiseksi kävellessäni jollain tasolla iloisesti keskipäivän valolenkilläni ja muistaessani äkisti, miten hemmetin vähän teen minkään hyödyllisen eteen. Esimerkiksi, miten vähän veroja maksan. (Toisaalta veroja käytetään nyt kaiken maailman moottoriteihin, jotka rohkaisevat liikkumista aivan väärällä tavalla, joten en ole ihan tyytyväinen valtion taloudenpitoon noin muutenkaan enkä siksi koe mitenkään aivan karmeaksi sitä seikkaa, etten osallistu rahallisesti yhteiskunnan pyörittämiseen niin paljon kuin ehkä voisin.) Nyt sitten näitä kaikin puolin kunnollisella tavalla elämänsä järjestäneitä ihmisiä rankaistaan, vaikka he ovat tehneet juuri niin kuin meitä kaikkia kehotetaan tekemään. (Se tuntuu epäreilulta.) Jos heidät irtisanotaan, heillä on vaikeaa identiteettinsä kanssa, koska he ovat identifioituneet työelämässä onnistujiksi, vaikeaa noiden "aina kannattavien" asuntosijoitustensa maksuerien kanssa. En oikein ymmärrä tätä - minä, joka olen tehnyt väärin nämä asiat niin monen mielestä, olenkin nyt se, joka on huoleton ja joka palkitaan keveällä mielellä. Epävarmuudessa ei ole minulle mitään uutta - se, jos mikä, on työidentiteettini.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tulen ajatelleeksi, että ehkä minun ei pitäisikään kokea tuosta epävarmuudesta pelkkää häpeää ja syyllisyyttä, koska saattaahan sen sietäminen olla kyky tai hyvekin jossain mielessä, esimerkiksi tällaisessa taloudellisessa tilanteessa, jossa kulttuuritalous supistuu supistumistaan. Olen onnistunut totuttautumaan johonkin, tässä tuohon epävarmuuteen, ja nyt se äkisti onkin hyödyllinen taito. Ei tarvitse mennä hakemaan masennuslääkkeitä eikä unilääkkeitä, koska maailmani on ollut tällainen kaiken aikaa.

Ja mikä tärkeintä: olen itse valinnut tämän maailman. Muistan sen vihlaisevan pelon, jonka koin, kun minulle tarjottiin pestiä, ensin puoleksi vuodeksi, myöhemmin todennäköisesti vakkaristi. Minua pelotti se jähmeys ja muuttumattomuus ja kenties pukeutumisvaatimukset ja palaverit ja sellaiset enemmän kuin tämä epävarmuus enkä ottanut pestiä vastaan. En saa kai koskaan tietää, olisinko itse levoton epävarmuudesta nyt, jos olisin silloin tarttunut tarjoukseen. (Moni suhtautui tähän kieltäytymiseeni valtavalla tyrmistyksellä ja huomasin, että heidän mielestään olin tehnyt kovin väärin. Moni myös oletti, että kieltäydyin tarjouksesta, koska teen salaa jotakin tärkeämpää, kuten suurta läpimurtoesikoisromaania tai muuta hassua. No tavallaan tietysti teenkin jotakin tärkeämpää - annan itselleni aikaa ja armoa. En tiedä, kuinka tuottoisaa se on, mutta tunnun kaipaavan tällaista kohtelua. Eikä kukaan muu ole kiinnostunut suomaan aikaa ja armoa, joten aion puolustaa niitä jatkossakin aika sinnikkäästi.)

Kuulostaa niin hurjalta kuulla jonkun sanovan, että tietenkään ihmisen ei voida olettaa työskentelevän normaalisti, jos hän ei tiedä, jatkuuko hänen työnsä siinä paikassa enää kahden kuukauden päästä. Nyökkään ja myötäilen ja myöntelen, mutta kesken sen muistan, että juuri niinhän itse työskentelen. Ei, ei voi sanoa niin yksioikoisesti, ajattelen, mutta se ajatus tulee vasta myöhemmin. Niin voi sanoa vain jos ihminen on olettanut jatkuvuutta. Minä en ole tainnut ikinä odottaa, en työasioissa. Kaipaan selkeitä alkuja, keskikohtia ja loppuja. Minä en tiedä, tulisinko itse onnettomaksi, jos tietäisin, että tämä sama jatkuu vielä kahdenkin kuukauden kuluttua. Minusta esimerkiksi tämä käännökseen sitoutuminen oli karmaisevan pitkä. Se muutti persoonallisuuttani rajusti. Olen tuijottanut marraskuun alusta saakka kaihoten helmikuun loppuun.

Se on nyt. Käännös on nyt annettu pois.

Nyt elän lopun ja alun välimaastossa, jota kutsun tyhjyydeksi tai vapaudeksi. (Tästä tulee mieleen ne keskustelut äidin kanssa, kun olin lapsi ja istuimme aamulla ennen äidin töihin lähtöä punaisella lohikäärmematolla joogaten. "Jos ne sielut vaeltaa silleen olennosta toiseen, niin mitä ne on sillä välillä kun ne lähtee kuolleen viimeisen henkäyksen mukana ja ennen kuin ne alkaa sykkiä vauvan sydämenä?" Äiti sanoo, että ne ovat osa tyhjyyttä, ne ovat hetken vapaita. Koetan kuvitella siinä lootuksessa tai hurjana leijonana kieli ulos suusta vatsaa pömpäten ja sisään vetäen, miltä se tyhjyys tai vapaus näyttää tai tuntuu. Koska olen lapsi, eikä elämälläni ole vielä rakennetta lepo vs. työ, en osaa kuvitella.) En kutsu tätä työttömyydeksi tai ole työtön, koska olen yrittäjä. No, yrittäjä ilman työstettävää, tietysti, ehkä se on melkein sama. Odotan jokin aikaa, kuulostelen. Se on hauska kielikuva: on hiljaista, höristelen ja kääntelen kuvitteellisia korvia. Pidän tästä tyhjyydestä tai vapaudesta oikeastaan enemmän kuin työpätkistä, vaikka tässäkin on vaikeat puolensa. Esimerkiksi: pitää itsetuntonsa kuosissa, olla uppoutumatta syntyihin syviin, jaksaa pitää kiinni vuorokausirytmistä, jaksaa ymmärtää muiden kiireisyyttä (joka on itsellenikin tuttua työjaksoista), jaksaa suhtautua huumorilla ihmisten kauhisteluihin (onneksi omat ystävät eivät enää jaksa kauhistella), pysyä toiveikkaana sen suhteen, että kohta jokin mukava työ löytyy. Ensin tyhjyys tuntuu aina mukavalta, mutta jossakin vaiheessa se voi käydä ahdistavaksi ja voi huomata kehon kaipaavan uutta työtä, mielen käyvän levottomaksi. Uusi työ, hihkuu silloin koko olo. Oli se uusi käännös, toimitustyö tai jotakin ihan muuta.

Ei minulla ole oikeastaan hinkua puoleen eikä toiseen. Tavallaan kääntäisin mielellään toisenkin kirjan samaan syssyyn, mutta pelkään tietysti sitäkin, että rutinoituisin siihen samalla lailla kuin tekstin kirjaksi toimittamiseenkin ja lakkaisin miettimästä, pitäisikö minun sittenkin mennä hierojakouluun tai hakea tarmokkaammin puutarha-alan oppisopimusta tai vaikka opsopata itseni kodinhoitajaksi. (Luin lehdestä jutun kodinhoitajasta ja se kuulostaa aika mukavalta ja maanläheiseltä puuhalta.) Tai entä jos repäisi radikaalisti ja opiskelisi valokuvaajaksi? Olen kuitenkin aika kyltymätön kuvaamisen suhteen ja tykkään ihmisistä. Mutta kaventuisinko siinäkin? Selvähän se: pelkään ammatti-identifikaatiota, koska olen lama-ajan nuori ja nyt näen taas selvästi, miten onnetonta on tukea identiteettinsä sellaiseen asiaan, joka ei voi mitenkään olla itsen hallittavissa. (Epävarmuutta on paljon helpompi hallita kuin varmaa uraa; ehkäpä tämä osoittaakin, miten kontrollifriikki olen ylätasolla? Epävarmuudesta on aika helppoa pitää kiinni!) Pelkään myös sitä, että lakkaisin äkisti tuntemasta kiitollisuutta minua kohdanneesta luottamuksesta ja alkaisin pitää töiden saamista itsestäänselvyytenä ja sulkisin silmäni työmarkkinoiden raadollisuudelta. En usko, että minun koulutukseni ja nykyisten työmarkkinoiden kehitystrendien yhdistelmän huomioon ottaen minulla olisi varaa sellaiseen sokeuteen.

Kotiin tallustaessani mietin sitä, miten sana kriisi kirjoitetaan kiinan kielessä erään sitaatin mukaan: se muodostuu kahdesta merkistä, josta toinen tarkoittaa vaaraa, toinen mahdollisuutta. Äkkiä tajuan, siinä kävellessä, että pidän itsessäni ainakin yhdestä piirteestä aika vankkumatta: siitä, että vaikka kyllä yleensä havaitsen ne vaaratkin ja saatan olla niistä hyvinkin huolissani, mahdollisuudet eivät enää tunnu katoavan minulta pitkiksi ajoiksi. En päästä niistä otetta. Tarkastelen mitä vain oppimisprosessina ja opetuksina ja oivalluksina, ja silloin ehkä jostakusta toisesta musertavilta tuntuvat asiat näyttäytyvät ihan toisella tavalla: paitsi musertavia, ne ovat myös opettavaisia, ja paljastavat maailmasta paljon sellaisia seikkoja, joita en olisi kenties millään muulla tavalla voinut kurkistaa. Jos epäonnistunkin jossakin tässä ja nyt, opin siitä tärkeän läksyn. Nytkin keskellä epävarmuuttani tajuan äkisti, että siedän tuota epävarmuutta aika vaivattomasti. Ja vaikka haluaisin talon maalta tai ainakin talon pihalla (minun tuloillani se taitaa tarkoittaa taloa maalta), huomaan, että olen keveämmin mielin, jos en tunge itseäni vakityöhön kuin käärmettä pulloon tuon halun takia. En haluaisi torsota itseäni jonkin yksittäisen halun takia. Taidan pitää vapaudesta aika tavalla.

Vapaudesta johonkin, käsitän sen enemmän niin päin. Joskus kun juttelen vakitöisten ihmisten kanssa, olen saavinani kiinni siitä, että he kuulevat vapauteni enemmän vapautena jostakin. Mutta se on varmaankin heidän tilannettaan, heidän elämäntyylinsä heijastumaa heidän tarkastellessaan tätä tilannetta, jota elän. Heille työ on jotakin paljon kiinteämpää ja raskaampaa, rasittavampaa. Minulle se taas on yksi siunauksista tai armoista, tahdon tehdä työtä vain sen verran, että jaksan pysyä siitä ja sen mahdollisuuksista kiitollisena. (Välillä se on vaikeaa, kun teen itselleni tiukan aikataulun. Ja kun unohdan kiitollisuuden, käyn aivan sietämättömäksi itseni mielestä. Grr.) Vapaus! Määrittämättömän ajan vapaus! Olen iloinen, kevyt, kävelemme mäkeä ylös, koira tempoilee innokkaasti hihnan päässä. Kevät tulee...

Hankalakala

Tänään olo alkaa olla hieman siedettävämpi. Eilen sen sijaan olin siinä pisteessä väsymystä, uupumusta ja toivottomuutta, että mielessäni käväisi pari kertaa, että haluaisin oikeastaan istua jalkakäytävälle itkemään, koska silloin joku ehkä äkkäisi, miten väsynyt ja avun tarpeessa olen. Olen nimittäin juossut joulukuussa yritysneuvojalla ja eilen päätin viedä yrityksen perustamisilmoituksen. Lomakkeen täyttämiseen meni ehkä kolme ja puoli tuntia, koska minun piti paitsi katsoa perustamisohjeet, myös googlata useita siinä esiintyneitä termejä varmistuakseni siitä, mitä oikein menen allekirjoittamaan. Lähetin myös useita tarjouspyyntöjä kirjanpitäjille. (Jos jollakulla on suositella osittain alvittomia tekijänpalkkioita ja osittain alvillisia työlaskutuksia saavalle ammatinharjoittajalle sopivaa kirjanpitäjää, otan mielelläni suosituksia vastaan, sillä en löytänyt yhtään tällä asialla mainostavaa kirjanpitäjää.) Jossain vaiheessa tajusin, että kumman hutelo ja mitäänymmärtämätön olo voi johtua siitäkin, etten ole hermostustani syönyt aamiaista. Söin siis sämpylän ja sitten läksin tarpomaan pimeään joulukuuhun.

Ensin tarvoin verottajalle, koska en täyttöohjeista huolimatta ymmärtänyt, mitä tarkoitti yrityksen perustamisilmoituksen mystinen fraasi "elinkeinonharjoittajan muut tulot kalenterivuonna". Ajattelin, että verottajallahan tämä taidetaan. Sen he toki taisivatkin, mutta sitten viattomat pikku sivukysymykseni kirjanpitoon liittyen osoittivat, että yritysneuvojan kovasti mainostama "työasioideni ryhdistyminen ja yksinkertaistuminen" ei aivan pitänyt paikkaansa. Virkailija ei osannut tehdä minulle verokorttia eikä yrittäjän ennakkoverolippua eikä ymmärtänyt kysymystäni tekijänpalkkijoista ja ostojen jyvittämisestä alvillisille ja alvittomille tuloille. Apuun kutsuttiin kokeneempi virkailija, joka kuunteli kysymykseni huolellisesti, kysyi minulta ehkä parikymmentä lisäkysymystä ja huokasi sitten synkän näköisenä: "Älä missään nimessä anna tätä kelle hyvänsä kirjanpitäjälle, koska tämä sinun yrityksesi on kyllä melkoinen soppa alviverotuksen kannalta. Ja sinä olet siitä vastuussa, ei kirjanpitäjä." Kysyin, olisiko sitä mitenkään mahdollista virtaviivaistaa, ja hän mietti hetken ja esitti sitten, että ei oikeastaan, jos aion tehdä näitä töitä, joita teen. Mutta mistä minä voin tietää vuoden alussa, millaisia keikkoja tulen saamaan, kysyin. "No, sitä varten on yrityssuunnitelma, eikös?" kysyi täti hilpeästi takaisin. Mietin sekunnin murto-osan, kysyisinkö purevasti, saako ennustajaeukkojen palkkiot vähentää verotuksessa, koska eihän tuohon kysymykseen, kuinka monta käännöskeikkaa ja kuinka monta kustannustoimituskeikkaa saan ensi vuonna, voi kukaan muu kuin ennustajaeukko vastata. Mutta jätin kysymättä, koska olen tottunut jo siihen, ettei kukaan ymmärrä, mitä teen, miksi teen näitä töitä ja miten niihin oikeastaan pitäisi suhtautua ja millaista on koettaa haalia itselleen töitä, joista pitää. Ei ole tätien syy, että systeemit on tehty toisenlaisia yrityksiä ajatellen, mutta ei se minunkaan syyni taatusti ole. Enkä ole vielä niin hyvä kummassakaan toimialassa, että voisin pitäytyä vain toiseen, ja näin alustavasti arvioituna kääntäminen tuntuu paljon mukavammalta kuin kustannustoimittaminen, vaikka sen tuntiansiot jäävätkin varmaan puoleen toimittamisen ansioista. No, sain sentään ennakkoverolipun ja ensi vuoden verokortin. Verovirastossa meni yli tunti.

Tässä vaiheessa väsymys iski ja minua alkoi itkettää ihan tuhottomasti. Jos työasiani ovat olleet yhtä sotkua freelancerina, nytpä ne vasta sotkuksi sitten ilmeisesti äityvätkin. Ja minä kun olin odottanut, että asiat selkiytyisivät. Ajattelin sitä kaikkea taloudellista vastuuta, jota työhöni liittyi, ja sitä, miten monta työhakemusta olen lähettänyt kaikenkarvaisiin toimistohommiin, joita en tunnu saavan, koska eihän minulla taas ole sellaista työkokemusta. Sain tosissaan taistella itketyksen kanssa patentti- ja rekisterihallituksen asiakaspalveluun saakka. Siellä sitten maksoin ystävällisesti hymyilevälle tädille kaupparekisterin käsittelymaksun, minkä jälkeen suuntasin pää tyhjänä ja kumisevana ulos. Kävelin katuja eestaas päämäärättä, laukku painoi, koetin saada mieltäni kuriin, mutta kurkkua kuristi ja mielessä kiersivät monet kuvat ja sanat: äidin ääni puhelimessa sanomassa, että on kurjaa, jos joudun alvien piiriin, yritysneuvojan ystävällinen tuki, että kaikki kyllä järjestyy, verovirkailijan kuiva toteamus, että olen itse vastuussa virheistä asiassa, josta en ymmärrä höläsen pöläystä, ammatinvalintapsykologin vakuuttuneisuus siitä, että tarmokkuuteni ja monipuolinen osaamiseni (joka on itselleni täysin näkymätöntä) saisi parhaimman kanavansa yrittäjyyden kautta, veroviraston aloittelevan yrittäjän esitteen yrittäjätestin kornit kysymykset tyyliin "kun innostun jostakin, tarvitsen tavallista vähemmän unta" - ikään kuin matala stressikynnys olisi yrittäjälle hyväksi - ja lopulta vielä yritysneuvojan varoitus, että kaupparekisteriin tulemisen päivästä lähtien puhelimeni pirisisi ja sähköpostini tulvisi kaikenmaailman mainontaa ja muuta kannaltani epäoleellista kauppaavista tarjouksista ja ettei minulle enää yrittäjänä ole mitään mahdollisuutta asettaa itseäni suoramarkkinointikieltoon, koska sellaiset suojaavat vain kuluttajia, eivät ammatinharjoittajaa.

Toisaalta onnistuin pysymään itkemättä ja menin kahvilaan sitten kun minua alkoi paleltaa ja väsyttää kaikki se käveleminen. Istuin ja join vihreää teetä ja tuijotin pimeää ja siinä risteileviä joulunalusihmisiä. Viereisen pöydän sedät puhuivat sijoittamisesta ja yrittäjäasenteesta ja halusin kävellä heidän luokseen ja kirkua suoraa huutoa, mutta panin vain tämän halun merkille ja jatkoin teeni siemailemista. Myöhemmin näin tuttavan toisessa kahvilassa ja kykenin esittämään tilanteeni jo huumorilla höystettynä. Illallakaan en sitten itkenyt, kun kerroin kaikesta Vompsulle.

Mutta tiedän olostani sen, että ennemmin tai myöhemmin jokin keikauttaa minut itkun puolelle, vaikka osaankin olla närkästynyt ja nauraa sille, että näemmä tein mitä tahansa ja järjestin asiani mielestäni mahdollisen kunniallisesti ja ramppasin vaikka minkä ammattilaisten ja neuvojien pakeilla ja seurasin heidän suosituksiaan, olen edelleen se sama hankalakala, se lapsi, jonka nimeen peruskoulun luokanvalvoja liitti etuliitteen Jännä- (viime päivinä olen ajatellut, että se kenties oli viimeinen naula entisen ristimänimeni arkkuun ja että ainakin se oli aika harkitsematonta ja törttöä ammattikasvattajalta) ja jota omat vanhemmatkaan eivät ymmärrä muuten kuin "olet sinä aina outo ollutkin, eli eihän tämä nyt siitä linjasta poikkea" -asenteella. Hitto, että olen siihen kyllästynyt. En ymmärrä, mikä minussa on vialla ja miksi en onnistu sopeutumaan tämän maailman normikoloihin. Miksi ihmeessä en saa tavallisia palkkatöitä ja miksi ihmeessä en osannut kiinnostua aloista, joista olisi voinut saada pohjaa normaalien työpaikkojen hakemiseen. Ja miksi en osaa mieltää rahaa ja isoa asuntoa ja sensellaista tärkeämmäksi kuin omaa mielenrauhaani ja miksi ihmeessä pidän tärkeänä saada käyttää töissä villasukkia ja pidän tyhmänä, jos minulle huomautetaan, että muut tytöt täällä kyllä käyttävät meikkivoidetta ja puuteria, huom huom. Miksi asiani eivät vain voi sujua sievästi ja yksinkertaisesti ja normisti ja miksi ihmeessä halusin taidelukioon ja niin edelleen, loputtomiin saakka. Sillä kuitenkin tiedän myös, etten ole mikään kovin vaikea ihminen ja että haluan enimmäkseen olla näkymätön mutta saada antaa ajatusteni tulla ja mennä. (Luulen kyllä, että halu olla näkymätön on enimmäkseen välttämistavoite; näkymättömänä välttää paljon ikäviä asioita. Välttämistavoitteita ei kannata tukea, sen nyt ainakin olen oppinut psykologian tutkimuksista, ja näkymättömyyteni onkin saanut mukavasti huutia esimerkiksi tässä blogissa, johon olen kirjoittanut tuhansia asioita, joita en olisi saanut sanottua ääneen ainakaan ennen niiden kirjoittamista ja joista monia minun on vaikeaa ottaa puheeksi edelleenkään, vaikka osaankin nyt jo kertoa niistä jonkun toisen kysyessä.) En ole mielestäni missään vaiheessa halunnut olla erilainen enkä erottua joukosta enkä ymmärrä, miksi yritykseni naamioitua joukkoon eivät tuota tulosta. (No okei, se on kyllä myönnettävä, että ihan kaikissa asioissa en halua naamioitua joukkoon. Mielestäni vahingolliset käytännöt ja mielipiteet ovat sellaisia, etten tahdo edes teeskennellä omaksuneeni niitä. Ja jos näen ilahduttamisen mahdollisuuksia, saatan seurata niitä melko härkäpäisesti välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.)

Kotiin päästyä väsymys oli miltei muovailtavissa käsin.

Tänään herään sen sijaan melko valoisin mielin. Jos käykin niin, että alviarvioni menevät metsään ja makselen tonnin verran mätkyjä, ehkä olen saanut tonnin verran itsetuntemustakin vastineeksi. Tuntuu kyllä hullunkuriselta, että kaikki neuvontapalvelut eivät yhdessäkään osaa sanoa tilanteestani ja työstäni yhtään mitään järkevää. Ehkei kirjallisuuden kustannustoimittaja-kääntäjiä sitten ole niin paljon, että tilanteeni olisi tyypillinen? Se tuntuu omituiselta, koska kirjoja kuitenkin julkaistaan paljon. Koetan nyt psyykata itseäni asenteeseen, että tilanne on oikeastaan aika mielenkiintoinen ja että ainakin saan tehdä kiinnostavaa työtä ja että työkontaktini ovat mukavia ja ymmärtäväisiä ja ettei minun tarvitse murehtia joistain puutereista tai virkavaatteista. Kaipa kaikissa töissä on omat murheenkryyninsä, vaikka ehkä toimistoduunissa ei olekaan mahdollista joutua vastuuseen omista virhearvioistaan siinä määrin kuin yrittäjänä.

Saa nyt nähdä, kauanko tämä "vaikeudet haasteina" -mieliala kantaa. Tuskin loputtomiin (ja se lienee ihan normaalia). Mutta auttaa kyllä tajuta, että aiemminkin on tuntunut vaikealta ja että aina asiat ovat ratkenneet jotenkin ja etten vielä ole koskaan onnistunut sullomaan itseäni mihinkään peruuttamattomaan ellei sitten elämää yleensä lasketa (enkä tarkalleen ottaen ole valinnut tänne sulloutumista vaan se on ollut vanhempieni päätös). Joskus on joutunut maksamaan itsensä ulos umpikujista, mutta niistäkin kerroista on oppinut monia arvokkaita asioita. Kunpa ei vain kävisi niin, että kaikki nämä kerrat kallistaisivat minua enemmän siihen suuntaan, josta olen koettanut määrätietoisesti pyristellä toiseen suuntaan, eli siitä ajatuksesta, että ihminen jää lopulta aina yksin ongelmiensa (tai haasteidensa, ehheh) kanssa ja että toiset eivät välitä. Koska sellainen mielenmaisema syntyy aika helposti kun ramppaa neuvojalta toiselle näissä työasioissaan ja alkaa aistia heidän lievän ärtymyksensä siitä, ettei itse kauhean helposti solahda mihinkään valmiiseen muottiin ja saa yhdeltä ensin neuvon kysyä toiselta, joka sitten olisi halukas pompauttamaan itsensä pakeille neuvoneelle takaisin. Eikä sellainen ydinuskomus ole lainkaan hyväksi, sen tiedän kokemuksesta varsin mainiosti.

Ehkä nyt on vain aktiivisesti muistutettava itseään kaikesta siitä tuesta, jonka on toisilta kaikkina elinvuosinaan saanut ja jota edelleen saa. Tunnen kyllä itseni kauhean pieneksi ja riippuvaiseksi, koska tällaisissa tilanteissa tajuan, miten kovasti tarvitsen ihmisiä, jotka rutistavat tai hymyilevät tai nauravat huvittuneesti: "TOTTA KAI sinä selviät!" Voin kuvitella yksitellen kaikki tärkeät sanomassa näin, mutta se ei ole sama asia kuin että he oikeasti sanoisivat niin. Vielä helpompaa on kuvitella ihmiset kauhistelemaan, miten karmeaa ja vaikeaa tämä kaikki on ja kuinka he eivät ymmärrä, miten jaksan. Se nyt ei auta yhtään mihinkään, koska se on juuri se tunnetila, joka minun nyt pitäisi pystyä kieräyttämään rintakehääni painamasta. Ja sitä paitsi, totta kai minä selviän jaksan, mutta en halua kantaa kaikkea yksin. En taatusti!